He tapasivat talolla ensimmäisenä
Annan, joka oli nähnyt ikkunasta heidän saapumisensa ja oli rynnännyt ovelle
heitä vastaan.
"Catherine-täti!" hän
huudahti nähdessään tätinsä, jota kapteeni Sparrow tuki käsivarresta,
"Missä sinä olet ollut? Isä on etsinyt sinua kaikkialta."
"Oi, ei", Catherine sai
sanottua. Anna kipitti portaat alas ja tuuppasi rohkeasti kapteenin kauemmas.
"Päästäkää hänet irti, te
kamala mies!" hän sähähti Jackille, joka kiltisti irrotti otteensa
Catherinesta. Anna kietoi kätensä tämän ympäri ja alkoi päättäväisesti ohjata
tätä ylös portaita.
"Missähän isänne juuri nyt
mahtaa olla?" Jack kysyi. Anna kääntyi katsomaan häneen kiukkuisin
kasvoin.
"En tiedä", hän sanoi,
"olkaa hyvä ja palatkaa laiturille odottamaan. Ilmoitan isälleni, että
kävitte."
Jack ei vastannut hänelle mitään,
vaan nousi portaat ylös hänen ohitseen, Sam ja McCourt perässään, joista
viimeinen jäi pitelemään ovea auki Annalla ja Catherinelle. Annan teki mieli
käskeä kapteenia poistumaan, mutta arveli sitten, ettei mies todennäköisesti
välittäisi hänen sanomisistaan yhtään mitään.
Eliah Parkins oli työhuoneessaan,
pöytänsä ääressä näyttäen siltä, että oli syventynyt tilikirjoihin, jotka hän
oli levittänyt pöydälle eteensä, mutta hänen ajatuksensa askartelivat aivan
muualla. Kulta-arkut olivat tulleet yöllä, ne oli varastoitu talon kellariin,
ja nyt hän ei odottanut niiden tiimoilta muuta kuin että kapteeni Sparrow
tulisi hakemaan ne. Niistä ei varsinaisesti enää ollut huolta, vaikka hän ei
tuntisikaan itseään huojentuneeksi ennen kuin arkut olisivat matkalla kohti New
Yorkia. Enemmän häntä huoletti se tosiseikka, että Catherine oli yön aikana kadonnut
jonnekin, tai ehkä jo edellispäivänä, hän ei voinut olla varma. Vaimoa ei joka
tapauksessa ollut näkynyt sitten edellisiltapäivän. Hän oli olettanut tämän
menneen huoneeseensa murjottamaan, mutta kun hänen oli tehnyt mieli aamuyöstä,
saatuaan kulta-arkut turvallisesti kellariin, käyttää hieman aviomiehen
oikeuksiaan, vaimon vuode oli ollut tyhjä. Hän oli aamulla varovasti
tiedustellut asiaa Annalta, mutta tämä ei ollut tiennyt mitään, ja Charlesilta
hän ei ollut halunnut kysellä yhtään mitään.
Hän kuuli askelia ja kohottaessaan
katseensa kirjoistaan, hän näki kapteeni Sparrow'n seisovan ovella kaikessa
komeudessaan; outona, kiehtovana ja ärsyttävänä. Hänen takanaan seisoi yksi
hänen omista miehistään ja McCourt, joka näytti lähinnä hätääntyneeltä. Parkins
nousi seisomaan. Hän huomasi, että kapteenin käsi liikahti sen verran, että
lepäsi pistoolinperällä aivan kuin sattumalta. Vaikka liike oli hädin tuskin
huomattava, eikä siinä oikeastaan ollut mitään uhkaavaa, Parkins tunsi itsensä
uhatuksi.
"Kapteeni, miten hyvä, että
tulitte", Parkins sanoi, "miehenne voivat viedä kulta-arkut…"
"Minulla ei ole aikaa ottaa
niitä", Jack keskeytti.
"Anteeksi mitä?"
Jack astui keinahtelevin askelin
peremmälle huoneeseen ja pysähtyi aivan Parkinsin kirjoituspöydän eteen. Hän
nojasi molemmilla käsillään pöytään ja kumartui kohti Parkinsia niin että
painoi kasvonsa miltei kiinni tämän kasvoihin. Parkins vetäytyi vaistomaisesti
vähän taemmas.
"Minäpäs kerron sinulle, mitä
sinun lankosi on mennyt tekemään, kaveri", Jack sanoi katsoen Parkinsia
suoraan silmiin, "mutta ihan ensiksi voin kertoa sinulle, että minä olen
helvetin vihainen juuri nyt, joten anteeksi kamalasti jos en jaksa leikkiä
kohteliasta."
"Nyt en oikein ymmärrä…"
Jack nojautui vielä vähän lähemmäs
ja Parkins huomasi, että hän todella oli vihainen; hänen kasvonsa näyttivät
tyyniltä, mutta hänen katseensa ei.
"Sinun lankosi", Jack
sanoi, "tahtoo sinun kultasi ja minun laivani, ja ne saadakseen hän on
myynyt minun henkeni, puhumattakaan minun miehistöni hengestä."
"Miten niin myynyt?"
Parkins kysyi. Hän alkoi aavistella jotain menneen pahasti pieleen ja häntä
alkoi heikottaa. Hän katsoi parhaaksi istua.
"Siten niin myynyt",
Jack sanoi matkien hänen äänensävyään, "Hän on marssinut kuvernöörin
puheille ja sopinut, että hms Dauntless on minua vastassa, kun lähden täältä
mukanani sinun kultasi, kaveri. Palkkioksi hänelle on luvattu, ei enempää eikä
vähempää kuin Black Pearl lasteineen kaikkineen. Minun laivani, sinun kultasi -
ymmärrätkö?"
Parkins ei ollut uskoa kuulemaansa,
vaikka hän ei liioin voinut uskoa kapteenin valehtelevan, keksivän moisen
tarinan omasta päästään. Mutta pystyisikö Charles todella juonimaan noin?
Tietenkin pystyisi, mies oli kostonhimoinen mitättömyys, joka todellakin
saattaisi kehitellä viinan pehmentämässä päässään jotain näin älytöntä.
Älytöntä ja samalla melkein pelottavan nerokasta, koska onnistuessaan
suunnitelma olisi taannut Charlesille oivan pääoman aloittaa uuden elämän
jossain muualla; Karibian nopein laiva, kahdeksan arkullista kultaa ja laivalastillinen
tavanomaisia kauppatavaroita. Parkins oli ollut todella sinisilmäinen miehen
suhteen kuvitellessaan tämän harmittomaksi sukulaiseksi, johon saattoi purkaa
pahaa tuultaan siinä missä hänen sisareensakin, ja josta ei tarvinnut välittää
sen enempää.
Mutta jotain oli mennyt pieleen,
koska kapteeni Sparrow oli tässä kertomassa hänelle Charlesin suunnitelmasta,
ruskeat silmät vihasta melkein mustiksi tummuneina.
"Missä hän nyt on?" hän
kysyi tajutessaan, että Charles oli lähtenyt McCourtin mukana Black Pearlille
pari tuntia aiemmin. McCourt oli tullut takaisin, Charles ilmeisesti ei.
"Black Pearlilla", Jack
sanoi, "köytettynä isomastoon, ja siellä hän pysyy kunnes minä olen vähän
helvetin kaukana täältä."
Parkins alkoi äkkiä nauraa. Hän
hohotti niin että sai riemunkyyneleet silmiinsä ja joutui niistämään nenänsä.
Jack antoi hänen nauraa yhtymättä hänen iloonsa.
"Charles-parka", Parkins
sanoi rauhoituttuaan, "hän ei onnistu kerta kaikkiaan missään."
"Sinun kannaltasi katsottuna
ehkä", Jack sanoi, "mutta minä olen kaikkea muuta kuin selvillä
vesillä. Dauntless odottaa minua yhä tuolla jossain ja jos minun tuurini nyt
minut pettää, niin minut voi muutaman päivän päästä tavata Port Royalin
satamasta seuraavat viikot - köyden jatkona."
"Ymmärrän", Parkins sanoi
ja yritti pitää ilmeensä peruslukemilla, sillä hänestä näytti siltä, että
kapteeni Sparrow'lla saattaisi kohta kiehahtaa yli, "Tilanteen ollessa
tämä, on parempi sekä teille että minulle, että te purjehditte tiehenne ja
kulta jää tänne."
"Juuri niin. Minä
häivyn." Jack sanoi suoristaen selkänsä.
"Entä tavarani, jotka olette
jo lastannut?"
"Myyn ne, toimitan teille
rahat. Kukaan ei pääse sanomaan, että kapteeni Jack Sparrow olisi rikkonut
sanansa."
"Epäilemättä", Parkins
sanoi, "merirosvollakin on kunniansa."
"Älä sinä siinä lässytä
mistään kunniasta, kaveri", Jack sanoi. Parkinsin hymy hyytyi, sillä
kapteeni kumartui uudestaan hänen puoleensa näyttäen siltä, että kävisi
mielellään käsiksi häneen, jatkaen puhettaan matalalla äänellä, "Tiedätkö,
mitä minä ajattelen miehestä, joka on niin raukka, että läiskii omaa
vaimoaan?"
"Vaimoni..?" Parkins
sanoi epävarmasti, muistaen, että hänen vaimonsa oli kadonnut. Mitä kapteeni
tiesi hänen vaimostaan?
"Minä ajattelen", Jack
jatkoi, "että sellainen mies ei ole mies ollenkaan."
"Ja minua puolestani ei
paljon liikuta, mitä joku moukkamainen merirosvo minusta ajattelee",
Parkins vastasi tyynesti. Jack otti muutaman askeleen taaksepäin.
"Eipä taida liikuttaa",
hän sanoi ja käänsi Parkinsille selkänsä, "Sam, mennään."
"Tiedättekö, kapteeni, mikä
tässä kaikessa on hassuinta?" Parkins kysyi hänen selkänsä takana. Jack
pyörähti uudelleen häneen päin.
"No, mikä?"
"Se, että kellarissani olevat
kulta-arkut kuuluisivat lain mukaan Charlesille."
"Täh?"
"Mitä?" kuului hento
ääni ovelta kuin kaikuna Jackin äännähdykselle. Catherine seisoi oviaukossa,
Anna takanaan.
"Isä", Anna sanoi
työntyen miesten ohi peremmälle ääni närkästyksestä värähtäen, "tiedätkö,
missä Catherine-täti on ollut?"
"Black Pearlilla", hän
isänsä sanoi toteavasti. Anna hölmistyi.
"Mistä sinä sen tiedät?"
hän kysyi. Parkins hymähti.
"En olisi tässä asemassa, jos
en osaisi laskea yksi plus yksi", hän sanoi tyttärelleen.
"Mitä sinä tarkoitat sillä,
että sinulla on Charlesille kuuluvaa kultaa?" Catherine kysyi ja uskaltautui
hänkin peremmälle, jääden huomaamattaan seisomaan Jackin vierelle. Parkins
siirsi kätensä pöydän alle ja ryhtyi avaamaan millimetri millimetriltä pöydän
laatikkoa, jossa hän säilytti kaiken varalta aina ladattua pistoolia.
"Minä en olisi ikinä voinut
uskoa tädistä jotain sellaista", Anna puuskahti.
"Ole hiljaa!" Catherine
kivahti hänelle. Anna ällistyi niin, että vaikeni. Hän ei muistanut, että
Catherine olisi koskaan puhutellut häntä tuolla äänensävyllä.
"Kas, kas", Parkins
sanoi.
"Eliah, minä odotan yhä
vastausta", Catherine sanoi hänelle.
"Ja prinssi uljas säestää,
vai?" Parkins kysyi nyökäten Jackiin päin.
"Minä?" Jack kysyi,
"Ei tämä minulle kuulu pätkääkään. Minä haluan vain päästä
lähtemään", hän käänsi jälleen Parkinsille selkänsä, Samin tehdessä
samoin, "Hyvästi."
"Älkää toki pitäkö
kiirettä", Parkins sanoi ja Jack kuuli takaansa naksahduksen, kun
pistoolista poistettiin varmistin. Voi paskat, hän kirosi mielessään,
seisahtuen niille sijoilleen. Tänään ei todellakaan ole minun päiväni.
"Kapteeni on vähän turhan
raskaasti aseistettu", Parkins jatkoi tähdäten pistoolillaan Jackin
selkää. Anna oli kauhuissaan perääntynyt selkä seinää vasten ja painanut
molemmat kädet suulleen, Catherinen silmäillessä miehensä kädessä olevaa asetta
lähinnä välinpitämättömästi. Hänestä tuntui, että hän oli nähnyt kahden
kuluneen päivän aikana jo riittävästi kyetäkseen säikähtämään enää mitään,
"Herra McCourt, olkaa ystävällinen ja keventäkää hänen taakkaansa hieman.
Ja kapteeni, ei mitään ylimääräisiä liikkeitä, olette tähtäimessäni koko
ajan."
Jack nosti kätensä ylös ja antoi
McCourtin ottaa pistoolinsa ja miekkansa. Tämä olisi riisunut Saminkin aseista,
mutta Samilla ei ollut yhtään aseita näkyvillä ja sitä paitsi tällä oli koko
ajan kasvoillaan yksinkertaisen hyväntahtoinen ilme, joka sai sekä Parkinsin
että McCourtin virheellisesti uskomaan, ettei tämä olisi osannut asetta
käyttääkään, jos olisi sellaisen jostain käsiinsä saanut. Jack sen sijaan tiesi
aivan mainiosti, missä Sam piilotteli veistään ja pani toivonsa siihen, että
tämän typerä ilme hämäisi Parkinsa riittävän kauan.
"Erinomaisia
pistooleita", Parkins sanoi McCourtin laskettua Jackin aseet hänen eteensä
pöydälle, Jackin käännyttyä jälleen häneen päin, "Ryöstösaalista jostain
laivasta, oletan."
"Voi olla", Jack sanoi,
"minä tosin olen ostanut ne ihan rehellisesti."
"Ohoo", Parkins sanoi
ivallisesti ja katsoi vaimoonsa, "kuulitko, lemmittysi onkin kunnian
mies."
"Ole hiljaa, törppö",
Jack sanoi.
Parkins katsoi häneen hetken aikaa
todellakin aivan hiljaa, tyynin katsein, nosti sitten Jackin toisen pistoolin,
tähtäsi Samiin ja ampui. Catherine ja Anna kirkaisivat samanaikaisesti, McCourt
maastoutui välittömästi lähimmän tuolin taakse ja Jack jäi tuijottamaan
lattialle kaatunutta Samia, jolla oli luodinreikä silmiensä välissä. Anna
hoippui hetken sinne tänne ja kyykistyi sitten antamaan ylen siihen missä
sattui sillä hetkellä olemaan. Jack katsoi Parkinsiin kasvoillaan täydellisen
ällistynyt ilme, suu auki, aivan kuin ei voisi uskoa todeksi tapahtunutta.
"Hän olikin ikään kuin
ylimääräinen", Parkins sanoi. McCourt kömpi ylös lattialta, Anna ei.
Catherine kumartui Samin puoleen ja näki, että mies oli kuollut kuin kivi,
verilammikon levitessä hiljakseen hänen päänsä ympärillä. Tämä ei tapahdu
oikeasti, Catherine ajatteli.
"Minäkin tunnen itseni vähän…
ylimääräiseksi", McCourt sanoi varovasti, "joten jos ette pane
pahaksenne, taidan tästä poistua."
"Kaikin mokomin",
Parkins sanoi hyväntahtoisesti nyökäten, "Ottakaa Anna mukaanne, sillä
minusta tämä ei ole lapsille sopivaa katsottavaa."
McCourt käveli vapisevin jaloin
Annan luo, joka kyhjötti yhä lattialla ja veti tämän pystyyn. Tyttö oli niin
järkyttynyt, ettei ilmeisesti edes tuntenut häntä, vaan tuijotteli pitkin
seiniä mitään näkemättömin silmin. McCourt talutti tämän varovasti ulos
huoneesta ja heidän päästyään turvallisesti pyssynkantaman ulkopuolelle,
McCourt pani juoksuksi vetäen hervotonta Annaa perässään. Parkins otti toisen
Jackin pistooleista ja leikitteli sillä.
"Todella erinomainen
kapistus", hän sanoi ja katsoi vaimoonsa, "Entä sinä, Catherine,
haluatko sinä poistua?"
"En", Catherine sanoi
uhmakkaasti. Parkins naurahti kuivasti.
"Olisin vaikka voinut lyödä
vetoa, että vastaat noin", hän sanoi, "olet uskomaton tosikko ja aina
tekemässä niin kuin kuvittelet olevan oikein ja kunniallista. Ja kapteeni
sitten", hän katsoi Jackiin, "onko teillä jotain sanottavaa?"
"Minulta ei kai kysytä,
haluanko minä lähteä?" Jack kysyi. Parkins pudisti päätään näyttäen siltä
kuin olisi kovin pahoillaan, "No, ei minulla sitten ole mitään
sanottavaa."
"Niin sitä pitää",
parkins sanoi tähtäillen Jackia tämän omalla pistoolilla puolihuolimattomasti,
kuin leikillään, "ja nyt, mihin jäimmekään? Ah niin, se kulta
kellarissa!" Sinullahan ei ole aavistustakaan siitä, mitä isäpappasi todellisuudessa
oikein puuhasi, Catherine?"
"Miten niin?" Catherine
kysyi. Hän hivuttautui koko ajan lähemmäs Jackia tavoitteenaan päästä tämän ja
Eliahin väliin, "Hän oli sinun liikekumppanisi, merikapteeni ja
kauppias."
"Sitäkin", Parkins
myönsi, "mutta myös jotain muuta", hän osoitti pistoolilla huoneen
nurkkaa, "Siirtyisitkö hieman kauemmas kapteenista? Alat olla vähän liian
lähellä häntä, vaikka et tietenkään niin lähellä kuin haluaisit. Sinun täytyy
nyt kuitenkin hillitä itsesi, kapteenilla ei taida olla aikaa pelehtiä
kanssasi."
Catherine totteli ja siirtyi
huoneen toiseen nurkkaan. Jack seisoi keskellä lattiaa näyttäen hänen
silmissään avuttomalta Eliahin yhä kuin vahingossa osoitellessa häntä
pistoolilla, mutta ei kuitenkaan siltä kuin olisi ollut peloissaan. Jack
katseli Eliahiin tyynesti, mutta samalla varuillaan, tietäen aivan varmasti,
että toisin kuin Charlesin kohdalla, tällä kertaa ei ollut epäilystäkään,
etteikö hän ollut todellisessa vaarassa. Eliah saattoi toimia hetken
mielijohteesta siinä missä Charleskin, mutta hän toimi silti harkiten,
kylmäverisesti.
"Isäsi", Parkins sanoi,
"oli ovela ja määrätietoinen mies nuorempana. Sittemmin hänen päänsä tosin
pehmeni niin, ettei hänestä ollut kuin pelaamaan, ryyppäämään ja hassaamaan
omaisuutensa. Toisaalta, olihan hänellä mitä hassata, eikö niin, Catherine?
Ettekö olleetkin sisaresi kanssa varsinaisia prinsessoja, jotka elitte
yltäkylläisyydessä?"
"En minä sitä koskaan noin
ajatellut", Catherine vastasi, "mutta tuo on tavallaan totta."
"Entä te kapteeni Sparrow?
Oliko teillä lapsuudessanne kaikkea?"
"Helvettiäkö se tähän
kuuluu?" Jack kysyi otsaansa rypistäen. Parkins oli ilmeisesti pähkähullu
siinä missä vaimonsa ja lankonsakin. Hän oli ollut oikeassa; tässä talossa
tapahtui jotain kummallista.
"Eipäs nyt käytetä karkeata
kieltä rouvan läsnä ollessa", Parkins sanoi moittivasti, "Minähän
yritän vain saada sivistynyttä keskustelua aikaiseksi."
Jack kohautti harteitaan ja
vilkaisi varovasti lattialla makaavaa Samia, arvioiden, ehtisikö Parkins ampua,
jos hän syöksyisi kiskaisemaan Samin veitsen tämän saappaasta. Todennäköisesti,
varsinkin kun hänen olisi ehdittävä heittämäänkin Parkinsia veitsellä, eikä
veitsenheitto todellakaan ollut hänen vahvin lajinsa. Viisas mies jättäisi
yrityksen sikseen ja hän oli viisas mies.
"Mitä sinun isäsi oikeastaan
kauppasi, Catherine?" Parkins kysyi. Catherine mietti aikansa ääneti ja
pudisti sitten päätään, "No, minäpä kerron sinulle. Kunniallisen
julkisivunsa takana sinun isäsi ei ollut sen kummempi kuin tuo mies", hän
osoitti Jackia pistoolilla, "salakuljettaja, kaappari, merirosvo,
orjakauppias."
"Minä en ole
orjakauppias", Jack kivahti.
"Hiljaa! Minä en kysynyt
teiltä mitään", Parkins sanoi ja tähtäsi pistoolilla suoraan Jackiin, joka
nosti kämmenensä pystyyn osoittaakseen ymmärtäneensä, ettei saisi puhua kuin
puhuteltaessa.
"Mutta", Catherine
sanoi, "hänhän oli sinun liikekumppanisi… etkä sinä ole merirosvo tai
orjakauppias."
"Totta", Parkins myönsi,
"Isäsi teki likaisen työn ja minä autoin häntä sijoittamaan rahansa. Toki
hyödyin siitä itsekin, sain pääomaa omille liiketoimilleni."
"En enää tiedä, mitä
uskoa", Catherine sanoi, "tuo kaikki kuulostaa aivan
järjettömältä."
"Mutta ei ole sitä. Vai mitä,
kapteeni?"
"Niin kai."
"Niin kai?" Parkins
sanoi matkien Jackin puhetyyliä, "Tuo ei ollut mikään kunnollinen vastaus,
mutta ei kai teiltä voi sen enempää odottaakaan. Käsittämätöntä, että Catherine
voi tuntea vetoa teihin, kapteeni, kun ottaa huomioon, miten hyvän kasvatuksen
hän on saanut", hän kääntyi Catherineen päin, "Isäsi tahtoi sinulle
ja sisarellesi jotain muuta, jotain parempaa kuin mitä hän itse edusti. Mutta
ehkä veri on sittenkin vettä sakeampaa? Alitajuisesti haluat heittää hukkaan
kunniallisen elämän ja ryhtyä merirosvon jalkavaimoksi? Portoksi kapteenin
laivalle?"
"Sinä olet hirveä,
Eliah", Catherine sanoi, "minä en todellakaan halua mitään
sellaista."
Jack silmäili taas arvioivasti
matkaa Samin saappaaseen, mutta totesi jälleen, ettei hän ehtisi millään saada
veistä edes esille ennen kuin Parkins ehtisi ampua. Hän ei voinut myöskään
puhumalla kiemurrella tilanteesta, koska ilmeisesti hänellä ei ollut lupaa
puhua paitsi puhuteltaessa. Catherinesta ei tainnut liioin olla hyötyä, koska
tämänkään asema ei näyttänyt juuri miltään muulta kuin tukalalta. Ihmeen urheasti
Catherine kuitenkin tilanteeseen suhtautui. Tai sitten hän ei tajunnut, että
hänen miehensä oli vaarallinen mielipuoli.
"Palatakseni niihin
kulta-arkkuihin… ", Parkins sanoi, mutta vaikeni sitten toviksi ja käänsi
päänsä Jackin puoleen, "Nautitteko vaimostani? Oliko hänestä mitään
iloa?"
"Minun ei kai kannata yrittää
vakuuttaa, ettei mitään sellaista tapahtunut?" Jack kysyi. Parkins nauroi.
"Pyydän, älkää aliarvioiko
minua noin törkeästi", hän sai sanottua naurunsa lomasta, "yhtä hyvin
vaimoni otsassa voisi lukea hänen tehneen aviorikoksen, niin selkeästi se
hänestä näkyy. Pitäisi olla idiootti uskoakseen, että hän olisi viettänyt yön
kanssanne perehtymällä navigoinnin saloihin."
Jack vilkaisi Catherineen, joka
oli peittänyt kasvonsa käsillään. Parkins nousi seisomaan tähtäillen Jackia
pistoolilla.
"Minä haluan näyttää sen
kullan teille molemmille", hän sanoi, "Catherine, kulje sinä edellä
ja kapteeni, pitäkää kätenne näkyvillä, älkääkä unohtako, että olen aivan
takananne, enkä epäröi ampua."
He eivät nähneet ketään matkallaan
talon halki keittiöön ja sieltä ruoka- ja viinikellarien kautta varsinaiseen
varastokellariin. Jack arveli pistoolinlaukauksen ja McCourtin paon
pelästyttäneen koko palveluskunnan pihalle tai jonnekin muualle,
turvallisempaan paikkaan odottamaan tilanteen rauhoittumista. Ainakin
keittiössä näytti siltä kuin keittäjällä olisi jäänyt jotain kesken; iso
kimpale lihaa oli jäänyt pilkkomattomana pöydälle kera terävän veitsen, jota
Jack katsahti kaipaavasti, tietäen, ettei saisi sitä huomaamattomasti mukaansa.
Ikkunattomassa kellarissa paloi muutamia soihtuja seinillä
valaisten lähinnä kellarin etuosaa, johon oli lähelle ulos johtavia portaita
laskettu kahdeksan raskastekoista arkkua. Hieman kauempana, muutaman metrin
päässä oli pari pientä ruutitynnyriä, muuten kellari oli lähes tyhjä. Parkins
käski heidän pysähtyä, astui lähemmäs Jackia, painaen pistoolinpiipun tämän
selkää vasten. Sitten hän kehotti Catherinea avaamaan yhden arkuista, minkä
tämä tekikin, taisteltuaan hetken ensin lukon kanssa. Hänen saatuaan raskaan
kannen auki, arkun sisältö näytti suorastaan valaisevan kellaria hohtaessaan
kultaisena soihtujen valossa; rahoja, astioita, koruja, kynttilänjalkoja,
kaikkea mitä kullasta saattoi tehdä. Ja tuota on kokonaista kahdeksan arkullista,
Jack ajatteli ihaillessaan aarretta silmillään. Mikä omaisuus!
"Sinun isäsi antoi kullan
minulle vuosia sitten, Catherine", Parkins sanoi Jackin selän takana,
"ja minä lupasin säilyttää sen. Hän halusi, että sinä, Charles ja
Charlotta saisitte kullan sitten, kun hän on kuollut ja minä lupasin
senkin."
Catherine tuijotti arkussa
kimaltavaa ja säihkyvää aarretta, eikä vaikuttanut kuuntelevan. Jack huomasi,
että arkussa oli näkyvillä, miltei kasan päällimmäisenä tikari, jonka
kultaisessa kahvassa oli jalokiviupotuksia. Catherine ei näyttänyt huomaavan
sitäkään.
"Tietysti", Parkins
jatkoi, "tätä lupausta en ole pitänyt aivan siten kuin isäsi ajatteli.
Charlotta on kuollut ja kaiken maallisen kullan ulottumattomissa, ja mitä
sinuun tulee, sinä saat kaiken tarvitsemasi minulta."
"Entä Charles?" Catherine kysyi.
"Hän heitti jo yhden
omaisuuden menemään", Parkins vastasi, "enkä minä totisesti anna
hänen tuhlata tätä. Kuten sinäkin, saa hänkin minulta kaiken sen, mitä minä
katson hänen tarvitsevan. Hän ei tarvitse edes yhtä kultakolikkoa tuosta
arkusta, koska hän veisi sen välittömästi joko kapakkaan tai porttolaan",
hän alkoi jälleen nauraa, "Paitsi että kapteenin ansiosta meidän ei
ilmeisestikään tarvitse enää välittää Charlesista. Vai mitä, kapteeni? Voimme
kai sanoa kauniit hyvästit Charlesille, josta ei koskaan ollut oikein
mihinkään?"
"Se riippuu ihan siitä,
kuinka ahkerasti hän jaksaa soutaa", Jack sanoi. Catherine nykäisi
katseensa irti kulta-arkusta ja katsoi häneen kasvoillaan pieni toivonkipinä.
"Soutaa?" hän kysyi.
"Kunhan Black Pearl on
turvallisilla vesillä, veljellesi annetaan vene ja vettä muutamaksi
päiväksi", Jack sanoi, "loppu on kiinni hänestä itsestään."
Syvä kiitollisuus täytti
Catherinen mielen ja huolimatta siitä, että tilanne juuri sillä hetkellä ei
antanut aihetta iloon, hän ei voinut sille mitään, että onnellinen hymy levisi
hänen kasvoilleen. Hän olisi halunnut syöksyä kapteenin luo, syleillä ja
suudella tätä. Eliah ilmeisesti luki hänen ajatuksensa hänen kasvoiltaan, sillä
hän lopetti nauramisen ja vilkaisi kapteeniin sen näköisenä kuin olisi
mielellään vetänyt liipaisimesta. Catherine pelästyi ja otti askeleen eteenpäin
tarkoituksenaan lähestyä Eliahia ja kapteenia, mutta hänen jalkansa osui
lattiassa olevaan kuoppaan, jolloin hän horjahti ja olisi kaatunut selälleen
lattialle, jos ei olisi saanut tukea takanaan olevasta arkusta. Hän tunsi, että
jokin pisti häntä kipeästi käteen ja muisti samassa nähneensä arkussa
koristeellisen veitsen. Aivan oikein, kun hän kokeili kädellään varovasti, hän löysi
sen kahvan, kiersi sormensa sen ympärille. Kun hän ponnistautui suoraksi,
tikari oli hänen kädessään, käsi hänen leveän hameensa helman poimuihin
työnnettynä.
"Mitä sinä aiot meille tehdä,
Eliah?" hän kysyi. Parkins mietti hetken, silmäillen ensin vaimoaan, joka
seisoi arkkujen luona näyttäen hänen silmissään vielä enemmän portolta kuin ne
maalatut naiset, joiden luona hän muutaman kerran vuodessa Port Royalissa kävi.
Oli paljon, mitä hän olisi halunnut tehdä vaimolle, joka ryhtyi uskottomaksi
merirosvokapteenin kanssa, mutta yhtä kaikki, tämä oli edelleen hänen vaimonsa.
"Sinulle minä en tee
mitään", hän sitten sanoi, "ja kapteenin suhteen vien Charlesin
suunnitelman päätökseen. Kapteeni on minulla täällä, hänen laivansa on
lahdella. Uskon, että kuvernööri on ihan yhtä halukas antamaan laivan minulle,
minun tarvitsee vain lähettää kuvernöörille sana, että kapteeni Sparrow'n saa
hakea täältä."
"Voi helvetti, "Jack
puuskahti, "meillä oli sopimus!"
"Siihen sopimukseen ei
kuulunut minun vaimoni kanssa makaaminen!" Parkins huusi kiukkuisesti.
Catherine säikähti hänen äkillistä purkaustaan niin että hätkähti. Jack huomasi
tikarin kadonneen arkusta.
"Ei hän siitä pilalle
mennyt", Jack mutisi. Parkins kuuli sen ja muuttuen tummanpunaiseksi
kasvoiltaan hän tarttui Jackin hiuksiin, tempaisten hänen päänsä taaksepäin ja
painoi pistoolin piipun hänen silmiensä väliin.
"Älkää ärsyttäkö minua yhtään
enempää", hän sanoi käheästi, "tai pääsette työhuoneessani lojuvan
toverinne seuraan välittömästi. Vain tekemämme sopimuksen takia suon teille
laillisen oikeudenkäynnin enkä teloita teitä siihen paikkaan. Uskokaa pois,
pystyisin siihen."
"Kyllä minä sen uskon",
Jack sanoi, "mutta yhdessä asiassa minun täytyy tuottaa sinulle pettymys,
kaveri."
"Ja mikähän se on?"
"Sinä et saa Black
Pearlia", Jack sano yrittäen nähdä, mitä Catherine mahtoi puuhata; tämä
oli siis ottanut tikarin arkusta ja hän toivoi mitä hartaimmin, että tämä myös
tietäisi, mitä tehdä sillä, "jos minä en palaa laivalleni määräaikaan
mennessä, Black Pearl nostaa ankkurin ja purjehtii pois."
"Tuota minä en usko",
Parkins sanoi, "yritättekö todella väittää, että miehistönne jättäisi
kapteeninsa?"
"Tulet vielä hämmästymään,
kaveri."
"Sama se", Parkins sanoi
ja hellitti otteensa Jackin hiuksista, painaen pistoolin jälleen hänen
selkäänsä vasten, "ehkä pääsen kuvernöörin kanssa sopimukseen
toisenlaisesta palkkiosta. Mutta nyt minun pitää varmistaa, ettette karkaa
mihinkään. Catherine, tuo minulle se köysi siitä seinältä."
Jack seurasi silmillään, kuinka
Catherine siirtyi ottamaan köysivyyhden seinältä. Nyt, kun Jack tiesi, että
tikari oli Catherinella, hän saattoi jopa huomata tämän piilottelevan sitä
oikeassa kädessään, kun hän vasemmalla nosti köyden alas naulasta. Kun
Catherine tuli lähemmäs, Jack yritti kiihkeästi viestittää tälle silmillään,
ettei tämä tekisi mitään hätiköityä. Anna se tikari minulle, tyttöseni, hän
ajatteli ja toivoi, että Catherine pystyisi lukemaan ajatuksia.
Tietenkään Catherine ei lukenut
hänen ajatuksiaan. Kun Eliah ojensi vasemman kätensä ottaakseen köyden
Catherinelta, tämä äkkiä pudottikin vyyhden lattialle ja syöksähti miestään
kohden tikari ojossa. Hän ei ollut kovin nopea, joten vaikka hänellä oli
yllätyksen suoma etu puolellaan, Parkins huomasi, mitä oli tulossa. Catherine
ei varsinaisesti edes tähdännyt mihinkään, hän halusi vain satuttaa Eliahia ja
saada tämän huomion pois kapteeni Sparrow'sta, ja hän vain huitaisi mieheensä
päin tikaria pitelevällä kädellään. Eliah äännähti yllättyneenä jotain ja
torjui iskun kädellään, jolloin tikari lennähti Catherinen kädestä lattialle.
Toinen nopea isku lennätti Catherinen sivuun. Jack heilautti päänsä nopeasti
taaksepäin. Parkins huusi tuskasta Jackin takaraivon iskeytyessä hänen
kasvoihinsa, vaikka hattu pehmensikin iskun voimaa. Melkein vaistomaisesti hän
veti liipaisimesta, mutta tajusi ampuneensa ohi, kun kapteeni ei kaatunut, vaan
syöksähti lattialle tavoittelemaan tikaria. Parkins heittäytyi Jackin perään ja
sai kiinni tämän jalasta, mutta hiukan liian myöhään. Jack oli saanut veitsen
käteensä ja kun Parkins kiskaisi hänet jalasta pitkin pituuttaan lattialle, hän
kierähti selälleen ja Parkinsin syöksyessä hänen päälleen, hän survaisi kaksi
käsin pitelemänsä tikarin tämän vatsaan. Parkins pysähtyi kesken liikkeensä,
huojahti taaksepäin ja istahti lattialle, tuijottaen vatsastaan sojottavaa
tikarinkahvaa hämmästyneenä. Jack perääntyi nopeasti ja nousi jaloilleen,
painaen samalla kädellään oikeata kylkeään. Parkins huomasi, että kapteenin
sormet tahriintuivat vereen ja hänen kasvoilleen nousi voitonriemuinen ilme.
Hän oli sittenkin osunut!
Catherine kompuroi pystyyn
lattialta.
"Hyvä jumala", hän
soperteli hänen katseensa harhaillessa sinne tänne, lattialla istuvasta
aviomiehestä kauempana seisovaan kapteeniin, pitkin seiniä ja kulta-arkkuja.
Samassa hän huomasi, että yksi soihduista oli jostain syystä pudonnut alas
telineestä ja kierähtänyt aivan ruutitynnyreiden viereen, "Kapteeni,
soihtu!"
Jack katsoi Catherinen osoittamaan
suuntaan ja tajusi, että ruuti syttyisi aivan kohta. Luoti, jonka Parkins oli
laukaissut, oli raapaissut hänen kylkeään ja osunut sitten soihdun
pidikkeeseen, lennättäen palavan soihdun monen metrin päähän.
"Ulos!" hän huusi ja
tempaisi Catherinen mukaansa. Tämä kuitenkin yritti vastustella.
"Eliah", hän vaikeroi,
"emme voi jättää…"
Jack työnsi hänet väkisin edellään
portaikkoon ja samassa ruuti syttyi. Kuului valtaisa jyrähdys ja sitten ei enää
mitään. Jack tunsi putoavansa mustan avaruuden läpi ja putoamiselle ei tuntunut
olevan loppua.
***
Jack heräsi kirkkaasta auringonpaisteesta.
Joku itki hänen lähellään, lisäksi kuului puheensorinaa ja huutoja. Hän avasi
silmänsä ja huomasi makaavansa nurmikolla Parkinsin talon etupihalla. Itkijä
oli Anna Parkins, joka seisoi muutaman askeleen päässä hänestä ulisten
hysteerisesti. Hän yritti nousta, mutta hänen päätään vihlaisi niin, että hän
lysähti takaisin makuuasentoon.
"Auh", hän voihkaisi.
Paitsi että hänen päänsä tuntui siltä kuin sitä olisi jauhettu myllynkivien
välissä, tuska poltteli myös hänen kylkeään. Catherine Parkins kumartui hänen
ylleen. Nainen näytti oudolta ja Jack huomasi hänen olevan likainen ja
pölyinen.
"Kapteeni, te olette
tajuissanne", hän sanoi. Jack räpäytti silmiään, "Kellari räjähti ja
te saitte lankunkappaleen päähänne."
"Ai jaa?" Jack sanoi
epävarmasti ja ojensi kätensä Catherinelle, jotta tämä auttaisi hänet ylös.
Nouseminen sattui hirvittävästi, mutta ei hän tähänkään voinut jäädä. Hänen
hattunsa oli maassa ja hän pyysi Catherinea ojentamaan sen, sillä hän uskoi
pyörtyvänsä uudelleen, jos kumartuisi. Saatuaan hattunsa hän otti muutaman
epävarman askeleen ja pysähtyi sitten katselemaan ympärilleen. Talo oli
pystyssä, mutta kaikki sen ikkunat olivat säpäleinä ja kellarin ovesta nousi
savua. Joukko miehiä yritti ilmeisesti raivata tietään kellariin, kiistellen siitä,
oliko se järkevää vai ei. He olivat edenneet jo jonkin matkaa ja osa heistä
katsoi, ettei ollut viisasta mennä pitemmälle sortumavaaran takia, osa taas oli
sitä mieltä, että oli mentävä perille asti, koska herra Parkins saattoi olla
vielä hengissä. He eivät tietenkään tienneet sitä, minkä Jack ja Catherine;
että herra Parkinsilla oli tikari pystyssä vatsassaan.
Jack katsoi ylös aurinkoon päin ja
paha aavistus täytti hänen mielensä. Aurinko oli siirtynyt jo paljon siitä,
missä hän oli viimeksi sen nähnyt. Hän lähti liikkeelle, vaikka tuska jyskytti
hänen päässään ja roihusi liekkeinä hänen kyljessään, josta alkoi uudelleen
tihkua verta. Viimeiset askeleet hän melkein hoiperteli, ottaen tukea talon
seinästä, mutta hän pääsi kuin pääsikin omin jaloin toiselle puolelle taloa,
mistä näki lahdelle. Hän tiesi päivän olevan puolessa ja hän tiesi myös, mitä
tulisi näkemään, mutta hänen piti silti varmistaa asia.
Ei mitään. Lahdenpoukama oli
tyhjä, auringonvalon heijastuessa kultaisena laineilla. Ei Black Pearlia.
Hän lysähti maahan istumaan ja
painoi hetkeksi päänsä käsiinsä. Gibbs ja hänen miehistönsä olivat nostaneet
ankkurin ja purjehtineet pois, kuten hän oli vannottanut heitä tekemään ja hän
tunsi huojennusta siksi, että saattoi luottaa heihin, mutta mitä siinä
tapauksessa oli tämä hirvittävä yksinjäämisen tunne, joka sai hänet melkein
itkemään? Eihän ollut mitään syytä tuntea näin; Black Pearl odottaisi häntä
Tortugalla.
Hän ponnistautui jaloilleen ja
käveli hitaasti takaisin etupihalle. Kukaan ei tullut kysymään häneltä mitään,
eikä asettunut hänen tielleen, kun hän nousi portaat ylös ja meni sisälle.
Hänen miekkansa ja toinen pistooleistaan olivat Parkinsin työpöydällä. Hän
työnsi miekkansa tuppeen, otti pistoolinsa, latasi sen ja alkoi sitten tonkia
työpöydän laatikkoa ja kaappeja. Hän löysi pienen lukitun rahalippaan, mutta ei
avainta siihen, joten hän asetti sen avonaiseen laatikkoon tukevasti, otti
pistoolinsa ja ampui lippaan lukon rikki. Lippaassa oli enimmäkseen asiakirjoja
ja hän jätti ne sikseen, kahmien löytämänsä rahat taskuihinsa. Ladattuaan
pistoolinsa toistamiseen hän kumartui lattialla makaavan Samin puoleen ja sulki
kädellään tämän silmät.
Catherine oli yhä pihalla, kun
Jack tuli ulos. Hän näki, että mies oli lähdössä ja tunsi pelkästään huojennusta.
Jack tuli hänen luokseen.
"Mihin suuntaan minun pitää
mennä, jos tahdon Port Royaliin?" Jack kysyi. Catherine hämmästyi.
"Port Royal?" hän kysyi
ja osoitti kädellään tielle päin.
"Black Pearl on
lähtenyt", Jack sanoi, "ja minun pitää lähteä perään. Sitä paitsi
minun on muutenkin parasta häipyä… ja sinun pitää tehdä se, mikä sinun pitää
tehdä, Catherine. Laita tämä sotku vaikka minun syykseni, minullahan on
hirttotuomio niskassani jo nyt, sama kai se vaikka listaan tulee pari rikosta
lisää."
Hän yritti kivuistaan huolimatta
hymyillä ja onnistuikin saamaan aikaiseksi kaikkein viettelevimmän hymynsä. Hän
oli yhtä pölyinen kuin Catherine, mutta hänen valkoiset ja kultaiset hampaansa
hohtivat ja hänen silmäkulmastaan pilkahti poikamainen ilkikurisuus. Hän nosti
Catherinen käden huulilleen, suuteli, pyörähti ympäri takin liepeet heilahtaen
ja lähti kävelemään Catherinen osoittamaan suuntaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti