ISLA DE MUERTA - Luku 1

                       Tyttö oli niin pehmeä, iho kuin samettia. Jack antoi huultensa liukua tämän olkapäällä kohti niskaa ja maisteli tämän ihoa. Hän ei kuolemakseenkaan muistanut tytön nimeä, mutta ei sillä ollut väliä, ei nyt, kun tämä makasi kyljellään, selin häneen, yhtä alastomana kuin hän itsekin. Hän kiersi kätensä tytön vyötärölle, antoi sen liukua vatsaa ylös, tavoitti tämän rinnat ja puristautui kiinni tähän. Suloinen.

                      ”Anna olla, Jack Sparrow”, tyttö tiuskaisi, tarttui hänen käteensä ja sysäsi sen syrjään. ”Minä haluan nukkua vielä.”

                      ”Minä en”, Jack mutisi huulet hänen niskassaan. Tyttö ei reagoinut hänen suudelmiinsa mitenkään.

                      ”Sitä paitsi sinä maksoit yöstä”, tyttö muistutti kiukkuisella äänellä, ”ja nyt on jo aamu. Olet saanut sen, mistä maksoitkin.”

                      ”Minä voin maksaa lisää”, Jack sanoi, hyväili kädellään tytön olkavartta ja ajatteli repeävänsä kohta, jos ei pian pääsisi pukille. ”Kuinka paljon?”

                      Tyttö tuhahti ja vetäytyi kauemmas hänestä.

                      ”Ei on ei”, hän sanoi. ”Minä en jaksa, minua ei huvita, eikä sinulla ole sellaista rahamäärää, jolla saisit minut muuttamaan mieleni.”

                      ”Sinä olet julma”, Jack moitti ja yritti suudella häntä uudelleen olkapäähän saaden aikaiseksi vain sen, että tyttö ravisti olkapäätään ja hän oli vähällä saada iskun nenäänsä.

                      ”Jos sinä et usko puhetta, käsken sinut pois”, tyttö sanoi, ”saat luvan palata laivallesi, tai mihin nyt haluatkin.”

                      ”Enkö saa edes olla tässä?” Jack kysyi vähän surkeana. Tyttö kääntyi sen verran, että saattoi katsoa häneen olkansa yli, silmissään väsynyt katse, niiden ympärillä mustat varjot.

                      ”Saat”, hän sanoi ja hymyili vähän, ”Et sinä minua häiritse vain olemalla siinä, Jack, kunhan et käpälöi minua.”

                      ”Minä en käpälöinyt sinua”, Jack sanoi loukkaantuneella äänellä, ”minä vain…”

                      ”Joo joo”, tyttö keskeytti, ”sinä vain yritit lämmittää minua vähän, että pääsisit mukavammin päälleni. Usko nyt, ei käy.”

                      ”En minä välttämättä päällesi halua”, Jack päätti yrittää vielä, ”katsos nyt, sinun ei tarvitse tehdä muuta kun olla siinä, minä olen mukavasti takanasi ja voin ihan tästä…”

                      ”Ei, Jack.”

                      ”Ei?”

                      ”No, ei.”

                      ”Ei sitten. Voinko minä edes pitää kättäni sinun ympärilläsi?”

                      ”Kaikin mokomin”, tyttö sanoi ja käänsi selkänsä Jackille uudelleen. Jack huokasi, laittoi kätensä hänen vyötärönsä ympäri ja sulki silmänsä. Sama se, näinkin oli hyvä olla, lähellä toisen ihmisen lämmintä vartaloa, ei kiirettä minnekään, ei vielä sanottavammin krapulainen olo siitäkin huolimatta, että hän oli juonut edellisiltana päänsä niin täyteen, ettei hänellä ollut paitsi mitään muistikuvaa tytön nimestä niin ei myöskään kovin selkeää mielikuvaa siitä, oliko saanut rahoilleen kunnon vastinetta. Kai hän oli. Ainakin hän oli alasti, mikä kertoi jotain siitä, mitä hän oli yöllä puuhannut – jos hän heräsi täysissä pukeissa, se tarkoitti yleensä sitä, että hän oli sammunut ennen aikojaan. Oli sitäkin tapahtunut, silloin tällöin. Onnistuneen purjehduksen jälkeen oli tapana juhlia kunnolla ja joskus hän teki sen vähän liiankin perusteellisesti. Mitä siitä, miehen piti saada toisinaan hieman irrotella.

                      Jack ei ollut enää varsinaisesti uninen, mutta hän viipyi siitä huolimatta mielellään tytön vuoteella, raukeana ja niin tyytyväisenä kuin nyt saattoi olla miellyttävän naisen seurassa, kun ei saanut muuta kuin pitää tätä sylissään. Tyhjää parempi kuitenkin. Jack raotti silmiään. Hän ei tiennyt, mitä kello mahtoi olla, mutta siitä päätellen, miten päivänvalo heitti lattialle pienen ikkunan muotoisen aurinkoisen läikän, hän arveli päivän olevan jo pitkällä ja kellon olevan ainakin yhdeksän. Tomuhiukkaset tanssivat auringonvalossa ja ikkunan takana istui pieni varpunen. Jack hymähti linnun nähdessään. Tyttö hänen sylissään oli nukahtanut ja hengitti hieman vinkuen. Jostain seinän takaa tai alakerrasta kuului vaimeita ihmisääniä, kolahduksia ja kovaääninen kirous. Faithful Bride heräili uuteen päivään.

                      Faithful Bridehan tämä oli, eikö totta? Äkkiä Jack ei ollutkaan varma siitä, missä oli, hän oli vain olettanut siirtyneensä kapakasta sen yläkerran huoneisiin tämän tytön kanssa, jolla oli niin pehmeä ja valkoinen iho. Saattoi hän tietysti olla jossain muuallakin, mutta hänen hatarien muistikuviensa mukaan hän ei ollut lähtenyt Fatihful Bridesta minnekään. Miksi olisikaan, siellähän oli kaikkea, mitä hän tarvitsi ja hänen miehistönsä tiesi, että sieltä häntä olisi varmimmin etsittävä aina, kun he olivat Tortugalla. Niin nytkin. Hän ja Black Pearl olivat laskeneet ankkurin melkein vuorokausi aiemmin ja siitä asti hän oli ollut Faithful Bridessa, ensin kapakan puolella ja sitten täällä yläkerrassa, tytön pienessä huoneessa, joka oli pikemminkin komero kuin huone, ja jossa ei juuri muulle ollut tilaakaan kuin kapealle, huojuvalle vuoteelle, Olisiko sinne muka pitänyt muutakin mahtua? Tyttöhän oli huora, joten eikö sänky ollut oleellisin? Kaunis huora joka tapauksessa, ei sellainen kovapintainen, joka olisi potkinut Jackin pihalle, koska seuraava asiakas odotti vuoroaan jo oven takana. Ei, tämä tyttö saattoi kauneutensa takia vaatia kunnon maksun kokonaisesta yöstä ja Jack oli sen valmis maksamaan, juuri tästä; aamusta, kun sai herätä toisen ihmisen lämmöstä. Ei ollut niin väliä, vaikka hän ei muistanut tytön nimeä, sillä se ei ollut oleellista, vain tämä hetki oli. Hän ei olisi halunnut herätä näin elämänsä jokaisena aamua, eikä missään tapauksessa aina saman ihmisen vierestä, mutta se ei tarkoittanut, etteikö hän olisi joskus kaivannut juuri tällaisia aamuja, tällaisia hetkiä. Tätä läheisyyttä, tätä tunnetta. Kyllä, hän oli valmis maksamaan tästä nautinnosta. Sitähän ihmissuhteet olivat, eivätkö? Jos oli varaa, sai sitä, mitä ikinä halusi. Kaikki oli ostettavissa ja myytävissä, kaikella oli vaihtoarvonsa. Tai ainakin melkein kaikella.

                      Jack haukotteli, mietti, yrittäisikö sittenkin vielä nukkua ja päätti sitten nukkumisen sijasta nousta sen verran ylös, että saisi jotain juotavaa. Oven vieressä oli pieni pöytä ja sille oli jätetty vajaa rommipullo, jota Jack ei aivan tavoittanut, vaikka kuinka kurkotti, joten hänen oli noustava jalkeille saadakseen pullon. Hän istahti takaisin vuoteelle pullo kädessään, kohotti sen sitten huulilleen ja joi muutaman kulauksen. Rommi ei tainnut olla aivan parasta juomaa hänen kurkkuaan kuristavaan janoon, mutta sai nyt kelvata, koska mitään muutakaan ei ollut, eikä hän jaksanut lähteä alakertaan vettäkään kyselemään. Oli aivan liian aikaista pukeutua ja suoriutua ihmisten näkyville, liian vaivalloistakin, kun otti huomioon, että hänen olonsa ei ollut aivan paras mahdollinen muutenkaan. Sitä paitsi rommin juominen siirtäisi jossain vaanivaa krapulaa piirun verran kauemmas. Eihän hänellä ollut mihinkään kiirettä. Ehkä johonkin aikaan iltapäivästä hän saattaisi yrittää päästä takaisin Black Pearlille, tai ehkä vasta huomenna… Hän voisi ryypätä vielä toisenkin illan alakerrassa, maksaa tälle tytölle toisesta yöstä. Tuskin tällä mitään sitä vastaankaan oli, hänen rahansa oli yhtä hyvää kuin kenen tahansa muunkin, eikä hän miehenä missään tapauksessa pahimmasta päästä ollut. Eivät naiset varsinaisesti hänestä tapelleet, mutta ei hänen kaikkein surkeimpiin huoriinkaan tarvinnut tyytyä. Jack uskoi tietävänsä maineensa Tortugan huorien keskuudessa; hän maksoi mitä pyydettiin ja kohteli naisiaan suhteellisen hyvin. Miksipä hän ei olisi kohdellut – hänellä oli varaa tehdä niin, ei hänen miehisyytensä siitä kärsinyt jos hän kohteli huoraa samoin kuin olisi kohdellut kunniallista naistakin. Tosin eipä hän kunniallisiakaan naisia kovin herrasmiesmäisesti kohdellut, kyllä hän sen saattoi myöntää. Ainakin hän kohteli kaikkia naisia tasapuolisesti samalla tavoin.

                      Hän kohotti pullon huulilleen. Hyvästi, selvä päivä, hän ajatteli huvittuneena ja tuli entistä paremmalle tuulelle keksiessään, mitä ero oli huorilla ja niin sanotuilla kunniallisilla naisilla. Huorille piti aina maksaa, muilta sai ilmaiseksi. Mitä taas miehiin tuli… No, yhdellekään miehelle ei tarvinnut maksaa. Päinvastoin, hänelle itselleen oli tarjottu rahaa. Muisto sai Jackin virnistämään itsekseen. Jep, hän piti miehistäkin, mitä sitten? Eikä hänelle todellakaan tarvinnut maksaa, jotta hänet sai matkaansa, jos hän sille päälle sattui, oli sitten kyseessä nainen tai mies.

                      Tyttö mutisi unissaan jotain. Jack käänsi päätään katsoakseen häntä ja ihaili katseellaan hänen pakaroitaan ja lantionsa kaarta. Tyttö ei ollut enää kovin nuori, Jack arveli tämän olevan ehkä 25-vuotias, mutta tässä oli silti jotain tuoreutta tai raikkautta. Luultavasti tyttö ei ollut toiminut ainakaan Tortugalla kovin kauan, tämä oli sekä ulkomuodoltaan että sydämeltään jotenkin turmeltumaton. Ei viaton sentään, mutta jollain tavoin paljon inhimillisempi kuin moni muu. Jack mietti, herättäisikö hänet kysyäkseen toisesta yöstä, mutta päätti sitten antaa hänen nukkua rauhassa. Eihän tässä tosiaan ollut kiirettä mihinkään. Rahaakin hänellä oli ostaa vaikka kaikki Faithful Bridessä päivystävät huorat jos hänestä siltä sattuisi tuntumaan.

                      Rahaa. Purjehdus oli ollut todella tuottoisa, eikä Jack ollut aikoihin palannut Tortugalle sellaisen rahamäärän kanssa kuin nyt, siitäkin huolimatta, että oli jakanut saaliin Virginia Newgaten kanssa, saaden sentään Virginiaa isomman osan. Siitä oli tullut riita ennen kuin he olivat lähteneet merelle Englannista saapuvaa rahalastia vastaan. Virginia oli alkanut vaatia saalista jaettavaksi 70/30-periaatteella ja oli itse halunnut isomman osan sillä perusteella, että juuri hän oli saanut tiedon laivasta ja sen lastista ja että suunnitelmakin oli ollut hänen. Jack ei ollut ensin uskonut korviaan Virginian ehdotuksen tai oikeastaan vaatimuksen kuullessaan, mutta kun tämä oli itsepintaisesti pitänyt siitä kiinni, se oli alkanut hänenkin mielestään kuulostaa erinomaiselta, vain sillä erotuksella, että 70-osuus kuului ilman muuta hänelle ja Black Pearlille. Virginia oli kerrankin hermostunut niin, että oli alkanut kiljua hänelle, syyttäen häntä ahneeksi paskiaiseksi. Ahne? Hän oli katsonut Virginiaa viattomin kasvoin ja sanonut, ettei tuntenut olevansa ahne, halutessaan kunnon korvauksen siitä, että oli hankkinut Virginialle tiedon siitä, milloin rahalastissa ollut laiva oli lähtenyt Englannista ja milloin kuninkaallisen laivaston ylpeys hms Dauntless oli ollut lähdössä sitä vastaan.

                      ”Tuskin sinun nahkasi minkäänlaisessa vaarassa oli!” Virginia oli huutanut hänelle, kun hän oli omaa vaatimustaan tehostaakseen kieltäytynyt kertomasta tälle tarkkoja päivämääriä ja oli väläyttänyt jopa sitä mahdollisuutta, että ei lähtisi mukaan Virginian suunnitelmaan lainkaan, ellei saisi haluamaansa. Eikä hän todellakaan halunnut Virginian ehdottamaa 30 prosentin osuutta.

                      ”Minun nahkani oli suuremmassa vaarassa kuin voit kuvitellakaan”, hän oli sanonut, tyynesti, vaikka hän oli ollut kiukkuinen, jopa loukkaantunut siitä, että Virginia kuvitteli voivansa pompottaa häntä. ”Sitä paitsi, jos se niin helppoa oli, olisit itse hommannut sen tiedon.”

                      ”Minähän sanoin, etten saa sitä!” Virginia oli kivahtanut.

                      ”No, se on nyt minulla ja sinä maksat siitä tai pidän tiedon itse ja lähden ehkä yksinäni rahalastia vastaan”, Jack oli sanonut.

                      ”Sinä ja Black Pearl ette pärjää sitä laivaa vastaan yksinänne”, Virginia oli sanonut tyytyväisenä. Jack oli hymyillyt hänelle vähintäänkin yhtä tyytyväisenä.

                      ”Kultaseni, minä olen kapteeni Jack Sparrow”, hän oli sanonut, levittänyt kätensä kuin antaakseen Virginian katsoa häntä oikein kunnolla. ”Minä olen kyllin hullu yrittämään.”

                      Lopulta he olivat päässeet asiasta sopuun, Jackin ja Black Pearlin saadessa 60 prosenttia ja Virginian ja Virginin 40 prosenttia. Virginia oli ollut kaikkea muuta kuin tyytyväinen, mutta hänen oli ollut pakko suostua tähän, mikä oli ollut Jackin viimeinen tarjous. Jack oli ollut riittävän vakuuttava ilmoittaessaan, ettei lähtisi mukaan alle 60 prosentin. Virginian mielestä hän oli ollut kohtuuton ja sen kuullessaan hän oli ollut hyvin vähällä uudelleen vetäytyä pois koko suunnitelmasta. Kohtuuton? 70/30-jako ei suinkaan ollut ollut hänen ajatuksensa. Hän olisi ilman muuta ollut valmis jakamaan kaiken tasan, totta kai; jos he molemmat pistivät päänsä samaan liemeen ja riskeerasivat yhtä paljon, saaliskin kuului jakaa tasan. Virginia ei vain ollut jakanut hänen näkemystään ja oli kehdannut ehdotella, että hän tyytyisi johonkin 30 prosenttiin. Turha luulo. Virginia oli muutenkin heittäytynyt ärsyttäväksi, kuvitellen kai olevansa jotenkin ylivertaisen älykäs häneen ja kaikkiin muihin nähden. Jack ei ollut jakanut hänen näkemystään siinäkään. Virginia toki olikin älykäs ja melko häikäilemätön, mutta liikoja ei pitänyt mennä itsestään luulemaan. Hän oli sanonut sen Virginialle ja saanut tämän kimmastumaan kunnolla.

                      ”Minä olen jotain muuta kuin yksikään merirosvolipun alla purjehtivista”, hän oli kiljunut Jackille kiukun puna kasvoille kohonneena. ”Minä olen nainen!”

                      ”Etkä ole”, Jack oli vastannut hänelle ja saanut hänet hölmistymään niin, että hän oli lakannut huutamasta, ”minulle sinä et ole mikään nainen.”

                      ”Miten niin?” Virginia oli kysynyt.

                      ”Minä en kohtele sinua ensisijaisesti naisena”, Jack oli selvittänyt, ”vaan Virginin omistajana ja tasan tarkkaan samalla tavoin kuin sinulla olisi toisenlaiset värkit pöksyissäsi. Muista se, Virginia.”

                      ”Mitä tuo tarkoittaa?” Virginia oli tivannut. ”Kuulostaa kuin uhkailisit minua.”

                      ”En minä uhkaile sinua”, Jack oli sanonut, ”minä vain varoitan sinua. Jos kerta tahdot itseäsi kohdeltavan tasavertaisesti kenen tahansa miehen kanssa, teen mielelläni niin, mutta muista, että teen niin myös silloin, jos sinä et kohtele minua reilusti.”

                      Virginia oli ymmärtänyt ja ilmeisesti myös hyväksynyt sen, ja he olivat päässeet Jackia tyydyttävään sopimukseen osuuksista. Selvää oli, että Virginia ei ollut ollut tyytyväinen, mutta saamaansa hänen kuitenkin oli ollut tyytyminen. Jack oli ollut iloinen, että hänen ei ollut tarvinnut viettää aikaansa sen pitempään Virginilla, vaan oli voinut lähteä Tortugalta kohti määränpäätä Black Pearlilla, kunnostetulla ja huolletulla. Virginia vaikutti olevan varsin pitkävihaista tyyppiä, eikä peitellyt sitä, miltä hänestä oli tuntunut suostua pakon edessä Jackin vaatimaan 60/40-jakoon.

                      Heidän erimielisyyksistään huolimatta kaikki oli sujunut erinomaisesti. Ne tiedot laivasta, jotka Jack oli kopioinut Norrigtonin papereista, olivat pitäneet paikkansa ja laiva oli jopa ollut aikataulussaan. Oli ollut lastenleikkiä ryöstää se ylivoimalla, mikä heillä oli ollut Black Pearlin ja Virginin ansiosta ja vaikka englantilainen alus olikin yrittänyt ensin puolustautua, se oli ollut turhaa. Virgin oli ampunut muutamia laukauksia kanuunoillaan englantilaisen aluksen kylkeen ja ne olivat riittäneet vakuuttamaan aluksen kapteenin siitä, että antautuminen oli ollut varteenotettava vaihtoehto, kun vastassa oli kaksi merirosvolaivaa. Kapteeni ei ollut ollut halukas tapattamaan miehistöään lähitaistelussa sen enempää kuin hukkumallakaan, mikä Jackin mielestä oli ollut erittäin viisas päätös. Virginia oli ilmeisesti ollut toista mieltä ja oli ivannut kapteenia pelkuriksi, kun he olivat nousseet laivaan ja sulkeneet sen miehistön kannen alle voidakseen rauhassa tyhjentää laivan ja siirtää sen lastin Black Pearlille ja Virginille. Jackin oli melkein käynyt sääliksi kapteenia, niin järkyttynyt tämä oli ollut nähdessään ensin Virginian ja sitten hänet. Kapteeni ei ollut koskaan aiemmin kuullutkaan hänestä, mutta Jack oli varma, ettei mies tapahtuneen jälkeen ikinä unohtaisi häntä, sillä hän jos kuka osasi todella ottaa yleisönsä. Loppujen lopuksi, hänhän oli kapteeni Jack Sparrow.

                      Jack oli kiirehtinyt Virginiaa, että he pitäisivät kiirettä pois paikalta saatuaan kaiken haluamansa, sillä hän ei ollut kaivannut mitään sen vähempää kuin joutua vastatusten Dauntlessin kanssa, jonka hän tiesi olevan tulossa. Hän ei ollut voinut olla täysin varma, oliko Norrington mahdollisesti keksinyt hänen suunnitelmansa ja aikaistanut Dauntlessin lähtöä. Todennäköistä se ei ollut ollut, mutta hän ei myöskään ollut halunnut laskea sen varaan ja oli halunnut siksi olla kaukana siinä vaiheessa, kun Dauntless ehtisi paikalle. Hyvin kaukana, sillä hän oli tiennyt aivan varmaksi sen, että kun kommodori Norrington saisi kuulla hänen osuudestaan asiaan, tälle selviäisi koko kuvio. Jack ei aliarvioinut yhtään Norringtonin kykyä laskea yhteen yksi ynnä yksi. Aivan varmaa oli myös, että sen jälkeen Norrington olisi raivoissaan. Luultavasti olisi viisasta vältellä häntä ainakin seuraavat 30 vuotta, jo pelkästään tämän tempun takia. Muusta puhumattakaan. Lisää rommia, äkkiä, ennen kuin hänen ajatuksensa eksyisivät jälleen liian pitkälle.

                      Saisikohan tytön sittenkin houkuteltua suostuvaiseksi, jos tosissaan yrittäisi? Jos jotain piti unohtaa, rommi ja naiset olivat yksi parhaista keinoista, samanaikaisesti nautittuina, ja nyt Jackilla totisesti oli paljon unohtamista, jopa siinä määrin, ettei hän ollut varma, auttaisivatko edes kaikki Karibian rommi ja kaikki maailman naiset siinä. Ehkä. Riittävästi aikaa, riittävästi naisia ja mieluummin kohtuudella rommia. Jos hän tosissaan ryhtyisi rommin voimalla unohtamaan James Norringtonia, hänestä ei taitaisi kohta enää olla Black Pearlin kapteeniksi, ja Pearlista hän ei enää luopuisi, ei koskaan. Hän ojensi kätensä ja laski sen nukkuvan tytön nilkalle. Tyttö ei reagoinut hänen kosketukseensa ja hän uskaltautui kuljettamaan kättään vähän ylemmäs. Vastaukseksi tyttö yritti potkaista häntä.

                      ”Etkö sinä usko puhetta?” tyttö kysyi kiukkuisesti. Jack huokasi teatraalisesti ja kohotti pullon taas huulilleen.

                      ”Kuinka paljon joudun pulittamaan toisesta yöstä?” hän sitten kysyi. Tyttö naurahti äkkiä iloisesti.

                      ”Kuinka paljon sinulla on varaa maksaa?” hän kysyi. ”Et sinä minua ilmaiseksi saa.”

                      ”Paljon”, Jack sanoi tyytyväisenä siitä, että se oli totta. Englantilaisen laivan lasti oli ollut paljon arvokkaampi kuin hän ja Virginia olivat kuvitelleetkaan ja Jackilla todella oli varaa tuhlata omaa osuuttaan vaikka tähän sievään tyttöön, jonka nimeä hän ei edelleenkään muistanut.

                      ”Kaksinkertainen hinta?” tyttö tiedusteli.

                      ”Vaikka kolminkertainen”, Jack sanoi.

                      ”Hyvä, sovitaan sitten niin”, tyttö sanoi nopeasti ennen kuin hän ehtisi muuttaa mieltään, ”kolminkertainen. Mutta nyt minä haluan siitä huolimatta nukkua”, hän vilkaisi Jackiin syrjäsilmin päätään kääntämättä. ”Suosittelen sitä sinullekin, Jack, jaksat taas illalla. Pane se pullo pois ja tule nukkumaan. Lupaan sinulle jotain hyvää, kun heräämme.”

                      ”Tuosta kutsusta minä en kieltäydy”, Jack sanoi virnistäen ja ojentautui takaisin tytön viereen tyhjennettyään sitä ennen viimeiset rommitipat pullosta suuhunsa. Hän kietaisi kätensä uudelleen tämän vyötärön ympäri ja antoi itsensä vaipua uneen. Juuri ennen nukahtamista hän keksi tiedustella tytön nimeä.

                      ”Mary”, tyttö anoi unisesti, ”mikäli sillä nyt mitään merkitystä on sinulle tai kenellekään muullekaan.”

                      Ei kai sillä olekaan, Jack ajatteli ja nukahti tämän Mary-nimisen huoran lämpöön.

***

                      Jack nukkui sikeästi, mistä hän saattoi syyttää vain itseään ja puolta pulloa rommia, jonka hän oli juonut ennen nukahtamistaan. Toisaalta, hän ei jälkeenpäin ollut varma, olisiko hän voinut tehdä mitään edes siinä tapauksessa, että olisi ollut täysin selvinpäin. Kaikki kävi niin äkkiä, eikä hän missään tapauksessa ollut osannut odottaa mitään sellaista. Siitä huolimatta, että hän ei varsinaisesti luottanut kehenkään, hän ei toisaalta ollut niin kyyninen, että olisi aina uskonut ihmisistä kaikkein pahinta.

                      Hän ei herännyt niinkään Maryn kiljaisuun kuin siihen, että tyttö tempaistiin hänen sylistään; äkilliseen muutokseen, kun tämän vartalo ei enää ollutkaan vasten hänen alastomuuttaan, eikä tyttö hänen käsivarsiensa otteessa. Hän räväytti silmänsä auki ja ensimmäinen asia, jonka hän tajusi sen lisäksi, että Mary ei enää ollut vuoteella, oli pistoolinpiippu hyvin lähellä hänen silmiään. Hän sulki silmänsä, ajatteli näkevänsä unta, mutta ei: kun hän avasi silmänsä uudelleen, pistooli oli edelleen siinä, osoittaen tarkalleen ottaen häntä silmien väliin. Rauhallisesti, hän ajatteli, ei mitään äkkinäisiä liikkeitä nyt. Päätään nostamatta hän siirsi katsettaan kunnes tavoitti miehen pistoolin takana ja hänen teki mieli parkua ääneen. Tämä oli jotain niin odottamatonta, ettei hän osannut muuta kuin tuijottaa.

                      ”Olet todella sievä noin, Jack”, merirosvokapteeni Miles Spark sanoi ja hymyili hänelle petomaisesti, mitä vaikutelmaa tämän teräviksi viilatut hampaat vielä korostivat. ”Tosin kuvittelin sinun olevan hieman paremmin varustettu, kun ottaa huomioon, millaista mainetta mielelläsi ylläpidät, mitä tulee lempimisen jaloon taitoon.”

                      Jack muisti olevansa vailla rihmankiertämää lukuun ottamatta punaista huiviaan, jonka hän harvoin riisui ja nahkaista kämmensuojaansa, jonka hän näköjään oli unohtanut riisua. Kapteeni Sparkin katse, joka kulki pitkin hänen vartaloaan ja pysähtyi sitten hänen nivusiinsa, oli tarkoitettukin hämmentämään, loukkaamaan. Jack oli sen verran sekaisin juomastaan rommista, että sanoi sen, mitä ensimmäiseksi keksi.

                      ”Kuule, se kasvaa siitä kyllä, Sparky”, hän tokaisi käheällä äänellä, koska nyt hän oli vieläkin janoisempi kuin aiemmin, ”mutta siihen tarvitaan jotain muuta kuin sinut sitä tuijottamassa.”

                      Hyvin tuttu nauru seurasi hänen sanojaan, eikä Jack ollut uskoa silmiään nähdessään Virginian seisomassa oviaukossa, katsellen häntä iloisesti nauraen, kädet lanteille nostettuina, suorastaan tyrmäävän naisellisena siitä huolimatta, että oli pukeutunut housuihin, saappaisiin, paitaan ja takkiin ja oli painanut kolmikolkkahatun vaaleille hiuksilleen. Mitä helvettiä tämä oli: Sparky uhkaili häntä aseella ja Virginia kikatti ovella?

                      ”Ääh, turpa kiinni ja pue päällesi”, Spark ärähti kiusaantuneena. Jack nousi hitaasti istumaan Sparkin tähtäillessä häntä edelleen pistoolillaan, kasvoillaan ilme, joka varoitti häntä tekemästä mitään äkkinäisiä liikkeitä. Ikään kuin hänellä olisi ollut jotain halua sellaiseen, istuessaan siinä alasti, janoisena ja käsittämättä tilanteesta oikein mitään. Jack katsahti Maryyn, joka jostain omituisesta syystä istui lattialla aivan yhtä alasti kuin hänkin ja näytti siltä, ettei ollut tapahtumista yhtään häntä paremmin perillä. Tyttöparka oli enemmän kuin säikähtäneen näköinen. Jack arveli Sparkyn yksinkertaisesti kiskaisseen tytön hänen sylistään lattialle.

                      ”Missä…” Jack sanoi epävarmasti, ”En tiedä, missä vaatteeni ovat.”

                      ”Rankka ilta ja yö, Jack?” Virginia sanoi ja työntyi ovelta sisään huoneeseen, jolloin se tuntui olevan tupaten täynnä väkeä. Virginia otti ovensuussa lojuvan vaatemytyn ja viskasi sen Jackin vierelle sängylle. ”Nuo näyttävät varmaan tutuilta, vai?”

                      Jack mutisi jotain myöntävää ja alkoi kiskoa housujaan jalkoihinsa, melko hankalasti, kun otti huomioon, ettei hänestä ollut viisasta nousta seisomaan Sparkyn pistoolin tuijottaessa häntä ainokaisella silmällään yhä varsin kiinteästi. Virginia poimi lattialta vielä hänen miekkansa ja pistoolinsa, mutta piti ne itsellään, mikä kertoi Jackille jotain siitä, mistä oli kyse. Se, että Sparky ei varsinaisesti ollut hänen paras ystävänsä, oli jo vanha juttu, aivan uutta ja yllättävää sen sijaan oli, että Virginiakaan ei näyttänyt olevan. Mitä perkelettä oikein oli tapahtumassa? Hän oikoi paitansa ja sujautti sen päänsä yli hiljaisuuden vallitessa, kun kellään ei tuntunut olevan mitään sanottavaa. Jack alkoi tuntea olonsa sitä paremmaksi, mitä useampia vaatekappaleita hän sai ylleen. Kieltämättä häntä aseella osoitteleva Sparky ei ollut kaikkein miellyttävin ihminen tavata silloin, kun itse oli kirjaimellisesti munasillaan.

                      ”Kertoisiko joku minullekin, mistä oikein jään paitsi?” hän rikkoi viimein itse hiljaisuuden, solmiessaan pitkää kangaskaistaletta vyötäisilleen ja vilkaistessaan ensin Sparkya ja sitten Virginiaa, joka oli vetäytynyt takaisin ovelle ja nojaili sen pieleen huolettoman näköisenä. ”Ilmeisesti olen ainoa, joka ei nyt oikein käsitä, mitä on tapahtumassa.”

                      Virginia hymyili hänelle suloisesti.

                      ”Miltä tämä sinusta näyttää?” hän kysyi nauttien Jackin epävarmasta katseesta, jota tämä ei osannut peittää, vaikka yrittikin pitää kasvonsa peruslukemilla. Hän näki, että Jack oli hämmentynyt ja se huvitti häntä. ”Emme taida ainakaan pyytää sinua tanssiin.”

                      ”Te?” Jack kysyi kiristäessään ruskean nahkavyön päällimmäiseksi vyötäisilleen. Hän vilkaisi kaipaavasti pistooliaan, jota Virginia piteli. ”En tiennytkään, että oli olemassa joku ’te’ tällä kokoonpanolla.”

                      ”No, nyt tiedät”, Spark sanoi, ”ja oikein toimiva kokoonpano tämä taitaa ollakin. Missä sinun saappaasi ovat?”

                      ”Sängyn alla, luulen”, Jack sanoi ja oli aikeissa kumartua etsimään saappaitaan, mutta Sparkin pistoolin uhkaava liike sai hänet toisiin ajatuksiin.

                      ”Huora saa kaivella ne sieltä”, Spark sanoi ja tönäisi Marya jalallaan. ”Liikettä, narttu.”

                      Mary totteli vikkelästi, ääneti, ja veti Jackin saappaat esille vuoteen alta, asetteli ne vielä Jackin eteen niin, ettei tämän tarvinnut muuta kuin työntää jalkansa niihin ja kiskoa saappaat ylös. Spark katseli puuhia sen näköisenä, että Jack toivotti mielessään hänelle taudin, joka syövyttäisi hänen vehkeensä niin, että se jonakin päivänä yksinkertaisesti putoaisi pois.

                      ”Ilmeisesti haluatte minut mukaanne”, Jack sanoi toteavasti. ”Missä minun…”

                      ”Kelpaat noin”, Spark sanoi, tarttui häntä käsivarresta ja tempaisi hänet kovakouraisesti jaloilleen. ”Mennään, Jack. Nokkeluutesi suorastaan häikäisee – kyllä; haluamme sinut mukaamme.”

                      ”Minne? Miksi?” Jack kysyi, kun Spark tuuppasi hänet edellään huoneesta ulos käytävään, Virginian väistäessä heitä. Ohimennen Jack huomasi takkinsa roikkuvan seinällä siihen lyödyssä naulassa ja ehti kaapata sen mukaansa. Virginia viskasi Jackin miekan ja pistoolin sisään huoneeseen niiden kolahtaessa lattialle pudotessaan ja veti sitten esille oman pistoolinsa.

                      ”Se selviää kyllä”, hän sanoi, tuli Jackin luo, kietaisi toisen kätensä tämän hartioiden ympäri toverillisesti ja painoi toisella kädellään pistoolinpiipun Jackin selkää vasten. ”Mennään nyt vain, ihan kaikessa rauhassa.”

                      ”Kaksi pistoolia tähtää sinua”, Spark muistutti, ”joten kannattaa todella ottaa vaarin kauniin rouvan sanoista.”

                      ”Kieltämättä aika vakuuttavasti ilmaistu”, Jack mutisi ja lähti kulkemaan käytävää Virginian ohjaamana, Sparkin kulkiessa heidän perässään, ensin käytävän päähän ja sitten portaat alas. Kapakassa oli varsin hiljaista siihen aikaan päivästä, vain kymmenkunta voipuneen näköistä asiakasta paranteli edellisillan juhlimisen jälkiseuraamuksia hankkiutumalla pikimiten uudelleen humalaan. Jack vilkaisi ohimennen tiskin taakse seinälle ripustettua kelloa, joka näytti hieman yli puoltapäivää. Jack ei ollut varma, oliko kello ajassa, mutta heidän astuessaan ulos muutamien kummastuneiden katseiden saattelemana Jack saattoi todeta, että kello oli ainakin jotakuinkin oikeassa. Aurinko paistoi etelän suunnasta pilvettömältä taivaalta ja päivä alkoi kiertyä kohti kuuminta hetkeä. Jano, Jack voihkaisi mielessään. Hän yritti vilkuilla vaivihkaa ympärilleen ja haki tilaisuutta riuhtaista itsensä irti Virginian otteesta ja syöksyä pakoon. Vaikka hän ei tiennyt, mitä oli tapahtumassa ja minne he olivat menossa, hän käsitti silti oikein selkeästi, että mitään hyvää tästä ei voinut seurata. Hän ei voinut tajuta, mistä Sparky oli ilmestynyt ja miksi Virginia vaikutti jotenkin oudolta, kuin vieraalta ihmiseltä. Miten tahansa, tämä kaikki oli enemmän kuin pahaenteistä hänen kannaltaan, eikä tilanne millään muotoa ollut sellainen, että olisi kannattanut juuri nyt ja tässä yrittää pakoon. Hän ei aliarvioinut ainakaan kapteeni Sparkin kykyä tai halua ampua häntä selkään, Virginiasta hän ei sen sijaan osannut sanoa mitään. Ei kerrassaan yhtään mitään, koska hänen päähänsä ei nyt kerta kaikkiaan mennyt se, mikä tässä kaikessa oli takana. Paitsi että tarkoitus ei ilmeisesti ollut päästää häntä päiviltä noin vain, koska sen Sparky olisi voinut tehdä jo Faithful Bridessa. Sparkylle ei taatusti tuottaisi vaikeuksia ampua alastonta miestä naisen viereen, oli sitten kyse kenestä tahansa, hänestä nyt puhumattakaan. Hän ei todellakaan kuulunut Sparkyn ystäviin, mikäli tällä nyt mitään ystäviä olikaan.

                      Virginia huomasi Jackin pälyilevän kuin vaivihkaa ympärilleen ja otti tästä entistä paremman otteen. Hän ei uskonut, että voisi varsinaisesti pidellä Jackia, jos tämä saisi päähänsä riuhtaista itsensä irti, mutta hänen tarkoituksensa oli lähinnä vain muistuttaa tätä siitä, että kaikenlainen temppuilu oli parasta jättää sikseen.

                      ”Älä harkitsekaan mitään äkkinäistä”, hän sanoi varmistaen, että asia tuli ymmärretyksi. ”Enhän halua sinulle tapahtuvan mitään ikävää.”

                      ”No, siltä se todella näyttää”, Jack totesi. ”Miten minusta tuntuu, että tässä kuviossa on nyt jotain, mitä minä en tajua?”

                      ”Kaikki aikanaan, Jack-ystäväiseni”, Virginia sanoi hilpeästi ja sai heidän perässään astelevan Sparkin naurahtamaan. Jack olisi mielellään kysellyt enemmänkin, mutta hän epäili, että oli aivan sama, mitä hän utelisi, hän ei saisi vastausta ennen kuin Virginia tai Sparky suvaitsisivat sen kertoa. Hän ei todellakaan ollut oikein terävimmillään, laskuhumalaisena. Hän oli nähnyt Virginian edellisen kerran muutama päivä aiemmin, merellä, kun he olivat hänen mielestään aivan sulassa sovussa jakaneet saaliin heidän sopimuksensa mukaan, minkä jälkeen Virginia oli palannut Virginille ja he olivat suunnanneet kohti Tortugaa. Black Pearl oli ehtinyt ensimmäisenä, Virgin oli luultavasti tullut useita tunteja myöhemmin. Mitä kummaa oli voinut tapahtua? Ja mistä Sparky oli ilmestynyt? Jack ei ollut nähnyt häntä sen jälkeen, kun tämä oli ollut vähällä leikata hänen korvansa ja hiuksensa, eikä ollut edes kuullut tästä mitään. Nyt sitten kirottu, korvaton Miles Spark ilmestyy kuin tyhjästä herättelemään häntä.

                      Jack vilkaisi Virginiaa, joka käveli hänen vierellään ryhdikkäänä, päättäväisin kasvoin, katsoen eteensä sen näköisenä kuin pohtisi jotain ankarasti. Tämän otsalla oli poikittainen ryppy ja huulet, jotka saivat kenet tahansa ajattelemaan syntisiä ajatuksia, olivat yhtä tiukkaa viivaa. Mitä tahansa tässä olikin tapahtumassa, Virginia ei ainakaan ollut asian suhteen niin huolettoman varma kuin esitti olevansa. Jack olisi mielellään kääntynyt katsomaan taakseen Sparkiin, mutta arveli, että se saatettaisiin tulkita väärin ja katsoi viisaammaksi kulkea suuntaan, johon Virginia häntä vähemmän lempeästi johdatteli. Saalis, englantilaisaluksen rahalasti, saattoiko tässä nyt jotenkin olla kyse siitä? Mitään muuta selitystä Virginian oudolle käytökselle Jack ei keksinyt, vaikka mietti niin, että hänestä tuntui, että hänen aivonsa olivat vähällä ylikuumeta. Mutta hehän olivat päässeet sopimukseen asiasta… tai no. Virginia oli ollut pakon edessä myöntyessään hänen vaatimukseensa isommasta osuudesta, mutta hänhän oli vaatinut sitä vain näpäyttääkseen Virginiaa, joka oli ensin kehdannut vaatia peräti 70 prosenttia. Sehän oli ollut pelkkää peliä, melkein pilaa – oliko Virginia suuttunut siitä? Nyt kun Jack muisteli, Virginia ei ollut vaikuttanut todellakaan tyytyväiseltä heidän erotessaan Black Pearlilla.

                      ”Se sinun 40 prosenttiasiko tässä on takana?” hän kysyi Virginialta, joka vilkaisi häneen ilmein, jota hän ei osannut tulkita sen enempää kieltäväksi kuin myöntäväksikään vastaukseksi kysymykseensä. Mutta ei hän muutakaan selitystä keksinyt kuin että hemmetin Virginia oli suivaantunut hänelle kunnolla ja oli lyöttäytynyt Sparkyn kanssa yhteen silkasta kostonhimosta. ”Ei hyvää päivää”, hän sanoi painokkaasti, ”todellakinko tämä kaikki mokoman asian takia?”

                      ”Hiljaa nyt, Jack”, Spark murahti heidän takanaan, ”kaikki kyllä selviää sinulle aikanaan.”

                      ”Toivottavasti”, Jack kivahti. ”Olisi ikävä tulla kaapatuksi tällä tavoin jonkun mitättömän pikkuasian takia. Olisin päässyt uudelleen pukille, jos sinä et olisi tullut häiritsemään”, hän kääntyi katsomaan Sparkiin olkansa yli. ”Kuulitko, Sparky? Pukille – muistatko vielä, mitä se tarkoittaa?”

                      Spark lehahti punaiseksi silkasta raivosta ja näytti hetken siltä, että aikoisi iskeä Jackia. Sen sijaan hän tyytyi vain irvistämään uhkaavasti.

                      ”Mitättömästä pikkuasiasta ei ole kyse”, kapteeni Spark sanoi kireällä äänellä, kooten itsensä, ”ei missään tapauksessa pienestä.”

                      He tulivat satamaan ja Jack pysähtyi nähdessään Sparkin laivarähjän, Eaglen, siellä. Sitä ei ollut ollut eilen, kun Black Pearl oli saapunut. Pearl oli ankkurissa kauempana ja Jack toivoi, että mitä tahansa olikin tapahtumassa, se koskisi yksinomaan häntä ja Spark miehistöineen jättäisi hänen miehistönsä ja laivansa tämän kaiken ulkopuolelle. Virginia nykäisi häntä kovakouraisesti saadakseen hänet uudelleen liikkeelle.

                      ”Veneeseen, Jack.”

                      Jackin hämmästykseksi Virginia ohjasi hänet omaa venettään kohti, missä eräs Virginin miehistön jäsenistä odotti airoissa.

                      ”Hyvää päivää, kapteeni Sparrow”, hän tervehti Jackin astuessa veneeseen Virginian ja Sparkin edeltä. Hän vaikutti pahantuuliselta, eikä katsonut suoraan Jackiin.

                      ”George”, Jack sanoi. “Mitä ihmettä tämä tarkoittaa? Viettekö te minut Virginille?”

                      George, jonka Jack tunsi melko hyvin, kuten koko Virginin miehistön, tyytyi vain hymähtämään, vilkaisten Virginiaa kysyvän näköisenä. Jack arveli, että Georgea oli kielletty selittämästä hänelle yhtään mitään. Kärsivästi huokaisten hän istui alas ja asetti takkinsa vierelleen istuimelle, koska ei muutakaan voinut. George alkoi soutaa heitä kohti Virginia ja sekä Virginia että Spark laittoivat pistoolinsa pois ilmeisen varmoina siitä, että Jack ei enää voisi livahtaa heiltä minnekään. Niinhän te luulette, Jack ajatteli ja katseli ympärilleen kuin muina miehinä. Nyt, kun kumpikaan ei enää osoitellut häntä pistoolilla, hänen pakomahdollisuutensa olivat äkkiä moninkertaistuneet. Hänen tarvitsisi vain hypätä laidan yli, sukeltaa ja toivoa, etteivät Virginia ja Spark osuisi häneen. Molemmilla oli vain yksi pistooli ja lataamisessa menisi oma aikansa. George saattaisi saada hänet soutamalla kiinni, mutta Virginia sen enempää kuin Sparkykaan eivät taatusti hyppäisi hänen peräänsä. Hänellä oli mahdollisuuksia selvitä Black Pearlille.

                      ”Nainen on kummallinen olento, eikö totta, Sparky?” hän sanoi Sparkille, joka istui häntä vastapäätä silmäillen häntä mietteliäänä leveälierisen hattunsa alta, joka varjosti hänen silmiään, mutta ei peittänyt hänen korviaan ja sitä, että häneltä puuttuivat molemmat korvalehdet. ”Suivaantua nyt siitä, että sai 40 prosenttia saaliista, mikä minun mielestäni on suorastaan ruhtinaallisen paljon, kun ottaa huomioon, ettei rouva laittanut asiassaan persettään likoon samalla tavoin kuin minä tein.”

                      Persettään, hän ajatteli huvittuen omaa kielikuvaansa. No, ehkä hänen perseensä ei aivan kirjaimellisesti ollut ollut vaarassa, mutta eipä paljon muutakaan.

                      ”Oh, ole hiljaa, Jack”, Virginia kivahti. ”Sinä et ymmärrä mistään mitään.”

                      ”Siinä olet oikeassa, kultaseni”, Jack vastasi. ”En ymmärrä, eikä kukaan näemmä halua kertoa minulle asiasta enempää”, hän katsoi Virginiaan vetoavasti. ”Mikä on, kultaseni? Loukkasinko minä sinua niin paljon, että ystävämme Sparky saa nyt minun korvani ja hiukseni?”

                      ”Minä en ole sinun kultasesi!” Virginia sanoi entistä kiukkuisempana. Hän ei todellakaan ollut aivan oma itsensä, sillä ei osannut täysin peittää epävarmuuttaan ja kiusaantuneisuuttaan. Jack katsoi häneen tutkivasti. Oliko Sparky houkutellut hänet mukaan tähän? Mahdotonta, Virginiaa ei houkuteltu mukaan mihinkään, mihin tämä ei halunnut tulla houkutelluksi. Tilanne saattaisi pikemminkin olla päinvastoin; Virginia pystyisi houkuttelemaan Sparkyn mukaan puuhiinsa. Tosin tilanne ei aivan vaikuttanut siltäkään. Kiristikö Sparky Virginiaa? Ei, mitä tahansa tämä olikin, Virginia oli mukana siinä vapaaehtoisesti, niin kiusaantunut hän ei ollut, että olisi ollut pakolla tässä.

                      Jack katseli ympärilleen; lähestyvää Virginia, Eaglea, joka jäi kauemmas ja Black Pearlia, jonne Anamaria oli jäänyt vartioon muutamien muiden kera. Jos hän hyppäisi nyt, hän saattaisi päästä uimalla Pearlille, joka sekin pikkuhiljaa alkoi olla yhä etäämpänä ja olisi kohta niin kaukana, että hänet saataisiin varmasti kiinni ennen kuin hän ehtisi sinne. Pakko yrittää, ottaa riski.

                      ”Mitä helvettiä?” Sparkilta pääsi, kun Jack varoittamatta nousi seisomaan ja harppasi veneen laidalle niin että vene keikahti vaarallisesti. Spark tajusi Jackin aikovan hypätä ja hän ponnahti pystyyn syöksähtäen kohti Jackia estääkseen tätä. Virginia, joka istui lähempänä, käsitti Jackin aikeet kuitenkin jo siinä vaiheessa, kun näki tämän nousevan pystyyn ja melkein heittäytyi tämän perään, kietaisten kätensä Jackin vyötärön ympäri ja nykäisten tämän pois tasapainosta, niin että he molemmat rojahtivat veneen pohjalle. Spark yritti pysyä jaloillaan Georgen kirotessa hartaasti kuvitellessaan koko veneen kaatuvan.

                      ”Minä en osaa uida!” George huusi heittäytyessään veneen vastakkaiselle laidalle estääkseen sitä haukkaamasta vettä. Tasapainonsa saavuttanut Spark harppasi Virginian ja Jackin luo, kumartui ja tarttui kaksin käsin Jackiin nostaen tämän kevyesti ylös. Jack älähti tuskasta, kun Spark kahmaisi toisella kädellään häntä niskasta ja paiskasi hänet veneen laitaa vasten niin, että hän melkein taittui kaksinkerroin sen yli.

                      ”Haluat uimaan, vai?” Spark ärisi hampaidensa välistä. ”Saamasi pitää.”

                      ”Älkää hitossa kaatako venettä!” George huusi hätääntyneenä ja yritti Virginian kanssa nojautua vastakkaiselle laidalle.

                      ”Ei, Sparky, minä en…” Jack yritti estellä, mutta hänen vastalauseensa tukahtuivat, kun Spark painoi hänen päänsä veden alle, pidellen häntä niskasta rautaisella otteella, niin että hän oli kuin pihdeissä. Hän oli tajunnut, mitä tuleman piti ja oli ehtinyt vetää keuhkonsa täyteen ilmaa sekä nipistää suunsa kiinni ennen kuin merivesi holahti hänen päänsä yli. Jos hän olisi ollut täysin varma, ettei Spark aikonut hukuttaa häntä, hän olisi tyytynyt vain odottamaan, milloin tämä katsoisi hänen saaneen varmasti tarpeekseen ja nostaisi hänet ylös vedestä, mutta hän tunsi Sparkin riittävän hyvin tietääkseen, ettei voinut olla varma. Hän haparoi käsillään kunnes tavoitti veneen laidan ja yritti ponnistaa siitä tukea ottamalla itsensä ylös vedestä, mutta sen lisäksi, että Sparkin tiukka ote painoi häntä niskasta, tämä painoi vartalollaan häntä vasten veneen laitaa niin että uskoi rusentuvansa. Sparkilla ei tuntunut olevan mitään kiirettä, vaikka Jack alkoi tuntea, että hän ei enää jaksaisi pidätellä hengitystään ja että hänen keuhkonsa repeäisivät kohta. Oi luoja, hänen mielessään välähti, minä hukun. Päässä alkoi tuntua omituiselta, hänen tajuntansa alkoi hämärtyä ja hän tiesi kohta imaisevansa keuhkonsa täyteen merivettä, ihan kohta… kuolla nyt hukkumalla, miten naurettavaa. Black Pearl, hän halusi…

                      Äkkiä hänet tempaistiin ylös vedestä ja hän veti keuhkonsa täyteen ilmaa niin ahnaasti, että se melkein sattui. Hän haukkoi henkeä, likomärkänä, suolainen meren maku huulillaan. Kirottu Sparky, kirottu, kirottu…

                      ”Minä tiedän, että sinä olet erinomainen uimari, Jack” Spark ivasi, ”joten katsotaanpa, oletko kasvattanut kidukset.”

                      ”Ei, Spa…” Jack parahti ja sai tällä kertaa vettä suuhunsa. Hän alkoi tapella tosissaan vastaan, yritti kiemurrella itsensä vapaaksi Sparkyn tukevan vartalon alta, hän yritti saada otteen kourasta niskassaan, mutta Sparky tuntui pitelevän häntä sitä tiukemmin, mitä enemmän hän tappeli vastaan.

                      Virginia, joka nojasi yhä veneen vastakkaista laitaa vasten pitääkseen sen tasapainossa, alkoi hätääntyä.

                      ”Sparky!” hän huusi. ”Riittää jo, kuuletko! Hän hukkuu! Hemmetti, älä tapa häntä!”

                      ”Jack Sparrow ei huku ihan vähällä”, Sparky vastasi nauraen ivallisesti ja sanojaan tehostaakseen painoi Jackin päätä vähän syvemmälle. Virginia tempaisi pistoolinsa veneen pohjalta, jonne se oli lennähtänyt hänen vyöstään hänen ottaessaan kiinni Jackista, ja tähtäsi sillä Sparkia.

                      ”Nosta hänet ylös sieltä, heti”, Virginia komensi rauhallisella äänellä. Spark katsahti häneen olkansa yli ja virnisti hyväksyvästi.

                      ”Kuten rouva käskee”, hän sanoi ja kiskaisi Jackin ylös, yskivänä ja tokkuraisena, paiskaten tämän veneen pohjalle selälleen. George näytti helpottuneelta veneen keinahtaessa jotakuinkin tasapainoon ja hän uskalsi tarttua jälleen airoihin. Spark kumartui Jackin ylle, joka yski edelleen ja sylki merivettä keuhkoistaan, mutta pystyi siitä huolimatta luomaan häneen katseen, jota ei voinut tulkita muuksi kuin murhanhimoiseksi. Spark hörähti nauruun. Jack Sparrow ei ollut sen arvoinen, että hänen kannattaisi huolestua yhdestäkään tämän maalattujen silmien uhkaavasta katseesta.

                      ”Jatketaan matkaa”, Virginia sanoi työntäen pistoolinsa vyöhönsä. ”Ala soutaa, George.”

                      ”No, Jack?” Spark kysyi. ”Haluatko vielä kokeilla onneasi?”

                      ”En”, Jack kuiskasi. Hän sulki silmänsä ja yritti saada hengityksensä kulkemaan normaalisti. Vaikka hän ymmärsi erinomaisesti olevansa alakynnessä, hän ei voinut olla lisäämättä vielä: ”Kadut tätä vielä, Sparky.”

                      ”Kadun?” Spark sanoi mukamas hämmästyneenä, oli miettivinään ja purskahti sitten rehevään nauruun. ”En minä kadu tätä, Jack – minä nautin tästä. Ja luulen, että minulla on kanssasi vielä monia nautinnollisia hetkiä ennen kuin me kaksi olemme tasoissa.”

                      ”Tasoissa?” Jack kysyi. ”Sinulla ei ole mitään syytä kantaa minulle kaunaa.”

                      Sparkin ilme kiristyi vaarallisesti ja hän kumartui Jackin ylle, painaen kasvonsa miltei kiinni tämän kasvoihin.

                      ”Sinä helvetin kieroileva paskiainen”, hän sanoi irvistäen tarkoituksella niin että hänen viilatut hampaansa saivat hänet näyttämää siltä kuin hänellä olisi ollut joku pakanallinen rituaalinaamio kasvoillaan. Kieltämättä hän oli vaikuttava näky hampaineen ja puuttuvine korvalehtineen, mutta Miles Spark hän oli silti, eikä Jack ollut hänen peloteltavissaan. ”Sinä lähdit ja jätit minut. Sinä puhuit itsesi vapaaksi ja sinä olit katselemassa, kun ne leikkasivat minulta korvat!”

                      Viimeiset sanansa hän huusi vasten Jackin kasvoja, raivoissaan. Hetken aikaa Jack oli varma, että mies kävisi hampaineen hänen kurkkuunsa kiinni.

                      ”Minä pelastin sinun henkesi”, hän sanoi välittämättä Sparkin raivosta, ”tai ainakin sinun miehuutesi, Sparky.”

                      ”Älä hölise”, Spark sanoi kiukkuisesti. Jack oli jo vastaamaisillaan hänelle, kun Virginia puuttui puheeseen.

                      ”Setvikää kiistanne myöhemmin. Olemme perillä.”

                      Jack kohottautui kyynärpäidensä varaan ja sitten istumaan. He tosiaan olivat ehtineet Virginin kylkeen, Georgen pidellessä nyt venettä paikallaan köysitikkaista kiinni pitäen. Virginia nousi ylös ja tarttui tikkaisiin hänkin, aikeenaan kiivetä ensimmäisenä Virginin kannelle. Spark viittoi Jackia nousemaan jaloilleen ja tuuppi tämän jälleen pistoolilla uhaten Virginian perään.

                      Kannella Jack tavoitti kapteeni Draken katseen, katsoen tätä kysyvästi, melkein pyytävästi, mutta kapteeni, jonka kanssa hän oli tullut tähän asti erinomaisesti toimeen, heidän tutustuttuaan Virginin matkalla Port Royaliin ja takaisin, katsoi häneen ensin kiusaantuneena ja kääntyi sitten poispäin hänestä, torjuvasti. Ilmeisesti kapteeni ei ollut kovin mielellään mukana tässä, mistä sitten mahtoikaan olla kyse, mutta ei lojaalisuudesta Virginiaa kohtaan voinut mitään muuta kuin toimia tämän käskyjen mukaan. Sitä paitsi, kun Virginia näytti liittoutuneen Sparkyn kanssa, ei kukaan järkevä mies käynyt vastustamaan tätä. Kapteeni Drake oli järkevä, merirosvoksi. Jokainen todella järkevä mies olisi pysytellyt samalla puolella lain kanssa.

                      Spark kapusi kannelle ja tönäisi Jackia melko voimallisesti, eikä Jack juuri sillä hetkellä jaksanut välittää siitä, vaikka olikin vähällä menettää tasapainonsa ja kaatua kannelle. Black Pearl näkyi kauempana, kuin rauhallisuuden perikuvana, melkein kaikki purjeet kokoonkäärittyinä. Jack oli lähtenyt sieltä reilu vuorokausi aiemmin ja hänellä oli paha aavistus siitä, ettei ollut mitään takeita, milloin hän palaisi sinne, jos palaisi koskaan. Häntä ei olisi kaapattu Virginille vain juttutuokiota varten: sekin olisi voitu hoitaa Faithful Bridessa, joten hänet oli tuotu Virginille, koska hänet aiottiin viedä jonnekin. Aivan oikein; Virginian käskystä laiva alkoi valmistautua saman tien lähtöön.

                      ”Hei”, Spark sanoi Virginialle, ”entä Jack? Ei häntä kai kannelle voi jättää?”

                      ”Tosiaan”, Virginia sanoi, vilkaisi Sparkiin ja sitten Jackiin, joka seisoi katsellen Black Pearlia. Jonkinlainen myötätunto liikahti hänen sisällään, mutta hän tukahdutti sen. Hän oli lähtenyt mukaan Sparkin suunnitelmaan, eikä siinä ollut tilaa sille, että häntä alkaisi kaduttaa Jackin takia. ”Harbert! Lukitse kapteeni Sparrow kannen alle tyrmään.”

                      Virginia poistui hyttiinsä Sparkin seuratessa häntä. Perämies Harbert yskäisi saadakseen Jackin huomion pois Black Pearlista ja kiinnitetyksi sen itseensä.

                      ”Anteeksi, Jack”, Harbert sanoi, kun Jack katsoi häneen, näyttäen melko surkealta murheellisine ilmeineen ja märkine hiuksineen. ”Kuulit kai, mitä rouva sanoi? Minun pitää viedä sinut…” hän ei saanut sanotuksi enempää, vaan osoitti kädellään kannen alle vieviä portaita. Jack kohautti harteitaan ja lähti kulkemaan hänen edellään, laskeutuen niin alas ruumaan, että perille päästyään tajusi olevansa vesirajan alapuolella. Harbert avasi hänelle pienen kopin oven, jota käytettiin Virginin tyrmänä, kuten sitä oli käytetty jo laivan ollessa vielä Elysion. Jack katseli avonaista ovea, pimeyttä sen takana ja toivoi, ettei hänen olisi tarvinnut mennä sisään.

                      ”Tuonneko?” hän kysyi tarpeettomasti, voittaakseen aikaa. Harbert tuskin oli avannut oven vain esittelymielessä.

                      ”Olen pahoillani”, Harbert sanoi uudelleen, hiljaisella äänellä. Hän ei halunnut katsoa Jackiin, vaan katseli mieluummin saappaankärkiään ruuman hämäryydessä, jota valaisi vain yksi soihtu, jota hän piti kädessään.

                      ”Mutta siellä on pimeää”, Jack sanoi. Pimeys ei haitannut häntä – hän ei pelännyt pimeää - , mutta tämä pimeys tarkoitti sitä, että kopissa ei ollut edes ikkunaa, eikä hän näkisi siellä lainkaan päivänvaloa. Tulla suljetuksi pieneen koppiin vailla mahdollisuutta nähdä edes vilausta taivaasta ei varsinaisesti ollut hänen suurin unelmansa. ”Jätätkö minulle edes soihdun?”

                      Harbert harkitsi hetken. Periaatteessa hän tekisi kai väärin jos jättäisi soihtunsa Jackille, minkä lisäksi hän joutuisi palaamaan pimeässä kannelle, mutta toisaalta, hän ei voisi kieltää Jackilta valoa, ei sittenkään, vaikka soihtu tuskin palaisi enää kovin monta tuntia. Jack oli ansainnut edes nuo muutamat tuntinsa, joten hän nyökkäsi, astui ensimmäisenä koppiin ja kiinnitti soihdun sen seinässä olevaan telineeseen.

                      ”Sisään, Jack”, hän sitten töksäytti, töykeämmin kuin oli aikonutkaan. Hänellä ei ollut mitään syytä olla töykeä tai kohdella Jackia kaltoin, mutta hän osannut suhtautua tilanteeseen luontevastikaan. Jack totteli vilkaisten häneen alta kulmiensa ja sai piestyn koiranpennun katseellaan Harbertin ähkäisemään silkkaa kiusaantuneisuuttaan. ”Kunpa minun ei tarvitsisi tehdä tätä”, hän sanoi Jackille tarkoittaen joka sanaa.

                      ”Kunpa joku voisi kertoa minulle, mistä tässä oikein on kyse”, Jack sanoi Harbertin astuessa ulos kopista. Tämä veti oven kiinni perässään ja salpasi oven ulkopuolelta raskaalla puupalkilla. Ovessa oli pieni, kaltereilla varustettu aukko. Harbert vilkaisi siitä Jackia, mietti hetken ja lähti jättäen Jackin yksin. Niin paljon kuin hän pitikin Black Pearlin kapteenista, hän ei unohtanut, ketä kohtaan hänen oli oltava lojaali. Ei niinkään Virginia Newgatea, joka ei ollut maininnut mitään siitä, että Jackille oli kerrottava hänen aikeistaan edes sitä vähää, mitä hän niistä oli miehistölleen kertonut, vaan kapteeni Drakea, joka ainakin toistaiseksi totteli Virginiaa.

***

                      Virginia oli istahtanut vuoteelleen kiskomaan tiukkoja saappaita jaloistaan, kun George tuli sisälle hyttiin, koputtaen ensin, mutta jäämättä odottamaan kehotusta astua sisään. Pöydän ääreen itsensä asettanut kapteeni Spark katsahti miestä synkästi, moittien katseellaan tätä röyhkeydestä. Hänen Eagle-laivallaan kapteenin hyttiin ei olisi astuttu sisään ennen kuin kapteeni olisi antanut luvan. Vaikka toisaalta, Virginia ei varsinaisesti ollutkaan laivan kapteeni, vaikka omistikin Virginin, eikä tämä muutenkaan ollut vertailukelpoinen hänen kanssaan.

                      ”Kapteeni Sparrow takki”, George sanoi ja ojensi kyseistä vaatekappaletta Virginiaa kohti. ”Se jäi veneeseen.”

                      ”Anna tänne”, Spark ärjäisi ja George, jonka mielestä korvaton kapteeni Spark oli vähintäänkin kammottava, sysäsi takin tälle nopeasti päästäkseen poistumaan niin pian kuin mahdollista. Spark laski takin polvilleen ja taputteli taskut läpi tottunein käsin löytämättä mitään mielenkiintoista. Hopeinen taskumattikin oli tyhjä ja kohlilla, jolla Jack maalasi silmiään hän ei tehnyt mitään, muutamasta kolikosta puhumattakaan, jotka hän kuitenkin työnsi omaan taskuunsa. Virginia sai saappaat jaloistaan ja tuli sukkasillaan vieraansa luo, sulkien makuualkovinsa ovet perässään. Hän ei halunnut Sparkin katselevan hänen vuodettaan ja muistelevan, mitä he olivat tehneet tuossa samassa makuualkovissa, kun Virgin oli ollut vielä Elysion ja hän oli tarjonnut itsensä Sparkille Rebekka Matherin sijasta. Tosin Spark ei tainnut tarvita mitään muistuttamista, vaan tämä oli muistanut asian aivan varmasti heti hänet nähdessään. Ihme kyllä, mies ei ollut vielä sanallakaan viitannut asiaan, mutta hänen käytöksensä puhui puolestaan, monimielisine katseineen, joita hän Virginiaan loi. Virginia oli päättänyt olla välittämättä noista liki riettaista silmäyksistä; hän aikoi pitää huolen siitä, että ennen kuin tämä matka oli lopussa, Spark ei enää katselisi häntä noin, ei häntä eikä ketään muutakaan naista, mutta toistaiseksi hänen oli pidettävä Spark siinä uskossa, että he olivat kumppaneita ja että hän siksi olisi unohtanut Elysionin tapahtumat. Hän istuutui pöydän ääreen vastapäätä Sparkia ja alkoi rauhallisin elein avata pitkää palmikkoaan, aikeenaan suoria hiuksensa ja letittää ne uudelleen kahdelle palmikolle.

                      Virginia oli ollut järkyttynyt nähdessään Sparkin edellispäivänä. Hän ei yleensä pelännyt mitään, eikä varsinkaan ketään, eikä Miles Sparkin näkeminen Faithful Bridessa ollutkaan herättänyt hänessä pelkoa, mutta se oli hetkeksi melkein tukahduttanut hänet epämiellyttävien hetkien muistolla. Vaikka hän oli yrittänyt unohtaa ne, hän ei voinut mitään sille, että joskus hän tahtomattaankin muisti, miltä Miles Spark oli näyttänyt kaljuksiajettuine isoine päineen, pedonhampaineen ja korvineen, joiden paikalla oli ollut pelkät reiät, miltä tämä oli haissut, miltä tämä oli tuntunut ja mitä tämä oli hänelle tehnyt hänen teeskennellessään, että oli pitänyt siitä, saadakseen miehen toimimaan nopeammin, saamaan tyydytyksensä. Teeskennellä hän totisesti osasi. Ei hän siitä rikki ollut mennyt, hänen ruumiinsa haavat ja mustelmat olivat toipuneet ja unohtuneet, ja mielelleen hän oli yrittänyt vakuuttaa, että paljon pahempaakin naiselle saattoi tapahtua, joskin Spark oli ollut pahinta, mitä hänelle oli tapahtunut. Siitä huolimatta, kun Miles Spark oli illalla ilmestynyt kapakan ovelle, säikähdys oli tulvahtanut Virginian yli ja hän oli hetken tuntenut halua ensin antaa ylen ja sitten sännätä pystyyn istuimeltaan ja juosta pakoon. Mies oli ollut vielä vaikuttavamman näköinen kuin hän oli muistanut, iso ja roteva, likaisine vaatteineen, kasvoillaan julma virnistys ja selkänsä takana tuo hänen lähin miehensä, joka seurasi häntä kuin varjo, mykkänä ja tuijottavin silmin. Puheensorina, huuto ja humalaisten mölinä olivat vaimentuneet, kun ihmiset olivat huomanneet hänet, aivan kuin olisi vaientanut koko kapakan pelkällä läsnäolollaan. Virginia oli yrittänyt olla huomaamaton ja piiloutunut parhaansa mukaan kapteeni Draken taakse. Veljekset de Montauban ja Harbert olivat myös huomanneet korvattoman merirosvon.

                      ”Merdé”, de Montauban oli sanonut. ”Kapteeni Spark. En tiennyt, että hän on vielä elossa, eihän häntä ole näkynyt ainakaan neljään vuoteen. Kuinka kummassa hän on tänne uskaltautunut?”

                      ”Tunnetko hänet?” Virginia oli kysynyt, yrittäen olla pieni ja huomaamaton ja väistellä Sparkin katsetta, joka oli pyyhkinyt tutkivana salin yli yhä uudelleen. Hän oli ehtinyt huomata, ettei hän suinkaan ollut ollut ainoa, joka oli yrittänyt piiloutua noilta silmiltä.

                      ”Tiedän hänet”, de Montauban oli vastannut ja katsonut vähän kummastuneena Virginiaa huomattuaan, miten tämä reagoi Sparkin läsnäoloon. ”Kaikki tietävät kapteeni Sparkin. Ja nyt hän on tulossa tännepäin.”

                      ”Voi hitto”, Virginia oli voihkaissut, vilkaissut kapteeni Draken takaa ja huomannut, että piilottelun saattoi unohtaa saman tien. Spark todella oli tulossa heidän pöytäänsä kohti, kasvot ilkeään hymyyn sulaneina. Virginia oli oikaissut ryhtinsä ja valmistunut kohtaamaan miehen.

                      Loppujen lopuksi kohtaaminen kapteeni Sparkin kanssa ei ollutkaan ollut niin epämiellyttävä kuin Virginia oli pelännyt. Tämän kasvoilla oli kyllä karehtinut tietävä ilme tämän ehdittyä heidän luokseen, ja tuo ilme oli saanut Virginian tuntemaan olonsa alastomaksi, mutta sanallisesti mies ei ollut vihjannut mitään siihen, mitä Elysionilla oli tapahtunut. Itse asiassa Spark oli ollut kiinnostuneempi jostain muusta kuin hänestä.

                      ”Kas vain”, Spark oli sanonut, ”de Montaubanin äpäräveljekset… ja rouva”, hän oli jopa kumartanut Virginialle hieman ja tivannut sitten kiukkuisella äänensävyllä: ”Missä hän on?”

                      ”Kuka?” Virginia ei ollut tajunnut, ketä mies oli etsinyt.

                      ”Jack Sparrow”, Spark oli tarkentanut, ”Black Pearl on satamassa ja sinä siinä.”

                      Virginia ymmärsi miehen kuvitelleen, että hän ja Jack kuuluivat jotenkin yhteen, mikä oli tietysti ollut ymmärrettävää, kun otti huomioon, että he olivat olleet Elysionilla yhdessä ja nyt hän sekä Jackin laiva olivat täällä. Toki heillä olikin paljon yhteistä, mutta ei sillä tavoin kuin mies oli kuvitellut, eikä hän ollut halunnut pitää miestä moisessa harhaluulossa. Hän ja Jack – ei todellakaan. Ei kiitos, se kieroileva, ovela, manipuloiva, epärehellinen… Hänen oma itsevarmuutensa, jonka kehittämiseen hän oli käyttänyt vuosia ja jonka hän oli hionut huippuunsa viimeisen puolen vuoden aikana huomattuaan, ettei mikään ollut hänelle mahdotonta, oli kokenut ikävän kolauksen hänen jouduttuaan myöntymään Jackin ehtoihin. Hän ei ollut tajunnut miten siinä niin oli lopulta käynyt. Kaikki oli mennyt jo alun perin jotenkin toisin kuin hän oli suunnitellut, jo heti siitä lähtien, kun hän oli paljastanut Jackille suunnitelmansa englantilaisen aluksen ryöväämisestä. Oli ollut mukamas niin hyvä idea pyytää Jack kaikista maailman miehistä mukaan siihen; omalaatuinen, jokseenkin harmiton Jack Sparrow, josta hän oli kuullut paljon kaikenlaista sen jälkeen, kun tämä oli poistunut St. Catherinelta Port-au-Princessa. Virginia oli kuvitellut tuntevansa Jackin, pystyvänsä hallitsemaan tätä ja pitämään ohjat käsissään siinäkin tapauksessa, että Jack ja Black Pearl miehistöineen olisivat mukana. Asiat eivät vain olleet menneetkään niin. Jack oli osoittanut hänen suunnitelmansa heikkouden ja alkanut esittää hänelle ehtoja, oli tunkenut mukaan eikä suostunut olemaan vain se, joka teki, mitä hän käski tehdä, ja mikä raivostuttavinta, oli tehnyt sen, mihin hän ei ollut edes uskonut pystyvänsä, saati että olisi yrittänyt sitä. Tai ei sittenkään, raivostuttavinta oli ollut se, kun Jack oli tullut Virginille Port Royalissa mukanaan täsmälliset tiedot siitä englantilaisesta laivasta. Kaikki tiedot, kapteenin nimeä myöten. Aivan kaikki ja paljon enemmänkin, eikä Jack ollutkaan halunnut luovuttaa niitä hänelle suosiolla, vaan oli alkanut käydä kauppaa niistä. Se oli ollut enemmän kuin kaupantekoa, se oli ollut suoranaista kiristystä, kun Jack oli ollut täysin eri mieltä saaliin jaosta. Virginia myönsi itselleen, että 70/30-jako oli ollut kohtuuton Jackin kannalta katsottuna, mutta toisaalta, hullu ei ollut se, joka sellaista ehdotti, vaan hullu oli se, joka siihen suostui. Hän oli olettanut, että Jack olisi ollut riittävän hullu ollakseen tyytyväinen pienempään osuuteen, mutta hän oli erehtynyt pahasti. He olivat kinastelleet asiasta tuntikausia, Jackin säilyttäessä malttinsa, jopa hyväntuulisuutensa ja hänen kadottaessaan molemmat. Hän ei ollut päässyt niskan päälle, ei inttämällä eikä edes naisellisin keinoin. Jack oli päättänyt panna hänet maksamaan tiedoista sekä siitä, että hän oli loukannut Jackia tarjoamalla tälle liian pientä osuutta, ja lopulta hänen oli ollut pakko maksaa.

                      40 vaivaista prosenttia. Asiaa ei ollut auttanut yhtään se, että kapteeni Drake, joka yleensä keskittyi vain siihen, mikä hänen työnsä oli, toisin sanoen purjehtimiseen, oli rohjennut arvostella häntä.

                      ”Jos olisit tarjonnut heti tasajakoa, Virginia, hän olisi ilman muuta suostunut siihen”, kapteeni oli sanonut hieman kyräillen, kuin tietäen, että ylitti asemansa. ”Oli todella loukkaavaa tyrkyttää jotain 30 prosenttia siitä, että hän jakaa vaaran kanssamme 50-prosenttisesti.”

                      ”Kiitos, minä tiedän sen nyt”, Virginia oli tiuskaissut kasvot synkkinä, ”ja muistan sen loppuikäni, ei epäilystäkään.”

                      Virginiasta oli tuntunut, että myös hänen miehistönsä muistaisi sen loppuikänsä; että hän oli kuvitellut voivansa valjastaa Jack Sparrow’n omiin tarkoituksiinsa ja oli saanut näpeilleen. Hänen miehistönsä ei sanonut hänelle asiasta mitään, mutta he katsoivat häntä ja Virginia oli varma, että he ilkkuivat häntä hänen selkänsä takana. Hän oli pelkkä nainen, joka kuvitteli olevansa tasavertainen miesten kanssa, nainen, joka etsi elämäänsä sisältöä kuvitellen olevansa merirosvo, yksi heistä. Virginiasta tuo mykkä iva, jota hän kuvitteli aistivansa, oli sietämätöntä siksi, että hänen miehistönsä oli oikeassa: hän oli luullut liikoja ja Jack Sparrow oli pakottanut hänet myöntymään omiin ehtoihinsa.

                      Joten kun Miles Spark oli ilmestynyt hänen luokseen esittäen, että hänellä oli jotain läheistä tekemistä Jack Sparrow’n kanssa, hänen mahdollinen vastenmielisyytensä tätä kohtaan oli haihtunut ilmaan ja antanut tilaa kiukulle.

                      ”Minä en todellakaan tiedä, missä Jack Sparrow mahtaa tällä hetkellä olla!” hän oli kivahtanut Sparkille halveksivasti, harmaat silmät tulta iskien, aivan kuin ei olisi muka nähnyt Jackin häipymistä yläkertaan jo monta tuntia aiemmin joku naikkonen kainalossaan. Se mies totisesti ajatteli alapäällään. ”Enkä haluakaan tietää. Olkoon minun puolestani vaikka matkalla helvettiin!”

                      Nyt kaikki miehet, niin kapteeni Spark kuin hänen oma kapteeninsa ja perämiehensä, olivat katsoneet häneen peittelemättä kummastustaan ja hän oli tajunnut itsekin kuulostaneensa aivan muulta kuin tavanomaiselta itseltään. Jopa kapteeni Spark oli tutustunut häneen Elysionilla sen verran, että oli ymmärtänyt, ettei hän ollut tämä raivoava kirkuja, joka oli hermostunut kuullessaan Jack Sparrow’n nimen. Kunnioituksesta häntä kohtaan hänen omat miehensä eivät olleet sanoneet mitään, mutta Spark oli virnuillut huvittuneen oloisena. Häntä varjoja seurannut mykkä mies oli vaikuttanut siltä kuin ei olisi nähnyt eikä kuullut mitään, eikä ilmekään tämän kasvoilla ollut liikahtanut Virginian puuskahduksen takia.

                      ”Rauhallisesti, rouvaseni”, Spark oli sanonut, kumartunut pöydän yli Virginian puoleen ja hymyillyt tavalla, jota hän itse kai oli pitänyt inhimillisenä, mutta joka Virginian mielestä oli ollut kammottavampi kuin teeskennelty irvistys, jolla hän lähinnä esitteli kummallisia hampaitaan. ”Minusta olisi ikävää, jos vanha kunnon Jack olisi matkalla sarvipäätä tapaamaan, sillä minä tarvitsen häntä nyt enemmän kuin kipeästi. Mitä hän sinulle muuten on tehnyt? Heittänyt laivaltaan, koska on löytänyt nuoremman ja kauniimman?”

                      Virginia oli ollut tikahtua kiukkuunsa, ymmärtämättä itsekään tarkalleen, miksi hän oli ollut niin raivoissaan. Asia ei oikeastaan ollut ollut moisen kiihtymisen arvoinen, mutta sillä hetkellä hänestä ei ollut ollut hillitsemään itseään.

                      ”Minä en ole ollut Jack Sparrow’n laivalla, en missään ominaisuudessa, enkä varsinkaan siinä, missä te ilmiselvästi vihjaatte minun olleen!” hän oli huutanut. ”Minulla on oma laivani, oma miehistöni, omat intressini, eikä Jack Sparrow sisälly niihin.”

                      ”Hyvänen aika” Spark oli sanonut, hymyillen yhä, ”uskonhan minä vähemmälläkin. Oma laiva, sinä sanot? Ah, tietenkin”, hän oli kopauttanut sormellaan kaljua ohimoaan kuin olisi äkkiä muistanut jotain, ”totta kai, Virgin. Miksi en heti sitä tajunnut? Minun olisi pitänyt tajuta se heti, kun näin sinut… siinä laivassa oli todella jotain tuttua.”

                      Virginia oli nostanut kädet puuskaan rinnoilleen ja hänen miehensä olivat katselleet pitkin seiniä yrittäen olla huomaamatta hänen omituista käytöstään.

                      ”Kyllä, minun”, Virginia oli sanonut, ”omasta ansiostani, ilman Jack Sparrow’ta tai ketään muutakaan kieroilevaa, epärehellistä, lirkuttelevaa huijaria.”

                      ”Et siitä huolimatta todellakaan satu tietämään, missä hän tällä hetkellä on?” Spark oli kysynyt, eikä Virginia ollut huomannut laskelmoivaa ilmettä hänen kasvoillaan. ”Minä todella kaipaan häntä… hän voi tehdä minusta rikkaan miehen ja minä puolestani voin palkita hyvin sen, joka toimittaa hänet minun luokseni.”

                      Sparkin sanoihin sisältyvä selkeä tarjous oli läpäissyt Virginian kiukun ja tunkeutunut hänen mielensä perukoille. Spark oli ollut valmis maksamaan tiedosta, missä Jack oli. Virginia ei niinkään ollut kiinnostunut tekemään Sparkista rikasta, eikä hän itsekään ollut palkkiota vailla, mutta hän oli äkkiä haistanut tässä tilaisuuden maksaa Jackille takaisin ja paikata syvästi loukatun itserakkautensa. Puhumattakaan siitä, että jos hän pelaisi korttinsa oikein, hän pystyisi kostamaan Sparkille sen, mitä tämä oli hänelle tehnyt Elysionilla ja miten se kaikki tunki vieläkin hänen ajatuksiinsa.

                      ”Miten niin?” hän oli kysynyt ja hänen äskeisen suuttumuksensa tilalle oli tullut niin laskelmoiva ilme, että Sparkin hymy oli leventynyt entisestään niin että mies oli näyttänyt lähinnä vähämieliseltä. Virginia oli arvellut, että todennäköisesti tämä ei aivan täysipäinen ollutkaan, omalla tavallaan päästä pehmeä siinä missä Jack omallaan. Virginia oli ymmärtänyt, että näillä kahdella oli jonkinmoinen yhteinen menneisyys, eikä Virginialla ollut ollut vaikeuksia kuvitella miehet yhteen; Spark viilailemaan hampaitaan ja Jack maalaamaan silmiään.

                      ”Miten niin?” Spark oli toistanut hänen kysymyksensä ja matkinut hänen äänensävyään. ”Miksi kysyt? Jos et tiedä, missä Jack on, ei sinun tarvitse tietää minun suunnitelmistani yhtään enempää.”

                      ”Entä jos tiedänkin?” Virginia oli kysynyt, katsoen Sparkia suoraan silmiin, rohkeasti, ripsenkään värähtämättä. ”Mitä minä siitä saan itselleni?”

                      Spark oli hörähtänyt rehevään, pilkalliseen nauruun.

                      ”Kas vain”, hän oli sitten sanonut, ”mikäpä meillä onkaan tässä? Kaunis rouva, joka alkoi laulella kokonaan toisessa äänilajissa kuullessaan, että voisi hyötyä tiedoistaan.”

                      ”Tietenkin”, Virginia oli vastannut kepeästi, ”eikö kuka tahansa tekisi niin?” hän oli nyökännyt Sparkille kuin kuningatar ja viitannut pöydän ääressä olevaan tyhjään tuoliin. ”Istukaa alas, kapteeni Spark, ja tehkää tarjouksenne.”

                      Mies oli tehnyt työtä käskettyä hänen seurassaan olevan puhumattoman miehen jäädessä seisomaan hänen tuolinsa taakse kuin mikäkin mykkä, synkkä suojelusenkeli. Virginia oli sulkenut tietoisuudestaan pois kapteeni Draken ja de Montaubanin veljesten katseet, jotka olivat muuttuneet kummeksuvista moittiviksi, ja oli asettunut kuuntelemaan Sparkia. Hän oli tiennyt, että hänen miehistönsä piti Jackista, mutta hän ei ollut aikonut antaa sen sotkea omia suunnitelmiaan. Spark oli ottanut mukavan asennon, hakenut katseellaan jotain juotavaa jo oli sitten muitta mutkitta ottanut kuhmuisen kolpakon Harbertin edestä ja tyhjentänyt sen omaan suuhunsa.

                      ”Kuuntele siis, rouvaseni”, hän oli sanonut ja katsonut Virginiaa antaen katseensa lipua pitkin tämän paljasta kaulaa, alas rinnoille, jotka olivat yksinkertaisen miesten paidan verhoamat. ”On olemassa saari, jonne on piilotettu uskomattomin aarre, mitä mies – tai nainen – kuvitella saattaa. Sitä kutsutaan Kuolleiden saareksi ja rakas”, hän oli painottanut sanaa tavalla, joka oli ilmaissut selkeästi, että se tarkoitti aivan päinvastaista, ”ystävämme Jack taitaa olla ainoa, joka tietää tarkalleen, missä se on.”

                      ”Pötyä”, Virginia oli puuskahtanut. Jopa hän oli kuullut joskus samasta asiasta, mutta oli pitänyt sitä vain satuna, kummitusjuttuna, tai pikemminkin yhtenä niistä lukemattomista tarinoista, joita Jackista kerrottiin, silloin kun Jack yleensä jotenkin yhdistettiin tuohon saareen. Virginia oli kuullut niin monia eri versioita tarinasta, joista joissakin Jack mainittiin ja joissakin ei mainittu, että hän ei voinut uskoa siitä sanaakaan. Sitä paitsi Jackin tuntien asiassa ei voinut olla mitään perää. Jos asiassa olisi ollut edes totuuden siemen, niin ensimmäiseksi hänen mieleensä tuli, miksi Jack ei ollut purjehtinut itse saarelle? Hän oli sanonut ajatuksensa Sparkille, joka oli hymyillyt hänelle kuin typerälle naiselle hymyiltiin.

                      ”Se on totta, joka sana. Vielä puoli vuotta sitten minä en uskonut siihen, mutta nyt uskon”, hän oli sitten sanonut, kumartunut vielä lähemmäs Virginiaa ja kuiskannut hänen korvaansa: ”Anna minulle Jack Sparrow, niin minä annan sinulle niin paljon rikkauksia kuin sinä pystyt kantamaan.”

                      ”En usko teitä”, Virginia oli inttänyt. ”Vakuuttakaa minut.”

                      Spark oli katsonut Virginiaan arvioivasti, suutaan mutristaen, kuin harkiten, vaikka oli tiennyt täsmälleen, mitä oli tekemässä.

                      ”Keskustellaan kahden, jossain rauhallisessa paikassa”, hän oli sitten ehdottanut. Virginia oli harkinnut hetken.

                      ”Se sopii”, hän oli sitten sanonut, saatuaan päähänsä loistavan idean. ”Olette tervetullut Virginialle, kapteeni Spark.”

                      Virginia oli mielessään ihaillut miehen pelottomuutta, tai sitten se oli yksinkertaisesti ollut hullunrohkeutta, johon hän oli saanut tutustua samalla kun oli tutustunut Jackiin. Kyllä, näissä kahdessa miehessä oli pohjimmiltaan jotain samaa, vaikka he ensivilkaisulla erosivat toisistaan kuin yö ja päivä. Virginia ei Sparkin housuissa olisi ikipäivänä lähtenyt noin vain, mukanaan vain yksi mies, vieraalle laivalle. Ehkä Spark oli niin varma itsestään ja omasta kyvystään puolustautua häntä ja hänen miehistöään vastaan, että asiassa ei ollut ollut sen enempää miettimistä? Ehkä hän ei ollut ajatellut Virginian voivan kostaa hänelle Elysionin tapahtumia tai ehkä hänen mielestään hänellä ei ollut ollut mitään pelättävää Virginian taholta? Jos hän niin oli ajatellut, hän oli ollut tavallaan oikeassa. Virginialla oli muuta mielessään kuin ryhtyä kostamaan Sparkille tässä vaiheessa, omalla laivallaan. Koston aika tulisi myöhemmin; kun Virginia olisi saanut ensin tilit tasaan Jackin kanssa, ja siinä Spark auttaisi häntä. Sen jälkeen Jack puolestaan auttaisi häntä kostamaan Sparkille. Mikä loistava tilaisuus tölväistä molempia miehiä ja itse asiassa laittaa nämä tekemään toisilleen sen, minkä hän haluaisi näille tehdä.

                      Kapteeni Spark oli todella tehnyt kaikkensa vakuuttaakseen hänet. He olivat vetäytyneet kahdestaan hänen hyttiinsä keskustelemaan ja Virginia oli antanut miehen kertoa uskomattomalta kuulostavan tarinan Jackista, kapteeni Barbossasta, Isla de Muertasta ja kirotusta kullasta, joka oli parasta jättää rauhaan, mutta jota korvaamaan tuolla saarella olisi rikkauksia enemmän kuin kuvitella saattoi. Virginia ei ollut vakuuttunut, sillä hänen järkevän mielensä oli vaikea uskoa tuota tarinaa miksikään muuksi kuin silkaksi saduksi, vaikka mies itse oli niin selkeästi uskonut siihen, tavattuaan jonkun hiljattain laivastosta eronneen sotilaan, joka oli väittänyt nähneensä saaren ja muutamia sieltä tuotuja kalleuksia. Oli ollut hyvin vaikea kuvitella kapteeni Spark jahtaamassa olematonta kultaa; Virginia oli jopa ajatellut, että saaren oli pakko olla olemassa, jos tämä mies vaivautui sitä etsimään, mutta siitä huolimatta hän ei ollut täysin vakuuttunut. He olivat keskustelleet, he olivat syöneet ja juoneet, ja keskustelleet taas. Yö oli vaihtunut aamuksi ja Virginia oli torkahtanut vuoteellaan pari tuntia, kapteeni Spark puolestaan pöydän ääressä, pää pöydällä, ja kun he olivat heränneet, heidän välillään oli ollut sopimus. Tai niin Virginia oli päättänyt antaa Sparkin kuvitella. Hänen kuunnellessaan miehen puheita ja antaessaan tämän suostutella itseään tarjoamaan Virginin käyttöönsä, hänen oma suunnitelmansa oli kiertynyt pikkuhiljaa kokoon ja alkanut näyttää sitä paremmalta mitä pitempään ja vakuuttavammin kapteeni Spark oli puhunut. Ehkä saari oli olemassa aarteineen, ehkä ei, ei sillä ollut merkitystä. Ainoa, millä tuntui olevan merkitystä, oli oivallus siitä, kuinka hän pystyisi tölväisemään sekä Sparkia että Jackia. Jos saari vastoin hänen oletuksiaan todella sattuisi olemaan olemassa, hän pystyisi sekä näpäyttämään miehiä, että rikastumaan. Vasta heidän lyötyään kättä päälle kumppanuutensa vahvistamiseksi Virginian mieleen oli juolahtanut jotain.

                      ”Miksi et vain etsi Jackia käsiisi, Sparky?” hän oli kysynyt, puhutellen miestä tavalla, jolla tämä oli pyytänyt häntä itseään puhuttelemaan nyt, kun he olivat mukamas kumppaneita. ”Löytäisit hänet ihan varmasti ennen pitkää vain koluamalla kaikki nurkat läpi.”

                      ”Minulla ei ole aikaa”, Spark oli vastannut vähän jurosti. ”Mitä pitempään viivyn, sen heikommissa kantimissa henkeni on. Minä en ole tervetullut tänne”, hän oli miettinyt hetken ja lisännyt sitten, harkiten: ”Sitä paitsi sinä kiinnostat minua. En taida päästää käsistäni tätä tilaisuutta tutustua sinuun paremmin.”

                      Virginia ei ollut ollut kuulevinaan miehen viimeistä lausetta.

                      ”Tulit kuitenkin tänne, vaikka tiesit olevasi vaarassa?” hän oli kysynyt.

                      Spark oli nyökännyt hitaasti.

                      ”Jackin takia”, hän oli sanonut. Virginia oli miettinyt toistakin mieltään askarruttanutta asiaa ja kysynyt sitten siitäkin. Vaikka Spark ei vaikuttanutkaan varsinaisesti luotettavalta mieheltä, ei tämä hänen mielestään tuntunut myöskään erityisen vilpilliseltä.

                      ”Miksi aloit suostutella minua kertomaan Jackista?” hän oli kysynyt. ”Luultavasti puoli kapakkaa olisi voinut kertoa sinulle, että hän oli yläkerrassa naimassa.”

                      ”Hä?” Spark oli äännähtänyt, tuijottanut häneen ja purskahtanut sitten nauramaan. ”Faithful Briden yläkerrassa? Ei voi olla totta! Kiersin viidessä eri kapakassa, kyselin vastaantulijoilta, eikä kukaan muka tiennyt Jackista mitään. Olisin voinut kysyä keltä tahansa Faithful Brideen tultuani, mennä yläkertaan ja kiskoa Jackin mukaani, mutta sen sijaan näin sinut, kuvittelin sinun tietävän suuren salaisuuden ja olin valmis jopa maksamaan siitä”, hän oli hekotellut antaumuksella ja katsonut Virginiaan jotenkin hullunkurisesti, mikäli sellainen katse hänen kohdallaan yleensä oli mahdollinen. ”Taitaa olla myöhäistä perua sopimustamme nyt enää?”

                      ”Ehdottomasti liian myöhäistä, Sparky. Me teimme sopimuksen ja jos sinä rikot sen, olet vainaa ennen kuin itse huomaatkaan.”

                      ”En minä tahdo rikkoa sitä”, Spark oli sanonut, tarttunut äkkiä Virginian käteen ja suudellut sitä. Hoh, hänkö muka rikkoisi tämän sopimuksen, ei todellakaan, ei tässä vaiheessa. Virginia oli värähtänyt tietämättä tarkalleen miksi ja oli vetänyt kätensä pois. ”Minä tulen pysymään sopimuksessamme jo siksi, että haluan nähdä, mihin tämä kaikki oikein johtaa. Haluan nähdä, mikä sinä oikein olet. Noita… lumoojatar.”

                      ”Hillitse kielesi ja mielesi”. Virginia oli sanonut kiusaantuneena.

                      He olivat lähteneet hakemaan Jackia, mutta antaneet sitä ennen Georgen soutaa heidät ja Sparkin perämiehen, Colignyn, Eaglelle, missä Spark oli heidän sopimuksensa mukaisesti valinnut miehistöstään ne yhdeksän miestä, jotka lähtisivät Virginille ja mukaan Isla de Muertalle, jonne todellakin purjehdittaisiin Eaglen sijasta Virginilla. Virginia oli tuntenut halua nyrpistellä nenäänsä Sparkin laivan ja miehistön nähdessään. Vaikka Black Pearlinkin miehistö oli enemmän kuin sekalaista sakkia hänen omaan miehistöönsä verrattuna, nämäkään eivät olleet sellainen, resuinen, likainen joukkio kuin tämä, joka oli luimistellut häntä epäluuloisen oloisena, kun hän oli kavunnut Eaglen kannelle Sparkin perässä. Virginian oli tehnyt mieli ivata kapteeni Sparkia siitä, mahtaisiko tämä löytää tuosta joukosta yhdeksää kykenevää miestä, mutta hän oli pitänyt suunsa kiinni. Sitä paitsi, ne yhdeksän miestä olivat löytyneet ja Spark oli lähettänyt nämä Virginille, oli antanut sen jälkeen laivan päällikkyyden Colignylle ja samalla tälle ohjeet siitä, mihin surkeassa kunnossa oleva Eagle piti purjehtia ja miten sen kanssa muutoinkin tuli toimia hänen poissa ollessaan. Virginia oli ollut hämmästynyt siitä, miten Coligny, Sparkin mykkä varjo, oli myöntynyt kapteeninsa määräyksiin, sanomatta sanaakaan asettaakseen tämän suunnitelmia kyseenalaisiksi.

                      Sparkin saatua asiat Eaglella kuntoon, George oli soutanut heidät rantaan. Heidän kävellessään Faithful Brideen Virginia oli vielä muistuttanut Sparkia asiasta, jonka he olivat keskustelleet jo yöllä selväksi, mutta jonka Virginia halusi vielä kerran ottaa puheeksi, kuin varmuuden vuoksi. Se kuitenkin oli ollut ehto, jolla hän oli lähtenyt mukaan tähän suunnitelmaan, tähän seikkailuun.

                      ”Vielä muistin virkistämiseksi, Sparky”, hän oli sanonut ennen kuin he olivat astuneet sisään Faithful Brideen, pysäyttäen miehen tarttumalla tätä käsivarteen ja pidättäen tätä hetkisen. ”Jos sinä todella uhkaat hänen henkeään, huomaat, että minä ja miehistöni emme enää ole sinun puolellasi, vaan sinua vastaan.”

                      ”Se tuli jo selväksi”, Spark oli sanonut ja kiskaissut itsensä irti Virginian otteesta. ”Sanoinhan, että minulla ei ole aikomusta tappaa häntä, vai enkö sanonut? Minä aion panna hänet maksamaan monikertaisesti tämän”, hän oli vienyt kätensä puuttuvalle korvalleen kuin arastellen koskettaa sitä, ”mutta minä en ole kohtuuton. Minun puolestani Jack Sparrow saa elää.”

                      Virginia oli mutissut jotain osoittaakseen ymmärtäneensä kuulemansa, mutta jo matkalla takaisin Virginille hän oli alkanut epäillä Sparkin halua todella antaa Jackin mennä sen jälkeen, kun he olisivat päässeet pois Isla de Muertalta – mikäli saari nyt yleensä oli olemassa, Virginia ei edelleenkään ollut aivan täysin vakuuttunut – sillä mitä Spark olisi hyötynyt siitä, että ei matkan päätteeksi heittäisi Jackia mereen? Kaiken järjen mukaan Spark saisi Jackista vain uuden vihamiehen ja niitä tällä tuntui olevan riittävästi ilmankin.

                      Saatuaan hiuksensa palmikoitua uudelleen, Virginia katsoi häntä vastapäätä istuvaa miestä tutkivasti.

                      ”No, Sparky”, hän sanoi, ”nyt olemme matkalla kohti saarta, joka ehkä on olemassa: minä, minun laivani ja miehistöni, sinä ja sinun yhdeksän miestäsi ja Jack.”

                      Spark ei hetkeen sanonut mitään, katseli vain häneen ja ihmetteli tuhannetta kertaa, kuka hän oikeastaan oli, mistä hän tuli ja mihin hän oli menossa. Hän oli edellisyönä hienovaraisesti yrittänyt udella, mutta nainen oli taitavasti väistänyt hänen jokaisen kysymyksensä.

                      Se, että hän oli ehdottanut Virginialle vaihtokauppoja, tarjonnut osuutta Isla de Muertan aarteesta, oli ollut ensin silkka päähänpisto, syötti, jonka hän oli hätäpäissään heittänyt naiselle tajuttuaan, että tällä oli purjehduskelpoinen laiva, jollaiseksi Eaglea ei kohta enää voisi nimittää, ja että tämä saattoi tietää, mistä hän Jackin löytäisi. Mutta nainen olikin tarttunut syöttiin, noin vain, ja juuri tavalla, jolla hän oli odottanut. Tämä oli halunnut mukaan, eikä ainoastaan mukaan, vaan oli suorastaan tarjonnut laivaansa Sparkin käyttöön ilman että tätä olisi pitänyt ryhtyä taivuttelemaan siihen sen perusteellisemmin. Aivan kuten Spark oli uskaltanut toivoa. Eagle oli vanha romu, jotakuinkin uppoamispisteessä, ja sen perusteella, mitä hän oli kuullut, hän arveli, ettei Eagle ehkä selviytyisi matkasta saarelle. Nainen tosiaan oli koukussa ja nyt he olivat matkalla, ja kun he tulisivat takaisin saarelta, ruuma täynnä rikkauksia, tämä laiva olisi hänen, lasteineen kaikkineen. Ei kai kukaan tosissaan kuvitellut, että Miles Spark jakaisi saaliinsa kenenkään kanssa, vähiten jonkun isotissisen lutkan, joka leikki merirosvoa? Naisen hän tappaisi ensimmäisenä, sen jälkeen kapteeni Draken. De Montaubanin äpäräveljekset hän saattaisi jättää henkiin, samoin miehistöstä kaikki ne, jotka haluaisivat liittyä hänen miehistöönsä. Ei ollut mitään syytä haaskata hyviä miehiä. Ja Jack… ah, Jack, tämän kohtalosta hän päättäisi myöhemmin. Ehkä hän antaisi tämän mennä, sen jälkeen, kun hän olisi laittanut heidän tilinsä tasan niin, että Jack toivoisi hänen sittenkin tappaneen tämän.

                      Miten nainen saattoi olla niin yksinkertainen, että oli antanut houkutella itsensä mukaan tähän? Parempi tietysti niin, mutta Spark tunsi miltei katumusta ajatellessaan, kuinka helppoa kaikki olisi, kuin varastaisi sokeripalan lapselta. Hän oli halunnut omia miehiään matkalle mukaan ja nainen oli myöntynyt yhdeksään mieheen, kuvitellen kai, ettei heistä kymmenestä olisi vaaraa tämän noin kolmeakymmentä vastaan. Se jo oli osoitus siitä, ettei nainen tiennyt mistään mitään, ei tuntenut häntä, eikä ilmeisesti halunnut kuunnella kapteeninsa neuvoja. Nainen oli ahne ja kostonhimoinen, eikä siksi osannut ajatella selkeästi, kuten tyypillistä oli. Mitäköhän tällä oli Jackia vastaan? Jack luultavasti oli pujahtanut naisen reisien väliin ja loukannut typykkää verisesti sillä, ettei ollut jäänytkin sinne. Huh, Spark ajatteli Virginiaa katsellessaan, jumalat varjelkoot meitä naisen kostonhimolta.

                      ”Saari on olemassa”, hän sanoi Virginialle. ”Minä uskon siihen ja juteltuasi asiasta Jackin kanssa, takaan, että sinäkin alat uskoa.”

                      ”Jack…” Virginia sanoi mietteliäästi. ”Ehkä meidän olisi syytä kysyä häneltä saaresta pikimiten? Varmistaaksemme, että emme ole lähdössä turhalle matkalle.”

                      Spark virnisti Virginialle, joka ei yhtynyt hänen iloonsa, istuessaan pöydän ääressä Sparkin silmissä kauniina, himoittavana ja lihallisena, niin kutsuvana yksinkertaisessa asussaan ja kahdelle palmikolle letitettyine vaaleine hiuksineen, että hänen oli muistutettava itseään siitä, että vaikka hän olikin jo kerran ottanut tämän naisen, vielä ei ollut aika tehdä sitä toistamiseen. Se olisi ollut helppoa, mutta ei kovin viisasta. Ennen kuin matka olisi ohi, hän olisi kuitenkin tehnyt sen, monta kertaa. Nyt matka oli vasta alussa ja Virgin suuntaamassa merelle, purjeiden ottaessa tuulta ja laivan rakenteiden natistessa.

                      ”Ei meillä ole kiirettä sen asian kanssa”, Spark sanoi. ”Minä tiedän suurin piirtein, minne päin lähteä ja Jack voi vielä odottaa ihan rauhassa. Usko minua, Jack on huomattavasti helpommin käsiteltävä, sanotaanko… viiden tunnin kuluttua kuin nyt.”

                      Virginia kuvitteli Jackin istumassa alhaalla tyrmässä, tunti toisensa jälkeen, pimeässä ja tämä mielikuva sai hänet viimeinkin vastaamaan Sparkin susimaiseen hymyyn. Kyllä, Jack oli ansainnut sen, että saisi odottaa epätietoisuudessa sitä, mitä oli tulossa. Ajatus oli niin erinomainen, että hän alkoi nauraa ääneen, ja hän nauroi vielä sittenkin, kun mielikuva Jackista Virginin sellissä oli väistynyt hänen muistaessaan, miltä Jack oli näyttänyt nukkuessaan alastomana Faithful Briden yläkerrassa. Hän ei ollut aiemmin nähnyt Jackia alasti ja tämän hoikan, arpien kuvioiman vartalon katseleminen oli saanut hänet tuntemaan itsensä tungettelijaksi. Se oli ollut hetki, jolloin Virginia ensimmäisen kerran oli tuntenut katumusta ryhtyessään tähän seikkailuun, mutta se ei suinkaan jäänyt viimeiseksi.