Jack
nukkui, niin sikeästi, ettei havahtunut hereille, vaikka James irrottautui
hänestä, nousi vuoteelta ja jopa nykäisi peitettä hieman voidakseen peitellä
sen kulmalla Jackin alastomuutta, tietämättä tarkalleen, miksi niin teki. Jack
näytti samaan aikaan sekä hellyttävältä että kiihottavalta maatessaan niillä
sijoillaan, mihin oli nukahtanut, vatsallaan, jalat vähän levällään. James
tunsi itsensä tirkistelijäksi häntä silmäillessään ja katsoi parhaimmaksi
verhota häntä edes jollain tavoin. Aivan kuin hänen säädyllisyydentajunsa olisi
äkillisesti muistuttanut häntä olemassaolostaan nyt, kun se oli jo liian
myöhäistä, sillä eikö tämä, jos mikään, ollut säädyttömintä, mitä keksiä
saattoi? Alaston merirosvo hänen vuoteellaan.
James
räpäytti silmiään huomattuaan unohtuneensa tuijottamaan Jackia. Hän pakotti
itsensä liikkeelle, poimi lattialta revityn paitansa ja siisti itseään siihen
miten parhaiten taisi. Hän olisi mielellään peseytynyt kunnolla, mutta ei
keksinyt mitään tekosyytä, minkä varjolla pyytää sotilaspalvelijaansa tuomaan
hänelle lämmintä vettä, pesulapun ja pyyhkeen. Ajatus sai hänet virnistämään –
todellakin, hänen aivonsa eivät taipuneet sille, mihin hän niitä olisi
tarvinnut kesken kaiken; hänhän kuulusteli merirosvokapteeni Jack Sparrow’ta
parhaillaan. Jack luultavasti olisi välittömästi keksinyt useitakin hyviä
selityksiä epätavalliselle pyynnölle, mutta ehkä oli parempi antaa hänen
nukkua. Ehdottomasti parempi, puhumattakaan siitä, että tämä näytti todella
olevan unen tarpeessa. James tajusi silmiensä jälleen eksyneen Jackin
alastomalle selälle, jota koristi iso mustelma ja hän huokaisi syvään, katsoi
paitaa käsissään ja mietti, mitä sille tekisi. Yhtä vaikea olisi keksiä
selitystä revenneelle, tahraiselle paidalle kuin hänen halulleen peseytyä,
joten sen oli parasta kadota jonnekin, mistä palvelija ei sitä vahingossakaan
löytäisi. Ehkä sen saattaisi yöllä viskata mereen, mutta toistaiseksi se
säilyisi vaikka patjan alla piilossa, ja
sinne James sen nyt tunki.
Hän
kokoili vaatteitaan ja pukeutui hitaasti, otettuaan itselleen ensin puhtaan
paidan. Hän otti harjan ja harjasi hiuksensa peilin edessä, kiinnitti ne
siististi niskaan, näkemättä omaa peilikuvaansa, vaan takanaan vuoteella
retkottavan Jackin, tämän alastomuuden ja tummat hiukset, uneen rauenneen
sivuprofiilin. Voi hyvä luoja, mitä hän oikein tekisi Jackin kanssa tämän
jälkeen? James kääntyi ympäri, käänsi selkänsä peilille ja nojautui vasten
pukeutumispöytää, katsellen nukkuvaa miestä. Hän ei kysynyt itseltään, mitä oli
tehnyt antaessaan periksi itselleen tavalla, joka oli saanut hänet unohtamaan
itsensä ja asemansa, vaan mitä hän tekisi nyt. Äskeinen ei suinkaan ollut ollut
mikään vahinko, joskaan hän ei myöskään ollut suunnitellut sitä, eikä ollut
ajatellut tilanteen hänen osaltaan riistäytyvän kokonaan käsistä, mutta ei hän
ollut kuvitellut, että hänestä voisi sen jälkeen tuntua tältä, näin
avuttomalta, voimattomalta, näin hämmentyneeltä. Jos hän oli kuvitellut, että
rakasteleminen Jack Sparrow’n kanssa selkeyttäisi hänen tunteitaan, hän oli
erehtynyt. Tosin hän ei muistanut kuvitelleensa koskaan mitään sellaista, yhtä
vähän kuin oli koskaan kuvitellut, että todella rakastelisi tämän kanssa. Eihän
hän ollut osannut täysin kuvitella edes sitä, millaista se olisi, millaista oli
rakastella toisen miehen kanssa. Sen suhteen hän ainakin oli nyt viisaampi, tai
ainakin kokeneempi, mutta mistä hän saisi viisautta päättääkseen, mitä hän nyt
tekisi? Rakkaus vai velvollisuus, hän ajatteli melkeinpä huvittuen. Tunteet vai
järki? Hän ei ollut ensimmäistä kertaa tämän valinnan edessä. Ehkä se oli hänen
kohtalonsa; tehdä tämä sama valinta yhä uudelleen.
Rakastiko
hän Jackia? Luultavasti, ainakin sen kokemuksen perusteella, mitä hän oli
rakkaudesta tietävinään, vaikka tämä ei missään tapauksessa ollut sama tunne
kuin mitä hän oli tuntenut Elizabethia kohtaan. Tämä tunne oli jotain
vapaampaa, jotain villimpää, samalla tavalla kuin sen kohdekin. Jack oli vapaa,
viimeiseen asti hänessä olisi jotain kahlitsematonta, jota kukaan ei voisi
tavoittaa ja jota ainakaan James ei voinut muuta kuin rakastaa, ehdoitta. Niin
raivostuttava kuin Jack osasikin olla, niin suurisuinen, omahyväinen, niin
täynnä itseään – silti hän ei osannut muuta kuin rakastaa, toljottaa suu auki
omia tunteitaan, haluamatta yrittääkään tajuta itseään tai tehdä jotain
tukahduttaakseen tunteensa. Mistä, taivaan tähden, tämä ihminen oli hänen
elämäänsä tullut? Noussut Port Royalin satamassa merestä laiturille, Elizabeth
sylissään, kuin uitettu koira tai mereen viskattu kulkukissa, joka oli
luikahtanut häneltä pakoon miltei saman tien, vain tullakseen vangituksi
uudelleen. Sietämätön ihminen. Miksei tämä vain voinut pysyä poissa
vaikeuksista? Miksi tämä tulla tupsahti aina juuri hänen tielleen? Aina yhtä
viekkaana, härnäävänä, väläytellen kultaisia hampaitaan ja lumoten silmillään,
jotka hän oli maalannut kuin mikäkin hutsu.
James
käveli isompaan hyttiin, poimi lattialta takkinsa, veti sen ylleen, kumartui
ottamaan peruukkinsa ja heitti sen pöydälle. Jos joku ihmettelisi, miksi hän
sen oli riisunut, sai hänen puolestaan ihmetellä. Hän nosti punaisen asetakin,
laski sen lähimmälle tuolille, kokosi kahleet, heitti ne takin päälle ja
harhaili hetken päämäärättä, tutkien, että kaikki olisi ennallaan, istuutui
sitten pöytänsä taakse. Hän otti esille papereita ja kirjoitusvälineet,
tietäen, että hänen pitäisi tehdä edes jonkinlainen raportti siitä, mitä oli
saanut Jackilta selville, mutta mistä hän muka osaisi aloittaa? Mitä hän
satuilisi? Eihän hän tiennyt mitään ja Jackin tuntien tämä ei kertoisikaan
mitään, ei edes sen jälkeen, vaikka hän oli… ottanut Jackin. Luultavasti Jack
voisi käydä samalla tavoin läpi vaikka puoli varuskuntaa, eikä sittenkään edes
kuiskuttaisi kenellekään mitään, mitä ei haluaisi kuiskuttaa. Ja hän itse?
Voisiko hän vaatia tätä kertomaan edes osan totuudesta antamalla lupauksia,
joita ei ehkä voisi pitää? Vaihtokauppoja. Kommodori Norrington saattaisi niin
tehdäkin, mutta James tiesi, että James Norrington ei tekisi sitä ikinä; hän ei
koskaan alkaisi ostaa mitään rakastajaltaan.
Tehtyään
päätöksensä James otti kynänsä, kastoi sen musteeseen ja alkoi kirjoittaa
virallista raporttiaan, merkitsi siihen ajan, paikan ja oman nimensä ja jätti
sen siihen vaiheeseen pitkäksi aikaa, kunnes asiaa vielä kerran harkittuaan
kirjoitti, huolellisesti jokaisen kirjaimen koukeron kuin se tekisi asian
vakuuttavammaksi: ’Vanki ei suostunut puhumaan mitään’. Hän katseli lyhyttä
raporttiaan, harkitsi vielä, kuin odottaen, että sittenkin voisi sattua vielä
jotain, mikä saisi hänet muuttamaan mielensä, mutta kun mitään ei tapahtunut –
ei edes taivas jyrähtänyt, hänen omatunnostaan puhumattakaan – hän painoi oman
leimansa paperiin tehden siitä virallisen totuuden. Voi luoja, mitä sinä saat
minut tekemään, Jack, hän ajatteli.
Hän
ei tiennyt, kuinka kauan aikaa oikeastaan oli kulunut ennen kuin hän vilkaisi
kelloon ja totesi sen olevan pitkälti yli kahdeksan. Hänen oli pakko lopettaa
tämä niin sanottu kuulustelu ja palauttaa Jack selliin, halusi tai ei, koska ei
menisi kauankaan, kun hänen alaisensa alkaisivat jo ihmetellä suljettua ovea.
Hän nousi ja meni takaisin makuuhuoneeseensa, kumartui Jackin ylle ja painoi
huulensa tämän olkapäälle. Hän tunsi äkillistä halua nyyhkäistä ääneen.
”Jack?”
hän kuiskasi, ravisti varovasti olkapäätä, jota oli juuri suudellut. ”Sinun
pitää herätä.”
Jack
yritti päästä takaisin todellisuuteen unestaan. Miksi kukaan tuli herättämään
hänet nyt, kun hän viimein oli päässyt nukkumaan, omaan sänkyynsä, takaisin
Black Pearlille… nukkumaan ja taas nukkumaan, pois tämän järjettömän
väsymyksen. Hän oli nähnyt unta… kenestä? Kommodori Norringtonista, kyllä,
missä kommodori oli… uh, varsinainen märkä uni.
”En
minä jaksa”, hän mutisi. ”Käske Anamaria ruoriin.”
”Jack”
Ravistus muuttui hieman
määrätietoisemmaksi ja hänen nimensä lausuttiin vähän tiukemmalla äänenpainolla.
Hän avasi varovasti silmänsä ja räväytti ne samassa aivan auki, säpsähtäen
aavistuksen verran taaksepäin.
”Jessusmaria!”
”Mitä
nyt?” James kysyi otsaansa rypistäen, sillä Jack näytti hetken säikähtäneeltä
ennen kuin tämän kasvoille nousi jonkinlainen tunnistamisesta kielivä ilme ja
tämän jäsenet rentoutuivat.
”Sinä”,
Jack sanoi sulkien silmänsä ja avaten ne uudelleen, katsoen Jamesin silmiin,
jotka olivat hyvin lähellä omiaan. ”Luulin nähneeni unta. Ei se… se ei
ollutkaan unta.”
”Luultavasti
ei”, James vastasi, ”tai sitten minäkin näin samaa unta, siitä huolimatta, että
en tiedä edes nukkuneeni.”
Jack
vastasi hänelle hymyllä, joka oli yllättäen hieman hämillinen, aivan kuin hän
olisi hieman nolo tai epävarma.
”Minun
täytyy toimittaa sinut takaisin ruumaan tovereidesi seuraan”, James sanoi. Hän
ei tiennyt täsmälleen, miten olla tai mitä sanoa, koska jos Jackin hymy oli
ollut hämillinen, niin sitä oli hänkin. Miten yleensä käyttäydyttiin sen
jälkeen, kun oli tehty jotain, mikä ei varsinaisesti ollut
soveliaisuussääntöjen puitteissa. Varsinaisesti? Lainkaan.
”He
eivät ole minun tovereitani”, Jack sanoi hivuttautuen pystyyn kunnes oli
polvillaan sängyllä. Hän katsahti ympärilleen, oli jo vähällä tarttua lakanaan,
mutta päätti sitten säästää sen. ”Anna jotain, mihin voin pyyhkiä itseäni.”
”Pyyhkiä?”
James äännähti. Jack pyöräytti silmiään ja vasta sitten James ymmärsi, mitä
Jack halusi pyyhkiä. Hän tunsi lehahtavansa punaiseksi ja kätki hämmennyksensä
vetämällä rikkinäisen paitansa esiin patjan alta. ”Käytä tuota. Se pitää joka
tapauksessa heittää pois… kenenkään huomaamatta.”
”No,
sinulla on varaa ostaa uusi”, Jack sanoi ja siisti itseään parhaansa mukaan.
James vilkuili häntä syrjäsilmin, eikä voinut olla miettimättä, kuinka monta
kertaa Jack oli tehnyt tuon aiemmin, yhtä huolettomasti, kuin sillä ei
oikeastaan olisi ollut väliä, kenen kanssa hän makasi. ”Sitä paitsi sinulla
näkyy olevan jo ehjä paita päälläsi.”
”Hm”,
James sanoi, tarkoittamatta sillä oikeastaan mitään. Jack tuuppasi paidan hänen
käteensä ja hän tunki sen takaisin piiloonsa.
”Oliko
tämä tässä sitten?” Jack kysyi nousten jaloilleen ja jääden seisomaan Jamesin
eteen, alastomana, hieman uhmakkaan oloisena.
”Mikä?”
James kysyi.
”Kaikki.”
”Pue
päällesi”, James sanoi, ääni sortuen kuiskaukseksi. Äkkiä hän ei enää kestänyt
Jackin silmiä, vaan käänsi selkänsä hänelle ja jätti hänet siihen. Voi luoja,
hänen mielensä vaikeroi, kun hän palasi kirjoituspöytänsä luo, otti
kuulustelupöytäkirjansa ja luki sen läpi aivan kuin siinä olisi ollut jotain
lukemista. Hän kuuli Jackin tulevan perässään ja kääntyi katsomaan olkansa yli.
Jack oli ottanut housut ja paidan, mutta ei ollut pukenut niitä vielä ylleen,
vaan puristi vaatteita sylissään.
”Oliko
se, Norrington? Onko se nyt ohi?” hän kysyi.
”James”,
James muistutti, ”minun nimeni on James.”
”James”,
Jack sanoi ja kallisti päätään, katsoen häneen, kuin tunnustellen hänen
nimeään. ”Siis edelleen James? Jim… Jimmie. Jamie.”
”Jos
niin haluat”, James vastasi rapistellen paperia käsissään.
”Voisitko
mitenkään vastata kysymykseeni?” Jack pyysi. James oli kääntänyt hänelle
uudelleen selkänsä ja hänen olisi tehnyt mieli mennä ja kietoa käsivartensa
sinisen takin verhoaman vyötärön ympäri, painaa otsansa tämän niskaa vasten,
jäädä siihen edes hetkeksi vielä, viivyttää sitä, mikä oli väistämätöntä.
”Oliko se tässä?”
”En
voi vastata”, James mutisi tuijottaen paperia käsissään. Hänestä tuntui, ettei
hän pystynyt kunnolla hengittämään, aivan kuin hänen rintansa päällä olisi
ollut jokin paino, vaikka hän olikin seisaaltaan.
”Helvetin
ylimielinen paskiainen!” Jack kimmastui ja paiskasi vaatteet sylistään
lattialle. ”Minä vaadin, että sinä vastaat minulle!”
James
pyörähti ympäri. Hän tunsi suuttuvansa Jackin nimitellessä häntä tavalla, jota
hän ei ollut mielestään ansainnut ja sitä paitsi, mikä tämä mies oli häneltä
mitään vaatimaan? Pelkkä merirosvo, rikollinen, huijari.
”Ei”,
hän sanoi heidän tuijotettuaan hetken toisiinsa, molemmat hilliten kiukkuaan,
toinen univormussaan, toinen alasti, ”se ei ollut tässä, mikäli minä sille
asialle mitään voin tehdä.”
”Kiitos”,
Jack sanoi.
Jamesin
suuttumus häipyi saman tien ja hän laski paperin kädestään pöydälle, huokaisten
alistuneesti.
”En
voi luvata, että pystyn tekemään mitään sinun hyväksesi”, hän sanoi, ”mutta jos
on jotain, mitä voin tehdä… Tämä asia ei ole vain minun käsissäni.”
”Minä
tiedän sen. Kiitos, että olet rehellinen.”
”Rehellinen?”
James poimi uudelleen paperin käteensä ja heilutti sitä ilmassa. ”Tiedätkö,
mikä tämä on? Kuulustelupöytäkirja, missä ilmoitan, etten saanut sinusta mitään
irti, ja minkä alle olen laittanut nimeni. Siinä sinulle rehellisyyttä, Jack
Sparrow.”
”Rehellinen
minulle”, Jack tarkensi ja virnisti äkkiä. ”Sinä sait minusta aika paljonkin…
irti.”
”Ääh,
pue päällesi.”
Jack
nauroi ja kumartui kiskomaan housujaan jalkoihinsa. Hän virnisteli edelleen
pukiessaan paitaansa, eikä hänen hymynsä ollut hyytynyt aivan kokonaan vielä
sittenkään, kun hän oli käynyt hakemassa saappaat ja tunkenut jalkansa niihin.
James nosti kahleet tuolilta, jotta Jack voisi ottaa takin ja pukea sen ylleen,
ja kun tämä sitten oli täysissä pukeissa ja lakannut hymyilemästä, hän pyysi
tätä ojentamaan kätensä.
”Olen
pahoillani, Jack”, hän sanoi lukitessaan kahleet tämän ranteisiin ja
nilkkoihin, ”mutta herättäisi liikaa kysymyksiä, jos lähtisit hytistäni ilman
näitä.”
”Ei
se mitään”, Jack sanoi, ”alan tottua näihin. Ihmisillä on omituinen mielihalu
iskeä minut rautoihin.”
James
suoristi selkänsä.
”Voinko
vielä suudella sinua?” hän kysyi, hiljaisella äänellä, kuin peläten, että
pyyntö olisi ollut hiukan sopimaton tässä vaiheessa.
”Jep”,
Jack nyökkäsi. James epäröi aavistuksen verran ja otti sitten hänen kasvonsa
käsiensä väliin suudellen häntä hellästi, pitkään, kuin jäähyväisiksi. Sitten
hän astui hiukan taaksepäin, irrotti kädessään pitelemästään avainrenkaasta
avaimen, jolla oli juuri lukinnut Jackin kahleet ja työnsi sen Jackin kouraan,
Jackin katsoessa häneen kerrankin hämmästyksestä melkein mykkänä. ”Täh?”
”Turha
kai sanoakaan, että pidät sen piilossa? Ja että et missään tapauksessa saanut
sitä minulta?” James sanoi, käveli ovelle, avasi sen ja kutsui lähimmän
sotilaan luokseen viittoilemalla. ”Hakekaa luutnantti Gillette.”
He
eivät enää katsoneet toisiinsa, odotellessaan luutnanttia, James ovella ja Jack
peremmällä, ja kun Gillette hetken päästä tuli, James oli saanut kasvoilleen
ylimielisen ilmeensä, joka kasvoillaan hän kehotti luutnanttia toimittamaan
vangin takaisin ruumaan.
”Mennään,
Sparrow”, Gillette komensi ja Jack totteli häntä kiltisti, nytkäytti itsensä
liikkeelle kahleiden kalinan säestämänä, kulki huoneen poikki ovelle, siitä
ulos, Jamesin ja Gilletten ohi, lanteet huolettomasti keinuen, virnistäen
ohimennen molemmille miehille tavalla, jota ei voinut tulkita mitenkään muuten
kuin ilkikuriseksi, kuin hän olisi halunnut sanoa, että loppujen lopuksi, hän
oli kapteeni Jack Sparrow, eikä se tosiasia muuttuisi miksikään edes silloin,
kun hänet oli puettu univormuun ja kenen tahansa muun näkökulmasta hänen
tilanteensa oli lähes toivoton. Hän puristi avainta kouransa sisällä ja iloitsi
jo etukäteen siitä, miten hänen miehistönsä mahtaisi hämmästyä, kun hän taas
ilmestyisi Tortugalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti