Auringon vajoaminen horisontin
taakse oli yhtä kaunista katsottavaa kuin aina ennenkin. Punainen tulipallo
hukkui Karibianmeren syvyyksiin, suli yhdeksi aineeksi meren kanssa ja värjäsi
sen kaikkiin punaisen ja keltaisen sävyihin. Hän rakasti tuota näkyä, ja aivan
yhtä paljon hän rakasti aamuja, kun sama ilmiö tapahtui päinvastaisessa
järjestyksessä idässä, jota kohti Elysion parhaillaan matkasi. Tuuli, joka
aamulla laivan lähtiessä Port Royalista, oli ollut navakka, melkein myrskyinen,
oli tyyntynyt ja Elysion vain lipui rauhallisesti eteenpäin, kohti Santo
Domingoa.
Hän
nojaisi kyynärpäitään laivan partaaseen, tuulenvireen leikitellessä hänen
hiuksillaan, katseli merta ja auringonlaskua ja veti syvään henkeä, kerta
toisensa jälkeen. Vapaa. Ja vielä parempaa; vapaa ja elossa. Miten hyvältä se
taas tuntuikaan, hänen oltuaan vähällä menettää sekä vapautensa että henkensä!
Täysin turvassa ja selvillä vesillä hän ei tuntenut olevansa, ei ennen kuin hän
olisi takaisin Black Pearlilla, mutta ainakin hän oli monen, monen tunnin
matkan päässä Port Royalista. Asiat olivat muutenkin paljon paremmalla tolalla
kuin vuorokausi, saati kaksi vuorokautta sitten. Jos ei ottanut huomioon
omituista kaaosta hänen päänsä sisällä – no, toisaalta, hän oli tottunut siihen,
ettei siellä koskaan ollut kaikki aivan järjestyksessä. Mitä siitä. Antaa olla.
Aurinko
humpsahti kokonaan mereen ja pimeys laskeutui hitaasti Elysionin ylle kuin
musta, samettinen verho. Laivan lyhdyt oli sytytetty ja merimiehet jatkoivat
normaaleissa toimissaan niiden valossa, muut matkustajat olivat ilmeisesti
siirtyneet sisätiloihin, kapteenin hyttiin illalliselle, joten kukaan ei ollut
häiritsemässä hänen rauhaansa. Se sopi hänelle, hän ei muuta juuri sillä
hetkellä halunnutkaan kuin olla rauhassa omien ajatustensa kanssa, viettäen
iltaansa tässä auringonlaskusta ja illasta nauttien, ennen kuin vetäytyisi
omaan pieneen hyttiinsä. Ei kukaan tiennyt, ettei hän ehkä ollutkaan aivan
tavallinen matkustaja, kapteeni Knightia lukuun ottamatta, jolle hän oli
maksanut matkastaan kovan hinnan, moninkertaisesti enemmän kuin kukaan muu,
mutta siihen oli ollut syynsä. Hän oli ollut pakon edessä ilmestyessään
edellisenä päivänä satamaan ilman mitään matkatavaroita, haluten vain päästä
Port Royalista pois niin pian kuin se oli mahdollista. Määränpäällä ei niin
ollut väliä, ainoastaan sillä, että hän pääsisi lähtemään ja pian, mieluummin
heti. Oikeastaan nopeammin kuin heti. Elysion oli ollut ensimmäinen laiva, joka
oli lähdössä, sekin vasta aamulla, joten siihen hänen oli ollut päästävä,
hinnalla millä tahansa. Hän tiesi, ettei tarvinnut omistaa kovinkaan suuria
älynlahjoja ymmärtääkseen, että mies, joka hänen tavallaan suorastaan aneli
pääsyä juuri tähän laivaan, luultavasti pakeni jotakin, mutta kuten aina, raha oli
ratkaissut. Elysionin kapteeni oli ollut epäileväinen alkuun, pahoitellut,
ettei laivalla ollut enää tilaa yhdellekään ylimääräiselle matkustajalle, mutta
mitä herttaisemmin hän oli tälle hymyillyt, hymyillyt kunnes suupieliin oli
alkanut koskea, ja mitä useamman kultarahan tämän kädelle laskenut, sen
myöntyväisemmäksi kapteeni Knight oli käynyt. Ei niin, että hän olisi epäillyt
kapteenin älynlahjoja vajavaisiksi, mutta tälläkin oli ollut hintansa, älykäs
tai ei. Ahneus ei riippunut älystä.
Hän
otti taskustaan litteän taskumatin, avasi korkin ja otti hyvän kulauksen
rommia. Se valui alas hänen kurkustaan lämpimänä, tuttuna kuin vanha ystävä.
Hän naurahti sitten itsekseen. Hinta – ihmisillä oli aina hintansa. Jos he
eivät olleet vailla rahaa, niin sitten jotain muuta. Kunniaa, imartelua, mitä
tahansa, mitä hänellä olikin tarjota ja aina hän keksi, mitä he eniten
halusivat. Hän otti uuden kulauksen ennen kuin laittoi taskumatin pois,
tuijotteli sitten ajatuksissaan länteen, minne Aurinko oli juuri laskenut ja
mistä he olivat tulossa. Sinne jäi Port Royal, Elysionin etääntyessä yhä
kauemmas siitä ainoasta miehestä, jota hän ei ollut pystynyt ostamaan.
Vaarallinen mies, hyvin vaarallinen. Hän oli tiennyt tämän vertaisekseen
vastustajaksi, mutta siitä huolimatta hän oli ollut vähällä aliarvioida tämän.
Hän, joka pyöritti ihmisiä lähes mielensä mukaan – huijasi, hämäsi ja manipuloi
– oli saanut melkein maistaa omaa lääkettään, hänen vastustajansa löytäessä
hänen heikot kohtansa ja iskiessä niihin. Terävät aivot ja mieli silkkaa jäätä,
ivallinen ääni sekä silmät, jotka tuntuivat katsovan melkein hänen lävitseen.
Oi luoja, ne silmät. Katse, joka saattoi tuijottaa häntä ilmeenkään
rävähtämättä, odottaa, että hän tekisi yhden virheen ja paljastaisi omat
ajatuksensa. Se oli ollutkin lähellä, aivan liian monta kertaa.
”Mene
helvettiin minun päästäni, Norrington”, hän sanoi ääneen ja löi nyrkkiin
puristetut kätensä ohimoilleen. Hänellä oli muutakin, tähdellisempää,
ajattelemista kuin parin edellisen päivän omituiset tapahtumat. Hän oli
yrittänyt pyyhkiä ne muististaan jo laivaan saavuttuaan ja saatuaan sittenkin
ei ainoastaan tilaa laivassa, vaan jopa oman hytin, koska sen etukäteen
varannut matkustaja oli tylysti siirretty muualle – niin ihmeellinen oli rahan
voima. Hän oli tehnyt olonsa kotoisaksi riisumalla hattunsa, takkinsa ja Port
Royalista hankkimansa miekan ja sen jälkeen hän oli yksinkertaisesti istunut
aloilleen ja juonut itsensä tajuttomaksi, järjestelmällisesti. Typerää sinänsä,
uhkarohkeata. Jos Norrington olisi sittenkin, asioita uudelleen ajateltuaan,
tullut katumapäälle ja laittanut etsintäpartion hänen peräänsä, hänet olisi
ollut helppo löytää, kantaa pois ja lukita selliin hänen itsensä tajuamatta
mitään. Norrington oli tiennyt hänen pyrkivän satamaan ja pois Port Royalista;
siihenhän tämä itsekin oli häntä kehottanut. Jokin pieni ääni hänen päässään
oli kuitenkin kuiskinut, että niin ei tapahtuisi, mies ei pyörtäisi päätöstään
hänen suhteensa. Ei tämä mies, eikä tätä päätöstä. Aamulla hän oli herännyt pää
käsivarsiensa varaan pöydälle painuneena, huonovointisena ja hiukset pöydälle
kaatuneen rommin kastelemina. Hän oli kuulostellut oloaan hetken ja kun hän
tuntenut laivan liikkeet, päässään jyskyttävästä kankkusesta huolimatta hän oli
tuntenut valtavaa voitonriemua. Norrington oli antanut hänen mennä, hän oli
välttänyt hirsipuun, jälleen kerran! Hän oli ponnahtanut ylös tuolistaan ja
hoippunut puolisekaisena kannelle, ja tajunnut Elysionin kiitävän jo monen
tunnin matkan päässä Port Royalista. Edes Dauntless ei voisi enää tavoittaa
Elysionia, eikä Norrington häntä. Hän oli tarttunut kiinni köysiin, nojautunut
laivan partaan yli niin pitkälle kuin suinkin oli uskaltanut, kääntänyt
kasvonsa tuuleen, joka oli repinyt hänen hiuksiaan ja viskonut suolaisia pärskeitä
hänen ylleen, ja hän oli tuntenut elävänsä joka solullaan. Hän oli nauranut
ääneen riemuiten omasta vapaudestaan, välittämättä siitä, että pärskyvät
mainingit olivat pian kastelleet hänet. Hän oli matkalla! Pois. Kotiin. Missä
koti sitten ikinä mahtoi ollakaan. Port Royalissa se ei ainakaan ollut, ei
kenenkään pitänyt kotonaan olla koko ajan vaarassa joutua hirteen.
Nyt
hänen mielensä rauhoittunut ja hän tunsi itsensä enemmän tyyneksi kuin
riehakkaaksi. Hän oli palannut hyttiinsä nukkumaan pois humalansa ikävät
jälkiseuraamukset ja herännyt uudelleen päivän ehdittyä pitkälle. Hän oli
tullut jälleen kannelle, pois hytin tunkkaisuudesta ja kuumuudesta ja oli
kuljeskellut kannella toimettoman, jopa ikävystyneen näköisenä, samalla
tarkkaillen ympäristöään ja huomioiden pienimmänkin yksityiskohdan Elysionista.
Ammattitauti, hän ajatteli huvittuneena. Aivan, hän oli hyvä kapteeni ja tunsi
hyvän laivan silloin, kun sellaisen näki. Norrington (piru sen miehen
periköön!) oli nimitellyt häntä kapteeniksi ilman laivaa, mikä olikin tavallaan
totta, väliaikaisesti, ja sen muistaminen oli tuonut hänen päähänsä ajatuksen
siitä, kuinka näin hyvä kapteeni oikeastaan tarvitsisi hyvän laivan, myös
siihen asti, kun saisi taas takaisin omansa. Loppujen lopuksi, Elysion kulki oikeaan
suuntaan, pois Port Royalista, mutta määränpää oli väärä hänen tarpeitaan
ajatellen. Pieni poikkeama kurssista ei vahingoittaisi ketään, eihän?
Hän oli istahtanut oikein miettimään asiaa,
punninnut sitä joka kantilta ja tullut viimein siihen tulokseen, että hän jos
kukaan, olisi riittävän hullu ryhtymään tuumasta toimeen. Eikö hän muka aina
ollut ollut sellainen? Karibian hulluin merirosvokapteeni, niinhän hänestä
sanottiin, eikä hän kovin paljon nähnyt vaivaa korjatakseen moisen
harhakäsityksen. Terve järki oli tylsimyksiä varten. Hän oli siinä istuessaan
yrittänyt tehdä tuttavuutta parin muun kannella oleilevan matkustajan kanssa,
mutta hänen yrityksensä oli torjuttu vähemmän kohteliaasti. No, hän oli
tottunut siihen. Niin kutsutut kunnialliset ihmiset katsoivat häntä yleensä
pitkin nenänvarttaan, eivät pitäneet häntä minään ja sitten, kun hän yllättäen
olikin niskanpäällä, heidän suuttumuksensa oli oikein hupaisaa katsottavaa. Hän
totisesti oli jotain muuta kuin ei-mitään tai mitätön, hän oli …
”Herra
Smith”, joku sanoi hänen takanaan, eikä hän ensin ymmärtänyt, että juuri häntä
puhuteltiin. Hän kääntyi kuitenkin katsomaan ja yksi Elysionin merimiehistä
seisoi siinä, toistaen nimen. ”Kapteeni pyysi kysymään, haluatteko syödä
illallista miehistön kanssa, sir?”.
Hän
oli vähällä sanoa, ettei hänen nimensä ollut mikään Smith, mutta muisti sitten,
että olihan se. Hän oli nyt Jack Smith, muutaman päivän. Kapteeni Jack Sparrow
saisi nyt odottaa.
”Mikäpä
siinä”, hän sanoi ajatuksen mittaisen tauon jälkeen, sillä hän oli äkkiä
muistanut, että miehistö oli jotain, mitä ei koskaan pitänyt aliarvioida. Hyvä
kapteeni otti miehistönsä huomioon – eikä koskaan luottanut siihen liikaa. Eikö
hän muka ollut vaikeimman mukaan oppinut senkin? ”En minä taitaisi kapteenin
pöytään oikein sopiakaan, vai mitä, kaveri?”
Merimies
vastasi hänen iloiseen virnistykseensä naurahtamalla. Jotenkin hän tunsi heti
toveruutta tähän mieheen, joka seisoi siinä koko olemus huokuen
ystävällisyyttä, katsoen häneen ruskeilla silmillä, joista ei voinut lukea
mitään muuta kuin vilpittömyyttä.
”Ehkä
niin, sir”, hän sanoi, ”mutta olette oikein tervetullut meidän seuraamme.”
***
Kapteeni
Peter Knight vakuutti itselleen halunneensa olla jalomielinen ja kohteliaskin
jättäessään kutsumatta herra Smithin illallispöytäänsä, vaikka hänellä olikin
tapana illastaa kaikkien niiden matkustajien kanssa, joilla oli varaa maksaa
hytistä. Jotenkin hänestä tuntui, että herra Smith ei mitenkään olisi sopinut
tähän seuraan, vaikka toisaalta, tämä olisi saattanut olla omalla tavallaan
piristävä. Kapteeni oli jo, vaikka matkaa oli tehty vasta yhden päivän ajan,
täysin kyllästynyt matkustajiinsa, kuten tavallista. Jos herra Jacob, joka
Elysionin omisti, ei olisi vaatinut häntä huolehtimaan näistä niin kutsutuista
ykkösluokan matkustajista parhaalla mahdollisella tavalla, hän ei todellakaan
olisi vaivautunut istumaan ilta illan jälkeen näiden kanssa ruokailemassa,
kuuntelemassa kerta toisensa jälkeen samoja jaarituksia. Vaikka matkoilla
naamat vaihtuivat, puheenaiheet eivät koskaan. Kun laiva olisi hänen omansa,
hän ei enää kuljettaisi sillä matkustajia, sen hän oli päättänyt mielessään jo
moneen kertaan. Ei ensimmäistäkään hienostorouvaa tai epämääräistä tyyppiä,
jolla oli varaa maksaa matkastaan viisinkertainen hinta, ja kai syynsäkin tehdä
niin.
Tässä
seurassa Jack Smith olisi ollut kuin… vuohi keskellä lammaslaumaa. Hänessä oli
jotain samaa, jotain hiukan villiä, jotain ruokkoamatonta, kun taas seurueen
muut jäsenet olivat pukeutuneet etiketin säännösten mukaan siinä määrin, että
ilma tuntui olevan sakea puuterista ja hajusteista. Smith tuoksui rommille, se
oli ollut ensimmäinen asia, jonka hän tästä oli edellisenä päivänä havainnut,
kun tämä oli ilmestynyt kuin tyhjästä Elysionin kannelle. Hän oli ollut
valvomassa lastausta ja toivottamassa vastahakoisesti matkustajiaan
tervetulleiksi laivaan, kun hän oli haistanut rommin ja kääntynyt ympäri. Siinä
mies oli seissyt ja hymyillyt. Tuoksu tuli siitä, että tämä ilmeisesti oli
ottanut juuri kulauksen avonaisesta rommipullosta, jota tämä oli pidellyt
oikeassa kädessään. Mitä taas hymyyn tuli, kapteeni Peter Knight ei muistanut
koskaan nähneensä mitään vastaavaa. Hän oli nähnyt hampaattomia hymyjä ja
mustia hampaita, mutta ei koskaan näin valkoista ja kultaista hymyä. Hetkinen –
miehellä todella oli kultaisia hampaita; yksi, kaksi… montako niitä oikein oli?
”Nimeni
on Smith, Jack Smith”, mies oli sanonut vähän epäselvästi, äänellä, joka oli
samanaikaisesti pehmeä ja karkea, ”Minun on päästävä pois Port Royalista ja
maksan matkastani hyvin. Sopiiko se teille?”
Knight
ei ollut vastannut hänelle heti mitään, vaan oli katsonut häntä tarkemmin, aina
päähän painetusta kärsineennäköisestä kolmikolkkahatusta kuluneisiin
saappaisiin. Hiuksia, paljon pitkiä, tummia hiuksia, joihin oli ripustettu
helmiä, nauhoja, palmikoita ja ties mitä siinä määrin, että miehen saattoi
kuulla kilisevän hiljaa päätään liikuttaessaan. Punainen huivi otsalla, melkein
peittäen kulmakarvat, joiden alla oli ruskea silmäpari ja silmien ympärille
tuhrittu omituisesti mustaa väriä. Suora nenä ja sen alla tummat viikset, suu
kultaisine hymyineen ja leukaparta, jonka tämä palmikoihin ilmeisen mieltynyt
mies oli niin ikään solminut kahdelle kapealle, helmin koristellulle letille.
Auringon ruskeaksi paahtama iho, avonainen paita yllättävän hienoa tekoa
verrattuna liiviin, takkiin ja housuihin, jotka näyttivät kuluneilta, mutta
puhtailta. Vyötärönsä ympärille mies oli solminut punaisen ja valkoisen
kirjavan kangaskaistaleen ja vyön, joiden alta pilkisti koristeltu pistoolinperä.
Kupeellaan tällä oli miekka, vasemmassa kädessään romminassakka ikään kuin
pullossa ei olisi tarpeeksi yhdelle miehelle. Kapteeni Knight oli vilkaissut
etsivästi ympärilleen ja ilmeisesti mies oli ymmärtänyt, mitä hän etsi.
”Ei
minulla ole matkatavaroita, kaveri”, hän oli sanonut hymyillen yhä
hyväntuulisesti, vetoavasti, ”vain se, mitä on ylläni.”
Kapteeni
oli murahtanut vastaukseksi jotain epämääräistä saadakseen lisää
miettimisaikaa. Mies oli epäilemättä antanut hänelle väärän nimen, eikä hän
ollut alkanut arvailemaan tämän oikeata henkilöllisyyttä. Kuitenkin se, että
tämä varsin selvästi oli joku muu kuin väitti olevansa, oli saanut hänet
varuilleen, miehen erikoisen ulkomuodon lisäksi. Merimies? Ehkä jotain
enemmänkin; salakuljettaja, kaappari? Koska kapteeni Knight ei ollut vailla
hankaluuksia, hän oli päätynyt pahoittelemaan Elysionin ahtautta. Ilmeisesti
herra Smith oli varautunut kuulemaan häneltä jotain sellaista, koska tämä oli
laskenut romminassakan kädestään kannelle ja työntänyt sitten kätensä takkinsa
taskuun ja alkanut latoa kultakolikoita hänen kämmenelleen, jonka hän ojentanut
osoittaakseen, ettei hänen kieltonsa kuitenkaan ollut niin ehdoton kuin se ehkä
oli vaikuttanut. Kun kultaa oli ollut enemmän kuin olisi ollut tarpeen, Smith
oli katsonut hänen silmiinsä, kallistanut päätään ja odottanut hänen
kommenttiaan. Hän ei ollut vieläkään sanonut mitään, jolloin Smith oli vetänyt
sormistaan kaikki sormukset oikean etusormen upeaa smaragdisormusta lukuun
ottamatta ja tiputtanut ne yksi kerrallaan hänen kämmenelleen. Vasta siinä
vaiheessa kun oli ollut aika selvää, ettei miehellä ollut tarjota mitään
enempää, tai hän ei ainakaan ollut aikeissa tarjota enempää, hän oli sulkenut
kouransa ja toivottanut miehen tervetulleeksi Elysionille. Tämä oli painanut
kämmenensä yhteen ja kumartanut kevyesti, suupielissään häivähdys ivasta.
Kapteeni Knight ei ollut välittänyt ilmeestä, sillä hänen selkärankansa kesti
kyllä tuntemattomien resupekkojen ivan, ja niin kesti hänen ahneutensakin.
Sen
jälkeen Smith olikin pysytellyt visusti näkymättömissä kunnes Elysion oli
ehtinyt hyvän matkan päähän Port Royalista, eikä kapteeni Knight ollut voinut
olla toisinaan, kesken omien toimiensa, estää ajatuksiaan karkaamasta siihen,
oliko ollut sittenkään järkevää antaa ostaa itseään niin helposti. Entä jos hän
joutuisi katumaan? Hän oli nähnyt Smithin kannella pariinkin kertaan itse
siellä käydessään ja oli seurannut silmillään vaivihkaa tämän liikkeitä. Mies
oli lorvinut huolettoman näköisenä kannella, liikuskellut ympäriinsä tuoden
Knightin mieleen epämääräisesti jonkin eläimen, jaguaarin ehkä, raukeine
olemuksineen, jonka alle tuntui kuitenkin kätkeytyvän jotain sitkeää tai
voimakasta. Knight tiesi olevansa hyvä ihmistuntija ja hän oli huomannut
Smithin katselevan ympärilleen tavalla, joka oli vahvistanut hänen päähänsä
pujahtanutta epäilystä siitä, että tämä tiesi jotain laivoista ja
purjehtimisesta. Hänestä tuntui, että hänen olisi syytä pitää miestä silmällä.
Hänellä oli tekemättä enää muutama matka, ja sen jälkeen hän olisi saanut
kokoon niin paljon pientä ylimääräistä tuloa palkkansa lisäksi, että pystyisi
ostamaan Elysionin herra Jacobilta omakseen. Sananlaskun mukaan oikea käsi ei
tiennyt, mitä vasen teki, mutta hän oli oikein tietoinen siitä, mitä hän teki
ottaessaan matkustajilta vähän ylimääräistä, jonka jätti tilittämättä herra
Jacobille. Kuten vaikka tältä herra Smithiltä, joka oli kukkoillut pitkin hänen
tulevan laivansa kantta lanteitaan keikutellen, edes takaisin kuvitellen kai,
ettei hän huomaisi, että tuon näennäisen huolettomuuden alla piili jotain
muuta.
Hän
hymyili itsekseen omaa tarkkanäköisyyttään ja siirsi katseensa
illallisvieraisiinsa, valmiina inhoamaan näistä jokaista, tai ainakin melkein
jokaista. Pöydän päässä olevan tuoli oli tyhjä, ja jos hän olisi pyytänyt herra
Smithin illalliselle, hän olisi silkkaa ilkeyttään asettanut tämä juuri siihen,
rouva Matherin vasemmalle puolelle. Hän saattoi hyvin kuvitella, miten
närkästynyt rouva Mather olisi ollut. Kapteeni Knight luokitteli hänet mielessään
turhantärkeisiin rouviin, joiden pääasiallinen tehtävä oli pyrkiä osoittamaan
kanssaihmisilleen näiden oikea paikka. Hänellä oli mukanaan tyttärensä, jonka
paikka ilmeisesti oli toimia äitinsä itsetunnon kohottajana; tyttö oli kovin
sievä, mutta tuskallisen ujo, eikä uskaltanut edes ympärilleen vilkuilla,
näykkien ruokaansa siinä missä hänen äitinsä tyytyi näykkimään häntä.
”Istu
suorassa, Rebekka!” rouva Mather tiuskaisi tuon tuostakin, tyttöparan
korjatessa toistuvasti asentoaan, uskaltamatta lopulta syödä lainkaan,
keskittyessään pitämään ryhtinsä yhtä suorana kuin äidillään. Rouva Matherin
ruokahalussa sen sijaan ei ollut mitään vikaa, tyttärensä komentamisen lomassa
tämä lappoi ruokaa suuhunsa kuin se loppuisi heti huomenna. Kapteeni Knight ei
voinut käsittää, mihin ruoka hävisi, sillä rouva Mather oli niin kuivakka, että
olisi käynyt Elysionin keulakuvasta. Ehkä taukoamaton paheksunta kulutti lihat
hänen ympäriltään?
Neiti
Matherin vierellä, kapteenin vasemmalla puolella istui leppoisan oloinen vanha
herra, le Clerc, pönäkkänä ja punakkana, mutta silti aivan yhtä tietoisena
omasta erinomaisuudestaan kuin rouva Matherkin. Hänen vaimonsa, jonka kapteeni
oli sijoittanut oikealle puolelleen, myötäili miehensä käytöstä ja
mielipiteitä, ollen olemukseltaan jopa yhtä hyvinvoivan pyylevä kuin
huomattavasti iäkkäämpi aviomiehensä. Jos rouva Mather olisi sopinut laivan
keulakuvaksi, niin rouva le Clerc ei puolestaan muutaman vuoden kuluttua sopisi
enää kulkemaan hytin ovesta.
Rouva
le Clercin vieressä istui herra Newgate, keski-ikäinen herra, jolla oli paitsi
ilmiselviä vaikeuksia säännöstellä viinin ja konjakin kulutustaan niin myös
ilmeinen tarve pöyhkeillä sekä omaisuudellaan että vaimollaan, joka istui hänen
vieressään. Kapteeni Knight ei muistanut nähneensä illallispöydässään tätä
aiemmin yhtä kallisarvoisia kankaita tai koruja kuin ne, joihin herrasväki
Newgate oli pyntätty. Ulkoasultaan he olisivatkin sopineet paremmin kuvernöörin
illallispöytään, mutta käytökseltään eivät. Herra Newgate oli epäilemättä
äkkirikastunut nousukas, joka samanaikaisesti oli sekä ylpeä vaimonsa
kauneudesta että häpeissään tämän käytöksestä. Rouva Newgate olikin ainoa, jota
kapteeni Knight piti kiinnostavana ja tätä katsellessaan hän harmitteli, että
oli antanut tälle varatun hytin herra Smithille ja laittanut herrasväen samaan
hyttiin siitä huolimatta, että nämä olivat varanneet kaksi hyttiä. Ilmeisesti
rouva Newgate ei ollut hänelle vihainen, päätelleen tavasta, jolla tämä
miehensä huomaamatta häntä katseli. Ei, enemmänkin kuin katseli; rouva kävi
hänen kanssaan silmäpeliä, joka olisi saattanut häpeään Port Royalin huoratkin.
Kapteeni oli imarreltu ja kiusaantunut. Imarreltu, koska rouva Newgate oli
nainen, jonka huomiosta ei kukaan normaali mies, jolla oli silmät päässään,
voinut olla muuta kuin mielissään. Rouva oli kiihottava kuin pakanajumalatar,
vaaleine hiuksineen, jotka oli koottu hänen päälaelleen harkitun huolettomaksi
kampaukseksi, josta useita paksuja kiharoita oli kuin vahingossa pudonnut hänen
kaulalleen ja rinnoilleen. Rinnoille, jotka työntyivät esiin puvun
kaula-aukosta tavalla, joka melkein salpasi kapteenin hengityksen ja sai hänen
silmänsä pullistumaan ulos kuopistaan. Hiusten vaaleudelle vastakohtana
Virginia Newgaten kulmakarvat olivat epämuodikkaan tummat ja paksut ja niiden
alla hänellä oli mantelinmuotoiset silmät, jotka yllättivät vaaleudellaan.
Hänen silmänsä olivat arkipäiväisen harmaat ikään kuin korostaen sitä, että
mitään muuta arkipäiväistä hänessä ei ollutkaan. Hän oli yhtä pehmeää kurvia
ylhäältä alas asti, olematta silti liian uhkea, ollen erinomaisen tietoinen
siitä, minkä vaikutuksen hän teki jokaiseen mieheen, joka suinkin uskaltautui
häneen päin vilkaisemaan. Kiusallista kyllä, hänen aviomiehensä oli asiasta
aivan yhtä tietoinen ja vahti seurueen molempia muita miehiä kuin haukka,
luultavasti vahvan humalatilansa takia kuitenkaan huomaamatta, kumman kanssa
hänen vaimonsa peliään piti. Kapteeni Knight tiesi, ettei hänen pitäisi vastata
rouva Newgaten mielenkiintoon millään tavoin, mutta kun tämä loi häneen
keimailevia katseitaan, joiden laadusta ei voinut olla mitään epäselvyyttä, hän
ei voinut olla vastaamatta niihin aina, kun herra Newgate oli kiinnittänyt
huomionsa muualle. Rouva Newgate ei todellakaan ollut nainen, jota hän olisi
kutsunut hienostuneeksi, kaikkea muuta, ja se tässä niin erityisen kiihottavaa
olikin. Rouva Newgate lupaili silmillään ties mitä ja kapteenista tuntui, että
tämä myös aikoi pitää lupauksensa. Miksipä ei? Jos rouva riutui
lemmenpuutteesta avioliitossaan, niin hän kai oli ainoa sopiva mies laivalla
ikänsä ja asemansa puolesta. Todella harmi, ettei rouvalla nyt ollut omaa
hyttiä. Voisiko Smithin vielä siirtää kannen alle miehistön tiloihin? Eihän
tällä ollut edes matkatavaroita romminassakkaa lukuun ottamatta.
Kapteeni
Knight hätkähti hereille ajatuksistaan, jotka olivat karanneet omille teilleen
vähän liiankin vallattomina. Hän muistutti itseään, ettei todellakaan halunnut
vaikeuksia laivallaan ja että hänen itsensä piti olla viimeinen ihminen niitä
aiheuttamaan. Rouva Newgate oli ruutitynnyri, jota oli varmasti viisaampi olla
sytyttämättä. Hän rykäisi ajatuksissaan hämillään ja keskustelu, joka oli
käynyt seurueen kesken siihen asti hyvin ontuen, loppui kokonaan. Kaikkien
katseet kohdistuivat häneen.
”Kapteeni
Knight”, hänen vieressään istuva rouva le Clerc sanoi viehättävän
murteellisella englannillaan, ”eihän meillä ole vaaraa merirosvoista? Olen
kuullut, että nämä vedet eivät ole oikein turvallisia.”
Herra
Newgate tuhahti halveksivasti kuin sanoakseen ’naiset’. Hän oli paitsi
humalassa niin myös ilmeisen pahalla tuulella, kenties jouduttuaan jakamaan
hyttinsä levottoman vaimonsa kanssa. Kapteeni hymyili ystävällisesti rouva le
Clercille.
”Olette
oikeassa”, hän sanoi, ”edes uusi kuvernööri ei ole saanut kitkettyä merirosvoja
näiltä vesiltä, mutta meillä ei silti ole syytä huoleen. Elysion on hyvin
aseistettu.”
”Niin
oli kai se hollantilainen kauppalaivakin, joka meni meren pohjaan hiljattain”,
herra Newgate sanoi, ”ja osa minun omaisuuttani meni siinä samalla merirosvoille.”
”Kuulin,
että se oli Black Pearl”, herra le Clerc sanoi epäselvästi, suu ruokaa täynnä.
Rouva Mather katsoi häneen paheksuvasti ja pyöritteli silmiään, tiuskaisi
sitten jälleen kerran tyttärelleen, että tämän pitäisi istua suorassa.
Kapteenin mielestä tyttö ei olisi enää suoremmassa voinut istua, vaikka hänet
olisi naulattu tuolin korkeaan selkänojaan kiinni, mutta ehkä hänen äitinsä
tiesi asian paremmin.
”Niin
kuulemma”, kapteeni Knight myönsi. Hänestä ei ollut syytä valehdella
matkustajille, mutta ei myöskään pelotella näitä. Hollantilaisen kauppalaivan
upottaminen oli aiheuttanut muutama viikko takaperin ison porun, sillä sen
lasti oli ollut hyvin arvokas ja laiva erittäin raskaasti aseistettu. Siitä
huolimatta merirosvot olivat onnistuneet ryöväämään ja upottamaan laivan,
jättäen matkustajat henkiin ja kertomaan tapahtuneesta Port Royalissa. Kapteeni
ei kuitenkaan uskonut heillä olevan vaaraa merirosvoista. Elysion ei koskaan
kuljettanut kovin arvokasta tavaraa mukanaan, eikä sen ryövääminen olisi
rikastuttanut ainakaan Black Pearlin kapteenia, josta kerrottiin kaikenlaisia
omituisia tarinoita.
”Minä
en tunne oloani ollenkaan turvalliseksi tietäessäni, että Black Pearl on näillä
vesillä”, rouva Newgate sanoi äänellään, joka oli silkkaa sokeria ja hunajaa,
ja viestitti kapteeni Knightille silmillään, että hän kaipasi juuri tämän
suojelusta tuolta kuuluisalta merirosvolaivalta. Katse oli niin kutsuva, että
kapteeni tunsi jysähdyksen nivusissaan.
”Ei
mitään syytä huoleen”, kapteeni sanoi nielaisten, ”Elysion pärjää sille
roskasakille milloin tahansa. Sitä paitsi, olen kuullut, että laivan nykyinen
kapteeni on hiukan toista maata kuin edellinen. Ei hänestä tarvitse kantaa
huolta, harmittomaksi hulluksi sanovat.”
”Minä
en menisi sanomaan aivan noin”, herra Newgate sanoi happamasti. ”Se harmiton
hullu ryöväsi minun omaisuuttani.”
”Sattuuhan
sitä”, kapteeni sanoi ja peitti mielestään aika hyvin vahingonilon, joka pyrki
pujahtamaan hänen ääneensä. Sietämättömät pöyhkeilijät!
”Harmiton
tai ei”, rouva Mather sanoi päättäväisesti, ”kommodori Norrington kyllä
huolehtii hänet oikeuden eteen ja sitä myötä hirteen. Minä tunnen kommodorin
henkilökohtaisesti ja luotan häneen tässä asiassa.”
”Totta”,
rouva Newgate kujersi, ”pian Karibialla on yksi merirosvo vähemmän.”
Kapteeni
Knight huokaisi mielessään. Tämäkin keskustelunaihe oli käyty hänen
illallispöydässään jo monesti aiemminkin. Hän oli aikeissa sanoa jotain
lohduttavaa, ihan vain rouva Newgatea varten, mutta ennen kuin hän ehti suutaan
avata, rouva jatkoikin puhettaan, katsoen vanhempaa naista yhtä herttaisesti
kuin leijona, joka valmistautuu aterioimaan:
”Olettaen,
että kommodori saa hänet tällä kertaa myös pysymään köyden jatkona.”
Rouva
Mather äännähti jotain tukahtuneesti ja puna nousi kaulasta aina hänen
otsalleen asti. Kapteeni Knight ei ollut varma, mistä oikein oli kysymys ja
hänestä näytti, ettei rouva Matherkaan tiennyt, mutta sillä ei tainnut olla
väliä. Myrkyllinen katse, jonka rouva Mather heitti nuorempaan naiseen, ei
jättänyt epäselväksi kenellekään, mitä mieltä hän oli tästä ja tämän tavasta
esitellä sulojaan. Virginia Newgate oli selvästi tietoinen rouva Matherin
vastenmielisyydestä ja näytti nauttivan siitä, että sai ärsyttää tätä. Kapteeni
Knight huokasi uudelleen, tällä kertaa ääneen ja ehdotti nopeasti maljaa
Elysionille ja turvalliselle merimatkalle estääkseen naisia käymästä toistensa
kimppuun.
Illallisen
lopulta päätyttyä kapteeni Knight tunsi tarvetta päästä kannelle raittiiseen
ilmaan, siitä huolimatta, että ruokailu matkustajien kanssa oli uuvuttanut
hänet niin, että olisi ollut järkevämpää yksinkertaisesti käydä levolle, eikä
vähiten siksi, että hän tunsi päänsäryn hiipivän takaraivosta ohimoita kohti.
Hemmetin illalliset uuvuttivat hänet kerta kaikkiaan. Lisäksi hän halusi tarkastaa
jokailtaiseen tapaansa, että kaikki oli kunnossa ja tänä iltana hän tunsi sen
olevan aivan erityisen tarpeellista. Hänellä oli omituinen tunne Jack Smithin
suhteen, oli ollut siitä asti, kun oli tämän laivaan ottanut, eikä hän osannut
täysin sanoa, mistä tuo tunne tuli. Hän ei kuitenkaan ollut päässyt Elysionin
kapteeniksi silkkaa onneaan, vaan kyvykkyyttään, johon hän laski mukaan tapansa
uskoa aavistuksiaan. Nyt hän aavisti, yhä edelleen, että Jack Smithissä oli
jotain hämärää, vaikka ei voinutkaan täsmälleen sanoa, mitä se oli ja mikä sai
hänet tuntemaan niin. Mieshän vaikutti kaikin puolin harmittomalta.
Yö
oli musta ja lempeä, kuun hopeoidessa meren pinnan ja valaistessa Elysionin
matkaa. Jostain kuului iloinen naurunremakkka ja kapteeni suunnisti sitä kohden
uteliaana näkemään, mikä niin huvittavaa oli. Hänen miehistönsä ei ollut kovin
iloista porukkaa ja hän myönsi itsekin, että se oli osaksi hänen ansiotaan.
Laivastossa hän oli tottunut pitämään miehilleen kuria ja jatkoi sitä
Elysionilla tultuaan erotetuksi laivastosta. Jos hän jotain inhosi, niin
merimiehiä, jotka käyttivät aikaansa turhan nauramiselle sen sijaan, että
olisivat keskittyneet töihinsä. Äänet tulivat laivan keulasta, jonne oli
kokoontunut toistakymmentä Elysionin miehistön jäsentä sekä ensimmäinen
perämies, Grenville. He olivat istahtaneet kuka minnekin ja kaikkien huomio oli
kohdistunut mieheen, joka istui kannella jalat ristissä ja laittoi juuri
taskumatin kiertämään kapteenin saapuessa paikalle. Jostain syystä kapteeni Knight
ei hämmästynyt tuon asetelman nähdessään, eikä hän missään tapauksessa
ilahtunut sen edessä. Hän ja hänen miehistönsä eivät todellakaan olleet hyvissä
väleissä eikä hän tuntenut oloaan kovinkaan rennoksi nähdessään miestensä
kokoontuvan tällä tavoin yhteen. Jokainen tavanomaisesta poikkeava tilanne sai
hänet aina varuilleen, ja erityisesti nyt tämä, jossa Smith oli mukana.
”Minä
en usko tuosta puoliakaan”, perämies Grenville kuului sanovan naurunsa lomaan,
”mutta oivallinen tarina silti, herra Smith.”
”Äh”,
puhuteltu sanoi, ”pyydän, sano vain Jack.”
”Hyvää
iltaa, hyvät herrat”, kapteeni Knight sanoi hiljaisella äänellä, miltei
kuiskaten, ehdittyään lähemmäs. Hänen miehensä suorastaan hätkähtivät hänen
ilmestyttyä siihen odottamatta, ja näyttivät hetken noloilta kuin pahanteosta
tavoitetut lapset. ”Eikö teillä kellään ole töitä tehtävänä? Herra Grenvillen
ainakin pitäisi olla ruorissa, jos en ole väärin ymmärtänyt.”
Miehet
mutisivat jotain ja livahtivat vähin äänin tiehensä, yksi toisensa jälkeen.
Viimeisenä poistui Grenville, joka hetken näytti siltä kuin aikoisi sanoa
jotain, mutta muutti sitten mielensä. Kapteeni Knight ajatteli, eikä suinkaan
ensimmäistä kertaa, että Elysionille oli korkea aika hankkia uusi,
yhteistyökykyisempi perämies. Grenville veljeili liikaa miehistön kanssa ja
marisi näiden maksamattomista palkoista ja mukamas liian pienistä
ruoka-annoksista aivan liian kovaäänisesti. Paikalle jäi lopulta vain herra
Smith, joka nousi seisomaan näyttäen siltä, ettei huomannut äskeisessä kohtauksessa
mitään erikoista. Hän otti huikan taskumatistaan ja tarjosi sitä kohteliaasti
hymyillen sitten kapteenille, joka kieltäytyi päätään puistaen. Kuin
sanattomasta sopimuksesta he molemmat nojautuivat parrasta vasten,
puhumattomina katsellen Elysionin halkomia aaltoja ja kuunnellen laivan ääniä.
Kapteeni nautti vilvoittavasta yöilmasta ja tunsi piristyvänsä.
Synkkämielisyys, joka hänet hetkeä aiemmin oli vallannut, poistui. Smith hänen
vieressään kuului hyräilevän jotain ja naukkaavan muutaman kerran taskumatistaan.
”No,
herra Smith”, kapteeni sanoi viimein, katsoen syrjäsilmin puhuteltua,
”toivottavasti olette tuntenut saavanne maksullenne vastinetta?”
Jack
virnisti.
”Kyllä”,
hän sanoi, ”enhän minä oikeastaan ollut muuta vailla kuin kyytiä pois Port Royalista.”
”Näin
olin ymmärtävinäni” kapteeni sanoi kääntyen hieman ja katsoen niin tutkivasti
vierellään seisovaa miestä kuin se niissä oloissa oli mahdollista. Häntä
häiritsi edelleenkin se, ettei hän osannut sanoa, oliko mies niin harmiton kuin
tämä vaikutti olevan, vai aiheutuisiko tämän läsnäolosta sittenkin harmeja.
Hänen mielessään käväisi illallispöydässä vilahtanut sanonta ’harmiton hullu’.
Ei, herra Smith ei vaikuttanut ainakaan hullulta, vaikka jotain omituista
hänessä olikin. ”Maa alkoi käydä vähän kuumaksi jalkojen alla, vai?”
”Ei
oikeastaan niinkään”, Jack sanoi tuijotellen merelle. Hän tunsi olevansa paitsi
hiukan päissään, niin myös erinomaisen hyvällä tuulella. Hän oli yhä kauempana
Port Royalista ja lisäksi hän oli viettänyt miellyttäviä hetkiä illallisellaan
Elysionin miehistön seurassa, tehden omia huomioitaan ja johtopäätöksiään,
udellen ja johdatellen keskustelua juuri haluamaansa suuntaan kenenkään sitä
huomaamatta. Erityisesti hän tunsi kiinnostusta ensimmäistä perämiestä,
Grenvilleä kohtaan, joka ei sinänsä ollut erityisen hauska tyyppi, vaan jotain,
jota Jack oli valmis kutsumaan, jälleen kerran, kunnolliseksi ja
ikävystyttäväksi nuoreksi mieheksi, mutta tällä oli muita avuja. Tai oikeastaan
miehen avuista parhain oli juuri hänen kunnollisuutensa ja kunniallisuutensa,
niiden ansiosta hän juuri sellainen, jota Jack helposti pystyisi ohjailemaan
haluamaansa suuntaan, hyödyntäen sekä tämän nuoruutta että ilmiselvää
katkeruutta, joka kohdistui kapteeni Knightiin. Huomio sai hänet melkein kehräämään
tyytyväisyydestä. Hän tiesi, että hänen iso egonsa pyrki joskus ottamaan vallan
ja juuri nyt oli sellainen hetki. Hän onnitteli itseään hyvästä
ihmistuntemuksestaan. Hän oli myös todennut, että hän liioin ei pitänyt
kapteeni Knightistä, mutta se ei latistanut hänen mielialaansa, päinvastoin.
”Vaan
miten?” kapteeni kysyi. Jack vilkaisi häneen.
”Mielestäni
se ei kuulu teille, niin kapteeni kuin olettekin”, hän sanoi, edelleen
hyväntuulisena. Kapteeni kohautti harteitaan.
”Ei
toki”, hän sanoi, ”olen vain utelias.”
”Liika
uteliaisuus ei kuulemma ole aina hyväksi”, Jack sanoi, ”mutta ei minulla mitään
salattavaakaan ole. Sanoisinko niin, että… eksyin väärään vuoteeseen.”
”Ahaa”,
kapteeni sanoi ja naurahti. Herra Smithin virnistys leveni entisestään ja
paljasti hänen kultaiset hampaansa, ”mutta ei kai sen takia olisi tarvinnut
koko saarelta poistua?”
”Se
kai riippuu vähän siitä, kenen sängystä on kyse”, Jack sanoi nostaen
taskumattinsa jälleen huulilleen ja tyhjentäen sieltä viimeisen tilkan suuhunsa,
”ja minun tapauksessani oli todella parempi jättää koko saari taakseen.”
He
nauroivat miehisen yhteisymmärryksen vallitessa. Kapteeni oli joskus ollut
itsekin vastaavassa tilanteessa ja tiesi, että toisinaan oli tilanteita, joissa
oli viisainta ottaa jalat alleen, eikä jäädä selittämään mitään. Tosin ei hän
koskaan aivan niin pahaan pulaan ollut joutunut, että olisi joutunut suinpäin
pakenemaan. Hän olisi mielellään kysynyt, kenen sänkyyn herra Smith oikein oli
eksynyt, ihan silkkaa uteliaisuuttaan, sillä tämä ei aivan vastannut hänen
mielikuvaansa kenenkään silmäätekevän rouvan salaisesta viihdyttäjästä. Hän ei
kuitenkaan halunnut olla liian tunkeileva ja toiseksi, turhautuneet rouvat
saattoivat olla todella omituisia haluineen ja toiveineen. Kieltämättä herra
Smith vaikutti aika epäsovinnaiselta, mutta saattoihan hänessä olla jotain
naisen silmää miellyttävää.
”No,
entä Santo Domingossa sitten?” kapteeni kysyi. ”Mikä teitä siellä odottaa? Te
ilmeisesti annoitte minulle kaiken, mitä teillä oli matkassanne, päästäksenne
mukaani. Jopa sormukset sormistanne.”
”Toivottavasti
olette tullut niiden suhteen katumapäälle”, Jack kääntyi kapteenin puoleen
ojentaen kämmenensä avoimena tätä kohden, ”sillä ne huolisin mielelläni
takaisin. Kynitte minulta ihan liikaa. Käytitte hätääni hyväksenne.”
”Mutta
herra Smith”, kapteeni sanoi moittivasti, ”maksettu mikä maksettu. En minä
mitään hyväntekeväisyyttä harjoita.”
”Olen
huomannut sen”, Jack sanoi kääntyen jälleen katselemaan merelle. ”Santo
Domingo… no, sen näkee sitten, kun pääsemme sinne. Mikäli pääsemme.”
”Miten
niin?” kapteeni kysyi muistaen illallispöydässä käydyn keskustelun. ”Miksi emme
pääsisi? Tarkoitatteko merirosvoja? Elysion pystyy kyllä puolustautumaan.”
”Kunhan
ajattelin”, Jack hymähti, ”en tarkoittanut mitään erityistä.”
”Parempi
niin”, kapteeni sanoi ja päätti vetäytyä hyttiinsä. Hän jätti herra Smithin
seisomaan siihen, keulaan, mutta sanoi vielä lähtiessään: ”Edes Black Pearl ei
ole uhka Elysionille. Ja muuten, herra Smith – pidän teitä silmällä.”
Jack
hymyili iloisesti kuulle ja merelle.
”Olet
oikeassa, kaveri” hän sanoi ääneen kapteenin poistuttua, ”Black Pearl ei
todellakaan ole uhka sinun laivallesi tällä hetkellä. Black Pearlin kapteenista
en sen sijaan menisi sanomaan samaa.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti