Jack
nukkui kersantti Raffet’n vartioidessa hänen untaan. Muutaman kerran hän
heräsi, vain todetakseen, että mies istui yhä nurkassa, kynttilänvalossa,
musketti poikittain sylissään ja vastaten hänen katseeseensa omallaan, joka
oli täynnä vihaa. Jack saattoi kuvitella kersantin nauttivan tehtävästään ja
samalla toivoen, että Jack jollakin mystisellä tavalla pääsisi irti
kahleestaan, syöksyisi hänen kimppuunsa ja hän saisi syyn käyttää asettaan.
Yö
oli pitkä, eikä aamu tuonut tullessaan Jackille mitään ratkaisua. Tasan
vuorokausi aikaa, eikä mahdollisuus paeta tuntunut todennäköisemmältä kuin
edellispäivänäkään, päinvastoin. Kuumaverinen kersantti Raffet todellakin otti
tehtävänsä hyvin vakavasti ja vielä aamulla jökötti tuolissaan avoimin silmin,
näyttämättä lainkaan väsyneeltä, vaikka oli valvonut koko yön.
”Sinä
et ole inhimillinen”, Jack sanoi, kun Raffet toi hänelle hänen aamiaisensa,
joka oli jätetty käytävään, miltei viskaten tarjottimen hänen syliinsä, ”etkö
sinä tarvitse unta, poika?”
”Nukun,
kun on sen aika”, Raffet sanoi palatessaan tuoliinsa. Jackin alkaessa syödä
Raffet otti aseensa uudelleen syliinsä, veti jostain vaatteistaan esiin ohuen
metallipuikon, jonka hän työnsi aseensa piippuun ja pyöritteli sitä siellä
saaden aikaan metallisen, hankaavan äänen. Jack tarkkaili häntä syrjäsilmin,
teeskennellen, että ainoa, mikä häntä sillä hetkellä kiinnosti, oli ruoka.
Koska hän ei voinut osoittaa mielenkiintoaan Raffet’n puuhia ja erityisesti
tämän metallista puikkoa kohtaan, hän ei voinut tuijottaa tätä suoraan, eikä
siksi heti tajunnut, mitä tämä teki. Viila, hän sitten keksi, riittävän ohut ja
riittävän kova. Hänen oli saatava se. Hän saisi sen. Hän jatkoi syömistään
tyynesti, hilliten itseään. Rauhallisesti, hän muistutti itseään, rauhallisesti
ja harkiten.
Raffet
viilaili asettaan muutaman minuutin ja pani sitten viilan pois, työntäen sen
taskuunsa tai ehkä vyöhönsä, Jack ei nähnyt tarkalleen, mihin. Vasta reilun
neljännestunnin kuluttua Jack alkoi jututtaa Raffet’ta, toivoen, ettei tämä
osaisi yhdistää hänen äkillistä kiinnostustaan tätä kohtaan pieneen
metalliesineeseen, joka tämä oli jossain vaatteissaan.
”Vai
oli sinun rouvasi sillä laivalla, kaveri”, Jack sanoi katsahtaen nurkassa
istuvaan Raffet’en, ”huono tuuri.”
Kersantin
kasvoille kohosi välittömästi synkkä ilme ja hän silmäili Jackia murhaavasti.
Todella kuumaverinen tyyppi, Jack ajatteli, taitaa olla vähän tasapainoton.
”Joko
te söitte?” Raffet kysyi, ”Hyvä, pankaa se tarjotin lattialle ja työntäkää se
kauemmas itsestänne.”
Jack
teki työtä käskettyä, nojautui sitten vasten sängynpäätyä ja katsoi kersanttia
kiinteästi, niin että tämä varmasti huomasi. Kersantti tavoitti hänen katseensa
ja vastasi siihen. Hitaasti Jackin kasvoille nousi ilkikurinen, liki
viettelevä hymy ja kersantti käyttäytyi juuri siten kuin Jack halusi hänen
käyttäytyvän; hän näytti ensin epävarmalta, sitten hänen kasvojensa ilme
muuttui ällistyneeksi ennen kuin pidätelty kiukku punasi ne.
”Mitä
te virnuilette?” hän ärähti, kiusaantuneena ja ärsytettynä. Hän ei ymmärtänyt,
mitä tuo hymy tarkoitti ja epäili tulkitsevansa sitä väärin. Jack käänsi päänsä
pois ja naurahti huvittuneena. Hän oli aikeissa vastata, mutta ovelta kuuluvat
äänet, jotka kertoivat jonkun olevan tulossa sisään, saivat hänet vaikenemaan.
Jack pyöräytti silmiään ja otti kasvoilleen kyllästyneen ilmeensä tulijan
nähdessään.
”Huomenta,
Sparrow”; Norrington sanoi astuttuaan hänen luokseen ja jäätyään seisomaan
sängyn jalkopäähän kädet selän takana, katsellen Jackia huulillaan kylmä,
aristokraattinen hymynsä, ”Toivottavasti nukuitte hyvin.”
”Kuin
lapsi”, Jack sanoi ja nykäisi päätään oikealle, ”paitsi että lasta ei yleensä
tarvitse kahlita sänkyynsä.”
”Kyllä
tarvitsee, jos hänet on pidettävä poissa pahanteosta”, James sanoi ja kääntyi
kersanttiin päin, joka hänen saapuessaan oli ponnahtanut seisomaan ja ottanut
asennon, ”Voitte mennä, kersantti, haluan olla Sparrow’n kanssa kahden.”
”Kyllä,
sir”, Raffet poistui nopeasti, suorastaan livahti ovesta. Jack katsoi
kaipaavasti hänen peräänsä; kyllä, nyt, kun kersantti oli noussut seisomaan,
Jack huomasi, missä pieni viila hänen vaatteissaan oli.
”Hauska
kuulla, että olette sekä nukkunut että ilmeisesti myös syönyt hyvin”, James
sanoi, kun ovi oli sulkeutunut kersantin perään. Jack ihmetteli mielessään,
miksi Norrington näytti jotenkin erilaiselta ja tajusi sitten, että hänellä ei
ollut valkoista peruukkiaan, vaan siististi niskaan solmitut tummat hiukset
olivat hänen omansa, ”Olen iloinen, että vieraanvaraisuuteni on tyydyttänyt
teitä.”
”Sillä
on ollut puolensa”, Jack myönsi, ”mutta jostain syystä en osaa olla oikein
vilpittömän kiitollinen. Minusta tuntuu, että olen käyttänyt
vieraanvaraisuuttanne vähän liian kauan hyväkseni nyt, kaveri”, hän tarjoili
edessään seisovalle miehelle jälleen aseistariisuvimman hymynsä, ”joten
häipyisin mielelläni omille teilleni, jos teille sopii.”
”Sehän
sopii”, James sanoi nauttien ilmeestä, joka vilahti Sparrow’n kasvoilla ennen
kuin tämä ehti piilottaa sitä; sekoitus toiveikkuutta ja epäuskoa,
”Luonnollisestikaan en voi päästää teitä häipymään, kuten sanoitte, mutta
minun vieraanvaraisuuteni teidän kohdallanne päättyy tähän.”
”Täh?”
Jack äännähti. Viimeinenkin hymyn ripe hänen kasvoiltaan oli kadonnut.
”En
jaksa teidän venkoiluanne”, James sanoi, ”enkä jaksa rouva Turnerin
itsepäisyyttä. Marssitan teidät tänään kahleissa kuvernöörin eteen, enkä sen
jälkeen, vaikka oletettavasti tapaammekin vielä monesti, ole henkilökohtaisesti
vastuussa teistä.”
Jack
laski katseensa sanattomana. Hänestä tuntui epämiellyttävältä, kuin hänen
vatsassaan olisi ollut tyhjä kolo, vaikka hän oli juuri syönyt. Aikaa ei enää
ollutkaan. Kun hän nosti katseensa uudelleen, hän kohtasi Norringtonin silmät,
joissa ei näyttänyt olevan mitään tunteita. Mies todella oli kylmä kuin jää.
”Se
on menoa sitten?” Jack totesi. Hän tiesi näyttävänsä tyyneltä ja huolettomalta,
mutta ei missään tapauksessa tuntenut itseään sellaiseksi. Kuolemaa hän ei
pelännyt katsottuaan sitä niin monta kertaa suoraan silmiin, huijattuaan sitä
yhtä monesti ja tietäen, että jokin kohtaaminen olisi hänen viimeisensä, mutta
ajatus siitä, että hänet lukittaisiin päiväkausiksi selliin, aiheutti hänelle
melkein hengenahdistusta. Hän vihasi kaltereita ja kiviä ympärillään, ja jos
hänelle olisi tarjottu elinkautista vankeutta hirttosilmukan sijaan, hän olisi
epäröimättä valinnut kuoleman. Mutta hän ei seisonut vielä hirttolavalla, vaan
oli yhä Norringtonin talossa. Hänellä oli yhä hiukan aikaa ja mahdollisuuksia.
Eikä hänellä ollut muiden ihmisten moraalia tai kunniantuntoa.
”Voisimmekohan
me päästä jonkinlaiseen muuhun ratkaisuun tässä asiassa?” hän kysyi pitkän
hiljaisuuden jälkeen, jonka aikana James oli kiertänyt sängyn toiselle puolen,
nostanut tarjottimen lattialta, laskenut sen pöydälle ja jäänyt seisomaan
ikkunan ääreen. Valo tuli hänen takaansa niin, että Jackin oli vaikea nähdä
hänen kasvojaan, lisäksi hän joutui kääntymään jälleen asentoon, jossa hänen
kahlehdittu kätensä vääntyi epämukavasti, voidakseen katsoa tätä.
”Kuten?”
James kysyi kuulostaen nyt vuorostaan välinpitämättömältä, vaikka oli enemmän
kuin utelias kuulemaan, mitä Sparrow’lla oli mielessään.
”Jonkinlaiseen”,
Jack sanoi kokeilevasti. Oli häiritsevää, kun ei nähnyt puhekumppaninsa
kasvoja, ”Mitä tahtoisitte minun teille tarjoavan?”
James
naurahti ivallisesti.
”Ei
teillä ole tarjota minulle mitään, Sparrow”, hän sanoi, ”Tarjotkaa minulle
totuus, niin minä huolehdin siitä, että kaikki käy siististi, nopeasti ja
kivuttomasti.”
”Tuo
ei aivan ollut sitä, mitä minulla on mielessäni”, Jack sanoi, ”En minä pelkää
kipua, Norrington. Minua on elämäni aikana hakattu, potkittu, syljetty ja
ivattu niin, etten osaa oikeastaan välittää, kuka sen seuraavaksi tekee.”
”Se
kuitenkin on ainoa tarjoukseni, ottakaa tai jättäkää.”
”Jätän.
Lopputuloksen kannalta on samantekevää, vaikka sulkisin suuni nyt, ja olisin
koko loppuelämäni hiljaa.”
”Loppuelämänne
tulee olemaan hyvin lyhyt”; James sanoi siirtyen pois ikkunan äärestä, takaisin
vuoteen jalkopäähän, ”ja se, että pitäisitte suunne kiinni edes kymmenen
minuuttia, on sula mahdottomuus.”
”Aina
yhtä herttainen”, Jack sanoi virnistäen hassunkurisesti, ”Entä jos ostan itseni
vapaaksi, mitä?”
”Te
tiedätte, etten minä ole ostettavissa.”
Jack
naurahti ja osoitti sormellaan Jamesiin.
”Jokainen
on”, hän sanoi, ”aivan jokainen, kun tarjotaan tarpeeksi.”
James
ei vastannut. Hän ei tuntenut tarvetta alkaa vakuuttelemaan merirosvolle asiaa.
Jack veti polvensa koukkuun ja kumartui kohti Jamesia lepuuttaen vasenta
käsivarttaan polviensa päällä.
”Isla
de Muerta on yhä siellä”, hän sanoi matalalla äänellä, melkein kuiskaten, ”ja
minä lienen ainoa, joka tietää missä se on ja pystyy myös purjehtimaan sinne
upottamatta laivaansa… kompassini on Black Pearlilla, mutta en tarvitse sitä.
Olen purjehtinut Dauntlessin sinne kerran aikaisemminkin – käsitättekö?”
James
alkoi käsittää ainakin sen, miten Sparrow sai ihmiset tanssimaan niin helposti
oma pillinsä mukaan ilman, että nämä edes huomasivat sitä. Koko tämän olemus
oli kurkottautunut hänen puoleensa ja tuntui viestittävän, että mitä tahansa
tämä ehdottaisikin, se kaikki olisi hänen parhaakseen ja että Sparrow ei muuta
halunnutkaan kuin hänen parastaan, epäitsekkäästi ja vailla mitään vilppiä.
Hänen avoimiksi levinneissä ruskeissa silmissään oli vetoava katse, jota ei
voinut tulkita miksikään muuksi kuin viattomaksi. Todella taitavaa, James ajatteli.
”Yritättekö
väittää, että aarre on yhä siellä”, hän kysyi. Jack nyökkäsi.
”Se
on”, hän sanoi, ”te ette koskaan käynyt sisällä luolassa, mutta jos epäilette,
ettei tarjoukseni ole reilu, kysykää Elizabethilta, mitä hän näki siellä.
Vannon, että aarre on koskematon lukuun ottamatta sitä, mitä otin sieltä, kun
palasin Dauntlessille. En ole käynyt siellä sen jälkeen.”
”Ja
miksi ette, jos saan kysyä?”
”Tietenkin
saatte kysyä, Norrington. Minulle tuli äkkiä vastustamaton halu olla kiltti
poika”, Jack sanoi hymyillen tavalla, joka paljasti hänen kultaiset hampaansa,
”Minulla ei ole ollut mitään syytä palata sinne, ei vielä. Siellähän se on,
odottaa minua”, hän piti pienen mietteliään tauon, ”Sitä paitsi minulla ei ole
siitä paikasta mitään kovin miellyttäviä muistoja, huolimatta siitä, miten
kiihkeästi sen joskus halusin löytää. Joskus ajattelen, että minun puolestani
paikka saa jäädä koskemattomaksi. Minä voin vaihtaa vapauteni siihen. Mitä
sanotte? Purjehdimme sinne ja takaisin, ja päästyämme Port Royaliin minä
häivyn, ettekä te ryhdy etsimään minua.”
”Toivottavasti
ette todella kuvittele, että edes harkitsisin ehdotustanne, Sparrow. Minä en
ole myytävänä, eikä varsinkaan kunniani.”
”Mitä
minä voin teille tarjota?” Jack kysyi osoittamatta hämmennystä tarjouksensa
torjumisesta. Hän ei oikeastaan ollut odottanut Norringtonin suostuvan, mutta
hänen oli ollut silti pakko kokeilla tätäkin, ”Lupaanko kadota näkyvistänne
ikiajoiksi? En tule enää takaisin Port Royaliin, enkä aiheuta teille harmia tai
tee teitä naurunalaiseksi.”
James
narskautti hampaansa yhteen. Ei riittänyt, että Sparrow oli nolannut hänet
monesti; mies tiesi nolanneensa hänet.
”Vielä
huonompi tarjous, Sparrow”, hän sanoi kireällä äänellä, ”Jos en päästä teitä,
katoatte vielä varmemmin, ikiajoiksi.”
”Ette
kai te oikeasti toivo minun kuolemaani?” Jack kysyi ja aneli myötätuntoa
silmillään.
”En
toki. Teidän kuolemanne on minulle yhdentekevää”, James sanoi ja tajusi
valehtelevansa. Sparrow’n kuolema ei olisi hänelle yhdentekevää, vaan helpotus,
vaikka hän ei sitä toivonutkaan. Vielä helpottuneempi hän olisi ollut, jos
Sparrow olisi ymmärtänyt pysyä poissa sen sijaan, että oli tullut takaisin Port
Royaliin tunkemaan päänsä hirttosilmukkaan miltei väkisin, ”Te sen sijaan vaikutatte
siltä, että olette valmis mihin vain välttääksenne sen.”
”Ettekö
te olisi?”
”En,
jos olisin ansainnut sen.”
”Olenko
minä ansainnut sen?” Jack melkein sylkäisi sanat suustaan, ”Minä en pelkää
kuolemaa, mutta ei se tarkoita sitä, etten haluaisi elää. En minä halua tulla
hirtetyksi merirosvona ennen kuin täytän neljäkymmentä, mutta jos niin käy,
niin olkoon sitten niin. Mutta minä en, helvetti soikoon, ole ansainnut sitä!”
James
katsoi häneen. Sparrow totisesti osasi yllättää, kertakaikkisen taidokas
esitys.
”Mitä
mahdatte tarjota seuraavaksi?” hän sanoi, äänessään halveksuntaa, ”Ryömitte
polvillanne jaloissani ja rukoilette, että silkasta säälistä antaisin teidän
mennä?”
”Sitäkö
te tahdotte?” Jack kysyi ja Jamesin ällistykseksi hän ponnistautui yhdellä
nopealla liikkeellä polvilleen vuoteelle, ketjun kalistessa, kun se kiristyi
hänen kätensä ja sängynpäädyn välille. Hän levitti kätensä sen, mitä kahle
antoi myöten, ”Jos päästätte ranteeni irti tästä, minä lupaan ryömiä
jaloissanne ja vaikka nuolla niitä, jos se on ehtona sille, että annatte minun
mennä.”
James
ei ollut varma, oliko tämä enää näytelmää vai oliko mies todella noin
epätoivoinen ja vailla mitään itsekunnioitusta. Tämä oli polvillaan vuoteella,
kasvot kohotettuina hänen puoleensa, silmissään pyyntö, jonka James uskoi
aidoksi.
”Te
olette uskomaton”, James sanoi.
Jack
laski käsivartensa alas ja istui kantapäidensä päälle.
”Elizabeth
sai teidät tekemään, kuten hän halusi, tarjoutumalla teille”, hän sanoi, ”Jos
minulta ei puuttuisi tiettyjä … hänen avujaan, minä tekisin samoin.”
”Nyt
riittää, Sparrow”, James sanoi, ”Te ja teidän puheenne saavat minut
kirjaimellisesti voimaan pahoin. Eikö teillä ole minkäänlaista selkärankaa?”
”On
minulla, kaveri”, Jack sanoi arvellen menneensä liian pitkälle, mutta sanat
olivat tulleet kuin itsestään hänen suustaan, hänen pysähtymättä ajattelemaan
niitä, ”Se vain on huomattavasti joustavampi kuin teidän selkärankanne.”
”Todellakin”,
James totesi, ”Otatteko tarjoukseni vastaan? Totuus siitä, mitä Eliah Parkinsin
talolla tapahtui ja mitä teitte hänen langolleen, niin kukaan ei kiusaa teitä
tarpeettomasti. Saatte kohtelun, joka ei kuuluisi teille, Jack Sparrow, mutta
minulla on varaa olla jalomielinen.”
”Ohoo”,
Jack sanoi teeskennellen vakuuttunutta, ”toivottavasti ette halkea omaan
erinomaisuuteenne, James Norrington.”
”Odotan
vastaustanne.”
”Miksi
vaivautua? Te ette usko mitään, mitä minä teille sanon.”
”Totta”,
James myönsi, ”Olemme siis pattitilanteessa.”
”Odotatte
minun sanovan, että tapoin Parkinsin”, Jack sanoi, ”ja jos kiellän, te ette
usko minua. Jos tunnustan jotain, mitä en ole tehnyt, te olette tyytyväinen,
mutta entä minä?”
”Voitte
kuolla omatunto puhtaana.”
”Minä
olen pelkkä merirosvo. Minulla ei ole omatuntoa”, Jack sanoi kuulostaen äkkiä
katkeralta, mutta nakaten samalla niskojaan osoittaakseen, ettei voinut
vähempää välittää. Koristeet hänen hiuksissaan kilahtivat kuuluvasti.
”Kuten
haluatte”, James sanoi.
”Lähdemmekö
me nyt heti?” Jack kysyi.
”Haluaisitteko
kenties vielä vähän miettimisaikaa?” James kysyi, tietämättä tarkalleen, miksi
halusi sittenkin lykätä lähtöä. Sparrow oli oikeassa; lopputuloksen kannalta
sillä, tekisikö tämä jonkin tunnustuksen vai jättäisikö tekemättä, ei ollut
mitään merkitystä, ei Sparrow’lle itselleen, ei Eliah Parkinsille eikä hänen
langolleen, jonka James uskoi kadonneen lopullisesti, eikä Jamesille itselleen.
Hänestä tuntui, että hän enää vähät välitti siitä, mikä oli totuus, mutta hän
olisi halunnut silti Sparow’n kertovan sen. Se oli selkeästi henkilökohtaista,
eikä hän yrittänyt uskotella itselleen, että se olisi ollut jotain muuta.
Korvauksena siitä, että mies oli tehnyt hänestä monenkertaisen narrin, hän
olisi mielellään kiristänyt tästä totuuden irti.
”Mitä
miettimisaikaa? Ei minulla ole mitään mietittävää”, Jack sanoi, vaikka hän ei
muuta halunnutkaan kuin aikaa, muutaman tunnin edes, parhaassa tapauksessa
iltapäivään asti. Jossain vaiheessa Wilkins tulisi takaisin ja Raffet häipyisi
vahtimasta haukkana häntä, tai niin hän ainakin toivoi.
”Muutama
tunti”, James sanoi, ”joiden kuluessa voitte miettiä tarjoustani. Se on yhä
voimassa.”
”Sama
se. Sopii minulle”, Jack sanoi. James otti jo muutaman askeleen lähteäkseen,
mutta pysähtyi, kun Jack jatkoi, ”Minulla olisi pyyntö… kommodoori Norrington.”
Oli
oikeastaan muodollisen puhuttelun ansiota, että James pysähtyi. Sparrow ei
vaivautunut puhuttelemaan häntä kommodooriksi, ilmeisesti vastavetona sille,
ettei hänkään puhutellut tätä kapteeniksi, joten se, että tämä äkkiä osoitti
jotain kunnioitusta häntä kohtaan, oli yllättävää.
”Mikä
se on, Sparrow?” James kysyi. Hän ei kutsuisi Jack Sparrow’ta kapteeniksi, ei
nyt eikä koskaan.
”Saanko
minä pukeutua?”
”Pukeutua?”
”Niin,
pukeutua. Saisinko minä liivini, vyöni, takkini ja hattuni sekä vähäiset tavarani?
Voisinko vetää ne ylleni vai onko teillä jokin erityinen syy sille, että istun
tässä näin vaillinaisesti vaatetettuna, paitasillani? Teidän paitanne, kun
tarkemmin ajatellaan. Kiitos lainasta, muuten – haluatteko sen takaisin? Se kai
käy minulle pian melko… tarpeettomaksi.”
”Ei,
en todellakaan halua sitä takaisin”, James sanoi ja mietti hetken miehen
pyyntöä. Se tuntui sinänsä kohtuulliselta, eikä hän keksinyt mitään muuta
syytä evätä sitä kuin sen, että voidakseen toteuttaa pyynnön, hänen olisi
vapautettava Sparrow kahleesta joksikin aikaa. Mies ei saisi vaatteita ylleen,
jos hänen kätensä olisi kahlehdittu sänkyyn kiinni. Kuvitteliko Sparrow
olevansa ovela? Lapsikin tajuaisi, mitä tämä suunnitteli. Paitsi että James
tiesi Sparrow’n olevan ovela: tämä ei koskaan keksisi mitään näin läpinäkyvää.
Luultavasti pyyntö oli juuri sitä, miltä näyttikin, pelkkä pyyntö, johon
saattoi suostua, ”Tiedätte, että kätenne täytyy päästää irti. Ei temppuja?”
”Ei
temppuja”, Jack myönsi sävyisästi.
James
ei missään tapauksessa luottanut Sparrow’n sanaan niin paljon, että olisi
riskeerannut sen enempää henkeään kuin uraansakaan sillä, että olisi vain
ottanut avaimen, avannut lukon ja seurannut kauempaa Sparrow’n pukeutumista.
Varmistaakseen, että tämä pysyisi lupauksessaan olla yrittämättä mitään
temppuja, James pyysi avukseen sekä kersantti Raffet’n että sotamies Wilkinsin,
joka hänen oli ollut pakko vapauttaa vartiovuorostaan ja päästää nukkumaan
kunnolla ja joka vasta oli tullut takaisin tehtäviinsä, levänneenä. James oli
helpottunut Wilkinsin nähdessään, mies oli rauhallinen, harkitsevainen ja
luotettava, osasi olla varuillaan Sparrow’n suhteen siinä missä kersantti
Raffet tuntui ottavan tehtävänsä liian tosissaan, liian varmana itsestään.
James oli erityisesti kehottanut häntä varovaisuuteen, mainiten, että Jack
Sparrow’n taito hämätä niin käytöksellään kuin olemuksellaankin oli omaa
luokkaansa. Kersantti oli vuolaasti vakuuttanut kykyjään ja luotettavuuttaan,
eikä James silti ollut kovin vakuuttunut. Hänen silmissään teot puhuivat
puolestaan ja Raffet’n innokkuus tämän tehtävän kohdalla sai hänet pohtimaan,
oliko hän sittenkään valinnut siihen oikeata miestä. Oli kuitenkin myöhäistä
katua. Riitti, että kaksi miestä hänen lisäkseen tiesivät, ketä hän talossaan piilotteli.
Wilkins oli hänelle lojaali ja Raffet’n hän tiesi olevan luottamuksen arvoinen
siksi, että tämä niin kiihkeästi halusi edetä sotilasurallaan ja tiesi, että
arkaluontoinen tehtävä, jonka hän oli saanut, auttaisi siinä. James ei
jättäisi palkitsematta jos kersantti osoittautuisi luottamuksen ja omien
sanojensa arvoiseksi, ja kersantti tiesi sen.
Jamesin
mielestä Raffet’n silmissä oli jotain vaarallista, suorastan maanista, kun tämä
sai käskyn tähdätä Sparrow’ta aseellaan hänen paljastettuaan miekkansa ja
ojennettuaan kahleiden avaimen Wilkinsille, joka avasi lukon Sparrow’n
ranteesta ja astui sitten nopeasti taaksepäin.
”Ei
äkkinäisiä liikkeitä, Sparrow”, James sanoi Jacille, joka hieroi oikeata
rannettaan ja teki sormillaan muutamia verrytteleviä liikkeitä.
”Ei
tulisi mieleenikään”, Jack sanoi vilkaisten Raffet’ta, joka tuijotti häntä
musketin piipun takaa, ”oiva kersanttinne kun vaikuttaa aivan siltä, että on
valmis ampumaan minut jo siitä, jos yskäisen liian kuuluvasti.”
James
vilkaisi kersanttiin ja huomasi tämän todella vaikuttavan innokkaalta ampumaan.
Jack nousi rauhallisin liikkein polviensa varaan seisomaan, avasi muutamia
nappeja housuistaan ja alkoi tunkea paidan helmaa housujensa sisään kaikkien
kolmen miehen katsoessa häneen kuin hän esittäisi jotain näytelmää. Moisen
yleisön edessä Jack ei voinut vastustaa haluaan todella tehdä niin, eikä hän
pitänyt kiirettä, nauttien ennen kaikkea Norringtonin ilmeestä, jonka tämän oli
ilmeisen vaikea pitää tyynenä hänen tehdessään pukeutumisestaan yhtä
vihjailevan, melkein viettelevän tapahtuman kuin moni nainen teki
riisuutumisestaan. Hän liu’utti kätensä housuihin paidan mukana asetellessaan
sen helmaa paremmin, työntäen kätensä tarpeettoman syvälle ja napitti sitten
housunsa, katsoen samalla Norringtonia suoraan silmiin, tämän pystymättä
kääntämään katsettaan pois, koska se olisi merkinnyt sitä, että tämä oli
huomannut hänen pelinsä, tulkinnut sen oikein ja kiusaantunut siitä, eikä hän
voinut ainakaan Wilkinsin ja Raffet’n nähden paljastaa ymmärtäneensä, että
merirosvokapteeni Sparrow flirttaili hänelle häpeämättömämmin kuin Port Royalin
huorat. Hän yritti pitää kasvonsa ilmeettöminä, mutta Jack näki hänen suupielistään
ja silmistään, että se ei ollut helppoa.
Saatuaan
housunsa napitettua Jack kumartui eteenpäin ja kurottautui ottamaan liivinsä,
pujottautui siihen, otti sitten niin ikään vuoteelta pitkän kangaskaistaleen,
jonka hän kietoi vyötärönsä ympäri pariinkin kertaan ja nykäisi lopulta
solmuun. Hän vilkaisi Norringtoniin, jonka katseen hän oli päästänyt irti
liiviään pukiessaan ja vaikka tämä edelleen katseli häneen päin, tämä piti
katseensa jossain hänen polvissaan. Jack oli niin vahingoniloisesti
huvittunut, että hänen olisi tehnyt mieli nauraa. Raffet tuijotti häneen
kasvoillaan ilme, joka oli sekoitus epäuskoa ja yhä kasvavaa kiukkua,
Wilkinsin ainoana ollessa oma tyyni itsensä.
”Saisinko
vyöni?” Jack pyysi osoittamatta sanojaan erityisemmin kenellekään, ”Ja
hattuni?”
James
nosti miekkansa kärjellä ensin ruskean nahkavyön lipaston päältä, johon se oli
jätetty rullalle käärittynä ja sinkautti sen vuoteelle, tehden sen jälkeen
saman hatulle, joka oli jätetty vyön viereen. Jack kiitti kohteliaasti ja
kiristi vyön vyötäisilleen, otti sitten takkinsa ja veti sen ylleen, mielessään
ilahtuneena siitä, miten puhdas se nyt oli, ei veri- eikä muitakaan tahroja.
Hän veti yhdellä kädenliikkeellä takin kauluksen alle jääneet hiuksensa esiin
ja istui vuoteelle, asettaen hattunsa vierelleen.
”Saisinko
minä loput tavarani?” hän pyysi, tällä kertaa suoraan Jamesilta, joka
vastaukseksi viittasi Wilkinsiä kahlitsemaan hänet uudelleen.
”Kätenne,
sir?” Wilkins sanoi kohteliaasti. Jack ojensi sävyisästi oikean kätensä ja
antoi Wilkinsin tehdä työnsä. Vasta sen jälkeen James otti lipaston päältä
hänen vähät tavaransa ja tuli vuoteen viereen, tuupaten ne pienen epäröinnin
jälkeen hänen ojennettuun vasempaan käteensä.
”Kiitos”,
Jack sanoi ja työnsi rahat sekä taskumatin takkinsa taskuun. James tunsi
huojennusta Jackin ollessa jälleen kiinni vuoteessa ja rentoutui sen verran,
että uskalsi panna miekkansa pois.
”Olkaa
hyvä”, hän sanoi, ”Tosin ei teillä niille juurikaan enää ole käyttöä.”
”Käyttöä
tai ei”, Jack sanoi avaten pienen hopeisen rasian ja vilkaisten itseään sen
kannen sisäpuolella olevasta peilistä, ”ne kuitenkin ovat minun ja minulla on
oikeus ottaa ne mukaani”, hän ojensi avonaista rasiaa Jamesia kohden, ”Vai
haluatteko te kenties minun kohlini? Ette? Niin arvelinkin.”
”Minä
en kestä teitä nyt minuuttiakaan kauempaa enää”, James puuskahti tuskastuneena
ja käänsi hänelle selkänsä, ”Pari tuntia, Sparrow, sitten tulen noutamaan
teidät.”
”Kaikin
mokomin”, Jack sanoi, ”Ette sattumoisin voisi toimittaa minulle pullon tai pari
hyvää rommia?”
”Mitä?”
James kääntyi uudelleen häneen päin, kesken matkansa huoneen poikki.
”Rommia”,
Jack sanoi, ”Kai kuolemaantuomittu mies saa vetää elämänsä viimeiset kännit?”
”Todellakaan ette saa”, James sanoi painokkaasti, ”Teissä on riittävästi kestämistä selvin päinkin, joten ei tulisi mieleenikään katsella teitä, kun olette humalassa.”
”Todellakaan ette saa”, James sanoi painokkaasti, ”Teissä on riittävästi kestämistä selvin päinkin, joten ei tulisi mieleenikään katsella teitä, kun olette humalassa.”
Hän
poistui kiivain askelin huoneesta jättäen Wilkinsin ja Raffet’n katselemaan
neuvottoman oloisina toisiaan ja Jackia, joka vaikutti siltä kuin ei olisi
piitannut heidän läsnäolostaan, vaan alkoi hyräillä jotain sävelmää, samalla tutkien
tarkasti rasiassa olevia puutikkuja. Raffet laski muskettinsa alas.
”Taitaa
olla teidän vartiovuoronne”, hän sanoi Wilkinsille, joka pudisti päätään ja
alkoi siirtyä ovelle.
”Ei
ala vielä”, hän sanoi, ”Menen keittiöön, minulle on varattu siellä jotain”, hän
naurahti, ”Keittäjätär on komea leski-ihminen, tiedättekö?”
”Wilkins”
Raffet sanoi toruvasti, ”ettekö te ole aviossa?”
”Niin?
Ja mitä sitten?” Wilkins vastasi virnistäen ja poistui huoneesta huutaen vielä
mennessään: ”Vartioikaa häntä hyvin, kersantti, ja olkaa varuillanne. Mutta ei
teidän hänelle seuraa tarvitse pitää.”
Hänen
äänensä häipyi kuulumattomiin, mutta Raffet ei silti voinut olla huutamatta
käytävään mennessään sulkemaan ovea hänen jälkeensä:
”Minä
teen tämän omalla tavallani, Wilkins!” hän kääntyi Jackiin päin, ”Mitä te nyt
teette?”
Hän
saattoi vain töllistellä suu auki Jackia, joka kaikessa rauhassa veti rajauksen
ensin vasempaan silmäänsä ja sitten oikeaan, vilkaisten sen jälkeen nopeasti
lopputulosta peilistä ennen kuin napsautti rasian kiinni ja työnsi sen
taskuunsa.
”No,
miltä se sinusta näytti, poika?” hän kysyi sitten nostaen katseensa ja Raffet
ymmärsi, mikä hänen silmissään oli ollut niin outoa; nyt kun väriä oli enemmän,
sen näki selvemmin.
”Öh?”
hän sai sanottua. Jack pujotti oikean kätensä nahkaiseen kämmensuojansa sisään,
työnnettyään sitä ennen kahleen niin pitkälle kyynärpäätä kohden kuin sai sen
liukumaan. Noin, nyt hän alkoi tuntea olonsa kotoisaksi. Sitä paitsi, jos hän
saisi tilaisuutensa paeta, hänen ei tarvitsisi tuhlata kallisarvoista aikaansa
enää pukeutumiseen.
Raffet
näytti edelleenkin epävarmalta sen suhteen, mitä hänen oikein pitäisi tehdä ja
miten suhtautua vankiin, jonka käytös oli lähinnä hermostuttavaa. Hän ei
tuntenut itseään lainkaan niin vahvaksi ja itsevarmaksi kuin oli tuntenut
silloin, kun Sparrow oli ollut vuoteella vielä puolipukeissaan ja ennen kuin
hän oli joutunut katselemaan tämän omalaatuista pukeutumisesitystä. Vai oliko
hän ainoa, jota se oli hermostuttanut, hänen tarkalleen tietämättä, miksi?
Wilkins ja kommodoori Norrington eivät olleet näyttäneet siltä, että heidän
mielestään tilanteessa olisi ollut jotain tavanomaisuudesta poikkeavaa. Hän
katsoi parhaaksi pudistaa päätään ja käveli takaisin vartiopaikalleen
nojatuoliin.
Tällä
kertaa Jack ei pannut pahakseen hänen läsnäoloaan. Kaikki sujui nyt niin kuin
hän toivoi, viimeinkin. Ehkä hänen onnensa oli lopultakin kääntynyt. Hän
odotti jonkin aikaa, hiljaisuuden vallitessa huoneessa, antoi kersantin hieman
koota itsensä, mutta ei liian kauan, ettei Wilkins ehtisi tulla takaisin.
”Minusta
tuntuu, että minä muistan sinun vaimosi”, Jack sanoi jonkin ajan kuluttua ja
vilkaisi kersanttiin.
”Mitä?”
Raffet äännähti, ”Muistatte…?”
”Hoikka
tyttö yksinkertaisessa puvussa”, Jack sanoi Raffet’n ilmeen kertoessa hänelle,
että hän oli arvannut oikein, vaikka hänellä ei ollut minkäänlaista muistikuvaa
siitä, millaisia naisia hänen upottamassaan kauppalaivassa oli ollut. Hän oli
ollut aivan liian poissa tolaltaan sen tosiseikan edessä, että laiva oli ollut
uppoamaisillaan lasti yhä ruumassaan, että olisi jaksanut kiinnittää huomionsa
siihen, miltä matkustajat olivat näyttäneet. Oli vain helppo arvata, millaisen
naisen kersantti Raffet oli ottanut vaimokseen, ”Pienet pelästyneet kasvot,
ruskeat hiukset?”
”Oikeastaan
ne ovat vähän punertavat”, Raffet myönsi avuttomasti.
”Totta,
niinhän ne olivatkin”, Jack sanoi muistellen, että viimeisin hänen näkemänsä
punatukkainen nainen oli ollut maksullinen naikkonen, jonka kanssa hän oli
viettänyt muutamia miellyttäviä hetkiä Santo Domingossa, ”Muistan, kuinka
laskevan auringon valo sai ne melkein leiskumaan, kun nostin hänet veneeseen
ennen kuin purjehdin pois.”
”Nostitte?”
Jackin
kasvoille nousi monimielinen hymy, jonka hämmentynyt Raffet tulkitsi juuri siten
kuin Jack halusikin hänen sen tulkitsevan.
”Vaimosi
on hyvin pehmeä”, Jack sanoi, ”hyvin lämmin… hyvin myöntyväinen.”
Raffet
ponnahti seisomaan niin nopeasti, että ase hänen sylistään putosi kolahtaen
lattialle ja hän oli muutamalla harppauksen Jackin vierellä, puristaen kätensä
nyrkkiin, katsoen Jackiin silmät leimuten vihaa.
”Te…
te kirottu merirosvo!” hän ähkäisi. Jack katsoi häneen kasvoillaan
nautinnollinen ilme.
”Kuvailenko
minä teille, miltä hänen reisiensä sisäpinnan iho tuntuu?” hän kysyi ja tiesi
tuuppaavansa kysymyksellään kersantti Raffet’n järkevän ajattelun tuolle
puolen.
”Tapan
teidät”, Raffet sai sanottua ilmoille sen ainoan ajatuksen, joka hänen päässään
enää oli. Jack nauroi pilkallisesti.
”Ei,
et sinä minua tapa, poika”, hän sanoi ja vetäytyi nopeasti taaksepäin kersantin
heittäytyessä hänen päälleen tavoitellen hänen kurkkuaan kuristaakseen hänet.
Jack tarttui nopeasti hänen ranteeseensa vapaalla kädellään ja nykäisi hänet
tasapainosta. Raffet ei raivonsa keskellä ehtinyt tajuta miten se oikein
tapahtui, ymmärtäen vain, että äkkiä hänet kiskaistiin vasten Jack Sparrow’ta,
selkä tämän rintaa vasten, ja hänen kaulaansa vasten painui jotain kylmää ja
kovaa, salvaten hänen hengityksensä. Hän sätki jaloillaan avuttomasti ja mitä enemmän
hän rimpuili, sen tiukemmaksi puristus hänen kaulallaan kävi. Hän näki
silmissään vilkkuvia valoja ja tajusi, että hänen kurkunpäänsä rutistuisi
kasaan pian. Minä kuolen, hän ajatteli.
”Kiristänkö
vielä?” hän kuuli kuiskauksen korvaansa, hellän ja samalla julman, ”Se on minun
kahleeni, poika, tuntuuko se hyvältä kaulasi ympärillä?”
Raffet
ei pystynyt vastaamaan mitään, aukoi vain suutaan.
”Tuntuukohan
hirttäminen tältä, mitä luulet?” Jack kysyi edelleen kuiskaten ja jännitti
oikeata kättään vielä aavistuksen verran, tarkaten, miten kahleen ketjut
painuivat vasten kersantin kaulaa, ja ilme tämän kasvoilla kertoi hänelle, että
tämä oli vähällä menettää tajuntansa hapenpuutteesta ja silkasta kauhusta, ”Ei,
Raffet, ei se taida tuntua tältä. Lyhyt, nopea pudotus ja sitten – naps.”
Hän
nosti vasemman kätensä ja päästi sen tutkimisretkelle kersantin vartalolle ja
vaatteisiin, tämän lainkaan huomaamatta sitä tai ainakaan reagoimatta siihen.
Hänen sormensa kulkivat kevyesti, tunnustellen, kunnes hän tunsi sormiensa
alla etsimänsä ja veti sen kersantin vyöstä tavalla, jota kuka tahansa
ammattimainen taskuvaras olisi kadehtinut.
”Raffet,
sinä typerä nulikka” hän kuiski edelleen miehen korvaan, ”sinä aliarvioit minut
ja tulit liian lähelle. Wilkins varoitti sinua, mutta sinä et silti ymmärtänyt
omaa parastasi”, hän työnsi pienen metallipuikon taskuunsa, ”Voisin lähettää
sinut edeltäni helvettiin – tai taivaaseen, mihin tässä sitten itse kukin on
matkalla – mutta en usko, että sinulla on sinne vielä kiirettä.”
Kersantti
Raffet tiesi kuolleensa tuntiessaan lentävänsä ja pystyessään taas vetämään
keuhkonsa täyteen ilmaa, mutta kivulias pysähdys kertoi hänelle, että hän oli
sittenkin erehtynyt. Kolahdus ja kipu hänen otsassaan johtuivat siitä, että
Sparrow’n tönäistessä hänet alas vuoteelta hän löi otsansa lattiaan,
sortuessaan voimattomana siihen. Hän päästeli tukahtuneita äännähdyksiä
haukkoessaan ilmaa ja kompuroidessaan polvilleen, päästääkseen konttaamaan
kauemmas, hullun merirosvokapteenin ulottumattomiin. Ovi, hänen oli päästävä
ovelle ja siitä ulos.
”Mihin
matka?” Jack kysyi hänen takaansa.
”Norr…
Norrington”, Raffet kähisi.
”Ooh!” Jack sanoi moittivasti,
”Norrington varmasti riemastuu, jos juokset itkemään hänen olkaansa vasten,
että tulit vähän liian lähelle minua. Käsitätkö?”
Raffet
pysähtyi oven eteen ja roikutti päätään.
”Ei…
ei”, hän melkein uikutti.
”Ei
niin”, hän kuuli Jackin äänen edelleen takaansa, ”Ei kannata kertoa hänelle
mitään, jos et tahdo huomata olevasi pikkurouvan kanssa ihan puilla paljailla
lennettyäsi pihalle armeijasta.”
”Minä…”
Raffet lysähti lattialle istumaan, selin Jackiin ja hankasi kaulaansa molemmin
käsin. Hänestä tuntui kuin kahle puristaisi sitä edelleen.
”Ajatella,
että sinulla oli pokkaa nimitellä Wilkinsiä typerykseksi”, Jack sanoi,
”Wilkinsiä, joka ei olisi koskaan antanut minulle tilaisuutta tehdä tuota.
Sinulla on vielä paljon oppimista, poika.”
Raffet
vääntäytyi hitaasti polvilleen, sitten jaloilleen ja kääntyi viimein katsoman
Jackia, joka istui vuoteella ivallisen oloisena, mutta tyynenä, nojaten
selkäänsä sängynpäätyyn, jalat ojennettuina eteensä, nilkoista ristittyinä.
”Minä
vihaan teitä”, Raffet sai sanottua. Jack katsoi häneen myötätuntoisesti,
melkein säälien.
”Sinne
vaan jonon päähän, Raffet”, hän sanoi. Raffet laahusti aseensa luo, otti sen ja
poistui huoneesta. Jack kuuli hänen kiertävän avainta lukiten oven
ulkopuolelta ja tiesi, ettei hän tulisi enää takaisin.
Muutaman
minuutin odotuksen jälkeen Jack otti metallipuikon taskustaan ja sovitti sitä
ranteessaan olevaan lukkoon. Hän oli ollut oikeassa; se oli parempi kuin
hiusneulat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti