Catherinen herätessä seuraavan
kerran oli jo aamu. Hän palasi todellisuuteen hitaasti, haluten pitkittään
viipymistään unessaan, tai pikemminkin juuri tässä, unen ja valveen rajamailla,
kapteeni Sparrow'n lämmössä. Hän kuuli miehen hengityksestä selkänsä takana,
että tämä oli yhä unessa, eikä hän uskaltanut liikahtaakaan, ettei mies heräisi
ja vetäisi käsiään pois, vetäytyisi kauemmas hänestä. Hän makasi vuoteella
kyljellään, kapteeni hänen takanaan, kietoneena käsivartensa hänen ympärilleen,
painaneena otsansa hänen olkaansa vasten, polvet hänen polvitaipeissaan. Hänestä
tuntui, ettei hän ollut koskaan ollut näin liki ketään ja tähän hän olisi
halunnut jäädä. Hän ei edelleenkään ymmärtänyt, mitä ihmeellistä siinä oli,
mitä naisten ja miesten välillä tapahtui, mutta tämän hän ymmärsi. Jos tämä oli
seurasta siitä, tämän takia hän voisi sietää melkein mitä tahansa. Oli
ihmeellistä olla näin lähellä kapteenia, tuntea olevansa unesta raukea ja
turvassa, näin alaston häpeämättä alastomuuttaan tai mustelmiaan. Kapteeni oli
yhtä alaston ja sekin oli ihmeellistä; hän ei ollut koskaan ennen nähnyt
alastonta miestä tai tuntenut, miten lämmin pelkkä iho saattoi olla tällä
tavoin, hänen ihoaan vasten. Catherine oli kuin pesässä, josta hän ei olisi
koskaan halunnut lentää pois, vaikka tiesikin, ettei aikaa ollut paljon
jäljellä, pian kapteeni heräisi ja hänen olisi lähdettävä Black Pearlilta,
palattava elämään elämäänsä Catherine Parkinsina. Paljonko armonaikaa vielä
oli? Tunti? Puoli tuntia? Hän huokaisi ja painoi ujosti huulensa miehen
ranteeseen polttomerkitylle P-kirjaimelle. Iho maistui suolaiselle, vähän
kirpeälle. Arven yläpuolella kapteenilla oli ihossaan piirros, jossa varpunen
lensi meren yllä ja sekin oli Catherinesta ihmeellistä; kuva, joka oli
piirretty ihon alle ja joka ei lähtenyt pois. Hän huokaisi uudelleen ja yritti hyvin
varovasti päästä vielä lähemmäs miestä. Tämä liikahti, mutisi jotain ja kietoi
kätensä vielä tiukemmin hänen ympärilleen. Vasemman käden arvet tulivat
näkyviin ja Catherinen tuli melkein sääli häntä. Tuntui turhalta surra muutamaa
mustelmaansa.
"Onko sinulla hyvä olla
siinä?" kapteeni kysyi unisesti hänen selkänsä takana. Catherine myönsi.
Hetken hiljaisuuden kuluttua hän ymmärsi kapteenin nukahtaneen uudelleen.
Catherine alkoi liukua takaisin uneen, mutta havahtui siihen, että oveen
koputettiin.
"Kapteeni Jack! Vene
tulossa".
Jack hätkähti hereille Hullu-Samin
tempaistessa hytin oven auki.
"Vene? Mikä vene?" hän
ponnahti istumaan Catherinen yrittäessä vetää peitettä ylleen peittääkseen
alastomuutensa.
"Rannasta lähestyy
vene", Sam sanoi viittoillen ikkunaan päin.
Jack kumartui ottamaan lattialta
housunsa, pujottautui niihin ja etsi sitten hetken vuoteelta punaista huiviaan
ja löydettyään sen hän nousi ja käveli ikkunan luo solmien samalla huivia
päähänsä. Hän painoi kasvonsa miltei kiinni ikkunaruutuun yrittäessään
tunnistaa laivaa lähestyvässä veneessä olevat miehet. Charles Goldin kookkaan
hahmon hän tunnisti helposti, kaksi muuta olivat ilmeisesti Parkinsin miehiä.
Jack rypisti otsaansa ja vilkaisi Catherineen, josta ei näkynyt peitteen alta
muuta kuin hiukan hiuksia.
"Se on veljesi", Jack
sanoi hänelle. Catherine heitti peiton yltään ja nousi kyynärpäidensä varaan
katsoen häneen pelästynein silmin.
"Ei voi olla!" hän
sanoi, "Miksi hän tänne tulisi?"
Jack veti saappaat jalkaansa ja
vilkaisi uudelleen ulos. Ei ollut epäilystäkään, etteikö Charles Gold ollut
jälleen tulossa Black Pearlille, ja samoin kuin Catherine, Jack ihmetteli syytä
tähän vierailuun. Oli vielä niin varhaista, ettei hän olisi kuvitellut
Charlesin normaalisti nousevan vuoteestakaan vielä siihen aikaan, saati
lähtevän Pearlille. Jack oli arvellut, että he pääsisivät nostamaan ankkurin
puolenpäivän aikoihin ja siihen oli vielä aikaa kuutisen tuntia.
"En tiedä, mutta otan
selvää", Jack sanoi ja tuli vuoteen viereen ottaen paitansa, vetäen sen
ylleen, "Pysy sinä täällä".
"Hän ei saa nähdä
minua", Catherine hätäili. Hän oli noussut vuoteelle polvilleen ja piteli
peitettä molemmin käsin ympärillään. Ovella seisova Sam tuijotti häntä autuas
ilme kasvoillaan, "Hän ei saa tietää, että minä olen täällä."
"Minä huolehdin sinut rantaan
niin, ettei hän saa sinun koskaan tietää täällä olleenkaan", Jack
vakuutti, vaikka arveli salailun olevan turhaa. Hän ei keksinyt muuta syytä
Charlesin saapumiselle kuin että tämä oli tullut hakemaan sisarensa kotiin.
Tiedossa taisi olla ongelmia. Mitä todennäköisimmin mies ei lainkaan ollut
ihastunut siitä, että Catherine oli Black Pearlilla, eikä missään tapauksessa
kuvitellut, että tämä olisi viettänyt yönsä siellä keskustellen Anamarian
kanssa henkeviä.
"Charles ei ollenkaan
ymmärtäisi…" Catherine sanoi. Jack veti vyönsä tiukalle ja vilkaisi
ovelle, huomasi Samin yhä seisovan oviaukossa.
"Sam, pölvästi, mene
ulos", hän tiuskaisi tälle.
Samin mentyä Jack, joka oli jo
pukeissa hattua ja takkia lukuun ottamatta, tuli Catherinen luo, kumartui tämän
puoleen ja suuteli tätä suulle.
"Yhteinen aikamme taitaa olla
lopuillaan", hän sanoi pehmeällä äänellä ja katsoi Catherineen tämän
vastatessa hänen katseeseensa vakavana, vaieten, "Harmi. Olisin viihtynyt
kanssasi pitempäänkin, kultaseni. Nyt sinun pitää pukeutua, huolehdin sinut
kohta maihin."
Catherine avasi suunsa sanoakseen
jotain, mutta ei sitten tiennytkään, mitä sanoa. Mitään sanottavaa ei
oikeastaan ollut, eikä enää aikaakaan, sillä Jack pyörähti ympäri ja otti toisen
pistooleistaan työntäen sen vyöhönsä. Vielä takki ja hattu, ja sitten hän jo
harppoi ulos, Catherinen jäädessä yksin.
***
Charlesin kiivetessä partaan yli
Pearlin kannelle Jack huomasi heti erehtyneensä. Mies ei tullut ainakaan
sisarensa takia, sillä tämä olisi tuskin ollut niin iloisen näköinen kuin oli
Jackin nähdessään. Tämä toivotteli iloisesti huomenta melkein mätkähtäessään
kannelle hänen toisen jalkansa takerrettua köysiin. Miehen perässä kannelle
kiipesi Parkinsin työnjohtaja, McCourt, jonka kanssa Jack oli edellisenä
päivänä jo ollut tekemisissä ja vielä kolmas mies.
"Huomenta", McCourt
tervehti, "herra Parkins lähetti tiedon, että loput tavaroista ovat
noudettavissa nyt. Haluatteko lähettää miehiä mukaamme niitä hakemaan?"
Jack nyökkäsi.
"Hyvä, hienoa", hän
sanoi, "pääsemmekin lähtemään aikaisemmin kuin kuvittelin."
"Ei kai teillä mihinkään
kiire ole?" Charles kysyi huolettomalla äänensävyllä.
"On meillä", Jack
vastasi, "Mitä sinä muuten täällä teet?"
"Halusin tavata sinut",
Charles sanoi. Jackista hän kuulosti vähän turhankin iloiselta, teennäiseltä ja
hän oli erottavinaan äänessä hermostuneen sävyn.
"Tähän aikaan aamusta?
Luulisi sinun vielä nukkuvan tähän aikaan? Joko kaunis sisaresikin on jalkeilla
tähän aikaan?"
"Catherine? Mitä tekemistä
hänellä minkään kanssa on?" Charles näytti hölmistyneeltä, "En minä
tiedä, kai hän vielä nukkuu. En ole nähnyt häntä eilisen jälkeen".
"Ahaa", Jack sanoi. Hän
katsoi ympärilleen, ja kun ei nähnyt Gibbsiä missään, hän komensi Samin
hakemaan tämän. Sitten hän käveli ruuman avonaisten luukkujen luo ja kurkisti
sisään. Charles seurasi hänen kannoillaan koko ajan, mikä oli hänestä
ärsyttävää. Hänen teki mieli tuupata mies alas ruumaan, koska ei tiennyt, mitä
muutakaan tämän kanssa tekisi. Ainakin se olisi kätevä tapa päästä tästä
hetkeksi eroon, edes siksi aikaa, että voisi kuljettaa Catherinen veljensä
huomaamatta hytistä ulos ja veneeseen. Tosin ei naista kai voinut tämän
aviomiehen työnjohtajan veneeseenkään työntää. Oli kai päästävä eroon koko
porukasta ensin.
Gibbs ilmestyi haukotellen
kannelle ja tervehti sekä Jackia että Charlesia. Hänen tukkansa oli pystyssä
unen jäljiltä ja hän oli sen näköinen, ettei olisi halunnut tulla herätetyksi
vielä. Jackista tuntui oikeastaan aivan samalta; hän olisi mielellään jäänyt
vielä sänkyyn rouva Parkinsin kera, mutta toisaalta, hyvä näinkin.
"Mitä nyt?" Gibbs kysyi,
"En ole ehtinyt nukkumaan kuin muutaman tunnin".
"Kukapa tässä sen enempää
olisi nukkunut?" Jack ei voinut olla virnistämättä ja vilkaisi syrjäsilmin
Charlesiin, joka näki hänen katseensa ja tulkitsi sen omalla tavallaan. Hänen
sydämensä jätti muutaman lyönnin väliin, vaikka hän oli luvannut itselleen,
ettei antaisi kapteenin flirtin enää vaikuttaa itseensä mitenkään. Hän näki
Gibbsin huokaavan ja pyörittelevän päätään kärsivän näköisenä, eikä ymmärtänyt
alkuunkaan, mitä miehet mahtoivat ilmehtimisellään tarkoittaa. Jack nosti
sormen huulilleen ja pudisti päätään merkiksi siitä, että Gibbsin ei pitäisi
sanoa asiasta yhtään enempää. Gibbs huokaisi vielä uudemman kerran. Charles
katsoi hölmistyneenä heitä kumpaakin vuoron perään.
"No niin", Jack sanoi ja
viittoili kauemmas jääneen McCourtin lähemmäs, "Gibbs ottaa veneen ja
viisi miestä ja lähtee teidän kanssanne samaa matkaa hakemaan loput lastista.
Montako kertaa matka täytyy tehdä? Kaksi vai kolme?"
"Jos lastaatte veneen aivan
täyteen, kaksi riittänee". McCourt sanoi hetken mietittyään. Jack oli
tyytyväinen kuulemaansa.
"Hyvä, hyvä", hän sanoi,
"Laskekaa vene ja alkakaa mennä."
"Etkö sinä mene mukaan?"
Charles kysyi.
"Ei, minä en tule mukaan.
Sinä sen sijaan menet." Jack vastasi osoittaen sormellaan Charlesia. Tämä
hätääntyi ja aukoi hetken suutaan tietämättä mitä sanoa. Jack katsoi häneen yhä
kummastuneempana.
"Mutta…" Charles sanoi
miettien kuumeisesti jotain veruketta joko jäädä Black Pearlille tai saada
kapteeni mukaansa maihin. Tässä vaiheessa hän ei aikonut päästää tätä enää
hetkeksikään silmistään, eikä lähtemään mihinkään ennen puolta päivää laivan
kanssa, joka ennen iltaa olisi hänen. McCourt tuli hänen avukseen, tosin
tietämättään.
"Herra Parkins tahtoo tavata
teidät", hän sanoi Jackille, "ne arkut, joista teillä oli puhe, ovat
hänen talossaan. Pyytämänne ammukset on jo tuotu laiturille."
"Lähde mukaan", Charles
sanoi Jackille helpottuneena, "piipahdetaan Eliahin luona hakemassa arkut,
tulen mukaasi."
"Minulla on muita
suunnitelmia", Jack sanoi kääntäen hänelle selkänsä, "Tulen kyllä,
kunhan ehdin."
Hän keinahteli tiehensä, kavuten
portaat ylös komentosillalle. Gibbs meni kokoamaan viittä miestä mukaansa ja
antoi samalla määräyksen veneen laskemisesta vesille. Muutamia miehiä kiipesi
välittömästi köysiin ja alkoi laskea yhtä Black Pearlin isoista veneistä alas.
McCourt palasi samoin partaan ääreen ja alkoi kiivetä alas Pearlin kylkeä.
Charles jäi neuvottomana seisomaan paikalleen. McCourt kurkisti vielä partaan
yli ja huikkasi hänelle, oliko hän mahdollisesti tulossa vai eikö ollut.
Charles pudisti päätään ja McCourt katosi näkyvistä. Hän tunsi itsensä hölmöksi
seisoessaan kannella yksin, mitään tekemättä, joten hän kiipesi Jackin perästä
komentosillalle, missä Jack keskusteli matalalla äänellä Anamarian kanssa. Jack
huomasi Charlesin ja katsoi tähän kiukkuisena.
"Onko sinulla vaikeuksia
ymmärtää, mitä minä sanoin?" hän kysyi, "Sanoin käsittääkseni
sinulle, että sinä et jää tänne?"
"Minä nyt kuitenkin
jäin", Charles vastasi, "Ei minulla ole parempaakaan tekemistä."
"Mutta minulla on", Jack
sanoi ristien kätensä rinnalleen, "McCourt näköjään lähti, mutta sinä
ehdit Gibbsin mukaan, kun nyt pidät kiirettä."
"Minulla… minulla on sinulle
tärkeätä asiaa", Charles keksi nopeasti ja tunsi poskiaan kuumottavan, kun
hän vilkaisi Jackiin, joka seisoi hänen edessään tutkien hänen ilmeitään
epäuskoisen näköisenä, otsaansa rypistäen, "kahdenkeskistä asiaa."
"Jaha", Anamaria puuttui
keskusteluun ja katsoi ivallisesti Charlesiin, vaikka puhuikin Jackille,
"Sinullapa on vientiä, Jack, taidat pitää oikein sukukokousta."
"Auh", Jack voihkaisi,
"Lopeta, minusta tuo ei ollut hauskaa."
"Joo, joo, joo",
Anamaria sanoi ja katsoi nyt suoraan häneen, melkein hellästi ja hymyili.
Charles näki hänen hymyilevän ensimmäistä kertaa, eikä voinut olla
ihmettelemättä, miksei hän hymyillyt useammin ja enemmän. Jos hänen
tuittupäinen ilmeensäkin oli kaunis, niin tämä oli vielä jotain enemmän. Charles
ei voinut muuta kuin kadehtia Jackia, jolle tuo hymy oli osoitettu, siitäkin
huolimatta, että edes hän ei voinut nähdä siinä mitään viitettä siitä, että
Anamarialla olisi Jackia kohtaan todellakaan muita kuin korkeintaan
sisarellisia tunteita. Aivan samaa hymyä Catherine hymyili hänelle joskus.
Anamaria poistui jättäen hänet kahden Jackin kanssa ja kuiskasi ohi mennessään
Jackille jotain, mistä Charles ei saanut selvää, vaikka yrittikin kuunnella
tarkasti. Molemmat vilkaisivat häneen nopeasti ja hänelle tuli epämiellyttävä
olo. Hänestä tuntui hetken, että Black Pearlilla oli meneillään jotain, josta
hänen olisi pitänyt ehkä olla tietoinen, mutta tunne meni ohi yhtä nopeasti
kuin oli tullutkin.
"Sano asiasi nopeasti",
Jack sanoi Charlesille, "muuten joudut uimaan saadaksesi Gibbsin
kiinni."
"Minä… tuota", Charles
änkytti. Kapteeni Sparrow seisoi edelleen kädet puuskassa, odottaen, "Minä
ajattelin… "
"Kiitos, aikasi meni umpeen
juuri nyt", Jack sanoi ja liikahti eteenpäin poistuakseen Anamarian perään
alas kannelle. Charles tarttui hädissään hänen käsivarteensa, mutta ei
tavoittanut muuta kuin takin hihansuun, jonka Jack nykäisi irti hänen
otteestaan.
"Älä mene", Charles
sanoi, "Voisimmeko keskustella jossain aivan kahden kesken? Jossain, missä
kukaan ei näe? Hytissäsi?"
"Minulla ei ainakaan ole
mitään keskusteltavaa", Jack sanoi silmäillen häntä päästä jalkoihin,
"Ole ystävällinen ja poistu, kaveri."
Charles näki Jackin silmissä
kiukkua ja jotain muuta, joka sai hänet tajuamaan, ettei tämä ehkä ollutkaan
aivan omituinen kuin hän oli kuvitellut. Jack oli varuillaan, epäluuloinen ja
halusi hänestä eroon jostain syistä, joilla oli tekemistä nimenomaan hänen
itsensä kanssa. Mitä oli tekeillä? Oliko Eliah keskustellut kapteenin kanssa
hänen tietämättään? Pimitettiinkö häneltä taas jotain, mitä hänen olisi
ehdottomasti pitänyt tietää? Hänen olisi tehnyt mieli puristaa tieto irti
kapteenista vaikka väkisin, mutta tajusi, että pilaisi kaiken, jos nyt
näyttäisi oman hermostumisensa.
"Pieni hetki? Muutama
minuutti?" Charles kärtti. Jack käänsi hänelle selkänsä ja Charles ojensi
jo kätensä tarttuakseen häneen uudelleen, mutta veti sitten kätensä pois. Jack
laskeutui portaat nopein askelin, Charlesin seuratessa. Jack käveli partaan
ääreen, kumartui sen yli ja huusi alhaalla veneessä istuvaa Gibbsiä odottamaan
hetken; hän saisi veneeseen vielä yhden miehen lisää. Jack kääntyi Charlesin
puoleen.
"Siitä sitten vaan", hän
sanoi tälle ja osoitti partaan yli heitettyjä köysitikkaita, " Sinä
poistut Pearlilta nyt ja minä puolestani…"
Mastosta kuuluva huuto keskeytti
hänet.
"Laiva!"
Jack pyörähti ympäri, silmäili
ympärilleen ja syöksyi sitten juoksujalkaa takaisin komentosillalle. Charles ei
tiennyt mitä muutakaan olisi voinut tehdä kuin juosta hänen peräänsä. Kun hän
ehti ylös, Jack oli jo saanut jostain käsiinsä kaukoputken ja katseli sen läpi
ulapalle päin. Charles yritti silmiään siristäen nähdä siellä jotain, mutta ei
ollut varma, kuvitteliko hän vain pienen horisontissa näkyvän täplän vai oliko
siellä todella laiva.
"Helvetin helvetin
helvetti!" Jack kirosi. Hän erotti laivan niin selkeästi, että oli jopa
tunnistavinaan sen. Hms Dauntless, mikään muu se ei voinut olla, hän tunsi
laivan niin hyvin, ettei uskonut erehtyvänsä. Hänen teki mieli paiskata
kaukoputki lattiaan silkasta kiukusta ja hämmennyksestä; mitä ihmettä Dauntless
täällä teki, syrjässä kaikilta reiteiltä? Tämä ei voinut olla vahinko tai
sattumaa, mutta hän ei liioin voinut uskoa, että laiva olisi täällä hänen tai
Black Pearlin takia. Kukaan ei voinut tietää, että hän oli täällä. Vai tiesikö?
Olivatko he edellisyönäkin nähneet Dauntlessin?
"Ei helvetti!" hän
kirosi vielä kerran, "Se on kirottu Dauntless! Dauntless! Mitä se täällä
tekee?"
Gibbs kiipesi takaisin Black
Pearlin kannelle ja huusi Jackille kysyen, mitä oli tapahtumassa. Jack osoitti
kaukoputkella ulapalle päin.
"Dauntless!" hän huusi,
"ja luultavasti rakas ystävämme Norrington."
"Tuleeko se tänne?"
Gibbs kysyi. Jack katsoi jälleen kaukoputken läpi. Laiva näytti purjehtivan
hyvää vauhtia kauemmas, mutta sen huomaaminen ei huojentanut hänen mieltään
yhtään. Dauntlessilla ei pitänyt olla mitään syytä seilata täällä.
"Ei näytä tulevan", hän
huusi Gibbsille.
"Mitä aiot tehdä?"
Charles kysyi. Jack katsoi häneen hämmästyneen näköisenä, kuin olisi kokonaan
unohtanut hänen läsnäolonsa ja ihmettelisi nyt, kuka hän oikein oli. Jack ei
vaivautunut vastaamaan hänelle, vaan kumartui kaiteen yli Gibbsin puoleen,
nojautuen kaiteeseen molemmin käsin, kaukoputki kainalossaan.
"Nostakaa vene ylös",
hän sanoi Gibbsille, "ja laskekaa pienempi veteen. Haluan kaikki Black
Pearlille kuulumattomat henkilöt täältä pois välittömästi", hän kääntyi
Charlesin puoleen, "Osaathan sinä kai sen verran soutaa, että saat veneen
rantaan?"
"Tietenkin", Charles
sanoi, "mutta mitä tarkoitat? Miksi minun pitää lähteä? En ymmärrä…"
Hän alkoi hätääntyä huomatessaan,
etteivät asiat nyt menneet niin kuin hän olisi halunnut niiden menevän.
Komentaja Norrington pilaisi kaiken varomattomalla toiminnallaan!
"Minä nostan ankkurin",
Jack sanoi. Charles ei ollut uskoa kuulemaansa; aikoiko kapteeni paeta
hakematta viimeisiä tavaroita, itse varsinaista lastia?
"Mutta loput lastista?"
hän hätäili, "Kulta-arkut, ethän sinä voi jättää niitä?"
"Minä voin", Jack sanoi.
Hän ei ollut varma, oliko Dauntless täällä hänen takiaan ja oltiinko siellä
lainkaan tietoisia siitä, että Black Pearl oli ankkurissa tässä
lahdenpoukamassa, mutta hän päätti suhtautua tilanteeseen kuin Dauntlessin
läsnäolo ei olisi sattumaa. Vaikka Dauntless olisikin poikennut reitiltä jonkin
muun syyn kuin Black Pearlin takia, oli silti enemmän kuin mahdollista, että
Pearl oli huomattu tai ainakin huomattaisiin pian. Norringtonilla ei olisi
varaa pitää Dauntlessin miehistössä tähystäjää, joka ei huomaisi lahdelle
ankkuroitua merirosvolaivaa. Jack oli melko varma, että Dauntlessilla
tiedettiin heidän olevan täällä, mutta miksi se siinä tapauksessa purjehti
poispäin? Parempi tietysti niin; jos hänen olisi kohdattava Dauntless, hän ei
halunnut tehdä sitä tässä matalassa lahdessa. Ensin piti vain saada Charles Gold
sisarineen pois Pearlilta, eikä hän tiennyt miten muuten sen olisi voinut tehdä
kuin laittamalla molemmat samaan veneeseen. Charles luultavasti närkästyisi
nähdessään sisarensa, mutta Jack katsoi itsellään olevan juuri nyt isompiakin
murheita kuin Catherinen maineen suojeleminen. Äkkiä hänen mieleensä nousi
muistikuvia Catherinesta alastomana kynttilöiden valossa, häveliäänä, suloisena
kaikessa viattomuudessaan ja kokemattomuudessaan, eikä hän voinut olla
hymyilemättä. Ei juuri mikään ollut hauskempaa vuoteessa kuin opastaa siveitä
rouvia asioissa, joista heidän aviomiehillään ei ollut aavistustakaan. Charles
katsoi häneen hölmistyneenä.
"Mutta kulta-arkut", hän
sanoi ruikuttavalla äänellä, "täytyyhän ne hakea! Ja mitä aiot tehdä
tavaroille, jotka sinulla on jo ruumassasi? Purjehditko sinä vain
tiehesi?"
"Toimitan korvauksen
tavaroista Parkinsille", Jack vastasi, "minulla ei ole mitään
tarvetta varastaa niitä, jos sitä kuvittelet. Sinä voit selittää tilanteen
hänelle."
"Mutta eihän tässä ole mitään
tilannetta", Charles yritti, "Et voi säikähtää yhtä laivaa
noin."
"Ole hiljaa asioista, joista
et mitään ymmärrä", Jack tiuskaisi. Charlesin inttäminen ärsytti häntä,
"äläkä tule sanomaan minulle, että säikähtäisin. Minä olen varovainen
mies, mutta en säiky", hänen kasvoilleen nousi ilkeä ilme, "ja siksi
minä olen tämän laivan kapteeni ja oma herrani siinä missä sinä syöt armopaloja
sisaresi pöydästä."
Charles raivostui. Hän näki
elämänsä tilaisuuden lipuvan pois käsistään, minkä lisäksi kapteeni Sparrow
julkeni loukata häntä aivan kuin heitä kahta voisi ikinä millään tavoin verrata
toisiinsa.
Jack ei olisi kuvitellut Charlesin
liikkuvan niin nopeasti, eikä hän olisi liioin kuvitellut, että mies voisi
uhata häntä millään tavoin. Hän tajusi erehtyneensä miehen suhteen, mutta liian
myöhään; vahva käsivarsi kiertyi hänen kaulansa ympäri ja ennen kuin hän täysin
ehti tajuta, mitä oikeastaan tapahtui, hän tunsi kuinka pistooli vedettiin
hänen vyöstään ja sen piippu painettiin hänen ohimolleen. Charles nykäisi hänet
itseään vasten niin rajusti, että hänen silmissään musteni. Kaukoputki putosi
hänen kainalostaan alas kannelle. Hän tarttui kaksi käsin kaulaansa puristavaan
käsivarteen, mutta se oli hyödytöntä Charlesin tiukentaessa otettaan yhä.
Kuului naksahdus, kun Charles poisti pistoolista varmistimen. Jack kirosi
mielessään omaa varomattomuuttaan ja haukkoi henkeään saadakseen ilmaa.
"Tuo ei hyödytä mitään, arvon
kapteeni", Charles sanoi ivallisesti, raivon tummentamalla äänellä,
"minä joko taitan niskasi tai ammun aivosi pihalle sinun omalla
pistoolillasi jos et ole aloillasi ja tee juuri niin kuin minä sanon."
Jack ei tiennyt, kuinka tosissaan
Charles oli. Hän vaikutti mieheltä, joka kyllä pystyi uhkailemaan, mutta joka
ei kyennyt varsinaisiin tekoihin, mutta toisaalta, tarpeeksi vihaisena ihminen
teki asioita, joista muulloin ei pystynyt edes kuvittelemaan. Jack olisi
luultavasti päässyt irti miehen otteesta jos tämä ei olisi pidellyt pistoolia
hänen ohimollaan, mutta tässä tilanteessa hän ei ollut halukas kokeilemaan onneaan.
Charles tiukensi otettaan entisestään.
"Älä", Jack sai
kähistyä, "minulta lähtee taju jos puristat vielä enemmän."
"Sepä olisi sievä näky",
Charles sanoi hänen korvaansa ja nauroi. Hän työnsi Jackin edellään aivan
kaiteen ääreen, jotta kaikki kannella varmasti huomaisivat heidät. Kannella
oleva miehet tuijottivat heihin neuvottoman näköisinä ja Charles nauroi
uudelleen. Hän tunsi itsensä vahvaksi ja vapaaksi. Hän tönäisi pistoolin
piipulla hatun Jackin päästä ja katseli, kuinka se putosi kannelle kaukoputken
viereen. Sitten hän painoi piipun uudelleen tämän ohimolle, paremmin ja
tiukemmin.
"Mitä te haluatte?"
Gibbs huusi alhaalta kannelta.
"Minä haluan tämän
laivan", Charles huusi takaisin, "ja minä haluan sen lastin."
"Oletteko te hullu?"
Gibbs kysyi. Charles pudisti päätään ja nauroi kuulostaen mielipuoliselta.
"Te käytte nyt kiltisti
hakemassa loput tavaroista", hän sanoi sitten päättäväisesti, "ja te,
herra Gibbs, voitte edustaa langolleni kapteenia, joka on nyt… hm… hieman
estynyt poistumasta Black Pearlilta. Kun tavarat ovat laivassa, nostamme
ankkurin ja purjehdimme merelle, missä hms Dauntless meitä odottaa."
"Mitä?" Jack ei ollut
uskoa korviaan. Charles kumartui lähemmäs häntä.
"Juuri niin", hän sanoi
ja pyyhkäisi huulillaan Jackin poskea, "Minä olen tehnyt kuvernöörin
kanssa pienen sopimuksen. Jos toimitan sinut, laivasi ja miehistösi komentaja
Norringtonille, minä saan pitää laivasi ja kaiken, mitä sinulle on
ruumassasi."
"Valehtelet".
"En valehtele. Miksi
valehtelisin?"
"Mutta miksi?" Jack
ihmetteli, "En minä käsittääkseni ole tehnyt sinulle mitään pahaa."
Charles nautti tilanteesta
suunnattomasti. Hän tunsi suorastaan kiihottuvansa voidessaan nöyryyttää
kapteeni Sparrow'ta, joka oli päiväkausia pilaillut hänen kanssaan,
flirttaillut ja vihjaillut.
"Ei tämä ole mitään
henkilökohtaista", hän sanoi, "Tai ei ainakaan aluksi ollut. Kun
Eliah käski minun etsiä sinut, nimesi kuulosti tutulta ja otin sinusta selvää
enemmän kuin oli tarpeenkaan. Kapteeni Jack Sparrow, jostain syystä kuvernööri
ei ollenkaan pidä sinusta ja tahtoo nähdä sinut hirressä hinnalla millä
hyvänsä, ja kun minä menin kertomaan hänelle, että tiedän, mistä sinut löytää,
pääsimme aika kivasti sopimukseen siitä, mikä oli minun hintani.
Henkilökohtaiseksi tämä kääntyi siinä vaiheessa, kun sinä et tajunnut pitää
turpaasi kiinni ja ryhdyit pilkkaamaan minua lankoni juoksupojaksi. Näethän,
minä en ole kenenkään juoksupoika? Vai olenko?"
Hän potkaisi yllättäen jalat
Jackin alta niin että tämä lysähti hänen käsivartensa varaan ja luuli hetken
niskansa todella katkeavan. Jack kompuroi hetken ja pääsi takaisin jaloilleen.
Nyt häntä alkoi tosissaan hirvittää, Charles oli sen verran kiihtynyt, että
saattaisi todella tehdä hänelle jotain jos ei saisi haluamaansa.
"Rauhallisesti", Gibbs
huusi alhaalta, "Eiköhän tässä voisi päästä johonkin sopimukseen?"
"Minä olen jo päässyt
mieleiseeni sopimukseen", Charles huusi takaisin, kasvoillaan riemukas
ilme, "Ja nyt, herra Gibbs, jos tahdotte pitkittää kapteeninne elämää
siihen asti, että hän ehtii päättää päivänsä hirressä, alatte pitää kiirettä
kulta-arkkujen noutamisessa."
Gibbs käänsi katseensa Charlesista
johonkin, mitä tapahtui kannella ja mitä Charles ei nähnyt.
"En usko, että se menee ihan
noinkaan", hän sanoi sitten nostaen katseensa Charlesiin uudelleen.
Charles ei ymmärtänyt hänen tarkoitustaan heti, mutta kun hän ymmärsi, hän ei
pystynyt muuhun kuin tuijottamaan, uskomatta omia silmiään.
"Catherine..?" hän
ähkäisi.
Se todellakin oli Catherine,
katsoen häneen kasvoillaan kauhistunut ilme, kyyneleet valuen silmistä.
Anamaria oli hänen takanaan, toisen käden sormet hänen hiuksissaan, vetäen
hänen päätään taaksepäin niin että Charles saattoi melkein erottaa hänen
kaulasuonensa sykinnän, kun Anamaria piti veistä hänen kaulallaan. Catherine
seisoi kädet sivuilla roikkuen, pää taaksepäin taipuneena ja näyttäen siltä
kuin voisi pyörtyä kauhusta minä hetkenä hyvänsä. Anamaria veti häntä hiuksista
vielä vähän lähemmäs Gibbsiä niin että Charles varmasti näki heidät. Anamaria
oli tyyni ja päättäväisen näköinen, eikä Charles epäillyt, etteikö hän pystyisi
katkaisemaan Catherinen kaulaa yhdellä vedolla.
"Mitä sinä täällä teet?"
Charles kysyi.
"Oi voi", Jack sanoi,
"nyt sinä et taida enää tuntea yhtään kunniallista naista."
Charlesin tarkkavaisuus herpaantui
hetkeksi ja se riitti Jackille. Hän löi kyynärpäänsä Charlesin kylkeen ja kun
tämän ote hänen kaulansa ympärillä heltisi hieman, hän sukelsi käden alta
vapaaksi, pyörähti ympäri ja iski nyrkkinsä Charlesin kasvoihin. Isku oli niin
luja ja yllättävä, että Charles lensi lattialle selälleen tuskasta parahtaen.
Jack painoi jalkansa hänen pistoolia pitelevälle kädelleen ja otti pistoolin.
Pöllämystynyt Charles haukkoi henkeään, kokeili kädellään nenäänsä, jonka uskoi
olevan murtunut ja vasta sitten hän tajusi, että kapteeni seisoi hänen edessään
tähdäten häntä pistoolillaan. Hän tajusi olevansa pahassa pulassa; kapteeni ei
näyttänyt lainkaan siltä, että edes epäröisi ampua.
"Ja nyt", Jack sanoi
huohottaen, paksulla äänellä, "nyt voit lukea rukouksesi, koska nyt sinä
kuolet."
"Ei, ei…" Charles alkoi
uikuttaa ja nosti kätensä kasvojensa eteen, "älä ammu minua, älä…"
"Ja anna minulle yksikin syy
olla ampumatta, kaveri", Jack sanoi ja tähtäsi vielä tarkemmin. Charles
sulki silmänsä ja odotti laukausta. Gibbs juoksi portaat ylös ja pysähtyi
Jackin vierelle.
"Oletko kunnossa?" hän
kysyi.
"Olen, mutta tämä sankari ei
ole kohta enää ole", Jack vastasi. Hän oli todella raivoissaan sekä
itselleen ja omalle varomattomuudelleen että tälle miehelle, joka oli päässyt
yllättämään hänet niin täydellisesti ja jonka suhteen hän oli tehnyt
kohtalokkaan virhearvion. Anamaria kapusi komentosillalle riepottaen itkevää
Catherinea mukanaan, hän oli työntänyt veitsensä tuppeen, mutta piteli yhä
kiinni Catherinen hiuksista ja väänsi hänen toista kättään selän taakse.
"Ei, kapteeni, älkää",
Catherine tyrski. Charles laski kätensä alas ja katsoi sisareensa edelleenkin
sen näköisenä kuin uskoisi näkevänsä aaveita.
"Sinä et voi olla
täällä", hän sanoi epäuskoisena, "Miten sinä olet täällä? Onko tuo
mies tehnyt sinulle jotain? Onko sinut tuotu tänne väkisin?"
Catherine yritti pudistaa päätään,
mutta Anamarian ote hänen hiuksistaan oli niin tiukka, ettei hän voinut
liikuttaa päätään mihinkään suuntaan ja koska hän ei itkultaan pystynyt
puhumaankaan mitään, hän vain räpytteli silmiään. Hän tunsi pudonneensa
johonkin pahaan uneen ja vetäneensä Charlesin sinne mukaansa. Kapteeni Sparrow,
joka oli vielä vähän aikaa sitten ollut hänelle niin kiltti ja hellä, seisoi
nyt hänen edessään kasvoillaan ilme, jota hän ei ollut niillä vielä koskaan
nähnyt ja joka kertoi hänelle, että jos kapteeni ampuisi Charlesin, tämä ei
olisi ensimmäinen, joka olisi kuollut kapteenin toimesta. Miten typerää ja
lapsellista kuvitella, että kapteeni olisi ollut kaikesta huolimatta jalo ja
kunniallinen ja olisi kunnioittanut ihmiselämää. Että tämä ei olisi ollut
mikään tavallinen rikollinen. Tässä ei ollut mitään jaloa ja kunniallista, vaan
kaikki oli raadollista ja rumaa; säilyäkseen hengissä kapteenin ja miehistönsä
oli riistettävä henki muilta. Catherine itki niin että luuli tukehtuvansa.
"Väkisin?" Jack
puuskahti, "Minä pikemminkin yritin väkisin pitää hänet poissa täältä.
Minun ei tosiaankaan tarvitse raahata naisia tänne väkisin".
"Senkin lutka!" Charles
huusi sisarelleen, joka luuli pyörtyvänsä häpeästä siihen paikkaan. Charles
olisi halunnut rynnätä hänen kimppuunsa ja läväyttää häntä päin naamaa, mutta
kapteenin pistoolin piippu viilensi hänen tunteitaan sen verran, että hän
tyytyi vain silmäilemään Catherinea murhaavasti.
"Tuo oli rumasti
sanottu", Jack sanoi, "ei minun kanssani makaaminen hänestä sentään
lutkaa tee."
"Onko se totta?" Charles
kysyi Catherinelta, "Makasitko sinä hänen kanssaan?"
Catherine ei osannut kieltääkään;
se tuntui turhalta eikä hänestä sitä paitsi olisi ollut valehtelijaksi. Koska
hän ei voinut liikuttaa päätään, eikä saanut sanottua mitään, hän vain
räpytteli silmiään yhä kiivaammin. Jack vilkaisi häneen ja sitten hänen
veljeään, jonka muuttui pikkuhiljaa punaiseksi kasvoiltaan, muualtakin kuin
nenän ympäriltä, josta juoksi verinoro hänen poskelleen.
"Tietenkin hän makasi minun
kanssani", Jack sanoi ja hymyili Charlesille, "ja nyt sinä et tiedä,
kummalle olisit mustasukkainen - minulle vai sisarellesi".
Charlesin itsehillintä petti ja
teki liikkeen syöksyäkseen Jackin kimppuun, jolloin tämä tyynesti painoi
liipaisinta. Catherine kirkaisi Charlesin mätkähtäessä takaisin selälleen
ampuvahaava vasemmassa olkapäässään. Charles voihki ja painoi toisella kädellä
haavaa veren pursutessa hänen sormiensa välistä. Jack kumartui hänen puoleensa.
"Tiedoksesi, kaveri",
hän sanoi, "jos olisin tähdännyt päähäsi, olisin osunut siihen", hän
suoristautui ja kääntyi Gibbsin puoleen, "köyttäkää hänet
isomastoon".
Gibbs nyökkäsi.
"Entä hän?" hän kysyi
osoittaen Catherinea. Jack mietti hetken.
"Minä ja Sam viemme hänet
rantaan", hän sanoi.
Jack laskeutui alas kannelle, otti
hattunsa ja meni hyttiinsä. Hän otti pöydältä siihen yöllä jättämänsä
rommipullon ja joi suoraan pullon suusta pitkän kulauksen, lysähti sitten
istumaan lähimmälle tuolille. Hän istui siinä kymmenkunta minuuttia, otti vielä
toisen ryypyn pullosta ja suljettuaan sen korkin, hän ryhtyi lataamaan
pistooliaan.
Jackin tullessa takaisin kannelle, molemmat pistoolit
vyössään ja miekka kannattimessa olallaan, Charles oli jo köytetty isomastoon;
hän istui kannella ja köydet kulkivat hänen ylävartalonsa ympäri, hänen kätensä
ollessa köytettyinä yhteen hänen etupuolelleen. Hän vuoti verta sekä nenästään
että olkapäästään ja silmäili ympärilleen alistunein ilmein. Anamaria oli
päästänyt Catherinen irti ja tämä seisoi kauempana pää painuksissa,
uskaltamatta tehdä mitään, sanoa mitään tai mennä mihinkään. Jack kyykistyi
Charlesin eteen.
"Norrington siis odottaa
minua tuolla?" hän kysyi. Charles nyökkäsi, "Odottaako hän minua
johonkin tiettyyn aikaan? Äskenhän Dauntless näytti purjehtivan poispäin?"
Charles nyökäytti päätään ja
kertoi Norringtonin odottavan Black Pearlia puoen päivän jälkeen. Jack nousi
ylös ja viittasi Samin luokseen kysyen, oliko vene valmiina. Gibbs puuttui
asiaan.
"Älä lahde, Jack", hän
sanoi, "minä en pidä ollenkaan ajatuksesta. Laita heidät molemmat
veneeseen ja nosta ankkuri, häivytään täältä."
"Ei käy", Jack sanoi,
"Ensinnäkin haluan huolehtia rouvan turvallisesti takaisin kotiin, ja
toisekseen, jos Dauntless käy kimppuumme merellä, en tahtoisi riistää herra
Goldilta sitä nautintoa, ettei hän saisi seurata tapahtumaa oikein
aitiopaikalta."
"Ottaisit muita mukaasi
edes?" Gibbs pyysi.
"Sam riittää", Jack
sanoi, "Te muut jäätte tänne ja sinä olet vastuussa Black Pearlista. Jos
emme palaa kymmeneen mennessä, nostat ankkurin ja suuntaat Tortugalle. Jos näet
Dauntlessin, yritä karistaa se kannoiltasi, älä ryhdy taisteluun paitsi jos et
näe muuta vaihtoehtoa."
"Entä hän?" Gibbs kysyi
osoittaen Charlesia.
"Kun olette turvallisilla
vesillä, heitä hänet yli laidan", Jack sanoi ja hiljensi ääntään niin että
vain Gibbs kuuli hänen lauseensa lopun, "… veneessä."
Catherine parahti.
"Ei, ei!" hän huusi ja
syöksähti kohti Jackia ojennellen käsiään anovasti tätä kohden, "Kapteeni,
minä pyydän, minä rukoilen…"
"Minä en ole Jumala",
Jack sanoi, "eivätkä sinun rukouksesi tehoa minuun, kultaseni, varsinkin
kun en ole vielä päässyt selvyyteen, oletko kenties samassa juonessa veljesi
kanssa."
"Ei hän ole", Charles
sanoi, "vannon, ettei hän tiennyt tästä mitään."
"Luultavasti niin", Jack
sanoi ja katseli mietteliään näköisenä Catherinea, "ei hänestä olisi ollut
salaamaan asiaa minulta. Lähdetään, kultaseni."
Hän ojensi kätensä Catherinelle,
mutta tämä ei tarttunut siihen, vaan vetäytyi kauemmas hänestä.
"Minä en tahdo", hän
kuiskasi. Jack huokasi kyllästyneesti.
"Minä en nyt enää kysele
sinun tahtomisiasi", hän sanoi, "eikä minun olisi kannattanut
kuunnella niitä alun perinkään, mutta sille asialle ei nyt voi mitään."
"Minä en jätä
Charlesia", Catherine vaikeroi. Hän olisi halunnut polvistua Charlesin
vierelle, tehdä jotain edes tukahduttaakseen verenvuodon tämän olkapäästä,
mutta veli silmäili häntä niin halveksivin ilmein, ettei hän uskaltanut
lähestyä tätä, "Älkää tehkö hänelle pahaa, kapteeni, minä pyydän!"
"Ja miksi minä olisin
armollinen häntä kohtaan?" Jack kysyi kiukkuisesti, "Hän oli valmis
toimittamaan minut ja koko miehistöni hirsipuuhun."
"Minun takiani?"
Catherine yritti pehmittää kapteenin sydämen polvistumalla tämän eteen ja
syleilemällä tämän jalkoja, "Päästäkää hänet ja pitäkää minut hänen
tilallaan? Tehkää minulle mitä haluatte, suostun mihin tahansa…"
"Herrantähden,
Catherine!" Charles huusi tuskaisella äänellä. Häntä inhotti nähdä
Catherinen ryömivän kapteeni Sparrow'n jaloissa tuolla tavoin, varsinkin kun
hän tiesi aivan varmaksi, ettei mikään, mitä Catherine keksisi tehdä,
liikauttaisi kapteenia mihinkään suuntaan. Hän oli erehtynyt kapteenin suhteen
täydellisesti; mies oli kyllä omituinen, mutta kaikkea muuta kuin hullu.
Jack astui pois Catherinen käsien
muodostamasta kehästä hänen ilmeensä pehmentymättä piiruakaan. Catherine antoi
itsensä lysähtää niille sijoilleen ja alkoi itkeä voimatonta, väsynyttä itkua.
Tälle painajaiselle ei tuntunut olevan loppua, eikä hän jaksanut välittää enää
miltä näytti tai miten käyttäytyi Black Pearlin miehistön töllistellessä hänen
ympärillään. Hän tavoitti Anamarian katseen ja ymmärsi, että hän saisi
myötätuntoa tältäkään; tämän häneen luoma katse oli täysin välinpitämätön.
Tosin ei hän mitään muuta ollut odottanutkaan sen jälkeen, kun Anamaria oli
yllättäen raastanut hänet ulos kapteenin hytistä pitäen isoa veistä hänen
kaulallaan. Hän ei merkinnyt Anamarialla yhtään mitään siksi, että he olivat
samaa sukupuolta, vaan Anamaria oli lojaali Jackille siksi, että tämä oli hänen
kapteeninsa.
"Sam, lähdetään", Jack
huikkasi ja tarttui Catherinen käsivarteen vetäen tämän pystyyn. Catherinella
oli vaikeuksia pysyä jaloillaan, joten Jack kiersi käsivartensa hänen
vyötärönsä ympäri. Charles katsoi heitä sen näköisenä kuin olisi mielellään
syöksynyt kiskaisemaan sisarensa eroon Jackista.
"Ei, minä en halua",
Catherine yritti työntää voimattomin käsivarsin Jackin kauemmas.
"Juurihan sanoit olevasi
valmis mihin tahansa", Jack sanoi ivallisesti. Hän näki miten Charles
katsoi heihin ja tiukensi otettaan tämän sisaresta edelleen, "Kultaseni,
annammeko rakkaalle veljellesi kauniin muiston meistä kahdesta?"
"Mitä…?" Catherine ehti
sanoa ennen kuin Jack painoi suunsa hänen huulilleen ja suuteli häntä rajusti.
Hän hämmentyi niin, ettei tajunnut edes pyristellä irti.
"Senkin kirottu
merirosvo", Charles ähkäisi, "toivottavasti joudut helvettiin."
Jack päästi Catherinen irti, joka
otti muutaman askeleen taaksepäin hoippuvin jaloin. Jack kyykistyi uudelleen Charlesin
eteen ja Charles näki hänen silmissään paitsi huvittuneisuutta myös silkkaa
pirullisuutta.
"Helvettiin?" hän sanoi,
"Ei, sellainen ei ole suunnitelmissani. Ensin vien sisaresi aviomiehensä
luo ja sitten sinä ja minä jatkamme yhdessä matkaa. Tietysti, jos jokin menee
pieleen, emmekä enää tapaakaan, niin toivotan sinulle oikein hyvää loppuelämää.
Koetahan elää tekojesi ja niiden seuraamusten kanssa."
Sanojensa päätteeksi Jack taputti
Charlesia vertavuotavaan olkapäähän ja sai tämän ulvomaan tuskasta. Sen jälkeen
hän nousi tarttuen uudemman kerran Catherinen käteen, mutta tämä alkoi
vastustella.
"Ei, ei!" Catherine
huusi ja huitoi molemmin käsin Jackia, joka tarttui häntä ranteista kahliten
hänen kätensä. Catherine yritti potkia, mutta se oli aivan yhtä hyödytöntä
hänen helmojensa takia.
"Käveletkö sinä vai kannanko
minä sinut?" Jack kysyi. Catherine ei vastannut, vaan jatkoi tempoiluaan,
jolloin Jack kietoi kätensä hänen ympärilleen ja puolittain kantoi, puolittain
veti hänet perässään partaan ääreen. Jack kurkisti alas. Sam odotti alhaalla
veneessä, valmiina vastaanottamaan Catherinen, joten Jack yksinkertaisesti
nosti tämän syliinsä ja viskasi partaan yli. Hän kuuli Catherinen kirkaisevan
pudotessaan suoraan alhaalla odottavan Samin syliin.
Veneessä Jack katsoi viisaimmaksi
istuttaa Catherinen veneen pohjalle niin että pystyi pitelemään tätä aloillaan
siltä varalta, että tämä tuntisi ylitsepääsemätöntä halua hypätä mereen kesken
matkan. Jack halusi vain suoriutua takaisin Black Pearlille mahdollisimman pian
ja Catherinen perään sukelteleminen olisi hidastanut matkaa liikaa. Tosin tämä
ei vaikuttanut siltä kuin hukuttautuminen olisi ollut päällimmäisenä hänen
mielessään, vaan hän istui lähinnä apaattisena Jackin jalkojen välissä, Jackin
käsivarret ympärillään. Puolivälissä matkaa Jack uskalsi hieman hellittää
otettaan ja nosti kätensä hyväilemään Catherinen hiuksia, jotka putosivat
tummina kiharoina pitkin tämän selkää. Catherine ei reagoinut hänen
kosketukseensa.
"Olen pahoillani", Jack
sanoi hiljaa, "minä todella olen. Mutta tämä sotku ei ole minun
aikaansaannostani."
Catherine kääntyi sen verran, että
saattoi katsoa häneen.
"Ettekö voisi kaikesta
huolimatta olla armollinen veljelleni?" hän kysyi anovasti, "Eikö ole
mitään, millä saisin sydämenne heltymään?"
"Ei", Jack sanoi
lyhyesti, eikä katsonut enää Catherineen. Tämä painoi päänsä hänen polveaan
vasten ja itki hiljaa. Outoa, miten paljon kyyneleitä riittääkin, Catherine
ajatteli.
McCourt odotti heitä laiturilla ja näytti perin
juurin ällistyneeltä nähdessään Jackin, Samin ja rouva Parkinsin, joka näytti
aivan joltain muulta kuin tavanomaiselta itseltään. Hänen asunsa oli
epäjärjestyksessä ja tahrainen, hänen kasvonsa olivat itkusta turvonneet ja
hänen hiuksensa roikkuivat vapaina. McCourt ei voinut käsittää, miten rouva
Parkins saattoi olla Black Pearlilta saapuvassa veneessä, eikä hän liioin
ymmärtänyt, mihin oli jäänyt se vene, jota Pearlilla oli alettu laskea veteen,
kun hän oli sieltä poistunut. Ja missä oli Charles Gold, miksi tämä oli jäänyt
laivalle?
"Tuli ongelmia", Jack
sanoi vastaukseksi hänen kummastelevaan katseeseensa, "meidän pitää tavata
Parkins nyt heti."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti