Kieltämättä Jack Sparrow oli
omituinen, ja hän tiesi sen itsekin. Mutta se ei ollut haitannut häntä
tähänkään asti, eikä haittaisi jatkossakaan. Hän tiesi myös erinomaisesti,
ettei hän suinkaan ollut niin yksinkertainen kuin hänen luultiin olevan, eikä
häntä liioin haitannut, että kaikki eivät sitä tienneet. Asia sopi hänelle
juuri sellaisenaan.
Hän laskeutui alakertaan, eikä
pitänyt mitään kiirettä matkallaan ruokasaliin. Hänellä oli jonkinlainen
muistikuva siitä, mistä päin saattaisi ruokasalin löytää, mutta päätti silti
eksyä muutaman kerran sitä etsiessään ja silmäillä ympärilleen, kun siihen nyt
oli tilaisuus. Kun hän sitten katsoi parhaaksi ilmestyä ruokasaliin ja pysähtyi
sen oviaukkoon antaakseen kaikille aikaa varmasti huomata hänet, hän näki koko
perheen istuvan pöydän ääressä, enemmän tai vähemmän yrmein ilmein, katseet
kohdistettuina häneen. Herra Parkins, talon isäntä, arvokkaasti ikääntynyt
herra, koko olemus huokuen sellaisen miehen voimaa, joka oli tottunut käskemään
ja näyttäen juuri siltä mitä olikin, varakkaalta liikemieheltä sinisessä
puvussaan, hiukset moitteettomasti puuteroituina ja niskaan solmittuina. Hänen
vaimonsa, viileine, kalpeine kasvoineen, joita kehystivät miltei mustat hiukset
ja joissa tummien varjojen reunustamat siniset silmät katsoivat häneen
tutkimattomin ilmein. Nainen on todella kaunis, Jack ajatteli ihaillen ja antoi
katseensa viivähtää melko kauan rouva Parkinsin kasvoilla, kaulalla ja povella.
Tytär sen sijaan oli paljon arkipäiväisemmän näköinen eikä muistuttanut äitiään
juurikaan. Vain ehkä suussa tai kasvojen muodossa oli jotain samaa. Muutoin
nuori nainen oli varsin raskastekoinen, kuten isänsä, melkeinpä roteva. Ja vielä
pöydässä istui Charles, joka oli helppo huomata olevan sukua rouva Parkinsille,
samanlaiset piirteet, jotka toivat epämääräisesti mieleen vanhat kreikkalaiset
tarut. Herra Parkins näytti siltä kuin olisi ollut koko ajan raivokohtauksen
partaalla, mutta hänen lankonsa kasvoilla karehti pidätelty nauru. Mies näytti
niin iloiselta, että Jack ei voinut olla vastaamatta tämän hymyyn. Hän toivotti
kaikille hyvät huomenet ja asteli keinahdellen pöydän ääreen, tervehtien vielä
uudemman kerran rouva Parkinsia suutelemalla tätä kädelle ja saaden
vastaukseksi kohteliaan nyökkäyksen. Sitten hän yritti tarttua Annan käteen,
mutta tämä laski nopeasti sen syliinsä ja piilotti lautasliinansa alle. Jack ei
antanut sen häiritä, vaan rojahti istumaan vapaaseen tuoliin tytön vierelle.
Anna tuijotti hänen märkää paitaansa paheksuvan näköisenä, mutta käänsi
nopeasti päänsä pois tajutessaan, että Jack oli huomannut hänen tuijotuksensa.
"No niin, juhlat on nyt
juhlittu", Jack sanoi kouraisten lähimmältä tarjoiluastialta pari tuoretta
sämpylää, "ja kun tässä on ensin vähän einestetty, onkin kai sitten korkea
aika puhua siitä, miksi minä täällä oikeastaan olen."
Hän katsoi Parkinsiin pää
kallellaan ja haukkasi sämpylästä sekä nyökkäsi palvelijattarelle, joka tuli
kaatamaan hänelle kahvia. Parkins katsoi takaisin, eikä sanonut heti mitään.
Jack kuulosteli hetken oloaan ja kun sämpylä tuntui pysyvän hänen sisuksissaan,
hän haukkasi toisen palan. Hän haki katseellaan jotain muuta juotavaa kuin
kahvin, josta hän ei oikeastaan pitänyt. Aivan kuin hänen ajatuksensa lukien
rouva Parkins kaatoi lasiin sitruunalla maustettua kylmää vettä ja ojensi lasin
sitten hänelle.
"Se olisi tarkoitus, mikäli
teille vain sopii", Parkins sanoi sitten vääntäen suunsa ivalliseen
hymyyn. Jack hymähti.
"Miksei sopisi? Olet
hommannut minut tänne, etkä varmasti vain siksi, että saisit nähdä minut
istumassa hienon pöytänne ääressä viehättävän tyttären keralla, vai mitä,
kaveri?", Jack sanoi työntäen tuolia vähän kauemmas pöydästä, jotta sai
heitettyä säärensä toisen yli ja nojattua mukavasti tuolin selkänojaa vasten.
Päänsärky jyskytti hänen ohimoissaan, mutta hän päätti olla huomaamatta sitä,
"Sinä olet kaipaillut minua jo pitemmän aikaa ja jättänyt minulle useita
viestejä eri satamiin."
"Juuri nyt ihmettelen,
miksi", Parkins mutisi liki loukkaantuneena tuttavallisesta tavasta, jolla
mies häntä puhutteli. Jack naurahti heilautten päänsä taaksepäin niin että
helmet niin hänen hiuksissaan kilahtelivat. Charles katsoi parhaaksi puuttua
puheeseen ennen kuin tilanne luisuisi kokonaan hallinnasta. Hän oli nähnyt
Parkinsin raivostuvan muutaman kerran, eikä se ollut kaukana nytkään. Se taas
ei olisi sopinut hänen suunnitelmiinsa ollenkaan.
"Teitä oli todella vaikea
tavoittaa, kapteeni Sparrow", hän sanoi, "minä olin niiden viestien
takana ja olin jo melkein luopunut toivosta, että yksikään tavoittaisi teitä
mistään. Hetken jo kuvittelin, ettei teitä ole olemassakaan."
"No, olen minä olemassa,
kuten näkyy", Jack sanoi viittoillen molemmilla käsillään rintaansa kohti,
"mutta minulla ei vain ole viime aikoina ollut mitään tähdellistä asiaa
tännepäin. Merta riittää, eikä varsinkaan Port Royal ole niitä satamia, joissa
nykyisin viihtyisin."
"Ei varmaan", Parkins
sanoi tavoitellen Jackin äänensävyä puheeseensa, "Taidatte pakoilla lakia,
vai mitä, kapteeni? Erehdynkö?"
"En minä sitä nyt ihan
noinkaan sanoisi", Jack sanoi osoittaen sämpylällään isäntäänsä,
"ette vain osannut jättää minulle viestiä siihen ainoaan satamaan, mistä
se olisi tavoittanut minut varmasti."
"Ja mikähän satama se on?"
Parkins kysyi.
"Tortuga."
"Oh", Anna vingahti.
"Älkää huoliko neiti",
Jack sanoi hänelle kumartuen häntä kohti, Annan mielestä aivan liian lähelle,
melkein kuin tämä olisi aikeissa siirtyä hänen syliinsä, "Tortugan maine
on suuresti liioiteltu. Se vain tarjoaa väsyneelle merimiehelle levon ja kaiken
muunkin, mitä hän kaivata saattaa. Moni muu satama tarjoaa saman, mutta niissä
on tapana esittää matkalaiselle liikaa hankalia kysymyksiä… ja minä en aina ole
innokas vastailemaan niihin kysymyksiin."
Anna nousi kiivain liikkein,
paiskasi lautasliinansa lattialle ja poistui huoneesta. Jack katsoi hänen
menoaan ja tunki lopun sämpylän suuhunsa. Parkins harkitsi hetken tyttärensä
kutsumista takaisin, mutta päätti sitten olla tekemättä niin. Annan läsnäololla
tuskin oli enää mitään merkitystä, eikä kapteeni tuntunut ymmärtävän lainkaan
tytön loukkaavaa käytöstä.
"Asiaan, siis?" Jack
sanoi epäselvästi suu leipää täynnä. Parkins epäröi. Hän huomasi kapteenin
vilkuilevan Catherinea vähän väliä.
"Tarvitsemme jonkun tekemään
yhden matkan", Charles sanoi vilkaisten Parkinsiin samalla kysyvästi, kun
tämä ei näyttänyt halukkaalta puhumaan asiasta mitään. Jack vilkuili molempiin
vuoronperään, odottaen. Hän ei ollut tarvinnut kovinkaan montaa hetkeä
ymmärtääkseen, kumpi asioista päätti, vaikka Charles olikin edellispäivänä
esiintynyt tavalla kuin hän olisi talon isäntä ja asioista vastuussa lankonsa
sijasta. Parkinsissa oli jotain käskevää, jota Charlesissa ei ollut. Jo
tavasta, jolla nämä kaksi suhtautuivat toisiinsa, Jack huomasi, kummalla oli
kaikki valta ja päätöksenteko takanaan. Hän ei pannut suurtakaan painoa sille,
mitä Charles oli hänelle edellispäivänä puhunut, vain se merkitsi, mitä tänään
puhuttaisiin, hänen ja Parkinsin välillä. Tosin Charles vaikutti tyypiltä, joka
kannatti kaikesta huolimatta ottaa huomioon. Ehkä hän ei päättänyt asioista,
mutta hänellä silti saattoi olla tietoa, jota Jack tarvitsi. Hänen kokemuksensa
mukaan ne miehet, jotka hänen palveluksiaan tarvitsivat, eivät koskaan olleet
kovin halukkaita kertomaan hänelle sitä kaikkea, jonka hän halusi tietää.
"Matkan minne?" Jack
kysyi, kun kukaan ei suostunut tarkentamaan, osoittaen sanansa Parkinsille,
joka viimein näytti päättäneen luottaa häneen, ainakin sen verran, että suostui
kertomaan mistä oli kyse, sillä vielä hetken hiljaisuuden jälkeen hän sanoi:
"Matkan New Yorkiin… maksan
hyvin nopeasta aluksesta ja kapteenista, jonka voin luottaa toimittavan minun
lastini perille."
"Sitten valitsit väärän
miehen, kaveri", Jack sanoi, "Tajuat varmaan, ettet voi olla varma,
voitko luottaa minuun?"
Parkins häkeltyi ja unohti
hetkeksi, mitä oli aikonut sanoa. Jack ei näyttänyt huomaavaan, vaan oli
keskittynyt lappamaan kahviinsa sokeria, sirotellen sitä varsin paljon myös
pöydälle. Parkinsista näytti siltä kuin kapteenin kädet olisivat hieman
vapisseet. Sitten hän nosti katseensa ja katsoi Parkinsia suoraan silmiin
näyttäen viattomalta kuin pyhäkoulupoika, jos ei ottanut huomioon hänen
poikkeavaa ulkonäköään helmineen, silmineen kaikkineen.
"Ei… en voi olla varma",
Parkins sanoi sitten hitaasti, "Toisaalta, voinko olla varma kenestäkään
muustakaan? Olen kuitenkin kuullut teitä mainittavan luotettavaksi ja kuten
sanoin, maksan hyvin ja odotan saavani rahoilleni kunnon vastineen."
"Raha kuulostaa minun
korvissani aina yhtä houkuttelevalta", Jack vastasi "vaikka
toisaalta, se ei minun kohdallani ole ainoa houkutin. Saan sitä halutessani
huomattavasti vaivattomamminkin kuin kuljettelemalla jonkun kunniallisen"
Jack painotti sanaa kunniallinen, "kauppiaan tavaroita pitkin maailman
meriä."
"Joten...?" Parkins
kysyi. Tilanne alkoi käydä hänestä kiinnostavammaksi. Hän ei ollut niin
yksinkertainen, etteikö olisi alkanut oivaltaa, mitä kapteenin käytöksen alla
piili. Olisin typerä, jos pitäisin häntä typeränä, hän ajatteli. Omituinen ja
ärsyttävä, kyllä, mutta olisi erehdys aliarvioida hänet. Jack katsoi häneen
pitkin nenänvarttaan, jotenkin ilkikurinen ilme kasvoillaan.
"Huvin vuoksi", hän
sanoi, "Vaihtelun, seikkailun, nimitä sitä miten haluat. Maineen vuoksi.
Jos olet minulle reilu, minä olen sinulle reilu. Tosin, otan tietenkin myös
maksuni."
"Selvä!" Parkins sanoi
ja nousi äkisti, tuoli kolisten. Hänen vaimonsa, joka oli huomannut kapteenin
mielenkiinnon ja oli siksi hiukan hämmentyneenä vain keskittynyt aamiaiseensa,
säikähti ääntä ja hätkähti, "Tästä eteenpäin puhumme kahden kesken, olkaa
hyvä, seuratkaa minua."
"Mutta … mutta minä en ole
vielä syönyt."
"Eliah", Charles sanoi
moittivasti ja nousi pystyyn hänkin, Jackin ja rouva Parkinsin jäädessä
istumaan. Rouva Parkins vilkaisi nopeasti kapteeniin joka vastasi hänen
katseeseensa silmissään iloinen katse. "Et voi sulkea minua tämän
ulkopuolelle!"
"Miksen voi? Tietenkin voin.
Kapteeni? Siirrymme työhuoneeseeni."
Jack vääntäytyi pystyyn kiroten
mielessään päänsärkyään. Hän oli paljon mieluummin jäänyt pöytään, syömään
aamiaisensa kaikessa rauhassa ja ehkä vaihtamaan muutaman sanan rouvan kanssa,
joka näytti muuttuvan koko ajan kauniimmaksi, mitä intensiivisemmin häntä
tuijotti, mutta tyytyi nyt vain kaappaamaan mukaansa vadillisen hedelmiä, ja
seuraamaan isäntäänsä. Rouva Parkins ja hänen veljensä jäivät katsomaan heidän
peräänsä. Charles kirosi ääneen ja paiskasi lautasliinan kädestään lattialle ja
polki sitä jaloillaan. Catherine katsoi häneen hämmästyneen näköisenä.
"Lopeta tuo", hän sanoi
sitten, "Olet naurettava."
"Miksi hän tekee noin?"
Charles kysyi hengästyneesti, omasta kiukunpurkauksestaan hiukan nolona,
"Työntää minut syrjään? Minulla ei ole mitään sananvaltaa mihinkään,
minulle ei kerrota mitään ja jos saan jotain tehdäkseni, hän jättää minun
tehtäväkseni kaikki ikävät hommat."
"Mitä väliä sillä on?"
Catherine vastasi ja nosti lautasliinan lattialta, taitteli sen ja laittoi
pöydälle, "Olisit iloinen siitä, mitä hän antaa sinun tehdä. Vai missä
kuvittelisit nyt olevasi ilman häntä?"
"Ainakin sinä olisit
onnellisempi ilman häntä."
"Älä sano noin!"
Catherine huudahti, "Olen velkaa hänelle melkein elämäni!"
"Mitä sinä muka hänelle olet
velkaa? Päinvastoin, hän on meille velkaa siksi, että hän riisti Charlotten
elämän. Aiotko antaa hänen tehdä saman sinulle?"
"Kauheita sanoja, Charles!
Minä en halua keskustella tästä yhtään enempää."
"Et vai? Mutta minäpä
haluan!" Charles huusi, harppasi sisarensa viereen ja kumartui tämän
puoleen, tarttuen tätä hartioista ja ravistaen niin lujaa, että Catherine sai
kyyneleet silmiinsä. Hän ei kuitenkaan päästänyt ääntäkään. "Hän murhasi
sisaremme, ajoi isämme vararikkoon ja nyt on meidän vuoromme. Hän pitää minua
sylkykuppinaan ja mikä sinä hänelle olet? Charlottan korvike ja silti saat
kuulla joka päivä siitä, kuinka et koskaan voi olla kuin Charlotta."
"Tuo ei ole totta, tiedät sen
aivan hyvin". Catherine sanoi ja työnsi veljensä kauemmas, jolloin tämä
irroitti otteensa hänestä. Puristus oli jättänyt punaiset jäljet hänen
iholleen. "Hän rakasti Charlottaa, todella rakasti. Hän ei tappanut
Charlottaa, se oli vahinko, onnettomuus. Naiset kuolevat joskus synnytykseen,
sille ei voinut kukaan mitään."
"Hänen ei olisi pitänyt
hankkiutua siihen tilaan alun perinkään", Charles sanoi ja istuutui
raskaati lähimpään tuoliin, samaan, jolta Jack Sparrow oli hetkeä aikaisemmin
noussut. Hän nojasi kyynärpäitään vasten pöytää ja painoi päänsä käsiinsä,
alistuneesti.
"Miten sen muka voisi
välttää?" Catherine kysyi. Typerys, Charles ajatteli, mutta ei sanonut
mitään, "Ja mitä isään tulee, hän olisi ollut vararikossa joka
tapauksessa. Eliah teki kaikkensa auttaakseen häntä, mutta se oli myöhäistä.
Ilman häntä isän viimeiset vuodet olisivat olleet ties millaiset - nyt hän
ainakin sai elää sellaista elämää kanssamme, mihin hän oli tottunut.
Isäparka."
"Ja Catherine-parka. Maksuksi
kaikesta hän otti sinut, Charlottan korvikkeeksi."
"Mitä väliä sillä on?"
Catherine kysyi kadottaen hetkeksi tyyneytensä ja hänen kasvoillaan vilahti
jokin, jonka Charles oli valmis tulkitsemaan vihaksi, vaikka tuskin se sitä
oli. Tuskainen ilme, joka sattui hänen sydämeensä. "Missä minä olisin
ilman häntä? Tai vielä tärkeämpi kysymys, missä sinä olisit? Kun palasit
Englannista, mihin olisit palannut ilman Eliahia? Tai ilman minua? Sinulla ei
ollut mitään, kaikki oli mennyt."
"Älä muistuta minua siitä,
ole kiltti!" Charles sanoi tukahtuneesti. "Tein huonoja kauppoja,
minua petettiin, tiedäthän, en ole kovin hyvä…"
"Tiedänhän minä",
Catherine ojensi kätensä ja silitti hellästi veljensä poskea. Charles nosti
päänsä, tarttui hänen käteensä ja painoi huulensa hänen kämmeneensä, "Minä
tiedän sinut ja tunnen sinut. Sinä petät vain itseäsi, jos et pysty
tunnustamaan totuutta."
Minun totuuteni on toisenlainen
kuin sinun, Charles ajatteli. Ääneen hän sanoi vain:
"Rakastan sinua, sisko. Olet
ainoa, mitä minulla on enää jäljellä."
***
Parkins oli lukinnut työhuoneensa
oven Jackin jäljestä. Ei mitään tarvetta yhdellekään ylimääräiselle kuulevalle
korvalle, varsinkaan Charlesille, jonka Parkins katsoi oman osuutensa jo
hoitaneen. Kun alettiin puhua rahasta, oli paras pitää Charlesin typerys niiden
keskustelujen ulkopuolella - riitti, että mies oli haaskannut oman omaisuutensa
huonoissa kaupoissa ja huonossa seurassa Englannissa viettämiensä vuosien
aikana, Parkins aikoi pitää omat rahansa hänen ulottumattomissaan ja olisi
mielellään pitänyt vaimonsa ja tyttärensäkin poissa lankonsa vaikutuksen
ulottuvilta, mutta ei ikäväkseen katsonut voivansa sitä kuitenkaan tehdä. Olisi
oikeastaan ollut järkevintä hankkiutua eroon koko miehestä, mutta olisi
herättänyt liikaa kummastusta ja pahoja puheita, jos hän olisi heittänyt tämän
ulos talostaan, kun oli kerran tälle kodin tarjonnut. Toisaalta, näin häntä
pidettiin jalona ja kunniallisena miehenä, tarjottuaan kodin vaimonsa
sukulaisille, eikä sellaisesta maineesta koskaan ainakaan haittaa ollut.
Haittaa maineelle sen sijaan olisi ollut, jos joku olisi tiennyt, millaisen
miehen hän oli kutsunut luokseen keskustelemaan.
Mikäli tästä nyt mitään
keskustelua saisi syntymään. Huoneessa vallitsi hiljaisuus Parkinsin
tarkastellessa kapteenia ja harkitessa vielä kerran, aikoiko todella ryhtyä
mihinkään tämän kanssa. Jos hän halusi sittenkin perääntyä ja hankkia kapteeni
Sparrow'n ja Black Pearlin tilalle jonkun muun, hän saattoi sen vielä tehdä.
Hän voisi maksaa kapteenille turhasta matkasta tänne, lähettää miehen pois ja
pyytää tätä unohtamaan koko käyntinsä. Toisaalta, aikaa tuhraantuisi varmasti
taas kuukausitolkulla ennen kuin uusi mies löytyisi, ja ei ollut sanottu, että
ketään parempaa edes löytyisi. Hän kuitenkin oli kuullut Sparrow'sta asioita,
joiden perusteella hän oli valintansa tehnyt, eikä hänellä ollut varsinaisesti
aihetta epäillä, että hänelle olisi valehdeltu - tai ei ainakaan siihen
mennessä ollut moiseen aihetta, ennen kuin oli nähnyt kapteenin omin silmin.
Harmi, ettei hän sittenkään ollut itse käynyt Black Pearlilla, sillä Charlesin
sanaan laivan kunnosta ei voinut täysin luottaa. Charles ei ymmärtänyt
laivoista juuri enempää kuin sisarensa, joka hädin tuskin tunnisti, kumpi oli
laivan etupää ja kumpi peräpää. Sinänsä omituista, kun otti huomioon, että
heidän isänsä oli ollut… niin, mikä lieneekään ollut, Catherinella ja
Charlesilla ei siitä tainnut olla aavistustakaan, eikä heidän sitä enää
tarvinnut tietääkään. Parkinsille riitti, että hän tiesi ja aikoi pitää
tietonsa omanaan kuten oli pitänyt sen tähänkin asti, salaten sen myös
Charlottalta.
Kapteeni näytti unohtaneen
isäntänsä läsnäolon ja keskittyi syömään persikkaa, jonka oli valinnut
sylissään olevasta hedelmävadista. Hänen maiskutuksensa katkaisi hiljaisuuden
silloin tällöin, mutta hänkään ei pyrkinyt sanomaan mitään, odotti vain, että
hänen isäntänsä saisi aikaan päätöksensä. Hän huomasi Parkinsin ajattelevan
niin kiivaasti, ettei olisi hämmästynyt, vaikka tältä olisi savu alkanut
korvista nousta. Mielikuva huvitti häntä ja hän naurahti itsekseen. Parkins
silmäsi häneen kummastuneena. Että osaa olla ärsyttävä tyyppi, hän ajatteli
katsellessaan Jackia, joka sylkäisi persikan kiven suustaan lattialle ja
valitsi vadilta uuden hedelmän, jälleen persikan.
"Laivanne on kuulemma
nopea", Parkins lopulta sanoi toteavasti, saadakseen keskustelun käyntiin.
Se tietty ovela häivähdys, jonka hän oli muutaman kerran tavoittanut kapteenin
katseessa, sai hänet tekemään päätöksensä.
"Jep", Jack vastasi ja
Parkins huomasi, kuinka persikan mehu valui pitkin hänen hänen rannettaan, Jack
huomasi sen itsekin ja nuolaisi nopeasti mehupisarat suuhunsa kielellään,
"Nopeampaa ja parempaa ei näiltä vesiltä löydä. Mitä merkitystä sillä on
sinulle? Pakenet jotain?"
"Ei… en varsinaisesti. Haluan
vain pitää niin sanotusti matalaa profiilia - ja varmistaa sen, että lastini
pääsee turvallisesti ja huomaamattomasti sinne minne pitääkin."
"Voin minä siihen osaltani
vaikuttaa, mutta en tietenkään voi luvata varmaksi mitään. Eikä minulla ole
antaa mitään muita vakuuksia kuin oma sanani, etten häivy lastisi kanssa.
Tosin, voithan kysyä minusta vaikka siltä… siltä keneltä sinä oikeastaan sait
minun nimeni?"
"Van
Der Berg", Parkin sanoi, "Moses van der Berg".
"Juuri hän. Olen vienyt hänen
lastinsa perille aina viimeistä arkkua myöten, enkö ole? Tai sitten on se
tyyppi, jolla on jonkun elukan nimi… Wolf-jotain, kysy häneltä, onko kapteeni
Jack Sparrow ollut luotettava. Jos minun sanani ja heidän sanansa eivät riitä,
en osaa vakuuttaa sinua millään muulla tavoin."
"Niiden on kai pakko
riittää."
"Mitä minun siis pitää
kuljettaa?" Jack kysyi.
"Kultaa."
"Kultaa?"
"Kahdeksan arkullista kultaa.
Ja ohessa joitakin ihan tavallisia tavaroita, kuten tupakkaa ja
sellaista."
"Toivottavasti se kultakin on
ihan tavallista kultaa?"
"Tavallista… miten niin
tavallista? Totta kai se on ihan tavallista kultaa."
"Ajattelin vain", Jack
sanoi ja sinkautti uuden persikankiven etusormellaan peukalonsa päältä, hänen tarkoituksensa
oli heittää se lattialle, mutta se osui pöytään, pompahti siitä ja osui
Parkinsin vasempaan hihaan, "Minulla on ikäviä kokemuksia kullasta, joka
ei ollut ihan tavallista. Mutta tämä on tavallista, selvä. Miksi se pitää viedä
huomaamattomasti New Yorkiin? Jos se on sinun kultaasi, voisit kai kuljettaa
sen omalla laivallasi? Tai palkata jonkun muun kuin minut, jonkun jonka
tunnet?"
"Sovitaanko näin, kapteeni,
että se on asioita, joita teidän ei tarvitse tietää?" Parkins sanoi ja
tuijotti inhoten hihaansa jäänyttä märkää tahraa, "Maksan hyvin
kuljetuksesta ja siitä, että tämän enempää kysymyksiä ei esitetä… Ja voisitteko
- voisitteko mitenkään! - olla viskomatta niitä kiviä lattialle?"
"Eiköhän se onnistu",
Jack sanoi ja pyyhki hedelmämehun tahraamaa kättään housuihinsa, valitsi sitten
kolmannen persikan sylissään olevasta vadista ja upotti hampaansa pehmeään
hedelmään, "Milloin pitäisi lähteä?"
"Mahdollisimman pian. Se
onnistuu aikaisintaan ylihuomenna, minun puoleltani… En tietenkään säilytä kultaa
täällä; jos lähetän muutaman miehen hakemaan sitä ja jos ja kun haluan toimia
huomaamattomasti, haluan, että he tekevät sekä meno- että paluumatkan öiseen
aikaan - pääsette lähtemään kahden vuorokauden kuluttua. Sopiiko se
teille?"
"Sopii. Entä mikä on minun
osuuteni rahallisesti tästä kaikesta?"
Parkins mietti hetken. Hän oli
suunnitellut tämän kaiken hyvin tarkkaan, ja moneen kertaan, mutta silloin hän
oli kuvitellut saavansa hiukan toisenlaisen kapteenin kuljettamaan kultansa.
Vaikka kapteeni Sparrow vaikuttikin tänään huomattavasti selväjärkisemmältä
kuin edellisiltana, hän oli edelleenkin vakuuttunut siitä, että mies oli hiukan
hullu. Riittää, että toinen meistä on hullu, hän ajatteli, ja se en ole minä -
olisin hullu, jos tarjoaisin hänelle yhtään enempää kuin mihin hän
hölmöyksissään on valmis tyytymään.
"Viisi prosenttia lastin
arvosta", hän sanoi sitten, tarjoten 15 prosenttia vähemmän kuin oli
aikonut.
"Ja missähän muodossa minä
sen viisitoista prosenttiani saisin?" Jack kysyi pyöritellen puoliksi
syötyä persikkaa kädessään, aivan kuin ei osaisi päättää, mistä haukkaisi
seuraavaksi.
"Sanoin viisi."
"Kuulin sen, kaveri, mutta
viidestä prosentista Black Pearl purjehtii pois ilman sinun kulta-arkkujasi.
Kymmenestä voin keskustella, viittätoista voin jo harkita ja sen lisäksi
tarvitsen yhtä sun toista matkaa varten, sinä kustannat tarvitsemani."
"Kuten?"
"Ruokaa, juomaa… aseita,
ruutia ja sen sellaista. Tiedäthän, matkalla on vaara tulla merirosvotuksi.
Minusta olisi kamalan ikävää, jos minulta rosvottaisiin sinun kultasi siksi,
etten pystyisi puolustautumaan." Jack sanoi viattomin ilmein ja pudotti
persikan kiven suustaan kämmenelleen ja sitten liioitellun hitaasti kallisti
kättään niin että kivi putosi lattialle.
Parkins ei osannut hetkeen sanoa
yhtään mitään. Hän ei ollut varma, pilailiko kapteeni vai kuvitteliko tämä
todellakin, ettei hän tähän mennessä ollut ymmärtänyt itse palkanneensa
merirosvoa. Tämän pyyntö oli kuitenkin kohtuullinen ja edelleen vähemmän kuin
hän oli ajatellut maksaa, joten hän päätti suostua ennen kuin kapteeni keksisi
pyytää vielä jotain lisää.
"Se sopii", hän sanoi
nopeasti saamatta silmiään irti persikan kivestä, joka oli lattialla aivan
kapteenin kuluneeseen saappaaseen verhotun jalan vieressä, "Maksun saatte
missä muodossa haluatte; kun lasti on perillä, mies, jolle sen luovutatte,
maksaa teille. Sen jälkeen olette vapaa tekemään mitä tahdotte, en tarvitse
teitä enää."
Jack oli tyytyväinen kuulemaansa.
Parkins oli suostunut niin helposti hänen viiteentoista prosenttiinsa, että hän
arveli tämän olleen varautunut maksamaan enemmänkin, mutta hänellä oli
mielestään varaa hyväksyä tämä tarjous. Kauppa kuulosti hänen mielestään
riittävän reilulta, jotta hän saattoi siihen ryhtyä, ja hän sanoikin tämän
Parkinsille.
"Kuten sanoin", hän
sanoi, kun he olivat lyöneet kättä päälle, "Jos sinä olet minulle reilu,
minä olen reilu sinulle."
Parkins myönteli. Nyt kun asia oli
saatu päätökseen, hän halusi mahdollisimman pian eroon kapteenista ja mietti
kuumeisesti keinoja olla näkemättä tätä kahteen päivään, jolloin hän antaisi
kapteenille tarkemmat ohjeet siitä, mihin lasti piti toimittaa Hän toivoi, että
mies palaisi laivalleen ja pysyisi siellä, mutta koska ei voinut kai käskeä
tätä pois talostaankaan nyt, kun he olivat päässeet asioista sopimukseen, hän
päätti jättää miehen lankonsa huoleksi. Charles sopi erinomaisesti myös tähän
hommaan. Ryypätkööt vaikka yhdessä, kunhan Charles pitäisi kapteeni Sparrow'n
kaukana hänestä. Kapteeni poistui hänen edellään työhuoneesta ja kun tämä oli
kääntänyt hänelle selkänsä, hän vilkaisi vaivihkaa kättään, jota kapteeni oli
juuri puristanut. Hänelle tuli pakottava tarve pestä kätensä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti