KAHDEKSAN ARKULLISTA KULTAA - Luku 6

 He vaelsivat puutarhaan, Catherinen pyydettyä sitä ennen palvelustyttöään tuomaan hänen hattunsa ja päivänvarjonsa sekä annettua ohjeet, että puutarhaan oli tuotava syömistä ja juomista. Hän oli pyytänyt myös Annaa liittymään seuraan, mutta tämä oli kieltäytynyt ja ilmeisesti närkästyneenä siitä, että häneltä oli edes pyydetty moista uhrausta, hän oli vetäytynyt omaan huoneeseensa. Catherine oli tyytyväinen; hän ei halunnut tyttöä heidän seuraansa murjottamaan, koska tilanne oli riittävän kiusallinen ilman Annaa, joka osoitti ilmein ja elein jokaisen mahdollisen tilaisuuden tullen, mitä mieltä oli kapteenista. Vaikka kapteeni ei ehkä ollutkaan mikään herrasmies, Annan olisi luullut olevan riittävän hyvin kasvatettu osatakseen käyttäytyä niin kuin ei huomaisi sitä. Toisaalta, Catherine olisi tuntenut olonsa hiukan turvallisemmaksi jos Anna olisi ollut läsnä. Kapteeni ei vaikuttanut siltä, että veisi ihailunsa katselemista pitemmälle, mutta eihän siitäkään voinut olla täysin varma. Oli niin monia muitakin asioita, joista hän ei voinut olla varma. Tuskin kapteeni hänelle sen pahempaa tekisi kuin Eliah pahimpina hetkinään.

Catherine ei huomannut, että hän huokasi ääneen ajatustensa päätteeksi.

"Murheita?" hänen vierellään kävelevä Jack kysyi.

Catherine havahtui ajatuksistaan todellisuuteen ja katsoi vierellään kävelevää miestä. Kyllä, Anna oli oikeassa, kapteeni oli likainen, mutta ei mitenkään häiritsevässä määrin. Hänen kasvonsa olivat jokseenkin puhtaat, hän oli selvästikin käytellyt partaveistä leukaansa hiljattain, ja hänen paitansakin näytti siltä kuin hän olisi saanut sen juuri räätäliltä, joskin melkoisen ryppyisenä Mutta hänen muut vaatteensa olivat kuluneet, hänen kätensä olivat lian tahrimat ja hän todellakin haisi jos oli riittävän herkkänenäinen ja lähellä sen huomatakseen. Catherine muisti nähneensä kuitenkin likaisempiakin merimiehiä, eikä hän voinut moittia kapteenia siitä, ettei tällä ehkä ollut mahdollisuutta kylpyyn tai pitää huolta vaatteistaan. Kapteeni ei suinkaan ollut likaisemmasta päästä. Tarkemmin ajateltuna hänen isänsäkin oli ollut likaisempi aina palatessaan kotiin matkoiltaan.

"Ei, ei mitään", Catherine sanoi ja hymyili, hiukan alakuloisesti, käänsi päänsä pois.

Jack ei vastannut hänen hymyynsä, ei sanonut mitään, katsoi vain häntä miettivä ilme kasvoillaan. Hän hidasti askeleitaan sen verran, että Catherine kulki pian puolisen askelta hänen edellään ja hän saattoi katsella naista tämän huomaamatta. Tosin tuskin tämä olisi huomannut, vaikka hän olisi kuinka tuijottanut; Catherine oli kiinnittänyt huomionsa polunvarren ruusuihin, taittanut ohimennen yhden ja pyöritteli sitä kädessään. Eleessä oli jotain hyvin viatonta. Nainen oli uskomattoman kaunis, sellaisella viileällä tavalla, jota saattoi vain ihailla, ei sen enempää, jo siitä syystä, että kaikessa viileydessään tämä vaikutti täysin intohimottomalta. Minkäänlainen flirtti tai avoin ihailu ei tuntunut tehoavan rouvaan, ja Jack epäili, että saisi keikistellä tälle tuomiopäivään asti pääsemättä asiassa yhtään eteenpäin. Toista maata kuin veljensä. Harmi. Ajatus siitä, että hän saisi sekä veljen että sisaren viehätysvoimansa pauloihin, oli enemmän kuin huvittava. Ehkä maksaisi kuitenkin vaivan ainakin yrittää?

Jack seurasi puhumatonta Catherinea ruusujen reunustamaa polkua, joka kaartui pienen metsikön läpi lopulta talon alapuolelle, tasanteelle, johon oli aseteltu varjoa antavan kangaskatoksen alle pöytä ja sen ympärille tuoleja. Paikka oli todella viehättävä ja siitä oli hyvä näköala alas lahdelle, jossa Black Pearl oli ankkurissa. Jack katseli ympärilleen, käveli muutaman askeleen rinnettä alas ja huomasi, että näki siitä alas laiturille. Hän näki omien miestensä lastaavan juuri veneeseen tynnyreitä, hän kuuli näiden välillä nauravan ja huutelevan toisilleen, mutta oli liian kaukana erottaakseen sanoja. Jos hän olisi huutanut, he olisivat kyllä kuulleet hänet ja todennäköisesti myöskin nähneet hänet seisovan ylempänä rinteellä, puuhun nojaillen. Silmiään siristäen Jack yritti erottaa lahdella jotain muuta kuin Pearlin ja auringossa kimaltavan meren, mutta vaikka hän tuijotti sinne niin kauan, että hänen silmiään alkoi särkeä, hän ei havainnut yhtään mitään epäilyttävää. Hän moitti itseään vainoharhaisuudesta. Jos tuolla jossain kauempana merellä todella oli laiva, Black Pearlilla se huomattaisiin aivan varmasti siinä vaiheessa, kun se yleensä olisi kaukoputken näköpiirissä. Hän tiesi, että joku oli Pearlilla koko ajan tähystämässä ja hän tiesi myös, ettei hän itse juuri tällä hetkellä voisi tehdä yhtään mitään, jos jokin laiva todella purjehtisi näkyviin.

"Olen todella pahoillani, ettei mieheni ole paikalla", Catherine sanoi keskeyttäen hänen mietteensä. Jack kääntyi häneen päin. Nainen oli istunut pöydän ääreen ja teki kädellään siron liikkeen kehottaen häntä liittymään seuraansa.

"Joudanhan minä tässä nyt vähän aikaa odottamaankin", Jack vastasi.

Kauempaa polulta kuului omituista kirskuvaa ääntä ja ruusupensaan takaa ilmestyi näkyviin palvelija, joka työnsi edellään tarjoiluvaunua, jonka pyörät eivät oikein tahtoneet kulkea soralla ja joka alamaassa siitä huolimatta pyrki karkaamaan häneltä. Jack oli äänen kuullessaan melkein vaistomaisesti laskenut oikean kätensä pistoolin perälle, mutta hellitti otteensa hitaasti huomatessaan, kuka tulija oli. Lopulta palvelija sai vaunun pöydän ääreen ja ryhtyi kattamaan pöydälle kuppeja, laseja, asetteja. Saatuaan pöydän katettua hän poistui, jättäen tyhjän vaunun jonkin matkan päähän. Catherine tarttui teekannuun ja täytti kaksi kuppia, toisti sitten pyyntönsä saada Jackin seurakseen. Jack tuli hänen luokseen, istuutui ja riisui hattunsa laskien sen viereiselle tuolille, otti muutaman pasteijan tarjoiluvadilta omalle lautaselleen.

Oli alkanut tuulla melko navakasti ja tuuli oli puhaltanut taivaan lähes pilvettömäksi niin että aurinko paistoi nyt kirkkaasti. Lahdella aaltojen keinuttamasta Black Pearlista oli kääritty miltei kaikki purjeet kokoon, jotta laiva pysyi vakaammin paikallaan. Jack, joka oli asettunut istumaan siten, että näki laivansa koko ajan, tuijotteli merelle omissa ajatuksissaan ja Catherine puolestaan oli antanut katseensa painua omiin käsiinsä. Hän tunsi itsensä väsyneeksi, liian väsyneeksi ollakseen enää edes väsynyt. Hän oli valvonut miltei koko yön vihaten Eliahia ja vihaten ennen kaikkea itseään, koska antoi miehensä kohdella itseään sillä tavoin kuin tämä teki. Vaikka hän olikin miehelle velkaa niin paljon, ei tuntunut oikealta maksaa sitä velkaa pois näin, antaa miehen satuttaa häntä. Hän oli saanut mielensä tyyntymään lopulta ja oli nukahtanut, kun olisi ollut oikeastaan jo aika herätä, ja siitä huolimatta hän tunsi, ettei pystyisi nukkumaan, jos nyt vetäytyisi omaan huoneeseensa ja yrittäisi päästä uneen hetkeksi todellisuutta pakoon. Jossain hänen tyynen pintansa alla kuohui ja mitä enemmän hän yritti hillitä sitä kuohuntaa, sen tyynemmäksi hän tunsi muuttuvansa. Hän ei osannut enää edes itkeä. Elämä on totisesti kummallista, hän ajatteli, olen mustelmilla ja istun teepöydässä miehen kanssa, jolla on helmiä hiuksissaan. Miltähän tuntuisi päästä pois tästä kaikesta?

"Anteeksi, jos olen tungetteleva", hän sanoi katkaisten pitkän hiljaisuuden muistaessaan emännänvelvollisuutensa, "mutta onko teillä perhettä, kapteeni Sparrow? Onko jossain rouva Sparrow?"

"Äh, ei", Jack vastasi ilahtuneena siitä, että nainen ei ollutkaan heittäytynyt pysyvästi mykäksi, "tuolla on minun perheeni ja vaimoni."

Hän viittasi kädellään lahdelle päin. Catherine ei ymmärtänyt hänen tarkoitustaan.

"Laivallako?" hän kysyi epäuskoisena, "Onko teidän vaimonne mukana? Miksi ette ottanut…"

"Tarkoitin, että laiva on minun perheeni", Jack keskeytti, "Black Pearl on minun vaimoni."

"Ymmärrän", Catherine sanoi ja todellakin ymmärsi. Kapteeni toi taas hänen mieleensä isän… rakkaan isän, joka oli aina puhunut laivastaan tavalla, joka sai kuulijan ajattelemaan, että laiva oli hänen perheensä enemmän kuin äiti, Charlotta, Charles ja hän itse.

"Kuulostaa varmaan pateettiselta paskalta, vai mitä?"

"Ei suinkaan", Catherine kiiruhti sanomaan hiukan kiusaantuneena miehen kielenkäytöstä.

"Ahaa", Jack sanoi ja hänen kasvoilleen nousi huvittunut virne, "Te ette pitänyt sanasta 'paska'?"

"Kapteeni Sparrow, pyydän…"

"Hyvä on, en sano enää niin", Jack veti tuolinsa lähemmäs pöytää niin että ylettyi nojaamaan siihen käsillään, kumartui pöytään nojaten Catherinen puoleen, Liian lähellä, Catherine ajatteli, mutta ei vetäytynyt yhtään taaksepäin, vaikka mielensä tekikin.

"Kiitos", hän sanoi ja sai aikaiseksi yhden hymyistään, joita hän oli aikoinaan joutunut harjoittelemaan peilinsä edessä yhä uudestaan ja uudestaan pystyäkseen peittämään sen alle oikeat tunteensa. Kapteeni kumartui vielä hiukan lähemmäs ja kaatoi huomaamattaan lasin, joka onneksi oli tyhjä. Hänen kasvonsa olivat miltei puolen metrin päässä Catherinen kasvoista ja hänen ruskeissa silmissään oli vakava katse.

"Olette taitava", hän sanoi, "mutta voitte lopettaa teeskentelyn jo."

"Mitä tarkoitatte?" Catherine antoi periksi itselleen ja nojautui hitaasti kauemmas kapteenista kunnes tunsi olevansa turvallisen välimatkan päässä. Hetken hän kuvitteli, että kapteeni osasi lukea hänen ajatuksiaan tai näki kaikki ne mustelmat, jotka hän oli yrittänyt niin huolellisesti peittää.

"Tarkoitan sitä, ettei teidän tarvitse pelätä minua", Jack sanoi ja vetäytyi hänkin taaemmas, "Yritätte niin kovasti koko ajan esittää urheaa, vaikka taitaisitte olla mieluummin missä tahansa muualla kuin minun kanssani. Ei minulla ole pienintäkään aietta teidän suhteenne. En aio raastaa teitä pensaikkoon enkä yhtään mitään muutakaan."

"Oh", Catherine hengähti, "en minä pelkää teitä."

Hämmästyksekseen hän huomasi sen olevan totta. Se pieni, terve pelko, jota hän oli tuntenut aluksi, oli hälvennyt jo aikoja sitten. Mitä tahansa muuta kapteeni olikin, niin pelottava hän ei ollut.

"No, sepä oli hauska kuulla", Jack sanoi. Selvä, hän ajatteli, se ei siis ollut sitä, mitä hän peittelee tuon hymynsä alle. Ehkä hän pelkää jotakin muuta? Veljeään? Siinä vasta omituinen mies, käyttäytyy kuin nainen olisi hänen rakastajattarensa tai vaimonsa, olkoonkin, että kyseessä on oma sisar, "En ehkä piittaa kaikista etiketin hienouksista, mutta en minä silti aivan moukkakaan ole."

"Ei, sitä te ette taida olla", Catherine sanoi tarkoittaen totta näilläkin sanoillaan. Hän kaatoi lisää teetä heille molemmille ja oli ylpeä siitä, etteivät hänen kätensä vapisseet eivätkä paljastaneet hänen tunteitaan, "Mistä te olette kotoisin, kapteeni?"

"Olen syntynyt Englannissa, jos sitä tarkoitatte, eikä siitä sen enempää. Elämäni on nyt täällä ja toisenlaista kuin siitä kai alun perin piti tulla", Jack vastasi, "Parempaa. Vapaampaa."

"Melkein kuin minun elämäni", Catherine sanoi, "paitsi ettei minun elämäni ole parempaa… tai vapaampaa."

Jack katsoi häneen kummastuneena. Catherine ymmärsi sanoneensa liikaa ja kiirehti korjaamaan sanomisiaan.

"Tietysti, kuvitelmani elämästäni olivat aivan epärealistisia silloin joskus", hän sanoi, "Tiedättehän, odotin kai prinssiä valkealla ratsulla ja petyin, kun hän ei koskaan saapunutkaan."

Hän pystyi jopa naurahtamaan sanojensa päätteeksi, vaikka hän olisi halunnut nyyhkäistä.

"Myönnän, ettei minulla ole henkilökohtaista kokemusta asiasta", Jack sanoi, "mutta voin kuvitella."

"Hyvä", Catherine sanoi ja käänsi puheen takaisin kapteeniin, "Nyt te olette siis vapaampi. Kuljetatte laivallanne tavaroita, otatte maksun siitä, mitä vielä?"

Jack harkitsi hetken. Hän nojautui yhä kauemmas Catherinesta ja katseli tätä luomiensa raosta.

"Tiedättekö kuka minä olen?" hän kysyi sitten.

"Kapteeni Jack Sparrow?" Catherine sanoi kysyvästi.

"Hah, kiitos tuosta - rakastan tuota sanaa 'kapteeni'", Jack vastasi, "Mutta ette tiedä minusta siis yhtään mitään?"

"En."

"Hyvä, ehkei teidän sitten tarvitsekaan tietää."

"Juuri nyt minusta alkoi tuntua siltä, että vaikka minun ei ehkä tarvitsisikaan tietää, niin haluan tietää."

Jack nauroi. Hän heitti päänsä taaksepäin ja nauroi pehmeää, huvittunutta naurua. Catherine yritti nopeasti laskea hänen kultaiset hampaansa, mutta nolostui omasta tungettelustaan siinä määrin, että käänsi katseensa nopeasti toiseen suuntaan. Letit Jackin leuassa heilahtelivat ja niiden helmet kilisivät toisiaan vasten. Miten omituinen hän onkaan, Catherine ajatteli.

"Rakas rouva, te olette viehättävä", Jack sanoi sitten, "ja minä jo hetken pelkäsin, että olette opetettu nukke."

Catherine oli jo alkanut tuntea olonsa paremmaksi, mutta nyt tunne hävisi. Minähän olen opetettu nukke, hän ajatteli ahdistuneena. Nukke, jonka ei tarvitse olla muuta kuin kaunis ja hiljaa. Hän kuitenkin tavoitteli huoletonta sävyä ääneensä ja sanoi:

"Hauska kuulla, kapteeni."

"Haluatteko todella tietää? Senkin uhalla, ettette pidä kuulemastanne?"

"Jos ette ole hirttosilmukasta paennut murhamies, muu ei minua pelota."

"No, sitä minä en ole", Jack vastasi. Catherine huomasi kuinka hän nosti oikean kätensä paljaalle kaulalleen ja nielaisi, eikä ymmärtänyt, mitä ele tarkoitti. Hänen kasvoillaan käväisi hetken ajan ilme, jonka Catherine olisi ollut valmis tulkitsemaan kauhuksi, mutta sitten se oli ohi eikä hän ollut varma, oliko sitä todellisuudessa ollutkaan, "murhasta minua ei sentään ole syytetty. Kaikesta muusta kai onkin."

"Te olette merirosvo", Catherine sanoi, "minä arvasin sen."

"Jep."

"Te olette ylpeä siitä?"

"Jep", Jack sanoi, "Tavallaan. Kai se on minulla verissä ja olen hyväksynyt sen."

"Verissä? Miten sellainen asia voi olla verissä?"

"Se vain on. Puhuimme vapaudesta… se on minulle vapautta. Minulla ei ole isäntää eikä edes kuningasta. Ei lakeja. Otan mitä tarvitsen, menen minne haluan."

"Nyt en tiedä, mitä minun pitäisi ajatella, kapteeni!"

Jack nauroi taas, niin sydämellisesti, että Catherinen, vaikka hän toisaalta oli järkyttynyt, oli pakko nauraa hänen mukanaan. Aivan kuin mies olisi houkutellut hänet nauramaan, eikä hän osannut vastustella.

"Toki tiedätte, mitä ajattelette", Jack sanoi, "ette vain tiedä, voitteko sanoa sen ääneen minua loukkaamatta. En minä loukkaannu, en. Sanokaa."

"Te olette rikollinen", Catherine sanoi rohkeasti, "Te vahingoitatte toisia ihmisiä."

"En minä ole rikollinen, sillä kuten sanoin, minulla ei ole lakeja", Jack kumartui uudelleen Catherinea kohti, kallisti päätään ja vangitsi Catherinen silmät omillaan, "ja mitä ihmisiin tulee", hän ojensi kätensä hitaasti pitkin pöydän pintaa kunnes se oli vain tuuman päässä Catherinen kädestä, jolloin hän äkkiä napautti smaragdisormuksen koristamalla etusormellaan pöytää ja veti saman tien kätensä pois, "niin vakuutan, että pyrin välttämään kenenkään vahingoittamista."

Catherine oli iloinen siitä, että hän istui. Jos hän ei olisi istunut, hänen olisi ollut pakko tässä vaiheessa istuutua. Ei, hän ei todellakaan pelännyt tätä miestä, mutta tapa, jolla tämä puhui itsestään, oli niin uskomattoman julkea, että häntä huimasi ajatellakin, mitä Eliah olisi sanonut, jos olisi ollut kuulemassa heidän keskustelunsa. Kapteeni pöyhkeili sillä mitä hän oli, ja entä hän itse - hän ei osannut olla kauhistunut, vaan enemmänkin utelias. Hän oli varmasti tullut hulluksi. Tai hän oli niin väsynyt, ettei enää hallinnut omaa järkeään. Tai sitten kapteeni oli lumonnut hänet. Niin sen täytyi olla, sillä seuraavaksi hän kuuli itsensä sanovan:

"Mutta aina sitä ei voi välttää?"

Jack pudisti päätään.

"Ei voi", hän sanoi, "mutta älkää kuvitelko, että minä kuljen ympäriinsä murhaamassa viattomia ihmisiä. Sitä minä en tee. Niin kalliilla hinnalla en osta vapauttani. Paitsi jos minun on todella pakko."

"Mitä tarkoitatte?"

"En mitään", Jack nosti molemmat kätensä ylös kuin torjuakseen koko puheenaiheen, "Unohtakaa tuo viimeinen. Puhutaan iloisemmista asioista. Kauniimmista asioista. Puhutaan teistä, arvon rouva."

"Minusta?" Catherine häkeltyi jälleen, eikä voinut ymmärtää itseään. Hän oli ollut salaa ylpeä siitä, ettei yksikään mies, joka häntä oli yrittänyt hakkailla, kuka hienovaraisemmin, kuka vähemmän hienovaraisesti, ollut koskaan saanut häntä hämilleen. Samalla tyyneydellä hän oli ottanut vastaan jokaisen kohteliaisuuden, jopa ne karkeimmatkin huomautukset, ja nyt kapteeni Sparrow liki koomisine eleineen sai tuntemaan hänet paitsi hämmentyneeksi niin myös tärkeäksi ihmiseksi. Kapteeni puhui hänen kanssaan toisella tavoin kuin kukaan muu harvoin vaivautui puhumaan. Aivan kuin kapteeni olisi pitänyt selvänä, että hänellä oli jotain sanottavaa. Eliah kun ei yleensä halunnut hänen sanovan yhtään mitään. "Pelkään pahoin, ettei minussa ole mitään puhumista."

"Ai ei vai?"

"Ei. Minä olen viettänyt hyvin hiljaista ja vaatimatonta elämää", Catherine vastasi ja katsahti kapteeniin, "ensin isäni kotona, sitten mieheni kotona."

"Omituisesti sanottu."

"Mikä?"

"Tuo. Eikö miehenne koti ole myös teidän kotinne?"

Catherine hämmentyi lopullisesti eikä osannut sanoa kapteenille enää mitään. Kyyneleet pyrkivät väkisin hänen silmiinsä ja hän joutui räpyttelemään niitä kiivaasti estääkseen niitä vyörymästä esiin ja putoamasta poskilleen. Voidakseen välttyä vastaamasta hän tunki suuhunsa ensimmäisen leivonnaisen, jonka tarjoiluvadilta käsiinsä sai ja siemaisi nopeasti jäähtynyttä teetä päälle, sai sitä väärään kurkkuun ja sai yskänpuuskan.

Jack otti oman käyttämättömän lautasliinansa ja ojensi sitä Catherinea kohti Oli varmaan paras vaihtaa puheenaihetta. Rouvan tyynen ulkokuoren murtaminen oli sittenkin ollut helpompaa kuin hän oli kuvitellut, mutta hän ei halunnut mennä siinä liian pitkälle eikä kiusata naista yhtään enempää. Ei hänen tarkoituksensa ollut saattaa tätä kyynelten partaalle, koska kenenkään itkettäminen vain siksi, että hän pystyi siihen, ei ollut hauskaa. Hän ei vain ollut kuvitellut, että nainen oli tuon viileytensä alla noin haavoittuva. Kiehtovaa, hän ajatteli, täällä tapahtuu jotain kummaa.

Hän ei kuitenkaan voinut vastustaa kiusausta, vaan kun Catherine todella ojensi kätensä ottaakseen tarjotun lautasliinan vastaan, Jack hipaisi hänen rannettaan ennen kuin irrotti otteensa liinasta. Catherine tunsin hänen kosketuksensa, mutta ei juuri nyt jaksanut välittää siitä; ei pahastua eikä ilahtua. Hän halusi tämän pienen teehetken päättyvän, jotta hän pääsisi vetäytymään omaan makuuhuoneeseensa, nukkumaan, yksin. Kapteeni oli huonoa seuraa, järkytti hänen koko sisintään puolihuolimattomilla huomautuksillaan, jotka silti osuivat suoraan maaliinsa.

"Teidän veljenne on viettänyt vähän toisenlaista elämää?" Jack kysyi, kun Catherine oli saanut ajatuksensa kokoon ja oli ottanut kasvoilleen tavanomaisen viileän ilmeensä. Kuin naamion, Jack ajatteli.

Catherine ilahtui Jackin ottaessa puheeksi hänen kannaltaan turvallisemman aiheen.

"Niin, hän oli joitakin vuosia Englannissa", hän myönsi, "ja hänen aikomuksensa oli jäädä sinne, mutta hän ei oikein hallinnut tilannetta, että hän oli oma herransa ja että hänellä oli rahaa käytettävissään ilman, että kukaan oli valvomassa, miten ja minne hän sitä käytti. Se yksinkertaisesti loppui…. ja Charles palasi tänne."

"Hän ei vaikuta oikein tyytyväiseltä tilanteeseen."

"Oletteko keskustellut hänen kanssaan?" Catherine kysyi hämmästyen. Hänen oli vaikea kuvitella Charlesia, aina yhtä huoliteltua ja omasta arvostaan hyvin tarkkaa veljeään, keskustelemassa kapteenin kanssa asioistaan. Eihän hän kertonut niistä koskaan muille kuin hänelle, miksi hän niistä jollekin tuntemattomalle merirosvolle kertoisi.

"Hän oli illalla luonani Black Pearlilla", Jack sanoi, "ja jäi lopulta yöksikin, olosuhteiden pakosta."

"Niinkö? Minä en tiennyt". Catherine oli entistäkin hämmästyneempi. Charles oli käynyt toivottamassa hänelle hyvää huomenta ja ilmoittanut lähtevänsä ratsastamaan, mutta ei ollut maininnut mitään Black Pearlista ja kapteenista. Hän oli kuvitellut, että Charles kertoi hänelle aina kaiken. Toisaalta, niin kai Charleskin luuli hänestä.

"Hänhän ei tiedä mitään miehenne asioista, eihän?" Jack uteli kevyeen keskustelusävyyn. Catherine myönsi, "No, entä te itse? Eikö teitäkään kiinnosta kaupankäynti tai se, mistä kaikki varallisuutenne tulee?"

Catherine pudisti päätään. Hän avasi suunsa jo vastatakseen, kun kuuli ääniä. Hän ja Jack kääntyivät molemmat katsomaan ylös vievälle polulle. Eliah Parkins ja hänen lankonsa lähestyivät heitä molemmat.

"Kapteeni Sparrow", Parkins tervehti, kun he ehtivät lähemmäs, "Kuulin, että olette kaipaillut minua. Toivottavasti ette ole joutunut odottamaan tuskastuttavan kauan?"

"Ei, en ole", Jack vastasi ja katsoi Catherineen, jonka kasvoille oli kohonnut omituinen ilme, aivan kuin tämä olisi halunnut nousta ja juosta tiehensä, mutta pelkäisi tehdä sitä, "kaunis rouvanne on pitänyt minulle seuraa."

"Hyvä", Parkins sanoi, laski kätensä vaimonsa olkapäälle ja puristi sitä, "nyt kaunis rouva on tehnyt tehtävänsä ja voi poistua tärkeämpiin töihinsä."

Catherine nousi hitaasti ja rauhallisesti, taivutti päätään viehkeällä liikkeellä Jackiin päin kuin sanoakseen tälle näkemiin ja lähti kulkemaan polkua ylöspäin. Charles kääntyi katsomaan hänen peräänsä, mutta ei sanonut mitään. Jack, joka oli jäänyt istumaan miesten tullessa paikalle, tuli mielessään siihen tulokseen, ettei kuulunut hänelle, mitä ongelmia herrasväki Parkinsilla oli keskenään - oli parempi olla puuttumatta asiaan ja ehkä oli parempi myös käyttäytyä kuin olisi huomannut mitään siitä, mitä hän oli ollut huomaavinaan. Loppujen lopuksi, hänhän halusi vain päästä lähtemään täältä.

"Pääsenkö lähtemään huomenna, kuten sovittiin?" hän kysyi. Parkins vakuutti kaiken olevan kunnossa; hänen tavaroitaan tuotiin parhaillaan alas laiturille ja niitä päästäisiin lastaamaan Black Pearliin aivan tuota pikaa.

"Lukuun ottamatta sitä pientä tavaraerää", hän sanoi matalalla äänellä ja kumartui puhuessaan Jackin puoleen, jotta hiukan taaempana seisova Charles ei kuulisi hänen sanojaan. Jack huomasi Charlesin liikahtavan eteenpäin kuunnellakseen, "sekä lupaamiani aseita ja ammuksia, niiden hankkimisessa minulla meni vähän aikaa, mutta uskon, että illaksi nekin ovat täällä. Charles?"

Charles astui eteenpäin, innokkaana ja valmiina osallistumaan keskusteluun.

"Sinä voit saattaa kapteeni Sparrow'n alas rantaan", Parkins sanoi, "Uskon, että kapteeni haluaa olla valvomassa lastausta. Vai erehdynkö, kapteeni?"

"Et erehdy, kaveri", Jack vastasi, otti hattunsa, asetteli sen päähänsä ja nousi kääntyen sitten Charlesin puoleen, "Mennään tai päivä on ohi ennen kuin huomaammekaan."

Charles irvisti mielenosoituksellisesti. Ei niin, etteikö hän olisi mielellään jäänyt kapteenin seuraan, mutta hän ei pitänyt tavasta, jolla Eliah käskytti häntä.

"Mennään", hän sanoi Jackille.

He palasivat Parkinsin talolle, kiersivät sen ja laskeutuivat alas rantaan, jossa juuri isoista vankkureista purettiin tynnyreitä ja paaleja laiturille. Jack oli tyytyväinen näkemäänsä; he saisivat tavarat kuljetettua Black Pearlille iltaan mennessä, ja aamulla toivottavasti he voisivat noutaa kullan ja ammukset, päästen lähtemään juuri sovitussa aikataulussa. Hän tunsi, ettei pääsisi kyllin nopeasti pois täältä. Ehkä hän oli todellakin vainoharhainen, mutta ei päässyt eroon ajatuksesta, että kaikki ei ollut kohdallaan.

"Mitä pidit sisarestani?" Charles kysyi keskeyttäen hänen mietteensä, "Sinähän illalla sanoit kaipaavasi hänen seuraansa."

Jack mutristi suutaan.

"Kaunis", hän sitten sanoi ja vilkaisi Charlesiin syrjäsilmin, "ja siinäpä se. Hänestä on vaikea päästä selvyyteen."

Charles näytti helpottuneelta, mutta ei sanonut mitään. Hän käänsi katseensa merelle ja Black Pearlille, josta juuri soudettiin venettä rantaa kohti. Laiva oli hänen käsityksensä mukaan juuri sellainen, joksi sitä mainittiinkin; erinomainen. Sen perusteella, mitä hän sitä oli nähnyt ja mitä hän laivoista ymmärsi, se oli todella arvokas rahassakin mitattuna, eikä vähiten kiitos sen nopeuden ja aseistuksen. Ja sitten joku mitätön Jack Sparrow omisti sen. Tai ei ehkä mitätön, sillä kieltämättä Sparrow oli kiehtova kaikessa omalaatuisuudessaan, mutta myös naurettava ihmeellisine elkeineen. Siinä hän nytkin seisoi, navakan tuulen leikkiessä hänen hiuksillaan ja niistä roikkuvilla killuttimilla, lepuuttaen kättään toista kättään pistoolinperällä sievistelevässä asennossa. Ärsyttävä, Charles ajatteli, todella ärsyttävä - ja toisaalta, kun hän muisteli edellisiltaa, hän ei voinut olla miettimättä, mahtaisiko kapteeni paljonkaan vastustella, jos hän upottaisi sormensa noihin sotkuisiin hiuksiin ja vetäisi kapteenin luokseen, aivan kiinni itseensä ja sitten…

"Ei helvetti!" hän kirosi ääneen häveten omille teilleen karanneita ajatuksiaan. Kapteeni käänsi päänsä hänen suuntaansa silmät suurina.

"Täh?" hän kysyi.

"Pitää mennä", Charles sanoi nopeasti ja syöksyi tiehensä kasvot punaisina.