KAHDEKSAN ARKULLISTA KULTAA - Luku 9

He tapasivat talolla ensimmäisenä Annan, joka oli nähnyt ikkunasta heidän saapumisensa ja oli rynnännyt ovelle heitä vastaan.

"Catherine-täti!" hän huudahti nähdessään tätinsä, jota kapteeni Sparrow tuki käsivarresta, "Missä sinä olet ollut? Isä on etsinyt sinua kaikkialta."

"Oi, ei", Catherine sai sanottua. Anna kipitti portaat alas ja tuuppasi rohkeasti kapteenin kauemmas.

"Päästäkää hänet irti, te kamala mies!" hän sähähti Jackille, joka kiltisti irrotti otteensa Catherinesta. Anna kietoi kätensä tämän ympäri ja alkoi päättäväisesti ohjata tätä ylös portaita.

"Missähän isänne juuri nyt mahtaa olla?" Jack kysyi. Anna kääntyi katsomaan häneen kiukkuisin kasvoin.

"En tiedä", hän sanoi, "olkaa hyvä ja palatkaa laiturille odottamaan. Ilmoitan isälleni, että kävitte."

Jack ei vastannut hänelle mitään, vaan nousi portaat ylös hänen ohitseen, Sam ja McCourt perässään, joista viimeinen jäi pitelemään ovea auki Annalla ja Catherinelle. Annan teki mieli käskeä kapteenia poistumaan, mutta arveli sitten, ettei mies todennäköisesti välittäisi hänen sanomisistaan yhtään mitään.

Eliah Parkins oli työhuoneessaan, pöytänsä ääressä näyttäen siltä, että oli syventynyt tilikirjoihin, jotka hän oli levittänyt pöydälle eteensä, mutta hänen ajatuksensa askartelivat aivan muualla. Kulta-arkut olivat tulleet yöllä, ne oli varastoitu talon kellariin, ja nyt hän ei odottanut niiden tiimoilta muuta kuin että kapteeni Sparrow tulisi hakemaan ne. Niistä ei varsinaisesti enää ollut huolta, vaikka hän ei tuntisikaan itseään huojentuneeksi ennen kuin arkut olisivat matkalla kohti New Yorkia. Enemmän häntä huoletti se tosiseikka, että Catherine oli yön aikana kadonnut jonnekin, tai ehkä jo edellispäivänä, hän ei voinut olla varma. Vaimoa ei joka tapauksessa ollut näkynyt sitten edellisiltapäivän. Hän oli olettanut tämän menneen huoneeseensa murjottamaan, mutta kun hänen oli tehnyt mieli aamuyöstä, saatuaan kulta-arkut turvallisesti kellariin, käyttää hieman aviomiehen oikeuksiaan, vaimon vuode oli ollut tyhjä. Hän oli aamulla varovasti tiedustellut asiaa Annalta, mutta tämä ei ollut tiennyt mitään, ja Charlesilta hän ei ollut halunnut kysellä yhtään mitään.

Hän kuuli askelia ja kohottaessaan katseensa kirjoistaan, hän näki kapteeni Sparrow'n seisovan ovella kaikessa komeudessaan; outona, kiehtovana ja ärsyttävänä. Hänen takanaan seisoi yksi hänen omista miehistään ja McCourt, joka näytti lähinnä hätääntyneeltä. Parkins nousi seisomaan. Hän huomasi, että kapteenin käsi liikahti sen verran, että lepäsi pistoolinperällä aivan kuin sattumalta. Vaikka liike oli hädin tuskin huomattava, eikä siinä oikeastaan ollut mitään uhkaavaa, Parkins tunsi itsensä uhatuksi.

"Kapteeni, miten hyvä, että tulitte", Parkins sanoi, "miehenne voivat viedä kulta-arkut…"

"Minulla ei ole aikaa ottaa niitä", Jack keskeytti.

"Anteeksi mitä?"

Jack astui keinahtelevin askelin peremmälle huoneeseen ja pysähtyi aivan Parkinsin kirjoituspöydän eteen. Hän nojasi molemmilla käsillään pöytään ja kumartui kohti Parkinsia niin että painoi kasvonsa miltei kiinni tämän kasvoihin. Parkins vetäytyi vaistomaisesti vähän taemmas.

"Minäpäs kerron sinulle, mitä sinun lankosi on mennyt tekemään, kaveri", Jack sanoi katsoen Parkinsia suoraan silmiin, "mutta ihan ensiksi voin kertoa sinulle, että minä olen helvetin vihainen juuri nyt, joten anteeksi kamalasti jos en jaksa leikkiä kohteliasta."

"Nyt en oikein ymmärrä…"

Jack nojautui vielä vähän lähemmäs ja Parkins huomasi, että hän todella oli vihainen; hänen kasvonsa näyttivät tyyniltä, mutta hänen katseensa ei.

"Sinun lankosi", Jack sanoi, "tahtoo sinun kultasi ja minun laivani, ja ne saadakseen hän on myynyt minun henkeni, puhumattakaan minun miehistöni hengestä."

"Miten niin myynyt?" Parkins kysyi. Hän alkoi aavistella jotain menneen pahasti pieleen ja häntä alkoi heikottaa. Hän katsoi parhaaksi istua.

"Siten niin myynyt", Jack sanoi matkien hänen äänensävyään, "Hän on marssinut kuvernöörin puheille ja sopinut, että hms Dauntless on minua vastassa, kun lähden täältä mukanani sinun kultasi, kaveri. Palkkioksi hänelle on luvattu, ei enempää eikä vähempää kuin Black Pearl lasteineen kaikkineen. Minun laivani, sinun kultasi - ymmärrätkö?"

Parkins ei ollut uskoa kuulemaansa, vaikka hän ei liioin voinut uskoa kapteenin valehtelevan, keksivän moisen tarinan omasta päästään. Mutta pystyisikö Charles todella juonimaan noin? Tietenkin pystyisi, mies oli kostonhimoinen mitättömyys, joka todellakin saattaisi kehitellä viinan pehmentämässä päässään jotain näin älytöntä. Älytöntä ja samalla melkein pelottavan nerokasta, koska onnistuessaan suunnitelma olisi taannut Charlesille oivan pääoman aloittaa uuden elämän jossain muualla; Karibian nopein laiva, kahdeksan arkullista kultaa ja laivalastillinen tavanomaisia kauppatavaroita. Parkins oli ollut todella sinisilmäinen miehen suhteen kuvitellessaan tämän harmittomaksi sukulaiseksi, johon saattoi purkaa pahaa tuultaan siinä missä hänen sisareensakin, ja josta ei tarvinnut välittää sen enempää.

Mutta jotain oli mennyt pieleen, koska kapteeni Sparrow oli tässä kertomassa hänelle Charlesin suunnitelmasta, ruskeat silmät vihasta melkein mustiksi tummuneina.

"Missä hän nyt on?" hän kysyi tajutessaan, että Charles oli lähtenyt McCourtin mukana Black Pearlille pari tuntia aiemmin. McCourt oli tullut takaisin, Charles ilmeisesti ei.

"Black Pearlilla", Jack sanoi, "köytettynä isomastoon, ja siellä hän pysyy kunnes minä olen vähän helvetin kaukana täältä."

Parkins alkoi äkkiä nauraa. Hän hohotti niin että sai riemunkyyneleet silmiinsä ja joutui niistämään nenänsä. Jack antoi hänen nauraa yhtymättä hänen iloonsa.

"Charles-parka", Parkins sanoi rauhoituttuaan, "hän ei onnistu kerta kaikkiaan missään."

"Sinun kannaltasi katsottuna ehkä", Jack sanoi, "mutta minä olen kaikkea muuta kuin selvillä vesillä. Dauntless odottaa minua yhä tuolla jossain ja jos minun tuurini nyt minut pettää, niin minut voi muutaman päivän päästä tavata Port Royalin satamasta seuraavat viikot - köyden jatkona."

"Ymmärrän", Parkins sanoi ja yritti pitää ilmeensä peruslukemilla, sillä hänestä näytti siltä, että kapteeni Sparrow'lla saattaisi kohta kiehahtaa yli, "Tilanteen ollessa tämä, on parempi sekä teille että minulle, että te purjehditte tiehenne ja kulta jää tänne."

"Juuri niin. Minä häivyn." Jack sanoi suoristaen selkänsä.

"Entä tavarani, jotka olette jo lastannut?"

"Myyn ne, toimitan teille rahat. Kukaan ei pääse sanomaan, että kapteeni Jack Sparrow olisi rikkonut sanansa."

"Epäilemättä", Parkins sanoi, "merirosvollakin on kunniansa."

"Älä sinä siinä lässytä mistään kunniasta, kaveri", Jack sanoi. Parkinsin hymy hyytyi, sillä kapteeni kumartui uudestaan hänen puoleensa näyttäen siltä, että kävisi mielellään käsiksi häneen, jatkaen puhettaan matalalla äänellä, "Tiedätkö, mitä minä ajattelen miehestä, joka on niin raukka, että läiskii omaa vaimoaan?"

"Vaimoni..?" Parkins sanoi epävarmasti, muistaen, että hänen vaimonsa oli kadonnut. Mitä kapteeni tiesi hänen vaimostaan?

"Minä ajattelen", Jack jatkoi, "että sellainen mies ei ole mies ollenkaan."

"Ja minua puolestani ei paljon liikuta, mitä joku moukkamainen merirosvo minusta ajattelee", Parkins vastasi tyynesti. Jack otti muutaman askeleen taaksepäin.

"Eipä taida liikuttaa", hän sanoi ja käänsi Parkinsille selkänsä, "Sam, mennään."

"Tiedättekö, kapteeni, mikä tässä kaikessa on hassuinta?" Parkins kysyi hänen selkänsä takana. Jack pyörähti uudelleen häneen päin.

"No, mikä?"

"Se, että kellarissani olevat kulta-arkut kuuluisivat lain mukaan Charlesille."

"Täh?"

"Mitä?" kuului hento ääni ovelta kuin kaikuna Jackin äännähdykselle. Catherine seisoi oviaukossa, Anna takanaan.

"Isä", Anna sanoi työntyen miesten ohi peremmälle ääni närkästyksestä värähtäen, "tiedätkö, missä Catherine-täti on ollut?"

"Black Pearlilla", hän isänsä sanoi toteavasti. Anna hölmistyi.

"Mistä sinä sen tiedät?" hän kysyi. Parkins hymähti.

"En olisi tässä asemassa, jos en osaisi laskea yksi plus yksi", hän sanoi tyttärelleen.

"Mitä sinä tarkoitat sillä, että sinulla on Charlesille kuuluvaa kultaa?" Catherine kysyi ja uskaltautui hänkin peremmälle, jääden huomaamattaan seisomaan Jackin vierelle. Parkins siirsi kätensä pöydän alle ja ryhtyi avaamaan millimetri millimetriltä pöydän laatikkoa, jossa hän säilytti kaiken varalta aina ladattua pistoolia.

"Minä en olisi ikinä voinut uskoa tädistä jotain sellaista", Anna puuskahti.

"Ole hiljaa!" Catherine kivahti hänelle. Anna ällistyi niin, että vaikeni. Hän ei muistanut, että Catherine olisi koskaan puhutellut häntä tuolla äänensävyllä.

"Kas, kas", Parkins sanoi.

"Eliah, minä odotan yhä vastausta", Catherine sanoi hänelle.

"Ja prinssi uljas säestää, vai?" Parkins kysyi nyökäten Jackiin päin.

"Minä?" Jack kysyi, "Ei tämä minulle kuulu pätkääkään. Minä haluan vain päästä lähtemään", hän käänsi jälleen Parkinsille selkänsä, Samin tehdessä samoin, "Hyvästi."

"Älkää toki pitäkö kiirettä", Parkins sanoi ja Jack kuuli takaansa naksahduksen, kun pistoolista poistettiin varmistin. Voi paskat, hän kirosi mielessään, seisahtuen niille sijoilleen. Tänään ei todellakaan ole minun päiväni.

"Kapteeni on vähän turhan raskaasti aseistettu", Parkins jatkoi tähdäten pistoolillaan Jackin selkää. Anna oli kauhuissaan perääntynyt selkä seinää vasten ja painanut molemmat kädet suulleen, Catherinen silmäillessä miehensä kädessä olevaa asetta lähinnä välinpitämättömästi. Hänestä tuntui, että hän oli nähnyt kahden kuluneen päivän aikana jo riittävästi kyetäkseen säikähtämään enää mitään, "Herra McCourt, olkaa ystävällinen ja keventäkää hänen taakkaansa hieman. Ja kapteeni, ei mitään ylimääräisiä liikkeitä, olette tähtäimessäni koko ajan."

Jack nosti kätensä ylös ja antoi McCourtin ottaa pistoolinsa ja miekkansa. Tämä olisi riisunut Saminkin aseista, mutta Samilla ei ollut yhtään aseita näkyvillä ja sitä paitsi tällä oli koko ajan kasvoillaan yksinkertaisen hyväntahtoinen ilme, joka sai sekä Parkinsin että McCourtin virheellisesti uskomaan, ettei tämä olisi osannut asetta käyttääkään, jos olisi sellaisen jostain käsiinsä saanut. Jack sen sijaan tiesi aivan mainiosti, missä Sam piilotteli veistään ja pani toivonsa siihen, että tämän typerä ilme hämäisi Parkinsa riittävän kauan.

"Erinomaisia pistooleita", Parkins sanoi McCourtin laskettua Jackin aseet hänen eteensä pöydälle, Jackin käännyttyä jälleen häneen päin, "Ryöstösaalista jostain laivasta, oletan."

"Voi olla", Jack sanoi, "minä tosin olen ostanut ne ihan rehellisesti."

"Ohoo", Parkins sanoi ivallisesti ja katsoi vaimoonsa, "kuulitko, lemmittysi onkin kunnian mies."

"Ole hiljaa, törppö", Jack sanoi.

Parkins katsoi häneen hetken aikaa todellakin aivan hiljaa, tyynin katsein, nosti sitten Jackin toisen pistoolin, tähtäsi Samiin ja ampui. Catherine ja Anna kirkaisivat samanaikaisesti, McCourt maastoutui välittömästi lähimmän tuolin taakse ja Jack jäi tuijottamaan lattialle kaatunutta Samia, jolla oli luodinreikä silmiensä välissä. Anna hoippui hetken sinne tänne ja kyykistyi sitten antamaan ylen siihen missä sattui sillä hetkellä olemaan. Jack katsoi Parkinsiin kasvoillaan täydellisen ällistynyt ilme, suu auki, aivan kuin ei voisi uskoa todeksi tapahtunutta.

"Hän olikin ikään kuin ylimääräinen", Parkins sanoi. McCourt kömpi ylös lattialta, Anna ei. Catherine kumartui Samin puoleen ja näki, että mies oli kuollut kuin kivi, verilammikon levitessä hiljakseen hänen päänsä ympärillä. Tämä ei tapahdu oikeasti, Catherine ajatteli.

"Minäkin tunnen itseni vähän… ylimääräiseksi", McCourt sanoi varovasti, "joten jos ette pane pahaksenne, taidan tästä poistua."

"Kaikin mokomin", Parkins sanoi hyväntahtoisesti nyökäten, "Ottakaa Anna mukaanne, sillä minusta tämä ei ole lapsille sopivaa katsottavaa."

McCourt käveli vapisevin jaloin Annan luo, joka kyhjötti yhä lattialla ja veti tämän pystyyn. Tyttö oli niin järkyttynyt, ettei ilmeisesti edes tuntenut häntä, vaan tuijotteli pitkin seiniä mitään näkemättömin silmin. McCourt talutti tämän varovasti ulos huoneesta ja heidän päästyään turvallisesti pyssynkantaman ulkopuolelle, McCourt pani juoksuksi vetäen hervotonta Annaa perässään. Parkins otti toisen Jackin pistooleista ja leikitteli sillä.

"Todella erinomainen kapistus", hän sanoi ja katsoi vaimoonsa, "Entä sinä, Catherine, haluatko sinä poistua?"

"En", Catherine sanoi uhmakkaasti. Parkins naurahti kuivasti.

"Olisin vaikka voinut lyödä vetoa, että vastaat noin", hän sanoi, "olet uskomaton tosikko ja aina tekemässä niin kuin kuvittelet olevan oikein ja kunniallista. Ja kapteeni sitten", hän katsoi Jackiin, "onko teillä jotain sanottavaa?"

"Minulta ei kai kysytä, haluanko minä lähteä?" Jack kysyi. Parkins pudisti päätään näyttäen siltä kuin olisi kovin pahoillaan, "No, ei minulla sitten ole mitään sanottavaa."

"Niin sitä pitää", parkins sanoi tähtäillen Jackia tämän omalla pistoolilla puolihuolimattomasti, kuin leikillään, "ja nyt, mihin jäimmekään? Ah niin, se kulta kellarissa!" Sinullahan ei ole aavistustakaan siitä, mitä isäpappasi todellisuudessa oikein puuhasi, Catherine?"

"Miten niin?" Catherine kysyi. Hän hivuttautui koko ajan lähemmäs Jackia tavoitteenaan päästä tämän ja Eliahin väliin, "Hän oli sinun liikekumppanisi, merikapteeni ja kauppias."

"Sitäkin", Parkins myönsi, "mutta myös jotain muuta", hän osoitti pistoolilla huoneen nurkkaa, "Siirtyisitkö hieman kauemmas kapteenista? Alat olla vähän liian lähellä häntä, vaikka et tietenkään niin lähellä kuin haluaisit. Sinun täytyy nyt kuitenkin hillitä itsesi, kapteenilla ei taida olla aikaa pelehtiä kanssasi."

Catherine totteli ja siirtyi huoneen toiseen nurkkaan. Jack seisoi keskellä lattiaa näyttäen hänen silmissään avuttomalta Eliahin yhä kuin vahingossa osoitellessa häntä pistoolilla, mutta ei kuitenkaan siltä kuin olisi ollut peloissaan. Jack katseli Eliahiin tyynesti, mutta samalla varuillaan, tietäen aivan varmasti, että toisin kuin Charlesin kohdalla, tällä kertaa ei ollut epäilystäkään, etteikö hän ollut todellisessa vaarassa. Eliah saattoi toimia hetken mielijohteesta siinä missä Charleskin, mutta hän toimi silti harkiten, kylmäverisesti.

"Isäsi", Parkins sanoi, "oli ovela ja määrätietoinen mies nuorempana. Sittemmin hänen päänsä tosin pehmeni niin, ettei hänestä ollut kuin pelaamaan, ryyppäämään ja hassaamaan omaisuutensa. Toisaalta, olihan hänellä mitä hassata, eikö niin, Catherine? Ettekö olleetkin sisaresi kanssa varsinaisia prinsessoja, jotka elitte yltäkylläisyydessä?"

"En minä sitä koskaan noin ajatellut", Catherine vastasi, "mutta tuo on tavallaan totta."

"Entä te kapteeni Sparrow? Oliko teillä lapsuudessanne kaikkea?"

"Helvettiäkö se tähän kuuluu?" Jack kysyi otsaansa rypistäen. Parkins oli ilmeisesti pähkähullu siinä missä vaimonsa ja lankonsakin. Hän oli ollut oikeassa; tässä talossa tapahtui jotain kummallista.

"Eipäs nyt käytetä karkeata kieltä rouvan läsnä ollessa", Parkins sanoi moittivasti, "Minähän yritän vain saada sivistynyttä keskustelua aikaiseksi."

Jack kohautti harteitaan ja vilkaisi varovasti lattialla makaavaa Samia, arvioiden, ehtisikö Parkins ampua, jos hän syöksyisi kiskaisemaan Samin veitsen tämän saappaasta. Todennäköisesti, varsinkin kun hänen olisi ehdittävä heittämäänkin Parkinsia veitsellä, eikä veitsenheitto todellakaan ollut hänen vahvin lajinsa. Viisas mies jättäisi yrityksen sikseen ja hän oli viisas mies.

"Mitä sinun isäsi oikeastaan kauppasi, Catherine?" Parkins kysyi. Catherine mietti aikansa ääneti ja pudisti sitten päätään, "No, minäpä kerron sinulle. Kunniallisen julkisivunsa takana sinun isäsi ei ollut sen kummempi kuin tuo mies", hän osoitti Jackia pistoolilla, "salakuljettaja, kaappari, merirosvo, orjakauppias."

"Minä en ole orjakauppias", Jack kivahti.

"Hiljaa! Minä en kysynyt teiltä mitään", Parkins sanoi ja tähtäsi pistoolilla suoraan Jackiin, joka nosti kämmenensä pystyyn osoittaakseen ymmärtäneensä, ettei saisi puhua kuin puhuteltaessa.

"Mutta", Catherine sanoi, "hänhän oli sinun liikekumppanisi… etkä sinä ole merirosvo tai orjakauppias."

"Totta", Parkins myönsi, "Isäsi teki likaisen työn ja minä autoin häntä sijoittamaan rahansa. Toki hyödyin siitä itsekin, sain pääomaa omille liiketoimilleni."

"En enää tiedä, mitä uskoa", Catherine sanoi, "tuo kaikki kuulostaa aivan järjettömältä."

"Mutta ei ole sitä. Vai mitä, kapteeni?"

"Niin kai."

"Niin kai?" Parkins sanoi matkien Jackin puhetyyliä, "Tuo ei ollut mikään kunnollinen vastaus, mutta ei kai teiltä voi sen enempää odottaakaan. Käsittämätöntä, että Catherine voi tuntea vetoa teihin, kapteeni, kun ottaa huomioon, miten hyvän kasvatuksen hän on saanut", hän kääntyi Catherineen päin, "Isäsi tahtoi sinulle ja sisarellesi jotain muuta, jotain parempaa kuin mitä hän itse edusti. Mutta ehkä veri on sittenkin vettä sakeampaa? Alitajuisesti haluat heittää hukkaan kunniallisen elämän ja ryhtyä merirosvon jalkavaimoksi? Portoksi kapteenin laivalle?"

"Sinä olet hirveä, Eliah", Catherine sanoi, "minä en todellakaan halua mitään sellaista."

Jack silmäili taas arvioivasti matkaa Samin saappaaseen, mutta totesi jälleen, ettei hän ehtisi millään saada veistä edes esille ennen kuin Parkins ehtisi ampua. Hän ei voinut myöskään puhumalla kiemurrella tilanteesta, koska ilmeisesti hänellä ei ollut lupaa puhua paitsi puhuteltaessa. Catherinesta ei tainnut liioin olla hyötyä, koska tämänkään asema ei näyttänyt juuri miltään muulta kuin tukalalta. Ihmeen urheasti Catherine kuitenkin tilanteeseen suhtautui. Tai sitten hän ei tajunnut, että hänen miehensä oli vaarallinen mielipuoli.

"Palatakseni niihin kulta-arkkuihin… ", Parkins sanoi, mutta vaikeni sitten toviksi ja käänsi päänsä Jackin puoleen, "Nautitteko vaimostani? Oliko hänestä mitään iloa?"

"Minun ei kai kannata yrittää vakuuttaa, ettei mitään sellaista tapahtunut?" Jack kysyi. Parkins nauroi.

"Pyydän, älkää aliarvioiko minua noin törkeästi", hän sai sanottua naurunsa lomasta, "yhtä hyvin vaimoni otsassa voisi lukea hänen tehneen aviorikoksen, niin selkeästi se hänestä näkyy. Pitäisi olla idiootti uskoakseen, että hän olisi viettänyt yön kanssanne perehtymällä navigoinnin saloihin."

Jack vilkaisi Catherineen, joka oli peittänyt kasvonsa käsillään. Parkins nousi seisomaan tähtäillen Jackia pistoolilla.

"Minä haluan näyttää sen kullan teille molemmille", hän sanoi, "Catherine, kulje sinä edellä ja kapteeni, pitäkää kätenne näkyvillä, älkääkä unohtako, että olen aivan takananne, enkä epäröi ampua."

He eivät nähneet ketään matkallaan talon halki keittiöön ja sieltä ruoka- ja viinikellarien kautta varsinaiseen varastokellariin. Jack arveli pistoolinlaukauksen ja McCourtin paon pelästyttäneen koko palveluskunnan pihalle tai jonnekin muualle, turvallisempaan paikkaan odottamaan tilanteen rauhoittumista. Ainakin keittiössä näytti siltä kuin keittäjällä olisi jäänyt jotain kesken; iso kimpale lihaa oli jäänyt pilkkomattomana pöydälle kera terävän veitsen, jota Jack katsahti kaipaavasti, tietäen, ettei saisi sitä huomaamattomasti mukaansa.

Ikkunattomassa kellarissa paloi muutamia soihtuja seinillä valaisten lähinnä kellarin etuosaa, johon oli lähelle ulos johtavia portaita laskettu kahdeksan raskastekoista arkkua. Hieman kauempana, muutaman metrin päässä oli pari pientä ruutitynnyriä, muuten kellari oli lähes tyhjä. Parkins käski heidän pysähtyä, astui lähemmäs Jackia, painaen pistoolinpiipun tämän selkää vasten. Sitten hän kehotti Catherinea avaamaan yhden arkuista, minkä tämä tekikin, taisteltuaan hetken ensin lukon kanssa. Hänen saatuaan raskaan kannen auki, arkun sisältö näytti suorastaan valaisevan kellaria hohtaessaan kultaisena soihtujen valossa; rahoja, astioita, koruja, kynttilänjalkoja, kaikkea mitä kullasta saattoi tehdä. Ja tuota on kokonaista kahdeksan arkullista, Jack ajatteli ihaillessaan aarretta silmillään. Mikä omaisuus!

"Sinun isäsi antoi kullan minulle vuosia sitten, Catherine", Parkins sanoi Jackin selän takana, "ja minä lupasin säilyttää sen. Hän halusi, että sinä, Charles ja Charlotta saisitte kullan sitten, kun hän on kuollut ja minä lupasin senkin."

Catherine tuijotti arkussa kimaltavaa ja säihkyvää aarretta, eikä vaikuttanut kuuntelevan. Jack huomasi, että arkussa oli näkyvillä, miltei kasan päällimmäisenä tikari, jonka kultaisessa kahvassa oli jalokiviupotuksia. Catherine ei näyttänyt huomaavan sitäkään.

"Tietysti", Parkins jatkoi, "tätä lupausta en ole pitänyt aivan siten kuin isäsi ajatteli. Charlotta on kuollut ja kaiken maallisen kullan ulottumattomissa, ja mitä sinuun tulee, sinä saat kaiken tarvitsemasi minulta."

"Entä Charles?" Catherine kysyi.

"Hän heitti jo yhden omaisuuden menemään", Parkins vastasi, "enkä minä totisesti anna hänen tuhlata tätä. Kuten sinäkin, saa hänkin minulta kaiken sen, mitä minä katson hänen tarvitsevan. Hän ei tarvitse edes yhtä kultakolikkoa tuosta arkusta, koska hän veisi sen välittömästi joko kapakkaan tai porttolaan", hän alkoi jälleen nauraa, "Paitsi että kapteenin ansiosta meidän ei ilmeisestikään tarvitse enää välittää Charlesista. Vai mitä, kapteeni? Voimme kai sanoa kauniit hyvästit Charlesille, josta ei koskaan ollut oikein mihinkään?"

"Se riippuu ihan siitä, kuinka ahkerasti hän jaksaa soutaa", Jack sanoi. Catherine nykäisi katseensa irti kulta-arkusta ja katsoi häneen kasvoillaan pieni toivonkipinä.

"Soutaa?" hän kysyi.

"Kunhan Black Pearl on turvallisilla vesillä, veljellesi annetaan vene ja vettä muutamaksi päiväksi", Jack sanoi, "loppu on kiinni hänestä itsestään."

Syvä kiitollisuus täytti Catherinen mielen ja huolimatta siitä, että tilanne juuri sillä hetkellä ei antanut aihetta iloon, hän ei voinut sille mitään, että onnellinen hymy levisi hänen kasvoilleen. Hän olisi halunnut syöksyä kapteenin luo, syleillä ja suudella tätä. Eliah ilmeisesti luki hänen ajatuksensa hänen kasvoiltaan, sillä hän lopetti nauramisen ja vilkaisi kapteeniin sen näköisenä kuin olisi mielellään vetänyt liipaisimesta. Catherine pelästyi ja otti askeleen eteenpäin tarkoituksenaan lähestyä Eliahia ja kapteenia, mutta hänen jalkansa osui lattiassa olevaan kuoppaan, jolloin hän horjahti ja olisi kaatunut selälleen lattialle, jos ei olisi saanut tukea takanaan olevasta arkusta. Hän tunsi, että jokin pisti häntä kipeästi käteen ja muisti samassa nähneensä arkussa koristeellisen veitsen. Aivan oikein, kun hän kokeili kädellään varovasti, hän löysi sen kahvan, kiersi sormensa sen ympärille. Kun hän ponnistautui suoraksi, tikari oli hänen kädessään, käsi hänen leveän hameensa helman poimuihin työnnettynä.

"Mitä sinä aiot meille tehdä, Eliah?" hän kysyi. Parkins mietti hetken, silmäillen ensin vaimoaan, joka seisoi arkkujen luona näyttäen hänen silmissään vielä enemmän portolta kuin ne maalatut naiset, joiden luona hän muutaman kerran vuodessa Port Royalissa kävi. Oli paljon, mitä hän olisi halunnut tehdä vaimolle, joka ryhtyi uskottomaksi merirosvokapteenin kanssa, mutta yhtä kaikki, tämä oli edelleen hänen vaimonsa.

"Sinulle minä en tee mitään", hän sitten sanoi, "ja kapteenin suhteen vien Charlesin suunnitelman päätökseen. Kapteeni on minulla täällä, hänen laivansa on lahdella. Uskon, että kuvernööri on ihan yhtä halukas antamaan laivan minulle, minun tarvitsee vain lähettää kuvernöörille sana, että kapteeni Sparrow'n saa hakea täältä."

"Voi helvetti, "Jack puuskahti, "meillä oli sopimus!"

"Siihen sopimukseen ei kuulunut minun vaimoni kanssa makaaminen!" Parkins huusi kiukkuisesti. Catherine säikähti hänen äkillistä purkaustaan niin että hätkähti. Jack huomasi tikarin kadonneen arkusta.

"Ei hän siitä pilalle mennyt", Jack mutisi. Parkins kuuli sen ja muuttuen tummanpunaiseksi kasvoiltaan hän tarttui Jackin hiuksiin, tempaisten hänen päänsä taaksepäin ja painoi pistoolin piipun hänen silmiensä väliin.

"Älkää ärsyttäkö minua yhtään enempää", hän sanoi käheästi, "tai pääsette työhuoneessani lojuvan toverinne seuraan välittömästi. Vain tekemämme sopimuksen takia suon teille laillisen oikeudenkäynnin enkä teloita teitä siihen paikkaan. Uskokaa pois, pystyisin siihen."

"Kyllä minä sen uskon", Jack sanoi, "mutta yhdessä asiassa minun täytyy tuottaa sinulle pettymys, kaveri."

"Ja mikähän se on?"

"Sinä et saa Black Pearlia", Jack sano yrittäen nähdä, mitä Catherine mahtoi puuhata; tämä oli siis ottanut tikarin arkusta ja hän toivoi mitä hartaimmin, että tämä myös tietäisi, mitä tehdä sillä, "jos minä en palaa laivalleni määräaikaan mennessä, Black Pearl nostaa ankkurin ja purjehtii pois."

"Tuota minä en usko", Parkins sanoi, "yritättekö todella väittää, että miehistönne jättäisi kapteeninsa?"

"Tulet vielä hämmästymään, kaveri."

"Sama se", Parkins sanoi ja hellitti otteensa Jackin hiuksista, painaen pistoolin jälleen hänen selkäänsä vasten, "ehkä pääsen kuvernöörin kanssa sopimukseen toisenlaisesta palkkiosta. Mutta nyt minun pitää varmistaa, ettette karkaa mihinkään. Catherine, tuo minulle se köysi siitä seinältä."

Jack seurasi silmillään, kuinka Catherine siirtyi ottamaan köysivyyhden seinältä. Nyt, kun Jack tiesi, että tikari oli Catherinella, hän saattoi jopa huomata tämän piilottelevan sitä oikeassa kädessään, kun hän vasemmalla nosti köyden alas naulasta. Kun Catherine tuli lähemmäs, Jack yritti kiihkeästi viestittää tälle silmillään, ettei tämä tekisi mitään hätiköityä. Anna se tikari minulle, tyttöseni, hän ajatteli ja toivoi, että Catherine pystyisi lukemaan ajatuksia.

Tietenkään Catherine ei lukenut hänen ajatuksiaan. Kun Eliah ojensi vasemman kätensä ottaakseen köyden Catherinelta, tämä äkkiä pudottikin vyyhden lattialle ja syöksähti miestään kohden tikari ojossa. Hän ei ollut kovin nopea, joten vaikka hänellä oli yllätyksen suoma etu puolellaan, Parkins huomasi, mitä oli tulossa. Catherine ei varsinaisesti edes tähdännyt mihinkään, hän halusi vain satuttaa Eliahia ja saada tämän huomion pois kapteeni Sparrow'sta, ja hän vain huitaisi mieheensä päin tikaria pitelevällä kädellään. Eliah äännähti yllättyneenä jotain ja torjui iskun kädellään, jolloin tikari lennähti Catherinen kädestä lattialle. Toinen nopea isku lennätti Catherinen sivuun. Jack heilautti päänsä nopeasti taaksepäin. Parkins huusi tuskasta Jackin takaraivon iskeytyessä hänen kasvoihinsa, vaikka hattu pehmensikin iskun voimaa. Melkein vaistomaisesti hän veti liipaisimesta, mutta tajusi ampuneensa ohi, kun kapteeni ei kaatunut, vaan syöksähti lattialle tavoittelemaan tikaria. Parkins heittäytyi Jackin perään ja sai kiinni tämän jalasta, mutta hiukan liian myöhään. Jack oli saanut veitsen käteensä ja kun Parkins kiskaisi hänet jalasta pitkin pituuttaan lattialle, hän kierähti selälleen ja Parkinsin syöksyessä hänen päälleen, hän survaisi kaksi käsin pitelemänsä tikarin tämän vatsaan. Parkins pysähtyi kesken liikkeensä, huojahti taaksepäin ja istahti lattialle, tuijottaen vatsastaan sojottavaa tikarinkahvaa hämmästyneenä. Jack perääntyi nopeasti ja nousi jaloilleen, painaen samalla kädellään oikeata kylkeään. Parkins huomasi, että kapteenin sormet tahriintuivat vereen ja hänen kasvoilleen nousi voitonriemuinen ilme. Hän oli sittenkin osunut!

Catherine kompuroi pystyyn lattialta.

"Hyvä jumala", hän soperteli hänen katseensa harhaillessa sinne tänne, lattialla istuvasta aviomiehestä kauempana seisovaan kapteeniin, pitkin seiniä ja kulta-arkkuja. Samassa hän huomasi, että yksi soihduista oli jostain syystä pudonnut alas telineestä ja kierähtänyt aivan ruutitynnyreiden viereen, "Kapteeni, soihtu!"

Jack katsoi Catherinen osoittamaan suuntaan ja tajusi, että ruuti syttyisi aivan kohta. Luoti, jonka Parkins oli laukaissut, oli raapaissut hänen kylkeään ja osunut sitten soihdun pidikkeeseen, lennättäen palavan soihdun monen metrin päähän.

"Ulos!" hän huusi ja tempaisi Catherinen mukaansa. Tämä kuitenkin yritti vastustella.

"Eliah", hän vaikeroi, "emme voi jättää…"

Jack työnsi hänet väkisin edellään portaikkoon ja samassa ruuti syttyi. Kuului valtaisa jyrähdys ja sitten ei enää mitään. Jack tunsi putoavansa mustan avaruuden läpi ja putoamiselle ei tuntunut olevan loppua.

***

Jack heräsi kirkkaasta auringonpaisteesta. Joku itki hänen lähellään, lisäksi kuului puheensorinaa ja huutoja. Hän avasi silmänsä ja huomasi makaavansa nurmikolla Parkinsin talon etupihalla. Itkijä oli Anna Parkins, joka seisoi muutaman askeleen päässä hänestä ulisten hysteerisesti. Hän yritti nousta, mutta hänen päätään vihlaisi niin, että hän lysähti takaisin makuuasentoon.

"Auh", hän voihkaisi. Paitsi että hänen päänsä tuntui siltä kuin sitä olisi jauhettu myllynkivien välissä, tuska poltteli myös hänen kylkeään. Catherine Parkins kumartui hänen ylleen. Nainen näytti oudolta ja Jack huomasi hänen olevan likainen ja pölyinen.

"Kapteeni, te olette tajuissanne", hän sanoi. Jack räpäytti silmiään, "Kellari räjähti ja te saitte lankunkappaleen päähänne."

"Ai jaa?" Jack sanoi epävarmasti ja ojensi kätensä Catherinelle, jotta tämä auttaisi hänet ylös. Nouseminen sattui hirvittävästi, mutta ei hän tähänkään voinut jäädä. Hänen hattunsa oli maassa ja hän pyysi Catherinea ojentamaan sen, sillä hän uskoi pyörtyvänsä uudelleen, jos kumartuisi. Saatuaan hattunsa hän otti muutaman epävarman askeleen ja pysähtyi sitten katselemaan ympärilleen. Talo oli pystyssä, mutta kaikki sen ikkunat olivat säpäleinä ja kellarin ovesta nousi savua. Joukko miehiä yritti ilmeisesti raivata tietään kellariin, kiistellen siitä, oliko se järkevää vai ei. He olivat edenneet jo jonkin matkaa ja osa heistä katsoi, ettei ollut viisasta mennä pitemmälle sortumavaaran takia, osa taas oli sitä mieltä, että oli mentävä perille asti, koska herra Parkins saattoi olla vielä hengissä. He eivät tietenkään tienneet sitä, minkä Jack ja Catherine; että herra Parkinsilla oli tikari pystyssä vatsassaan.

Jack katsoi ylös aurinkoon päin ja paha aavistus täytti hänen mielensä. Aurinko oli siirtynyt jo paljon siitä, missä hän oli viimeksi sen nähnyt. Hän lähti liikkeelle, vaikka tuska jyskytti hänen päässään ja roihusi liekkeinä hänen kyljessään, josta alkoi uudelleen tihkua verta. Viimeiset askeleet hän melkein hoiperteli, ottaen tukea talon seinästä, mutta hän pääsi kuin pääsikin omin jaloin toiselle puolelle taloa, mistä näki lahdelle. Hän tiesi päivän olevan puolessa ja hän tiesi myös, mitä tulisi näkemään, mutta hänen piti silti varmistaa asia.

Ei mitään. Lahdenpoukama oli tyhjä, auringonvalon heijastuessa kultaisena laineilla. Ei Black Pearlia.

Hän lysähti maahan istumaan ja painoi hetkeksi päänsä käsiinsä. Gibbs ja hänen miehistönsä olivat nostaneet ankkurin ja purjehtineet pois, kuten hän oli vannottanut heitä tekemään ja hän tunsi huojennusta siksi, että saattoi luottaa heihin, mutta mitä siinä tapauksessa oli tämä hirvittävä yksinjäämisen tunne, joka sai hänet melkein itkemään? Eihän ollut mitään syytä tuntea näin; Black Pearl odottaisi häntä Tortugalla.

Hän ponnistautui jaloilleen ja käveli hitaasti takaisin etupihalle. Kukaan ei tullut kysymään häneltä mitään, eikä asettunut hänen tielleen, kun hän nousi portaat ylös ja meni sisälle. Hänen miekkansa ja toinen pistooleistaan olivat Parkinsin työpöydällä. Hän työnsi miekkansa tuppeen, otti pistoolinsa, latasi sen ja alkoi sitten tonkia työpöydän laatikkoa ja kaappeja. Hän löysi pienen lukitun rahalippaan, mutta ei avainta siihen, joten hän asetti sen avonaiseen laatikkoon tukevasti, otti pistoolinsa ja ampui lippaan lukon rikki. Lippaassa oli enimmäkseen asiakirjoja ja hän jätti ne sikseen, kahmien löytämänsä rahat taskuihinsa. Ladattuaan pistoolinsa toistamiseen hän kumartui lattialla makaavan Samin puoleen ja sulki kädellään tämän silmät.

Catherine oli yhä pihalla, kun Jack tuli ulos. Hän näki, että mies oli lähdössä ja tunsi pelkästään huojennusta. Jack tuli hänen luokseen.

"Mihin suuntaan minun pitää mennä, jos tahdon Port Royaliin?" Jack kysyi. Catherine hämmästyi.

"Port Royal?" hän kysyi ja osoitti kädellään tielle päin.

"Black Pearl on lähtenyt", Jack sanoi, "ja minun pitää lähteä perään. Sitä paitsi minun on muutenkin parasta häipyä… ja sinun pitää tehdä se, mikä sinun pitää tehdä, Catherine. Laita tämä sotku vaikka minun syykseni, minullahan on hirttotuomio niskassani jo nyt, sama kai se vaikka listaan tulee pari rikosta lisää."

Hän yritti kivuistaan huolimatta hymyillä ja onnistuikin saamaan aikaiseksi kaikkein viettelevimmän hymynsä. Hän oli yhtä pölyinen kuin Catherine, mutta hänen valkoiset ja kultaiset hampaansa hohtivat ja hänen silmäkulmastaan pilkahti poikamainen ilkikurisuus. Hän nosti Catherinen käden huulilleen, suuteli, pyörähti ympäri takin liepeet heilahtaen ja lähti kävelemään Catherinen osoittamaan suuntaan.