Hän hätkähti hereille omituiseen
tunteeseen, että jotain puuttui. Ennen kuin hän sai silmiään raolleen, hän
tajusi mitä se oli: laiva ei keinunut, eikä hän kuullut mitään tuttuja ääniä.
Hänen silmänsä rävähtivät auki ja havainnoitsivat ensimmäisenä valkoisen
lautakaton. Ei näyttänyt tutulta. Hän ei ollut siellä, missä hänen piti olla.
Pään kääntäminen sai hänet tiedostamaan jyskyttävän päänsäryn ja ikkunasta
tulviva kirkas auringonpaiste sai hänet sulkemaan silmänsä silkasta tuskasta.
Hän uskaltautui avaamaan silmänsä uudelleen varovasti, hyvin varovasti. Paljon
valkoista, ikkunassa valkoiset verhotkin, joita raollaan olevasta ikkunasta
tuleva ilmavirta liehutti kevyesti. Jep, hän ei missään tapauksessa ollut Black
Pearlilla.
Hän makasi vielä hetken siinä,
palauttaen mieleensä edellisillan tapahtumia ja samalla rekisteröiden kuivan
suunsa ja tarpeensa saada jotain juotavaa. Oli noustava, jos hän halusi tehdä
asialle jotain. Kai täältä ainakin vettä löytyisi? Vaivalloisesti hän
ponnistautui istumaan vuoteessa, painoi kätensä särkeville ohimoilleen ja
huokaisi. Ehdottomasti liikaa rommia, liikaa viiniä ja ties mitä muuta, hän ei
pystynyt muistamaan loppuillasta mitään, ei edes sitä, kuinka hän tähän sänkyyn
oli päätynyt. Ilmeisesti hän kuitenkin oli viettänyt siinä yönsä yksin. Takin
hän oli riisunut, se oli tuolilla lähellä ikkunaa, samoin hänen pistoolinsa,
mutta saappaat hänellä oli näköjään yhä jaloissaan. Vyön solki oli takertunut
päällyslakanan pitseihin ja hetken sen kanssa turhaan taisteltuaan hän kiskaisi
lakanaa niin kovakouraisesti, että pala pitsiä jäi roikkumaan hänen solkeensa.
"Ei helvetin helvetti",
hän sanoi puoliääneen itselleen ja hivutti jalkansa sängyn reunan yli. Hän
muisti vielä melko selkeästi, kuinka hän oli lähtenyt Black Pearlilta, tavannut
Parkinsin, miehen, jota hän oli tullut tapaamaan ja hän muisti myöskin
asettuneensa päivällispöytään tämän ja tämän perheen kanssa. Mutta sen jälkeen
muistikuvat alkoivat olla varsin hajanaisia, eikä hän itse asiassa ollut täysin
varma siitä, oliko hän enää edes Parkinsin talossa vai jossain muualla. Hän
kirosi vielä uudelleen antaumuksella itseään sekä omaa varomattomuuttaan ja
typeryyttään. Hänen ei olisi pitänyt tehdä tätä, hänen ei olisi pitänyt lähteä
Black Pearlilta sillä tavoin, täysin vieraiden ihmisten pariin, ei varsinkaan
siinä tilassa. Oli pantava hänen hyvän tuurinsa tiliin, että kaikesta
huolimatta kaikki näytti olevan kunnossa; jos ei olisi ollut, hän tuskin olisi
nukkunut pitsilakanoissa eikä hänen pistooliansakaan olisi jätetty hänen
ulottuvilleen.
Jonkin aikaa siinä istuttuaan ja
voimia kerättyään hän ponnistautui varovasti seisomaan ja pahoinvoinnin aalto
pyyhkäisi hänen ylitseen. Hän tajusi antavansa ylen juuri siihen paikkaan,
syöksyi kohti avonaista ikkunaa ja sai juuri päänsä ulos siitä ennen kuin
sylkäisi ulos kaiken sen, jota edellispäivänä oli sisäänsä ahtanut.
"Kapteeni Sparrow!" ääni
tervehti häntä alhaalta. Hän kohotti päänsä, pyyhki silmistään kyyneleitä ja
pystyi vain tuijottamaan alhaalla seisovaa miestä, jonka kasvoilta kuvastui
suoranainen kauhu ja tyrmistys. "Te… te olette näemmä herännyt."
Jack Sparrow olisi mielellään
vastannut, mutta minkäänlaisen järjellisen vastauksen sijasta hän sai
aikaiseksi vain uuden ryöpyn suustaan. Hän havainnoitsi vointiinsa nähden
yllättävän terävästi sen, kuinka hänen edellisiltainen ateriansa teki vanan
talon rapattuun seinään.
"Uh", hän sai sanottua
ja haroi kaksin käsin hiuksia pois kasvoiltaan.
Hänen isäntänsä, Eliah Parkins oli
peruuttanut turvallisen välimatkan ja aukoi suutaan ilmeisen järkyttyneenä
siitä, mitä kapteeni oli juuri tehnyt hänen talonsa julkisivun seinälle. Hän
katsoi vuoron perään seinään, kapteeniin ja taas seinään ennen kuin pitkäksi
venyneen hiljaisuuden jälkeen näytti kokoavansa itsensä ja sai viimein sanottua,
kiukun tukahduttamalla äänellä:
"Jaksaisittekohan mitenkään
tulla alakertaan aamiaiselle kanssamme? Heräsitte juuri sopivasti liittyäksenne
seuraamme."
Jack Sparrow tyytyi nyökkäämään.
Hän veti päänsä ikkunasta, otti muutaman epävarman askeleen ensin yhteen
suuntaan, sitten toiseen kuin ei osaisi päättää, minne päin lähtisi. Sitten hän
huomasi pienellä pöydällä olevan pesuvadin ja kannullisen vettä, joka oli
varattu hänen aamupesuaan varten. Kaksi käsin hän kohotti kannun huulilleen ja
joi ahnaasti, haalean veden valuessa hänen leukaansa ja kahdelle ohuelle
palmikolle letitettyä leukapartaansa pitkin hänen rinnuksilleen. Sammutettuaan
janonsa hän röyhtäisi, kuivasi leukaansa ja rintaansa pieneen pyyhkeeseen ja
otti sitten tuolilta pistoolinsa ja tarkastettuaan, että se oli kunnossa,
työnsi sen vyöhönsä.
***
Jack Sparrow'n pään hävittyä
yläkerran vierashuoneen ikkunasta Eliah Parkins oli huutanut puutarhurinsa
siivoamaan seinää ja oli itse poistunut raivoissaan puutarhaan. Hän oli jo
ollut tulossa sisälle aamukävelyltään, mutta kapteeni Sparrow'n näkeminen
riitti pilaamaan hänen mielialansa, puhumattakaan siitä, mitä mies oli juuri
tehnyt hänen kauniille talolleen. Hänen oli pakko kävellä muutama ylimääräinen
askel puutarhansa rauhassa, jotta yleensä sietäisi tulevan aamiaisen tuon
omituisen kapteenin seurassa ilman että kävisi tähän käsiksi, minkä hän olisi
tehnyt enemmän kuin mielellään. Mielessään hän kirosi sitä päivää, jolloin oli
miehestä ensimmäisen kerran kuullut. Kapteeni Jack Sparrow, todellakin!
Varsinainen narrikapteeni.
Hän oli tehnyt varovaisia tiedusteluja usean kuukauden ajan;
hän tarvitsi paitsi nopean aluksen niin ennen kaikkea myös miehen, joka ei
ollut kovin tarkka siitä, mitä hänen laivallaan kuljetettaisiin ja joka osaisi
toimittaa lastin perille mahdollisimman huomaamattomasti. Parkinsilla oli toki
omistuksessaan useitakin laivoja, hänen laajennettuaan liiketoimintaansa sitä
mukaa kuin hänen varallisuutensa vuosien kuluessa oli kasvanut. Hän oli taitava
liikemies, hän oli ollut riittävän häikäilemätön ja ovela kartuttaessaan
omaisuuttaan ja myös tiesi oman arvonsa. Tupakkaa ja kahvia sekä muita uuden
maailman rikkauksia kuljetettiin hänen tiluksiltaan, hänen laivoillaan
Eurooppaan asti, hänet tunnettiin kunniallisena kauppiaana ja hän menestyi.
Mutta nyt oli myös tavaraerä, jonka hän halusi toimittaa eteenpäin, ottamatta
sitä riskiä, että sitä koskaan löydettäisiin hänen omistamastaan laivasta tai
että sitä mitenkään muutoinkaan pystyttäisiin yhdistämään juuri häneen. Hän oli
liikekumppaneidensa ja tuttaviensa kanssa asiasta kautta rantain keskusteltuaan
muutaman kerran törmännyt Jack Sparrow'n nimeen ja oli lopulta tehnyt päätöksen
asian tiimoilta, pyytäen vaimonsa veljeä, Charles Goldia, etsimään kapteeni
Sparrow'n ja toimittamaan miehen laivoineen hänen luokseen. Hän olisi tietenkin
voinut tehdä sen itsekin, mutta hän ei ollut halunnut, että hänen aikeistaan
leviäisi edes huhuja yhtään laajemmalle kuin oli välttämätön pakko. Hän ei
ollut ihastunut ajatukseen, että hänen nimensä mitenkään yhdistettäisiin
Sparrow'n nimeen, joskaan sitä ei täysin ollut voinut välttääkään, koska kaikki
tiesivät, että Charles oli hänen lankonsa. Asialla ei kuitenkaan ollut suurta
merkitystä, kaikki hänen tuttavansa tiesivät myös, että Charles oli kyvytön
mitättömyys, josta ei oikein muuhun ollut kuin riekkumaan Port Royalin
porttoloissa, ja siksi oli ollut tavallaan turvallista uskoa tehtävä hänelle.
Asiaan oli vaikuttanut myös hänen vaimonsa taukoamaton marina siitä, kuinka
Charlesin pitäisi saada näyttää kykyjään edes jossain. Catherine oli anellut
niin kauan, että vain päästäkseen kuuntelemasta tämän toistuvia pyyntöjä
Parkins oli antanut periksi. Tehköön Charles nyt jotain sitten ylläpitonsa
eteen, ehkä hän jopa yllättäisi ja pystyisi hoitamaan tämän yksinkertaisen
työn.
"Olen jo miltei tavoittanut
hänet", hän lankonsa oli tullut kertomaan siinä vaiheessa, kun Parkins oli
jo alkanut uskoa, ettei tämäkään asia hoituisi mitenkään päin niin kauan kuin
Charles oli sitä hoitamassa, ja oli huomauttanutkin siitä muutaman kerran, joka
kerran jälkeen painokkaammin ja ivallisemmin äänensävyin, "Nyt olen
onnistunut löytämään miehen joka voi toimittaa hänelle sanan heti, kun hän on
näillä main. Hänen laivansa nimi on Black Pearl."
Parkins oli miettinyt hetken, varmana
siitä, että oli kuullut tuon nimen aiemmin.
"Black Pearl", hän
sitten sanoi, "eikö siihen liity jotain outoa… jokin tarina kirotusta
laivasta?"
"Äh", hänen lankonsa oli
vastannut kättään heilauttaen, "turhaa taikauskoista höpinää. Hawkins on
tavannutkin Sparrow'n sekä niin hänen laivansa kuin miehistönsä ja sanoo, ettei
heissä ole mitään kummallista. Laiva on erinomainen ja Sparrow kuulemma
hallitsee laivansa."
"Hyvä on", Parkins oli
sanonut, "Hoida mies tänne laivoineen mahdollisimman huomaamattomasti ja
mahdollisimman nopeassa aikataulussa."
"Mihin sinulla on
kiire?" Charles oli kysynyt, "Mitä oikein aiot kuljettaa?"
"Se ei kuulu alkuunkaan
sinulle", Parkins oli vastannut silmäillen lankoaan halveksivin ilmein.
Mies oli hoidettu paikalle,
lopulta. Se oli kestänyt tuskastuttavan kauan, tietenkin, kun Charles oli ollut
asiaa hoitamassa, ja Parkins oli ollut valmis jo jättämään asian sikseen. Hän
oli kysynyt työnjohtajansa, McCourtin, halukkuutta saattaa Charlesin tehtävä
loppuun, mutta hänen lankonsa ja vaimonsa olivat kilvan pyytäneet häneltä
kärsivällisyyttä ja hän oli myöntynyt vastahakoisesti kuunnellessaan Charlesin
vuolaita selityksiä siitä, kuinka Sparrow'ta ei ollut helppo tavoittaa, mies
oli enimmäkseen merellä, ja vältteli kaikkia vilkkaampia satamia. Tieto tästä
tyydytti Parkinsia; jos miehellä oli syynsä pysytellä poissa virkavallan
ulottuvilta, tässä oli ilmiselvästi mies juuri hänen tarpeisiinsa.
***
Enää hän ei ollut varma, oliko
kenelläkään tarvetta, johon Jack Sparrow voisi vastata. Hän oli pitkin päivää
viivähtänyt seisomassa talonsa parvekkeella merelle katsellen sinä päivänä, kun
kapteeni Sparrow'n ja hänen laivansa todennäköisemmin piti saapua, ja kun Black
Pearl todellakin oli ilmestynyt näköpiiriin ja lipunut reipasta vauhtia matalaan
lahteen, jonka rannalla hänen talonsa ja tiluksensa sijaitsivat, hän oli ollut
innoissaan kuin pikkupoika syntymäpäivänsä aamuna. Black Pearlin oli pitänyt
ankkuroitua melko kauas lahdelle ja Parkins oli lähettänyt Charlesin paitsi
toivottamaan kapteenin tervetulleeksi niin myös hakemaan tämän maihin. Charles
oli tapansa mukaan näyttänyt hapanta naamaa saatuaan häneltä suoria käskyjä,
mutta hän ei jaksanut välittää miehen oikuttelusta. Suorat käskyt tuntuivat
olevan ainoa tapa, jolla Charlesin sai tekemään yleensä mitään; jos tälle jätti
liian paljon varaa käyttää omaa harkintakykyään, asiat yleensä menivät enemmän
tai vähemmän pieleen. Parkins olisi mielellään lähtenyt itsekin Black
Pearlille, mutta ei halunnut vaikuttaa liian innokkaalta. Hän uskoi tekevänsä
paremman vaikutuksen vastaanottaessaan kapteenin maissa, ja lisäksi oli
varmasti helpompi päästä hinnasta sopimukseen, jos kapteeni Sparrow ei
ymmärtäisi, miten paljon hän tätä ja tämän laivaa tarvitsi.
Hänen vaimonsa oli tullut hänen
vierelleen ja tämän läsnäolo oli jäähdyttänyt hänen innostustaan sen verran,
ettei hän aikeistaan huolimatta ollut lähtenyt etsimään sisältä kaukoputkea,
jotta olisi voinut tähyillä venettä, jonka paljain silmin juuri ja juuri erotti
kiinnittyvän laivaan. Hän ei halunnut vaimonsa huomaavan hänen innostustaan ja
ajattelevan, että hän oli lapsellinen. Ajatus siitä, että tämä nauraisi salaa
hänen kiihkolleen ja pitäisi itseään häntä parempana ärsytti häntä, vaikka
ymmärsikin, ettei hän voinut syyttää tätä siitä, että häpeili käytöstään, kun
vertasi sitä tämän tyyneyteen, mitä ei tuntunut mikään järkyttävän. Ei mikään,
vaikka hän oli yrittänyt järkyttää sitä, milloin hyvällä, milloin pahalla ja
oli ärsyyntynyt sitä enemmän mitä tyynemmäksi hänen vaimonsa kävi. Kylmä ämmä, hänen
mielessään välähti, kun hän katsoi sivusilmällä naista, joka jäi seisomaan
hänen vierelleen, niin kauniina, että salpasi melkein hengityksen jos häntä
kävi katsomaan tarkemmin, yhäkin, näiden vuosien jälkeen, joina hän oli tätä
saanut katsella, kauniina ja samalla etäisenä, kuin hän olisi sulkenut kaikki
tunteensa kasvojensa valkoisen, liikkumattoman naamion taakse.
He saivat seisoa siinä pitkään
laivaa tähyillen, ja he seisoivat siinä, kunnes rouva Parkins kyllästyi
seisomiseen ja palasi takaisin sisään, hänen miehensä jäädessä itsepäisesti
parvekkeelle, vaikka hänen jalkansa alkoivat väsyä ja hermonsa kiristyä.
Ensimmäisen puolen tunnin kuluttua hän oli istunut alas ja alkanut poltella
pitkää piippuaan, jonka palvelija oli hänelle kiikuttanut.
"Mihin he nyt oikein ovat
jääneet?" Parkins puuskahti lopulta vaimolleen, joka jälleen kerran tuli
varovasti vilkaisemaan, vieläkö hänen miehensä jaksoi tuijotella lahdelle,
jossa Black Pearl oli ankkurissa, osa purjeista kokoon käärittyinä. Oli kulunut
jo pitkälti toista tuntia siitä, kun Charlesin vene oli saavuttanut laivan.
Samassa hän oli havaitsevinaan jotain liikettä ja aivan oikein; viimein vene
erkani laivasta, "No nyt! Vihdoinkin!"
"Käsken tuoda ruuan
tarjolle", hänen vaimonsa sanoi.
"Käske, käske… ", Parkins
puuskahti hermostuneesti, vähän ärsyyntyneenä siitä, että Catherine vaivasi
häntä moisella asialla, joka oli täysin vaimon vastuualuetta, "Onhan Anna
vaihtanut asua? Kapteeni on todella, todella tärkeä vieras ja siksi kaiken
pitää nyt jos koskaan olla kunnossa. Sama koskee sinua, Catherine! Kapteeni on
kunniavieras ja häntä pitää kohdella sen mukaisesti."
Hän seuraili katseellaan veneen
lähestymistä ja kun se viimein oli niin lähellä rantaa, että katosi puiden
taakse, hän antoi periksi uteliaisuudelleen ja kiiruhti alas rantalaiturille
vastaanottamaan vierastaan. Innokkuutta tai ei, hän oli odottanut tätä
tapaamista jo riittävän kauan, eikä Catherine sitä paitsi ollut näkemässä hänen
menoaan, kun hän matkasi rantaan melkein puolijuoksua, siitäkin huolimatta,
että hikikarpalot nousivat hänen otsalleen jo puolimatkassa.
***
Laiturilla hän tapasi ensimmäisenä
lankonsa, joka oli jo ehtinyt nousta veneestä. Hän näytti huvittuneelta, vähän
liiankin kanssa. Parkins katsoi häntä toisenkin kerran ja ymmärsi, että hänen
lankonsa oli juovuksissa. Se ei ollut mitään uutta, mutta ärsytti Parkinsia
silti.
"Kapteeni ei ole oikein…
salonkikelpoinen", Charles sanoi ja naurahti tavalla, joka Parkinsin
korvissa kuulosti ivalliselta, eikä hän käsittänyt, miksi Charles oli
ivallinen. Tämä oli useinkin ivallinen kuvitellessaan voivansa loukata häntä
sillä, mutta juuri nyt hän ei keksinyt, mistä syystä moinen äänensävy ja ilkeä
hymy, joka ei ylettynyt Charlesin suupieliä pitemmälle. Hän siirsi katseensa
veneeseen, jota parhaillaan kiinnitettiin köysillä laiturin touveihin.
Kapteeni Sparrow nousi seisomaan
ja kapusi laiturille. Parkins ei voinut alkuun muuta kuin tuijottaa miestä.
Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli, että mies oli joko hullu tai humalassa tai
mahdollisesti molempia. Sitten hän epäili erehtyneensä; ei, tämä komeljanttari
ei voinut olla hänen odottamansa henkilö, kapteeni oli tietysti jäänyt laivaan
ja lähettänyt sijastaan jonkun muun. Mutta hän ei ollut erehtynyt.
"Kapteeni Sparrow",
hänen lankonsa esitteli tukahtuneella äänellä ja Parkins huomasi, että hän
pidätteli naurua, "herra Eliah Parkins."
Parkins otti vaistomaisesti
pienen, tuskin huomaamattoman askeleen taaksepäin, kun Sparrow asteli
lanteitaan keinutellen häntä kohti. Mies huojahteli omituisesti kävellessään ja
kaikki hänen eleensä olivat jotenkin liioiteltuja. Hän pysähtyi, ojensi kätensä
ja väläytti leveän hymyn, joka paljasti hänen suussaan useita kultahampaita.
"Terve", hän sanoi
sössöttävällä äänellä ja kallisti päätään keikistellen, "Hauska tavata."
"Samoin, samoin".
Parkins tarttui varovasti käteen, jonka kapteeni hänelle ojensi, puristi
tehottomasti, eikä pystynyt muuhun kuin tuijottamaan miestä; hattureuhkaa,
jonka alta näkyi hänen päänsä ympäri kiedotun punaisen huivin alareuna ja huivin
alapuolella häntä jotenkin lapsellisen avoimin ilmein tutkivia ruskeita silmiä,
joiden ympärille oli tuhrittu omituisesti mustaa väriä. Hänen tummissa,
pitkissä, sotkuisissa hiuksissaan roikkui helmiä ja pieniä palmikoita ja
leukapartansakin tuo ihmeotus oli solminut kahdelle palmikolle ja koristellut
ne helmin, suoran nenän alla ylähuulta koristivat mustat viikset, joiden alla
suu hymyili edelleen valloittavasti. Parkins siirsi katseensa alaspäin,
avonaiseen paitaan, liiviin, hänen vyötärönsä ympäri moneen kertaan kiedottuun
pitkään kankaaseen, jonka päät roikkuivat alas hänen pohkeisiinsa asti,
takkiin, housuihin ja saappaisiin, joiden varret oli taitettu kaksin kerroin
hänen polviensa alapuolelta. Mies oli ennen kaikkea rähjäisen näköinen hatusta
saappaankärkiin asti, lukuun ottamatta yksinkertaista, valkoista paitaa, jonka
puhtaus sai muun vaatetuksen näyttämään entistäkin surkeammalta. Parkins
voihkaisi hengessään, mutta ei uskonut voivansa enää perääntyä tilanteesta.
Sitä paitsi hän ei ollut erehtynyt kuvitellessaan kapteenin olevan juovuksissa;
mies näytti siltä kuin hänen olisi vaikea saada kunnollista jalansijaa siinä
laiturilla seisoessaan ja hän tuoksahti yhtä vahvasti alkoholille kuin
Charleskin.
Parkins nappasi lankoaan tiukasti
käsivarresta kiinni ja vetäisi tämän hiukan kauemmas kapteenista, joka oli
kääntynyt antamaan ohjeita muutamille veneessä oleville miehille, jotka
oletettavasti kuuluivat hänen miehistöönsä. Hän oli niin päissään, että näytti
olevan koko ajan vaarassa horjahtaa laiturilta mereen ja Parkins huomasi,
kuinka eräs hänen omista miehistään jo kerran liikahti tarttuakseen kiinni
mieheen ennen kuin tämä tosiaan tuiskahtaisi päistikkaa veteen. Ilmeisesti
kapteeni kuitenkin oli tottunut kulkemaan epävakaalla pinnalla, koska kaikesta
huolimatta pysyi laiturilla.
"Tämäkö on nyt mies, jota
minulle niin suositeltiin?" Parkins kuiskasi kiukkuisesti Charlesille,
"Todellako tämä mies?"
"Hän se on", Charles
vastasi peittelemättä vahingoniloaan, "juuri häntä sinä olet odottanut
niin, ettet ole meinannut nahoissasi pysyä. Siinä hän on, pidä hyvänäsi! Et
ainakaan pääse väittämään, etten minä olisi hoitanut hommaani."
"Ja sinäkö hänet olet tuohon
kuntoon saattanut?" Parkins ärisi hampaitaan kiristellen. Charles
pidätteli nauruaan.
"En toki", hän sanoi, "hän
oli melkein tuossa kunnossa jo, kun minä pääsin laivaan. Hän ilahtui kovasti,
kun vaivauduin hänen laivalleen ja sen kunniaksi paitsi kallistelimme laseja
aika ahkerasti, niin hän myös esitteli minulle koko laivan perästä keulaan
asti."
"Kiitos, minua ei kiinnosta
pätkääkään, miten olet aikaasi hänen kanssaan kuluttanut. Minua kiinnostaa
juuri nyt vain se, miten pääsemme hänestä eroon."
Charles teki käsillään
tyynnytteleviä eleitä.
"Sanoinhan juuri, että minä
näin tuon laivan, sisältä ja ulkoa", hän sanoi, "sinä ehkä
ymmärtäisit näkemäni minua paremmin, mutta en minäkään niin tollo ole, etten
tunnistaisi erinomaista laivaa silloin, kun sellaisella olen. En tietenkään
pyri neuvomaan sinua", hänen ääneensä tuli taas ivallinen sävy,
"mutta sinuna minä miettisin kahdesti ennen kuin tekisin ratkaisun
mihinkään suuntaan."
Parkins harkitsi hetken,
vilkaisten lankoaan, sitten lahdella olevaa laivaa ja viimein kapteenia, joka
käveli juuri heidän luokseen, pysähtyi Charlesin vierelle ja tukeutui tämän
olkapäähän. Charles näytti edelleen ivallisen huvittuneelta ja Parkins tulkitsi
huvittumisen johtuvan kapteenista ja ivan taas olevan suunnattu hänelle.
"No?" kapteeni Sparrow
kysyi, "Mitä nyt tapahtuu?"
Alistuneesti huokaisten Parkins
pyysi kapteenia käymään kotiinsa. Ehkä Charles oli oikeassa, ehkä hänen tosiaan
kannatti edes katsoa, mitä kapteenilla oli tarjota. Mutta miksi ihmeessä hänen
liikekumppaninsa, joka alun perin oli kapteenin maininnut ja tämän avuja niin
ylistänyt, ei ollut voinut edes hiukan vihjata, mitä itse kapteenin taholta oli
odotettavissa?
***
Kerrankin rouva Parkins osoitti
jotain tunteita. Ällistys ja sitten suoranainen tyrmistys kuvastuivat hänen
kasvoiltaan, kun kapteeni Sparrow notkahteli hänen luokseen, heilautti hatun
päästään ja kohotti hänen kätensä huulilleen, väläyttäen jälleen tuon välkkyvän
hymynsä. Samat tunteet näkyivät Annan kasvoilta, vieläkin selvemmin kuin
tädillään, mutta naisten reaktio ei näyttänyt kapteenia häiritsevän, mikäli hän
edes huomasi sitä. Mies vaikutti olevan osittain omissa maailmoissaan, ja
Parkins epäili uudelleen hänen olevan muutakin kuin vahvasti päissään.
Luultavasti mies todellakin oli hullu. Tai yksinkertainen.
Päivällinen oli yhtä painajaista.
Charles ylläpiti pöytäkeskustelua, hänen sisarensa yrittäessä osallistua siihen
kohteliaasti. Puhuttiin kepeästi uutisista, paikallisista juoruista, puhuttiin
hiukan liikeasioista, sen verran mitä Charles niistä nyt ymmärsi, kapteeni
puolestaan ei tuntunut ymmärtävän juuri mistään mitään ja Catherine tyytyi lähinnä
nyökkäilemään sirosti veljensä sanoille. Kapteeni sanoi muutaman sanan
Charlesin puheen väliin, eksyi aiheesta, kaatoi kallista viiniä surutta
kurkkuunsa kuin se olisi ollut vettä ja lappoi ruokaa suuhunsa, nojaten
kyynärpäätään pöytään ja unohtaen käyttämättöminä pöydälle niin veitsen kuin
ruokaliinansakin. Hän oli niin juovuksissa, että yrittäessään kurkottaa
ottamaan viinilasinsa, hän melkein putosi tuoliltaan, mutta se ei näyttänyt
hänen tahtiaan haittaavan. Muutaman kerran hän yritti saada Annan mukaan
keskusteluun, kääntyen tämän puoleen ja tiedustellen takellellen, mitä mieltä
neiti mahdollisesti oli kyseessä olevasta asiasta, mutta Anna, uudessa, tätä
tilaisuutta varten hankitussa puvussaan, lähinnä vain tuijotti kapteenia ja
säpsähti inhosta joka kerta, kun kapteeni kumartui häntä kohti. Parkins
puolestaan tyytyi vain äännähtämään yhden sanan lauseita sinne tänne
keskustelun väliin, sillä hänestä tuntui, ettei hän saanut kiukultaan sanottua
yhtään mitään muuta, eikä edes syötyä mitään. Keskustelu hyppi sinne tänne
niin, ettei hän pystynyt sitä seuraamaan eikä hän lopulta toivonut enää mitään
muuta kuin että kapteeni palaisi laivalleen ja purjehtisi pois sinne, mistä oli
tullutkin. Hänestä tuntui, että tämä päivällinen kestäisi ikuisesti, ja hän suuttui
yhä enemmän ajatellessaan, kuinka paljon ja hartaasti oli tätä hetkeä
odottanut, ja kuinka hän ei enää ollut varma, halusiko enää olla missään
tekemisissä tämän omituisen kapteenin kanssa. Nopein laiva tai ei, tästä
miehestä ei varmasti voinut olla sillä purjehtimaan. Häntä oli petetty. Hän
vilkuili vähän väliä lankoonsa murhanhimoisin katsein, etsiessään jota kuta,
jota syyttää tästä kammottavasta tilanteesta.
Lopulta, Parkinsin mielestä
ikuisuudelta tuntuvan ajan kuluttua, vaikka ruokailussa ei oltu edetty vielä
edes jälkiruokaan asti, aivan yllättäen kapteeni Sparrow nousi huojuen pystyyn.
Hänen katseensa harhaili ja pysähtyi Parkinsiin.
"Minun on nyt palattava
laivalleni", hän sammalsi, ja ennen kuin Parkins ehti sanoa mitään, hän
otti muutaman haparoivan askeleen, sotkeutui jalkoihinsa ja rojahti lattialle
vetäen mukaansa tyhjän tuolin, josta hän sai liian myöhään otteen tukea
saadakseen. "… tai sitten ei".
"Voi hyvänen aika
sentään!" Parkins ponkaisi pystyyn Catherinen ja Charlesin seuratessa
esimerkkiä. "Toimita kapteeni laivalleen! Tai minne vain, kunhan toimitat
hänet pois täältä!" hän karjaisi langolleen, joka auttoi kapteenia
takaisin jaloilleen.
"Hupsista", Charles
sanoi nauraen humalaisesti, kapteenin yrittäessä selittää hänelle jotain, mutta
ilmeisesti unohtaessa mitä oikeastaan oli aikeissa sanoa. Säikähtäneen näköinen
Anna oli vetäytynyt tuolillaan mahdollisimman kauas heistä ja oli nostanut
käden suulleen kuin tukahduttaakseen huudahduksen.
"Anteeksi", kapteeni
sanoi hänelle, "anteeksi kamalasti, neiti."
"Älä tee hätiköityjä
johtopäätöksiä", Charles sanoi langolleen ja ähkäisi tukiessaan kapteeni
Sparrowia, jolla oli ilmeisiä vaikeuksia pysyä enää jaloillaan, "katsotaan
huomenna asioita uudelleen, kunhan kapteeni on nukkunut päänsä selväksi. En
usko, että hänen maineensa on täysin tuulesta temmattu. Hän kertoi
minulle…"
"Maine", kapteeni
Sparrow sanoi mahtipontisesti ja tökki Charlesia etusormellaan rintaan,
"Sitä minulla ainakin riittää. Minut tunnetaan…"
"Charles, uskon, että tällä
kertaa sinä olet tehnyt virhearvioinnin", rouva Parkins puuttui puheeseen
ja sai kapteenin unohtamaan, mitä oli sanomassa.
"Minä olen täysin varma
siitä!" Parkins puuskahti, "Mieshän on täysi pelle! Tuskin hän pystyy
purjehtimaan edes soutuvenettä, tuosta lahdella olevasta laivasta
puhumattakaan."
"Kuten sanoin, ei mitään
hätiköityjä johtopäätöksiä", hänen lankonsa sanoi rauhallisesti,
"mitä jos kapteeni jäisi tänne yöksi ja katsoisimme tosiaan huomenna
tilanteen uudelleen."
"Mitä?" kapteeni sanoi
ja yritti kohdistaa katseensa Charlesiin.
"Sinä se et voi koskaan
myöntää olleesi väärässä, vai mitä?" Parkins sanoi ivallisesti. Hänen
lankonsa heitti häneen myrkyllisen katseen.
"Jos minä joskus olen
väärässä, myönnän sen". hän sanoi niin raivoa tihkuvalla äänellä, että
Parkins katsoi parhaaksi jättää asian siltä erää siihen. Normaalisti hän olisi
nujertanut Charlesin muutamalla hyvin valitulla sanalla, mutta nyt hän ei
yksinkertaisesti tuntenut jaksavansa ryhtyä tappelemaan tämän kanssa.
"Antaa olla", hän sanoi
huokaisten syvään, väsyneesti, "Pyydä jotakuta auttamaan kapteeni
vierashuoneeseen… ja mene itsekin nukkumaan. Sinäkin näytät olevan sen
tarpeessa."
Charles mutisi jotain itsekseen ja
silmäili Parkinsia vielä hetken riidanhaluisena, mutta ymmärtäessään, että keskustelu
oli siltä erää ohi, hän lähti itse ohjaamaan kapteenia tälle varattua huonetta
kohti. Kapteenille oli sijattu vuode valmiiksi yhteen yläkerran
vierashuoneista, siltä varalta, että tämä olisi halukas yöpymään isäntänsä
katon alla. Se vaihtoehto, että kapteeni olisi ollut liian juovuksissa
kävelemään itse edes ruokasalin poikki, ei ollut tullut kenellekään mieleen,
mutta kun nyt näin oli tapahtunut, niin oli hyvä, että oli jokin huone, mihin
miehen saattoi sijoittaa. Saatuaan kapteenin menestyksellisesti portaat ylös ja
huoneeseensa, Charles riisui tämän yltä rispaantuneen takin, epäröi hetken
nähdessään vyön alle työnnetyn pistoolin, mutta veti sen sitten esiin ja heitti
tuolille kera takin, tönäisi miehen sitten vuoteelle, johon tämä rojahti
saappaat jaloissaan. Kapteeni sulki silmänsä, mutisi hyvän yön toivotuksen,
eikä mennyt viittä minuuttiakaan, kun hän näytti olevan jo täydessä unessa.
Charles istahti vuoteen laidalle, silmäillen uneen rauenneita kasvoja,
valkoisella tyynyliinalla kasvojen ympärillä leviäviä sotkuisia hiuksia,
rinnalle taipunutta sormusten koristamaa kättä, koko miestä tarkasti kuin
näkisi tämän vasta nyt ensimmäisen kerran. Hänen kasvoillaan häivähti
tyytyväinen hymy.
"Niinpä", hän sanoi
tietäen, ettei kukaan ollut kuulemassa, "viimeinkin täällä, kapteeni
Sparrow… minun tulevaisuuteni, minun kultakimpaleeni, minun porttini parempaan
elämään."
***
"Hän ei ole mikään
kunniallinen mies", rouva Parkins sanoi miehelleen varovasti, kun kapteeni
oli saatu pois näkyviltä.
"En ole kunniallista miestä
palkkaamassakaan", Parkins tiuskaisi, vaikka hän ei yleensä vaivautunut
tiuskimaan vaimolleen. Pysyihän tämä kurissa maltillisemmallakin äänensävyllä.
"Tarkoitin vain…",
Catherine yritti, mutta sitten hänen rohkeutensa petti, eikä hän tiennyt, miten
jatkaisi. Hän vilkaisi Annaan kuin saadakseen tältä apua, mutta tyttö oli
päättänyt jatkaa keskeytynyttä ruokailuaan paremmalla ruokahalulla nyt, kun
kapteeni oli poistunut, eikä hän huomannut Catherinen anovaa katsetta. Parkins
heitti kiukkuisen katseen vaimoonsa.
"Että minun pitikin uskoa
tämä asia veljesi käsiin", hän sanoi, "Hänen ansiostaan tuo… tuo
kapteeni, tuo sekopää on nyt täällä. Tiesinhän, ettei Charles pysty
tähän."
"Nyt sinä olet
kohtuuton", Catherine uskaltautui sanomaan, koska tunsi moitteen olevan
todellakin niin kohtuuton, ettei hän voinut vain niellä sitä vaieten,
"Charleshan toimi vain sinun ohjeidesi mukaan."
"Ohjeiden ja ohjeiden! Kunpa
hän oppisi käyttämään omia aivojaankin ainaisten ohjeiden noudattamisen
sijasta!" Parkins ärjäisi ja käänsi vaimolleen selkänsä. "En tajua,
miksi annoin sinun suostutella minut ottamaan hänet mukaan tähän, samanlaisia
molemmat! Luojan kiitos isänne ei ole enää tässä huseeraamassa kolmantena, se
tästä vielä puuttuisi. Ainoa järkevä koko perheestä oli sisaresi ja hänenkin
piti olla niin pahuksen heikkoa tekoa."
Parkins asteli huoneesta kiivain
askelin ja jätti vaimonsa seisomaan niille sijoilleen, typertyneenä. Anna
katsoi häneen myötätuntoisesti. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän nousi ja tuli
Catherinen vierelle, kiertäen kätensä hänen hartioidensa ympäri.
"Älä välitä,
Catherine-täti", hän sanoi, "Ei hän tarkoita sitä. Huomenna hän katuu
ja pyytää anteeksi. Tiedäthän, tuollainen isä on."
"Minä tiedän millainen hän
on", Catherine sanoi hiljaa, "ja tiedän, ettei hän kadu, eikä pyydä
anteeksi. Ei huomenna eikä ylihuomenna. Hän tarkoittaa jokaista sanaa, jonka
hän sanoo. Jokaista sanaa."
"Mutta…"
Catherine irrottautui hänestä,
otti hänen päänsä käsiensä väliin ja painoi kevyen suudelman hänen otsalleen.
"Sinun isäsi on sanojensa
mittainen mies, " hän sanoi, "miehelle se on niin helppoa. Hyvää
yötä, kultaseni."
Catherinen poistuttua huoneesta,
Anna istuutui uudelleen ruokapöydän ääreen ja kutsui paikalle palvelijan. Hän
ei aikonut jättää jälkiruokaa syömättä ainakaan sen takia, ettei pöydässä ollut
enää ketään muita, ja näin hän saisi sitä paitsi kaikessa rauhassa syödä ihan
niin paljon kuin halusi, eikä sen enempää isä kuin Catherine-tätikään ollut
pyörittelemässä silmiään sille, jos hän otti kolmannen kerran lisää
jälkiruokaa.
"Minä ottaisin nyt
jälkiruuan, kiitos", hän sanoi tyynesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti