Elizabeth
löysi Jamesin puutarhasta, mikä oli hämmästyttävää. Jamesilla oli erittäin
kaunis puutarha, taitavan puutarhurinsa ansiosta, mutta James itse ei ollut
koskaan osoittanut mitään mielenkiintoa omaa puutarhaansa kohtaan. Se oli
olemassa ilmeisesti vain siksi, että James katsoi sen kuuluvan taloon.
Elizabeth ei muistanut aiemmin nähneensä Jamesin vain oleilevan siellä, osaksi
siksikin, että tällä ei tuntunut kovin usein olevan aikaa moiseen
ylellisyyteen, olla tekemättä mitään. Oli siksi outoa löytää tämä siellä
makaamasta, tyynyihin tukeutuneena sirojalkaisella penkillä, pyöritellen
käsissään tyhjää lasia, katsellen taivaalle, jossa tähdet syttyivät yksi toisensa
jälkeen. Hän ei ensin huomannut Elizabethin saapumista, joten Elizabeth sai
hetken aikaa katsella häntä kauempaa ennen kuin teki läsnäolonsa tiettäväksi.
Elizabeth ei muistanut nähneensä häntä aiemmin niin epämuodollisessa asussa;
valkoiset housut ja paita, mustat saappaat ja hänen virkapukunsa sini-valkoinen
takki, hän oli ilman hattua ja peruukkia, mustat hiukset hartioille valuen.
”James?”
James
käänsi päätään, eikä näyttänyt olevan yllättynyt hänet nähdessään.
”Iltaa,
Elizabeth”, hän sanoi ja pyysi tyttöä lähemmäs.
Elizabeth
epäröi. Hän oli häpeissään omasta käytöksestään aiemmin samana aamuna,
ymmärtäen jälkeenpäin, tultuaan Jamesin torjumaksi, miten järjetön hänen
yrityksensä oli ollut. James oli ollut oikeassa; Jack ei ollut sen arvoinen.
Mikäli kyse oli enää ollut edes Jackista. Elizabeth oli myöntänyt itselleen,
että vähintäänkin yhtä paljon oli ollut kyse siitä, että hän oli tottunut
saamaan tahtonsa lävitse, keinolla millä hyvänsä ja nyt se ei ollut onnistunutkaan
Jamesin kanssa. Hän oli koko pitkän päivän kerännyt rohkeutta mennäkseen
pyytämään anteeksi Jamesilta, jonka ystävyyttä hän ei halunnut menettää, ei
tämän takia. Jack ei ollut senkään arvoinen, että hänen takiaan kannatti uhrata
se kaikki, mitä Elizabethin ja Jamesin välillä oli. Iltapäivällä Elizabeth oli
ollut jo vähällä lähteä tapaamaan Jamesia, mutta poika, jonka hän oli
lähettänyt linnoitukselle norkoilemaan, oli tuonut uutisia, jotka saivat hänet
vielä lykkäämään lähtöään. Tai pikemminkin se, että mitään uutisia ei ollut.
”Olen
hirvittävän pahoillani”, Elizabeth sanoi ja liikahti lähemmäs. James ei noussut
ylös, mikä hämmensi Elizabethia entisestäänkin. James käyttäytyi aina
suorastaan pelottavan täydellisesti.
”Ei
se mitään”, James sanoi. Elizabeth huomasi, että hänen otsassaan oli
pahannäköinen ruhje, oikeastaan hänen koko otsansa oli tummankirjava ja siinä
oli haava, ”Unohdetaan koko juttu.”
”En
tiedä, mikä minuun oikein meni…” Elizabeth yritti selittää. James vaiensi hänet
väsyneellä kädenliikkeellä ja otti kainalostaan pullon, jota Elizabeth ei
ollut huomannut äsken, ja kaatoi lasinsa puolilleen. Elizabeth ei muistanut
koskaan nähneensä hänen juovan muuta kuin viiniä. Nyt näytti siltä kuin James
olisi ollut hieman päissään. Se ainakin selittäisi tämän asun ja käytöksen.
”Ei
sillä ole väliä”, James sanoi ja vei lasin huulilleen, ”Sanoinhan jo. Olen
unohtanut sen. Ei sinun tarvitse pyydellä anteeksi.”
”Oletko
sinä ihan kunnossa?” Elizabeth ei voinut olla kysymättä, sillä James ei tosiaankaan
vaikuttanut omalta itseltään. Toisaalta, se saattoi johtua konjakista, jota
tämä joi.
”En”,
James vastasi lyhyesti, otti uuden kulauksen lasistaan ja alkoi taas tarkkailla
tähtiä. Elizabeth istahti penkille hänen jalkopäähänsä.
”Sinä
et luovuttanut Jackia tänään?” Elizabeth sanoi heidän tuijoteltuaan taivaalle
niskat kenossa pitkän aikaa puhumattomina. James katsoi häneen ja kohautti
kulmakarvojaan.
”Mistä
sinä sen tiedät?” hän kysyi.
”Minä
olisin kuullut, jos olisit sen tehnyt”, Elizabeth sanoi, ”mutta Jack ei ole
linnoituksen tyrmässä”, hän nosti katseensa ikkunaan, jonka tiesi olevan
Jamesin vierashuoneen, ja näki, että huone oli pimeänä, ”Onko hän tuolla
vielä?”
”Ei.”
”Eikö?”
Elizabeth kysyi epävarmasti.
”Ei,
hän ei ole enää siellä.” James sanoi ärtyneesti.
”Missä
hän sitten on?”
”En
tiedä.”
”Et
tiedä?” Elizabeth katsoi häneen kasvoillaan epäuskoinen ilme. Miten niin James
ei tiennyt? Mitä tämä oikein tarkoitti? James luki kysymyksen hänen kasvoiltaan
ja sanoi:
”Hän
livahti tiehensä. Hän vain… katosi. Pääsi karkuun minulta. Häipyi. Liukeni.”
Elizabeth
ajatteli Jamesin olevan enemmän humalassa kuin tämä päältäpäin näytti. Ainakin
tämä puhui aivan tolkuttomia. Jack ei mitenkään olisi voinut päästä noin vain
livahtamaan tiehensä ja hän sanoi sen Jamesille. Tämä naurahti ilottomasti ja
joi lasinsa tyhjäksi.
”Sinä
päästit hänet menemään”, Elizabeth sanoi hitaasti, asian valjetessa hänelle.
James suorastaan pärskähti.
”En
todellakaan!” hän sanoi näyttäen loukkaantuneelta, ”Hän oli jotenkin päässyt
irti kahleestaan ja oli kadonnut, kun menin hakemaan häntä toimittaakseni hänet
kuvernöörin eteen. Hän ei yksinkertaisesti ollut siellä, Elizabeth.”
”Minä
en usko sinua, James.”
”Ole
sitten uskomatta”, James sanoi ja nosti katseensa takaisin tähtiin, ”Olen
pahoillani, mutta sinun uskomisesi eivät juuri nyt liikuta minua. Minun urani
on vaakalaudalla jos kukaan koskaan saa tietää tästä. Sparrow oli käsissäni ja
hän pääsi minulta karkuun… jos minun päätäni aletaan vaatia vadille sen takia,
olen mennyttä.”
Elizabeth
ei osannut muuta kuin tuijottaa häntä tietämättä, pitäisikö hänen uskoa vai ei.
Toisaalta, James oli ollut ehdoton kieltäytyessään päästämästä Jackia, eikä
Elizabeth keksinyt mitään, mikä olisi voinut kääntää tämän pään.
”Miten
hän pääsi ulos?” hän kysyi sitten, ”Eikö Wilkins ollut vahdissa oven takana?”
”Ikkunasta
kai”, James sanoi tähdille, ”ja kyllä, sekä Wilkins että kersantti Raffet
olivat käytävässä, eivätkä huomanneet tai kuulleet mitään. Se mies – Sparrow –
on itse pääpiru.”
”Mitä…
mitä nyt tapahtuu?” Elizabeth kysyi varovasti. James hymähti.
”Ei
mitään, ei yhtään mitään, Elizabeth”, sanoi ja kaatoi itselleen jälleen
konjakkia, ”minä juon itseni nyt humalaan tässä ja huomenna, kun olen taas oma
itseni, minä jätän koko sotkun taakseni. Sitä ei koskaan edes tapahtunut.
Sparrow ei ikinä ollut täällä, kukaan meistä ei ole nähnyt häntä emmekä me
tämän jälkeen enää koskaan edes puhu hänestä. Wilkins ja Raffet vaikenevat,
koska jos he eivät sitä tee, minä ilmoitan kuvernöörille, että he päästivät
Sparrow’n pakenemaan. Enkä minä liioin halua kuulla sinulta koskaan – en
todellakaan koskaan, Elizabeth – sanaakaan Jack Sparrow’sta. Olenko esittänyt
asiani kyllin selvästi?”
”Kyllä,
James”, Elizabeth sanoi. Mitäpä muuta hän olisi voinut sanoa? Hän nousi ja
jätti Jamesin yksin. James katsoi hänen peräänsä, nosti sitten katseensa
jälleen tähtiin ja kohotti lasinsa.
”Sinulle,
Jack Sparrow”, hän sanoi ja joi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti