He vaelsivat puutarhaan,
Catherinen pyydettyä sitä ennen palvelustyttöään tuomaan hänen hattunsa ja
päivänvarjonsa sekä annettua ohjeet, että puutarhaan oli tuotava syömistä ja
juomista. Hän oli pyytänyt myös Annaa liittymään seuraan, mutta tämä oli
kieltäytynyt ja ilmeisesti närkästyneenä siitä, että häneltä oli edes pyydetty
moista uhrausta, hän oli vetäytynyt omaan huoneeseensa. Catherine oli
tyytyväinen; hän ei halunnut tyttöä heidän seuraansa murjottamaan, koska
tilanne oli riittävän kiusallinen ilman Annaa, joka osoitti ilmein ja elein
jokaisen mahdollisen tilaisuuden tullen, mitä mieltä oli kapteenista. Vaikka
kapteeni ei ehkä ollutkaan mikään herrasmies, Annan olisi luullut olevan
riittävän hyvin kasvatettu osatakseen käyttäytyä niin kuin ei huomaisi sitä.
Toisaalta, Catherine olisi tuntenut olonsa hiukan turvallisemmaksi jos Anna
olisi ollut läsnä. Kapteeni ei vaikuttanut siltä, että veisi ihailunsa
katselemista pitemmälle, mutta eihän siitäkään voinut olla täysin varma. Oli
niin monia muitakin asioita, joista hän ei voinut olla varma. Tuskin kapteeni
hänelle sen pahempaa tekisi kuin Eliah pahimpina hetkinään.
Catherine ei huomannut, että hän
huokasi ääneen ajatustensa päätteeksi.
"Murheita?" hänen
vierellään kävelevä Jack kysyi.
Catherine havahtui ajatuksistaan
todellisuuteen ja katsoi vierellään kävelevää miestä. Kyllä, Anna oli oikeassa,
kapteeni oli likainen, mutta ei mitenkään häiritsevässä määrin. Hänen kasvonsa
olivat jokseenkin puhtaat, hän oli selvästikin käytellyt partaveistä leukaansa
hiljattain, ja hänen paitansakin näytti siltä kuin hän olisi saanut sen juuri
räätäliltä, joskin melkoisen ryppyisenä Mutta hänen muut vaatteensa olivat
kuluneet, hänen kätensä olivat lian tahrimat ja hän todellakin haisi jos oli
riittävän herkkänenäinen ja lähellä sen huomatakseen. Catherine muisti
nähneensä kuitenkin likaisempiakin merimiehiä, eikä hän voinut moittia
kapteenia siitä, ettei tällä ehkä ollut mahdollisuutta kylpyyn tai pitää huolta
vaatteistaan. Kapteeni ei suinkaan ollut likaisemmasta päästä. Tarkemmin
ajateltuna hänen isänsäkin oli ollut likaisempi aina palatessaan kotiin
matkoiltaan.
"Ei, ei mitään",
Catherine sanoi ja hymyili, hiukan alakuloisesti, käänsi päänsä pois.
Jack ei vastannut hänen hymyynsä,
ei sanonut mitään, katsoi vain häntä miettivä ilme kasvoillaan. Hän hidasti
askeleitaan sen verran, että Catherine kulki pian puolisen askelta hänen
edellään ja hän saattoi katsella naista tämän huomaamatta. Tosin tuskin tämä
olisi huomannut, vaikka hän olisi kuinka tuijottanut; Catherine oli
kiinnittänyt huomionsa polunvarren ruusuihin, taittanut ohimennen yhden ja
pyöritteli sitä kädessään. Eleessä oli jotain hyvin viatonta. Nainen oli
uskomattoman kaunis, sellaisella viileällä tavalla, jota saattoi vain ihailla,
ei sen enempää, jo siitä syystä, että kaikessa viileydessään tämä vaikutti
täysin intohimottomalta. Minkäänlainen flirtti tai avoin ihailu ei tuntunut
tehoavan rouvaan, ja Jack epäili, että saisi keikistellä tälle tuomiopäivään
asti pääsemättä asiassa yhtään eteenpäin. Toista maata kuin veljensä. Harmi.
Ajatus siitä, että hän saisi sekä veljen että sisaren viehätysvoimansa
pauloihin, oli enemmän kuin huvittava. Ehkä maksaisi kuitenkin vaivan ainakin
yrittää?
Jack seurasi puhumatonta
Catherinea ruusujen reunustamaa polkua, joka kaartui pienen metsikön läpi
lopulta talon alapuolelle, tasanteelle, johon oli aseteltu varjoa antavan
kangaskatoksen alle pöytä ja sen ympärille tuoleja. Paikka oli todella
viehättävä ja siitä oli hyvä näköala alas lahdelle, jossa Black Pearl oli
ankkurissa. Jack katseli ympärilleen, käveli muutaman askeleen rinnettä alas ja
huomasi, että näki siitä alas laiturille. Hän näki omien miestensä lastaavan
juuri veneeseen tynnyreitä, hän kuuli näiden välillä nauravan ja huutelevan
toisilleen, mutta oli liian kaukana erottaakseen sanoja. Jos hän olisi
huutanut, he olisivat kyllä kuulleet hänet ja todennäköisesti myöskin nähneet
hänet seisovan ylempänä rinteellä, puuhun nojaillen. Silmiään siristäen Jack
yritti erottaa lahdella jotain muuta kuin Pearlin ja auringossa kimaltavan
meren, mutta vaikka hän tuijotti sinne niin kauan, että hänen silmiään alkoi
särkeä, hän ei havainnut yhtään mitään epäilyttävää. Hän moitti itseään
vainoharhaisuudesta. Jos tuolla jossain kauempana merellä todella oli laiva, Black
Pearlilla se huomattaisiin aivan varmasti siinä vaiheessa, kun se yleensä olisi
kaukoputken näköpiirissä. Hän tiesi, että joku oli Pearlilla koko ajan
tähystämässä ja hän tiesi myös, ettei hän itse juuri tällä hetkellä voisi tehdä
yhtään mitään, jos jokin laiva todella purjehtisi näkyviin.
"Olen todella pahoillani,
ettei mieheni ole paikalla", Catherine sanoi keskeyttäen hänen mietteensä.
Jack kääntyi häneen päin. Nainen oli istunut pöydän ääreen ja teki kädellään
siron liikkeen kehottaen häntä liittymään seuraansa.
"Joudanhan minä tässä nyt
vähän aikaa odottamaankin", Jack vastasi.
Kauempaa polulta kuului omituista
kirskuvaa ääntä ja ruusupensaan takaa ilmestyi näkyviin palvelija, joka työnsi
edellään tarjoiluvaunua, jonka pyörät eivät oikein tahtoneet kulkea soralla ja
joka alamaassa siitä huolimatta pyrki karkaamaan häneltä. Jack oli äänen
kuullessaan melkein vaistomaisesti laskenut oikean kätensä pistoolin perälle,
mutta hellitti otteensa hitaasti huomatessaan, kuka tulija oli. Lopulta
palvelija sai vaunun pöydän ääreen ja ryhtyi kattamaan pöydälle kuppeja,
laseja, asetteja. Saatuaan pöydän katettua hän poistui, jättäen tyhjän vaunun
jonkin matkan päähän. Catherine tarttui teekannuun ja täytti kaksi kuppia,
toisti sitten pyyntönsä saada Jackin seurakseen. Jack tuli hänen luokseen,
istuutui ja riisui hattunsa laskien sen viereiselle tuolille, otti muutaman
pasteijan tarjoiluvadilta omalle lautaselleen.
Oli alkanut tuulla melko navakasti
ja tuuli oli puhaltanut taivaan lähes pilvettömäksi niin että aurinko paistoi
nyt kirkkaasti. Lahdella aaltojen keinuttamasta Black Pearlista oli kääritty
miltei kaikki purjeet kokoon, jotta laiva pysyi vakaammin paikallaan. Jack,
joka oli asettunut istumaan siten, että näki laivansa koko ajan, tuijotteli
merelle omissa ajatuksissaan ja Catherine puolestaan oli antanut katseensa
painua omiin käsiinsä. Hän tunsi itsensä väsyneeksi, liian väsyneeksi ollakseen
enää edes väsynyt. Hän oli valvonut miltei koko yön vihaten Eliahia ja vihaten
ennen kaikkea itseään, koska antoi miehensä kohdella itseään sillä tavoin kuin
tämä teki. Vaikka hän olikin miehelle velkaa niin paljon, ei tuntunut oikealta
maksaa sitä velkaa pois näin, antaa miehen satuttaa häntä. Hän oli saanut
mielensä tyyntymään lopulta ja oli nukahtanut, kun olisi ollut oikeastaan jo
aika herätä, ja siitä huolimatta hän tunsi, ettei pystyisi nukkumaan, jos nyt
vetäytyisi omaan huoneeseensa ja yrittäisi päästä uneen hetkeksi todellisuutta
pakoon. Jossain hänen tyynen pintansa alla kuohui ja mitä enemmän hän yritti
hillitä sitä kuohuntaa, sen tyynemmäksi hän tunsi muuttuvansa. Hän ei osannut
enää edes itkeä. Elämä on totisesti kummallista, hän ajatteli, olen mustelmilla
ja istun teepöydässä miehen kanssa, jolla on helmiä hiuksissaan. Miltähän
tuntuisi päästä pois tästä kaikesta?
"Anteeksi, jos olen
tungetteleva", hän sanoi katkaisten pitkän hiljaisuuden muistaessaan
emännänvelvollisuutensa, "mutta onko teillä perhettä, kapteeni Sparrow?
Onko jossain rouva Sparrow?"
"Äh, ei", Jack vastasi
ilahtuneena siitä, että nainen ei ollutkaan heittäytynyt pysyvästi mykäksi,
"tuolla on minun perheeni ja vaimoni."
Hän viittasi kädellään lahdelle
päin. Catherine ei ymmärtänyt hänen tarkoitustaan.
"Laivallako?" hän kysyi
epäuskoisena, "Onko teidän vaimonne mukana? Miksi ette ottanut…"
"Tarkoitin, että laiva on
minun perheeni", Jack keskeytti, "Black Pearl on minun vaimoni."
"Ymmärrän", Catherine
sanoi ja todellakin ymmärsi. Kapteeni toi taas hänen mieleensä isän… rakkaan
isän, joka oli aina puhunut laivastaan tavalla, joka sai kuulijan ajattelemaan,
että laiva oli hänen perheensä enemmän kuin äiti, Charlotta, Charles ja hän
itse.
"Kuulostaa varmaan
pateettiselta paskalta, vai mitä?"
"Ei suinkaan", Catherine
kiiruhti sanomaan hiukan kiusaantuneena miehen kielenkäytöstä.
"Ahaa", Jack sanoi ja hänen
kasvoilleen nousi huvittunut virne, "Te ette pitänyt sanasta
'paska'?"
"Kapteeni Sparrow,
pyydän…"
"Hyvä on, en sano enää
niin", Jack veti tuolinsa lähemmäs pöytää niin että ylettyi nojaamaan
siihen käsillään, kumartui pöytään nojaten Catherinen puoleen, Liian lähellä,
Catherine ajatteli, mutta ei vetäytynyt yhtään taaksepäin, vaikka mielensä
tekikin.
"Kiitos", hän sanoi ja
sai aikaiseksi yhden hymyistään, joita hän oli aikoinaan joutunut
harjoittelemaan peilinsä edessä yhä uudestaan ja uudestaan pystyäkseen
peittämään sen alle oikeat tunteensa. Kapteeni kumartui vielä hiukan lähemmäs
ja kaatoi huomaamattaan lasin, joka onneksi oli tyhjä. Hänen kasvonsa olivat
miltei puolen metrin päässä Catherinen kasvoista ja hänen ruskeissa silmissään
oli vakava katse.
"Olette taitava", hän
sanoi, "mutta voitte lopettaa teeskentelyn jo."
"Mitä tarkoitatte?"
Catherine antoi periksi itselleen ja nojautui hitaasti kauemmas kapteenista
kunnes tunsi olevansa turvallisen välimatkan päässä. Hetken hän kuvitteli, että
kapteeni osasi lukea hänen ajatuksiaan tai näki kaikki ne mustelmat, jotka hän
oli yrittänyt niin huolellisesti peittää.
"Tarkoitan sitä, ettei teidän
tarvitse pelätä minua", Jack sanoi ja vetäytyi hänkin taaemmas,
"Yritätte niin kovasti koko ajan esittää urheaa, vaikka taitaisitte olla
mieluummin missä tahansa muualla kuin minun kanssani. Ei minulla ole
pienintäkään aietta teidän suhteenne. En aio raastaa teitä pensaikkoon enkä
yhtään mitään muutakaan."
"Oh", Catherine
hengähti, "en minä pelkää teitä."
Hämmästyksekseen hän huomasi sen olevan totta. Se pieni,
terve pelko, jota hän oli tuntenut aluksi, oli hälvennyt jo aikoja sitten. Mitä
tahansa muuta kapteeni olikin, niin pelottava hän ei ollut.
"No, sepä oli hauska
kuulla", Jack sanoi. Selvä, hän ajatteli, se ei siis ollut sitä, mitä hän
peittelee tuon hymynsä alle. Ehkä hän pelkää jotakin muuta? Veljeään? Siinä
vasta omituinen mies, käyttäytyy kuin nainen olisi hänen rakastajattarensa tai
vaimonsa, olkoonkin, että kyseessä on oma sisar, "En ehkä piittaa kaikista
etiketin hienouksista, mutta en minä silti aivan moukkakaan ole."
"Ei, sitä te ette taida
olla", Catherine sanoi tarkoittaen totta näilläkin sanoillaan. Hän kaatoi
lisää teetä heille molemmille ja oli ylpeä siitä, etteivät hänen kätensä
vapisseet eivätkä paljastaneet hänen tunteitaan, "Mistä te olette
kotoisin, kapteeni?"
"Olen syntynyt Englannissa,
jos sitä tarkoitatte, eikä siitä sen enempää. Elämäni on nyt täällä ja
toisenlaista kuin siitä kai alun perin piti tulla", Jack vastasi,
"Parempaa. Vapaampaa."
"Melkein kuin minun
elämäni", Catherine sanoi, "paitsi ettei minun elämäni ole parempaa…
tai vapaampaa."
Jack katsoi häneen kummastuneena.
Catherine ymmärsi sanoneensa liikaa ja kiirehti korjaamaan sanomisiaan.
"Tietysti, kuvitelmani
elämästäni olivat aivan epärealistisia silloin joskus", hän sanoi,
"Tiedättehän, odotin kai prinssiä valkealla ratsulla ja petyin, kun hän ei
koskaan saapunutkaan."
Hän pystyi jopa naurahtamaan
sanojensa päätteeksi, vaikka hän olisi halunnut nyyhkäistä.
"Myönnän, ettei minulla ole
henkilökohtaista kokemusta asiasta", Jack sanoi, "mutta voin
kuvitella."
"Hyvä", Catherine sanoi
ja käänsi puheen takaisin kapteeniin, "Nyt te olette siis vapaampi.
Kuljetatte laivallanne tavaroita, otatte maksun siitä, mitä vielä?"
Jack harkitsi hetken. Hän nojautui
yhä kauemmas Catherinesta ja katseli tätä luomiensa raosta.
"Tiedättekö kuka minä
olen?" hän kysyi sitten.
"Kapteeni Jack Sparrow?" Catherine sanoi kysyvästi.
"Hah, kiitos tuosta -
rakastan tuota sanaa 'kapteeni'", Jack vastasi, "Mutta ette tiedä
minusta siis yhtään mitään?"
"En."
"Hyvä, ehkei teidän sitten
tarvitsekaan tietää."
"Juuri nyt minusta alkoi
tuntua siltä, että vaikka minun ei ehkä tarvitsisikaan tietää, niin haluan
tietää."
Jack nauroi. Hän heitti päänsä
taaksepäin ja nauroi pehmeää, huvittunutta naurua. Catherine yritti nopeasti
laskea hänen kultaiset hampaansa, mutta nolostui omasta tungettelustaan siinä
määrin, että käänsi katseensa nopeasti toiseen suuntaan. Letit Jackin leuassa
heilahtelivat ja niiden helmet kilisivät toisiaan vasten. Miten omituinen hän
onkaan, Catherine ajatteli.
"Rakas rouva, te olette
viehättävä", Jack sanoi sitten, "ja minä jo hetken pelkäsin, että
olette opetettu nukke."
Catherine oli jo alkanut tuntea
olonsa paremmaksi, mutta nyt tunne hävisi. Minähän olen opetettu nukke, hän
ajatteli ahdistuneena. Nukke, jonka ei tarvitse olla muuta kuin kaunis ja
hiljaa. Hän kuitenkin tavoitteli huoletonta sävyä ääneensä ja sanoi:
"Hauska kuulla,
kapteeni."
"Haluatteko todella tietää?
Senkin uhalla, ettette pidä kuulemastanne?"
"Jos ette ole
hirttosilmukasta paennut murhamies, muu ei minua pelota."
"No, sitä minä en ole",
Jack vastasi. Catherine huomasi kuinka hän nosti oikean kätensä paljaalle
kaulalleen ja nielaisi, eikä ymmärtänyt, mitä ele tarkoitti. Hänen kasvoillaan
käväisi hetken ajan ilme, jonka Catherine olisi ollut valmis tulkitsemaan
kauhuksi, mutta sitten se oli ohi eikä hän ollut varma, oliko sitä
todellisuudessa ollutkaan, "murhasta minua ei sentään ole syytetty.
Kaikesta muusta kai onkin."
"Te olette merirosvo",
Catherine sanoi, "minä arvasin sen."
"Jep."
"Te olette ylpeä siitä?"
"Jep", Jack sanoi,
"Tavallaan. Kai se on minulla verissä ja olen hyväksynyt sen."
"Verissä? Miten sellainen
asia voi olla verissä?"
"Se vain on. Puhuimme
vapaudesta… se on minulle vapautta. Minulla ei ole isäntää eikä edes
kuningasta. Ei lakeja. Otan mitä tarvitsen, menen minne haluan."
"Nyt en tiedä, mitä minun
pitäisi ajatella, kapteeni!"
Jack nauroi taas, niin
sydämellisesti, että Catherinen, vaikka hän toisaalta oli järkyttynyt, oli
pakko nauraa hänen mukanaan. Aivan kuin mies olisi houkutellut hänet nauramaan,
eikä hän osannut vastustella.
"Toki tiedätte, mitä
ajattelette", Jack sanoi, "ette vain tiedä, voitteko sanoa sen ääneen
minua loukkaamatta. En minä loukkaannu, en. Sanokaa."
"Te olette rikollinen",
Catherine sanoi rohkeasti, "Te vahingoitatte toisia ihmisiä."
"En minä ole rikollinen,
sillä kuten sanoin, minulla ei ole lakeja", Jack kumartui uudelleen
Catherinea kohti, kallisti päätään ja vangitsi Catherinen silmät omillaan,
"ja mitä ihmisiin tulee", hän ojensi kätensä hitaasti pitkin pöydän
pintaa kunnes se oli vain tuuman päässä Catherinen kädestä, jolloin hän äkkiä
napautti smaragdisormuksen koristamalla etusormellaan pöytää ja veti saman tien
kätensä pois, "niin vakuutan, että pyrin välttämään kenenkään
vahingoittamista."
Catherine oli iloinen siitä, että
hän istui. Jos hän ei olisi istunut, hänen olisi ollut pakko tässä vaiheessa
istuutua. Ei, hän ei todellakaan pelännyt tätä miestä, mutta tapa, jolla tämä
puhui itsestään, oli niin uskomattoman julkea, että häntä huimasi ajatellakin,
mitä Eliah olisi sanonut, jos olisi ollut kuulemassa heidän keskustelunsa.
Kapteeni pöyhkeili sillä mitä hän oli, ja entä hän itse - hän ei osannut olla
kauhistunut, vaan enemmänkin utelias. Hän oli varmasti tullut hulluksi. Tai hän
oli niin väsynyt, ettei enää hallinnut omaa järkeään. Tai sitten kapteeni oli
lumonnut hänet. Niin sen täytyi olla, sillä seuraavaksi hän kuuli itsensä
sanovan:
"Mutta aina sitä ei voi
välttää?"
Jack pudisti päätään.
"Ei voi", hän sanoi,
"mutta älkää kuvitelko, että minä kuljen ympäriinsä murhaamassa viattomia
ihmisiä. Sitä minä en tee. Niin kalliilla hinnalla en osta vapauttani. Paitsi
jos minun on todella pakko."
"Mitä tarkoitatte?"
"En mitään", Jack nosti
molemmat kätensä ylös kuin torjuakseen koko puheenaiheen, "Unohtakaa tuo
viimeinen. Puhutaan iloisemmista asioista. Kauniimmista asioista. Puhutaan
teistä, arvon rouva."
"Minusta?" Catherine
häkeltyi jälleen, eikä voinut ymmärtää itseään. Hän oli ollut salaa ylpeä
siitä, ettei yksikään mies, joka häntä oli yrittänyt hakkailla, kuka
hienovaraisemmin, kuka vähemmän hienovaraisesti, ollut koskaan saanut häntä
hämilleen. Samalla tyyneydellä hän oli ottanut vastaan jokaisen
kohteliaisuuden, jopa ne karkeimmatkin huomautukset, ja nyt kapteeni Sparrow
liki koomisine eleineen sai tuntemaan hänet paitsi hämmentyneeksi niin myös
tärkeäksi ihmiseksi. Kapteeni puhui hänen kanssaan toisella tavoin kuin kukaan
muu harvoin vaivautui puhumaan. Aivan kuin kapteeni olisi pitänyt selvänä, että
hänellä oli jotain sanottavaa. Eliah kun ei yleensä halunnut hänen sanovan
yhtään mitään. "Pelkään pahoin, ettei minussa ole mitään puhumista."
"Ai ei vai?"
"Ei. Minä olen viettänyt
hyvin hiljaista ja vaatimatonta elämää", Catherine vastasi ja katsahti
kapteeniin, "ensin isäni kotona, sitten mieheni kotona."
"Omituisesti sanottu."
"Mikä?"
"Tuo. Eikö miehenne koti ole
myös teidän kotinne?"
Catherine hämmentyi lopullisesti
eikä osannut sanoa kapteenille enää mitään. Kyyneleet pyrkivät väkisin hänen
silmiinsä ja hän joutui räpyttelemään niitä kiivaasti estääkseen niitä
vyörymästä esiin ja putoamasta poskilleen. Voidakseen välttyä vastaamasta hän
tunki suuhunsa ensimmäisen leivonnaisen, jonka tarjoiluvadilta käsiinsä sai ja
siemaisi nopeasti jäähtynyttä teetä päälle, sai sitä väärään kurkkuun ja sai
yskänpuuskan.
Jack otti oman käyttämättömän lautasliinansa ja ojensi sitä
Catherinea kohti Oli varmaan paras vaihtaa puheenaihetta. Rouvan tyynen
ulkokuoren murtaminen oli sittenkin ollut helpompaa kuin hän oli kuvitellut,
mutta hän ei halunnut mennä siinä liian pitkälle eikä kiusata naista yhtään
enempää. Ei hänen tarkoituksensa ollut saattaa tätä kyynelten partaalle, koska
kenenkään itkettäminen vain siksi, että hän pystyi siihen, ei ollut hauskaa. Hän
ei vain ollut kuvitellut, että nainen oli tuon viileytensä alla noin
haavoittuva. Kiehtovaa, hän ajatteli, täällä tapahtuu jotain kummaa.
Hän ei kuitenkaan voinut vastustaa
kiusausta, vaan kun Catherine todella ojensi kätensä ottaakseen tarjotun
lautasliinan vastaan, Jack hipaisi hänen rannettaan ennen kuin irrotti otteensa
liinasta. Catherine tunsin hänen kosketuksensa, mutta ei juuri nyt jaksanut
välittää siitä; ei pahastua eikä ilahtua. Hän halusi tämän pienen teehetken
päättyvän, jotta hän pääsisi vetäytymään omaan makuuhuoneeseensa, nukkumaan,
yksin. Kapteeni oli huonoa seuraa, järkytti hänen koko sisintään
puolihuolimattomilla huomautuksillaan, jotka silti osuivat suoraan maaliinsa.
"Teidän veljenne on viettänyt
vähän toisenlaista elämää?" Jack kysyi, kun Catherine oli saanut
ajatuksensa kokoon ja oli ottanut kasvoilleen tavanomaisen viileän ilmeensä.
Kuin naamion, Jack ajatteli.
Catherine ilahtui Jackin ottaessa
puheeksi hänen kannaltaan turvallisemman aiheen.
"Niin, hän oli joitakin
vuosia Englannissa", hän myönsi, "ja hänen aikomuksensa oli jäädä
sinne, mutta hän ei oikein hallinnut tilannetta, että hän oli oma herransa ja
että hänellä oli rahaa käytettävissään ilman, että kukaan oli valvomassa, miten
ja minne hän sitä käytti. Se yksinkertaisesti loppui…. ja Charles palasi
tänne."
"Hän ei vaikuta oikein
tyytyväiseltä tilanteeseen."
"Oletteko keskustellut hänen
kanssaan?" Catherine kysyi hämmästyen. Hänen oli vaikea kuvitella
Charlesia, aina yhtä huoliteltua ja omasta arvostaan hyvin tarkkaa veljeään,
keskustelemassa kapteenin kanssa asioistaan. Eihän hän kertonut niistä koskaan
muille kuin hänelle, miksi hän niistä jollekin tuntemattomalle merirosvolle
kertoisi.
"Hän oli illalla luonani
Black Pearlilla", Jack sanoi, "ja jäi lopulta yöksikin, olosuhteiden
pakosta."
"Niinkö? Minä en
tiennyt". Catherine oli entistäkin hämmästyneempi. Charles oli käynyt
toivottamassa hänelle hyvää huomenta ja ilmoittanut lähtevänsä ratsastamaan,
mutta ei ollut maininnut mitään Black Pearlista ja kapteenista. Hän oli kuvitellut,
että Charles kertoi hänelle aina kaiken. Toisaalta, niin kai Charleskin luuli
hänestä.
"Hänhän ei tiedä mitään
miehenne asioista, eihän?" Jack uteli kevyeen keskustelusävyyn. Catherine
myönsi, "No, entä te itse? Eikö teitäkään kiinnosta kaupankäynti tai se,
mistä kaikki varallisuutenne tulee?"
Catherine pudisti päätään. Hän
avasi suunsa jo vastatakseen, kun kuuli ääniä. Hän ja Jack kääntyivät molemmat
katsomaan ylös vievälle polulle. Eliah Parkins ja hänen lankonsa lähestyivät
heitä molemmat.
"Kapteeni Sparrow",
Parkins tervehti, kun he ehtivät lähemmäs, "Kuulin, että olette kaipaillut
minua. Toivottavasti ette ole joutunut odottamaan tuskastuttavan kauan?"
"Ei, en ole", Jack
vastasi ja katsoi Catherineen, jonka kasvoille oli kohonnut omituinen ilme, aivan
kuin tämä olisi halunnut nousta ja juosta tiehensä, mutta pelkäisi tehdä sitä,
"kaunis rouvanne on pitänyt minulle seuraa."
"Hyvä", Parkins sanoi,
laski kätensä vaimonsa olkapäälle ja puristi sitä, "nyt kaunis rouva on
tehnyt tehtävänsä ja voi poistua tärkeämpiin töihinsä."
Catherine nousi hitaasti ja
rauhallisesti, taivutti päätään viehkeällä liikkeellä Jackiin päin kuin
sanoakseen tälle näkemiin ja lähti kulkemaan polkua ylöspäin. Charles kääntyi
katsomaan hänen peräänsä, mutta ei sanonut mitään. Jack, joka oli jäänyt
istumaan miesten tullessa paikalle, tuli mielessään siihen tulokseen, ettei
kuulunut hänelle, mitä ongelmia herrasväki Parkinsilla oli keskenään - oli
parempi olla puuttumatta asiaan ja ehkä oli parempi myös käyttäytyä kuin olisi
huomannut mitään siitä, mitä hän oli ollut huomaavinaan. Loppujen lopuksi,
hänhän halusi vain päästä lähtemään täältä.
"Pääsenkö lähtemään huomenna,
kuten sovittiin?" hän kysyi. Parkins vakuutti kaiken olevan kunnossa;
hänen tavaroitaan tuotiin parhaillaan alas laiturille ja niitä päästäisiin
lastaamaan Black Pearliin aivan tuota pikaa.
"Lukuun ottamatta sitä pientä
tavaraerää", hän sanoi matalalla äänellä ja kumartui puhuessaan Jackin
puoleen, jotta hiukan taaempana seisova Charles ei kuulisi hänen sanojaan. Jack
huomasi Charlesin liikahtavan eteenpäin kuunnellakseen, "sekä lupaamiani
aseita ja ammuksia, niiden hankkimisessa minulla meni vähän aikaa, mutta uskon,
että illaksi nekin ovat täällä. Charles?"
Charles astui eteenpäin,
innokkaana ja valmiina osallistumaan keskusteluun.
"Sinä voit saattaa kapteeni
Sparrow'n alas rantaan", Parkins sanoi, "Uskon, että kapteeni haluaa
olla valvomassa lastausta. Vai erehdynkö, kapteeni?"
"Et erehdy, kaveri",
Jack vastasi, otti hattunsa, asetteli sen päähänsä ja nousi kääntyen sitten
Charlesin puoleen, "Mennään tai päivä on ohi ennen kuin
huomaammekaan."
Charles irvisti
mielenosoituksellisesti. Ei niin, etteikö hän olisi mielellään jäänyt kapteenin
seuraan, mutta hän ei pitänyt tavasta, jolla Eliah käskytti häntä.
"Mennään", hän sanoi
Jackille.
He palasivat Parkinsin talolle,
kiersivät sen ja laskeutuivat alas rantaan, jossa juuri isoista vankkureista
purettiin tynnyreitä ja paaleja laiturille. Jack oli tyytyväinen näkemäänsä; he
saisivat tavarat kuljetettua Black Pearlille iltaan mennessä, ja aamulla
toivottavasti he voisivat noutaa kullan ja ammukset, päästen lähtemään juuri
sovitussa aikataulussa. Hän tunsi, ettei pääsisi kyllin nopeasti pois täältä.
Ehkä hän oli todellakin vainoharhainen, mutta ei päässyt eroon ajatuksesta, että
kaikki ei ollut kohdallaan.
"Mitä pidit
sisarestani?" Charles kysyi keskeyttäen hänen mietteensä, "Sinähän
illalla sanoit kaipaavasi hänen seuraansa."
Jack mutristi suutaan.
"Kaunis", hän sitten
sanoi ja vilkaisi Charlesiin syrjäsilmin, "ja siinäpä se. Hänestä on
vaikea päästä selvyyteen."
Charles näytti helpottuneelta,
mutta ei sanonut mitään. Hän käänsi katseensa merelle ja Black Pearlille, josta
juuri soudettiin venettä rantaa kohti. Laiva oli hänen käsityksensä mukaan
juuri sellainen, joksi sitä mainittiinkin; erinomainen. Sen perusteella, mitä
hän sitä oli nähnyt ja mitä hän laivoista ymmärsi, se oli todella arvokas
rahassakin mitattuna, eikä vähiten kiitos sen nopeuden ja aseistuksen. Ja
sitten joku mitätön Jack Sparrow omisti sen. Tai ei ehkä mitätön, sillä
kieltämättä Sparrow oli kiehtova kaikessa omalaatuisuudessaan, mutta myös
naurettava ihmeellisine elkeineen. Siinä hän nytkin seisoi, navakan tuulen
leikkiessä hänen hiuksillaan ja niistä roikkuvilla killuttimilla, lepuuttaen
kättään toista kättään pistoolinperällä sievistelevässä asennossa. Ärsyttävä,
Charles ajatteli, todella ärsyttävä - ja toisaalta, kun hän muisteli
edellisiltaa, hän ei voinut olla miettimättä, mahtaisiko kapteeni paljonkaan
vastustella, jos hän upottaisi sormensa noihin sotkuisiin hiuksiin ja vetäisi
kapteenin luokseen, aivan kiinni itseensä ja sitten…
"Ei helvetti!" hän
kirosi ääneen häveten omille teilleen karanneita ajatuksiaan. Kapteeni käänsi
päänsä hänen suuntaansa silmät suurina.
"Täh?" hän kysyi.
"Pitää mennä", Charles
sanoi nopeasti ja syöksyi tiehensä kasvot punaisina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti