tiistai 4. maaliskuuta 2014

Olipa kerran Jack Sparrow

Olipa kerran pieni tyttö, joka uskoi vakaasti, että isona hänestä tulisi merirosvo.

Eipä tullut minusta merirosvoa, mutta Jack Sparrow'n tavattuani minulle tuli pakottava tarve kirjoittaa muistiin Jackin seikkailuista muutamia. Tartuin kynään ja paperiin ja kirjoitin viisi tarinaa, jotka julkaisin netissä vuosina 2003-2004. Tarinoita oli syntymässä kuudeskin, mutta sitten elämä vei mennessään, eikä se enää valmistunut.

Tarinat jäivät kuitenkin nettiin siihen asti, kunnes Geocities lopetti ja hävitti tarinat bittiavaruuteen. Elämän kuohuissa hädin tuskin muistin mitään kirjoittaneenikaan ja kuvittelin, ettei kukaan muukaan muistanut. Erehdyin, sillä sain hiljattain viestin, että tarinani paitsi muistettiin niin niitä myös yhä kaivattiin ja kuten sananlaskussakin sanotaan, niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Päätin siis vastata huutoon ja
aikani tietokoneeni arkistoja tongittuani löysin kuin löysinkin tarinani, tein niille sivuston Bloggeriin ja laitoin esille. Yhtään sanaa lisäämättä tai poistamatta.

Tässä ne nyt sitten ovat, jälleen, Kidan Jack Sparrow-tarinat.


 * * * * *
Jack Sparrow on Disneyn luoma ja omistama henkilöhahmo, elokuvasta "Mustan helmen kirous", nämä sivut on tehty puhtaasti fani-pohjalta ja suuresta rakkaudesta Jack Sparrow'hun, ilman mitään kaupallisia pyrkimyksiä tai tavoitteita.

"Minun" Jack Sparrow'ni on oma näkemykseni ko. henkilöstä, perustuen siihen, mitä elokuvassa olen nähnyt ja mikä oma kokemusmaailmani on. Se ei ehkä vastaa jonkun toisen näkemystä, mutta se minulle sallittakoon.

* * * * *

Tarinat on siis kirjoitettu "Mustan helmen kirouksen" ilmestymisen jälkeen, ennen sitä seuranneita jatko-osia. Niinpä Jack seikkailee maailmassa, jossa ei ole Krakenia, ei Davy Jonesia eikä edes Nuoruudenlähdettä. On se ihan alkuperäinen Jack, Elizabeth, Will ja kommodori Norrington.

Siihen, että merkitsin tekstit aikuisille tarkoitetuksi sisällöksi, on syynsä. Jos joku pahastuu siitä, miten olen Jackin nähnyt ja käsitellyt, olen pahoillani. Tai oikeastaan, en olekaan. 

Tarinat aikajärjestyksessä, missä ne on suositeltavaa lukea, koska ne ovat jatkumoa toisilleen:

- Kahdeksan arkullista kultaa
- Rakkaus vai velvollisuus
- Elysion
- Ota kiinni jos saat
- Isla Muerta

Linkit tarinoihin löytyvät skrollaamalla sivua alaspäin.

KAHDEKSAN ARKULLISTA KULTAA - Luku 1



Hän hätkähti hereille omituiseen tunteeseen, että jotain puuttui. Ennen kuin hän sai silmiään raolleen, hän tajusi mitä se oli: laiva ei keinunut, eikä hän kuullut mitään tuttuja ääniä. Hänen silmänsä rävähtivät auki ja havainnoitsivat ensimmäisenä valkoisen lautakaton. Ei näyttänyt tutulta. Hän ei ollut siellä, missä hänen piti olla. Pään kääntäminen sai hänet tiedostamaan jyskyttävän päänsäryn ja ikkunasta tulviva kirkas auringonpaiste sai hänet sulkemaan silmänsä silkasta tuskasta. Hän uskaltautui avaamaan silmänsä uudelleen varovasti, hyvin varovasti. Paljon valkoista, ikkunassa valkoiset verhotkin, joita raollaan olevasta ikkunasta tuleva ilmavirta liehutti kevyesti. Jep, hän ei missään tapauksessa ollut Black Pearlilla.
Hän makasi vielä hetken siinä, palauttaen mieleensä edellisillan tapahtumia ja samalla rekisteröiden kuivan suunsa ja tarpeensa saada jotain juotavaa. Oli noustava, jos hän halusi tehdä asialle jotain. Kai täältä ainakin vettä löytyisi? Vaivalloisesti hän ponnistautui istumaan vuoteessa, painoi kätensä särkeville ohimoilleen ja huokaisi. Ehdottomasti liikaa rommia, liikaa viiniä ja ties mitä muuta, hän ei pystynyt muistamaan loppuillasta mitään, ei edes sitä, kuinka hän tähän sänkyyn oli päätynyt. Ilmeisesti hän kuitenkin oli viettänyt siinä yönsä yksin. Takin hän oli riisunut, se oli tuolilla lähellä ikkunaa, samoin hänen pistoolinsa, mutta saappaat hänellä oli näköjään yhä jaloissaan. Vyön solki oli takertunut päällyslakanan pitseihin ja hetken sen kanssa turhaan taisteltuaan hän kiskaisi lakanaa niin kovakouraisesti, että pala pitsiä jäi roikkumaan hänen solkeensa.
"Ei helvetin helvetti", hän sanoi puoliääneen itselleen ja hivutti jalkansa sängyn reunan yli. Hän muisti vielä melko selkeästi, kuinka hän oli lähtenyt Black Pearlilta, tavannut Parkinsin, miehen, jota hän oli tullut tapaamaan ja hän muisti myöskin asettuneensa päivällispöytään tämän ja tämän perheen kanssa. Mutta sen jälkeen muistikuvat alkoivat olla varsin hajanaisia, eikä hän itse asiassa ollut täysin varma siitä, oliko hän enää edes Parkinsin talossa vai jossain muualla. Hän kirosi vielä uudelleen antaumuksella itseään sekä omaa varomattomuuttaan ja typeryyttään. Hänen ei olisi pitänyt tehdä tätä, hänen ei olisi pitänyt lähteä Black Pearlilta sillä tavoin, täysin vieraiden ihmisten pariin, ei varsinkaan siinä tilassa. Oli pantava hänen hyvän tuurinsa tiliin, että kaikesta huolimatta kaikki näytti olevan kunnossa; jos ei olisi ollut, hän tuskin olisi nukkunut pitsilakanoissa eikä hänen pistooliansakaan olisi jätetty hänen ulottuvilleen.
Jonkin aikaa siinä istuttuaan ja voimia kerättyään hän ponnistautui varovasti seisomaan ja pahoinvoinnin aalto pyyhkäisi hänen ylitseen. Hän tajusi antavansa ylen juuri siihen paikkaan, syöksyi kohti avonaista ikkunaa ja sai juuri päänsä ulos siitä ennen kuin sylkäisi ulos kaiken sen, jota edellispäivänä oli sisäänsä ahtanut.
"Kapteeni Sparrow!" ääni tervehti häntä alhaalta. Hän kohotti päänsä, pyyhki silmistään kyyneleitä ja pystyi vain tuijottamaan alhaalla seisovaa miestä, jonka kasvoilta kuvastui suoranainen kauhu ja tyrmistys. "Te… te olette näemmä herännyt."
Jack Sparrow olisi mielellään vastannut, mutta minkäänlaisen järjellisen vastauksen sijasta hän sai aikaiseksi vain uuden ryöpyn suustaan. Hän havainnoitsi vointiinsa nähden yllättävän terävästi sen, kuinka hänen edellisiltainen ateriansa teki vanan talon rapattuun seinään.
"Uh", hän sai sanottua ja haroi kaksin käsin hiuksia pois kasvoiltaan.
Hänen isäntänsä, Eliah Parkins oli peruuttanut turvallisen välimatkan ja aukoi suutaan ilmeisen järkyttyneenä siitä, mitä kapteeni oli juuri tehnyt hänen talonsa julkisivun seinälle. Hän katsoi vuoron perään seinään, kapteeniin ja taas seinään ennen kuin pitkäksi venyneen hiljaisuuden jälkeen näytti kokoavansa itsensä ja sai viimein sanottua, kiukun tukahduttamalla äänellä:
"Jaksaisittekohan mitenkään tulla alakertaan aamiaiselle kanssamme? Heräsitte juuri sopivasti liittyäksenne seuraamme."
Jack Sparrow tyytyi nyökkäämään. Hän veti päänsä ikkunasta, otti muutaman epävarman askeleen ensin yhteen suuntaan, sitten toiseen kuin ei osaisi päättää, minne päin lähtisi. Sitten hän huomasi pienellä pöydällä olevan pesuvadin ja kannullisen vettä, joka oli varattu hänen aamupesuaan varten. Kaksi käsin hän kohotti kannun huulilleen ja joi ahnaasti, haalean veden valuessa hänen leukaansa ja kahdelle ohuelle palmikolle letitettyä leukapartaansa pitkin hänen rinnuksilleen. Sammutettuaan janonsa hän röyhtäisi, kuivasi leukaansa ja rintaansa pieneen pyyhkeeseen ja otti sitten tuolilta pistoolinsa ja tarkastettuaan, että se oli kunnossa, työnsi sen vyöhönsä.

***

Jack Sparrow'n pään hävittyä yläkerran vierashuoneen ikkunasta Eliah Parkins oli huutanut puutarhurinsa siivoamaan seinää ja oli itse poistunut raivoissaan puutarhaan. Hän oli jo ollut tulossa sisälle aamukävelyltään, mutta kapteeni Sparrow'n näkeminen riitti pilaamaan hänen mielialansa, puhumattakaan siitä, mitä mies oli juuri tehnyt hänen kauniille talolleen. Hänen oli pakko kävellä muutama ylimääräinen askel puutarhansa rauhassa, jotta yleensä sietäisi tulevan aamiaisen tuon omituisen kapteenin seurassa ilman että kävisi tähän käsiksi, minkä hän olisi tehnyt enemmän kuin mielellään. Mielessään hän kirosi sitä päivää, jolloin oli miehestä ensimmäisen kerran kuullut. Kapteeni Jack Sparrow, todellakin! Varsinainen narrikapteeni.
Hän oli tehnyt varovaisia tiedusteluja usean kuukauden ajan; hän tarvitsi paitsi nopean aluksen niin ennen kaikkea myös miehen, joka ei ollut kovin tarkka siitä, mitä hänen laivallaan kuljetettaisiin ja joka osaisi toimittaa lastin perille mahdollisimman huomaamattomasti. Parkinsilla oli toki omistuksessaan useitakin laivoja, hänen laajennettuaan liiketoimintaansa sitä mukaa kuin hänen varallisuutensa vuosien kuluessa oli kasvanut. Hän oli taitava liikemies, hän oli ollut riittävän häikäilemätön ja ovela kartuttaessaan omaisuuttaan ja myös tiesi oman arvonsa. Tupakkaa ja kahvia sekä muita uuden maailman rikkauksia kuljetettiin hänen tiluksiltaan, hänen laivoillaan Eurooppaan asti, hänet tunnettiin kunniallisena kauppiaana ja hän menestyi. Mutta nyt oli myös tavaraerä, jonka hän halusi toimittaa eteenpäin, ottamatta sitä riskiä, että sitä koskaan löydettäisiin hänen omistamastaan laivasta tai että sitä mitenkään muutoinkaan pystyttäisiin yhdistämään juuri häneen. Hän oli liikekumppaneidensa ja tuttaviensa kanssa asiasta kautta rantain keskusteltuaan muutaman kerran törmännyt Jack Sparrow'n nimeen ja oli lopulta tehnyt päätöksen asian tiimoilta, pyytäen vaimonsa veljeä, Charles Goldia, etsimään kapteeni Sparrow'n ja toimittamaan miehen laivoineen hänen luokseen. Hän olisi tietenkin voinut tehdä sen itsekin, mutta hän ei ollut halunnut, että hänen aikeistaan leviäisi edes huhuja yhtään laajemmalle kuin oli välttämätön pakko. Hän ei ollut ihastunut ajatukseen, että hänen nimensä mitenkään yhdistettäisiin Sparrow'n nimeen, joskaan sitä ei täysin ollut voinut välttääkään, koska kaikki tiesivät, että Charles oli hänen lankonsa. Asialla ei kuitenkaan ollut suurta merkitystä, kaikki hänen tuttavansa tiesivät myös, että Charles oli kyvytön mitättömyys, josta ei oikein muuhun ollut kuin riekkumaan Port Royalin porttoloissa, ja siksi oli ollut tavallaan turvallista uskoa tehtävä hänelle. Asiaan oli vaikuttanut myös hänen vaimonsa taukoamaton marina siitä, kuinka Charlesin pitäisi saada näyttää kykyjään edes jossain. Catherine oli anellut niin kauan, että vain päästäkseen kuuntelemasta tämän toistuvia pyyntöjä Parkins oli antanut periksi. Tehköön Charles nyt jotain sitten ylläpitonsa eteen, ehkä hän jopa yllättäisi ja pystyisi hoitamaan tämän yksinkertaisen työn.
"Olen jo miltei tavoittanut hänet", hän lankonsa oli tullut kertomaan siinä vaiheessa, kun Parkins oli jo alkanut uskoa, ettei tämäkään asia hoituisi mitenkään päin niin kauan kuin Charles oli sitä hoitamassa, ja oli huomauttanutkin siitä muutaman kerran, joka kerran jälkeen painokkaammin ja ivallisemmin äänensävyin, "Nyt olen onnistunut löytämään miehen joka voi toimittaa hänelle sanan heti, kun hän on näillä main. Hänen laivansa nimi on Black Pearl."
Parkins oli miettinyt hetken, varmana siitä, että oli kuullut tuon nimen aiemmin.
"Black Pearl", hän sitten sanoi, "eikö siihen liity jotain outoa… jokin tarina kirotusta laivasta?"
"Äh", hänen lankonsa oli vastannut kättään heilauttaen, "turhaa taikauskoista höpinää. Hawkins on tavannutkin Sparrow'n sekä niin hänen laivansa kuin miehistönsä ja sanoo, ettei heissä ole mitään kummallista. Laiva on erinomainen ja Sparrow kuulemma hallitsee laivansa."
"Hyvä on", Parkins oli sanonut, "Hoida mies tänne laivoineen mahdollisimman huomaamattomasti ja mahdollisimman nopeassa aikataulussa."
"Mihin sinulla on kiire?" Charles oli kysynyt, "Mitä oikein aiot kuljettaa?"
"Se ei kuulu alkuunkaan sinulle", Parkins oli vastannut silmäillen lankoaan halveksivin ilmein.
Mies oli hoidettu paikalle, lopulta. Se oli kestänyt tuskastuttavan kauan, tietenkin, kun Charles oli ollut asiaa hoitamassa, ja Parkins oli ollut valmis jo jättämään asian sikseen. Hän oli kysynyt työnjohtajansa, McCourtin, halukkuutta saattaa Charlesin tehtävä loppuun, mutta hänen lankonsa ja vaimonsa olivat kilvan pyytäneet häneltä kärsivällisyyttä ja hän oli myöntynyt vastahakoisesti kuunnellessaan Charlesin vuolaita selityksiä siitä, kuinka Sparrow'ta ei ollut helppo tavoittaa, mies oli enimmäkseen merellä, ja vältteli kaikkia vilkkaampia satamia. Tieto tästä tyydytti Parkinsia; jos miehellä oli syynsä pysytellä poissa virkavallan ulottuvilta, tässä oli ilmiselvästi mies juuri hänen tarpeisiinsa.

***

Enää hän ei ollut varma, oliko kenelläkään tarvetta, johon Jack Sparrow voisi vastata. Hän oli pitkin päivää viivähtänyt seisomassa talonsa parvekkeella merelle katsellen sinä päivänä, kun kapteeni Sparrow'n ja hänen laivansa todennäköisemmin piti saapua, ja kun Black Pearl todellakin oli ilmestynyt näköpiiriin ja lipunut reipasta vauhtia matalaan lahteen, jonka rannalla hänen talonsa ja tiluksensa sijaitsivat, hän oli ollut innoissaan kuin pikkupoika syntymäpäivänsä aamuna. Black Pearlin oli pitänyt ankkuroitua melko kauas lahdelle ja Parkins oli lähettänyt Charlesin paitsi toivottamaan kapteenin tervetulleeksi niin myös hakemaan tämän maihin. Charles oli tapansa mukaan näyttänyt hapanta naamaa saatuaan häneltä suoria käskyjä, mutta hän ei jaksanut välittää miehen oikuttelusta. Suorat käskyt tuntuivat olevan ainoa tapa, jolla Charlesin sai tekemään yleensä mitään; jos tälle jätti liian paljon varaa käyttää omaa harkintakykyään, asiat yleensä menivät enemmän tai vähemmän pieleen. Parkins olisi mielellään lähtenyt itsekin Black Pearlille, mutta ei halunnut vaikuttaa liian innokkaalta. Hän uskoi tekevänsä paremman vaikutuksen vastaanottaessaan kapteenin maissa, ja lisäksi oli varmasti helpompi päästä hinnasta sopimukseen, jos kapteeni Sparrow ei ymmärtäisi, miten paljon hän tätä ja tämän laivaa tarvitsi.
Hänen vaimonsa oli tullut hänen vierelleen ja tämän läsnäolo oli jäähdyttänyt hänen innostustaan sen verran, ettei hän aikeistaan huolimatta ollut lähtenyt etsimään sisältä kaukoputkea, jotta olisi voinut tähyillä venettä, jonka paljain silmin juuri ja juuri erotti kiinnittyvän laivaan. Hän ei halunnut vaimonsa huomaavan hänen innostustaan ja ajattelevan, että hän oli lapsellinen. Ajatus siitä, että tämä nauraisi salaa hänen kiihkolleen ja pitäisi itseään häntä parempana ärsytti häntä, vaikka ymmärsikin, ettei hän voinut syyttää tätä siitä, että häpeili käytöstään, kun vertasi sitä tämän tyyneyteen, mitä ei tuntunut mikään järkyttävän. Ei mikään, vaikka hän oli yrittänyt järkyttää sitä, milloin hyvällä, milloin pahalla ja oli ärsyyntynyt sitä enemmän mitä tyynemmäksi hänen vaimonsa kävi. Kylmä ämmä, hänen mielessään välähti, kun hän katsoi sivusilmällä naista, joka jäi seisomaan hänen vierelleen, niin kauniina, että salpasi melkein hengityksen jos häntä kävi katsomaan tarkemmin, yhäkin, näiden vuosien jälkeen, joina hän oli tätä saanut katsella, kauniina ja samalla etäisenä, kuin hän olisi sulkenut kaikki tunteensa kasvojensa valkoisen, liikkumattoman naamion taakse.
He saivat seisoa siinä pitkään laivaa tähyillen, ja he seisoivat siinä, kunnes rouva Parkins kyllästyi seisomiseen ja palasi takaisin sisään, hänen miehensä jäädessä itsepäisesti parvekkeelle, vaikka hänen jalkansa alkoivat väsyä ja hermonsa kiristyä. Ensimmäisen puolen tunnin kuluttua hän oli istunut alas ja alkanut poltella pitkää piippuaan, jonka palvelija oli hänelle kiikuttanut.
"Mihin he nyt oikein ovat jääneet?" Parkins puuskahti lopulta vaimolleen, joka jälleen kerran tuli varovasti vilkaisemaan, vieläkö hänen miehensä jaksoi tuijotella lahdelle, jossa Black Pearl oli ankkurissa, osa purjeista kokoon käärittyinä. Oli kulunut jo pitkälti toista tuntia siitä, kun Charlesin vene oli saavuttanut laivan. Samassa hän oli havaitsevinaan jotain liikettä ja aivan oikein; viimein vene erkani laivasta, "No nyt! Vihdoinkin!"
"Käsken tuoda ruuan tarjolle", hänen vaimonsa sanoi.
"Käske, käske… ", Parkins puuskahti hermostuneesti, vähän ärsyyntyneenä siitä, että Catherine vaivasi häntä moisella asialla, joka oli täysin vaimon vastuualuetta, "Onhan Anna vaihtanut asua? Kapteeni on todella, todella tärkeä vieras ja siksi kaiken pitää nyt jos koskaan olla kunnossa. Sama koskee sinua, Catherine! Kapteeni on kunniavieras ja häntä pitää kohdella sen mukaisesti."
Hän seuraili katseellaan veneen lähestymistä ja kun se viimein oli niin lähellä rantaa, että katosi puiden taakse, hän antoi periksi uteliaisuudelleen ja kiiruhti alas rantalaiturille vastaanottamaan vierastaan. Innokkuutta tai ei, hän oli odottanut tätä tapaamista jo riittävän kauan, eikä Catherine sitä paitsi ollut näkemässä hänen menoaan, kun hän matkasi rantaan melkein puolijuoksua, siitäkin huolimatta, että hikikarpalot nousivat hänen otsalleen jo puolimatkassa.

***

Laiturilla hän tapasi ensimmäisenä lankonsa, joka oli jo ehtinyt nousta veneestä. Hän näytti huvittuneelta, vähän liiankin kanssa. Parkins katsoi häntä toisenkin kerran ja ymmärsi, että hänen lankonsa oli juovuksissa. Se ei ollut mitään uutta, mutta ärsytti Parkinsia silti.
"Kapteeni ei ole oikein… salonkikelpoinen", Charles sanoi ja naurahti tavalla, joka Parkinsin korvissa kuulosti ivalliselta, eikä hän käsittänyt, miksi Charles oli ivallinen. Tämä oli useinkin ivallinen kuvitellessaan voivansa loukata häntä sillä, mutta juuri nyt hän ei keksinyt, mistä syystä moinen äänensävy ja ilkeä hymy, joka ei ylettynyt Charlesin suupieliä pitemmälle. Hän siirsi katseensa veneeseen, jota parhaillaan kiinnitettiin köysillä laiturin touveihin.
Kapteeni Sparrow nousi seisomaan ja kapusi laiturille. Parkins ei voinut alkuun muuta kuin tuijottaa miestä. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli, että mies oli joko hullu tai humalassa tai mahdollisesti molempia. Sitten hän epäili erehtyneensä; ei, tämä komeljanttari ei voinut olla hänen odottamansa henkilö, kapteeni oli tietysti jäänyt laivaan ja lähettänyt sijastaan jonkun muun. Mutta hän ei ollut erehtynyt.
"Kapteeni Sparrow", hänen lankonsa esitteli tukahtuneella äänellä ja Parkins huomasi, että hän pidätteli naurua, "herra Eliah Parkins."
Parkins otti vaistomaisesti pienen, tuskin huomaamattoman askeleen taaksepäin, kun Sparrow asteli lanteitaan keinutellen häntä kohti. Mies huojahteli omituisesti kävellessään ja kaikki hänen eleensä olivat jotenkin liioiteltuja. Hän pysähtyi, ojensi kätensä ja väläytti leveän hymyn, joka paljasti hänen suussaan useita kultahampaita.
"Terve", hän sanoi sössöttävällä äänellä ja kallisti päätään keikistellen, "Hauska tavata."
"Samoin, samoin". Parkins tarttui varovasti käteen, jonka kapteeni hänelle ojensi, puristi tehottomasti, eikä pystynyt muuhun kuin tuijottamaan miestä; hattureuhkaa, jonka alta näkyi hänen päänsä ympäri kiedotun punaisen huivin alareuna ja huivin alapuolella häntä jotenkin lapsellisen avoimin ilmein tutkivia ruskeita silmiä, joiden ympärille oli tuhrittu omituisesti mustaa väriä. Hänen tummissa, pitkissä, sotkuisissa hiuksissaan roikkui helmiä ja pieniä palmikoita ja leukapartansakin tuo ihmeotus oli solminut kahdelle palmikolle ja koristellut ne helmin, suoran nenän alla ylähuulta koristivat mustat viikset, joiden alla suu hymyili edelleen valloittavasti. Parkins siirsi katseensa alaspäin, avonaiseen paitaan, liiviin, hänen vyötärönsä ympäri moneen kertaan kiedottuun pitkään kankaaseen, jonka päät roikkuivat alas hänen pohkeisiinsa asti, takkiin, housuihin ja saappaisiin, joiden varret oli taitettu kaksin kerroin hänen polviensa alapuolelta. Mies oli ennen kaikkea rähjäisen näköinen hatusta saappaankärkiin asti, lukuun ottamatta yksinkertaista, valkoista paitaa, jonka puhtaus sai muun vaatetuksen näyttämään entistäkin surkeammalta. Parkins voihkaisi hengessään, mutta ei uskonut voivansa enää perääntyä tilanteesta. Sitä paitsi hän ei ollut erehtynyt kuvitellessaan kapteenin olevan juovuksissa; mies näytti siltä kuin hänen olisi vaikea saada kunnollista jalansijaa siinä laiturilla seisoessaan ja hän tuoksahti yhtä vahvasti alkoholille kuin Charleskin.
Parkins nappasi lankoaan tiukasti käsivarresta kiinni ja vetäisi tämän hiukan kauemmas kapteenista, joka oli kääntynyt antamaan ohjeita muutamille veneessä oleville miehille, jotka oletettavasti kuuluivat hänen miehistöönsä. Hän oli niin päissään, että näytti olevan koko ajan vaarassa horjahtaa laiturilta mereen ja Parkins huomasi, kuinka eräs hänen omista miehistään jo kerran liikahti tarttuakseen kiinni mieheen ennen kuin tämä tosiaan tuiskahtaisi päistikkaa veteen. Ilmeisesti kapteeni kuitenkin oli tottunut kulkemaan epävakaalla pinnalla, koska kaikesta huolimatta pysyi laiturilla.
"Tämäkö on nyt mies, jota minulle niin suositeltiin?" Parkins kuiskasi kiukkuisesti Charlesille, "Todellako tämä mies?"
"Hän se on", Charles vastasi peittelemättä vahingoniloaan, "juuri häntä sinä olet odottanut niin, ettet ole meinannut nahoissasi pysyä. Siinä hän on, pidä hyvänäsi! Et ainakaan pääse väittämään, etten minä olisi hoitanut hommaani."
"Ja sinäkö hänet olet tuohon kuntoon saattanut?" Parkins ärisi hampaitaan kiristellen. Charles pidätteli nauruaan.
"En toki", hän sanoi, "hän oli melkein tuossa kunnossa jo, kun minä pääsin laivaan. Hän ilahtui kovasti, kun vaivauduin hänen laivalleen ja sen kunniaksi paitsi kallistelimme laseja aika ahkerasti, niin hän myös esitteli minulle koko laivan perästä keulaan asti."
"Kiitos, minua ei kiinnosta pätkääkään, miten olet aikaasi hänen kanssaan kuluttanut. Minua kiinnostaa juuri nyt vain se, miten pääsemme hänestä eroon."
Charles teki käsillään tyynnytteleviä eleitä.
"Sanoinhan juuri, että minä näin tuon laivan, sisältä ja ulkoa", hän sanoi, "sinä ehkä ymmärtäisit näkemäni minua paremmin, mutta en minäkään niin tollo ole, etten tunnistaisi erinomaista laivaa silloin, kun sellaisella olen. En tietenkään pyri neuvomaan sinua", hänen ääneensä tuli taas ivallinen sävy, "mutta sinuna minä miettisin kahdesti ennen kuin tekisin ratkaisun mihinkään suuntaan."
Parkins harkitsi hetken, vilkaisten lankoaan, sitten lahdella olevaa laivaa ja viimein kapteenia, joka käveli juuri heidän luokseen, pysähtyi Charlesin vierelle ja tukeutui tämän olkapäähän. Charles näytti edelleen ivallisen huvittuneelta ja Parkins tulkitsi huvittumisen johtuvan kapteenista ja ivan taas olevan suunnattu hänelle.
"No?" kapteeni Sparrow kysyi, "Mitä nyt tapahtuu?"
Alistuneesti huokaisten Parkins pyysi kapteenia käymään kotiinsa. Ehkä Charles oli oikeassa, ehkä hänen tosiaan kannatti edes katsoa, mitä kapteenilla oli tarjota. Mutta miksi ihmeessä hänen liikekumppaninsa, joka alun perin oli kapteenin maininnut ja tämän avuja niin ylistänyt, ei ollut voinut edes hiukan vihjata, mitä itse kapteenin taholta oli odotettavissa?

***

Kerrankin rouva Parkins osoitti jotain tunteita. Ällistys ja sitten suoranainen tyrmistys kuvastuivat hänen kasvoiltaan, kun kapteeni Sparrow notkahteli hänen luokseen, heilautti hatun päästään ja kohotti hänen kätensä huulilleen, väläyttäen jälleen tuon välkkyvän hymynsä. Samat tunteet näkyivät Annan kasvoilta, vieläkin selvemmin kuin tädillään, mutta naisten reaktio ei näyttänyt kapteenia häiritsevän, mikäli hän edes huomasi sitä. Mies vaikutti olevan osittain omissa maailmoissaan, ja Parkins epäili uudelleen hänen olevan muutakin kuin vahvasti päissään. Luultavasti mies todellakin oli hullu. Tai yksinkertainen.
Päivällinen oli yhtä painajaista. Charles ylläpiti pöytäkeskustelua, hänen sisarensa yrittäessä osallistua siihen kohteliaasti. Puhuttiin kepeästi uutisista, paikallisista juoruista, puhuttiin hiukan liikeasioista, sen verran mitä Charles niistä nyt ymmärsi, kapteeni puolestaan ei tuntunut ymmärtävän juuri mistään mitään ja Catherine tyytyi lähinnä nyökkäilemään sirosti veljensä sanoille. Kapteeni sanoi muutaman sanan Charlesin puheen väliin, eksyi aiheesta, kaatoi kallista viiniä surutta kurkkuunsa kuin se olisi ollut vettä ja lappoi ruokaa suuhunsa, nojaten kyynärpäätään pöytään ja unohtaen käyttämättöminä pöydälle niin veitsen kuin ruokaliinansakin. Hän oli niin juovuksissa, että yrittäessään kurkottaa ottamaan viinilasinsa, hän melkein putosi tuoliltaan, mutta se ei näyttänyt hänen tahtiaan haittaavan. Muutaman kerran hän yritti saada Annan mukaan keskusteluun, kääntyen tämän puoleen ja tiedustellen takellellen, mitä mieltä neiti mahdollisesti oli kyseessä olevasta asiasta, mutta Anna, uudessa, tätä tilaisuutta varten hankitussa puvussaan, lähinnä vain tuijotti kapteenia ja säpsähti inhosta joka kerta, kun kapteeni kumartui häntä kohti. Parkins puolestaan tyytyi vain äännähtämään yhden sanan lauseita sinne tänne keskustelun väliin, sillä hänestä tuntui, ettei hän saanut kiukultaan sanottua yhtään mitään muuta, eikä edes syötyä mitään. Keskustelu hyppi sinne tänne niin, ettei hän pystynyt sitä seuraamaan eikä hän lopulta toivonut enää mitään muuta kuin että kapteeni palaisi laivalleen ja purjehtisi pois sinne, mistä oli tullutkin. Hänestä tuntui, että tämä päivällinen kestäisi ikuisesti, ja hän suuttui yhä enemmän ajatellessaan, kuinka paljon ja hartaasti oli tätä hetkeä odottanut, ja kuinka hän ei enää ollut varma, halusiko enää olla missään tekemisissä tämän omituisen kapteenin kanssa. Nopein laiva tai ei, tästä miehestä ei varmasti voinut olla sillä purjehtimaan. Häntä oli petetty. Hän vilkuili vähän väliä lankoonsa murhanhimoisin katsein, etsiessään jota kuta, jota syyttää tästä kammottavasta tilanteesta.
Lopulta, Parkinsin mielestä ikuisuudelta tuntuvan ajan kuluttua, vaikka ruokailussa ei oltu edetty vielä edes jälkiruokaan asti, aivan yllättäen kapteeni Sparrow nousi huojuen pystyyn. Hänen katseensa harhaili ja pysähtyi Parkinsiin.
"Minun on nyt palattava laivalleni", hän sammalsi, ja ennen kuin Parkins ehti sanoa mitään, hän otti muutaman haparoivan askeleen, sotkeutui jalkoihinsa ja rojahti lattialle vetäen mukaansa tyhjän tuolin, josta hän sai liian myöhään otteen tukea saadakseen. "… tai sitten ei".
"Voi hyvänen aika sentään!" Parkins ponkaisi pystyyn Catherinen ja Charlesin seuratessa esimerkkiä. "Toimita kapteeni laivalleen! Tai minne vain, kunhan toimitat hänet pois täältä!" hän karjaisi langolleen, joka auttoi kapteenia takaisin jaloilleen.
"Hupsista", Charles sanoi nauraen humalaisesti, kapteenin yrittäessä selittää hänelle jotain, mutta ilmeisesti unohtaessa mitä oikeastaan oli aikeissa sanoa. Säikähtäneen näköinen Anna oli vetäytynyt tuolillaan mahdollisimman kauas heistä ja oli nostanut käden suulleen kuin tukahduttaakseen huudahduksen.
"Anteeksi", kapteeni sanoi hänelle, "anteeksi kamalasti, neiti."
"Älä tee hätiköityjä johtopäätöksiä", Charles sanoi langolleen ja ähkäisi tukiessaan kapteeni Sparrowia, jolla oli ilmeisiä vaikeuksia pysyä enää jaloillaan, "katsotaan huomenna asioita uudelleen, kunhan kapteeni on nukkunut päänsä selväksi. En usko, että hänen maineensa on täysin tuulesta temmattu. Hän kertoi minulle…"
"Maine", kapteeni Sparrow sanoi mahtipontisesti ja tökki Charlesia etusormellaan rintaan, "Sitä minulla ainakin riittää. Minut tunnetaan…"
"Charles, uskon, että tällä kertaa sinä olet tehnyt virhearvioinnin", rouva Parkins puuttui puheeseen ja sai kapteenin unohtamaan, mitä oli sanomassa.
"Minä olen täysin varma siitä!" Parkins puuskahti, "Mieshän on täysi pelle! Tuskin hän pystyy purjehtimaan edes soutuvenettä, tuosta lahdella olevasta laivasta puhumattakaan."
"Kuten sanoin, ei mitään hätiköityjä johtopäätöksiä", hänen lankonsa sanoi rauhallisesti, "mitä jos kapteeni jäisi tänne yöksi ja katsoisimme tosiaan huomenna tilanteen uudelleen."
"Mitä?" kapteeni sanoi ja yritti kohdistaa katseensa Charlesiin.
"Sinä se et voi koskaan myöntää olleesi väärässä, vai mitä?" Parkins sanoi ivallisesti. Hänen lankonsa heitti häneen myrkyllisen katseen.
"Jos minä joskus olen väärässä, myönnän sen". hän sanoi niin raivoa tihkuvalla äänellä, että Parkins katsoi parhaaksi jättää asian siltä erää siihen. Normaalisti hän olisi nujertanut Charlesin muutamalla hyvin valitulla sanalla, mutta nyt hän ei yksinkertaisesti tuntenut jaksavansa ryhtyä tappelemaan tämän kanssa.
"Antaa olla", hän sanoi huokaisten syvään, väsyneesti, "Pyydä jotakuta auttamaan kapteeni vierashuoneeseen… ja mene itsekin nukkumaan. Sinäkin näytät olevan sen tarpeessa."
Charles mutisi jotain itsekseen ja silmäili Parkinsia vielä hetken riidanhaluisena, mutta ymmärtäessään, että keskustelu oli siltä erää ohi, hän lähti itse ohjaamaan kapteenia tälle varattua huonetta kohti. Kapteenille oli sijattu vuode valmiiksi yhteen yläkerran vierashuoneista, siltä varalta, että tämä olisi halukas yöpymään isäntänsä katon alla. Se vaihtoehto, että kapteeni olisi ollut liian juovuksissa kävelemään itse edes ruokasalin poikki, ei ollut tullut kenellekään mieleen, mutta kun nyt näin oli tapahtunut, niin oli hyvä, että oli jokin huone, mihin miehen saattoi sijoittaa. Saatuaan kapteenin menestyksellisesti portaat ylös ja huoneeseensa, Charles riisui tämän yltä rispaantuneen takin, epäröi hetken nähdessään vyön alle työnnetyn pistoolin, mutta veti sen sitten esiin ja heitti tuolille kera takin, tönäisi miehen sitten vuoteelle, johon tämä rojahti saappaat jaloissaan. Kapteeni sulki silmänsä, mutisi hyvän yön toivotuksen, eikä mennyt viittä minuuttiakaan, kun hän näytti olevan jo täydessä unessa. Charles istahti vuoteen laidalle, silmäillen uneen rauenneita kasvoja, valkoisella tyynyliinalla kasvojen ympärillä leviäviä sotkuisia hiuksia, rinnalle taipunutta sormusten koristamaa kättä, koko miestä tarkasti kuin näkisi tämän vasta nyt ensimmäisen kerran. Hänen kasvoillaan häivähti tyytyväinen hymy.
"Niinpä", hän sanoi tietäen, ettei kukaan ollut kuulemassa, "viimeinkin täällä, kapteeni Sparrow… minun tulevaisuuteni, minun kultakimpaleeni, minun porttini parempaan elämään."

***

"Hän ei ole mikään kunniallinen mies", rouva Parkins sanoi miehelleen varovasti, kun kapteeni oli saatu pois näkyviltä.
"En ole kunniallista miestä palkkaamassakaan", Parkins tiuskaisi, vaikka hän ei yleensä vaivautunut tiuskimaan vaimolleen. Pysyihän tämä kurissa maltillisemmallakin äänensävyllä.
"Tarkoitin vain…", Catherine yritti, mutta sitten hänen rohkeutensa petti, eikä hän tiennyt, miten jatkaisi. Hän vilkaisi Annaan kuin saadakseen tältä apua, mutta tyttö oli päättänyt jatkaa keskeytynyttä ruokailuaan paremmalla ruokahalulla nyt, kun kapteeni oli poistunut, eikä hän huomannut Catherinen anovaa katsetta. Parkins heitti kiukkuisen katseen vaimoonsa.
"Että minun pitikin uskoa tämä asia veljesi käsiin", hän sanoi, "Hänen ansiostaan tuo… tuo kapteeni, tuo sekopää on nyt täällä. Tiesinhän, ettei Charles pysty tähän."
"Nyt sinä olet kohtuuton", Catherine uskaltautui sanomaan, koska tunsi moitteen olevan todellakin niin kohtuuton, ettei hän voinut vain niellä sitä vaieten, "Charleshan toimi vain sinun ohjeidesi mukaan."
"Ohjeiden ja ohjeiden! Kunpa hän oppisi käyttämään omia aivojaankin ainaisten ohjeiden noudattamisen sijasta!" Parkins ärjäisi ja käänsi vaimolleen selkänsä. "En tajua, miksi annoin sinun suostutella minut ottamaan hänet mukaan tähän, samanlaisia molemmat! Luojan kiitos isänne ei ole enää tässä huseeraamassa kolmantena, se tästä vielä puuttuisi. Ainoa järkevä koko perheestä oli sisaresi ja hänenkin piti olla niin pahuksen heikkoa tekoa."
Parkins asteli huoneesta kiivain askelin ja jätti vaimonsa seisomaan niille sijoilleen, typertyneenä. Anna katsoi häneen myötätuntoisesti. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän nousi ja tuli Catherinen vierelle, kiertäen kätensä hänen hartioidensa ympäri.
"Älä välitä, Catherine-täti", hän sanoi, "Ei hän tarkoita sitä. Huomenna hän katuu ja pyytää anteeksi. Tiedäthän, tuollainen isä on."
"Minä tiedän millainen hän on", Catherine sanoi hiljaa, "ja tiedän, ettei hän kadu, eikä pyydä anteeksi. Ei huomenna eikä ylihuomenna. Hän tarkoittaa jokaista sanaa, jonka hän sanoo. Jokaista sanaa."
"Mutta…"
Catherine irrottautui hänestä, otti hänen päänsä käsiensä väliin ja painoi kevyen suudelman hänen otsalleen.
"Sinun isäsi on sanojensa mittainen mies, " hän sanoi, "miehelle se on niin helppoa. Hyvää yötä, kultaseni."
Catherinen poistuttua huoneesta, Anna istuutui uudelleen ruokapöydän ääreen ja kutsui paikalle palvelijan. Hän ei aikonut jättää jälkiruokaa syömättä ainakaan sen takia, ettei pöydässä ollut enää ketään muita, ja näin hän saisi sitä paitsi kaikessa rauhassa syödä ihan niin paljon kuin halusi, eikä sen enempää isä kuin Catherine-tätikään ollut pyörittelemässä silmiään sille, jos hän otti kolmannen kerran lisää jälkiruokaa.
"Minä ottaisin nyt jälkiruuan, kiitos", hän sanoi tyynesti.

KAHDEKSAN ARKULLISTA KULTAA - Luku 2



Kieltämättä Jack Sparrow oli omituinen, ja hän tiesi sen itsekin. Mutta se ei ollut haitannut häntä tähänkään asti, eikä haittaisi jatkossakaan. Hän tiesi myös erinomaisesti, ettei hän suinkaan ollut niin yksinkertainen kuin hänen luultiin olevan, eikä häntä liioin haitannut, että kaikki eivät sitä tienneet. Asia sopi hänelle juuri sellaisenaan.
Hän laskeutui alakertaan, eikä pitänyt mitään kiirettä matkallaan ruokasaliin. Hänellä oli jonkinlainen muistikuva siitä, mistä päin saattaisi ruokasalin löytää, mutta päätti silti eksyä muutaman kerran sitä etsiessään ja silmäillä ympärilleen, kun siihen nyt oli tilaisuus. Kun hän sitten katsoi parhaaksi ilmestyä ruokasaliin ja pysähtyi sen oviaukkoon antaakseen kaikille aikaa varmasti huomata hänet, hän näki koko perheen istuvan pöydän ääressä, enemmän tai vähemmän yrmein ilmein, katseet kohdistettuina häneen. Herra Parkins, talon isäntä, arvokkaasti ikääntynyt herra, koko olemus huokuen sellaisen miehen voimaa, joka oli tottunut käskemään ja näyttäen juuri siltä mitä olikin, varakkaalta liikemieheltä sinisessä puvussaan, hiukset moitteettomasti puuteroituina ja niskaan solmittuina. Hänen vaimonsa, viileine, kalpeine kasvoineen, joita kehystivät miltei mustat hiukset ja joissa tummien varjojen reunustamat siniset silmät katsoivat häneen tutkimattomin ilmein. Nainen on todella kaunis, Jack ajatteli ihaillen ja antoi katseensa viivähtää melko kauan rouva Parkinsin kasvoilla, kaulalla ja povella. Tytär sen sijaan oli paljon arkipäiväisemmän näköinen eikä muistuttanut äitiään juurikaan. Vain ehkä suussa tai kasvojen muodossa oli jotain samaa. Muutoin nuori nainen oli varsin raskastekoinen, kuten isänsä, melkeinpä roteva. Ja vielä pöydässä istui Charles, joka oli helppo huomata olevan sukua rouva Parkinsille, samanlaiset piirteet, jotka toivat epämääräisesti mieleen vanhat kreikkalaiset tarut. Herra Parkins näytti siltä kuin olisi ollut koko ajan raivokohtauksen partaalla, mutta hänen lankonsa kasvoilla karehti pidätelty nauru. Mies näytti niin iloiselta, että Jack ei voinut olla vastaamatta tämän hymyyn. Hän toivotti kaikille hyvät huomenet ja asteli keinahdellen pöydän ääreen, tervehtien vielä uudemman kerran rouva Parkinsia suutelemalla tätä kädelle ja saaden vastaukseksi kohteliaan nyökkäyksen. Sitten hän yritti tarttua Annan käteen, mutta tämä laski nopeasti sen syliinsä ja piilotti lautasliinansa alle. Jack ei antanut sen häiritä, vaan rojahti istumaan vapaaseen tuoliin tytön vierelle. Anna tuijotti hänen märkää paitaansa paheksuvan näköisenä, mutta käänsi nopeasti päänsä pois tajutessaan, että Jack oli huomannut hänen tuijotuksensa.
"No niin, juhlat on nyt juhlittu", Jack sanoi kouraisten lähimmältä tarjoiluastialta pari tuoretta sämpylää, "ja kun tässä on ensin vähän einestetty, onkin kai sitten korkea aika puhua siitä, miksi minä täällä oikeastaan olen."
Hän katsoi Parkinsiin pää kallellaan ja haukkasi sämpylästä sekä nyökkäsi palvelijattarelle, joka tuli kaatamaan hänelle kahvia. Parkins katsoi takaisin, eikä sanonut heti mitään. Jack kuulosteli hetken oloaan ja kun sämpylä tuntui pysyvän hänen sisuksissaan, hän haukkasi toisen palan. Hän haki katseellaan jotain muuta juotavaa kuin kahvin, josta hän ei oikeastaan pitänyt. Aivan kuin hänen ajatuksensa lukien rouva Parkins kaatoi lasiin sitruunalla maustettua kylmää vettä ja ojensi lasin sitten hänelle.
"Se olisi tarkoitus, mikäli teille vain sopii", Parkins sanoi sitten vääntäen suunsa ivalliseen hymyyn. Jack hymähti.
"Miksei sopisi? Olet hommannut minut tänne, etkä varmasti vain siksi, että saisit nähdä minut istumassa hienon pöytänne ääressä viehättävän tyttären keralla, vai mitä, kaveri?", Jack sanoi työntäen tuolia vähän kauemmas pöydästä, jotta sai heitettyä säärensä toisen yli ja nojattua mukavasti tuolin selkänojaa vasten. Päänsärky jyskytti hänen ohimoissaan, mutta hän päätti olla huomaamatta sitä, "Sinä olet kaipaillut minua jo pitemmän aikaa ja jättänyt minulle useita viestejä eri satamiin."
"Juuri nyt ihmettelen, miksi", Parkins mutisi liki loukkaantuneena tuttavallisesta tavasta, jolla mies häntä puhutteli. Jack naurahti heilautten päänsä taaksepäin niin että helmet niin hänen hiuksissaan kilahtelivat. Charles katsoi parhaaksi puuttua puheeseen ennen kuin tilanne luisuisi kokonaan hallinnasta. Hän oli nähnyt Parkinsin raivostuvan muutaman kerran, eikä se ollut kaukana nytkään. Se taas ei olisi sopinut hänen suunnitelmiinsa ollenkaan.
"Teitä oli todella vaikea tavoittaa, kapteeni Sparrow", hän sanoi, "minä olin niiden viestien takana ja olin jo melkein luopunut toivosta, että yksikään tavoittaisi teitä mistään. Hetken jo kuvittelin, ettei teitä ole olemassakaan."
"No, olen minä olemassa, kuten näkyy", Jack sanoi viittoillen molemmilla käsillään rintaansa kohti, "mutta minulla ei vain ole viime aikoina ollut mitään tähdellistä asiaa tännepäin. Merta riittää, eikä varsinkaan Port Royal ole niitä satamia, joissa nykyisin viihtyisin."
"Ei varmaan", Parkins sanoi tavoitellen Jackin äänensävyä puheeseensa, "Taidatte pakoilla lakia, vai mitä, kapteeni? Erehdynkö?"
"En minä sitä nyt ihan noinkaan sanoisi", Jack sanoi osoittaen sämpylällään isäntäänsä, "ette vain osannut jättää minulle viestiä siihen ainoaan satamaan, mistä se olisi tavoittanut minut varmasti."
"Ja mikähän satama se on?" Parkins kysyi.
"Tortuga."
"Oh", Anna vingahti.
"Älkää huoliko neiti", Jack sanoi hänelle kumartuen häntä kohti, Annan mielestä aivan liian lähelle, melkein kuin tämä olisi aikeissa siirtyä hänen syliinsä, "Tortugan maine on suuresti liioiteltu. Se vain tarjoaa väsyneelle merimiehelle levon ja kaiken muunkin, mitä hän kaivata saattaa. Moni muu satama tarjoaa saman, mutta niissä on tapana esittää matkalaiselle liikaa hankalia kysymyksiä… ja minä en aina ole innokas vastailemaan niihin kysymyksiin."
Anna nousi kiivain liikkein, paiskasi lautasliinansa lattialle ja poistui huoneesta. Jack katsoi hänen menoaan ja tunki lopun sämpylän suuhunsa. Parkins harkitsi hetken tyttärensä kutsumista takaisin, mutta päätti sitten olla tekemättä niin. Annan läsnäololla tuskin oli enää mitään merkitystä, eikä kapteeni tuntunut ymmärtävän lainkaan tytön loukkaavaa käytöstä.
"Asiaan, siis?" Jack sanoi epäselvästi suu leipää täynnä. Parkins epäröi. Hän huomasi kapteenin vilkuilevan Catherinea vähän väliä.
"Tarvitsemme jonkun tekemään yhden matkan", Charles sanoi vilkaisten Parkinsiin samalla kysyvästi, kun tämä ei näyttänyt halukkaalta puhumaan asiasta mitään. Jack vilkuili molempiin vuoronperään, odottaen. Hän ei ollut tarvinnut kovinkaan montaa hetkeä ymmärtääkseen, kumpi asioista päätti, vaikka Charles olikin edellispäivänä esiintynyt tavalla kuin hän olisi talon isäntä ja asioista vastuussa lankonsa sijasta. Parkinsissa oli jotain käskevää, jota Charlesissa ei ollut. Jo tavasta, jolla nämä kaksi suhtautuivat toisiinsa, Jack huomasi, kummalla oli kaikki valta ja päätöksenteko takanaan. Hän ei pannut suurtakaan painoa sille, mitä Charles oli hänelle edellispäivänä puhunut, vain se merkitsi, mitä tänään puhuttaisiin, hänen ja Parkinsin välillä. Tosin Charles vaikutti tyypiltä, joka kannatti kaikesta huolimatta ottaa huomioon. Ehkä hän ei päättänyt asioista, mutta hänellä silti saattoi olla tietoa, jota Jack tarvitsi. Hänen kokemuksensa mukaan ne miehet, jotka hänen palveluksiaan tarvitsivat, eivät koskaan olleet kovin halukkaita kertomaan hänelle sitä kaikkea, jonka hän halusi tietää.
"Matkan minne?" Jack kysyi, kun kukaan ei suostunut tarkentamaan, osoittaen sanansa Parkinsille, joka viimein näytti päättäneen luottaa häneen, ainakin sen verran, että suostui kertomaan mistä oli kyse, sillä vielä hetken hiljaisuuden jälkeen hän sanoi:
"Matkan New Yorkiin… maksan hyvin nopeasta aluksesta ja kapteenista, jonka voin luottaa toimittavan minun lastini perille."
"Sitten valitsit väärän miehen, kaveri", Jack sanoi, "Tajuat varmaan, ettet voi olla varma, voitko luottaa minuun?"
Parkins häkeltyi ja unohti hetkeksi, mitä oli aikonut sanoa. Jack ei näyttänyt huomaavaan, vaan oli keskittynyt lappamaan kahviinsa sokeria, sirotellen sitä varsin paljon myös pöydälle. Parkinsista näytti siltä kuin kapteenin kädet olisivat hieman vapisseet. Sitten hän nosti katseensa ja katsoi Parkinsia suoraan silmiin näyttäen viattomalta kuin pyhäkoulupoika, jos ei ottanut huomioon hänen poikkeavaa ulkonäköään helmineen, silmineen kaikkineen.
"Ei… en voi olla varma", Parkins sanoi sitten hitaasti, "Toisaalta, voinko olla varma kenestäkään muustakaan? Olen kuitenkin kuullut teitä mainittavan luotettavaksi ja kuten sanoin, maksan hyvin ja odotan saavani rahoilleni kunnon vastineen."
"Raha kuulostaa minun korvissani aina yhtä houkuttelevalta", Jack vastasi "vaikka toisaalta, se ei minun kohdallani ole ainoa houkutin. Saan sitä halutessani huomattavasti vaivattomamminkin kuin kuljettelemalla jonkun kunniallisen" Jack painotti sanaa kunniallinen, "kauppiaan tavaroita pitkin maailman meriä."
"Joten...?" Parkins kysyi. Tilanne alkoi käydä hänestä kiinnostavammaksi. Hän ei ollut niin yksinkertainen, etteikö olisi alkanut oivaltaa, mitä kapteenin käytöksen alla piili. Olisin typerä, jos pitäisin häntä typeränä, hän ajatteli. Omituinen ja ärsyttävä, kyllä, mutta olisi erehdys aliarvioida hänet. Jack katsoi häneen pitkin nenänvarttaan, jotenkin ilkikurinen ilme kasvoillaan.
"Huvin vuoksi", hän sanoi, "Vaihtelun, seikkailun, nimitä sitä miten haluat. Maineen vuoksi. Jos olet minulle reilu, minä olen sinulle reilu. Tosin, otan tietenkin myös maksuni."
"Selvä!" Parkins sanoi ja nousi äkisti, tuoli kolisten. Hänen vaimonsa, joka oli huomannut kapteenin mielenkiinnon ja oli siksi hiukan hämmentyneenä vain keskittynyt aamiaiseensa, säikähti ääntä ja hätkähti, "Tästä eteenpäin puhumme kahden kesken, olkaa hyvä, seuratkaa minua."
"Mutta … mutta minä en ole vielä syönyt."
"Eliah", Charles sanoi moittivasti ja nousi pystyyn hänkin, Jackin ja rouva Parkinsin jäädessä istumaan. Rouva Parkins vilkaisi nopeasti kapteeniin joka vastasi hänen katseeseensa silmissään iloinen katse. "Et voi sulkea minua tämän ulkopuolelle!"
"Miksen voi? Tietenkin voin. Kapteeni? Siirrymme työhuoneeseeni."
Jack vääntäytyi pystyyn kiroten mielessään päänsärkyään. Hän oli paljon mieluummin jäänyt pöytään, syömään aamiaisensa kaikessa rauhassa ja ehkä vaihtamaan muutaman sanan rouvan kanssa, joka näytti muuttuvan koko ajan kauniimmaksi, mitä intensiivisemmin häntä tuijotti, mutta tyytyi nyt vain kaappaamaan mukaansa vadillisen hedelmiä, ja seuraamaan isäntäänsä. Rouva Parkins ja hänen veljensä jäivät katsomaan heidän peräänsä. Charles kirosi ääneen ja paiskasi lautasliinan kädestään lattialle ja polki sitä jaloillaan. Catherine katsoi häneen hämmästyneen näköisenä.
"Lopeta tuo", hän sanoi sitten, "Olet naurettava."
"Miksi hän tekee noin?" Charles kysyi hengästyneesti, omasta kiukunpurkauksestaan hiukan nolona, "Työntää minut syrjään? Minulla ei ole mitään sananvaltaa mihinkään, minulle ei kerrota mitään ja jos saan jotain tehdäkseni, hän jättää minun tehtäväkseni kaikki ikävät hommat."
"Mitä väliä sillä on?" Catherine vastasi ja nosti lautasliinan lattialta, taitteli sen ja laittoi pöydälle, "Olisit iloinen siitä, mitä hän antaa sinun tehdä. Vai missä kuvittelisit nyt olevasi ilman häntä?"
"Ainakin sinä olisit onnellisempi ilman häntä."
"Älä sano noin!" Catherine huudahti, "Olen velkaa hänelle melkein elämäni!"
"Mitä sinä muka hänelle olet velkaa? Päinvastoin, hän on meille velkaa siksi, että hän riisti Charlotten elämän. Aiotko antaa hänen tehdä saman sinulle?"
"Kauheita sanoja, Charles! Minä en halua keskustella tästä yhtään enempää."
"Et vai? Mutta minäpä haluan!" Charles huusi, harppasi sisarensa viereen ja kumartui tämän puoleen, tarttuen tätä hartioista ja ravistaen niin lujaa, että Catherine sai kyyneleet silmiinsä. Hän ei kuitenkaan päästänyt ääntäkään. "Hän murhasi sisaremme, ajoi isämme vararikkoon ja nyt on meidän vuoromme. Hän pitää minua sylkykuppinaan ja mikä sinä hänelle olet? Charlottan korvike ja silti saat kuulla joka päivä siitä, kuinka et koskaan voi olla kuin Charlotta."
"Tuo ei ole totta, tiedät sen aivan hyvin". Catherine sanoi ja työnsi veljensä kauemmas, jolloin tämä irroitti otteensa hänestä. Puristus oli jättänyt punaiset jäljet hänen iholleen. "Hän rakasti Charlottaa, todella rakasti. Hän ei tappanut Charlottaa, se oli vahinko, onnettomuus. Naiset kuolevat joskus synnytykseen, sille ei voinut kukaan mitään."
"Hänen ei olisi pitänyt hankkiutua siihen tilaan alun perinkään", Charles sanoi ja istuutui raskaati lähimpään tuoliin, samaan, jolta Jack Sparrow oli hetkeä aikaisemmin noussut. Hän nojasi kyynärpäitään vasten pöytää ja painoi päänsä käsiinsä, alistuneesti.
"Miten sen muka voisi välttää?" Catherine kysyi. Typerys, Charles ajatteli, mutta ei sanonut mitään, "Ja mitä isään tulee, hän olisi ollut vararikossa joka tapauksessa. Eliah teki kaikkensa auttaakseen häntä, mutta se oli myöhäistä. Ilman häntä isän viimeiset vuodet olisivat olleet ties millaiset - nyt hän ainakin sai elää sellaista elämää kanssamme, mihin hän oli tottunut. Isäparka."
"Ja Catherine-parka. Maksuksi kaikesta hän otti sinut, Charlottan korvikkeeksi."
"Mitä väliä sillä on?" Catherine kysyi kadottaen hetkeksi tyyneytensä ja hänen kasvoillaan vilahti jokin, jonka Charles oli valmis tulkitsemaan vihaksi, vaikka tuskin se sitä oli. Tuskainen ilme, joka sattui hänen sydämeensä. "Missä minä olisin ilman häntä? Tai vielä tärkeämpi kysymys, missä sinä olisit? Kun palasit Englannista, mihin olisit palannut ilman Eliahia? Tai ilman minua? Sinulla ei ollut mitään, kaikki oli mennyt."
"Älä muistuta minua siitä, ole kiltti!" Charles sanoi tukahtuneesti. "Tein huonoja kauppoja, minua petettiin, tiedäthän, en ole kovin hyvä…"
"Tiedänhän minä", Catherine ojensi kätensä ja silitti hellästi veljensä poskea. Charles nosti päänsä, tarttui hänen käteensä ja painoi huulensa hänen kämmeneensä, "Minä tiedän sinut ja tunnen sinut. Sinä petät vain itseäsi, jos et pysty tunnustamaan totuutta."
Minun totuuteni on toisenlainen kuin sinun, Charles ajatteli. Ääneen hän sanoi vain:
"Rakastan sinua, sisko. Olet ainoa, mitä minulla on enää jäljellä."

***

Parkins oli lukinnut työhuoneensa oven Jackin jäljestä. Ei mitään tarvetta yhdellekään ylimääräiselle kuulevalle korvalle, varsinkaan Charlesille, jonka Parkins katsoi oman osuutensa jo hoitaneen. Kun alettiin puhua rahasta, oli paras pitää Charlesin typerys niiden keskustelujen ulkopuolella - riitti, että mies oli haaskannut oman omaisuutensa huonoissa kaupoissa ja huonossa seurassa Englannissa viettämiensä vuosien aikana, Parkins aikoi pitää omat rahansa hänen ulottumattomissaan ja olisi mielellään pitänyt vaimonsa ja tyttärensäkin poissa lankonsa vaikutuksen ulottuvilta, mutta ei ikäväkseen katsonut voivansa sitä kuitenkaan tehdä. Olisi oikeastaan ollut järkevintä hankkiutua eroon koko miehestä, mutta olisi herättänyt liikaa kummastusta ja pahoja puheita, jos hän olisi heittänyt tämän ulos talostaan, kun oli kerran tälle kodin tarjonnut. Toisaalta, näin häntä pidettiin jalona ja kunniallisena miehenä, tarjottuaan kodin vaimonsa sukulaisille, eikä sellaisesta maineesta koskaan ainakaan haittaa ollut. Haittaa maineelle sen sijaan olisi ollut, jos joku olisi tiennyt, millaisen miehen hän oli kutsunut luokseen keskustelemaan.
Mikäli tästä nyt mitään keskustelua saisi syntymään. Huoneessa vallitsi hiljaisuus Parkinsin tarkastellessa kapteenia ja harkitessa vielä kerran, aikoiko todella ryhtyä mihinkään tämän kanssa. Jos hän halusi sittenkin perääntyä ja hankkia kapteeni Sparrow'n ja Black Pearlin tilalle jonkun muun, hän saattoi sen vielä tehdä. Hän voisi maksaa kapteenille turhasta matkasta tänne, lähettää miehen pois ja pyytää tätä unohtamaan koko käyntinsä. Toisaalta, aikaa tuhraantuisi varmasti taas kuukausitolkulla ennen kuin uusi mies löytyisi, ja ei ollut sanottu, että ketään parempaa edes löytyisi. Hän kuitenkin oli kuullut Sparrow'sta asioita, joiden perusteella hän oli valintansa tehnyt, eikä hänellä ollut varsinaisesti aihetta epäillä, että hänelle olisi valehdeltu - tai ei ainakaan siihen mennessä ollut moiseen aihetta, ennen kuin oli nähnyt kapteenin omin silmin. Harmi, ettei hän sittenkään ollut itse käynyt Black Pearlilla, sillä Charlesin sanaan laivan kunnosta ei voinut täysin luottaa. Charles ei ymmärtänyt laivoista juuri enempää kuin sisarensa, joka hädin tuskin tunnisti, kumpi oli laivan etupää ja kumpi peräpää. Sinänsä omituista, kun otti huomioon, että heidän isänsä oli ollut… niin, mikä lieneekään ollut, Catherinella ja Charlesilla ei siitä tainnut olla aavistustakaan, eikä heidän sitä enää tarvinnut tietääkään. Parkinsille riitti, että hän tiesi ja aikoi pitää tietonsa omanaan kuten oli pitänyt sen tähänkin asti, salaten sen myös Charlottalta.
Kapteeni näytti unohtaneen isäntänsä läsnäolon ja keskittyi syömään persikkaa, jonka oli valinnut sylissään olevasta hedelmävadista. Hänen maiskutuksensa katkaisi hiljaisuuden silloin tällöin, mutta hänkään ei pyrkinyt sanomaan mitään, odotti vain, että hänen isäntänsä saisi aikaan päätöksensä. Hän huomasi Parkinsin ajattelevan niin kiivaasti, ettei olisi hämmästynyt, vaikka tältä olisi savu alkanut korvista nousta. Mielikuva huvitti häntä ja hän naurahti itsekseen. Parkins silmäsi häneen kummastuneena. Että osaa olla ärsyttävä tyyppi, hän ajatteli katsellessaan Jackia, joka sylkäisi persikan kiven suustaan lattialle ja valitsi vadilta uuden hedelmän, jälleen persikan.
"Laivanne on kuulemma nopea", Parkins lopulta sanoi toteavasti, saadakseen keskustelun käyntiin. Se tietty ovela häivähdys, jonka hän oli muutaman kerran tavoittanut kapteenin katseessa, sai hänet tekemään päätöksensä.
"Jep", Jack vastasi ja Parkins huomasi, kuinka persikan mehu valui pitkin hänen hänen rannettaan, Jack huomasi sen itsekin ja nuolaisi nopeasti mehupisarat suuhunsa kielellään, "Nopeampaa ja parempaa ei näiltä vesiltä löydä. Mitä merkitystä sillä on sinulle? Pakenet jotain?"
"Ei… en varsinaisesti. Haluan vain pitää niin sanotusti matalaa profiilia - ja varmistaa sen, että lastini pääsee turvallisesti ja huomaamattomasti sinne minne pitääkin."
"Voin minä siihen osaltani vaikuttaa, mutta en tietenkään voi luvata varmaksi mitään. Eikä minulla ole antaa mitään muita vakuuksia kuin oma sanani, etten häivy lastisi kanssa. Tosin, voithan kysyä minusta vaikka siltä… siltä keneltä sinä oikeastaan sait minun nimeni?"
"Van Der Berg", Parkin sanoi, "Moses van der Berg".
"Juuri hän. Olen vienyt hänen lastinsa perille aina viimeistä arkkua myöten, enkö ole? Tai sitten on se tyyppi, jolla on jonkun elukan nimi… Wolf-jotain, kysy häneltä, onko kapteeni Jack Sparrow ollut luotettava. Jos minun sanani ja heidän sanansa eivät riitä, en osaa vakuuttaa sinua millään muulla tavoin."
"Niiden on kai pakko riittää."
"Mitä minun siis pitää kuljettaa?" Jack kysyi.
"Kultaa."
"Kultaa?"
"Kahdeksan arkullista kultaa. Ja ohessa joitakin ihan tavallisia tavaroita, kuten tupakkaa ja sellaista."
"Toivottavasti se kultakin on ihan tavallista kultaa?"
"Tavallista… miten niin tavallista? Totta kai se on ihan tavallista kultaa."
"Ajattelin vain", Jack sanoi ja sinkautti uuden persikankiven etusormellaan peukalonsa päältä, hänen tarkoituksensa oli heittää se lattialle, mutta se osui pöytään, pompahti siitä ja osui Parkinsin vasempaan hihaan, "Minulla on ikäviä kokemuksia kullasta, joka ei ollut ihan tavallista. Mutta tämä on tavallista, selvä. Miksi se pitää viedä huomaamattomasti New Yorkiin? Jos se on sinun kultaasi, voisit kai kuljettaa sen omalla laivallasi? Tai palkata jonkun muun kuin minut, jonkun jonka tunnet?"
"Sovitaanko näin, kapteeni, että se on asioita, joita teidän ei tarvitse tietää?" Parkins sanoi ja tuijotti inhoten hihaansa jäänyttä märkää tahraa, "Maksan hyvin kuljetuksesta ja siitä, että tämän enempää kysymyksiä ei esitetä… Ja voisitteko - voisitteko mitenkään! - olla viskomatta niitä kiviä lattialle?"
"Eiköhän se onnistu", Jack sanoi ja pyyhki hedelmämehun tahraamaa kättään housuihinsa, valitsi sitten kolmannen persikan sylissään olevasta vadista ja upotti hampaansa pehmeään hedelmään, "Milloin pitäisi lähteä?"
"Mahdollisimman pian. Se onnistuu aikaisintaan ylihuomenna, minun puoleltani… En tietenkään säilytä kultaa täällä; jos lähetän muutaman miehen hakemaan sitä ja jos ja kun haluan toimia huomaamattomasti, haluan, että he tekevät sekä meno- että paluumatkan öiseen aikaan - pääsette lähtemään kahden vuorokauden kuluttua. Sopiiko se teille?"
"Sopii. Entä mikä on minun osuuteni rahallisesti tästä kaikesta?"
Parkins mietti hetken. Hän oli suunnitellut tämän kaiken hyvin tarkkaan, ja moneen kertaan, mutta silloin hän oli kuvitellut saavansa hiukan toisenlaisen kapteenin kuljettamaan kultansa. Vaikka kapteeni Sparrow vaikuttikin tänään huomattavasti selväjärkisemmältä kuin edellisiltana, hän oli edelleenkin vakuuttunut siitä, että mies oli hiukan hullu. Riittää, että toinen meistä on hullu, hän ajatteli, ja se en ole minä - olisin hullu, jos tarjoaisin hänelle yhtään enempää kuin mihin hän hölmöyksissään on valmis tyytymään.
"Viisi prosenttia lastin arvosta", hän sanoi sitten, tarjoten 15 prosenttia vähemmän kuin oli aikonut.
"Ja missähän muodossa minä sen viisitoista prosenttiani saisin?" Jack kysyi pyöritellen puoliksi syötyä persikkaa kädessään, aivan kuin ei osaisi päättää, mistä haukkaisi seuraavaksi.
"Sanoin viisi."
"Kuulin sen, kaveri, mutta viidestä prosentista Black Pearl purjehtii pois ilman sinun kulta-arkkujasi. Kymmenestä voin keskustella, viittätoista voin jo harkita ja sen lisäksi tarvitsen yhtä sun toista matkaa varten, sinä kustannat tarvitsemani."
"Kuten?"
"Ruokaa, juomaa… aseita, ruutia ja sen sellaista. Tiedäthän, matkalla on vaara tulla merirosvotuksi. Minusta olisi kamalan ikävää, jos minulta rosvottaisiin sinun kultasi siksi, etten pystyisi puolustautumaan." Jack sanoi viattomin ilmein ja pudotti persikan kiven suustaan kämmenelleen ja sitten liioitellun hitaasti kallisti kättään niin että kivi putosi lattialle.
Parkins ei osannut hetkeen sanoa yhtään mitään. Hän ei ollut varma, pilailiko kapteeni vai kuvitteliko tämä todellakin, ettei hän tähän mennessä ollut ymmärtänyt itse palkanneensa merirosvoa. Tämän pyyntö oli kuitenkin kohtuullinen ja edelleen vähemmän kuin hän oli ajatellut maksaa, joten hän päätti suostua ennen kuin kapteeni keksisi pyytää vielä jotain lisää.
"Se sopii", hän sanoi nopeasti saamatta silmiään irti persikan kivestä, joka oli lattialla aivan kapteenin kuluneeseen saappaaseen verhotun jalan vieressä, "Maksun saatte missä muodossa haluatte; kun lasti on perillä, mies, jolle sen luovutatte, maksaa teille. Sen jälkeen olette vapaa tekemään mitä tahdotte, en tarvitse teitä enää."
Jack oli tyytyväinen kuulemaansa. Parkins oli suostunut niin helposti hänen viiteentoista prosenttiinsa, että hän arveli tämän olleen varautunut maksamaan enemmänkin, mutta hänellä oli mielestään varaa hyväksyä tämä tarjous. Kauppa kuulosti hänen mielestään riittävän reilulta, jotta hän saattoi siihen ryhtyä, ja hän sanoikin tämän Parkinsille.
"Kuten sanoin", hän sanoi, kun he olivat lyöneet kättä päälle, "Jos sinä olet minulle reilu, minä olen reilu sinulle."
Parkins myönteli. Nyt kun asia oli saatu päätökseen, hän halusi mahdollisimman pian eroon kapteenista ja mietti kuumeisesti keinoja olla näkemättä tätä kahteen päivään, jolloin hän antaisi kapteenille tarkemmat ohjeet siitä, mihin lasti piti toimittaa Hän toivoi, että mies palaisi laivalleen ja pysyisi siellä, mutta koska ei voinut kai käskeä tätä pois talostaankaan nyt, kun he olivat päässeet asioista sopimukseen, hän päätti jättää miehen lankonsa huoleksi. Charles sopi erinomaisesti myös tähän hommaan. Ryypätkööt vaikka yhdessä, kunhan Charles pitäisi kapteeni Sparrow'n kaukana hänestä. Kapteeni poistui hänen edellään työhuoneesta ja kun tämä oli kääntänyt hänelle selkänsä, hän vilkaisi vaivihkaa kättään, jota kapteeni oli juuri puristanut. Hänelle tuli pakottava tarve pestä kätensä.

KAHDEKSAN ARKULLISTA KULTAA - Luku 3



 Parkinsin suureksi huojennukseksi kenenkään hänen perheestään ei tarvinnut huolehtia kapteeni Sparrow'n viihtyvyydestä, sillä tämä halusi palata laivalleen mahdollisimman pian ja pyysi Parkinsilta miestä soutamaan hänet Black Pearlille. Parkins lähetti enemmän kuin mielellään pari työntekijöistään viemään kapteenin takaisin laivalle.
"Teen listan tavaroista, joita tarvitsen", Jack sanoi haettuaan takkinsa ja saatuaan hattunsa palvelijalta, joka oli sen edellispäivänä ottanut haltuunsa, "Tuon sen sinulle myöhemmin tänään, tai lähetän jonkun tuomaan sen."
Hän asetti hatun päähänsä, käännähti kannoillaan ja poistui keinahtelevin askelin ovesta, jota palvelija piti hänelle auki. Parkins näki hänen vielä laskeutuvan alas portaita, ennen kuin ovi suljettiin hänen jälkeensä.
"Miten omituinen mies", rouva Parkins sanoi. Hän oli tulllut äänettömästi huoneeseen ja Parkins säikähti huomatessaan hänen olevan siinä, aivan hänen takanaan, "Voitko sinä todella luottaa siihen, että hän pitää lupauksensa."
"En kai… en tiedä", Parkins vastasi ja sai samassa loistavan ajatuksen, "Mutta minähän voisin lähettää Charlesin hänen mukanaan. Charles olisi paikan päällä varmistamassa, että tavarani saapuvat perille niin kuin pitääkin. Missä hän muuten on?"
"Lähti kaupunkiin", rouva Parkins vastasi, "Eliah, en pidä ollenkaan ajatuksesta, että Charles lähtisi mukaan… en usko, että hän itsekään sitä haluaa."
"Minua ei kiinnosta se, mitä hän haluaa. Jos minä sanon, että hän lähtee Sparrow'n mukaan, niin silloin hän lähtee. Hän tekee juuri kuten minä sanon ja siihen sinunkin on tyytyminen, vaimo-rakas."

***

Alhaalla satamalaiturilla Jack katsoi ihmetellen veneeseen, jossa kaksi hänen miehistään jo istui juttelemassa kahden Parkinsin miehen kanssa, jotka olivat lupautuneet soutamaan hänet takaisin Black Pearlille ja tuomaan veneen takaisin rantaan.
"Mitä helvettiä te täällä teette?" Jack kysyi miehiltään, Hullu-Samilta ja Gillianilta, "Minä luulin, että palasitte Pearlille illalla? Muistaakseni sanoin teille, että voisitte palata."
"No niinhän sinä sanoit", Hullu-Sam, isokokoinen skandinaavi, sanoi hänelle, "mutta Gibbs olisi nylkenyt meidät elävältä, jos oltaisiin jätetty sinut tänne ihan yksin. Jäätiin odottelemaan sitten."
"Niinhän te sitten jäitte", Jack totesi ja hyppäsi veneeseen ja ennen kuin hän ehti edes istahtaa, toinen Parkinsin miehistä tönäisi veneen irti laiturista ja kaikki neljä miestä tarttuivat airoihin. Hullu-Sam alkoi laulaa soutaessaan jotain laulua oudolla kielellä ja toi Jackin mieleen kaleeriorjan. Tai mistä hän tiesi, vaikka Hullu-Sam olisi ollutkin pakkotyössä jossain kaleerilla. Mies ei paljon itsestään puhunut, paitsi juovuksissa, jolloin hän yleensä alkoi puhua niin sekavia, että oli saanut siksi lisänimensä "hullu". Sitä paitsi mies oli käsittämättömän herkkä itkemään, joskaan kukaan ei koskaan ollut uskaltanut pilkata häntä siitä, koska jokainen oli kuullut huhun, kuinka Sam oli iskenyt kirveen jonkun ilkkujan päähän pystyyn hamassa nuoruudessaan. Kun häntä katseli, oli helppo uskoa tuo huhu todeksi.
Jackin päätä särki niin, että hän tunsi sydämenlyöntinsä päässään. Huonovointisuus tuntui hiipivän jälleen hänen kimppuunsa ja hän veti syvään meri-ilmaa keuhkoihinsa voittaakseen sen. Oli miltei tyyntä, eivätkä matalat aallot juurikaan keinuttaneet Black Pearlia heidän lähestyessään sitä. Jack katseli laivaansa kuin näkisi sen ensimmäistä kertaa, miltei rakastunein katsein; sen kaunislinjaista hahmoa ja sen jokaista yksityiskohtaa, jotka tarkentuivat sitä mukaa, mitä lähemmäs he pääsivät. Heidän lähestyessään laivaa, se tuntui ikään kuin kasvavan tai nousevan ylös vedestä, aivan kuin laivassa olisi jotain pahaa tai uhkaavaa. Jack tiesi, ettei siinä ollut, ei enää. Se oli vain erinomainen laiva ja mikä parasta, se oli nyt hänen. Hän huokaisi jälleen syvään ja sulki silmänsä tiukasti, ja kun hän sitten avasi ne uudelleen, Black Pearl oli yhä siinä, tummat purjeet kokoonkäärittyinä, keulakuva tuijottaen jonnekin kaukaisuuteen. Minun, hän ajatteli, minun.
"Sir", toinen Parkinsin miehistä sanoi hänelle, "Onko tuo todella juuri se Black Pearl, josta ne tarinat kertovat."
"Ääh", Hullu-Sam sanoi hänelle keskeyttäen hoilaamisensa, "etkö sinä Samia usko? Minähän sanoin sinulle, että just sama laiva."
Jackia alkoi naurattaa.
"Mutta unohda ne tarinat, kaveri", hän sanoi irrottamatta katsettaan Pearlista, "Tarinat ovat pelkkiä… tarinoita. Kaikki puheet kirotusta laivasta, älä kuuntele niitä. Minä en ole kirottu, enhän? Näytänkö minä kirotulta?"
"Ette, sir", mies sanoi epäröiden. Luultavasti minä sopisin hänen mielestään kirotuksi kapteeniksi, Jack ajatteli huvittuneena.
"Mutta kaikki puheet meidän kapteeni Jackistä, ne sinun pitää kuunnella tarkkaan", Hullu-Sam sanoi, eikä Jack voinut enää pidätellä nauruaan, jolloin molemmat Parkinsin miehistä katsoivat häneen silmät suurina, kuin odottaen hänen tekevän jotain, mitä kirotulta kapteenilta odotettiin. Sam yhtyi hänen nauruunsa. Gillian ei sanonut mitään, hymyili vain hiukan toisella suupielellään. Hän oli niin vähäpuheinen, että olisi Jackin mielestä voinut olla ihan yhtä mykkä kuin Cotton, joka oli kieletön ja jokseenkin umpimykkä.
"Kaikki, mitä meidän kapteeni Jackistä puhutaan", Sam jatkoi hetken kuluttua juhlallinen ilme kasvoillaan, "on totta ja vähän enemmänkin. Niitä juttuja sinun pitää kuunnella."
He saavuttivat laivan, josta veneen saapuminen oli huomattu ja köysitikkaat oli laskettu alas. Jack kiitti soutajia, tarttui köysitikkaisiin ja kiipesi ketterästi niitä ylös kannelle Hullu-Samin ja Gillianin seuratessa häntä. Vene irrottautui laivan kyljestä ja miehet alkoivat soutaa sitä takaisin rantaa kohti.
Joshamee Gibbs, Jackin ystävä ja toinen perämies, oli häntä vastassa.
"Kaikki kunnossa?" Jack kysyi häneltä ja läimäytti häntä olkavarteen. Gibbs naurahti ja tönäisi takaisin näyttäen helpottuneelta nähdessään Jackin siinä, turvassa ja ehjänä.
"Kaikki", hän vastasi, "Näköjään sinäkin?"
"Hyi helvetti, että on huono olo", Jack vastasi irvistäen.
"Olikin taas järkeä lähteä siinä kunnossa toikkaroimaan ihan vieraiden ihmisten matkaan", Gibbs moitti ja seurasi Jackia tämän hyttiin, "Olin jo melkein valmis pelastamaan sinut väellä ja voimalla… jos ette olisi puoleen päivään mennessä tullut takaisin, olisin varmasti lähtenyt hakemaan sinua. Onneksi sentään Hullu-Sam ja Gillian olivat mukanasi. Olisin nostanut metakan, jos he olisivat tulleet ilman sinua laivalle."
"Kiitos huolenpidostasi, mutta enköhän minä pärjää", Jack mutisi muistaen, mitä Sam oli sanonut Gibbsistä ja lämmin tunne häilähti hänen mielessään. Hän olisi mielellään käynyt muutamaksi tunniksi vuoteelleen, nukkunut ja varmasti voinut herättyään paljon paremmin, mutta juuri nyt ei siihen ollut aikaa, sillä hän halusi saada Parkinsille toimitettavan listan valmiiksi ensi tilassa. Sitä ennen olisi kuitenkin pakko tehdä tälle hirveälle ololle edes jotain… Hän heitti hattunsa päästään pöydälle ja huomasi, että hänen ja Gibbsin eiliset lasit olivat vielä siinä, mihin ne olivat jääneet, rommipullon vieressä, kun he edellisenä päivänä olivat juhlistaneet ankkuroitumista muutamalla rommilasillisella. Ai muutamalla? Hän vilkaisi lattialle ja näki siellä pari tyhjää pulloa, vilkaisi sitten pöydälle jäänyttä pulloa, ravisti sitä ja huomatessaan, että sinne oli jäänyt vielä tilkka, hän kaatoi itselleen puoli lasillista, tarjoten sitten Gibbsille vielä pullon pohjalle jäänyttä tippaa. Tämä otti pöydältä toisen lasin, ojensi sitä ja Jack tyhjensi pullon siihen. He kilistivät ja kun Jack kulautti lasinsa tyhjäksi, hän oli vähällä antaa ylen, kun vahva juoma poltti hänen suutaan ja nieluaan.
"Huh, " hän sanoi ja riisui takkinsa, viskaten sen vapaalle tuolille. Sitten hän veti pöydän alta esille yhden tuolin ja viittoili Gibbsille, jotta tämä istuisi siihen, "Meillä on töitä. Pitää tehdä lista siitä, mitä tarvitsemme matkalla New Yorkiin ja sitten pitää toimittaa se lista sille Parkinsille."
"New Yorkiin? Tulee pitkä matka… enkä ole innostunut ajatuksesta muutenkaan. Miksi riskeerata itsensä jonkun muun lastin takia, kun voisi yhtä hyvin häipyä sen kanssa?"
"Pelkäätkö maineeni tahraantuvan jos joskus tienaan leipäni rehellisellä tavalla?" Jack kysyi kuulostaen liki ivalliselta. Gibbs kohautti olkapäitään, eikä sanonut mitään, "Koskaan ei tiedä, mitä tulee vastaan ja voi tulla vastaan tilanne, että tarvitsen muutamia yhteiskunnan tukipylväitä seisomaan takanani. Koskaan ei voi tietää, mitä hyötyä siitä minulle on, että minulla on muutaman tyypin kurkusta riittävän tiukka ote voidakseni kiristää sitä silloin, kun minulle on siitä hyötyä."
"Aiotko heretä kunnialliseksi, Jack?"
"Minäkö", Jack reväytti silmänsä suuriksi, "En ikinä. Mitä hauskaa siinä olisi? Ajattelen vain itseäni."
He purskahtivat molemmat nauruun ja kilistivät tyhjillä lasilla. Jack tunsi olonsa jo hieman paremmaksi, tuntui kuin päänsärky olisi väistymässä taka-alalle. Hän kuitenkin vakavoitui.
"Sitä paitsi Norrington on perässämme", hän sanoi, "erityisesti nyt, sen viimekertaisen pikku tempun jälkeen. Hän ei toista kertaa päästä minua menemään, joten lähden mielelläni jonnekin pois hänen ulottuviltaan nyt joksikin aikaa. Annetaan tilanteen rauhoittua, mennään katsomaan, miltä Atlantilla näyttää. Mitä mahdollisuuksia siellä on kapteeni Jack Sparrow'lle."
Hän käveli suuren kaapin luo, josta hän otti pinkan paperia, kynän ja mustepullon, ja laski ne sitten pöydälle Gibbsin eteen. Sitten hän otti tyhjän rommipullon, helisteli sitä vielä kertaallaan aivan kuin odottaen, että se olisi mystisesti täyttynyt, mutta kun niin ei ollut käynyt, hän hetken harkittuaan istahti itsekin pöydän ääreen.
"Mitä me muuten kuljetamme", Gibbs kysyi avaten mustepullon, kastoi sitten kynän musteeseen ja katsoi odottavasti Jackiin, joka kertoi hänelle sen vähän, minkä heidän tulevasta lastistaan tiesi, "Kultaa? Ja aiot todellakin vakavissasi toimittaa kaiken perille?"
"Katsotaan nyt", Jack sanoi, "Se vähän riippuu… kunhan nyt ensin nähdään, millaisesta kullasta on kyse. Voihan olla, etten pystykään vastustamaan kiusausta ja lastin määränpää jotenkin mystisesti muuttuu."
Gibbs virnisti leveästi.
"Ei ole ihmisen yksinkertaisuudella rajoja", hän sanoi, "jos uskoo kultansa sinun haltuusi, Jack."
"Jos minä johonkin olen voinut elämäni aikana luottaa, niin ainakin hyväuskoisten ihmisten yksinkertaisuuteen", Jack myönsi, "Ja nyt, laita listaan ensimmäisenä…"
He kävivät tarvike tarvikkeelta läpi kaiken, mitä katsoivat tarvitsevansa matkallaan: ammukset, puutavaran, ruuan ja juoman sekä eläinten tarvitseman rehun. Jackilla ei ollut kovin selkeää käsitystä siitä, mitä heillä Black Pearlilla sillä hetkellä oli, mutta hän tiesi, että saattoi luottaa siihen, että Gibbs tiesi melko tarkalleen, mikä oli tilanne ruumassa. Hän oli iloinen tietäessään, että jos hänelle tapahtuisi jotain, hän voisi luottaa siihen, että Gibbs huolehtisi laivasta ja sen miehistöstä, joka joskus, kieltämättä, tuntui tarvitsevan jonkun huolenpitoa. Miehistöni ei varmasti ole Karibian uljain tai pelottavin, mutta se on silti paras, Jack ajatteli.
Kun Gibbs oli kirjoittanut alustavan luettelon valmiiksi, he poistuivat Jackin hytistä ja laskeutuivat alas ruumaan tarkistaakseen täsmäsivätkö heidän muistikuvansa sen kanssa, mitä ruumassa todella oli. Jack ei peitellyt tyytyväisyyttään katsellessaan soihtujen valossa ympärilleen; ruokavarastot olivat melko vähissä, sillä vaikka he olivat viivähtäneet Tortugalla muutaman päivän, he eivät olleet täydentäneet varastojaan Jackin luottaessa siihen, että pääsisi Parkinsin kanssa sopimukseen, johon kuuluisi myös Black Pearlin varustaminen matkalle, ja vaikka ei sopimusta olisi syntynytkään, olisi heillä ollut kuitenkin sen verran muonavaroja jäljellä, että he olisivat päässeet niiden turvin takaisin Tortugalle. Heidän vähätkin varastonsa olivat hyvässä järjestyksessä, ja kaikki tavara melko hyväkuntoistakin heidän heitettyään muutama päivä aiemmin pilaantuneet tarvikkeet yli laidan.
Jack huomasi valkoisen vilahduksen tynnyrien välissä. Kissa, joka oli eräässä satamassa vain ilmestynyt laivaan ja asettunut sinne kuin olisi osa miehistöä. Jack oli ensin aikonut heittää otuksen mereen, mutta jokin oli estänyt häntä tekemästä sitä. Nyt hän oli iloinen, että oli antanut kissan jäädä, se piti rotat kurissa ja lisäksi hän oli oudolla tavalla kiintynyt siihen. Hän kyyristyi ja kutsui kissaa luokseen, mutta se jäi katselemaan häntä kauemmas, tynnyrien varjoon ja alkoi hetken kuluttua pestä kasvojaan.
"Sinä olet hyvä kapteeni, Jack" Gibbs sanoi, kun Jack tarkisti suolatynnyreitä ja hän itse korjasi listalta omia merkintöjään, "eittämättä vähän hullu, mutta se sallittakoon."
"Tiedän sen, ystäväni", Jack sanoi ja pamautti suolatynnyrin kannen kiinni, taputellen sitä vielä kämmenellään saadakseen kannen asettumaan riittävän tiiviisti, "En muista, olenko koskaan halunnut olla mitään muuta kuin Black Pearlin kapteeni. Sen minä osaan." hän suoristautui ja katsoi Gibbsiä vakavin ilmein, näyttäen hetken jotenkin haavoittuvalta, surulliselta, "Lupaisitko minulle yhden asian?"
"Minkä?" Gibbs kysyi, "Jos se suinkin on luvattavissani, lupaan. Ilman sinua makaisin nytkin jossain Tortugalla ympäripäissäni."
"Jos minulle tapahtuu jotain", Jack sanoi, "ja kuten tiedämme, minulle voi tapahtua vaikka mitä, pelasta Black Pearl."
"Mitä tarkoitat?"
"Jos minä en ole paikalla ja Pearl on vaarassa, vie se pois", Jack sanoi, "Purjehdi Tortugaan. Jos en ilmesty sinne sanotaan nyt vaikka… puolessa vuodessa, Pearl on sinun. Tai teidän."
"Mitä sinä nyt… tietenkin sinä"; Gibbs sanoi hiukan kiusaantuneena. Jack ei yleensä vaivautunut ajattelemaan näin syvällisiä, ja vielä harvemmin otti esille mahdollisuutta, ettei hänkään ollut haavoittumaton. Jack tarttui hänen käsivarteensa, puristaen niin kovaa, että hän melkein älähti kivusta. Jack ei näyttänyt edes huomaavan, vaan liikahti niin, että hänen kasvonsa olivat miltei kiinni Gibbsin kasvoissa, katsoen tätä niin tiukasti ruskeilla silmillään, että Gibbsin oli käännettävä päänsä pois päästäkseen pakoon tuota katsetta.
"Ei, olen niin tosissani kuin koskaan voin olla", Jack sanoi matalalla äänellä, "Lupaa minulle. Vanno sen kaiken kautta, mikä sinulle on pyhää."
"Minä vannon", Gibbs sanoi, ja Jack irrotti otteensa hänestä, otti askeleen taaksepäin ja nojasi suolatynnyriin, "Luota minuun."
Jack ravisti päätään ilmaistakseen epävarmuutensa. Helmet hänen hiuksissaan kilahtelivat ja kissa hypähti äkkiä tynnyrin kannelle, tavoitellen käpälällään hänen hiuksistaan roikkuvia koristeita.
"Jos tässä maailmassa kehenkään luotan, niin sinuun", hän sanoi, "mutta sinä purjehdit kerran tiehesi laivallani ja jätit minut."
"Herrantähden, Jack! Luulin, että olit kuollut!"
"Ja kiitos sinun, se olikin todella lähellä." Jack nappasi kissan syliinsä ja antoi kätensä liukua pitkin sen tuuhean mustan ja valkoisen turkin peittämää selkää.
"Toivottavasti minun ei tarvitse pyytää sitä koko loppuikääni anteeksi sinulta? Sitä paitsi minä tulin hakemaan sinut, sinun laivallasi."
"Juuri siksi minä sinuun luotankin", Jack sanoi silitellen kissaa, joka alkoi kehrätä kovaäänisesti, "Mutta en voi silti joskus olla ajattelematta, onko Black Pearl ehkä houkuttelevampi ilman minua kuin minun kerallani. Ei ehkä sinun mielestäsi, mutta jonkun muun."
Gibbs laski kätensä hänen olkapäälleen melkeinpä isällisin elein.
"Sanoinhan, että sinä olet hyvä kapteeni, Jack", hän sanoi, "ja me olemme luojanhylkäämä roskajoukko, joka ei olisi mitään ilman kapteeniaan."
Jack nauroi.
"Niin te totisesti olette", hän sanoi, "Surkimuksia koko sakki ja vaivoinanne koko Karibian hulluin kapteeni!"
He kapusivat takaisin kannelle, Gibbs edellä ja Jack hänen perässään kissa yhä sylissään. Miehistö oli kokoontunut kannelle, kuka mitenkin aikaansa viettämään, laiskottelemaan nyt, kun oli muutaman päivän levähdystauko ennen kuin he jatkaisivat matkaansa. Useat heistä näyttivät siltä kuin olisivat viettäneet edellisiltansa samoin kuin Jack, juhlimalla. Gibbs oli ollut oikeassa nimittäessään heitä luojanhylkäämäksi roskajoukoksi, sillä siltä he tosiaan näyttivät. Eivät he näyttäneet verenhimoisilta tai julmilta merirosvoilta, vaan siltä kuin heidät olisi kerätty koolle siitä joukosta, mikä ei muuallekaan ollut kelvannut. Niin luultavasti Gibbs oli tehnytkin, Jack arveli katsellessaan miehistöään. Hän oli kuitenkin tyytyväinen. Tämä miehistö tuskin kääntyisi häntä vastaan. Gibbs oli oikeassa, he tarvitsivat häntä - aivan yhtä paljon kuin hän tarvitsi heitä. Heillä ei ollut mitään syytä heittää häntä yli laidan, sen enempää kuin jättää autiolle saarellekaan.
Jack istahti kissa sylissään komentosillan portaille. Hullu-Sam ja muutamat muut hänen miehistään olivat perustaneet nopanheittoringin siihen, istuen kuka tynnyrillä, kuka köysikiepillä. Miehet pyysivät häntä mukaan peliin, mutta hän tyytyi mieluumin vain katselemaan, osallistuen muutamalla sanalla miesten keskinäiseen naljailuun.
"Mihin seuraavaksi, kapteeni Jack?" eräs miehistä kysyi.
"Pohjoiseen", Jack vastasi, "New Yorkiin. Olemme muutaman päivän tässä ankkurissa ja täydennämme varastot."
"Pohjoiseen?" kirkas ääni sanoi hänen takanaan. Anamaria seisoi komentosillalla portaiden yläpäässä silmäillen kapteeniaan kiukkuinen ilme kauniilla, tummilla kasvoillaan. Jack nousi seisomaan ja antoi hänelle tietä hänen laskeutuessaan alas kannelle ja perääntyi jo valmiiksi muutaman tuuman verran, valmistautuen vastaanottamaan tytön kiukunpurkauksen, joka tämän ilmeestä päätellen oli tulossa. He olivat riidelleet hollantilaisen kauppalaivan upottamisesta, kiistellen, kumman vika se oikeastaan oli, ja kun he eivät olleet päässeet asiasta yksimielisyyteen, Anamaria oli saanut aikaiseksi riidan siitä, että Jack oli päättänyt ottaa selvää, mitä Parkinsilla mahtoi olla tarjolla, ja ilmeisesti tyttö aikoi kinata antaumuksella heidän seuraavastakin määränpäästään.
"Miksi pohjoiseen?" Anamaria tivasi heidän seisoessaan silmäkkäin, "Käykö Karibia liian pieneksi sinulle?"
"No ei todellakaan käy", Jack vastasi, "Ajattelin vain häipyä jonnekin vähäksi aikaa, ainakin siihen asti, kun meitä ei aktiivisesti enää etsitä. Sen jälkeen, kun tulimme epähuomiossa upottaneeksi sen kauppalaivan, minusta on tuntunut kuin joku huohottaisi koko ajan niskassani."
Anamaria tuhahti.
"Epähuomiossa?" hän sanoi, "Itsehän he aloittivat, vastasimme vain tuleen."
"Se ei olisi ollut tarpeen! Suurin osa saaliista meni laivan mukana, mitä ei olisi tapahtunut, jos olisi käytetty aivoja sen sijaan, että piti heti alkaa räiskimään takaisin."
"Ai jaha?" Anamaria sanoi ääni kohoten astetta kiukkuisemmaksi. "Herra Aivot taas vauhdissa. Joskus minusta tuntuu, että aivot sinulla ovat perseessäsi! Kerropa minulle, mitä sitten teemme näin lähellä Port Royalia? Hyvällä tuulella meiltä ei menisi montaa tuntia purjehtia sinne… ja matka on aivan sama toisinpäin."
"Luotan siihen, että meitä ei osata etsiä näin läheltä", Jack vastasi korjaten sylissään kehräävää kissaa parempaan asentoon. Anamaria tuijotti eläintä inhon ilme kasvoillaan.
"Seuraavaksi hankit kai apinan?" hän kysyi. Jackin kasvoilla häivähti omituinen ilme ja hän pudotti siinä samassa kissan sylistään kuin se olisi raapaissut häntä. Kissa rääkäisi, putosi kannelle jaloilleen ja syöksyi tiehensä. Jack käänsi mitään sanomatta Anamarialle selkänsä ja poistui hyttiinsä, pamauttaen oven perästään kiinni.
"Nyt sinä suututit hänet", Hullu-Sam sanoi. Anamaria hymyili.
"Kyllä hän siitä leppyy. Ilman minua hänen itserakkautensa paisuisi sietämättömäksi."

***

Gibbs oli Jackin hytissä kirjoittamassa tarvikelistaa puhtaaksi. Hän katsoi kysyvästi kapteeniinsa, joka marssi sisään kiukkuisen näköisenä, mutta ei sanonut mitään. Jack vetäisi listan hänen käsistään niin kiivaasti, että paperi repesi ja sen kulma jäi Gibbsin käteen. Jack huokaisi syvään ja pamautti itseään kämmenellä otsaan. Hän silmäili listan sitten mitään puhumatta läpi ja ojensi sen lopulta takaisin.
"Kai siinä on kaikki. Vie sinä se", hän sanoi sitten, "Ota Anamaria mukaasi, hän vaikuttaa siltä, että tarvitsee nyt tukevaa maata jalkojensa alle."
"Taasko te riitelitte?" Gibbs kysyi ja asetteli vähän avuttoman näköisesti paperista irti revennyttä kulmaa takaisin paikoilleen, mutta koska hänellä ei ollut mitään, millä olisi sen liimannut, hän luovutti ja totesi mielessään, ettei puuttuva paperinkulma vaikuttaisi paperin sisältöön mitenkään, "Siitä kauppalaivasta vai?"
"Hemmetti, se ei ollut minun vikani, " Jack sanoi ja istahti vuoteensa laidalle ryhtyen kiskomaan saappaita jaloistaan, "tai siis oli tietenkin, minähän käskin ampua, mutta en mitään täysilaidallista! Muutama pieni reikä olisi riittänyt pelottamaan niiltä paskat housuihin, ja nyt olisimme yhtä lastia rikkaampia. Mutta ei. Koko paatti seulaksi vaan."
"No, ajattele sitä vaikka…. vaikka työtapaturmana?" Gibbs ehdotti. Jack vilkaisi häneen alta kulmain, osaamatta päättää oliko toinen tosissaan vai laskiko tämä leikkiä. Hän oli saanut saappaat jaloistaan, otti pistoolin vyöstään ja työnsi sen tyynynsä alle, riisui molemmat vyönsä sekä liivinsä ja heittäytyi sitten selälleen sotkuisten peitteidensä päälle ja sulki silmänsä. Äkkiä hän kuitenkin alkoi nauraa, avasi silmänsä ja katsoi Gibbsiin ilkikurisesti virnistäen.
"Muistatko sen kapteenin ilmeen, kun minä sanoin hänelle, että hänen laivansa uppoaa?" hän kysyi.
"Toki", Gibbs vastasi, "mutta vielä paremmin minä muistan hänen ilmeensä, kun sinä sanoit, että jos hän ei tahdo upota mukana, hänen olisi parasta siirtyä tarjoamaasi veneeseen. Olet varmaan ensimmäinen merirosvo, joka pyytää anteeksi aiheuttamaansa vaivaa ja hämminkiä."
"Hei - minähän olen kapteeni Jack Sparrow", Jack totesi ja sulki silmänsä uudelleen, "ja nyt minä aion nukkua monta tuntia, eikä minua saa herättää kuin äärimmäisessä hädässä. Potkin suolet ulos siltä, joka yrittää häiritä minua jos ei ole vähintään hengenlähtö lähellä."