RAKKAUS VAI VELVOLLISUUS - Luku 4

                      Jäätyään jälleen yksin Jack rentoutui silminnähden. Norringtonin poistuttua hän ei enää yrittänyt lähes pakonomaisesti näyttää huolettomalta ja jos joku olisi ollut salaa tarkkailemassa häntä, hänessä tapahtuva muutos olisi ollut helposti havaittavissa. Ajatus siitä, mikä häntä odotti, mikäli hän ei pääsisi pakoon noin vuorokau­den kuluessa, hermostutti häntä ja se näkyi hänen kasvoiltaan, hänen maatessaan siinä otsa rypyssä ja pureskel­len huomaamattaan viiksiään. Hän tuijotteli aikansa kattoon avoimin silmin, painoi sitten vapaan kätensä tiukasti silmilleen, jätti sen siihen ja huokaisi syvään.

                      Hän tiesi, että hänen oli pakko päästä pakenemaan ennen kuin Norrington luovuttaisi hänet varsinai­sen oikeuslaitoksen käsiin, koska sen jälkeen häntä vartioitaisiin tarkemmin, eivätkä pakomahdollisuudet muutoin­kaan olleet kovin suuret. Maineesta oli myös haittansa; hänen tiedettiin paenneen viranomaisten käsistä niin monta kertaa, että kun häneltä osattiin jo odottaa pakoyritystä, kaikki mahdollisuudet siihen karsittiin kerta kerralta yhä pienemmiksi. Hän tiesi, että jonakin päivänä hän ei enää pakenisi. Toivottavasti se ei ollut nyt edessä. Hän ei us­konut ihmeisiin tai siihen, että kukaan tällä kertaa auttaisi häntä. Nuori Turner oli poissa kaupungista ja Black Pearl oli matkalla Tortugalle, mikä jätti jäljelle vain Elizabethin, eikä Jack keksinyt, mitä tyttö voisi tehdä hänen hyväk­seen. Sulattaa Norringtonin sydämen naisellisilla tempuillaan? Erittäin epätodennäköistä. Elizabeth tuskin viettelisi miestä saadakseen haltuunsa kahleiden avaimen. Jos Will Turner olisi ollut hänen tilallaan, asia olisi ollut täysin toinen, mutta ryhtyisikö tyttö hänen takiaan mihinkään niin arveluttavaan temppuun? Jos Elizabeth oli poissa las­kuista, ketä jäi jäljelle? Ei ketään. Saarella oli ihmisiä, jotka olivat hänelle palveluksen velkaa, mutta heistä ei ollut mitään hyötyä tässä tilanteessa, hän ei saisi kenellekään sanaa ajoissa, lisäksi hän epäili heidän halukkuuttaan yleensäkään auttaa häntä, vaikka olisivatkin tietoisia hänen ahdingostaan. Jos mies, joka ulospäin piti pystyssä kunniallisen kansalaisen julkisivua, oli palveluksen velkaa merirosvokapteenille, joka tiesi hänestä asioita, joilla saattoi halutessaan jopa kiristää häntä, hän tuskin oli innokas ryntäämään apuun samaisen merirosvokapteenin seisoessa hirttolavalla. Ei, Jack ei todellakaan uskonut sellaiseen ihmeeseen. Hän oli aivan omillaan, jälleen ker­ran.

                      Norrington oli päättänyt asettaa velvollisuuden rakkauden edelle välittämättä siitä, mikä sen hinta oli – vaikka se olisi Elizabethin lopullinen menettäminen. Jack näki sen hänestä. Norrington oli silkkaa jäätä ja kiveä, ja tehtyään päätöksen, että Jack Sparrow sai mennä hirteen, hän ei päätöstään pyörtäisi. Jack tiesi, ettei onnistuisi puhumaan itseään vapaaksi, eikä siinä onnistuisi hänen puolestaan kukaan muukaan, ei edes Elizabeth. Asia olisi saattanut olla toinen, jos Elizabeth olisi nainut Norringtonin nuoren Turnerin sijasta… Jos, jos, jos! Elizabethilla ei ollut aseita kääntää Norringtonin päätä sen enempää kuin Jackilla itselläänkään tässä tilanteessa. Jep, kapteeni Jack Sparrow todellakin oli omillaan.

                      Tietysti, vielä oli sotamies Wilkins, joka oli hänen kanssaan varuillaan, mutta ei aivan riittävän varuil­laan. Jack oli päästänyt käsistään pari tilaisuutta, jolloin olisi voinut iskeä miehen tajuttomaksi, eikä vähiten siksi, ettei ainakaan vielä ollut keksinyt, miten se häntä hyödyttäisi. Miehellä ei näyttänyt olevan asetta, eikä avaimia liioin, joten häneen käsiksi käyminen olisi silkkaa ajanhukkaa.

                      Jack nosti käden silmiltään ja työnsi sen paitansa alle tunnustellen kyljessään arpeutumassa olevaa haavaa. Niin mitätön raapaisu ja silti niin paljon harmia. Elämä totisesti osasi näyttää nurjan puolensa hänelle jos­kus. Viimeisen reilun viikon aikana kaikki oli mennyt aivan perseelleen, eikä hän tiennyt, ketä siitä syyttää. Itse­äänkö? Hän ei ollut kuunnellut järkipuhetta ja pysytellyt poissa näiltä vesiltä, joiden oli tiennyt olevan vähän liian kuumia hänelle ja Black Pearlille. Tietenkin hänen oli pitänyt saada pitää oma päänsä ja hän oli purjehtinut suoraan Charles Goldin järjestämään ansaan. Että hän oli ollut typerä Charlesin suhteen! Toisaalta, mistä hän olisi voinut edes aavistaa, mitä oli ollut tekeillä? Jos hänen jotakuta olisi pitänyt epäillä epärehellisillä korteilla pelaamisesta, niin hän olisi veikannut Eliah Parkinsia, joka kuitenkin oli pitänyt oman osansa heidän sopimuksestaan kunnes oli tajunnut, että hän oli hiukan lempinyt rouva Parkinsia. Paljon melua tyhjästä.

                      ”Voi paskat”, hän sanoi ääneen. Hänen olisi tehnyt mieli rikkoa jotain, mutta koska mitään rikottavaa ei ollut, hän tyytyi potkaisemaan vuoteen jalkopäähän liukuneen peitteen lattialle kera Elizabethin siihen laskeneen vaatepinkan, niiden levitessä lattialle kauas sängystä. Hän tempoili hetken raivoisasti kahlittua kättään, mutta ei tälläkään kertaa onnistunut muuta kuin satuttamaan itseään ja ranteessa tuntuva kipu sai hänet rauhoittumaan. Kun hän tunsi tasaantuneensa, hän nousi istumaan ja nosti jo kätensä vetääkseen Elizabethin hiusneulat hiuksis­taan, mutta avaimen naksahdus oven lukossa varoitti häntä. Hän laski kätensä nopeasti alas ja nojautui mukavasti sängynpäätyyn ottaen kasvoilleen hämäävän raukean ilmeensä.

                      Tulija ei ollut Wilkins, kuten hän oli kuvitellut, eikä Elizabeth, kuten hän oli toivonut, vaan sotilas, jota hän ei muistanut aikaisemmin nähneensä, Wilkinsiä nuorempi, pienikokoisempi ja kuten Jack välittömästi huomioi, musketilla aseistettu. Aseen tämä tosin jätti huoneeseen tultuaan nojalleen seinää vasten oven läheisyyteen, as­tuen sitten peremmälle.

                      ”Kuka sinä olet?” Jack kysyi. Tulijan katse osui lattialla lojuviin vaatteisiin.

                      ”Ollaanko sitä vähän riehuttu?” hän kysyi ja nosti katseensa Jackiin, joka näki hänen silmissään ilkeyttä, jopa vihaa, ennen kuin hän kumartui nostelemaan vaatteita lattialta ja viskasi ne yhtenä myttynä Jackin jalkoihin, ”Noin. Antaa olla viimeinen kerta, kun minä joudun täällä siivoamaan, Sparrow.”

                      ”Minä olen kapteeni Sparrow sinulle, poika” Jack tiuskaisi ja hillitsi vaivoin halunsa vetäytyä taakse­päin, kun sotilas harppasi hänen luokseen sen näköisenä, että aikoi iskeä häntä nyrkkiin puristetulla kädellään. Tämä kuitenkin pysähtyi aivan vuoteen vierelle ja sanoi kiukun vääristäessä hänen kasvojaan:

                      ”Minua ette nimittele pojaksi! Minä olen teille kersantti Raffet ja vakuutan, etten ole lainkaan niin hellämielinen kuin sotamies Wilkins.”

                      ”Ai jaa?” Jack sanoi välinpitämättömästi, mikä näytti ärsyttävän kersantti Raffetia entistä suurem­paan kiukkuun, koska tämän kasvot kävivät punaisemmiksi, ”Missä Wilkins on?”

                      ”Sotamies Wilkins on vapaalla” Raffet sähähti yhteen puristettujen hampaidensa välistä, ”ja minä olen hänen tilallaan.”

                      ”Et näytä siltä, että olisit kovin iloinen asiasta, poika”, Jack totesi silmäillen Raffetia pilkallisesti. Tämä pudisti päätään.

                      ”Ei, päinvastoin, minä olen oikein iloinen”, hän sanoi kumartuen lähemmäs Jackia, nojautuen kädel­lään sängynpäätyyn, ”Ette taida muistaa minua?”

                      Jack katsahti häneen ylöspäin. Hän ei todellakaan muistanut koskaan nähneensä miestä kapeine kasvoineen ja vaaleine silmineen. Hän keikautti päätään ja mutristi suutaan ilmaistakseen, että kersantti Raffet oli hänelle aivan outo. Raffet kumartui yhä lähemmäs Jackin arvioidessa, oliko vaivan arvoista yksinkertaisesti tarttua tämän kurkkuun ja nopealla liikkeellä kaataa tämä vuoteelle.

                      ”Mutta minä muistan teidät”, Raffet sanoi, ”iskitte minut tajuttomaksi paetessanne omista hirttäjäisis­tänne vuosi sitten.”

                      ”No, mitä siitä sitten?” Jack kysyi ja kuljetti silmiään pitkin Raffet’n univormua yrittäen arvioida, oliko tällä mitään käyttökelpoista vaatteissaan tai taskuissaan, jotain, joka sopisi lukon tiirikoimiseen paremmin kuin hiusneulat. Hän oli alkanut epäillä, etteivät ne olleet lainkaan sopivia, ”Ei se ollut mitään henkilökohtaista.”

                      ”Minulle oli”, Raffet sanoi, ”koska sen lisäksi upotitte laivan, jolla vaimoni oli tulossa Port Royaliin.”

                      ”Niin? Jos hän ei tullutkaan, niin ei se minun vikani ole”, Jack sanoi yhä ikävystyneemmän oloisena. Hän arveli, että jos ärsyttäisi Raffet’ta vielä vähän, tämä todennäköisesti löisi häntä kohta.

                      ”Kyllä hän tuli” Raffet sanoi ja vetäytyi Jackin yllätykseksi taaksepäin, palaten ovensuuhun, mihin oli jättänyt muskettinsa, ”mutta mitään muuta ei sitten tullutkaan, koska te veitte kaiken muun paitsi vaatteet hänen yltään. Ei hänellä paljon omaisuutta mukanaan ollutkaan, mutta nyt ei ole sitäkään.”

                      Jack kohautti harteitaan. Valitettavaa, mutta hän ei vaivautunut ajattelemaan uhriensa mahdollisia kärsimyksiä. Tietenkään hän ei ollut vailla minkään pikkurouva Raffet’n roposia, mutta ei häneltä liioin herunut myötätuntoa tämän menetyksen johdosta. Hän oli kuitenkin säästänyt tämän hengen; hän oli varsin reilu ollakseen merirosvo, eikö totta? Ei, kapteeni Jack Sparrow’lla ei ollut mitään syytä vuodattaa kyyneleitä, eikä edes krokotiilin kyyneleitä tekojensa ja niiden seurausten takia. Ei aikaa, eikä mielenkiintoa. Miehen täytyy tehdä, mitä miehen täytyy tehdä. Hän hyväksyi tekojensa seuraukset niin muille kuin itselleenkin ja jos se ei sopinut muille, niin mitä siitä sitten? Mitä siitä.

                      ”Minä vihaan merirosvoja” Raffet sanoi tarttuen muskettiinsa, ”ja erityisesti minä vihaan teitä, Sparrow.”

                      Vastoin Jackin hetkellistä oivallusta siitä, että kersantti aikoi ampua hänet siihen, kahlittuna vuotee­seen, tämä vain siirsikin aseensa lähemmäs huoneen nurkassa olevaa mukavannäköistä nojatuolia, istui siihen ja asetti aseen poikittain polviensa päälle, näyttäen siltä, että aikoi jäädä siihen pitemmäksikin aikaa. Se ei sopinut Jackin suunnitelmiin.

                      ”Hyvä”, hän sanoi, ”tuli selväksi, mitä ajattelet minusta, ja nyt voit häipyä siitä, poika.”

                      Raffet nauroi pilkallisesti.

                      ”En minä häivy mihinkään”, hän sanoi, ”sanoinhan olevani toista maata kuin se idiootti Wilkins. Mi­nulle on ensiarvoisen tärkeää, että päädytte hirteen, enkä jätä teitä hetkeksikään silmistäni. Aion istua juuri tässä näin, koko vartiovuoroni ajan.”

                      ”Vai niin”, Jack sanoi äänensävyllä, joka kertoi Raffet’lle, että hänelle oli samantekevää, vaikka tämä olisi viettänyt vartiovuoronsa käsinseisonnassa keskellä lattiaa. Voi helvetin kuustoista, hän manasi mielessään.

***

                      ”Minä pyydän, James!” Elizabeth sanoi ties monennenko kerran, aina vain, päivä päivältä vetoavam­min. James pudisti päätään joutuessaan antamaan jälleen saman vastauksen.

                      ”Ei, Elizabeth” hän sanoi tyttöön katsomatta, ”en halua edes puhua siitä asiasta kanssasi.”

                      Elizabeth huokasi alistuneesti. He istuivat van der Bergin avarassa salongissa, sen rauhallisim­massa nurkassa, pienellä sohvalla, vierekkäin, mutta säädyllisen välimatkan päässä toisistaan. He olivat molem­mat kutsutut van der Bergille pieneen musiikilliseen illanviettoon ja maistelivat nyt varsinaisen ohjelman päätyttyä tarjottua iltapalaa, hoitaen sosiaalisia velvollisuuksia vaihtamalla muutaman sanan muiden vieraiden kanssa. Hei­dän jäätyään hetkeksi kahden Elizabeth oli ottanut puheeksi asian, jonka James oli pelännyt tämän ottavan ja josta hän oli enemmän kuin haluton puhumaan. Jack Sparrow. Kirottu Jack Sparrow – miksei tämä ollut ymmärtänyt pysyä poissa? Mies oli varsinainen kiusankappale, eikä James ollut kuluneen vuoden aikana osannut päättää, mikä tämä oikein oli kaikkine ihmeellisine elkeineen ja venkoiluineen. Älykäs ja ovela, kyllä, ristiriitainen, tasapai­noton, ärsyttävä ja samalla oudolla tavalla kiehtova. Kuin arvoitus, jonka Jamesin rationaalinen mieli olisi mielellään ratkaissut. Kuka hän oli, mistä hän oikein oli tullut ja ennen kaikkea, miksi miehestä, joka ilmiselvästi oli kotoisin yläluokasta, oli tullut merirosvo?

                      Miksei Jack Sparrow ollut ollut laivallaan, vaan oli ilmestynyt Jamesin vaivoiksi, sotkemaan hänen elämänsä? Kun Sparrow oli vuosi aiemmin häipynyt Port Royalista yhtä näyttävällä tavalla kuin kuulemma oli sinne saapunutkin, hän oli kuvitellut, ettei hänen tarvitsisi nähdä tätä enää koskaan ja oli ollut helpottunut asiasta. Sit­temmin hän oli kuullut niin huhuja kuin saanut tietojakin Sparrow’n ja Black Pearlin liikkeistä siellä täällä Karibian­meren saarilla, mutta ei ollut antanut sen järkyttää mielenrauhaansa. Black Pearl oli nähty Havannassa tai Santo Domingossa, Black Pearl oli seilannut lähellä Panaman rannikkoa. James oli työntänyt Sparrow’n mielestään, kes­kittynyt työhönsä ja elänyt elämäänsä miten parhaiten taisi, kestänyt Elizabethin häät ja oppinut piilottamaan todel­liset tunteensa niin Elizabethilta kuin kaikilta muiltakin. Elämä oli ollut melkein mukavaa. Ei ongelmia, paljon työtä ja jos hirtettäviä merirosvoja oli, kukaan ei, luojankiitos sentään, ollut Jack Sparrow.

                      Ei niin, ettäkö James olisi tuntenut mitään kovin henkilökohtaista miestä kohtaan. Ei ainakaan sääliä. Sparrow oli rikollinen ja häntä koskivat samat lait kuin ketä tahansa muutakin, eikä Jamesin tehtäviin kuulunut an­taa hänelle mitään erityiskohtelua siksi, että hän nyt sattui olemaan Jack Sparrow. Oli tietysti vahinko, että niinkin kyvykäs mies kuin Sparrow oli päättänyt käyttää kykyjään rikolliseen toimintaan, mutta omapahan oli valintansa. James oli valinnut toisin ja siksi he olivat nyt vastakkaisilla puolilla.

                      Ongelma oli siinä, että Jack Sparrow oli kahdella jalalla kulkeva ongelma. Tämä putkahti esiin milloin mistäkin, livahti taas tiehensä ja jätti jälkeensä melkoisen sotkun sen lisäksi, että teki tempuillaan hänet naurunalai­seksi. Kieltämättä siinä asiassa oli jotain, jota James olisi saattanut sanoa henkilökohtaiseksi; hän ei halunnut edes muistella niitä kertoja, kun Sparrow oli nolannut hänet. Hän ei missään tapauksessa vihannut miestä, eikä halunnut vihansa takia nähdä tätä hirressä. Oikeastaan hänelle oli yhdentekevää, joutuisiko tämä hirteen vai ei. Mies nyt vain oli merirosvo ja tiesi itsekin, että todennäköisyys tulla hirtetyksi oli melko suuri. Jos pelkää sitä, on parasta pysytellä kaidalla tiellä. Ja jos virkavallan edustaja alkaa hempeillä, on parasta riisua univormu ja ryhtyä vaikka viljelemään banaaneja sen sijaan.

                      James ei myöskään voinut sanoa pitävänsä miehestä. Sparrow oli ennen kaikkea ärsyttävä, kävi hermoille. Mies oli umpikiero, paatunut valehtelija ja itsekeskeinen. Nokkela. Mielenkiintoinen. Hauska. Kertakaikki­sen uuvuttava. James olisi enemmän kuin mielellään ottanut miehestä mittaa muutenkin kuin vain sanallisella ta­solla; muutama kunnon isku olisi varmasti riittänyt pyyhkimään omahyväisen hymyn tämän kasvoilta.

                      Kuultuaan, että Black Pearl oli nähty Jamaikan etelärannikon läheisyydessä, James oli tuntenut halua iskeä päänsä vasten työpöytäänsä. Elämä todellakin oli ollut likipitäen miellyttävää ja tietenkin Sparrow lai­voineen ilmestyi juuri silloin esiin ja häneltä odotettiin toimenpiteitä asian suhteen. Luonnollisestikin hän oli lähettä­nyt yhden laivaston aluksista partioimaan lähivesillä ja yhtä luonnollisesti Black Pearlista ei näkynyt edes kuva­jaista, vaikka sitä kuinka etsittiin, lukuun ottamatta niitä ihmisiä, jotka poimittiin merellä ajelehtineesta veneestä alukseen; he olivat kyllä nähneet niin Black Pearlin kuin kapteeni Sparrow’kin. James oli lähettänyt Dauntlessin merelle, lähtenyt itse mukaan, toivoen hartaasti, että Sparrow oli jo purjehtinut tiehensä ja oli jo melkein uskonutkin niin käyneen, kunnes kuvernööri oli kutsunut hänet luokseen melkein heti sen jälkeen, kun hän oli palannut maihin ja kertonut Charles Goldin tuoneen mielenkiintoisia tietoja Sparrow’n olinpaikasta.

                      Mitä kiihkeämmin James oli toivonut Sparrow’n häipyvän, sen lähemmäs tämä oli hiipinyt. Hänellä ei ollut ollut mitään muuta aikomustakaan kuin tehdä velvollisuutensa ja kohdata Black Pearl merellä sen jälkeen, kun se olisi poistunut Eliah Parkinsin talon edustalta, mutta siitä huolimatta hän oli tuntenut paitsi pettymystä niin myös suurta huojennusta, kun Black Pearl oli sittenkin livahtanut hänen ja Dauntlessin ulottumattomiin. Hän ei hetkeä­kään ollut kuvitellut, että voisi vain siististi vangita Sparrow’n miehistöineen ja että kaikki sujuisi jouheasti oikeuden­käynnin kautta tuomion julistamiseen ja täytäntöönpanoon – sellainen ei yksinkertaisesti ollut mahdollista Jack Sparrow’n ollessa kyseessä.

                      Eikö hän muka ollut ollut oikeassa, koko ajan? Black Pearl oli purjehtinut tiehensä, mutta Sparrow sen sijaan oli ilmestynyt Port Royaliin ja nyt hänen mukava elämänsä oli kohta pelkkä muisto. Elizabeth vaati hä­neltä mahdottomia, eikä varmasti antaisi hänelle koskaan anteeksi sitä, että hän ei voinut suostua tekemään kuten tämä halusi. Lisäksi hänen asemansa ja uransa olivat vaakalaudalla, jos joku joskus saisi tietää, että hän oli piilo­tellut Sparrow’ta kotonaan monta päivää, aivan riippumatta siitä, mitä hän tälle tekisi. Jos ja kun hän toimittaisi tämän oikeuden eteen, hän voisi jotenkin puolustella tekoaan, mikäli se tulisi ilmi, varsinkin jos hän onnistuisi saa­maan Sparrow’sta jotain irti, mutta muutoin hän saisi sanoa hyvästit tulevaisuudelleen. Hän ei mitenkään voisi suostua Elizabethin pyyntöihin enää nyt. Hän olisi vielä White Sailsissa voinut perääntyä, kävellä tiehensä ja unohtaa, että näki Sparrow’n, mikäli hänen omatuntonsa olisi antanut myöten tehdä niin. Nyt kuitenkin oli enää mahdoton perääntyä. Wilkins ja nyt myös kersantti Raffet tiesivät, kuka Sparrow oli ja että tämä oli hänen talos­saan. Hänen palveluskuntansakin tiesi, että jotain omituista oli tekeillä. Jos hän antaisi Sparrow’n mennä tai jos tämä jotenkin onnistuisi pakenemaan, oli olemassa myös vaara, että Sparrow itse kertoisi jollekin, missä oli ollut. Sellaista riskiä James ei aikonut ottaa.

                      Jack Sparrow, hän ajatteli, mikset sinä voinut pysyä poissa?

                      ”Mitä sanoit?” Elizabeth kysyi hänen viereltään.

                      ”Sanoinko minä jotain?” James kysyi.

                      ”Sanoit.”

                      ”Ajattelin ääneen. Työasioita.”

                      ”Sinä sanoit ’Sparrow’. Onko Jack sinulle pelkkä työasia?” Elizabeth kysyi riidanhaluisesti. James sekä rakasti että inhosi hänen suorasanaisuuttaan. Hänestä tuntui, että tyttö oli hänelle rehellinen uskaltaessaan sanoa ääneen, mitä ajatteli, mutta samalla hän toivoi, ettei tämä olisi ajatellut ihan niin paljon, tai ajatellut jotain muuta.

                      ”On”, hän vastasi jäykästi, ”pelkkä työasia. Enkä pidä siitä, että puhut hänestä noin tuttavallisesti.”

                      ”Miksi?”

                      ”Koska minusta tuntuu, että hän manipuloi sinua”, James sanoi, ”sinä puhut hänestä tuttavallisesti, sinä kohtelet häntä kai yhtä tuttavallisesti ja hän varmasti osaa käyttää sitä hyväkseen. Käyttää sinua hyväkseen, Elilzabeth.”

                      ”Hän ei käytä minua hyväkseen”, Elizabeth sanoi.

                      ”Ei käytä, koska minä en anna siihen tilaisuutta”, James sanoi painokkaasti, katsoen Elizabethiin vakavana, ”Usko minua; jos sallisin sinulle ja hänelle kahdenkeskiset tapaamiset, ei menisi kauan, kun hän olisi suostuttelemassa sinua hankkimaan hänelle avaimen siihen kahleeseen, eikä hän välittäisi, miten sen teet, kunhan hän vain saisi avaimen. Luultavasti hän ehdottaisi, että sinä… tiedäthän… vaikuttaisit minuun.”

                      James huomasi Elizabethin menevän hämilleen ja tunsi käyttäytyneensä tökerösti ollessaan niin suorasanainen.

                      ”Hän ei tekisi mitään sellaista”, Elizabeth sanoi painaen päänsä, ettei James lukisi vilppiä hänen silmistään.

                      ”En ymmärrä, miten sinulla voi olla hänestä niin siloinen kuva”, James sanoi, ”kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut. Oletko sinä unohtanut, kuinka hän uhkaili sinua ja käytti sinua kilpenään paetakseen?”

                      ”En ole unohtanut, enkä liioin ole unohtanut, että hän pelasti minut, kun olin vähällä hukkua”, Elizabeth sanoi nakerrellen hajamielisesti pikkuleipää. James olisi halunnut olla tuo pikkuleipä ja tulla kosketetuksi noilla huulilla, ”Hänen ei olisi ollut mikään pakko tehdä sitä, tiedäthän.”

                      ”Se kieltämättä oli hyvin hämmästyttävää”, James myönsi vastahakoisesti, ”mutta sen jälkeen en ole nähnyt enkä kuullut hänen osoittavan moista sankaruutta.”

                      ”Etkö muka? Entä se hollantilainen kauppalaiva? Hän oli huolehtinut matkustajat ja miehistön venee­seen ennen kuin laiva oli uponnut.”

                      ”Elizabeth!” James sanoi järkyttyneenä, ”Hän itse upotti sen laivan! Ja ryösti sen. Mitä sankarillista siinä on, ettei hän sen päätteeksi antanut miehistön ja matkustajien hukkua?”

                      ”Kyllä se jotain hänestä kertoo”, Elizabeth intti, ”minun tuntemani Jack Sparrow ei koskaan tahalli­sesti satuttaisi…”

                      Häneen lauseensa keskeytyi, kun James nousi seisomaan. Heitä lähestyi tummapukuinen nainen, jonka ihon vaaleutta puvun väri ja miltei mustat, yksinkertaiselle kampaukselle kootut hiukset korostivat. Tummien kulmakarvojen alla olivat siniset silmät, suora ylimyksellinen nenä ja pieni suu, joka oli kaartunut hienoiseen hy­myyn.

                      ”Kommodoori Norrington”, hän sanoi ojentaen kätensä Jamesin suudeltavaksi. Elizabeth nousi seiso­maan ja vaihtoi poskisuudelman naisen kanssa, ”ja rakas Elizabeth.”

                      ”Rouva Parkins”, James vastasi, ”miten jaksatte? Hämmästyin nähdessäni teidät täällä.”

                      ”Kiitos, jaksan oikein hyvin, tilanteeseen nähden”, Catherine Parkins sanoi nyökäyttäen päätään, ”Halusin vähän päästä ihmisten pariin.”

                      ”Ymmärrettävää”, James sanoi ihaillen rouva Parkinsin kasvoja, ryhtiä, koko hillittyä olemusta. Tämä oli varmasti kaunein hänen koskaan näkemänsä nainen, Elizabethin jäädessä kakkoseksi, niin paljon kuin hän tyttöä rakastikin. Catherine Parkins oli kaunis, rikas ja leski. James huomasi äkkiä ajattelevansa avioliiton mahdolli­suutta tämän kanssa ja häpesi ajatuksiaan. Eliah Parkins oli haudattu vain muutama päivä aiemmin ja hän mietti avioliittoa tämän lesken kanssa!

                      ”Kuinka Anna voi?” Elizabeth kysyi.

                      ”Ei ollenkaan hyvin, kultaseni”, Catherine vastasi, ”hän on edelleen kovin järkyttynyt, eikä voi ottaa vieraita vastaan.”

                      ”Sepä ikävää”, Elizabeth sanoi myötätuntoisesti. James ajatteli Anna Parkinsin olevan järkytty­neessä mielentilassa todennäköisesti hyvin pitkään, sillä hänen arvionsa mukaan tämä ei ollut ainoastaan järkytty­nyt, vaan mieleltään järkkynyt. Oli selvä, että rouva Parkins ei päästäisi ketään tapaamaan tytärpuoltaan niin kauan kuin tämä kertoisi jokaiselle, joka suinkin oli kuulemassa, että hänen äitipuolensa oli antautunut kapteeni Sparrow’lle, joka sen jälkeen oli murhannut sekä hänen enonsa että isänsä. Yhtä vähän kuin James uskoi Spar­row’n todella murhaavan ketään, hän uskoi Catherine Parkinsin antaneen tämän edes koskettaa itseään. Mutta jotain oli tapahtunut, kunpa James vain saisi selville, mitä.

                      ”Haluan kiittää teitä”, Catherine sanoi Jamesille, ”tahdikkuudestanne ja hienotunteisuudestanne.”

                      James kumarsi kevyesti.

                      ”Jos vain jotenkin voin olla avuksi, älkää epäröikö pyytää minulta sitä”, hän sanoi tarkoittaen joka sanaa. Elizabeth vilkaisi ensin häneen ja sitten Catherine Parkinsiin. Heistä tulisi ihastuttava pari, hän ajatteli. Rouva Parkinsin hyvästeltyä heidät molemmat mitä sydämellisemmin, Elizabeth sanoi ajatuksensa ääneen. James näytti vaivaantuneelta.

                      ”Hän on todella kaunis”, Elizabeth lisäsi, ”eikä kovin vanha.”

                      ”Hän on muutaman vuoden minua vanhempi”, James sanoi heidän istuessaan takaisin sohvalle, ”mutta rehellisesti sanottuna, Elizabeth, en ole vielä valmis ajattelemaan avioliittoa, enkä usko, että hänkään.”

                      Elizabeth tunsi moitteen hänen sanoissaan, vaikka hän tuskin oli tarkoittanut niitä moitteeksi. James oli ollut valmis avioliittoon vuosi aiemmin, hänen kanssaan, mutta hän oli purkanut heidän lyhyen kihlauksensa. Kunpa hän olisi voinut toimia toisin! James oli hyvä mies, paras, jota ajatella saattoi, Williamin jälkeen, tietenkin.

                      ”Niin”, Elizabeth sanoi, ”olet oikeassa rouva Parkinsin suhteen. Niin hirvittävä onnettomuus, eikö totta? Hän kuitenkin on hyvin urhea.”

                      ”Onnettomuus?” James hymähti. Elizabeth katsahti häneen hiukan kummastuneena, sillä hänen äänensävynsä oli pilkallinen, ”Onnettomuus, joka kuljeskelee ympäriinsä punainen huivi päässään ja leuassa kaksi helmin koristeltua palmikkoa.”

                      ”Mitä ihmettä tarkoitat?”

                      James kääntyi häneen päin huulillaan viileä hymy, joka ei ylettynyt hänen silmiinsä.

                      ”Minun ei ehkä pitäisi kertoa tätä sinulle, Elizabeth”, hän sanoi, ”mutta ehkä se avaa silmiäsi edes vähän Sparrow’n suhteen.”

                      Elizabeth katsoi häneen odottavasti. James jatkoi:

                      ”En tiedä, mitä oikein on tapahtunut, mutta Sparrow’lla on jotain tekemistä Eliah Parkinsin kuoleman kanssa. Black Pearl oli kolme yötä ankkurissa Parkinsin talon edustalla, minkä seurauksena minulla on äkkiä kä­sissäni yksi ruumis ja yksi kokonaan kadonnut henkilö.”

                      ”Charles Gold?” Elizabeth kysyi. Hän muisti kuulleensa jotain puhetta asiasta. Hän ei oikeastaan tuntenut miestä, mutta oli toki tavannut tämän Parkinsilla.

                      ”Juuri hän”, James sanoi, ”hän on rouva Parkinsin veli.”

                      ”Mistä tiedät, että Jack on jotenkin osallinen asiaan?” Elizabeth kysyi, ”Ja missä Black Pearl nyt on?”

                      ”Et sinäkään voi kuvitella, että Sparrow olisi jotenkin vain sivullinen, kun jotain tuollaista tapahtuu”, James sanoi, ”Tiedän, että Black Pearl oli siellä, koska näin sen omin silmin. Rouva Parkins ei kiellä asiaa, väit­täen, että hänen miehellään oli jotain liikeasioita Sparrow’n kanssa. Liikeasioita! Merirosvon kanssa. Sparrow itse­kin myöntää olleensa paikalla, sen verran hän sentään puhuu totta; kun ei voi kerran asiaa kieltääkään. Mitä Black Pearliin tulee, niin se purjehti pois, livahti minun käsistäni ja kolme päivää myöhemmin Sparrow putkahti esiin White Sailsissa ampumahaava kyljessään. Jos sinä osaat selittää tämän minulle, niin hyvä. Sparrow ei ole halukas selittämään minulle mitään tai sitten hän keksii satuja.”

                      ”Miten minä en tiennyt tuosta mitään?” Elizabeth kysyi hitaasti, pohtien juuri kuulemaansa.

                      ”Juurihan rouva Parkins kiitti minua tahdikkuudesta ja hienotunteisuudesta”, James sanoi, ”hänen osaltaan asia olkoon loppuun käsitelty, vaikka hän tietääkin siitä paljon enemmän kuin haluaa minulle kertoa. En halua kovistella häntä tässä tilanteessa yhtään enempää. Sparrow’n kohdalla asia sen sijaan ei ole vielä ollenkaan loppuun käsitelty.”

                      ”Ymmärrän”, Elizabeth sanoi, ”Entä jos hän suostuisi puhumaan sinulle, voisitko siinä tapauksessa kuvitella…”

                      ”Ei, Elizabeth, ei!” James keskeytti hänet, ”Minä en tosiaankaan keskustele kanssasi tästä. Minä en päästä Sparrow’ta menemään. En missään tapauksessa, riippumatta siitä, puhuuko hän minulle vai päättääkö hän puhua vasta selkänahka verillä.”

                      Elizabeth värähti ja tuijotti häneen inhon ilme kasvoillaan.

                      ”Minä olen vain rehellinen”, James sanoi ennen kuin Elizabeth ehti avata suutaan, ”ja minä olen ollut sitä Sparrow’llekin. Hän tietää vaihtoehtonsa.”

                      ”Mutta”, Elizabeth aloitti. James veti jo henkeä keskeyttääkseen hänet, mutta hän teki kädellään käskevän eleen osoittaakseen, että halusi puhua loppuun asti, ”mutta jos hän puhuu sinulle ja selviää, ettei hän ole syyllistynyt mihinkään, päästäisitkö sinä sitten hänet menemään?”

                      ”En, sanoinhan jo.”

                      ”Et? Miksi et?”

                      James selitti hänelle kärsivällisesti syynsä toimia siten kuin oli Sparrow’n suhteen päättänyt toimia. Elizabeth kuunteli hänen selityksensä sanomatta sanaakaan, miettien, toisaalta ymmärtäen Jamesia, mutta sa­malla hieman tuskastuen tämän jäykkään itsepintaisuuteen. Lopulta, jo painostavaksi käyneen hiljaisuuden jälkeen Elizabeth sanoi:

                      ”Ihailen sinua, James, vaikka en voikaan olla samaa mieltä kanssasi”, äkkiä hän muisti jotain, ”Itse asiassa Jack saattaisi sanoa samaa.”

                      ”Todellako?” James sanoi pilkallisesti. Hän ei missään tapauksessa ollut vailla Sparrow’n ihailua. Oli vaikea kuvitella miehen arvostavan tai ihailevan ketään muuta kuin itseään, mutta se ihailu, jonka tämä kohdisti itseensä, olikin liki määrätöntä.

                      ”Etkö kuitenkin voisi luistaa periaatteistasi, tämän kerran?” Elizabeth kysyi, ”Ei Jack ole niin hankala kuin kuvittelet, hänen kanssaan voi päästä sopimukseen.”

                      James alkoi väsyä tytön jatkuvaan aneluun. Asiat oli kehittyneet juuri siihen suuntaan kuin hän oli pelännytkin; Jack Sparrow oli ilmestynyt Port Royaliin ja nyt hän oli jo vähällä riitaantua rakastamansa naisen kanssa tämän takia.

                      ”Minä lähden kotiin”, hän sanoi kireällä äänellä. Kotiin, todellakin, missä koko tämän raivostuttavan sotkun aiheuttaja makasi hänen vierashuoneessaan. Miksi odottaa ylihuomiseen, hänen mieleensä välähti. Miksi todellakin; hän voisi luovuttaa Sparrow’n eteenpäin jo seuraavana aamuna ja sitten mies ei olisi enää millään ta­voin hänen vastuullaan, eikä hän voisi vaikuttaa tämän kohtaloon. Hän päätti pohtia asiaa, kunhan saisi Elizabethilta rauhan.

                      Elizabeth kuitenkin halusi lähteä samaa matkaa hänen kanssaan, joten kiitettyään illasta talon isän­tää ja emäntää, he poistuivat yhdessä. Elizabethista tuntui, että he saivat mennessään muutaman pitkän, merkit­sevän katseen jälkeensä, ja hän mietti, mahtoiko James olla asiasta tietoinen, ja jos oli, välittikö tämä siitä. Luulta­vasti heidän suhteestaan kuiskailtiin aivan yleisesti heidän selkänsä takana. Elizabeth tiesi sen näyttävän ehkä liiankin läheiseltä, jos ihmisellä oli riittävän alhainen mieli näkemään siinä sellaista, mitä siinä ei ollut. Toki he olivat paljon yhdessä, niin julkisesti kuin yksityisestikin, kahden, ilman Williä, joka ei suuremmin välittävän Jamesin seu­rasta, ei ainakaan samalla tavoin kuin Elizabeth. Se oli ymmärrettävää, Elizabeth oli tuntenut Jamesin pikkutytöstä asti, eikä nähnyt tätä samalla tavoin kuin aviomiehensä näki. Will väitti Jamesin kohtelevan häntä alentuvasti ja Elizabeth myönsi, että niin James luultavasti tekikin. James oli pidättyväinen, jäykkä, suorastaan kylmä useimpia ihmisiä kohtaan, mutta Elizabeth tiesi, ettei se ollut mitään henkilökohtaista. Sotilaallisen ulkokuorensa alla James oli tunteellinen ja välittävä ihminen. Lämmin. Intohimoiseksi Elizabeth ei sentään häntä kuvitellut. Ehkä vika oli juuri siinä. Elizabeth tunsi itsensä intohimoiseksi ihmiseksi, samanlaiseksi kuin rakas Will. Kyllä, Catherine Parkins so­pisi Jamesille paljon paremmin kuin hän olisi sopinut.

                      Ehkä hänen ei olisi pitänyt viettää näin paljon aikaa Jamesin seurassa. Ihmisten puheet eivät haitan­neet häntä, mutta ne saattaisivat haitata tai jopa loukata Jamesia. Lisäksi hänestä toisinaan tuntui, että heidän läheinen suhteensa oli väärin Jamesin kohtaan yksipuoleisine tunteineen, joista ei puhuttu ja joista James ei var­mastikaan tiennyt hänen olevan tietoinen. Elizabeth mietti, mahtoiko Will tietää Jamesin rakastavan häntä yhä ja jos tiesi, mitä tämä mahtoi asiasta ajatella. Luultavasti, jos tiesi Jamesin tunteista, Will tunsi myötätuntoa tätä koh­taan. Ainakin hän tiesi, että Elizabeth rakasti häntä ja vain häntä. Rakas, rakas Will.

                      Elizabeth oli ajatellut viipyvänsä van der Bergillä pitempään ja oli lähettänyt omat vaununsa kotiin, pyytäen ajuria noutamaan hänet sovittuna kellonaikana, joten James tarjosi hänelle kyydin kotiin omissa vaunuis­saan. Ilta oli lämmin, Elizabethin oli miellyttävä olla. He keskustelivat Jamesin kanssa niitä-näitä, tunnelman heidän välillään ollessa yllättäen samalla tavoin välitön, jota se oli ollut ennen viime päivien tapahtumia, ennen kuin Jack Sparrow oli tullut kiristämään heidän välejään.

                      James ei ehkä tuntenut samoin illan tunnelmasta, sillä yllättäen hän sanoi, kun he olivat perillä Eliza­bethin luona, keskustelusävyyn:

                      ”Olen ajatellut luovuttaa Sparrow’n oikeuslaitoksen käsiin jo huomenna.”

                      ”Ei!”, Elizabeth huudahti säikähtäneesti.

                      ”Miksi ei?” James kysyi, ”Mikä merkitys sillä miehellä oikein on sinulle?” hän jäi odottamaan Elizabethin vastausta, mutta tämä vain pudisti päätään neuvottoman näköisenä, ”Sparrow on riittävän terve ruu­miiltaan ja mitä hänen henkiseen terveyteensä tulee, niin siltäkin osin hän näyttää olevan sen verran terve kuin hänestä koskaan tulee.”

                      Hän naurahti kuivasti omille sanoilleen, vaunujen pysähtyessä samassa Elizabethin ja Willin kodin portille.

                      ”Ei”, Elizabeth sanoi uudelleen, melkein kuiskaten. James ei voinut ymmärtää hänen haluaan pelas­taa Sparrow siltä, minkä tämä oli lakien ja oikeuden mukaan omilla teoillaan ansainnut. Säälikö Elizabeth meriros­voa? Rakastiko Elizabeth tätä, James kysyi itseltään, uskaltamatta kysyä sitä suoraan Elizabethilta. Ei, tietenkään Elizabeth ei rakastanut Jack Sparrow’ta.

                      Ajuri tuli avaamaan vaunujen oven Elizabethille, joka istui paikoillaan kuin siihen jähmettyneenä. Hänen silmänsä katsoivat suurina ja pyytävinä Jamesiin.

                      ”Hyvää yötä, Elizabeth”, James sanoi, saamatta vastausta. Elizabeth laskeutui alas vaunuista ja meni portista sanomatta sanaakaan hyvästiksi.