KAHDEKSAN ARKULLISTA KULTAA - Luku 1

Hän hätkähti hereille omituiseen tunteeseen, että jotain puuttui. Ennen kuin hän sai silmiään raolleen, hän tajusi mitä se oli: laiva ei keinunut, eikä hän kuullut mitään tuttuja ääniä. Hänen silmänsä rävähtivät auki ja havainnoitsivat ensimmäisenä valkoisen lautakaton. Ei näyttänyt tutulta. Hän ei ollut siellä, missä hänen piti olla. Pään kääntäminen sai hänet tiedostamaan jyskyttävän päänsäryn ja ikkunasta tulviva kirkas auringonpaiste sai hänet sulkemaan silmänsä silkasta tuskasta. Hän uskaltautui avaamaan silmänsä uudelleen varovasti, hyvin varovasti. Paljon valkoista, ikkunassa valkoiset verhotkin, joita raollaan olevasta ikkunasta tuleva ilmavirta liehutti kevyesti. Jep, hän ei missään tapauksessa ollut Black Pearlilla.

Hän makasi vielä hetken siinä, palauttaen mieleensä edellisillan tapahtumia ja samalla rekisteröiden kuivan suunsa ja tarpeensa saada jotain juotavaa. Oli noustava, jos hän halusi tehdä asialle jotain. Kai täältä ainakin vettä löytyisi? Vaivalloisesti hän ponnistautui istumaan vuoteessa, painoi kätensä särkeville ohimoilleen ja huokaisi. Ehdottomasti liikaa rommia, liikaa viiniä ja ties mitä muuta, hän ei pystynyt muistamaan loppuillasta mitään, ei edes sitä, kuinka hän tähän sänkyyn oli päätynyt. Ilmeisesti hän kuitenkin oli viettänyt siinä yönsä yksin. Takin hän oli riisunut, se oli tuolilla lähellä ikkunaa, samoin hänen pistoolinsa, mutta saappaat hänellä oli näköjään yhä jaloissaan. Vyön solki oli takertunut päällyslakanan pitseihin ja hetken sen kanssa turhaan taisteltuaan hän kiskaisi lakanaa niin kovakouraisesti, että pala pitsiä jäi roikkumaan hänen solkeensa.

"Ei helvetin helvetti", hän sanoi puoliääneen itselleen ja hivutti jalkansa sängyn reunan yli. Hän muisti vielä melko selkeästi, kuinka hän oli lähtenyt Black Pearlilta, tavannut Parkinsin, miehen, jota hän oli tullut tapaamaan ja hän muisti myöskin asettuneensa päivällispöytään tämän ja tämän perheen kanssa. Mutta sen jälkeen muistikuvat alkoivat olla varsin hajanaisia, eikä hän itse asiassa ollut täysin varma siitä, oliko hän enää edes Parkinsin talossa vai jossain muualla. Hän kirosi vielä uudelleen antaumuksella itseään sekä omaa varomattomuuttaan ja typeryyttään. Hänen ei olisi pitänyt tehdä tätä, hänen ei olisi pitänyt lähteä Black Pearlilta sillä tavoin, täysin vieraiden ihmisten pariin, ei varsinkaan siinä tilassa. Oli pantava hänen hyvän tuurinsa tiliin, että kaikesta huolimatta kaikki näytti olevan kunnossa; jos ei olisi ollut, hän tuskin olisi nukkunut pitsilakanoissa eikä hänen pistooliansakaan olisi jätetty hänen ulottuvilleen.

Jonkin aikaa siinä istuttuaan ja voimia kerättyään hän ponnistautui varovasti seisomaan ja pahoinvoinnin aalto pyyhkäisi hänen ylitseen. Hän tajusi antavansa ylen juuri siihen paikkaan, syöksyi kohti avonaista ikkunaa ja sai juuri päänsä ulos siitä ennen kuin sylkäisi ulos kaiken sen, jota edellispäivänä oli sisäänsä ahtanut.

"Kapteeni Sparrow!" ääni tervehti häntä alhaalta. Hän kohotti päänsä, pyyhki silmistään kyyneleitä ja pystyi vain tuijottamaan alhaalla seisovaa miestä, jonka kasvoilta kuvastui suoranainen kauhu ja tyrmistys. "Te… te olette näemmä herännyt."

Jack Sparrow olisi mielellään vastannut, mutta minkäänlaisen järjellisen vastauksen sijasta hän sai aikaiseksi vain uuden ryöpyn suustaan. Hän havainnoitsi vointiinsa nähden yllättävän terävästi sen, kuinka hänen edellisiltainen ateriansa teki vanan talon rapattuun seinään.

"Uh", hän sai sanottua ja haroi kaksin käsin hiuksia pois kasvoiltaan.

Hänen isäntänsä, Eliah Parkins oli peruuttanut turvallisen välimatkan ja aukoi suutaan ilmeisen järkyttyneenä siitä, mitä kapteeni oli juuri tehnyt hänen talonsa julkisivun seinälle. Hän katsoi vuoron perään seinään, kapteeniin ja taas seinään ennen kuin pitkäksi venyneen hiljaisuuden jälkeen näytti kokoavansa itsensä ja sai viimein sanottua, kiukun tukahduttamalla äänellä:

"Jaksaisittekohan mitenkään tulla alakertaan aamiaiselle kanssamme? Heräsitte juuri sopivasti liittyäksenne seuraamme."

Jack Sparrow tyytyi nyökkäämään. Hän veti päänsä ikkunasta, otti muutaman epävarman askeleen ensin yhteen suuntaan, sitten toiseen kuin ei osaisi päättää, minne päin lähtisi. Sitten hän huomasi pienellä pöydällä olevan pesuvadin ja kannullisen vettä, joka oli varattu hänen aamupesuaan varten. Kaksi käsin hän kohotti kannun huulilleen ja joi ahnaasti, haalean veden valuessa hänen leukaansa ja kahdelle ohuelle palmikolle letitettyä leukapartaansa pitkin hänen rinnuksilleen. Sammutettuaan janonsa hän röyhtäisi, kuivasi leukaansa ja rintaansa pieneen pyyhkeeseen ja otti sitten tuolilta pistoolinsa ja tarkastettuaan, että se oli kunnossa, työnsi sen vyöhönsä.

***

Jack Sparrow'n pään hävittyä yläkerran vierashuoneen ikkunasta Eliah Parkins oli huutanut puutarhurinsa siivoamaan seinää ja oli itse poistunut raivoissaan puutarhaan. Hän oli jo ollut tulossa sisälle aamukävelyltään, mutta kapteeni Sparrow'n näkeminen riitti pilaamaan hänen mielialansa, puhumattakaan siitä, mitä mies oli juuri tehnyt hänen kauniille talolleen. Hänen oli pakko kävellä muutama ylimääräinen askel puutarhansa rauhassa, jotta yleensä sietäisi tulevan aamiaisen tuon omituisen kapteenin seurassa ilman että kävisi tähän käsiksi, minkä hän olisi tehnyt enemmän kuin mielellään. Mielessään hän kirosi sitä päivää, jolloin oli miehestä ensimmäisen kerran kuullut. Kapteeni Jack Sparrow, todellakin! Varsinainen narrikapteeni.

Hän oli tehnyt varovaisia tiedusteluja usean kuukauden ajan; hän tarvitsi paitsi nopean aluksen niin ennen kaikkea myös miehen, joka ei ollut kovin tarkka siitä, mitä hänen laivallaan kuljetettaisiin ja joka osaisi toimittaa lastin perille mahdollisimman huomaamattomasti. Parkinsilla oli toki omistuksessaan useitakin laivoja, hänen laajennettuaan liiketoimintaansa sitä mukaa kuin hänen varallisuutensa vuosien kuluessa oli kasvanut. Hän oli taitava liikemies, hän oli ollut riittävän häikäilemätön ja ovela kartuttaessaan omaisuuttaan ja myös tiesi oman arvonsa. Tupakkaa ja kahvia sekä muita uuden maailman rikkauksia kuljetettiin hänen tiluksiltaan, hänen laivoillaan Eurooppaan asti, hänet tunnettiin kunniallisena kauppiaana ja hän menestyi. Mutta nyt oli myös tavaraerä, jonka hän halusi toimittaa eteenpäin, ottamatta sitä riskiä, että sitä koskaan löydettäisiin hänen omistamastaan laivasta tai että sitä mitenkään muutoinkaan pystyttäisiin yhdistämään juuri häneen. Hän oli liikekumppaneidensa ja tuttaviensa kanssa asiasta kautta rantain keskusteltuaan muutaman kerran törmännyt Jack Sparrow'n nimeen ja oli lopulta tehnyt päätöksen asian tiimoilta, pyytäen vaimonsa veljeä, Charles Goldia, etsimään kapteeni Sparrow'n ja toimittamaan miehen laivoineen hänen luokseen. Hän olisi tietenkin voinut tehdä sen itsekin, mutta hän ei ollut halunnut, että hänen aikeistaan leviäisi edes huhuja yhtään laajemmalle kuin oli välttämätön pakko. Hän ei ollut ihastunut ajatukseen, että hänen nimensä mitenkään yhdistettäisiin Sparrow'n nimeen, joskaan sitä ei täysin ollut voinut välttääkään, koska kaikki tiesivät, että Charles oli hänen lankonsa. Asialla ei kuitenkaan ollut suurta merkitystä, kaikki hänen tuttavansa tiesivät myös, että Charles oli kyvytön mitättömyys, josta ei oikein muuhun ollut kuin riekkumaan Port Royalin porttoloissa, ja siksi oli ollut tavallaan turvallista uskoa tehtävä hänelle. Asiaan oli vaikuttanut myös hänen vaimonsa taukoamaton marina siitä, kuinka Charlesin pitäisi saada näyttää kykyjään edes jossain. Catherine oli anellut niin kauan, että vain päästäkseen kuuntelemasta tämän toistuvia pyyntöjä Parkins oli antanut periksi. Tehköön Charles nyt jotain sitten ylläpitonsa eteen, ehkä hän jopa yllättäisi ja pystyisi hoitamaan tämän yksinkertaisen työn.

"Olen jo miltei tavoittanut hänet", hän lankonsa oli tullut kertomaan siinä vaiheessa, kun Parkins oli jo alkanut uskoa, ettei tämäkään asia hoituisi mitenkään päin niin kauan kuin Charles oli sitä hoitamassa, ja oli huomauttanutkin siitä muutaman kerran, joka kerran jälkeen painokkaammin ja ivallisemmin äänensävyin, "Nyt olen onnistunut löytämään miehen joka voi toimittaa hänelle sanan heti, kun hän on näillä main. Hänen laivansa nimi on Black Pearl."

Parkins oli miettinyt hetken, varmana siitä, että oli kuullut tuon nimen aiemmin.

"Black Pearl", hän sitten sanoi, "eikö siihen liity jotain outoa… jokin tarina kirotusta laivasta?"

"Äh", hänen lankonsa oli vastannut kättään heilauttaen, "turhaa taikauskoista höpinää. Hawkins on tavannutkin Sparrow'n sekä niin hänen laivansa kuin miehistönsä ja sanoo, ettei heissä ole mitään kummallista. Laiva on erinomainen ja Sparrow kuulemma hallitsee laivansa."

"Hyvä on", Parkins oli sanonut, "Hoida mies tänne laivoineen mahdollisimman huomaamattomasti ja mahdollisimman nopeassa aikataulussa."

"Mihin sinulla on kiire?" Charles oli kysynyt, "Mitä oikein aiot kuljettaa?"

"Se ei kuulu alkuunkaan sinulle", Parkins oli vastannut silmäillen lankoaan halveksivin ilmein.

Mies oli hoidettu paikalle, lopulta. Se oli kestänyt tuskastuttavan kauan, tietenkin, kun Charles oli ollut asiaa hoitamassa, ja Parkins oli ollut valmis jo jättämään asian sikseen. Hän oli kysynyt työnjohtajansa, McCourtin, halukkuutta saattaa Charlesin tehtävä loppuun, mutta hänen lankonsa ja vaimonsa olivat kilvan pyytäneet häneltä kärsivällisyyttä ja hän oli myöntynyt vastahakoisesti kuunnellessaan Charlesin vuolaita selityksiä siitä, kuinka Sparrow'ta ei ollut helppo tavoittaa, mies oli enimmäkseen merellä, ja vältteli kaikkia vilkkaampia satamia. Tieto tästä tyydytti Parkinsia; jos miehellä oli syynsä pysytellä poissa virkavallan ulottuvilta, tässä oli ilmiselvästi mies juuri hänen tarpeisiinsa.

***

Enää hän ei ollut varma, oliko kenelläkään tarvetta, johon Jack Sparrow voisi vastata. Hän oli pitkin päivää viivähtänyt seisomassa talonsa parvekkeella merelle katsellen sinä päivänä, kun kapteeni Sparrow'n ja hänen laivansa todennäköisemmin piti saapua, ja kun Black Pearl todellakin oli ilmestynyt näköpiiriin ja lipunut reipasta vauhtia matalaan lahteen, jonka rannalla hänen talonsa ja tiluksensa sijaitsivat, hän oli ollut innoissaan kuin pikkupoika syntymäpäivänsä aamuna. Black Pearlin oli pitänyt ankkuroitua melko kauas lahdelle ja Parkins oli lähettänyt Charlesin paitsi toivottamaan kapteenin tervetulleeksi niin myös hakemaan tämän maihin. Charles oli tapansa mukaan näyttänyt hapanta naamaa saatuaan häneltä suoria käskyjä, mutta hän ei jaksanut välittää miehen oikuttelusta. Suorat käskyt tuntuivat olevan ainoa tapa, jolla Charlesin sai tekemään yleensä mitään; jos tälle jätti liian paljon varaa käyttää omaa harkintakykyään, asiat yleensä menivät enemmän tai vähemmän pieleen. Parkins olisi mielellään lähtenyt itsekin Black Pearlille, mutta ei halunnut vaikuttaa liian innokkaalta. Hän uskoi tekevänsä paremman vaikutuksen vastaanottaessaan kapteenin maissa, ja lisäksi oli varmasti helpompi päästä hinnasta sopimukseen, jos kapteeni Sparrow ei ymmärtäisi, miten paljon hän tätä ja tämän laivaa tarvitsi.

Hänen vaimonsa oli tullut hänen vierelleen ja tämän läsnäolo oli jäähdyttänyt hänen innostustaan sen verran, ettei hän aikeistaan huolimatta ollut lähtenyt etsimään sisältä kaukoputkea, jotta olisi voinut tähyillä venettä, jonka paljain silmin juuri ja juuri erotti kiinnittyvän laivaan. Hän ei halunnut vaimonsa huomaavan hänen innostustaan ja ajattelevan, että hän oli lapsellinen. Ajatus siitä, että tämä nauraisi salaa hänen kiihkolleen ja pitäisi itseään häntä parempana ärsytti häntä, vaikka ymmärsikin, ettei hän voinut syyttää tätä siitä, että häpeili käytöstään, kun vertasi sitä tämän tyyneyteen, mitä ei tuntunut mikään järkyttävän. Ei mikään, vaikka hän oli yrittänyt järkyttää sitä, milloin hyvällä, milloin pahalla ja oli ärsyyntynyt sitä enemmän mitä tyynemmäksi hänen vaimonsa kävi. Kylmä ämmä, hänen mielessään välähti, kun hän katsoi sivusilmällä naista, joka jäi seisomaan hänen vierelleen, niin kauniina, että salpasi melkein hengityksen jos häntä kävi katsomaan tarkemmin, yhäkin, näiden vuosien jälkeen, joina hän oli tätä saanut katsella, kauniina ja samalla etäisenä, kuin hän olisi sulkenut kaikki tunteensa kasvojensa valkoisen, liikkumattoman naamion taakse.

He saivat seisoa siinä pitkään laivaa tähyillen, ja he seisoivat siinä, kunnes rouva Parkins kyllästyi seisomiseen ja palasi takaisin sisään, hänen miehensä jäädessä itsepäisesti parvekkeelle, vaikka hänen jalkansa alkoivat väsyä ja hermonsa kiristyä. Ensimmäisen puolen tunnin kuluttua hän oli istunut alas ja alkanut poltella pitkää piippuaan, jonka palvelija oli hänelle kiikuttanut.

"Mihin he nyt oikein ovat jääneet?" Parkins puuskahti lopulta vaimolleen, joka jälleen kerran tuli varovasti vilkaisemaan, vieläkö hänen miehensä jaksoi tuijotella lahdelle, jossa Black Pearl oli ankkurissa, osa purjeista kokoon käärittyinä. Oli kulunut jo pitkälti toista tuntia siitä, kun Charlesin vene oli saavuttanut laivan. Samassa hän oli havaitsevinaan jotain liikettä ja aivan oikein; viimein vene erkani laivasta, "No nyt! Vihdoinkin!"

"Käsken tuoda ruuan tarjolle", hänen vaimonsa sanoi.

"Käske, käske… ", Parkins puuskahti hermostuneesti, vähän ärsyyntyneenä siitä, että Catherine vaivasi häntä moisella asialla, joka oli täysin vaimon vastuualuetta, "Onhan Anna vaihtanut asua? Kapteeni on todella, todella tärkeä vieras ja siksi kaiken pitää nyt jos koskaan olla kunnossa. Sama koskee sinua, Catherine! Kapteeni on kunniavieras ja häntä pitää kohdella sen mukaisesti."

Hän seuraili katseellaan veneen lähestymistä ja kun se viimein oli niin lähellä rantaa, että katosi puiden taakse, hän antoi periksi uteliaisuudelleen ja kiiruhti alas rantalaiturille vastaanottamaan vierastaan. Innokkuutta tai ei, hän oli odottanut tätä tapaamista jo riittävän kauan, eikä Catherine sitä paitsi ollut näkemässä hänen menoaan, kun hän matkasi rantaan melkein puolijuoksua, siitäkin huolimatta, että hikikarpalot nousivat hänen otsalleen jo puolimatkassa.

***

Laiturilla hän tapasi ensimmäisenä lankonsa, joka oli jo ehtinyt nousta veneestä. Hän näytti huvittuneelta, vähän liiankin kanssa. Parkins katsoi häntä toisenkin kerran ja ymmärsi, että hänen lankonsa oli juovuksissa. Se ei ollut mitään uutta, mutta ärsytti Parkinsia silti.

"Kapteeni ei ole oikein… salonkikelpoinen", Charles sanoi ja naurahti tavalla, joka Parkinsin korvissa kuulosti ivalliselta, eikä hän käsittänyt, miksi Charles oli ivallinen. Tämä oli useinkin ivallinen kuvitellessaan voivansa loukata häntä sillä, mutta juuri nyt hän ei keksinyt, mistä syystä moinen äänensävy ja ilkeä hymy, joka ei ylettynyt Charlesin suupieliä pitemmälle. Hän siirsi katseensa veneeseen, jota parhaillaan kiinnitettiin köysillä laiturin touveihin.

Kapteeni Sparrow nousi seisomaan ja kapusi laiturille. Parkins ei voinut alkuun muuta kuin tuijottaa miestä. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli, että mies oli joko hullu tai humalassa tai mahdollisesti molempia. Sitten hän epäili erehtyneensä; ei, tämä komeljanttari ei voinut olla hänen odottamansa henkilö, kapteeni oli tietysti jäänyt laivaan ja lähettänyt sijastaan jonkun muun. Mutta hän ei ollut erehtynyt.

"Kapteeni Sparrow", hänen lankonsa esitteli tukahtuneella äänellä ja Parkins huomasi, että hän pidätteli naurua, "herra Eliah Parkins."

Parkins otti vaistomaisesti pienen, tuskin huomaamattoman askeleen taaksepäin, kun Sparrow asteli lanteitaan keinutellen häntä kohti. Mies huojahteli omituisesti kävellessään ja kaikki hänen eleensä olivat jotenkin liioiteltuja. Hän pysähtyi, ojensi kätensä ja väläytti leveän hymyn, joka paljasti hänen suussaan useita kultahampaita.

"Terve", hän sanoi sössöttävällä äänellä ja kallisti päätään keikistellen, "Hauska tavata."

"Samoin, samoin". Parkins tarttui varovasti käteen, jonka kapteeni hänelle ojensi, puristi tehottomasti, eikä pystynyt muuhun kuin tuijottamaan miestä; hattureuhkaa, jonka alta näkyi hänen päänsä ympäri kiedotun punaisen huivin alareuna ja huivin alapuolella häntä jotenkin lapsellisen avoimin ilmein tutkivia ruskeita silmiä, joiden ympärille oli tuhrittu omituisesti mustaa väriä. Hänen tummissa, pitkissä, sotkuisissa hiuksissaan roikkui helmiä ja pieniä palmikoita ja leukapartansakin tuo ihmeotus oli solminut kahdelle palmikolle ja koristellut ne helmin, suoran nenän alla ylähuulta koristivat mustat viikset, joiden alla suu hymyili edelleen valloittavasti. Parkins siirsi katseensa alaspäin, avonaiseen paitaan, liiviin, hänen vyötärönsä ympäri moneen kertaan kiedottuun pitkään kankaaseen, jonka päät roikkuivat alas hänen pohkeisiinsa asti, takkiin, housuihin ja saappaisiin, joiden varret oli taitettu kaksin kerroin hänen polviensa alapuolelta. Mies oli ennen kaikkea rähjäisen näköinen hatusta saappaankärkiin asti, lukuun ottamatta yksinkertaista, valkoista paitaa, jonka puhtaus sai muun vaatetuksen näyttämään entistäkin surkeammalta. Parkins voihkaisi hengessään, mutta ei uskonut voivansa enää perääntyä tilanteesta. Sitä paitsi hän ei ollut erehtynyt kuvitellessaan kapteenin olevan juovuksissa; mies näytti siltä kuin hänen olisi vaikea saada kunnollista jalansijaa siinä laiturilla seisoessaan ja hän tuoksahti yhtä vahvasti alkoholille kuin Charleskin.

Parkins nappasi lankoaan tiukasti käsivarresta kiinni ja vetäisi tämän hiukan kauemmas kapteenista, joka oli kääntynyt antamaan ohjeita muutamille veneessä oleville miehille, jotka oletettavasti kuuluivat hänen miehistöönsä. Hän oli niin päissään, että näytti olevan koko ajan vaarassa horjahtaa laiturilta mereen ja Parkins huomasi, kuinka eräs hänen omista miehistään jo kerran liikahti tarttuakseen kiinni mieheen ennen kuin tämä tosiaan tuiskahtaisi päistikkaa veteen. Ilmeisesti kapteeni kuitenkin oli tottunut kulkemaan epävakaalla pinnalla, koska kaikesta huolimatta pysyi laiturilla.

"Tämäkö on nyt mies, jota minulle niin suositeltiin?" Parkins kuiskasi kiukkuisesti Charlesille, "Todellako tämä mies?"

"Hän se on", Charles vastasi peittelemättä vahingoniloaan, "juuri häntä sinä olet odottanut niin, ettet ole meinannut nahoissasi pysyä. Siinä hän on, pidä hyvänäsi! Et ainakaan pääse väittämään, etten minä olisi hoitanut hommaani."

"Ja sinäkö hänet olet tuohon kuntoon saattanut?" Parkins ärisi hampaitaan kiristellen. Charles pidätteli nauruaan.

"En toki", hän sanoi, "hän oli melkein tuossa kunnossa jo, kun minä pääsin laivaan. Hän ilahtui kovasti, kun vaivauduin hänen laivalleen ja sen kunniaksi paitsi kallistelimme laseja aika ahkerasti, niin hän myös esitteli minulle koko laivan perästä keulaan asti."

"Kiitos, minua ei kiinnosta pätkääkään, miten olet aikaasi hänen kanssaan kuluttanut. Minua kiinnostaa juuri nyt vain se, miten pääsemme hänestä eroon."

Charles teki käsillään tyynnytteleviä eleitä.

"Sanoinhan juuri, että minä näin tuon laivan, sisältä ja ulkoa", hän sanoi, "sinä ehkä ymmärtäisit näkemäni minua paremmin, mutta en minäkään niin tollo ole, etten tunnistaisi erinomaista laivaa silloin, kun sellaisella olen. En tietenkään pyri neuvomaan sinua", hänen ääneensä tuli taas ivallinen sävy, "mutta sinuna minä miettisin kahdesti ennen kuin tekisin ratkaisun mihinkään suuntaan."

Parkins harkitsi hetken, vilkaisten lankoaan, sitten lahdella olevaa laivaa ja viimein kapteenia, joka käveli juuri heidän luokseen, pysähtyi Charlesin vierelle ja tukeutui tämän olkapäähän. Charles näytti edelleen ivallisen huvittuneelta ja Parkins tulkitsi huvittumisen johtuvan kapteenista ja ivan taas olevan suunnattu hänelle.

"No?" kapteeni Sparrow kysyi, "Mitä nyt tapahtuu?"

Alistuneesti huokaisten Parkins pyysi kapteenia käymään kotiinsa. Ehkä Charles oli oikeassa, ehkä hänen tosiaan kannatti edes katsoa, mitä kapteenilla oli tarjota. Mutta miksi ihmeessä hänen liikekumppaninsa, joka alun perin oli kapteenin maininnut ja tämän avuja niin ylistänyt, ei ollut voinut edes hiukan vihjata, mitä itse kapteenin taholta oli odotettavissa?

***

Kerrankin rouva Parkins osoitti jotain tunteita. Ällistys ja sitten suoranainen tyrmistys kuvastuivat hänen kasvoiltaan, kun kapteeni Sparrow notkahteli hänen luokseen, heilautti hatun päästään ja kohotti hänen kätensä huulilleen, väläyttäen jälleen tuon välkkyvän hymynsä. Samat tunteet näkyivät Annan kasvoilta, vieläkin selvemmin kuin tädillään, mutta naisten reaktio ei näyttänyt kapteenia häiritsevän, mikäli hän edes huomasi sitä. Mies vaikutti olevan osittain omissa maailmoissaan, ja Parkins epäili uudelleen hänen olevan muutakin kuin vahvasti päissään. Luultavasti mies todellakin oli hullu. Tai yksinkertainen.

Päivällinen oli yhtä painajaista. Charles ylläpiti pöytäkeskustelua, hänen sisarensa yrittäessä osallistua siihen kohteliaasti. Puhuttiin kepeästi uutisista, paikallisista juoruista, puhuttiin hiukan liikeasioista, sen verran mitä Charles niistä nyt ymmärsi, kapteeni puolestaan ei tuntunut ymmärtävän juuri mistään mitään ja Catherine tyytyi lähinnä nyökkäilemään sirosti veljensä sanoille. Kapteeni sanoi muutaman sanan Charlesin puheen väliin, eksyi aiheesta, kaatoi kallista viiniä surutta kurkkuunsa kuin se olisi ollut vettä ja lappoi ruokaa suuhunsa, nojaten kyynärpäätään pöytään ja unohtaen käyttämättöminä pöydälle niin veitsen kuin ruokaliinansakin. Hän oli niin juovuksissa, että yrittäessään kurkottaa ottamaan viinilasinsa, hän melkein putosi tuoliltaan, mutta se ei näyttänyt hänen tahtiaan haittaavan. Muutaman kerran hän yritti saada Annan mukaan keskusteluun, kääntyen tämän puoleen ja tiedustellen takellellen, mitä mieltä neiti mahdollisesti oli kyseessä olevasta asiasta, mutta Anna, uudessa, tätä tilaisuutta varten hankitussa puvussaan, lähinnä vain tuijotti kapteenia ja säpsähti inhosta joka kerta, kun kapteeni kumartui häntä kohti. Parkins puolestaan tyytyi vain äännähtämään yhden sanan lauseita sinne tänne keskustelun väliin, sillä hänestä tuntui, ettei hän saanut kiukultaan sanottua yhtään mitään muuta, eikä edes syötyä mitään. Keskustelu hyppi sinne tänne niin, ettei hän pystynyt sitä seuraamaan eikä hän lopulta toivonut enää mitään muuta kuin että kapteeni palaisi laivalleen ja purjehtisi pois sinne, mistä oli tullutkin. Hänestä tuntui, että tämä päivällinen kestäisi ikuisesti, ja hän suuttui yhä enemmän ajatellessaan, kuinka paljon ja hartaasti oli tätä hetkeä odottanut, ja kuinka hän ei enää ollut varma, halusiko enää olla missään tekemisissä tämän omituisen kapteenin kanssa. Nopein laiva tai ei, tästä miehestä ei varmasti voinut olla sillä purjehtimaan. Häntä oli petetty. Hän vilkuili vähän väliä lankoonsa murhanhimoisin katsein, etsiessään jota kuta, jota syyttää tästä kammottavasta tilanteesta.

Lopulta, Parkinsin mielestä ikuisuudelta tuntuvan ajan kuluttua, vaikka ruokailussa ei oltu edetty vielä edes jälkiruokaan asti, aivan yllättäen kapteeni Sparrow nousi huojuen pystyyn. Hänen katseensa harhaili ja pysähtyi Parkinsiin.

"Minun on nyt palattava laivalleni", hän sammalsi, ja ennen kuin Parkins ehti sanoa mitään, hän otti muutaman haparoivan askeleen, sotkeutui jalkoihinsa ja rojahti lattialle vetäen mukaansa tyhjän tuolin, josta hän sai liian myöhään otteen tukea saadakseen. "… tai sitten ei".

"Voi hyvänen aika sentään!" Parkins ponkaisi pystyyn Catherinen ja Charlesin seuratessa esimerkkiä. "Toimita kapteeni laivalleen! Tai minne vain, kunhan toimitat hänet pois täältä!" hän karjaisi langolleen, joka auttoi kapteenia takaisin jaloilleen.

"Hupsista", Charles sanoi nauraen humalaisesti, kapteenin yrittäessä selittää hänelle jotain, mutta ilmeisesti unohtaessa mitä oikeastaan oli aikeissa sanoa. Säikähtäneen näköinen Anna oli vetäytynyt tuolillaan mahdollisimman kauas heistä ja oli nostanut käden suulleen kuin tukahduttaakseen huudahduksen.

"Anteeksi", kapteeni sanoi hänelle, "anteeksi kamalasti, neiti."

"Älä tee hätiköityjä johtopäätöksiä", Charles sanoi langolleen ja ähkäisi tukiessaan kapteeni Sparrowia, jolla oli ilmeisiä vaikeuksia pysyä enää jaloillaan, "katsotaan huomenna asioita uudelleen, kunhan kapteeni on nukkunut päänsä selväksi. En usko, että hänen maineensa on täysin tuulesta temmattu. Hän kertoi minulle…"

"Maine", kapteeni Sparrow sanoi mahtipontisesti ja tökki Charlesia etusormellaan rintaan, "Sitä minulla ainakin riittää. Minut tunnetaan…"

"Charles, uskon, että tällä kertaa sinä olet tehnyt virhearvioinnin", rouva Parkins puuttui puheeseen ja sai kapteenin unohtamaan, mitä oli sanomassa.

"Minä olen täysin varma siitä!" Parkins puuskahti, "Mieshän on täysi pelle! Tuskin hän pystyy purjehtimaan edes soutuvenettä, tuosta lahdella olevasta laivasta puhumattakaan."

"Kuten sanoin, ei mitään hätiköityjä johtopäätöksiä", hänen lankonsa sanoi rauhallisesti, "mitä jos kapteeni jäisi tänne yöksi ja katsoisimme tosiaan huomenna tilanteen uudelleen."

"Mitä?" kapteeni sanoi ja yritti kohdistaa katseensa Charlesiin.

"Sinä se et voi koskaan myöntää olleesi väärässä, vai mitä?" Parkins sanoi ivallisesti. Hänen lankonsa heitti häneen myrkyllisen katseen.

"Jos minä joskus olen väärässä, myönnän sen". hän sanoi niin raivoa tihkuvalla äänellä, että Parkins katsoi parhaaksi jättää asian siltä erää siihen. Normaalisti hän olisi nujertanut Charlesin muutamalla hyvin valitulla sanalla, mutta nyt hän ei yksinkertaisesti tuntenut jaksavansa ryhtyä tappelemaan tämän kanssa.

"Antaa olla", hän sanoi huokaisten syvään, väsyneesti, "Pyydä jotakuta auttamaan kapteeni vierashuoneeseen… ja mene itsekin nukkumaan. Sinäkin näytät olevan sen tarpeessa."

Charles mutisi jotain itsekseen ja silmäili Parkinsia vielä hetken riidanhaluisena, mutta ymmärtäessään, että keskustelu oli siltä erää ohi, hän lähti itse ohjaamaan kapteenia tälle varattua huonetta kohti. Kapteenille oli sijattu vuode valmiiksi yhteen yläkerran vierashuoneista, siltä varalta, että tämä olisi halukas yöpymään isäntänsä katon alla. Se vaihtoehto, että kapteeni olisi ollut liian juovuksissa kävelemään itse edes ruokasalin poikki, ei ollut tullut kenellekään mieleen, mutta kun nyt näin oli tapahtunut, niin oli hyvä, että oli jokin huone, mihin miehen saattoi sijoittaa. Saatuaan kapteenin menestyksellisesti portaat ylös ja huoneeseensa, Charles riisui tämän yltä rispaantuneen takin, epäröi hetken nähdessään vyön alle työnnetyn pistoolin, mutta veti sen sitten esiin ja heitti tuolille kera takin, tönäisi miehen sitten vuoteelle, johon tämä rojahti saappaat jaloissaan. Kapteeni sulki silmänsä, mutisi hyvän yön toivotuksen, eikä mennyt viittä minuuttiakaan, kun hän näytti olevan jo täydessä unessa. Charles istahti vuoteen laidalle, silmäillen uneen rauenneita kasvoja, valkoisella tyynyliinalla kasvojen ympärillä leviäviä sotkuisia hiuksia, rinnalle taipunutta sormusten koristamaa kättä, koko miestä tarkasti kuin näkisi tämän vasta nyt ensimmäisen kerran. Hänen kasvoillaan häivähti tyytyväinen hymy.

"Niinpä", hän sanoi tietäen, ettei kukaan ollut kuulemassa, "viimeinkin täällä, kapteeni Sparrow… minun tulevaisuuteni, minun kultakimpaleeni, minun porttini parempaan elämään."

***

"Hän ei ole mikään kunniallinen mies", rouva Parkins sanoi miehelleen varovasti, kun kapteeni oli saatu pois näkyviltä.

"En ole kunniallista miestä palkkaamassakaan", Parkins tiuskaisi, vaikka hän ei yleensä vaivautunut tiuskimaan vaimolleen. Pysyihän tämä kurissa maltillisemmallakin äänensävyllä.

"Tarkoitin vain…", Catherine yritti, mutta sitten hänen rohkeutensa petti, eikä hän tiennyt, miten jatkaisi. Hän vilkaisi Annaan kuin saadakseen tältä apua, mutta tyttö oli päättänyt jatkaa keskeytynyttä ruokailuaan paremmalla ruokahalulla nyt, kun kapteeni oli poistunut, eikä hän huomannut Catherinen anovaa katsetta. Parkins heitti kiukkuisen katseen vaimoonsa.

"Että minun pitikin uskoa tämä asia veljesi käsiin", hän sanoi, "Hänen ansiostaan tuo… tuo kapteeni, tuo sekopää on nyt täällä. Tiesinhän, ettei Charles pysty tähän."

"Nyt sinä olet kohtuuton", Catherine uskaltautui sanomaan, koska tunsi moitteen olevan todellakin niin kohtuuton, ettei hän voinut vain niellä sitä vaieten, "Charleshan toimi vain sinun ohjeidesi mukaan."

"Ohjeiden ja ohjeiden! Kunpa hän oppisi käyttämään omia aivojaankin ainaisten ohjeiden noudattamisen sijasta!" Parkins ärjäisi ja käänsi vaimolleen selkänsä. "En tajua, miksi annoin sinun suostutella minut ottamaan hänet mukaan tähän, samanlaisia molemmat! Luojan kiitos isänne ei ole enää tässä huseeraamassa kolmantena, se tästä vielä puuttuisi. Ainoa järkevä koko perheestä oli sisaresi ja hänenkin piti olla niin pahuksen heikkoa tekoa."

Parkins asteli huoneesta kiivain askelin ja jätti vaimonsa seisomaan niille sijoilleen, typertyneenä. Anna katsoi häneen myötätuntoisesti. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän nousi ja tuli Catherinen vierelle, kiertäen kätensä hänen hartioidensa ympäri.

"Älä välitä, Catherine-täti", hän sanoi, "Ei hän tarkoita sitä. Huomenna hän katuu ja pyytää anteeksi. Tiedäthän, tuollainen isä on."

"Minä tiedän millainen hän on", Catherine sanoi hiljaa, "ja tiedän, ettei hän kadu, eikä pyydä anteeksi. Ei huomenna eikä ylihuomenna. Hän tarkoittaa jokaista sanaa, jonka hän sanoo. Jokaista sanaa."

"Mutta…"

Catherine irrottautui hänestä, otti hänen päänsä käsiensä väliin ja painoi kevyen suudelman hänen otsalleen.

"Sinun isäsi on sanojensa mittainen mies, " hän sanoi, "miehelle se on niin helppoa. Hyvää yötä, kultaseni."

Catherinen poistuttua huoneesta, Anna istuutui uudelleen ruokapöydän ääreen ja kutsui paikalle palvelijan. Hän ei aikonut jättää jälkiruokaa syömättä ainakaan sen takia, ettei pöydässä ollut enää ketään muita, ja näin hän saisi sitä paitsi kaikessa rauhassa syödä ihan niin paljon kuin halusi, eikä sen enempää isä kuin Catherine-tätikään ollut pyörittelemässä silmiään sille, jos hän otti kolmannen kerran lisää jälkiruokaa.

"Minä ottaisin nyt jälkiruuan, kiitos", hän sanoi tyynesti.