RAKKAUS VAI VELVOLLISUUS - Luku 6

                      Kersantti Raffet hoiperteli Elizabethia vastaan ulko-ovella, kun Elizabeth oli juuri astumassa sisälle, Jamesin hovimestarin avattua hänelle oven. Elizabeth katsoi ihmeissään Raffet’n menoa, mutta päätti sitten, ettei asia ollut merkityksellistä hänen kannaltaan, oli nuori sotilas sitten kuka tahansa. Tämä oli näyttänyt olevan hieman poissa tolaltaankin.

                      Hovimestari mainitsi Jamesin olevan työhuoneessaan, joten Elizabeth suuntasi kulkunsa sinne. Matkalla hän vilkaisi peiliin melkein salaa, vähän häveten itseään. Hän tiesi olevansa kaunis, tavalla, jota hän ei tuntenut omakseen; nuori nainen, joka katsoi häntä peilistä vastaan ei ollut hän, vaan joku muu, hiukset nostettuina korkeaksi kampaukseksi, joka paljasti hänen niskansa, pukeutuneena hyvin avokaulaiseen pukuun, joka oli aivan sopimaton tähän vuorokauden aikaan, mutta joka sopi hyvin siihen rooliin, jota hän oli menossa Jamesille esittä­mään. Hän tunsi olonsa likaiseksi, mutta painoi tuon tunteen päättäväisesti takaisin sinne, mistä se pyrki nouse­maan esiin.

                      Vielä edellispäivänä hän ei olisi voinut harkitakaan mitään tällaista, mitä hän nyt oli aikeissa tehdä, ei varsinkaan sen jälkeen, kun Jack oli loukannut häntä törkeällä käytöksellään, mutta tässä hän kuitenkin oli, ryhty­mässä johonkin aivan käsittämättömään. Miksi, hän ei täysin ymmärtänyt itsekään. Miksi vaivautua häpeämättö­män, kunnottoman Jack Sparrow’n takia? Ehkä hän ei vaivautunutkaan Jackin takia, tai ei ainakaan pelkästään tämän takia.

                      Illalla erottuaan Jamesista, Elizabeth oli ollut ahdistuksesta turta käydessään vuoteeseen, jossa hän oli maannut tunteja odottaen turhaan unta tulevaksi. Vuode oli tuntunut mailien levyiseltä ja hän oli ollut niin yksin siinä, kaivaten Williamin lämpöä, rakkautta, intohimoa. Hän oli lojunut ylellisissä lakanoissaan silmät auki, pimey­teen tuijottaen. Jos hän oli ummistanut luomensa, hän oli nähnyt Willin silmiensä edessä kuin tämä todella olisi ollut siinä ja katsellut häntä, ja kun hän oli avannut silmänsä ja tuijottanut taas pimeyteen hän oli ollut kuulevinaan Jackin naurun ja tämän hiuskoristeiden kilinän. Jackista Hänen ajatuksensa olivat siirtyneet kuin itsestään Jamesiin ja uni oli karannut yhä kauemmas hänen luotaan. Noilla kolmella miehellä oli ollut jokaisella suuri merkitys sille, että hän oli siinä asemassa, jossa nyt oli; Jamesin ja Willin hän oli tuntenut vuosia, rakastanut toista ja luullut mene­vänsä naimisiin toisen kanssa, kunnes Jack oli tullut ja jotenkin heidän kaikkien kohtalot olivat kietoutuneet tois­tensa lomaan. Ilman Jackia Elizabeth olisi mennyt naimisiin Jamesin kanssa, kuten hänen isänsä oli kai jo useam­man vuoden mielessään toivonut, ja elänyt elämää, joka pikkuhiljaa olisi näivettänyt hänet. Piti muistaa olla kiitolli­nen siitä, kuinka kohtalo oli heittänyt Jackin hänen tielleen, monellakin tavoin. Aika outo kohtalon välikappale tämä kieltämättä oli, mutta ehkä siksi kaksin verroin tehokas. Jack ei totisesti jättänyt ketään kylmäksi, vaan tätä oli pakko joko inhota tai rakastaa. Tämän itserakkautta, ulkonäköä ja käytöstä, joka joskus saattoi olla aivan käsittä­mätöntä ilmeineen, eleineen. Ja sitten, joskus, häivähdys jostain muusta, mitä hän piilotteli jossain sisimmässään. Missä sinun sydämesi on, Jack Sparrow, Elizabeth ajatteli, kenelle sinun sydämesi kuuluu?

                      Elizabeth ei aikonut luovuttaa vielä. Hän ei antaisi Jamesin toteuttaa suunnitelmaansa Jackin suh­teen tekemättä kaikkeaan häntä estääkseen. Elizabeth myönsi olleensa hölmö kuvitellessaan, että James auttaisi häntä heidän ystävyytensä ja ennen kaikkea omien tunteidensa takia, tai että se, että James oli kerran aiemmin päästänyt Jackin menemään, olisi tarkoittanut sitä, että niin tapahtuisi toistamiseenkin. Hän oli erehtynyt, eikä hän halunnut olla vastuussa Jackin kuolemasta. Viime yönä, miettiessään menneisyyttään ja tulevaisuuttaan hän oli ymmärtänyt, miksi Jack oli hänelle niin tärkeä, miksi tämä oli tärkeä sekä Willille että hänelle.

                      Kunpa Jack ei olisi ilmaantunut Port Royaliin. Kunpa tämä ei olisi keksinyt pyytää juuri hänen apu­aan, sillä, taivas varjelkoon, ei hän voinut olla auttamatta.

                      James ei näyttänyt yllättyneeltä, vaan pikemminkin kiusaantuneelta nostaessaan katseensa papereis­taan Elizabethin astuessa sisään. Elizabeth uskoi Jamesin arvanneen, miksi hän oli tullut tapaamaan tätä nainkin aikaisin aamulla ja valmistautui mielessään henkisesti edessä olevaan keskusteluun, kuten luultavasti myös James tahollaan.

                      ”Anteeksi, että olin töykeä eilen illalla”, Elizabeth sanoi heidän tervehdittyään toisiaan muodollisesti, vähän varuillaan. Ei tästä tule mitään, hänen mielessään välähti.

                      ”Ei se mitään, ymmärrän kyllä”, James sanoi. He vaikenivat molemmat pitkäksi toviksi. Elizabeth katseli käsiään ja James katseli häntä. Sitten he puhkesivat molemmat puhumaan samanaikaisesti, hämmentyivät ja katsoivat toisiinsa. James rykäisi.

                      ”Hän on vielä täällä”, hän sanoi, ”Senhän sinä halusit tietää, eikö totta?”
                      Elizabeth myönsi.

                      ”Oletko tullut toisiin ajatuksiin?” hän kysyi. James pudisti päätään pahoitellen.

                      ”Olen tehnyt päätökseni”, hän sanoi, ”eikä minulla todellakaan ole mitään syytä pyörtää sitä.”

                      ”Minulle antamasi lupaus…” Elizabeth aloitti, mutta James viittasi vihaisella kädenliikkeellä hänet vaikenemaan.

                      ”Sinä pyysit minulta mahdottomia”, hän sanoi. Hänen teki mieli vielä jatkaa, mutta sen sijaan hän tyytyi vain katsomaan Elizabethiin ja pudistamaan päätään uudelleen, hitaasti. Elizabeth oli saanut häneltä tuon järjettömän lupauksen tilanteessa, jossa hän ei ollut ollut aivan oma itsensä, vaan hämmennyksissä oudosta ajan­kohdasta ja oudosta paikasta sekä huolissaan Elizabethista ja tämän turvallisuudesta. Elizabeth oli ollut liian kau­nis, liian vetoava ja hän oli langennut ikiaikaiseen ansaan. Hän tunsi joutuneensa huijauksen kohteeksi, vaikka yritti vakuuttaa itselleen, ettei kyse ollut siitä, vaan Elizabethin nuoruudesta, ymmärtämättömyydestä. Jos kyseessä olisi ollut kuka tahansa muu kuin Sparrow, hän ei ehkä olisi tuntenut näin, eikä tätä koko ajan kasvavaa ärtymystä, mikä oli lähtöisin Sparrow’sta, mutta minkä hän harmikseen huomasi kohdistuvan nyt myös Elizabethiin. Hänestä tuntui kuin näillä kahdella olisi ollut häntä vastaan suunnattu salaliitto. Hän halusi Elizabethin lähtevän ja jättävän hänet rauhaan.

                      ”Voinko minä tavata hänet?” Elizabeth kysyi.

                      ”Et”, James vastasi ja oli syventyvinään edessään oleviin papereihin, hilliten itseään sanomasta tytölle sitä, mitä hän todella ajatteli.

                      ”En?”

                      ”Ei, et voi tavata häntä”, James sanoi papereilleen pystymättä enää peittämään kasvavaa kiukkua äänessään, eikä hän enää liioin välittänyt, huomasiko Elizabeth sitä, ”Niin on parempi sinulle itsellesi.”

                      Pitkä, syvä hiljaisuus, jonka keskeytti silloin tällöin Jamesin papereiden rapina, tuntui heistä molem­mista kiusalliselta, painostavalta. Mene pois, James ajatteli, mene herran tähden pois. Mutta tietenkään Elizabeth ei mennyt, ihana, itsepäinen Elizabeth. Päinvastoin; tämä nousi istuimeltaan ja siirtyi lähemmäs, kiersi hänen vie­relleen työpöydän taakse. James ei nostanut vieläkään katsettaan ja Elizabethin pehmeä, tuoksuva käsi laskeutui hänen papereidensa päälle.

                      ”Minä en anna sinun tehdä sitä”, hän sanoi niin painokkaasti, niin varmana asiastaan, että Jamesin oli pakko nostaa katseensa. Elizabeth näytti kiihtyneeltä katsoessaan häntä vakavin silmin, hengittäen tavallista kiihkeämmin, huulet raollaan. Kiihtynyt, kiihottava. James ei muistanut koskaan nähneensä häntä tällaisena, näin… naisena? Oliko se tuon puvun ansiota vai miksi hän uskoi näkevänsä edessään toisenlaisen Elizabethin kuin kos­kaan aiemmin? Naisen, joka tiesi, mitä tahtoi ja oli valmis ottamaan sen keinoja kaihtamatta. James tunsi halua nousta, ohjata Elizabethin ulos huoneesta, mutta joku oli naulannut hänen jalkansa lattiaan.

                      ”Elizabeth”, hän sanoi avuttomasti, ymmärtämättä, miksi tunsi näin. Hän oli tähän asti kuvitellut hallitse­vansa niin tunteitaan kuin Elizabethiakin, joka oli häntä niin paljon nuorempi ja jossa hän yhä näki häiväh­dyksen siitä suloisesta pikkutytöstä, joka tämä oli joskus ollut ja josta oli varttunut se ihastuttava nuori nainen, jota hän oli oppinut rakastamaan. Mutta Elizabethissa oli paljon muutakin, enemmän. Aistillisuutta, intohimoa, joka oli puhjennut kukkaan tämän mentyä naimisiin Will Turnerin kanssa ja jolta James oli tietoisesti sulkenut silmänsä, koska ei kestänyt ajatusta, että intohimo oli toisen miehen herättämä. Taivas, miten hän rakastikaan Elizabethia!

                      James tiesi olevansa kivenkovan miehen maineessa ja oli salassa ylpeä maineestaan, vaikka ei luonnollisestikaan koskaan ollut millään tavoin osoittanut, että piittaisi siitä, mitä hänestä puhuttiin. Vain kaksi ih­mistä pystyi horjuttamaan hänen mielenrauhaansa, ja toinen heistä seisoi hänen vierellään. Toinen oli kahlehdit­tuna hänen vierashuoneensa vuoteeseen. Oli aivan liikaa, että hän joutui kohtaamaan kummatkin tänä aamuna näin, ehtimättä täysin saada mieltään järjestykseen Sparrow’n jäljiltä, voidakseen kohdata Elizabethin riittävän vahvana vastustamaan tämän viehätysvoimaa. Enemmän kuin pelkkää viehätysvoimaa. James uskalsi vain varo­vasti ajatella sitä muuna kuin viehätysvoimana. Nuo kaksi tuntuivat liittoutuneen häntä vastaan, Elizabethin otettua käyttöönsä saman aseen, jota Sparrow osasi oman älynsä ohella käyttää niin taidokkaasti, julkeasti, vain häntä kiusatakseen. Jos Sparrow oli kiimainen kissa, mikä Elizabeth sitten oli? Molemmat iskivät häntä vyön alle; Sparrow siksi, että he olivat samaa sukupuolta ja Elizabeth siksi, että hänellä oli tunteita tätä kohtaan.

                      ”Minä olen ajatellut kaiken valmiiksi”, Elizabeth sanoi. James nosti hyvin varovasti kätensä ja laski sen hänen kätensä päälle, peittäen sen. Elizabeth tajusi tämän olevan ensimmäinen kerta, kun James kosketti häntä näin, oma-aloitteisesti, eikä hän vetänyt omaa kättään pois, vaikka hän tunsikin, että tämä kaikki oli väärin. Jamesin kosketus oli paljon pehmeämpi kuin Willin, hänen kätensä ei samalla tavoin karkea. Ihmeellistä oli, että niin lujalla miehellä kuin James, oli niin pehmeät kädet.

                      ”Miksi vaivaudut hänen takiaan?” James kysyi puristaen hänen kätensä omansa sisään. Elizabeth olisi halunnut koota helmansa ja juosta pois, mutta hän jäi, koska oli päättänyt viedä asian päätökseen, ”Hän ei ole mitään, ei minkään arvoinen. Pelkkä merirosvo.”

                      ”Sinulle ehkä”, Elizabeth sanoi, ”Ei minulle. Vielä vähemmän Willille, ja siksi minä vaivaudun, James.”

                      ”En ymmärrä sinua”, James sanoi ja nosti hänen kätensä, painoi huulensa hänen sormenpäilleen, tunsi Elizabethin säpsähtävän, mutta ei torjuvan häntä. Olen tullut hulluksi, hän ajatteli, me molemmat olemme menettäneet mielemme yhden kirotun merirosvon takia.

                      ”Willin isä ei ollut mikään merimies, eikä hän seilannut millään kauppalaivalla”, Elizabeth sanoi. Jamesin huulet polttivat hänen sormenpäitään ja häpeä hänen poskiaan, ”Hän oli merirosvo… ja hänen kap­teeninsa nimi oli Jack Sparrow.”

                      ”Mitä?” James päästi hänen kätensä irti. Elizabeth piilotti sen selkänsä taakse, mutta pakotti sen uudelleen esiin, hipaisi Jamesin olkapäätä.

                      ”Hän oli ainoa Jackilla uskollinen, kun Barbossa nousi kapinaan, ja hänet heitettiin mereen sen ta­kia”, Elizabeth sanoi, ”Samalla käsittämättömällä tavalla Will on valmis puolustamaan Jackia. Hänelle Jack on mies, joka tunsi hänen isänsä ja mies, joka oli valmis auttamaan häntä minun takiani, merirosvo tai ei. Jack lupasi auttaa ja piti lupauksensa. Jack on hänen kapteeninsa, James. Voisinko minä vain kääntää selkäni, kun sinä uh­kaat hänen kapteeninsa henkeä? Kuvittelin, että voisin, mutta en voi.”

                      ”Sinä haaveilet, unelmoit”, James sanoi, ”Kaikki tuo on kuitattu. Minä annoin Sparrow’n mennä mak­suksi sinun henkesi pelastamisesta, mutta hän oli kyllin typerä tullakseen takaisin, jatkettuaan elämäänsä kuten ennenkin. Hänen vanhoja rikoksiaan ei ole pyyhitty pois, ja hän on vuodessa kasvattanut syntilistaansa entises­tään. Ryöstöjä, ehkä murha. Merkitseekö hän jotain sinulle, Elizabeth?”

                      Elizabeth mietti nopeasti. Tilanne oli äsken ollut jo hänen hallinnassaan, mutta nyt James oli etäänty­nyt hänestä, ja näytti pitävän tunteensa paremmin koossa.

                      ”Mitä sinä haluaisit minun sanovan?” hän kysyi, ”Mitä minun pitäisi sanoa, jotta se olisi riittävä syy sinulle ja sinun rationaaliselle mielellesi? Riittävä syy sinun antaa hänen mennä, kun minä pyydän sitä? Entä jos sanoisin, että hän oli ensimmäinen… minä olen viettänyt yön hänen kanssaan saarella, jossa ei ollut ketään muita.”

                      ”Elizabeth!” James ponnahti seisomaan ja otti askeleen taaksepäin, tuijotti Elizabethia, joka katsoi häneen uhmakkain kasvoin, ”Sano, että tuo oli julmaa pilaa!”

                      ”Entä jos se olisi totta? Antaisitko hänen mennä?”

                      ”Se ei ole totta”, James sanoi, ”Sinä suostuit minun kosintaani… sinä olet naimisissa Turnerin kanssa”, hän melkein änkytti. Elizabeth liikahti lähemmäs häntä.

                      ”Se ei ole totta”, hän myönsi, ääntään hiljentäen, ”en olisi koskaan voinut vastata kosintaasi myöntä­västi, jos olisin kuulunut jo hänelle. Nyt on toisin.”

                      ”Mitä… mitä tarkoitat?”

                      ”Kuten sanoin, minä olen miettinyt asioita, tunteja ja taas tunteja”, Elizabeth sanoi vakaasti, var­masti. Hän oli päättänyt käydä tämän tien, minne se sitten hänet veikään, aivan kuin siitä, että hänen oli saatava tahtonsa lävitse, olisi tullut hänelle pakkomielle. Aivan kuin kyse olisi ollut siitä, että hänen oli saatava taivutettua James tahtoonsa, eikä siitä, että hän todella olisi välittänyt Jack Sparrow’sta. Vaikka kyllä hän välitti, paljonkin, ”Ongelma, jonka näit, on vain sinun päässäsi”, hän kosketti varovasti Jamesin poskea, siirsi kättään ja antoi sormi­ensa leikitellä tämän leuan alle solmitulla solmukkeella, ”Sinä pelkäät, ettet voi luottaa Wilkinsiin, että joku saisi tietää Jackista, mutta eihän kukaan saa tietää, jos kukaan ei puhu mitään. Kuka kertoisi? Wilkins? Jos vastakkain on sinun sanasi ja hänen sanansa, ketä uskottaisiin? Miksi Wilkins puhuisi sivu suunsa? Sinä voit palkita hänet ruhtinaallisesti kuluneista muutamasta päivästä ja siitä, että hän unohtaa niitä koskaan olleenkaan, etkö voikin? James?” hyvin hitaalla liikkeellä hän tarttui kiinni solmukkeen päähän ja veti sen auki. James nielaisi kuuluvasti.

                      ”Puhut mielipuolisia”, hän sanoi, ”En voi antaa hänen mennä.”

                      ”Ethän sinä annakaan”, Elizabeth sanoi, ”hän lähtee itse. Yhtenä hetkenä hän on siellä, toisena poissa. Mennyt, ilman että sinä olet lähelläkään. Sinä voit olla vaikka satamassa, Dauntlessilla, missä tahansa.”

                      James sanoi jälleen hänen nimensä, avuttomana, alkaen aavistaa, mitä Elizabethilla oli mielessään. Hän oli jotenkin nähnyt tämän tulevan. Oliko hän itse pannut ajatuksen Elizabethin päähän? Vai Sparrow? Oliko tällä sittenkin ollut siihen tilaisuus?

                      ”Minä en anna avainta sinulle”, hän sanoi eikä Elizabeth osoittanut pienimmälläkään eleellä, että olisi hämmästynyt hänen ymmärrettyään, mitä tämä suunnitteli.

                      ”Kyse ei ole siitä, annatko minulle avaimen vai et”, Elizabeth sanoi ja veti Jamesin ohuen huivin tämän kaulasta taidokkain liikkein, ”vaan siitä, mikä on sinun hintasi, James.”

                      ”Hintani? Tarjoatko sinä minulle itseäsi maksuksi Sparrow’n vapaudesta?” James kysyi, kauhistuen sitä, ettei ollut epäilystäkään, etteikö Elizabeth olisi ollut vakavissaan. Tämä oli. Tytön kasvot, koko olemus oli mu­kana tässä, vain hänen silmänsä kertoivat, että hänen sydämensä ei.

                      ”Rakastatko sinä minua?” Elizabeth kysyi sanoen ääneen sanan, josta heidän välillään ei oltu kos­kaan keskusteltu. James ei nähnyt enää mitään syytä kieltää sitä; tämä koko epämiellyttävä kohtaus olisi ollut ma­sentavan ruma ilman mitään tunteita heidän välillään.

                      ”Rakastan”, hän kuiskasi, ”enemmän kuin ketään naista koskaan.”

                      ”Estä minua sitten menemästä tämän pitemmälle”, Elizabeth sanoi, kuiskaten hänkin, ”anna minulle Jackin kahleiden avain.”

                      ”Jumalan tähden, Elizabeth”, James voihkaisi, ”sinä olet naimisissa!”

                      ”Ei minua tarvitse muistuttaa siitä”, Elizabeth sanoi kasvot vakavina ja aavistuksen verran kalven­neina, ”se tekee kaiken yksinkertaisemmaksi. Will ei koskaan saisi tietää, jos emme me kerro.”

                      ”Minä en voisi koskaan enää katsoa häntä silmiin, jos suostuisin tähän mielettömyyteen”, James sanoi. Hänestä tuntui, että hänen vastarintansa murtuisi kohta. Tarjous oli liian houkutteleva, että hän olisi voinut olla ainakin harkitsematta sitä. Omistaa Elizabeth, edes kerran, vastineeksi Sparrow’n vapaudesta. Hinta oli korkea sekä hänelle että Elizabethille; jos hän suostuisi Elizabethin tarjoukseen, he menettäisivät jotain hyvin arvokasta molemmat, kunniansa. Mutta hän menettäisi Elizabethin joka tapauksessa, joten miksi ei voisi sitä ennen saada sitä, mitä hänen sydämensä ja ennen kaikkea ruumiinsa halusi?

                      ”Minä en voisi koskaan enää katsoa häntä muistamatta, että ajattelemattomuuksissani toimitin Jackin sinun käsiisi”, Elizabeth sanoi. James tarttui hänen ranteeseensa, ja harkitsi yhden ohikiitävän hetken ajan vetää hänet syliinsä, kietoa käsivartensa hänen ympärilleen ja suudella tavalla, jolla oli häntä jo kauan halunnut suudella, mutta hän ei pystynyt tekemään sitä. Sen sijaan hän pyöräytti Elizabethin ympäri ja ohjasi tämän määrä­tietoisella otteella ovelle.

                      ”Sparrow ei ole sen arvoinen, että heittäisit itsesi hänen takiaan lokaan”, hän sanoi. Puna nousi Elizabethin kasvoille. ”Minä en anna sinun mennä tämän pitemmälle, enkä minä anna sinulle avainta.”

                      Elizabeth ei ymmärtänyt edes vastustella, kun hän avasi oven ja nopealla liikkeellä miltei tuuppasi Elizabethin käytävään.

                      ”James, sinä senkin…” Elizabeth aloitti kiukun vääristäessä hän piirteitään kuin tyytymättömällä lapsella, joka ei saa tahtoaan läpi. James ei halunnut pitkittää kohtausta yhtään pitempään ja veti oven kiinni Elizabethin nenän edestä. Oven sulkeutuessa hän kuuli Elizabethin lauseen lopun. Tyttö nimitti häntä eunukiksi.

                      James oli loukkaantunut Elizabethin karkeudesta; eunukki? Hän? Vaikka hänestä tuntui, että kaikki veri hänen päästäänkin oli pakkautunut erääseen tiettyyn ruumiinosaan niin, että järkevä ajattelu oli mahdotonta? Viimeisillä järjenhippusillaan hän oli ymmärtänyt toimittaa Elizabethin pois niin kauan, kun hän oli pystynyt hillitse­mään itseään ja himoaan. Häntä hävetti ajatella, että hän himoitsi Elizabethia kuin tämä olisi ollut kuka tahansa tavallinen nainen, mutta niin se vain oli: hän himoitsi ja olisi voinut ottaa tämän vaikka täällä, työhuoneessaan, ka­pealla sohvalla kuin maksullisen naikkosen.

                      Ajatus Elizabethista ja hänestä sohvalla sai hänen olonsa entistäkin tukalammaksi ja samalla hän häpesi itseään ja ajatuksiaan. Elizabeth oli tarjoutunut hänelle kuin mikäkin lutka ja niin kiihottavaa kuin se olikin, se oli myös vastenmielistä. Ei ollut epäilystäkään, etteikö kirottu Sparrow olisi sittenkin ehtinyt upottaa ajatusta Elizabethin päähän, vain tämä pystyisi suostuttelemaan tytön tällaiseen. Tai sitten Elizabeth oli saanut ajatuksen häneltä edellisiltana. No, sen hän ottaisi selville kyselemällä Sparrow’lta; sen ja paljon muuta. Taivas auttakoon, jo mies venkoilisi enää yhtään hänen kanssaan!

                      James nappasi miekkansa ja hattunsa sekä kahleiden avaimen, jonka hän työnsi takkinsa taskuun, ja kiirehti yläkertaan. Elizabethia ei näkynyt enää käytävässä, ilmeisesti tyttö oli lähtenyt pois. Wilkins ja Raffet olivat yläkerran käytävässä, Raffet näyttäen jotenkin omituiselta. James ei ollut niin kuohuksissa, ettei olisi huo­mannut tämän melkein itkuista ilmettä.

                      ”Menkää”, hän sanoi heille ja viittasi kiivaasti kädellään portaikkoon päin, ”pitäkää vaikka tauko.”

                      Hänen ilmeensä oli niin tiukka, että miehet melkein säntäsivät portaikkoa kohti hänen porhaltaes­saan kiivain askelin heidän ohitseen. Hän ei kaivannut ylimääräisiä korvia oven taakse, mikäli keskustelu hänen ja Sparrow’ välillä kävisi kovaääniseksi. Minä olen ollut liian hellämielinen häntä kohtaan, James ajatteli, käsitellyt kuin silkkihansikkain. Sparrow ei ollut ansainnut herrasmiehen kohtelua.

                      James väänsi avainta lukossa, riuhtaisi oven auki ja tuiskahti sisälle huoneeseen. Hän tuijotti silmi­ään uskomatta vuodetta. Se oli tyhjä. Kahle roikkui hyödyttömänä sängyn pylväästä, mutta siihen ei ollut enää kahlittuna ketään. Mahdotonta, hän ajatteli ja uskoi hetken tulleensa väärään huoneeseen. Ovi sulkeutui hänen takanaan vaimeasti naksahtaen ja hän pyörähti ympäri. Jack Sparrow seisoi hänen ja oven välissä katsoen häneen ruskettuneilla kasvoillaan haastava, vähän ivallinen ilme.

                      ”Teidän ei pitänyt tulla vielä, Norrington”, hän sanoi matalalla äänellä.

                      ”Mahdotonta”, James ähkäisi pystymättä uskomaan näkemäänsä todeksi. Jack naurahti ja heilautti päätään helmien kilistessä.

                      ”Ei minulle”, hän sanoi, ”sanoinhan livahtavani käsistänne neljännenkin kerran ja sen minä aion tehdä. Te vain tulitte hieman häiritsemään minua juuri, kun olin aikeissa häipyä.”

                      James pystyi vain tuijottamaan edessään seisovaa miestä, joka tuijotti takaisin, huulillaan hymy, joka paljasti hänen kultaiset hampaansa ja antoi hänen kasvoilleen tyytyväisen, lähes omahyväisen ilmeen. James ei voinut käsittää, miten Sparrow saattoi seisoa siinä, vapaana kahleestaan, jonka avainta kukaan ei ollut voinut ottaa hänen työhuoneestaan ja palauttaa sinne hänen huomaamattaan. James veti miekkansa esiin, mutta se ei onnis­tunut pyyhkimään hymyä Sparrow’n kasvoilta; tämä näytti rennolta, huvittuneelta, mutta jokin hänen asennossaan viestitti, että hän oli siitä huolimatta varuillaan.

                      ”Tulin oikein sopivaan aikaan”, James sanoi ja nosti miekkansa osoittamaan muutaman metrin päässä seisovaa Jackia, ”En ymmärrä, miten olette saanut itsenne vapaaksi, mutta tämän pitemmälle ette pääse­kään.”

                      ”Minä en teinä olisi siitä ollenkaan noin varma”, Jack sanoi mittaillen silmillään Jamesia päästä jalkoi­hin, arvioiden omia mahdollisuuksiaan päästä tämän ohitse ikkunalle ja siitä ulos. Hän ei ollut varma, olivatko Wilkins ja Raffet oven ulkopuolella, eikä hän aikonut ottaa sitä riskiä, että juoksisi suoraan jommankumman syliin, joten ikkuna oli hänen ainoa mahdollisuutensa paeta. Ja nyt Norrington seisoi miekka paljastettuna hänen ja ikku­nan välissä, ”Te unohdatte kuka minä olen.”

                      ”Merirosvo”, James vastasi halveksivasti ja otti pienen askeleen lähemmäs Jackia, joka nosti kä­tensä rinnan korkeudelle pystyyn, kämmenet avoimina, ”kaappari, salakuljettaja, rikollinen. Jack Sparrow, minä tiedän mikä tai kuka te olette.”

                      ”Kapteeni”, Jack sanoi painokkaasti, ”kapteeni Jack Sparrow. Ja tällä hetkellä aseeton, Norrington, ei teillä ole mitään syytä osoitella minua tuolla miekalla.”

                      ”Ehkä aseeton”, James sanoi liikahtaen jälleen muutaman tuuman lähemmäs, ”mutta ette siitä huoli­matta vaaraton ennen kuin heilahtelette köyden jatkeena.”

                      ”Teidän täytyy ensin saada minut sinne”, Jack sanoi. Hän ei perääntynyt Jamesin hivuttautuessa lähemmäs, eikä uskonut hetkeäkään, että tämä aikoi noin vain tuikata miekkansa häneen. Kommodoori Peloton ja Nuhteeton ei teurastaisi edes häntä tähän.

                      ”Tuskin se on mikään ongelma”, James sanoi tyynesti. Hän oli saavuttanut mielenrauhansa ja pystyi tutkailemaan tilannetta jo kylmänrauhallisesti, mutta silti joka solultaan varuillaan, ”Minun tarvitsee vain huutaa niin kersantti Raffet ja sotamies Wilkins tulevat avukseni.”

                      ”Miksi ette sitten huuda jo?” Jack kysyi. James hymyili kylmästi.

                      ”Koska minä pystyn hoitamaan tämän tilanteen yksinkin”, hän sanoi.

                      ”Ai niinkö?” Jack kysyi päätään kallistaen ja hymyillen maireasti, ”Heittäkää miekka pois, niin olemme molemmat ilman asetta, Norrington. Saatte sittenkin tilaisuutenne kokeilla pärjäättekö minulle.”

                      James harkitsi hetken. Ehdotus oli houkutteleva; ottaa mittaa Jack Sparrow’sta, joka niin monta kertaa oli saattanut hänet noloon tilanteeseen ja vielä useammin saattanut hänet tempuillaan raivon partaalle ja toivomaan, että hän voisi edes kerran täräyttää tältä tuon ärsyttävän hymyn olemattomiin. Nyt hänellä olisi siihen tilaisuus. Ei epäilystäkään, etteikö hänellä olisi ollut kaikki edut puolellaan, kuten Sparrow oli edellisenä päivänä muistuttanut; koko, kunto ja ikäkin, vaikka ei Sparrow häntä niin paljon vanhempi ollut, että sillä olisi tositilanteessa ollut jotain merkitystä. James kuitenkin epäröi, kun mahdollisuus ottaa yhteen Sparow’n kanssa oli hänen ulottuvil­laan, mies näytti niin itsevarmalta, että James epäili tällä olevan aikomus käyttää muitakin kuin rehellisiä keinoja häntä vastaan. Hän ei vain keksinyt, mitä ne keinot voisivat olla. James laski miekkansa ja työnsi sen tuppeensa.

                      ”Hyvä on, Sparrow”, hän sanoi, riisui hattunsa ja takkinsa, laski ne vuoteelle ja heitti sitten miek­kansa kannattimineen kauas heidän kummankin ulottumattomiin, ”Päästäksenne menemään teidän täytyy ensin päästä minun ohitseni.”

                      ”Hienoa”, Jack sanoi ja seurasi Jamesin esimerkkiä, viskaten hattunsa ja takkinsa yltään lattialle, ”se tulee olemaan minulle suuri ilo.”

                      ”Imartelette itseänne, Sparrow” James sanoi nostaen nyrkkinsä ja asettuen valmiusasentoon. Jack teki samoin ja James hymähti mielessään hänelle. Kuka tahansa näki, ettei hänellä ollut kokemusta tällaisesta.

                      ”Sehän nähdään”, Jack sanoi ja otti muutaman askeleet oikealle, viehkeästi kuin tanssija, Jamesin myötäillessä hänen liikkeitään astumalla vasemmalle. He lähestyivät toisiaan hitaasti, Jamesin etsiessä tilaisuutta iskeä ja Jackin valmistautuessa kohtaamaan iskun. James oli haluton hyökkäämään, sillä vaikka Sparrow’n asento kertoikin hänelle, että hän saisi todennäköisesti jo ensimmäisen iskunsa perille, hän silti epäili, että tällä oli jotain kieroa mielessään.

                      ”Kuinka pääsitte irti?” James kysyi heidän kaarrellessaan ja tuijottaessaan toisiaan kuin kaksi tappelu­kukkoa. Jack naurahti.

                      ”Jääköön se yhdeksi pikku salaisuuksistani”, hän sanoi, ”Miksi te muuten tulitte tänne niin tohkeis­sanne? Minunhan piti saada muutaman tunnin miettimisaika.”

                      ”Rouva Turner kävi luonani”, James sanoi ja kiukku kiristi hänen leukaperiään hänen muistaessaan epämiellyttävän kohtauksen. Jack virnisti pahanilkisesti.

                      ”Aah, rakas Elizabeth”, hän sanoi tietävästi.

                      ”Te kirottu valehtelija”, James sanoi, ”te olitte jo käskenyt hänen käyttää vaikutusvaltaansa minuun saadaksenne avaimen.”

                      ”Enhän toki. Minä vain panin ajatuksen hänen päähänsä”, Jack sanoi nauttien tilanteesta ja Norringtonin yhä kiristyvästä ilmeestä, ”hänellä on toki vapaa tahto sen suhteen, mitä hän tekee.

                      ”Vapaa tahto lentää ikkunasta ulos siinä vaiheessa, kun te astutte ovesta sisään”, James sanoi ja teki kokeilevan, nopean liikahduksen kohti Jackia, joka hypähti kevyesti taaksepäin. Ahaa, tuo on hänen taktiik­kansa, James ajatteli.

                      ”Ohi meni”, Jack ilkkui ja sai Jamesin hyökkäämään uudelleen, tosissaan, aivan kuten Jack oli tarkoit­tanutkin. James puski häntä kohden ja kohdisti häneen iskun, joka osuessaan olisi luultavasti lennättänyt hänet päin seinää. Jack kuitenkin väisti kumartumalla ja Jamesin nyrkki heilahti hänen päänsä yli. James ei ehtinyt järjestää omaa puolustustaan kuntoon ennen kuin Jackin nyrkki iskeytyi alhaalta päin suoraan hänen palleaansa ja salpasi hänen hengityksensä. Hän päästi tukahtuneen äänen, kumartui vaistomaisesti ja sai seuraavaksi napakan iskun niskaansa Jackin pyörähdettyä jo hänen selkänsä taakse.

                      ”Olen täällä, Norrington!” Jack ilmoitti, kun James löi sokeasti siihen suuntaan, missä hän äsken oli ollut. Jamesin silmissä hämärsi, mutta hän yritti parhaansa paikallistaakseen Jackin ja löi sinne päin, missä tämän ei olisi pitänyt olla, onnistuen hipaisemaan tätä. James ravisti päätään ja näki taas selkeästi. Jack oli perääntynyt vuoteen luo ja James tajusi hänen hivuttautuvan kohti ikkunaa, josta aikoi päästä ulos, tietämättömänä siitä, että Wlkins ja Raffet eivät olleet oven takana vartiossa.

                      James hyökkäsi uudelleen kohti Jackia, joka hypähti kevyesti vuoteelle, Jamesin mielestä aivan käsittämättömän kevyesti mieheksi, joka oli vasta ollut sairaana useita päiviä.

                      ”Helvetti, tapelkaa reilusti!” James ärähti huitaistessaan taas pelkkää ilmaa.

                      ”Hah!” Jack ilkkui ja tähtäsi häneen potkun, ”Ei sellaisesta ollut mitään puhetta.”

                      James alkoi olla sekä todella vihainen että turhautunut. Hyvä on, jos Sparrow ei aikonut pelata reilua peliä, ei hänkään. Hän tarttui nopealla liikkeellä tämän jalkaan ennen kuin tämä sai potkuaan perille ja nykäisi niin kovaa, että Jack tasapainonsa menettäen kaatui selälleen vuoteelle. James yritti hypätä hänen päälleen, mutta heti saatuaan jalkansa vapaaksi hänen otteestaan, Jack kierähti sängyn yli toiselle puolelle ja lattialle. James loikkasi sängylle ja yritti vuorostaan potkaista häntä hänen ponnistellessaan pystyyn, osumatta. Jack sukelsi hänen jal­kansa alta pakoon, James harppasi hänen peräänsä, tavoitellen häntä molemmin käsin. Jack pyörähti häneen päin ja huitaisi, mutta tällä kertaa James oli varuillaan, ja ennen kuin Jack oli saanut lyöntiään pysähtymään, hän iski takaisin, viimeinkin osuen.

                      Jackilta pääsi vaimea äännähdys, lähinnä hämmästyksestä, eikä niinkään kivusta, ja hän horjahti taaksepäin. James yritti käyttää hänen hetkellistä herpaantumistaan hyväkseen, mutta Jack tokeni nopeasti ja li­vahti odottamatta hänen käsivartensa ali. James kääntyi nopeasti, mutta ei riittävän nopeasti. Jack tarttui häntä sekä kauluksesta että vyötäröltä ja käyttäen hyväkseen hänen omaa vauhtiaan pyöräytti hänet toiseen suuntaan ja tuupaten häneen siten vielä lisää vauhtia iski hänet vasten sängyn massiivista pylvästä. Tärähdys oli niin raju, että maailma musteni Jamesin silmissä ja hänen polvensa notkahtivat.

                      ”Tanssitaanko vähän? Minä alan päästä vasta vauhtiin, kaveri”, Jack sanoi ja paiskasi Jamesin toista­miseen päin sänkyä. Jamesin otsasta alkoi vuotaa verta ja kun Jack päästi otteensa irti, James olisi valahta­nut lattialle, jos ei olisi saanut molemmin käsin tuettua itseään pylvääseen, johon Jack oli hänen päänsä iskenyt. Jack syöksähti kohti takkiaan ja hattuaan, kaappasi ne lattialta syliinsä ja juoksi kohti ikkunaa, mutta ennen kuin hän ehti sen luo, tuskasta puolisokea James hyökkäsi vielä kerran hänen kimppuunsa. James onnistui saamaan kiinni hänen takaraivollaan roikkuvasta paksusta letistä, mutta se riitti; James sai haparoimalla toiseen käteensä pienellä pöydällä olevan vesikannun, kohotti sen ilmaan tietäen, mihin tähdätä ja iski sillä Jackia, joka ääntäkään päästämättä tuupertui niille sijoilleen.

                      Huohottava James päästi irti Jackin hiuksista ja heitti pitelemänsä kannun lattialle. Hän näki edel­leen kaiken kuin sumuverhon läpi ja kiihtymys sai hänet vapisemaan rajusti, mutta jokin hänen mielessään pystyi siitä huolimatta tarkastelemaan tilannetta kylmän viileästi ja toimimaan sen mukaan. Hän kumartui, tarttui Jackin vaatteisiin ja alkoi raahata tätä lattiaa pitkin kohti vuodetta. Pian, pian, hän hoputti itseään tietäen, ettei Jack olisi pois pelistä ehkä muutamaa minuuttia kauempaa ja sinä aikana hänen olisi saatava tämä tehtyä vaarattomaksi. Paniikki uhkasi ottaa hänet valtaansa, kun hän ähkien nosti Jackin vuoteelle: mies ei ollut kookas, mutta täysin velttona tämän paino tuntui kaksinkertaistuneen ja James sai tehdä todella töitä ennen kuin tämä makasi vuoteella. Avain? Missä oli kahleiden avain? Hetken ajan James luuli jättäneensä avaimen työhuoneeseensa, mutta muisti sitten, mihin oli sen laittanut ja kurottautui ottamaan takkinsa vuoteen jalkopäästä, kopeloiden sen taskuja hätäisin liikkein. Vihdoinkin, siinä se oli. Hän istui Jackin lantion päälle sen varalta, että tämä heräisi ennen kuin hän saisi tämän kunnolla kiinni ja lukitsi kädet yhä hermostuksesta täristen kahleen vapaan pään Jackin oikeaan ranteeseen. Sitten hän kurottautui avaamaan kahleen toista päätä pylväästä ja saatuaan sen auki, hän pujotti ketjun pylvään takaa ja veti ketjusta niin, että Jackin kahlehdittu käsi kiristyi pylvääseen kiinni. Hän tunsi Jackin liikahtavan allaan ja hoputti itseään pitämään kiirettä. Hän heitti ketjun kerran ja vielä toisenkin pylvään ympäri ja pujotti sen vielä ikään kuin solmuun niin että liikkumavaraa ei enää juuri jäänyt, tarttui sitten Jackin vasempaan ranteeseen ja nosti tämän käden ylös kahlitakseen senkin. Hän oli tuntevinaan Jackin lihasten kiristyvän tämän yrittäessä vetää kä­tensä pois.

                      Jack räväytti silmänsä auki. Muutaman sekunnin ajan hän tuijotti eteensä tajuamatta mitään näkemäs­tään ennen kuin sai ajatuksensa selkeämmiksi ja tunnisti jotain yläpuolellaan hääräävän Norringtonin.

                      ”Mitä helvettiä?” häneltä pääsi ja sitten hän tajusi kääntää päätään nähdäkseen, mitä tämä teki, ”Ei! Ei, ei, ei…”

                      Hän riuhtaisi vasenta kättään niin kova kuin jaksoi saadakseen sen irti Jamesin otteesta. Tämä oli saanut kahleen hänen ranteensa ympärille, mutta ei ollut saanut sitä vielä lukittua ja piteli hänen rannettaan nyt paikoillaan voidakseen työntää avaimen lukkoon ja kääntää sitä. Jack alkoi tapella vastaan, hän kiskoi ja tempoili, mutta tällä kertaa James oli yksinkertaisesti vahvempi ja hetken kuluttua Jack oli kahlehdittu molemmista ranteis­taan niin tiukasti, ettei hän juurikaan pystynyt liikuttamaan käsiään, lojuessaan siinä hyvin epämukavasti, ranteet pään yläpuolella kiinni sängynpylväässä. Jack kiskoi käsiään avuttoman oloisena, tajuten sen hyödyttömäksi. James, joka yhä istui hänen päällään ja piteli vielä kiinni hänen ranteistaan, huohotti ponnistuksesta, roikottaen päätään. Hänen niskaan solmituista hiuksistaan muutama liukas suortuva oli päässyt irtautumaan ja roikkui nyt hänen veren tahrimalla otsallaan.

                      Jack raivostui. Hän oli ollut niin vähällä päästä livahtamaan tiehensä, mutta tuo helvetin jäykkäniska oli saanut kumautettua häneltä tajun kankaalle, ja nyt hän makasi taas tässä, entistäkin avuttomampana ja hyvin turhautuneena omasta avuttomuudestaan. Hänen teki mieli huutaa suoraa huutoa, mutta hän ei halunnut Wilkinsia tai Raffet’ta paikalle.

                      ”Sinä saatanan molopää”, hän sanoi vihan tummentamalla, käheällä äänellä, ”päästä minut irti.”

                      Hän sai vastaukseksi vähän hengästyneen naurahduksen ja siitä suivaantuneena hän yritti potkaista päällään istuvaa Jamesia, mutta tämä istui hänen jalkojensa ulottumattomissa, eikä hän saanut tätä edes pois tasapainosta, vaikka kuinka yritti kiemurrella tämän alla saadakseen tämän pois päältään. Hän tempoi kahlehdittuja käsiään niin että luuli käsivarsiensa lihasten repeytyvän, mutta ei saanut aikaiseksi muuta kuin sen, että James nosti päänsä ja katsoi häneen, nauroi sydämensä pohjasta huvittunutta, voitonriemuista naurua.

                      ”Minun pieni varpuseni oli vähällä lennähtää tiehensä”, hän nauroi katsoessaan allaan avuttomana kiemurtelevan miehen tummiin, vihaa leiskuviin silmiin.

                      ”Haista sinä jäykkäperse paska.”

                      James nauroi yhä hillittömämmin. Hän huomasi kuulostavansa mielipuoliselta nauraessaan sillä tavoin, pystymättä lopettamaan, vaikka vesi valui hänen silmistään poskille, mutta mielipuolinen oli tilannekin. Hä­nen naurunsa sai Jackin entistä pahempaan raivoon ja tämä alkoi syytää solvauksia hänelle, toinen toistaan kar­keampia. Osaa James ei ollut koskaan kuullut, vaikka olikin sotilaselämään tottuneena luullut kuulleensa kaikki mahdolliset törkeydet.

                      ”Rauhoittukaa”, hän lopulta sanoi saatuaan naurunsa vähän tasaantumaan, yrittäen pitää allaan yhä kiemurtelevaa ja kiroilevaa Jackia aloillaan, ”Siinä olette ja pysytte, ettekä saa aikaiseksi muuta kuin että satutatte itseänne.”

                      Ilkeä ilme nousi Jackin kasvoille.

                      ”Aina yhtä ritarillinen”, hän sanoi, ”yhtä ja samaa velvollisuutta päästä varpaisiin kuin teille olisi työn­netty rautakanki perseeseenne, Norrington, ja se pistäisi ulos niskastanne. Torjuitte ihanaisen Elizabethin, eikö totta? Miksi te muuten olisitte rynnännyt tänne? Suloinen, herkullinen Elizabeth yritti heittäytyä syliinne minun ta­kiani, eikä teissä ollut miestä ottamaan lahjaa vastaan.”

                      ”Olkaa hiljaa!” James ärähti, eikä häntä naurattanut enää yhtään. Jack painoi saappaidensa kanta­päät vuodetta vasten ja yritti jälleen keikauttaa hänet päältään.

                      ”Otan osaa”, Jack jatkoi, ”Kukkoilette koreissa vaatteissanne, peruukissanne ja kopealla käytöksel­länne, mutta sen alla olette kykenemätön tuntemaan mitään, nauttimaan mistään.”

                      ”Nyt se suu kiinni! Tukkikaa turpanne, Sparrow!”

                      Jack alkoi vuorostaan nauraa.

                      ”Nainen, jota rakastatte ja josta oli vähällä tulla vaimonne, uskaltaa unohtaa velvollisuutensa, kunni­ansa ja kaiken sen muun turhanaikaisen paskan, jonka taakse te suojaudutte, eikä teistä ollut vastaamaan siihen, Norrington? Haluttava, pehmeä Elizabeth ja te sanoitte hänelle ’ei’? Mikä te oikein olette, kommodoori Norrington? Eunukki? Vai oletteko kiinnostunut enemmän esimerkiksi minusta kuin armaasta Elizabethista?”

                      James halusi tukkia hänen suunsa, saada hänet vaikenemaan. Kuulla sama loukkaus Sparrow’n suusta kuin jokin aika takaperin Elizabethin sanomana, sai hänet toivomaan, että hän voisi vaientaa miehen, nöy­ryyttää tätä, eikä vähiten siksi, että tämä kehtasi taas aloittaa seksuaalisen vihjailunsa hänen kanssaan. Hänen teki mieli lyödä tätä, hakata tämän kasvot veriseksi massaksi ja kuulla tämän anelevan armoa, mutta hän tiesi, ettei James Norrington tekisi koskaan sellaista, ei edes sietämättömälle Jack Sparrow’lle, joka nauroi kehräävää, pilkal­lista naurua katsoen hänen silmiinsä omillaan, joiden hypnotisoivasta katseesta oli niin vaikea päästä irti.

                      Koska James ei voinut nöyryyttää Sparrow’ta iskemällä nyrkkiään suoraan tämän kasvoihin, hän suuteli tätä. Tai niin hän ainakin uskotteli itselleen jälkeenpäin. Yhtä kaikki, se ainakin vaiensi miehen.

                      Tai ehkä se ei ollut Sparrow’sta lainkaan nöyryyttävää. Tämän huulet olivat yllättävän pehmeät, James ei ollut jotenkin odottanut, että miehen suuteleminen tuntuisi niin samanlaiselta kuin olisi suudellut naista, lukuun ottamatta sitä, että Sparrow’n viikset pistelivät hänen ylähuultaan. Hän tunsi tämän ensin jännittyvän allaan, luultavasti silkasta hämmästyksestä, mutta sitten hän rentoutui ja James ymmärsi, etteivät huulet, jotka hän oli peittänyt omillaan, suinkaan olleet vastahakoiset. Kyllä, Jack Sparrow oli lakannut kiemurtelemasta hänen allaan ja vastasi hänen suudelmaansa halukkaasti. James tiesi, että hänen pitäisi lopettaa, mutta hän ei voinut. Hän avasi silmänsä ja katsoi Sparrow’n kasvoihin kuin näkisi ne ensimmäisen kerran selkeine piirteineen ja tuuheine, pitkine ripsineen, mustaa väriä ripsien juuressa. James piti yhä kiinni tämän ranteista, mutta hellitti nyt otteensa, liu’utti käsiään pitkin tämän käsivarsia, tuntein kovat lihakset ohuen paidan läpi. Hänen oman paitansa, itse asiassa. Hän tavoitti Sparrow’n olkapäät, siirsi kätensä hyväilemään tämän kaulaa ja hiuksia, jotka levisivät sotkuisena pehkona tämän pään ympärille. James ei voinut lopettaa suutelemista peläten, että Sparrow sanoisi jotain jos hän antaisi tälle siihen tilaisuuden, eikä hän halunnut kuulla enää sanaakaan Elizabethista, ei enää yhtäkään loukkausta kyl­myydestään tai kyvyttömyydestään, eikä yhtään huonosti verhottua seksististä heittoa. Siksi hänen oli pakko jat­kaa, maistellen, ahmien huulia, jotka niin auliisti vastasivat hänen suudelmiinsa, toivoen, ettei hänen tarvitsisi kos­kaan lopettaa.

                      Jack ei ollut odottanut tätä, ei ollut osannut edes aavistaa, että Norrington koskaan heittäytyisi tun­teidensa – tai halujensa – vietäväksi. Toki hän oli kiusannut tätä silmäpelillään ja kuin hämähäkki kutonut seittiään, kietonut sitä kierros kierrokselta yhä tiukemmalle tämän ympärille silkkaa pirullisuuttaan, nauttien siitä, mitä huvia hänelle tuotti nähdä viehätysvoimansa purevan tähän mieheen, joka jo persoonana oli niin sietämättömän jäykkä ja täynnä omaa kunniallisuuttaan. Hän oli saanut Norringtonin hermostumaan ja hämmentymään flirtillään, mutta hän ei ollut tajunnut tuupanneensa tämän näin pitkälle. Liian pitkälle, hän ajatteli samanaikaisesti sekä avuttomana että huvittuneena. Avuttomana siksi, että hän tunsi itsensä kirjaimellisesti avuttomaksi molemmista käsistään kahleh­dittuna, Norringtonin istuessa painavana hänen päällään, hänen tietämättään, miten pitkälle tämä aikoi hänen kanssaan mennä. Hän ei varsinaisesti halunnut tulla tämän raiskaamaksi. Ei hänellä mitään Norringtonia vastaan­kaan ollut, mutta hän olisi tuntenut olonsa kuitenkin paremmaksi, jos edes toinen hänen käsistään olisi ollut va­paana. Toisaalta, jos hän ei olisi ollut näin täysin Norringtonin armoilla, olisiko hänen sydämensä hakannut näin tai olisiko hän tuntenut kovettuvansa niin, että pelkäsi laukeavansa pelkästään suudelmista. Silti, kaikkien havainto­jensa ansiosta hän oli huvittunut tilanteesta, joka jotenkin oli lipsahtanut suuntaan, joka ei varmastikaan ollut ollut mielessä kummallakaan. Sama se. Hän ei ollut koskaan tosissaan ajatellut, että haluaisi tähän tilanteeseen Norringtonin kanssa, vaikka olikin tälle viestittänyt, että se voisi kiinnostaa häntä, mutta nyt kun hän oli tässä, hän toivoi, ettei mies lopettaisi tätä liian lyhyeen.

                      Jack avasi silmänsä ja näki Jamesin raollaan olevat silmät aivan omiensa yläpuolella. Heidän kat­seidensa kohdatessa James aivan kuin heräsi tajuamaan, mitä oli tekemässä ja hän nosti päänsä, kasvoillaan ilme, jota Jack ei osannut tulkita. Ehkä pelästystä, tai pettymystä. Jack hengitti raskaasti, kurottautui häntä kohden, saadakseen hänet jatkamaan ja näki hänen epäröivän.

                      ”En tiedä, mitä aiotte minulle tehdä”, Jack sano käheästi, ”mutta älkää lopettako sitä ainakaan tä­hän.”

                      James pystyi vain tuijottamaan. Hänen silmänsä levisivät suuriksi ja hän tunsi, että hänen kasvoil­leen nousi puna aina kaulaa myöten. Mitä hän todellakin oikein aikoi tehdä Sparrow’lle? Hyvä luoja, hänhän oli menettänyt järkensä lopullisesti! Hän irrotti otteensa Jackista ja kierähti tämän päältä järkyttyneenä omasta käytök­sestään yhtä paljon kuin tietystä ruumiillisesta reaktiosta Jackissa, joita ei voinut olla huomaamatta, järkyttyneenä omista tunteistaan ja tuntemuksistaan, joista hän ei tuntenut omikseen. Hän peruutti sängyn jalkopäähän ja oli vähällä pudota lattialle. Hänen oli päästävä pois täältä, pois huoneesta ja ennen kaikkea pois Sparrow’n luota, joka päästyään vapaaksi hänen painonsa alta ponnistautui istuvaan asentoon.

                      ”Helvetti, Norrington!” Jack kirosi tajutessaan, että James aikoi paeta paikalta, ”Ette voi jättää minua tähän näin! Kuuletteko?”

                      James ei pystynyt enää edes katsomaan häneen haparoidessaan takkiaan ja kiskoessaan sen yl­leen nopeammin kuin koskaan aikaisemmin. Hän iski hatun päähänsä ja olisi halunnut syöksyä saman tien ovesta ulos, mutta jokin hänessä halusi säilyttää edes rippeet hänen arvokkuudestaan ja askeleitaan hilliten hän siirtyi kohti ovea, poimien miekkansa matkalla lattialta. Pois. Ulos. Hän lukitsi vapisevin käsin oven ulkopuolelta, otti avaimen ja työnsi sen taskuunsa, ajatellen, että heittäisi avaimen mereen ja kieltäisi Sparrow’ta koskaan nähneen­säkään. Tarkemmin ajateltuna hän ei halunnut tätä koskaan enää nähdäkään.

                      ”Norrington!” Jack huusi hänen peräänsä, ”Saamarin idiootti!”

                      Minä kuolen, James ajatteli sulkeutuessaan työhuoneeseensa, ja jos en kuole, niin ammun itseni.

***

                      James ei kaikesta huolimatta kuollut ja selvittyään ensimmäiset puoli tuntia hengissä musertavan häpeäntunteensa kanssa, hän ei ollut enää varma, oliko hänellä sittenkään mitään syytä ampua itseään. Ei niin, etteikö hän edelleen olisi kauhistellut omaa käytöstään ja toivonut pystyvänsä jotenkin selittämään sen edes itsel­leen, mutta istuttuaan aikansa työpöytänsä ääressä tuijottaen papereitaan mitään näkemättömin silmin, hän äkkiä tajusi, että mitä tahansa olikaan tapahtunut, siitä tiesi vain kaksi ihmistä. Hän itse ja Jack Sparrow. Sellaisena James aikoi asian pitääkin, joten jos hän todella olisi aikeissa päättää päivänsä, hänen olisi mentävä ensin ampu­maan Jack Sparrow, ja sitä hänestä ei olisi tekemään edes synkimmissä kuvitelmissaan. Sen verran hänellä oli vielä omasta kunniastaan jäljellä, ettei hän pystyisi noin vain teloittamaan tätä sen takia, mitä hän itse oli tehnyt. Ehkä Sparrow oli ansainnut kuoleman, ehkä ei, mutta se asia ei ollut hänen päätettävissään, vaan laillisen oikeus­laitoksen. Siispä Jamesin oli jätettävä Sparrow henkiin ja luovuttava järjettömästä päähänpistostaan päättää itse päivänsä, koska hänen itsemurhansa herättäisi liian monia kysymyksiä, joihin hän ei missään tapauksessa halun­nut Sparrow’n ryntäävän auliisti vastaamaan. Tämä häpeä oli yksin hänen, eikä hän halunnut vetää sitä kenenkään muun päälle, ei enempää laivaston kuin oman perheensäkään, joka oli niin kovin ylpeä hänestä ja hänen loista­vasta urastaan. Jos joku saisi tietää hänen käytöksestään, kukaan ei muistaisi hänen ansioitaan laivaston ja kunin­kaan palveluksessa, vaan ainoastaan sen, että hän oli… James ei pystynyt edes ajattelemaan sitä. Se, että Sparrow ei ollut vaikuttanut kovin vastahakoiselta, ei ollut mikään puolustus hänen käytökselleen. Sparrow’lta nyt saattoi odottaakin mieltymystä mitä oudoimpiin perversioihin, mutta hän – mihin hänen moraalinsa ja itsehillintänsä oli kadonnut?

James ei ollut tunteeton, eikä missään tapauksessa eunukki, jollaiseksi sekä Elizabeth että Sparrow olivat häntä loukkaavasti nimitelleet. Hän oli rakastanut ja rakastellut naisia, kuten kuka tahansa hänen yhteiskun­taluokkansa mies. Hänen tavoitteisiinsa oli kuulunut kunniallinen avioliitto, perhe ja se oli yhä hänen tavoitteenaan jossain tulevaisuudessa, vaikka nainen, jota hän eniten maailmassa rakasti, olikin mennyt toiselle. Tätä tavoitetta hän ei ollut halukas riskeeraamaan, ei tekemällä numeroa rakastajattaristaan, eikä missään tapauksessa ryhty­mällä suhteisiin oman sukupuolensa kanssa.

                      James ei ollut lapsellinen eikä typerä. Hän oli laivaston kasvatti ja oli nähnyt vuosien varrella monenlai­sia suhteita siinä maailmassa, jossa hän oli elänyt. Eikä se ollut naisten maailma. Se, että niitä suhteita ei teoriassa sallittu tai että niistä ei puhuttu ääneen, ei tarkoittanut, ettei niitä olisi ollut. Kun purjehdus kesti viikkoja, kuukausia, sen aikana solmittiin suhteita, joilla ei ollut tulevaisuutta ja jotka eivät olisi olleet mahdollisia missään muissa olosuhteissa, mutta joilla oli kuitenkin tarkoituksensa. James oli aina ollut kaiken sen yläpuolella, halliten niin käytöksensä kuin tunteensakin, tietäen, että jos hän todella halusi tähdätä urallaan korkealle, hän ei voinut leikkiä uhkapeliä maineellaan. Ei, vaikka hän olisi joskus halunnutkin ja hänellä olisi siihen ollut tilaisuus. Hän oli sallinut itselleen joskus varovaisia tunteita, joita hän oli kutsunut ystävyydeksi ja joskus, kun hän nuorena upsee­rina oli ryypiskellyt tovereidensa kanssa, ehkä noita tunteita oli puettu sanoiksi ja kosketuksiksi, jotka oli naamioitu toverilliseksi painiksi tai muuksi miehiseksi pullisteluksi, vaikka molemmille osapuolille oli ollut selvää, että se oli ollut jotain muuta. Mutta missään tapauksessa ei enempää. James oli nähnyt itsensä tulevaisuudessa amiraali Norringtonina, eikä mikään tai kukaan tulisi hänen unelmansa väliin.

                      Hän ei ollut koskaan edes suudellut miestä, ei ennen tätä päivää. Jack Sparrow – miksi taivaan täh­den sen piti olla juuri Jack Sparrow?

                      Wilkins tuli varovasti koputtelemaan ovelle, tiedustellen vierashuoneen oven avaimen kohtalosta, havahduttaen Jamesin tajuamaan, että hän ei missään tapauksessa voinut päästää Raffet’ta tai Wilkinsia huonee­seen, jossa Sparrow oli nyt kahlehdittuna molemmista käsistään. Molemmat miehet olivat riittävän älykkäitä ollak­seen esittämättä kysymyksiä hänelle, mutta se ei tarkoittanut, etteivätkö he esittäisi niitä toisilleen ja tekisi oudosta tilanteesta omia päätelmiään. Eikä mikään mahti maailmassa taannut, että Sparrow pitäisi suunsa kiinni. James saattoi oikein hyvin kuvitella tämän antamassa miehille aivan omanlaisensa selityksen siitä, miksi hänen toinenkin kätensä oli kahlehdittu ja jos Sparrow ei tällä kertaa puhuisi totta, kuten luultavaa oli, niin selitys, jonka hän keksisi olisi varmasti totuuttakin lennokkaampi. James ei todellakaan halunnut antaa tälle tilaisuutta selittää yhtään mitään, ja hän ymmärsi kauhukseen sen tarkoittavan sitä, että hänen olisi vahdittava Sparrow’ta vast’edes joka hetki siihen asti kunnes tämä roikkuisi hirressä.

                      James huokasi syvään, kokosi itsensä ja ajatuksensa.

                      ”Mihin te avainta tarvitsette?” hän huusi oven läpi vastaukseksi Wilkinsille, ”Tahtooko Sparrow jo­tain?”

                      ”Ei, sir”, Wilkins vastasi oven toisella puolen kuin olisi maailman luonnollisin asia hoitaa asioita kommo­doorin kanssa lukitun oven läpi huutamalla, ”Olin vain huolissani avaimesta.”

                      ”Se on minulla”, James vastasi, ”Jos Sparrow haluaa jotain, tulkaa ilmoittamaan minulle, muutoin kenelläkään ei ole mitään asiaa huoneeseen. Palatkaa vartiopaikallenne!”

                      ”Hyvä on, sir”, Wilkins sanoi ja poistui oven takaa muistuttaen itseään siitä, että hänen tehtävänsä oli totella, eikä ihmetellä. Kaipa kommodoorilla oli omat syynsä, mitäpä hän niitä pohtimaan.

                      James nousi hitaasti seisomaan, tarttui kaksin käsin päähänsä, jota särki, eikä vähiten siksi, että Sparrow oli iskenyt sen kaksi kertaa sängynpylvääseen. Hän tunsi sormissaan jotain tahmeaa ja katsoi hämmästy­neenä veristä kättään, huomaten sitten, että verta oli hänen vaatteillaankin.

                      ”Voi paskat”, hän ähkäisi tietämättä, mihin kätensä pyyhkisi, otti sitten varovasti takkinsa taskusta ohuen, pitsireunaisen nenäliinan ja yritti sillä puhdistaa käsiään, siinä onnistumatta. Hänen olisi pakko mennä siis­tiytymään ja vaihtamaan vaatteet, mikäli ei aikonut jäädä työhuoneeseensa lukkojen taakse koko loppuiäkseen. Veren pystyi pesemään pois, mutta millä ilveellä hän pääsisi eroon Sparrow’sta?

***

                      James oli ulkoisesti oma tyyni itsensä, kun hän seuraavan kerran asteli Wilkinsin ja Raffet’n luo. Sille to­siseikalle, että hänen otsassaan oli komea kuhmu, hän ei voinut mitään, joten hän päätti olla tekemättä mitään numeroa asiasta, vaikka näkikin, miten miehet katsoivat hänen otsaansa. Hän mulkaisi molempia kylmin silmin.

                      ”Luulin, että teidän piti mennä kotiinne, kersantti”, hän sitten sanoi ja jatkoi ennen kuin Raffet ehti sanoa mitään, ”mutta hyvä, että olette siinä. Jäätte yhä Wilkinsin kanssa vartioon.”

                      ”Kyllä, sir”, Raffet sanoi. Hän ei halunnut mennä kotiin, ei voinut kohdata vaimoaan sen jälkeen, mitä Sparrow oli tästä sanonut.

                      ”Voitte pitää taas tauon”, James sanoi ottaen huoneen avaimen esiin ja työntäen sen lukkoon, ”Puoli tuntia.”

                      Miehet ottivat asennon ja poistuivat. James odotti kunnes he molemmat olivat kadonneet portaik­koon ja avasi oven vasta sitten. Hänen mielessään välähti mahdollisuus, että vuode olisi taaskin tyhjä, mutta ei, ei tällä kertaa. Jack Sparrow istui vuoteella kädet niskaan taakse kahlittuina ja murjotti. Hän katso alta kulmain mur­haavasti Jamesiin ja näytti siltä, ettei aikonut sanoa tälle sanaakaan. James puolestaan ei tiennyt, mitä olisi sano­nut. Hän oli täysin vakuuttunut siitä, että se, mitä hän oli aikeissa tehdä, oli ainoa keino ratkaista hankalaksi kään­tynyt tilanne, mutta hän ei ollut sittenkään täysin valmistautunut kohtaamaan Jackia. Jokin heidän välillään oli muuttunut, vaikka James yritti vakuuttaa itselleen, että kaikki oli ennallaan.

                      ”No, mitä?” Jack lopulta kysyi hermostuttuaan Jamesin hiljaiseen tuijotukseen. Hän tunsi keikku­vansa raivokohtauksen partaalla istuttuaan kädet tiukasti pylvääseen kahlittuina pitkälti toista tuntia, tuntien pikku­hiljaa käsiensä puutuvan huolimatta siitä, että hän yritti heilutella sormiaan ja vaihtaa asentoaan. Hän oli turhautu­nut avuttomaan tilaansa, hän oli kiukkuinen ja hänen päässään jyskytti hänen saatuaan Norringtonilta kovan iskun takaraivoonsa.

                      James ei vastannut, vaan veti esiin pistoolinsa, tähtäsi vakain käsin sillä Jackia ja poisti varmisti­men. Hän huomasi Jackin hätkähtävän ja tämän silmät levisivät pelästyksestä.

                      ”Hitto, Norrington”, Jack voihkaisi, ”päästäkää minut edes irti ja ampukaa vasta sitten.”

                      ”Minulla ei ole aikomustakaan ampua teitä”, James vastasi tyytyväisenä siitä, että hänen äänensä ei paljastanut, kuinka hänen sisällään kuohui, ”mikäli käyttäydytte kunnolla.”

                      ”Tuohon pistoolinpiippuun tuijottaminen kieltämättä kannustaa minua siihen”, Jack sanoi ja rentoutui. Jos Norrington sanoi, ettei aikonut ampua, niin tämä todellakaan ei aikonut.

                      James laski pistoolinsa ja astui lähemmäs vuodetta. Hän otti taskustaan kahleiden avaimen ja Jackin ällistykseksi avasi kahleen hänen oikeasta ranteestaan, perääntyen sitten nopeasti ja kohottaen pistoolin tähtäämään uudelleen häntä.

                      ”Avatkaa loput itse”, James sanoi ja heitti avaimen vuoteelle Jackin ulottuville. Jack ei ollut uskoa korvia ja silmiään, eikä ensin edes yrittänyt kurottautua avainta kohden. Veri alkoi kiertää hänen vapaassa kädes­sään ja sitä pisteli tuskallisesti. Hän tavoitteli avainta ja saatuaan sen hän piteli sitä hieman kömpelösti, mutta työnsi sen kätensä pistelystä huolimatta lukkoon vapauttaen toisenkin kätensä, joka putosi hervottomana vuoteelle. Hän hieroi ranteitaan saadakseen niihin tunnon takaisin, nosti sitten katseensa Jamesiin.

                      ”Heittäkää avain takaisin”, James komensi, ”ilman mitään äkillisiä liikkeitä. Varoitan, Sparrow, am­mun jos edes harkitsette nousevanne seisomaan.”

                      ”Hyvä on, hyvä on”, Jack mutisi tyynnyttelevästi ja viskasi avaimen lattialle Jamesin jalkoihin. Tämä ei tehnyt elettäkään nostaakseen sen, ”Olemmeko me lähdössä jonnekin?”

                      ”Te olette.”

                      Jack nosti kulmakarvojaan ja katsoi Jamesiin pää kallellaan, kasvoillaan kysyvä ilme.

                      ”Jospa selventäisitte vähän?” hän kysyi, ”En nyt oikein pysy aivoitustenne perässä.”

                      ”Yleensä olette olevinanne niin hemmetin nokkela”, James sanoi ärtyneesti, ”Ettekö te ymmärrä? Minä päästän teidät menemään.”

                      ”Täh?”

                      ”Minä päästän teidät menemään”, James toisti, ”sillä ehdolla, että ette enää ikinä ilmesty tänne takai­sin.”

                      ”Ahaa”, Jack sanoi tietävästi.

                      ”Mitä ahaa?” James kivahti, ”Minä en tietenkään takaa, kuinka pitkälle pääsette, mutta toivon, että kun suljen tuon oven, te poistutte ikkunasta ja katoatte silmistäni ikuisiksi ajoiksi. Jos ette onnistu pääsemään Port Royalista, en voi teitä tämän enempää auttaa.”

                      ”Ja mikähän sai mielenne muuttumaan?” Jack kysyi.

                      ”Se ei kuulu teille. Minulla on omat syyni.”

                      ”Eikä minun ole vaikea arvata niitä syitä, Norrington”, Jack sanoi virnistäen, ”Te ette halua ottaa sitä riskiä, että minä huutelisin pitkin Port Royalia, että korkea-arvoinen laivaston upseeri yritti raiskata minut.”

                      Ja paskat, James ajatteli, ammun hänet sittenkin.

                      ”Ei kukaan uskoisi teitä”, hän sanoi työntäen äskeisen ajatuksen takaisin sinne, mistä se oli tullutkin.

                      ”Ei uskoisikaan”, Jack myönsi, ”mutta te tietäisitte, että se on totta.”

                      ”Älkää huijatko itseänne, Sparrow”, hänen ilmeensä kiristyessä vaarallisesti, ”se ei olisi ollut mikään raiskaus.”

                      ”Eikö?” Jack kysyi viattomasti. Tämä alkoi taas olla mielenkiintoista. Että hän rakasti Norringtonin kiusoittelemista!

                      ”Te kerjäsitte sitä”, James sanoi kireällä äänellä.

                      ”En kerjännyt”, Jack pudisti päätään kuin toruvasti, hymyili sitten leveästi, ”mutta pidin siitä kyllä.”

                      ”Vai niin”, James sanoi.

                      ”Ja perun kiltisti puheeni. Ette te olekaan mikään eunukki.”

                      ”Lopettakaa!” James sanoi ääntään korottaen, ”Minä en halua puhua, enkä edes ajatella sitä. Enkä minä päästä teitä menemään sen takia, vaan rouva Turnerin.”

                      ”Jos te niin haluatte minulle uskotella, niin olkoon sitten niin”, Jack sanoi sävyisästi.

                      ”Minua ei kiinnosta, mitä te uskotte”, James sanoi, ”tiedän itse omat syyni parhaiten.”

                      ”Miten vain, kaveri.”

                      James työnsi kätensä takkinsa alle ja veti esille toisen pistoolin singoten sen sitten vuoteelle. Jack tunnisti pistoolin heti.

                      ”Se on teidän”, James sanoi, ”ei ammuksia, ei ruutia.”

                      Jack kurottautui hitaasti ottamaan pistoolin, jota hän oli kantanut mukanaan 10 vuotta ja joka häneltä oli jäänyt vuosi aiemmin Port Royaliin. Hän ei ollut ajatellut, että se olisi vielä tallessa ja Norringtonilla.

                      ”Käytin sen ainoa ammuksen”, Jack sanoi.

                      ”Tiedän”, James sanoi, ”Palauttaisin miekkannekin, mutta en voinut kuljettaa sitä mukanani Wilkinsin ja Raffet’n ohi huomaamattomasti. Sitä paitsi en muutenkaan pidä ajatuksesta, että olisin samassa huoneessa teidän ja miekkanne kanssa. Pistoolinne sen sijaan on toistaiseksi vaaraton. Pystytte varmasti hankkimaan itse siihen ruutia ja ammuksia?”

                      ”Tietenkin pystyn”, Jack sanoi hajamielisesti, hyväillen pistoolin koristeltua piippua. Jamesille tuli omituinen olo katsellessaan häntä, se oli ikään kuin jonkinlaista haikeutta. Hän päätti olla välittämättä siitä.

                      ”Hankkikaa ruuti ja ammukset”, hän sanoi, ”ja poistukaa Port Royalista ensimmäisellä mahdollisella laivalla. Ymmärrättekö?”

                      ”Tietenkin ymmärrän”, Jack sanoi ja työnsi pistoolin vyöhönsä, nosti katseensa Jamesiin, kerrankin vakavana, ”Kiitos, Norrington.”

                      ”Minä en tahdo teidän kiitoksianne”, James tiuskaisi kiusaantuneena, ”Minulle riittää, että minun ei tämän päivän jälkeen enää koskaan tarvitse nähdä teitä.”

                      Jackin vakava hetki oli ohi. Hän mutristi suutaan ja katsoi Jamesiin kujeillen.

                      ”Se oli tarkoitukseni”, hän sanoi, ”ja voitte olla varma, että häivynkin täältä vähän helvetin äkkiä, mutta en voi luvata, että ette enää koskaan näkisi minua. Minusta tuntuu, että olette antanut minulle… hyvän syyn piipahtaa täällä joskus.”

                      ”Sparrow! Minä en – korostan; en todellakaan – ole huvittunut”, James sanoi painokkaasti, hänen silmiensä ja hänen koko olemuksensa muuttuessa jääksi, ”Minä voin vielä muuttaa mieleni teidän suhteenne.”

                      ”Toivottavasti ette kuitenkaan. Muuten, mitä aiotte sanoa kelpo Wilkinsille jos minä vain otan ja ka­toan?”

                      ”Jättäkää se minun huolekseni”, James sanoi, ”huolehtikaa te vain itsenne pois täältä, niin minä huolehdin muusta.”

                      ”Te olette oikein miettinyt tämän asian alusta loppuun asti, eikö? Olen imarreltu, Norrington”, Jack sanoi ja sipaisi viiksiään, ”Kerronko teille, mistä minut tavoittaa, jos teidän tulee ikävä minua?”

                      ”Ette kerro!” James melkein huusi, ”Minä en halua tietää!”

                      ”Lähettäkää minulle sana Tortugalle, Faithful Brideen”, Jack jatkoi kuin ei olisi kieltoa kuullutkaan, ”se tavoittaa minut sieltä ennemmin tai myöhemmin.”

                      ”Ettekö te ollenkaan kuuntele, mitä minä teille sanon?” James voihkaisi. Hän laski pistoolia pitelevän kätensä ja hänen asentonsa näytti alistuneelta. Hän tunsi itsensä loppuunuupuneeksi, eikä halunnut muuta kuin saattaa tämän päätökseen.

                      ”Jep”, Jack sanoi, ”mutta te valehtelette minulle. En tiennytkään, että osaatte valehdella.”

                      ”Hyvästi”, James sanoi.

                      ”Hyvästi? Noinko vain?”

                      ”Noin vain.”

                      ”Hyvä on sitten. Hyvästi ja kiitos.”

                      ”Eipä kestä.”

                      Hetken jähmettynyt hiljaisuus, jonka aikana kumpikaan ei liikahtanut.

                      ”No, ettekö te mene?” Jack kysyi sitten.

                      ”Menen”, James sanoi, ”Haluaisin vain sitä ennen tietää, tapoitteko te Eliah Parkinsin? Ei niin että sillä mitään väliä olisi, haluaisin vain tietää.”

                      Jack mietti hetken. Hänestä oli outoa, että näiden päivien aikana Norrington oli kysellyt vain Parkinsista ja Goldista, mainitsematta kertaakaan Hullu-Samia, jonka ruumiin hän oli jättänyt lojumaan Parkinsin työhuoneen lattialle.

                      ”Ei, minä en tappanut häntä”, hän sanoi sitten, ”enkä minä tappanut Charles Goldia, enkä sitä sitä kolmattakaan.”

                      ”Mitä kolmatta?” James kysyi, ”En tiedä mistään kolmannesta.”

                      ”Ah…” Jack sanoi. Luultavasti Catherine oli hoitanut Samin ruumiin pois. Selvä se, että tuntematon mies ruumis hänen miehensä työhuoneessa olisi tehnyt asian vielä oudommaksi kuin se nyt oli, ”Ei sitten mitään. Unohtakaa, mitä sanoin.”

James kumartui poimimaan avaimen lattialta.

                      ”Minä teen tämän todellakin rouva Turnerin takia”, hän sanoi, ”lupasin hänelle päästäväni teidät menemään, eikä minusta sittenkään ole rikkomaan lupaustani, vaikka niin luulin.”

                      ”Niinpä niin”, Jack sanoi, ”Rakkautenne voitti velvollisuudentunteenne sittenkin.”

                      ”Niin”, James sanoi painaen päänsä. Hän huokaisi ja laittoi pistoolinsa pois. Jostain syystä hän ei enää uskonut Sparrow’n olevan vaaraksi. Miksi mies olisi käynyt hänen kimppuunsa, kun hän oli jo vapauttanut tämän?

                      ”Paitsi että te valehtelette minulle edelleen”, Jack sanoi ja nousi hyvin hitaasti ylös sängystä, ”Tulen sinne ottamaan takkini ja hattuni, jos sopii.”

                      Hän osoitti sormellaan vaatemyttyä Jamesin takana lattialla. James kääntyi ympäri, kumartui poimi­maan vaatteet ja ojensi ne Jackille, joka oli tullut hänen luokseen. Jack otti vaatteet vastaan mitään sanomatta, puki takin ylleen ja painoi sitten hatun päähänsä, asetellen sitä hetken ennen kuin sai sen asettumaan mieleisel­lään tavalla, sitten hän käännähti ympäri ja asteli keinahtelevin askelin ikkunan ääreen. James käänsi hänelle sel­känsä ja otti muutaman askeleen toiseen suuntaan, ovella päin. Hän kuuli Jackin sanovan selkänsä takana:

                      ”Loppujen lopuksi, elämänne ei ainakaan käy pitkäveteiseksi, kun kapteeni Jack Sparrow on osa sitä – eikö totta… James?”

                      James ei vastannut hänelle, ei kääntynyt edes katsomaan häntä, vaan poistui huoneesta lukiten oven ja jättäen avaimen lukkoon. Wilkins ja Raffet tulivat häntä käytävässä vastaan.

                      ”Antaa hänen olla puolisen tuntia vielä yksinään”, James sanoi heille ohimennen, ”sitten viemme hänet pois.”