tiistai 4. maaliskuuta 2014

ISLA DE MUERTA - Luku 6



                      Jack nukkui, niin sikeästi, ettei havahtunut hereille, vaikka James irrottautui hänestä, nousi vuoteelta ja jopa nykäisi peitettä hieman voidakseen peitellä sen kulmalla Jackin alastomuutta, tietämättä tarkalleen, miksi niin teki. Jack näytti samaan aikaan sekä hellyttävältä että kiihottavalta maatessaan niillä sijoillaan, mihin oli nukahtanut, vatsallaan, jalat vähän levällään. James tunsi itsensä tirkistelijäksi häntä silmäillessään ja katsoi parhaimmaksi verhota häntä edes jollain tavoin. Aivan kuin hänen säädyllisyydentajunsa olisi äkillisesti muistuttanut häntä olemassaolostaan nyt, kun se oli jo liian myöhäistä, sillä eikö tämä, jos mikään, ollut säädyttömintä, mitä keksiä saattoi? Alaston merirosvo hänen vuoteellaan.
                      James räpäytti silmiään huomattuaan unohtuneensa tuijottamaan Jackia. Hän pakotti itsensä liikkeelle, poimi lattialta revityn paitansa ja siisti itseään siihen miten parhaiten taisi. Hän olisi mielellään peseytynyt kunnolla, mutta ei keksinyt mitään tekosyytä, minkä varjolla pyytää sotilaspalvelijaansa tuomaan hänelle lämmintä vettä, pesulapun ja pyyhkeen. Ajatus sai hänet virnistämään – todellakin, hänen aivonsa eivät taipuneet sille, mihin hän niitä olisi tarvinnut kesken kaiken; hänhän kuulusteli merirosvokapteeni Jack Sparrow’ta parhaillaan. Jack luultavasti olisi välittömästi keksinyt useitakin hyviä selityksiä epätavalliselle pyynnölle, mutta ehkä oli parempi antaa hänen nukkua. Ehdottomasti parempi, puhumattakaan siitä, että tämä näytti todella olevan unen tarpeessa. James tajusi silmiensä jälleen eksyneen Jackin alastomalle selälle, jota koristi iso mustelma ja hän huokaisi syvään, katsoi paitaa käsissään ja mietti, mitä sille tekisi. Yhtä vaikea olisi keksiä selitystä revenneelle, tahraiselle paidalle kuin hänen halulleen peseytyä, joten sen oli parasta kadota jonnekin, mistä palvelija ei sitä vahingossakaan löytäisi. Ehkä sen saattaisi yöllä viskata mereen, mutta toistaiseksi se säilyisi vaikka patjan alla piilossa,  ja sinne James sen nyt tunki.
                      Hän kokoili vaatteitaan ja pukeutui hitaasti, otettuaan itselleen ensin puhtaan paidan. Hän otti harjan ja harjasi hiuksensa peilin edessä, kiinnitti ne siististi niskaan, näkemättä omaa peilikuvaansa, vaan takanaan vuoteella retkottavan Jackin, tämän alastomuuden ja tummat hiukset, uneen rauenneen sivuprofiilin. Voi hyvä luoja, mitä hän oikein tekisi Jackin kanssa tämän jälkeen? James kääntyi ympäri, käänsi selkänsä peilille ja nojautui vasten pukeutumispöytää, katsellen nukkuvaa miestä. Hän ei kysynyt itseltään, mitä oli tehnyt antaessaan periksi itselleen tavalla, joka oli saanut hänet unohtamaan itsensä ja asemansa, vaan mitä hän tekisi nyt. Äskeinen ei suinkaan ollut ollut mikään vahinko, joskaan hän ei myöskään ollut suunnitellut sitä, eikä ollut ajatellut tilanteen hänen osaltaan riistäytyvän kokonaan käsistä, mutta ei hän ollut kuvitellut, että hänestä voisi sen jälkeen tuntua tältä, näin avuttomalta, voimattomalta, näin hämmentyneeltä. Jos hän oli kuvitellut, että rakasteleminen Jack Sparrow’n kanssa selkeyttäisi hänen tunteitaan, hän oli erehtynyt. Tosin hän ei muistanut kuvitelleensa koskaan mitään sellaista, yhtä vähän kuin oli koskaan kuvitellut, että todella rakastelisi tämän kanssa. Eihän hän ollut osannut täysin kuvitella edes sitä, millaista se olisi, millaista oli rakastella toisen miehen kanssa. Sen suhteen hän ainakin oli nyt viisaampi, tai ainakin kokeneempi, mutta mistä hän saisi viisautta päättääkseen, mitä hän nyt tekisi? Rakkaus vai velvollisuus, hän ajatteli melkeinpä huvittuen. Tunteet vai järki? Hän ei ollut ensimmäistä kertaa tämän valinnan edessä. Ehkä se oli hänen kohtalonsa; tehdä tämä sama valinta yhä uudelleen.
                      Rakastiko hän Jackia? Luultavasti, ainakin sen kokemuksen perusteella, mitä hän oli rakkaudesta tietävinään, vaikka tämä ei missään tapauksessa ollut sama tunne kuin mitä hän oli tuntenut Elizabethia kohtaan. Tämä tunne oli jotain vapaampaa, jotain villimpää, samalla tavalla kuin sen kohdekin. Jack oli vapaa, viimeiseen asti hänessä olisi jotain kahlitsematonta, jota kukaan ei voisi tavoittaa ja jota ainakaan James ei voinut muuta kuin rakastaa, ehdoitta. Niin raivostuttava kuin Jack osasikin olla, niin suurisuinen, omahyväinen, niin täynnä itseään – silti hän ei osannut muuta kuin rakastaa, toljottaa suu auki omia tunteitaan, haluamatta yrittääkään tajuta itseään tai tehdä jotain tukahduttaakseen tunteensa. Mistä, taivaan tähden, tämä ihminen oli hänen elämäänsä tullut? Noussut Port Royalin satamassa merestä laiturille, Elizabeth sylissään, kuin uitettu koira tai mereen viskattu kulkukissa, joka oli luikahtanut häneltä pakoon miltei saman tien, vain tullakseen vangituksi uudelleen. Sietämätön ihminen. Miksei tämä vain voinut pysyä poissa vaikeuksista? Miksi tämä tulla tupsahti aina juuri hänen tielleen? Aina yhtä viekkaana, härnäävänä, väläytellen kultaisia hampaitaan ja lumoten silmillään, jotka hän oli maalannut kuin mikäkin hutsu.
                      James käveli isompaan hyttiin, poimi lattialta takkinsa, veti sen ylleen, kumartui ottamaan peruukkinsa ja heitti sen pöydälle. Jos joku ihmettelisi, miksi hän sen oli riisunut, sai hänen puolestaan ihmetellä. Hän nosti punaisen asetakin, laski sen lähimmälle tuolille, kokosi kahleet, heitti ne takin päälle ja harhaili hetken päämäärättä, tutkien, että kaikki olisi ennallaan, istuutui sitten pöytänsä taakse. Hän otti esille papereita ja kirjoitusvälineet, tietäen, että hänen pitäisi tehdä edes jonkinlainen raportti siitä, mitä oli saanut Jackilta selville, mutta mistä hän muka osaisi aloittaa? Mitä hän satuilisi? Eihän hän tiennyt mitään ja Jackin tuntien tämä ei kertoisikaan mitään, ei edes sen jälkeen, vaikka hän oli… ottanut Jackin. Luultavasti Jack voisi käydä samalla tavoin läpi vaikka puoli varuskuntaa, eikä sittenkään edes kuiskuttaisi kenellekään mitään, mitä ei haluaisi kuiskuttaa. Ja hän itse? Voisiko hän vaatia tätä kertomaan edes osan totuudesta antamalla lupauksia, joita ei ehkä voisi pitää? Vaihtokauppoja. Kommodori Norrington saattaisi niin tehdäkin, mutta James tiesi, että James Norrington ei tekisi sitä ikinä; hän ei koskaan alkaisi ostaa mitään rakastajaltaan.
                      Tehtyään päätöksensä James otti kynänsä, kastoi sen musteeseen ja alkoi kirjoittaa virallista raporttiaan, merkitsi siihen ajan, paikan ja oman nimensä ja jätti sen siihen vaiheeseen pitkäksi aikaa, kunnes asiaa vielä kerran harkittuaan kirjoitti, huolellisesti jokaisen kirjaimen koukeron kuin se tekisi asian vakuuttavammaksi: ’Vanki ei suostunut puhumaan mitään’. Hän katseli lyhyttä raporttiaan, harkitsi vielä, kuin odottaen, että sittenkin voisi sattua vielä jotain, mikä saisi hänet muuttamaan mielensä, mutta kun mitään ei tapahtunut – ei edes taivas jyrähtänyt, hänen omatunnostaan puhumattakaan – hän painoi oman leimansa paperiin tehden siitä virallisen totuuden. Voi luoja, mitä sinä saat minut tekemään, Jack, hän ajatteli.
                      Hän ei tiennyt, kuinka kauan aikaa oikeastaan oli kulunut ennen kuin hän vilkaisi kelloon ja totesi sen olevan pitkälti yli kahdeksan. Hänen oli pakko lopettaa tämä niin sanottu kuulustelu ja palauttaa Jack selliin, halusi tai ei, koska ei menisi kauankaan, kun hänen alaisensa alkaisivat jo ihmetellä suljettua ovea. Hän nousi ja meni takaisin makuuhuoneeseensa, kumartui Jackin ylle ja painoi huulensa tämän olkapäälle. Hän tunsi äkillistä halua nyyhkäistä ääneen.
                      ”Jack?” hän kuiskasi, ravisti varovasti olkapäätä, jota oli juuri suudellut. ”Sinun pitää herätä.”
                      Jack yritti päästä takaisin todellisuuteen unestaan. Miksi kukaan tuli herättämään hänet nyt, kun hän viimein oli päässyt nukkumaan, omaan sänkyynsä, takaisin Black Pearlille… nukkumaan ja taas nukkumaan, pois tämän järjettömän väsymyksen. Hän oli nähnyt unta… kenestä? Kommodori Norringtonista, kyllä, missä kommodori oli… uh, varsinainen märkä uni.
                      ”En minä jaksa”, hän mutisi. ”Käske Anamaria ruoriin.”
                      ”Jack”
Ravistus muuttui hieman määrätietoisemmaksi ja hänen nimensä lausuttiin vähän tiukemmalla äänenpainolla. Hän avasi varovasti silmänsä ja räväytti ne samassa aivan auki, säpsähtäen aavistuksen verran taaksepäin.
                      ”Jessusmaria!”
                      ”Mitä nyt?” James kysyi otsaansa rypistäen, sillä Jack näytti hetken säikähtäneeltä ennen kuin tämän kasvoille nousi jonkinlainen tunnistamisesta kielivä ilme ja tämän jäsenet rentoutuivat.
                      ”Sinä”, Jack sanoi sulkien silmänsä ja avaten ne uudelleen, katsoen Jamesin silmiin, jotka olivat hyvin lähellä omiaan. ”Luulin nähneeni unta. Ei se… se ei ollutkaan unta.”
                      ”Luultavasti ei”, James vastasi, ”tai sitten minäkin näin samaa unta, siitä huolimatta, että en tiedä edes nukkuneeni.”
                      Jack vastasi hänelle hymyllä, joka oli yllättäen hieman hämillinen, aivan kuin hän olisi hieman nolo tai epävarma.
                      ”Minun täytyy toimittaa sinut takaisin ruumaan tovereidesi seuraan”, James sanoi. Hän ei tiennyt täsmälleen, miten olla tai mitä sanoa, koska jos Jackin hymy oli ollut hämillinen, niin sitä oli hänkin. Miten yleensä käyttäydyttiin sen jälkeen, kun oli tehty jotain, mikä ei varsinaisesti ollut soveliaisuussääntöjen puitteissa. Varsinaisesti? Lainkaan.
                      ”He eivät ole minun tovereitani”, Jack sanoi hivuttautuen pystyyn kunnes oli polvillaan sängyllä. Hän katsahti ympärilleen, oli jo vähällä tarttua lakanaan, mutta päätti sitten säästää sen. ”Anna jotain, mihin voin pyyhkiä itseäni.”
                      ”Pyyhkiä?” James äännähti. Jack pyöräytti silmiään ja vasta sitten James ymmärsi, mitä Jack halusi pyyhkiä. Hän tunsi lehahtavansa punaiseksi ja kätki hämmennyksensä vetämällä rikkinäisen paitansa esiin patjan alta. ”Käytä tuota. Se pitää joka tapauksessa heittää pois… kenenkään huomaamatta.”
                      ”No, sinulla on varaa ostaa uusi”, Jack sanoi ja siisti itseään parhaansa mukaan. James vilkuili häntä syrjäsilmin, eikä voinut olla miettimättä, kuinka monta kertaa Jack oli tehnyt tuon aiemmin, yhtä huolettomasti, kuin sillä ei oikeastaan olisi ollut väliä, kenen kanssa hän makasi. ”Sitä paitsi sinulla näkyy olevan jo ehjä paita päälläsi.”
                      ”Hm”, James sanoi, tarkoittamatta sillä oikeastaan mitään. Jack tuuppasi paidan hänen käteensä ja hän tunki sen takaisin piiloonsa.
                      ”Oliko tämä tässä sitten?” Jack kysyi nousten jaloilleen ja jääden seisomaan Jamesin eteen, alastomana, hieman uhmakkaan oloisena.
                      ”Mikä?” James kysyi.
                      ”Kaikki.”
                      ”Pue päällesi”, James sanoi, ääni sortuen kuiskaukseksi. Äkkiä hän ei enää kestänyt Jackin silmiä, vaan käänsi selkänsä hänelle ja jätti hänet siihen. Voi luoja, hänen mielensä vaikeroi, kun hän palasi kirjoituspöytänsä luo, otti kuulustelupöytäkirjansa ja luki sen läpi aivan kuin siinä olisi ollut jotain lukemista. Hän kuuli Jackin tulevan perässään ja kääntyi katsomaan olkansa yli. Jack oli ottanut housut ja paidan, mutta ei ollut pukenut niitä vielä ylleen, vaan puristi vaatteita sylissään.
                      ”Oliko se, Norrington? Onko se nyt ohi?” hän kysyi.
                      ”James”, James muistutti, ”minun nimeni on James.”
                      ”James”, Jack sanoi ja kallisti päätään, katsoen häneen, kuin tunnustellen hänen nimeään. ”Siis edelleen James? Jim… Jimmie. Jamie.”
                      ”Jos niin haluat”, James vastasi rapistellen paperia käsissään.
                      ”Voisitko mitenkään vastata kysymykseeni?” Jack pyysi. James oli kääntänyt hänelle uudelleen selkänsä ja hänen olisi tehnyt mieli mennä ja kietoa käsivartensa sinisen takin verhoaman vyötärön ympäri, painaa otsansa tämän niskaa vasten, jäädä siihen edes hetkeksi vielä, viivyttää sitä, mikä oli väistämätöntä. ”Oliko se tässä?”
                      ”En voi vastata”, James mutisi tuijottaen paperia käsissään. Hänestä tuntui, ettei hän pystynyt kunnolla hengittämään, aivan kuin hänen rintansa päällä olisi ollut jokin paino, vaikka hän olikin seisaaltaan.
                      ”Helvetin ylimielinen paskiainen!” Jack kimmastui ja paiskasi vaatteet sylistään lattialle. ”Minä vaadin, että sinä vastaat minulle!”
                      James pyörähti ympäri. Hän tunsi suuttuvansa Jackin nimitellessä häntä tavalla, jota hän ei ollut mielestään ansainnut ja sitä paitsi, mikä tämä mies oli häneltä mitään vaatimaan? Pelkkä merirosvo, rikollinen, huijari.
                      ”Ei”, hän sanoi heidän tuijotettuaan hetken toisiinsa, molemmat hilliten kiukkuaan, toinen univormussaan, toinen alasti, ”se ei ollut tässä, mikäli minä sille asialle mitään voin tehdä.”
                      ”Kiitos”, Jack sanoi.
                      Jamesin suuttumus häipyi saman tien ja hän laski paperin kädestään pöydälle, huokaisten alistuneesti.
                      ”En voi luvata, että pystyn tekemään mitään sinun hyväksesi”, hän sanoi, ”mutta jos on jotain, mitä voin tehdä… Tämä asia ei ole vain minun käsissäni.”
                      ”Minä tiedän sen. Kiitos, että olet rehellinen.”
                      ”Rehellinen?” James poimi uudelleen paperin käteensä ja heilutti sitä ilmassa. ”Tiedätkö, mikä tämä on? Kuulustelupöytäkirja, missä ilmoitan, etten saanut sinusta mitään irti, ja minkä alle olen laittanut nimeni. Siinä sinulle rehellisyyttä, Jack Sparrow.”
                      ”Rehellinen minulle”, Jack tarkensi ja virnisti äkkiä. ”Sinä sait minusta aika paljonkin… irti.”
                      ”Ääh, pue päällesi.”
                      Jack nauroi ja kumartui kiskomaan housujaan jalkoihinsa. Hän virnisteli edelleen pukiessaan paitaansa, eikä hänen hymynsä ollut hyytynyt aivan kokonaan vielä sittenkään, kun hän oli käynyt hakemassa saappaat ja tunkenut jalkansa niihin. James nosti kahleet tuolilta, jotta Jack voisi ottaa takin ja pukea sen ylleen, ja kun tämä sitten oli täysissä pukeissa ja lakannut hymyilemästä, hän pyysi tätä ojentamaan kätensä.
                      ”Olen pahoillani, Jack”, hän sanoi lukitessaan kahleet tämän ranteisiin ja nilkkoihin, ”mutta herättäisi liikaa kysymyksiä, jos lähtisit hytistäni ilman näitä.”
                      ”Ei se mitään”, Jack sanoi, ”alan tottua näihin. Ihmisillä on omituinen mielihalu iskeä minut rautoihin.”
                      James suoristi selkänsä.
                      ”Voinko vielä suudella sinua?” hän kysyi, hiljaisella äänellä, kuin peläten, että pyyntö olisi ollut hiukan sopimaton tässä vaiheessa.
                      ”Jep”, Jack nyökkäsi. James epäröi aavistuksen verran ja otti sitten hänen kasvonsa käsiensä väliin suudellen häntä hellästi, pitkään, kuin jäähyväisiksi. Sitten hän astui hiukan taaksepäin, irrotti kädessään pitelemästään avainrenkaasta avaimen, jolla oli juuri lukinnut Jackin kahleet ja työnsi sen Jackin kouraan, Jackin katsoessa häneen kerrankin hämmästyksestä melkein mykkänä. ”Täh?”
                      ”Turha kai sanoakaan, että pidät sen piilossa? Ja että et missään tapauksessa saanut sitä minulta?” James sanoi, käveli ovelle, avasi sen ja kutsui lähimmän sotilaan luokseen viittoilemalla. ”Hakekaa luutnantti Gillette.”
                      He eivät enää katsoneet toisiinsa, odotellessaan luutnanttia, James ovella ja Jack peremmällä, ja kun Gillette hetken päästä tuli, James oli saanut kasvoilleen ylimielisen ilmeensä, joka kasvoillaan hän kehotti luutnanttia toimittamaan vangin takaisin ruumaan.
                      ”Mennään, Sparrow”, Gillette komensi ja Jack totteli häntä kiltisti, nytkäytti itsensä liikkeelle kahleiden kalinan säestämänä, kulki huoneen poikki ovelle, siitä ulos, Jamesin ja Gilletten ohi, lanteet huolettomasti keinuen, virnistäen ohimennen molemmille miehille tavalla, jota ei voinut tulkita mitenkään muuten kuin ilkikuriseksi, kuin hän olisi halunnut sanoa, että loppujen lopuksi, hän oli kapteeni Jack Sparrow, eikä se tosiasia muuttuisi miksikään edes silloin, kun hänet oli puettu univormuun ja kenen tahansa muun näkökulmasta hänen tilanteensa oli lähes toivoton. Hän puristi avainta kouransa sisällä ja iloitsi jo etukäteen siitä, miten hänen miehistönsä mahtaisi hämmästyä, kun hän taas ilmestyisi Tortugalle.

Ei kommentteja: