Grenville todellakin haki
Virginian tämän ja herra Newgaten hytistä aseella uhaten, tosin ei hän
varsinaisesti sillä ketään osoitellut, mutta antoi ymmärtää asettaan
taputellen, ettei kapteenin kutsusta kannattaisi kieltäytyä. Virginia yritti
peitellä innokkuuttaan aviomieheltään, joka oli enemmän kuin närkästynyt
protestoidessaan Grenvillelle tätä asioiden saamaa uutta käännettä. Jack oli
antanut Grenvillen tehtäväksi selittää tilanteen matkustajille, samoin kuin
sen, että oli kaikille osapuolille parempi, jos kaikki kiltisti sopeutuisivat
siihen, että määräsatama saavutettaisiin ehkä huomattavastikin myöhemmin kuin
oli ollut tarkoitus. Tästä syystä matkustajien sinänsä oikeutettu närkästys
kohdistui Jackin sijasta Grenvilleen, joka päätti hyväksyä sen, että viestinviejänä
hän nyt vain oli hankalassa välikädessä.
”Tämä on nyt kerta kaikkiaan
liikaa!” Samuel Newgate raivosi Grenvillelle, joka tyynenä odotti ovensuussa,
että rouva Newgate saisi itsensä valmiiksi palvelijattaren nyörittäessä tämän
pukua yhä tiukemmalle ja tiukemmalle, niin että rouvan rinnat näyttivät lopulta
suorastaan tursuvan esiin pitsien keskeltä. Gabriel yritti pitää silmänsä
jossain muualla, mutta ei voinut sille mitään, että hän vilkaisi pari kertaa
rouvan pukeutumisoperaatiota aivan sopimattoman suorasukaisesti. Viimein rouva
oli valmis ja lähetti palvelijattarensa pois, tämän omaan pieneen hyttiin
käytävän toiselle puolen. Gabriel vilkaisi pari ylimääräistä kertaa puolestaan
nyt palvelustyttöä, joka livahti hänen ohitseen ja käänsi sitten katseensa uudelleen
rouvaan, joka pöyhi hiuksiaan sekä keimaili omalle pelikuvalleen ripustaessaan
korviinsa Grenvillen arvion mukaan omaisuuksia maksavia timanttikorvakoruja.
Herra Newgate vilkaisi vaimoonsa nyrpein katsein. ”Ja mitä sinä oikein tälläät
itseäsi?”
”Samuel”, Virginia sanoi
kyllästyneellä äänellä kääntyessään häneen päin, ”olet oikea tollo. Haluatko
antaa sille miehelle sen nautinnon, että minä menen sinne kuin mikäkin
teuraslammas? Jos hän kuvittelee olevansa joku kapteeni, niin hyvä on, minä
menen mukaan hänen leikkiinsä ja käyttäydyn kuin hän olisi todella sellainen.”
”Minä tulen valittamaan tästä”,
Samuel Newgate sanoi uhkaavasti Grenvillelle, joka ei hätkähtänyt hänen
sanojaan. Mies ei ollut sitä tyyppiä, että olisi pystynyt sen kummempaan kuin
suunpieksentään tilanteessa, jossa toiminnalla olisi saanut enemmän aikaiseksi.
Sitä paitsi mies oli vahvasti humalassa. ”Voitte olla varma, että sekä te että
tuo niin sanottu kapteeni roikutte vierekkäin narun jatkeena ennemmin tai
myöhemmin. Kunhan pääsen takaisin Port Royaliin ja kommodori Norrington…”
”Äh, Samuel”, hänen vaimonsa
keskeytti, ”säästä kiukkusi kommodorille. En usko, että herra Grenville piittaa
sinun rähinästäsi tuon taivaallista ja Jack Sparrow sitäkään vähää.”
”Te saatte nähdä”, Newgate murisi
Grenvilleen vilkuillen, ”että laki ja järjestys vielä voittavat.”
”Toivotaan niin, kultaseni,
toivotaan niin”, Virginia sanoi hänelle ja taputti häntä kädelle äidillisesti.
”Minun täytynee mennä nyt. Emmehän halua suututtaa sitä miestä, vai mitä, Samuel?”
Samuel mutisi vielä jotain hänen
peräänsä, mutta hän ei jäänyt enää kuuntelemaan, vaan lähti Grenvillea seuraten
kohti kapteenin hyttiä. Hän ajatteli, että Samuel ei todennäköisesti välittänyt
pätkääkään hänen illastamisestaan Jack Sparrow’n kanssa, vaan tälle olisi
yhdentekevää, vaikka hän joutuisi raiskatuksi. Samuel tuntui olevan raivoissaan
paitsi siitä, että Black Pearlin kapteeni oli ollut heidän kanssaan samalla
laivalla koko ajan kenenkään sitä tietämättä, niin myös siitä, että heidät oli
suljettu hytteihin kuin vangit. Samuel ei pitänyt siitä, että hänen tekemisiään
rajoitettiin ja vielä vähemmän hän piti siitä, että hänen piti jakaa hyttinsä
Virginian kanssa nyt myös päivisin. Tähän asti he olivat päässeet päivän ajaksi
toisistaan eroon, kun Virginia oli viihtynyt paremmin kannella ja Samuel yksin
heidän hytissään. Sen rinnalla Samuelin mielessä näytti kalpenevan sekin, että
hänen omaisuuteensa, jota Virginiakin ilmeisesti oli, koskettiin. Ehkä Samuel
oli vain nyt niin sekaisin muuttuneesta tilanteesta, että tajuaisi vasta
myöhemmin, että kapteeni Sparrow kajosi hänen omaisuuteensa tällä
illalliskutsulla. Virginia tiesi, että illallinen olisi kahdenkeskinen, sillä
matkustajille oli toimitettu illallinen hytteihin. Ilmeisesti, vaikka heidät
oli käytännössä laitettu arestiin, heitä ei ollut tarkoitus pitää nälässä.
Virginian oli vaikea kuvitella, että kapteeni Sparrow pitäisi ketään nälässä.
Grenville avasi hänelle
kohteliaasti oven, joka oli jo korjattu ja hän astui hyttiin, jossa ei ollut
ketään. Illallinen oli katettu pöydälle ja ruuan tuoksu kutitti hänen
makuhermojaan miellyttävästi. Hän katsoi hieman hämmentyneenä ympärilleen
ajatellen, että kapteeni leikki hänen kanssaan jotain piiloleikkiä.
”Missä hän on?” Virginia kysyi
Grenvillelta.
”Ruorissa”, Grenville sanoi,
”menen vapauttamaan hänet sieltä. Tehkää olonne kotoisaksi, rouva Newgate.”
”Kiitos, sen minä teen”, Virginia
sanoi nyökäten kapinalliselle perämiehelle armollisin elein. Tämä katsoi häneen
ihaillen, pitempään kuin oli soveliasta, mutta niinhän kaikki miehet katsoivat,
joten Virginia soi hänelle kiitokseksi yhden kaikkein viettelevimmistä
hymyistään. Mies näytti jokseenkin autuaalliselta poistuessaan ovesta kannelle.
Virginia istahti tummanpunaisella sametilla päällystetylle sohvalle, katseli
ympärilleen kunnolla nyt, kun oli yksin ja totesi, että kapteeni Knightin
makumieltymykset olivat rahvaanomaiset. Hytti muistutti lähinnä bordellia
raskaine punaisine sametteineen, tosin hän ei koskaan ollut käynyt bordellissa,
joten varmaksi hän ei voinut asiaa mennä sanomaan. Jotakuinkin tällaiseksi hän
kuitenkin kuvitteli bordellin. Hänhän voisi kysyä asiaa Samuelilta. Ajatus sai
hänet nauramaan hiljaa. Tietenkin Samuel kävi bordelleissa, tuskin tämä otti
toista kertaa sitä riskiä, minkä hänen kanssaan; että hänen rakastajattarensa
tulisi raskaaksi ja hän joutuisi kantamaan seuraukset. Tosin, jos niin kävisi
toistamiseen, Samuel yrittäisi vain maksaa itsensä eroon tilanteesta, kahta
vaimoa hänkään ei voinut pitää, kaikista rikkauksistaan huolimatta. Ei sen
puoleen, jos hytti muistutti bordellia, niin hän sopi sinne siinä tapauksessa
erinomaisesti, hän myönsi sen itsekin.
Ovi tempaistiin auki ja kapteeni
Sparrow marssi sisään. Virginia oli pannut jo aiemmin merkille hänen erikoisen
kävelytyylinsä, mikä oli suorastaan naismainen. Oikeastaan kapteeni oli omalla
tavallaan hyvinkin naisellinen, mutta ei tavalla, joka olisi ärsyttänyt
Virginiaa – hän ei missään tapauksessa pitänyt naisellisista miehistä – vaan
oudon viehättävällä tavalla. Kapteeni tervehti häntä puolihuolimattomasti,
heitti hatun päästään Virginian vierelle sohvalle, takki ja miekka seurasivat
perästä ja sitten hän alkoi kiihkeästi tonkia paria näkyvillä olevaa arkkua.
Virginia katseli hänen touhujaan ihmeissään.
”Onko teiltä kadonnut jotain?” hän
kysyi.
”Paita”, Jack mutisi, ”minun
täytyy löytää paita. Ah, tässä.”
Hän kiskaisi arkusta, johon oli
laskostettu puhtaita, tuoksuvia paitoja, päällimmäisen ja leväytti sen auki.
Kapteeni Knight oli häntä isompi, joten paita olisi hänelle väljä, mutta se ei
haitannut, kaikki hänen paitansa joka tapauksessa olivat aina kuuluneet
jollekin muulle ennen häntä, joten hän ei olettanut löytävänsä juuri omiin
mittoihinsa sopivaa asustetta. Hän avasi vyönsä, samoin kuin vyötäisilleen
kiedotun pitkän kangaskaistaleen, sitten liivinsä ja veti viimeiseksi yllään
olevan paidan päänsä yli. Virginia silmäili hyväksyvästi hänen alastonta
hoikkaa ylävartaloaan, joka oli sieltä täältä arpien kuvioima ja yhtä kauniin
ruskea kuin hänen kasvonsakin. Oikealla kyljessä oli tuore arpi, hädin tuskin
ehtinyt umpeutua.
”Mikä vika tuossa paidassa on,
jonka juuri riisuitte?” hän kysyi. Jack kiskaisi juuri ottamansa vaatteen
ylleen.
”Minä en halua pitää sitä”, hän
sanoi lyhyesti ja alkoi sulloa paitaa housuihinsa. Virginia kohautti
kulmakarvojaan.
”Saanko minä nähdä sen?” Virginia
kysyi muistaessaan jotain.
”Paidanko?”
”Ei tietenkään paidan”, Virginia
puhkesi kikattamaan, ”tarkoitin sitä varpusen kuvaa.”
”Kaikin mokomin”, Jack sanoi ja
astui lähemmäs käärien oikeaa hihaansa hiukan ylemmäs, ojentaen sitten
ranteensa Virginian katsottavaksi. ”Siinä.”
Virginia tarttui hänen
ranteeseensa nähdäkseen paremmin ja hetken hänestä tuntui kuin mies olisi
yrittänyt sittenkin vetää kätensä pois, mutta antoi sitten hänen katsoa
rauhassa. Kuviot olivat juuri kuten niiden oli kuvailtukin olevan ja Virginia
tunsi polttomerkintää katsoessaan jonkinlaisen inhon väristyksen ajatellessaan,
miten se oli tehty. Hän päästi Jackin käden irti ja tämä jatkoi pukeutumistaan,
jättäen kuitenkin takin ja miekan pois, työntäen pistoolin vyöhönsä. Virginia
ajatteli hänen todennäköisesti nukkuvankin pistoolinsa kanssa. Jack viittasi
pöytään päin kehottaen Virginiaa istumaan ja tössähti sitten itse ensimmäisenä
pöytään.
”Tässä laivassa minä en päässyt
kapteenin pöytään paitsi kaappaamalla koko laivan pöytineen haltuuni”, Jack
totesi Virginian asettuessa omalle istuimelleen, asetellen hameitaan tovin
ennen kuin löysi mukavan asennon, ”vaikka luultavasti maksoin matkastani
enemmän kuin kukaan muu.”
Virginia silmäili pöydälle
katettua ateriaa, joka ei ollut yhtä ylellinen kuin mitä hän oli tottunut
kapteeni Knightin pöydässä näkemään. Hän arveli, että matkustajista kukaan ei
saisi nauttia monen ruokalajin illallisia niin kauan kuin Jack Sparrow piti
laivassa komentoa, eikä hän ollut siitä pahoillaan, ei omasta eikä toisten
puolesta. Kaikki se, mikä oli annettu matkustajille, oli todennäköisesti ollut
poissa suoraan miehistön ruuasta.
”Kokki on ilmeisesti teidän
kapinamiehistössänne myös?” Virginia kysäisi.
Jack hymähti ja nyökkäsi
virnistäen. Äkkiä hänen mieleensä tuli jotain ja hän nousi uudelleen
istuimeltaan Virginian katsoessa hämmästynein ilmein hänen puuhiaan, kun hän
kävi uudelleen läpi arkut, jotka hän hetki aiemmin oli jo tonkinut. Lopulta hän
löysi etsimänsä; pienen lippaan, jonka avattuaan hän löysi paitsi rahaa niin
omat sormuksensa, jotka hän oli antanut maksuksi matkastaan. Hän pujotti ne
takaisin sormiinsa yksi kerrallaan ja palasi pöytään, ihaillen käsiään.
”Nämä kuuluvat minulle”, hän sanoi
vastaukseksi kysymykseen, jonka hän luki Virginian kasvoilta, mutta jota tämä
ei sanonut ääneen.
”Koko laiva kuuluu teille”,
Virginia huomautti.
”Totta, niin kuuluukin” Jack sanoi
ja kurottautui kaatamaan viiniä Virginian pikariin, ”mutta minä en ole niin
ahne, että aikoisin pitää tämän. Luulisin. Toistaiseksi tarvitsen todellakin
vain kyydin omalle laivalleni”, hän silmäili Virginian korvakoruja ja virnisti
hiukan pahanilkisesti. ”Tosin en ole aivan varma, pystynkö vastustamaan
kiusausta ja olemaan vapauttamatta ainakin teitä ylimääräisistä koruistanne.”
”Koruista?” Virginia tuhahti ja
nappasi nopealla liikkeellä korvakorut korvistaan, viskaten ne sitten Jackin
puolelle pöytää. Toinen osui Jackin lautaseen, kimmoten sen reunalta pöydälle.
”Siinä, olkaa hyvä. Haluatteko kaulaketjunikin? Se ei kuulemma ole aivan yhtä
arvokas kuin korvakoruni, mutta kai sekin kelpaa.”
”No, mikä ettei”, Jack sanoi ja
ojensi kätensä, ”tänne vain.”
Virginia nosti kätensä niskan
taakse avaten kaulaketjunsa lukon ja sinkosi korun Jackille, joka otti kopin.
”Siinä on sekin”, hän sanoi,
”pitäkää hyvänänne.”
Jack tipautti korun samaan läjään
toisten kanssa, tyynesti, vaikuttamatta yhtään kiusaantuneelta siitä
tosiseikasta, että oli juuri ryövännyt illallisvieraansa omaisuutta. Virginia
katseli häntä mietteliäästi, pääsemättä selvyyteen, oliko hän tosissaan vai ei.
Asia oli sinänsä aivan sama Virginialle; hän ei välittänyt koruistaan eikä
surisi niiden menetystä – ostaisihan Samuel hänelle kuitenkin uusia – mutta
Jack Sparrow kiehtoi häntä hetki hetkeltä enemmän. Mies itse ja varsinkin
elämä, jota tämä vietti. Hänen omaan elämäänsä verrattuna se vaikutti
jännittävältä ja vaikka he eivät varsinaisesti olleetkaan vertailukelpoisia,
ikävystynyt hienostorouva ja merirosvo, niin hänestä tuntui, että hän saattaisi
olla valmis vaihtamaan oman osansa Jack Sparrow’n osaan. Tosin hän oli täysin
varma siitä, että kapteeni ei vaihtaisi omaa elämäänsä sen enempää hänen
elämäänsä kuin kenenkään muunkaan. Hän nosti katseensa lautasestaan ja katsoi
miestä, joka istui häntä vastapäätä, silmät alasluotuina niin että hänen
ripsensä loivat pitkät varjot hänen poskilleen hytin hämärässä, jota kynttilät
valaisivat. Kuin hänen katseensa ja ajatuksensa vaistoten Jack kohotti päänsä
ja kysyi:
”Te taidatte olla melko
kyllästynyt elämäänne, vai mitä, rakas rouva?”
”Täysin kyllästynyt”, Virginia
myönsi kiertelemättä. ”Se varmasti hämmästyttää teitä.”
”Itse asiassa ei”, Jack sanoi ja
poimi Virginian korut käteensä, viskaten ne sitten hänelle takaisin. ”En minä
noita tarvitse. Halusin vain nähdä, miten reagoisitte niiden menetykseen.”
”En tarvitse minäkään”, Virginia
totesi, otti korut käteensä ja viskasi ne olkansa yli jonnekin hytin lattialle.
Jack veti henkeä kuin aikoisi sanoa jotain, mutta jätti sanomatta. Hän vilkaisi
hullunkurisesti vasempaan ja oikeaan ja hymyili sitten kalseasti Virginialla
kuin sanoakseen, että tällä viirasi hieman päästä.
”Joten”,
Jack sanoi ja vilkuili Virginian ohi tavalla, joka kertoi tälle, että mitä
todennäköisimmin mies konttailisi pitkin lattioita koruja etsien välittömästi
sen jälkeen, kun jäisi yksin, ”mikä teidän ongelmanne on? Väkivaltainen ja
hallitseva aviomies?”
Virginia
pärskähti kiukkuisesti.
”Näytänkö
minä siltä, että antaisin aviomieheni pahoinpidellä tai hallita itseäni?” hän
kivahti. Jack silmäili häntä liioitellun hitaasti ja naulitsi silmänsä lopuksi
hänen avaraan kaula-aukkoonsa.
”Ette”,
hän sanoi Virginian rinnoille, ”mutta minusta näytätte joskus hieman siltä kuin
ette itse täysin hallitsisi itseänne.”
”Te
olette mies, kapteeni Sparrow”, Virginia sanoi äänessään ripaus halveksuntaa,
jota hän ajoittain tunsi koko miessukukuntaa kohtaan siksi, että maailma oli
suurimmalta osalta näiden hallinnassa, ”ja siksi te näette sen, mitä minä
haluankin teidän näkevän. Tosin te olette huomattavasti tarkkanäköisempi kuin
useimmat tuntemani miehet, mutta yhtä kaikki, teillä on pöksyissänne se, mitä
minulta puuttuu, jotta voisin lakata teeskentelemästä jotain, mitä en ole.”
Virginia
kuvitteli näkevänsä Jackin kasvoilla jonkinlaisen surumielisen häivähdyksen,
mutta se oli niin pian ohi, että hän ei ollut varma, oliko sitä ollutkaan. Jack
kaatoi lisää viiniä hänen tyhjentyneeseen lasiinsa.
”Suoraan
sanottuna”, Jack sanoi istuuduttuaan uudelleen, ”se, mitä minulla on
pöksyissäni, tuppaa pikemminkin saattamaan minut pulaan kuin auttamaan minua
elämässäni eteenpäin.”
”Siinä
tapauksessa teidän ei kannata huomautella minulle mitään siitä, miten minä
hallitsen itseni”, Virginia sanoi, ”sillä sen lisäksi, että minä hallitsen
itseni erinomaisesti, niin sillä, mitä minulla on pöksyissäni, - olettaen
tietenkin, että minulla olisi pöksyt – minä pystyn hallitsemaan niitäkin, jotka
kuvittelevat hallitsevansa minua.”
”Minä
taidan kohta kadottaa tämän keskustelun hallinnan”, Jack sanoi.
”Minun
ongelmani ei ole aviomieheni”, Virginia sanoi ja yritti leikata sievästi
lautasellaan olevaa linnunjalkaa pienemmäksi siinä missä Jack oli ottanut
sormensa avukseen, ”ei ainakaan sillä tavoin kuin äsken esititte. Päinvastoin,
en panisi pahakseni, jos hän olisi hieman hallitsevampi. Luulen, että minun
ongelmani on se, että minulla ylipäänsä pitää olla aviomies.”
Jack
äännähti jotain käsittämätöntä ja katsoi Virginiaa kanankoiven takaa, jota hän
oli juuri kaluamassa. Virginia epäröi pienen tovin, laittoi sitten aterimensa
syrjään ja tarttui Jackin esimerkkiä seuraten molemmin käsin omalla
lautasellaan olevaan koipeen.
”Sanoin,
että en oikein ymmärtänyt”, Jack sanoi nielaistuaan suunsa tyhjäksi.
”Tietenkään
ette. Juurihan totesimme, että te olette mies”, Virginia sanoi nojaten kyynärpäillään
pöytään ja osoittaen Jackia kädessään olevalla kanankoivella. ”Katsokaahan,
naisena minulla on kaksi huonoa vaihtoehtoa, miten järjestää elämäni.
Ensimmäinen vaihtoehto on olla menemättä naimisiin, mutta päinvastoin kuin
vaikkapa teillä, se ei suinkaan merkitse minulle vapautta, vaan tiukkaa
kontrollia. Hyvin tiukkaa kontrollia ympäristön ja perheen taholta, koska on
vain kaksi tapaa olla naimaton nainen; joko siveä vanhapiika tai huora. Jos en
kiellä sitä, että olen elävä olento, joka tarvitsee toisen läheisyyttä, olen
huora. Jos kiellän, kelpaan koko seurakunnalle, mutta entä minä itse? Näivetyn
ja kuolen hiljaa pystyyn.”
”Ahaa”,
Jack sanoi varovasti.
”Toinen
vaihtoehto eli avioliitto”, Virginia jatkoi, ”tarkoittaa toisenlaista
kontrollia. Paitsi että aviomies katsoo asiakseen kontrolloida, niin myös
naimisissa olevaa naista koskevat tietyt käyttäytymissäännöt. Jos naista
onnistaa, hänen aviomiehensä osoittautuu miellyttäväksi kumppaniksi, mutta mitä
jos ei onnista? Mitä jos nainen huomaa olevansa kahlittu mieheen, jonka kanssa
ei ole mitään muuta yhteistä kuin lapsi? Minä olen vahvempi ja älykkäämpi kuin
minun aviomieheni, kapteeni Sparrow, mutta mitä iloa minulle siitä on? Minähän
olen vain hänen vaimonsa, minun tehtäväni on olla kaunis ja pysytellä poissa
hänen liiketoimistaan. Ne eivät ole naisten aluetta. Mikään todella
mielenkiintoinen ei ole naisten aluetta. Osaisin tehdä paljon enemmän kuin mitä
minun annetaan tehdä. Leikin talon emäntää, mutta tosiasiassa palvelijat
tekevät kaiken. Harrastan vähän hyväntekeväisyyttä, kuljen
seurapiiritapahtumasta toiseen tapaamassa toisia yhtä tylsistyneitä ämmiä. Mitä
enemmän teen sitä, sen enemmän tahtoisin huutaa, kuinka väärin on minua
kohtaan, ettei minulla ole muita vaihtoehtoja. Paitsi tietenkin pitää typerää
peliä typerien miesten kanssa, koska minun oma aviomieheni on aivan yhtä
kyllästynyt minuun kuin minä häneen.”
Jack
ei pitkään aikaan sanonut mitään, mietti vain Virginian sanoja, Virginian
itsensä tyynesti pyyhkiessä käsiään lautasliinaansa ja ottaessa sitten uuden
kanankoiven tarjoiluvadilta. Hän ei näyttänyt katkeralta tai vihaiselta, vain
ainoastaan siltä, että oli todennut asian niin kuin se oli. Vaikka Jackilla ei
kieltämättä ollut kokemusta naisena olemisesta ja vaikka hän oli jättäytynyt
niin sanotun kunniallisten ihmisten maailman laitamille jo vuosia aiemmin, hän
oli silti nähnyt yhtä ja toista siinä määrin, että hänen oli lopulta pakko
myöntää Virginian olevan todennäköisesti oikeassa.
”Kieltämättä
te ainakin saatte sen kuulostamaan tylsältä”, Jack sanoi sitten. ”En ole
koskaan ajatellut sitä tuolta kannalta.”
”Miksi
olisittekaan?” Virginia kysyi. ”Ei se ole teidän maailmaanne, kapteeni Sparrow.
Te olette paitsi merirosvo niin myös sitä sukupuolta, jolla on pöksyissään
tarvittavat välineet siihen, ettei teidän tarvitse koskaan kokea samaa kuin
minun.”
”Minä
en silti ole typerys, vaikka olenkin mies”, Jack sanoi, ”tai tunteeton. Minulla
on silmät päässäni, hyvä rouva.”
”Aika
erikoiset silmät ne ovatkin”, Virginia hymähti, ”miksi te olette maalannut ne
noin?”
”Aurinko
ei häikäise niin paljon”, Jack sanoi, ”opin tavan jo aikoja sitten. Lisäksi se
suojaa silmiä, tai niin ainakin sanotaan. Ja sitä paitsi, enkö olekin aika
sievä näin?”
Hän
hymyili leveästi, katsoen Virginiaan, joka ei voinut olla nauramatta hänelle
hyvätahtoisesti.
”Te
olette turhamainen, kapteeni”, hän sanoi. Jack myönsi.
”Minä
olen… vain minä”, hän sanoi sitten. ”En minä oikein sovi sinne maailmaan, jossa
te olette vaarassa kuolla ikävään, mutta ehkä minulla on ollut onnea, koska
olen voinut siirtyä siihen maailmaan, jossa olen voinut luoda omat sääntöni.”
”Ehkä”,
Virginia sanoi, ”mutta mitä minä voin tehdä? Pelastaakseni itseni juuttumasta
lopullisesti tähän ilveilyyn, jolla huvitan itseäni, tai mikä tärkeämpää; pelastaakseni
tyttäreni tältä samalta kohtalolta. Minulla on neljä lasta, kapteeni, ja he
ovat ainoat ihmiset maailmassa, joista todella välitän… joiden takia olen
valmis jatkamaan elämääni näin sen sijaan, että vaikka”, hän piti tauon ja
katsoi Jackiin kasvoillaan vakava ilme, ”… lähtisin teidän mukaanne.”
”En
minä ottaisi teitä mukaani”, Jack sanoi vastaten hänen katseeseensa yhtä
vakavana, ”koska en usko, että se on sitä, mitä todella haluatte.”
”Ei
olekaan”, Virginia kurottautui tällä kertaa itse täyttämään lasinsa,
”huoraksiko minä teidän laivallenne ryhtyisin? Miten se eroaisi siitä, että
huoraan avioliitossani? Sängyssä minä olen nykyisen asemani saavuttanut ja se
riittää. Sitä paitsi, miten minun lasteni kävisi, jos lähtisin? Kolme poikaani
eivät ole nykyisen mieheni, eikä hän varmasti kokisi olevansa missään vastuussa
heidän elämästään. Hän huolehtisi yhteisestä tyttärestämme aineellisesti ja
tekisi hänestäkin samanlaisen aivottoman koristeen kuin minun pitäisi olla.”
”Miten
minusta tuntuu, että olen yhä vakuuttuneempi siitä, että olen onnekas, kun en
ole nainen?” Jack sanoi ajatellen Catherine Parkinsia. Virginia nojautui
tuolinsa selkänojaa vasten ja painoi kätensä tiukkaan nyöritettyä pukunsa
miehustaa vasten.
”Minä
vihaan tätä hemmetin korsettia”, hän mutisi, ”minä en saa edes syödäkseni tässä
pahuksen kidutusvälineessä.”
”Ottakaa
se pois”, Jack sanoi, ”ei teidän ainakaan minun takiani kannata tukehduttaa
itseänne hitaasti hengiltä.”
”Mutta
tämä puku ei mahdu ylleni, jos otan sen pois”, Virginia sanoi huvittuen
ajatuksesta, että riisuisi itsensä alusvaatteisilleen ja jatkaisi illallista
siinä asussa. Hän jätti lisäämättä, että jos hän riisuisi pukunsa, hän ei
myöskään voisi pukeutua siihen uudelleen ilman apua. Tosin saattoihan olla,
että kapteeni Sparrow pystyisi nyörittämään hänen korsettinsa ja pukunsa siinä
missä hänen palvelustyttönsäkin.
”Ottakaa
kaikki pois”, Jack sanoi, ”lainataan kapteeni Knightilta jotain mukavampaa.”
”Te
taidatte olla tosissanne?”
”Ehdottoman
tosissani”, Jack sanoi ja nousi, kiersi pöydän toiselle puolen ojentaen sitten
Virginialle sievistelevin elein kätensä auttaakseen tämän ylös. Virginia nousi
ja ilman mitään ylimääräistä keimailua ja eleitä hän antoi Jackin auttaa
itseltään ensin puvun pois, sitten korsetin, jonka puristuksesta päästyään hän
veti henkeä syvään, kuin olisi ollut pitkään hengittämättä kunnolla. Tuntui
maailman luonnollisimmalta asialta riisua viimein alusvaatteet ja viskata nekin
lattialle, seisoa pelkissä sukissa, koska puristavat kengät korkeine korkoineen
saivat nekin lähteä. Hetken hän odotti Jackin tekevän hänelle jotain, yrittävän
ainakin suudella, mutta tämä vain ojensi hänelle vaatemytyn, jonka oli ottanut
kapteeni Knightin arkuista.
”Minä
en tarvitse edes vyötä”, Virginia totesi nauraen pujahdettuaan ensin paitaan,
jonka hihansuita koristivat pitsit ja vedettyään sitten jalkaansa housut, jotka
istuivat hänen lanteilleen kuin ne olisivat hänelle tehdyt.
”Haluatteko
takin?” Jack ojensi hänelle kyseistä vaatekappaletta, ja auttoi sen sitten hänen
ylleen. Virginia silitteli takin pehmeää kangasta ja ihaili itseään peilistä,
Jackin istuessa takaisin pöydän ääreen, tarkkailemaan häntä sieltä,
viinilasillaan leikitellen.
”Tämä
todella tuntuu paljon mukavammalta”, Virginia sanoi istuen viimein hänen
seurakseen. Takin hihat olivat hieman liian pitkät ja haittasivat hänen
ruokailuaan, mutta hän päätti olla välittämättä siitä. ”Tähän voisi jopa
tottua, mutta kuvitelkaapa, millaista pahennusta herättäisin Port Royalissa jos
kuljeskelisin miehen vaatteissa. Omituista kyllä, herättäisin varmasti
suurempaa närkästystä kuin nyt herätän, hakkailemalla suurin piirtein kaikkia
tapaamiani miehiä, jotka eivät tutise haudanpartaalla.”
”Lisää
viiniä?” Jack kysyi.
”Aiotteko
te juottaa minut humalaan?” Virginia kysyi hyväntuulisesti.
”En”,
Jack sanoi, ”en varsinaisesti, koska minulla ei ole aikomusta juopotella
seuraksenne, vaikka mieleni tekisi. Mutta aion juottaa teille sen verran
viiniä, että kun kysyn, jäättekö luokseni yöksi, vastaatte myöntävästi.”
”Mitä?”
Virginia puuskahti. ”Me teimme sen jo kertaalleen, mitä te enää minusta
tahdotte? Sitä paitsi aviomieheni…”
”Aviomiehenne
ymmärtää kyllä, että minä pakotin teidät jäämään”, Jack sanoi, ”ja toiseksi,
minä vilpittömästi pyydän teitä vain jäämään kanssani. Se ei velvoita
mihinkään, mitä ette halua.”
”Todellako?”
Virginia kysyi hämmästyneenä. Jack nyökkäsi. Virginia mietti asiaa. ”Hyvä on,
mutta yhdellä ehdolla.”
”Kuuntelen
tarkasti.”
”Koska
te olette nähnyt minut alasti ja koska aiomme viettää yömme yhdessä, niin nyt
haluan, että kutsutte minua Virginiaksi”, Virginia sanoi. ”Rouva Newgate ei
jotenkin enää tunnu sopivalta tässä tilanteessa.”
”Siinä
olet enemmän kuin oikeassa, Virginia”, Jack sanoi ojentaen tarjoiluvadin
lähemmäs. Virginia otti lautaselleen herkullisen näköistä lihaa enemmän kuin
oli oikeastaan soveliastakaan, mutta hänestä tuntui, että tässä seurassa hänen
ei ollut mitään syytä kursailla, vaan hän sai syödä täsmälleen juuri niin
paljon ja ahneesti kuin hänen vatsansa vaati. Hän huokaisi nautinnollisesti
maistaessaan ruokaansa. Jack katseli häntä huvittuneesti, mutta ei missään
tapauksessa pilkallisesti. Pikemminkin hän tunsi hellyyttä tätä naista kohtaan,
joka näytti viihtyvän kapteeni Knightin vaatteissa paljon paremmin kuin
omissaan. Kerta kaikkiaan erikoinen nainen, toisenlainen kuin kukaan, jonka
Jack oli aikaisemmin tavannut ja se oli oikeastaan aika paljon. Hän ei ollut
kovin vaatimaton mies ja myönsi ilomielin tavanneensa naisen jos toisenkin
viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana, tosin ei nyt aivan niin montaa kuin
hän mielellään väitti tavanneensa. Nimenomaan tavannut; saapunut ja lähtenyt,
jäämättä kovinkaan moneksi yöksi kerrallaan, tulematta harvoin toista kertaa,
oli sitten luvannut tai ei. Jossain vaiheessa hän oli lakannut lupaamasta.
Eihän hän joka tapauksessa voinut luvata sitä koskaan varmaksi.
”Millaista
sinun elämäsi oikeastaan on, Jack?” Virginia kysyi havahduttaen hänet
ajatuksistaan. Jack katsoi häneen kysyvästi. ”Niin, sinun elämäsi. Mitä se
oikeasti on, todellisuudessa?”
”Haluat
siis tietää, olenko minä se sankarillinen roisto, jonka toivot minun olevan,
vai se kunnoton lurjus, jonka pelkäät minun olevan?” Jack kysyi hetken
kysymystä mietittyään. Virginia naurahti.
”Jotain
sinne päin”, hän myönsi. ”Sinua on vaikea erehtyä kuvittelemaan vaikkapa
kunnialliseksi kauppiaaksi, mutta toisaalta, niin Black Pearlin kapteeni kuin
oletkin, minun on yhtä vaikea kuvitella sinut verenhimoiseksi ryöväriksi.”
”Johtunee
siitä, että minä ole hiukkaakaan verenhimoinen”, Jack sanoi laskien katseensa
käsiinsä. Se ei tietenkään ollut aivan totta, hän oli himoinnut entisen
perämiehensä verta 10 vuotta ja saanut haluamansa, mutta siitä huolimatta olisi
ollut liioiteltua väittää häntä verenhimoiseksi. Itselleen hän oli valmis
myöntämään, että hän oli pikemminkin hellämielinen kuin verenhimoinen, mutta se
ei tarkoittanut, etteikö hän olisi puolustautunut, jos hänen henkeään uhattiin.
Kyllä hän teki sen – ja jätti joskus tahtomattaan jälkeensä ruumiita. Hän
huokasi muistaessaan Eliah Parkinsin ja koko kaamean sotkun, johon hän oli
joutunut suostuessaan tämän lastin kuljettamiseen. Jostain syystä hänellä oli
omituinen taipumus joutua vaikeuksiin, teki mitä tahansa. Hän ei hakenut
vaikeuksia, vaan vaikeudet hakivat häntä, se oli ilmiselvää.
”Et
sinä vaikuta siltä, totta”, Virginia sanoi, ”mutta et ole kunniallinenkaan.”
”Tietenkään
en. Minä olen kapteeni Jack Sparrow”, Jack sanoi, ”olen hurmaava, itsekeskeinen
ja ovela. Otan mitä haluan ja mitä minä haluan, sen minä saan”, hän nosti
lasinsa ja katsoi sen takaa Virginiaan. ”Sinut esimerkiksi.”
”Ah,
äläpä imartele itseäsi – kapteeni”, Virginia sanoi ja kohotti oman lasinsa.
”Minä halusin sinut ja sain sinut. Tuosta vain.”
”Olkoon
sitten niin, kultaseni”, Jack sanoi, ”pääasia kai, että molemmat nautimme
siitä?”
Virginia
myönsi. He kilistivät lasinsa yhteen ja jatkoivat ruokailua hiljaisuuden
vallitessa, toisiaan samalla tarkkaillen, uteliaasti, mutta ei tungettelevasti.
He molemmat huomasivat viihtyvänsä erinomaisesti juuri sillä tavoin, vastapäätä
toisiaan, mitään toisiltaan vaatimatta tai edes odottamatta. Jack tunsi
rentoutuvansa ja vasta sitten hän tajusi jännittäneensä. Päivä oli ollut
rasittava, ei ruumiillisesti, mutta laivan kaappaaminen ei koskaan ollut mikään
pikkujuttu, ei edes hänelle. Häntä naurahti omille ajatuksilleen ja Virginia
katsoi häneen, hiukan kummastuneesti, mutta samalla huvittuneesti. Aivan kuin
olisi ollut maailman luonnollisin asia istua vastapäätä pahamaineisen Black
Pearlin kapteenia, jolla oli mustalla värillä rajatut silmät, palmikoita
leuassaan ja joka naureskeli itsekseen. Virginia yllättyi tajutessaan, että
niin mielipuolinen kuin tilanne olikin, se tuntui luonnollisemmalta kuin
istuminen Samuelin kanssa kahden heidän hytissään, kumpikin teeskennellen,
ettei toista ollutkaan ja hiljaisuuden suorastaan huutaessa heidän
tympääntymistään toisiinsa.
”Oikeasti”,
Virginia sanoi, kun he molemmat olivat tyhjentäneet lautasensa viimeistä
ruuanmurenta myöten. Jack oli heittänyt toisen jalkansa toisen yli ja
nojautunut taaksepäin tuolissaan niin, että tuolin etummaiset jalat keikkuivat
ilmassa, Jackin keinutellessa tuolia huolettoman oloisena, pyöritellen
viinilasia kädessään, ”kuka sinä olet, tarkoitan, asutko sinä jossain vai
kuljetko siellä täällä, ryöstelet laivoja, nautit viinistä ja naisista?”
”Jep,
jotakuinkin noin”, Jackin sanoi väistäen ensimmäisen kysymyksen aivan kuin ei
olisi sitä kuullutkaan. Kuka hän oli? Miksi hänestä oli alkanut tuntumaan
siltä, ettei hän tiennyt itsekään? ”Minä asun, jos asian noin voi ilmaista,
Black Pearlilla, seilailen sinne ja seilailen tänne, ja ryöstelen laivoja
pitääkseni miehistöni tyytyväisenä ja viihdyttääkseni itseäni. Siinä sivussa
nautin rommista… ja naisista.”
”Ja
siinä kaikki?”
Jack
mutristi suutaan ja katsoi häneen pitkään.
”Pitäisikö
olla jotain muuta?” hän kysyi. ”Minulle tuo riittää. Oikeastaan siinä on
liikaakin… tarkemmin ajateltuna minä voisin karsia siitä kaiken muun paitsi
Black Pearlin. Ja horisontin.”
”Horisontin?”
Virginia kysyi. Jack käänsi katseensa ikkunoihin, joiden takana oli pelkkää
pimeyttä.
”Jep”,
hän sanoi jälleen, selittämättä sanojaan enempää. Hän toivoi äkkiä olevansa
Black Pearlilla, niin pian kuin mahdollista. Elysion oli hyvä laiva, mutta se
ei ollut hänen Pearlinsa. Hänen kotinsa, siinä määrin kuin hän minkään
kodikseen tunsi. Hän hymähti mielessään. Hänen kotinsa oli siellä, missä hänen
sydämensä ja hänen sydämensä oli hänen rinnassaan. Hän haukotteli syvään ja
lopetti keikkumisen tuolilla.
”Väsyttääkö?”
Virginia kysyi. Jack nyökkäsi, hänen hiuksissaan roikkuvien koristeiden
heilahtaessa kilahtaen hänen liikkeensä mukana, ”Haluatko sänkyyn? Kapteeni
Knightilla näyttää olevan varsin mukavan oloinen soppi nukkumista varten.”
”Nukkumista…
ja jotain muuta?” Jack kysyi ja katsoi Virginiaan virnistäen kaksimielisesti.
Virginia naurahti helisevästi ja teki kädellään kieltävän eleen.
”Ei
kiitos, Jack”, hän sanoi, ”sinähän sanoit, ettei yö kanssasi velvoita minua
mihinkään.”
”Ei
velvoitakaan. Mutta jos haluat …”
”En
halua, kiitos vain”, Virginia sanoi. ”Yksi kerta riittää – toinen kerta on
liikaa. Jos makaan miehen kanssa toistamiseen, hänestä tulee rakastajani, enkä
minä voisi olla mitään sen vähempää vailla kuin rakastajaa juuri nyt.”
”Vaan
mitä? Mitä vailla sinä olet, kaunis Virginia?” Jack sanoi keimaillen. Virginia
hämmentyi hieman miehen eleestä, sillä se oli viehättävä ja jotenkin hyvin
naisellinen. ”Mikä sinun elämästäsi puuttuu? Nyt sinulla on pöksytkin.”
”Pöksyt,
todella”, Virginia sanoi nauraen yhä hereämmin, ”Tuskin se nyt pelkistä
pöksyistä on kiinni, mutta onhan se jonkinlainen edistys. Ehkä minä tämän
matkan jälkeen – mistä satamasta minä nyt sitten mahdan itseni löytääkään sen
päätyttyä – olen paljon viisaampi itseni suhteen.”
”Sinä
olet viisas nainen, Virginia.”
”Minä
olen. Minun on ollut pakko.”
***
Virginia
ei muistanut, milloin olisi viimeksi nukkunut läpi yön havahtumatta kesken
kaiken ja pystymättä palaamaan levottomiin uniin ajatustensa noidankehästä.
Aamuyöt olivat aina pahimpia, juuri ennen päivän valkenemista, silloin hän tunsi
melkein fyysisenä kipuna oman elämänsä tyhjyyden ja tarkoituksettomuuden. Niinä
hetkinä hän tunsi selkeää, puhdasta halveksuntaa itseään kohtaan, sekä
voimattomuutta, koska hän ei osannut mitenkään muutenkaan elämäänsä hoitaa.
Kaikki se, mistä hän oli joskus haaveillut, oli mennyt hänen viattomuutensa
mukana vuosia sitten. Tämä yö ei ollut poikkeus, hänen hätkähdettyään unestaan
valveille ja oltuaan välittömästi tilanteen tasalla. Jack Sparrow nukkui hänen
vierellään, nykertyneenä hänen kylkeensä, näyttäen unessaan enemmän lapselta
kuin pelätyltä merirosvokapteenilta, kasvot uneen rauenneina, sotkuiset hiukset
osaksi peittäen ne. Hänen kätensä oli unohtunut Virginian vatsalle ja hänen
toinen jalkansa painoi ikävästi Virginian jalkoja. Varovasti, hyvin varovasti
hän veti omat jalkansa vapaiksi sen alta, haluamatta herättää miestä. Hän ei
halunnut seuraa juuri nyt, jakamaan synkkiä ajatuksiaan. Tosin Jack näytti
nukkuvan niin sikeästi, ettei ollut vaaraa, että tämä heräisi aivan heti.
Virginia huokasi, katseli tyhjyyteen hiipuvien kynttilöiden valossa kunnes
ensimmäinen aavistus alkavasta päivästä kajasti ikkunoista sisään. Lopulta,
tultuaan siihen tulokseen, ettei hänen elämänsä ratkeaisi vielä tänään, eikä
tässä, hän kääntyi kyljelleen Jackiin päin. Herättäisikö hän sittenkin miehen?
Hän ojensi kätensä koskettaen tämän paidan verhoamaa käsivartta, painoi vähän
kovempaa ja kuljetti kättään ylös pitkin olkavartta, tavoittaen olkapään. Ei
mitään reaktiota. Hän siirsi varovasti hiukset pois tämän kasvoilta ja katseli
niitä; suljettuja silmiä ja vähän raollaan olevia huulia. Hän puhalsi tämän
kasvoille, hitaasti ja pitkään, miehen tuntiessa unensa läpi kevyen kosketuksen
ja mutristaessa suutaan kuin yrittäen päästä eroon kutittavasta tunteesta.
Virginia hymyili ja lopetti puhaltamisen.
Rakastua? Hän muisti, mitä he olivat
keskustelleet toissailtana. Ei, hän ei voisi rakastua tähän mieheen yhtään sen
enempää kuin kehenkään muuhunkaan mieheen, ei enää, mutta hän voisi pitää tästä
enemmän kuin kaikista muista yhteensä. Jackin kanssa hänen ei tarvitsisi
teeskennellä yhtään mitään muuta kuin oli, eikä hänen tarvitsisi edes miettiä,
oliko tämä erilainen tai parempi kuin muut miehet. Kuten hän oli Jackille
sanonut, yksi kerta riitti hänelle, yksi oikein miellyttävä kerta, mutta se oli
tyydyttänyt hänen uteliaisuutensa. Toista kertaa hän ei Jack Sparrow’lle
antautuisi, etsiköön mies helpotuksensa muualta. Jokin sanoi hänelle, ettei
Jack myöskään koskaan enää pyytäisi sitä häneltä, puhumattakaan siitä, että
yrittäisi suostutella tai pakottaa hänet siihen, mikäli hän ei tekisi
aloitetta. Hyvä, sitä hän ei aikonut tehdä. Rakastajan sijasta mies voisi olla
hänelle jotain muuta, jotain enemmän, jotain parempaa. Ainoa ongelma oli vain
se, että tämän matkan jälkeen hän ei luultavasti enää koskaan tapaisi Jackia;
mies menisi menojaan, etsimään horisonttiaan ja hän palaisi Samuelin kanssa
aikanaan Port Royaliin, elämään elämäänsä, josta Jack Sparrow oli hänet
havahduttanut. Mikäli hän ei keksisi elämälleen uutta suuntaa. Virginiasta
tuntui, että jotain oli kehittymässä hänen mielessään, vaikka hän ei vielä
tiennyt mitä. Oli kuin hänen ajatuksensa olisivat olleet lankakerä ja hän olisi
etsinyt kuumeisesti sen päätä voidakseen keriä sen auki.
Hän
ei voinut vastustaa kiusausta ja kosketti kevyesti sormenpäällään Jackin
huulia, kutitellen tämän viiksiä. Jack mutisi jotain ja yritti kääntää päätään
päästäkseen pakoon hänen kosketustaan, mutta Virginia ei hellittänyt.
”Lopeta
tuo”, Jack sanoi viimein, suljetuin silmin. Virginia ei ollut aivan varma,
tiesikö mies, kenelle puhui, vai oliko kyseessä pelkkä vaistomainen kielto,
mutta hän ei aikonut lopettaa ennen kuin mies olisi varmasti hereillä. Viimein
tämä avasikin silmänsä ja katsoi häneen ruskeassa katseessaan rippeitä unesta,
josta oli juuri herännyt. Häneltä näytti menevän hyvä tovi ennen kuin hän
tunnisti Virginian. ”Ai, se olet sinä.”
”Ketä
sitten odotit?” Virginia kysyi uteliaana kuulemaan, kenen vierestä Jack mahtoi
useimmiten herätä. Hän oli utelias oikeastaan kaikesta, mikä koski tätä. Vaikka
hän oli yrittänyt saada tästä jotain illalla irti, hän ei tuntenut saaneensa
selkeää vastausta oikeastaan yhteenkään kysymykseensä. Jack Sparrow puhui
paljon sanomatta mitään.
”En
ketään erityisesti”, Jack sanoi unisella äänellä ja sulki silmänsä uudelleen.
”Anna minun nukkua.”
”En
anna”, Virginia sanoi ja nykäisi Jackia kevyesti toisesta tämän leuasta
roikkuvasta palmikosta, ”minua ei nukuta ja tarvitsen seuraa.”
”Mitä?”
Jack sanoi vähän ärtyneesti. ”Mihin? Haluttaako sinua? Minä haluan vain
nukkua.”
”En
vain haluaisi valvoa yksin”, Virginia sanoi antamatta Jackin tiuskimisen
häiritä. ”Valvon liian usein öisin yksin omien ajatusteni kanssa.”
”Hullu”,
Jack mutisi, ”jos minun ajatukseni alkavat häiritä minua, minä juon pääni
täyteen ja nukun taatusti heräämättä sen vähempään kuin tuomiopäivän pasuunaan
ennen kuin olen nukkunut tarpeekseni.”
”Minä
en usko, että se sopisi minulle”, Virginia sanoi. ”No, jos sinä et tahdo valvoa
kanssani, voin kai yhtä hyvin palata Samuelin luo. En halua olla häiriöksi.”
”Älä
mene”, Jack puristautui häneen kiinni ja kietoi kätensä tiukemmin hänen
vyötärölleen. ”Jää siihen, valveilla tai ei.”
”Uskomatonta”,
Virginia sanoi sipaisten Jackin kasvoja, ”kuuluisa, pelätty merirosvokapteeni
Jack Sparrow pyytää minua jäämään. Pelkäät pimeää, Jack? Mörköjä? Haamuja
menneisyydestäsi?”
”Älä”,
Jack sanoi pyytävästi, niin anovasti, että Virginia ei ollut aivan varma, oliko
hän todella kuullut tuon sävyn miehen äänessä. Hän epäröi ja kietaisi sitten
kätensä tämän vyötärön ympäri. Hän tunsi Jackin pistoolin perän kovana heidän
välissään.
”Anteeksi”,
hän sanoi hellästi, kuin sanoisi sen pojalleen eikä miehelle, jonka kanssa hän
oli hieman yli vuorokausi sitten rakastellut laivan ruumassa, ”tarkoitukseni ei
ollut loukata.”
”Et
sinä loukannut”, Jack mutisi jonnekin hänen kaulansa ja rintansa paikkeille,
”on vain asioita, joita en haluaisi muistaa.”
”Ymmärrän”,
Virginia sanoi, ”tai ainakin luulen ymmärtäväni.”
Jack
äännähti jotain vastaukseksi. Hän oli nukkunut sikeästi, nähnyt unta… jostain?
Hän ei voinut muistaa sitä enää nyt, herättyään. Hetken ajan hän oli kuvitellut
olevansa jossain muualla, toisessa sängyssä, jossa oli ollut yhtä puhtaat
lakanat kuin tässä, josta hän oli herännyt. Unessa joku oli kumartunut hänen
ylleen ja hän oli kuvitellut haistavansa tuoksun, jonkin tutun, jota hän ei nyt
enää saanut mieleensä. Hän oli kuullut äänen, joka oli saanut hänen ihonsa
värähtämään, eikä hän tiennyt miksi, ja vielä hän oli uneksinut silmistä… Mutta
tämä oli väärä sänky, väärä ihminen. Ihminen kuitenkin, lämmin ja elävä. Hän
painoi otsansa Virginian povea vasten, hengitti tämän tuoksua ja tunsi tämän
lämmön. Tuoksun, joka ei kuitenkaan ollut sama, jonka hän unessaan oli
kuvitellut aistineensa.
”Kenen
vierestä sinä luulit heränneesi?” Virginia kysyi antaen uteliaisuudelleen
periksi, sillä vaikka Jack olikin sanonut, siinä missä hän itsekin, ettei
rakastuminen ollut tätä varten, hänestä oli äkkiä alkanut tuntua siltä, että
Jackilla oli sittenkin olemassa joku, jonka vierestä tämä heräili tai ainakin
toivoi tekevänsä niin. Kun itse oli sen kaiken ulkopuolella, pystyi näkemään
sen paremmin, ja Virginia tiesi olevansa tarkkanäköinen, myös tässä asiassa.
Katse, jonka Jack oli häneen luonut ennen kuin oli tunnistanut hänet, oli ollut
tarkoitettu jollekin toiselle. ”Tai kenen vierestä sinä olisit halunnut
herätä?”
”Ei
kenenkään. Ei ole ketään.” Jack sanoi. Sehän oli totta. Ei ollut ketään, kenen
vierestä herätä. Tietenkin hän aina silloin tällöin heräsi joku vierellään,
joskus jopa ihmetellen tuosta ihmisestä erottuaankin, kuka tämä oikein oli
ollut ja mistä hän tämän oli mahtanut mukaansa poimia, mutta se ei kai ollut
sama asia kuin jos olisi ollut olemassa joku, jonka vierestä hän olisi halunnut
herätä. Enemmän kuin yhden kerran. Joku, joka olisi halunnut hänen heräävän
juuri siitä. Hän tuhahti omille ajatuksilleen. Typerää. Pateettista roskaa.
Hänelle tuli epämukava olo ja hän irrotti otteensa Virginiasta, kääntyen
selälleen ja nostaen käsivartensa silmiensä suojaksi. Hän kuuli kahinan, kun
Virginia liikkui hänen vierellään.
”Valehtelet”,
Virginia kuiskasi hänen korvaansa, ”ja jos valehtelet itsellesikin, olet
sittenkin typerys, Jack Sparrow.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti