ELYSION - Luku 1

 Auringon vajoaminen horisontin taakse oli yhtä kaunista katsottavaa kuin aina ennenkin. Punainen tulipallo hukkui Karibianmeren syvyyksiin, suli yhdeksi aineeksi meren kanssa ja värjäsi sen kaikkiin punaisen ja keltaisen sävyihin. Hän rakasti tuota näkyä, ja aivan yhtä paljon hän rakasti aamuja, kun sama ilmiö tapahtui päinvastaisessa järjestyksessä idässä, jota kohti Elysion parhaillaan matkasi. Tuuli, joka aamulla laivan lähtiessä Port Royalista, oli ollut navakka, melkein myrskyinen, oli tyyntynyt ja Elysion vain lipui rauhallisesti eteenpäin, kohti Santo Domingoa.

                      Hän nojaisi kyynärpäitään laivan partaaseen, tuulenvireen leikitellessä hänen hiuksillaan, katseli merta ja auringonlaskua ja veti syvään henkeä, kerta toisensa jälkeen. Vapaa. Ja vielä parempaa; vapaa ja elossa. Miten hyvältä se taas tuntuikaan, hänen oltuaan vähällä menettää sekä vapautensa että henkensä! Täysin turvassa ja selvillä vesillä hän ei tuntenut olevansa, ei ennen kuin hän olisi takaisin Black Pearlilla, mutta ainakin hän oli monen, monen tunnin matkan päässä Port Royalista. Asiat olivat muutenkin paljon paremmalla tolalla kuin vuorokausi, saati kaksi vuorokautta sitten. Jos ei ottanut huomioon omituista kaaosta hänen päänsä sisällä – no, toisaalta, hän oli tottunut siihen, ettei siellä koskaan ollut kaikki aivan järjestyksessä. Mitä siitä. Antaa olla.

                      Aurinko humpsahti kokonaan mereen ja pimeys laskeutui hitaasti Elysionin ylle kuin musta, samettinen verho. Laivan lyhdyt oli sytytetty ja merimiehet jatkoivat normaaleissa toimissaan niiden valossa, muut matkustajat olivat ilmeisesti siirtyneet sisätiloihin, kapteenin hyttiin illalliselle, joten kukaan ei ollut häiritsemässä hänen rauhaansa. Se sopi hänelle, hän ei muuta juuri sillä hetkellä halunnutkaan kuin olla rauhassa omien ajatustensa kanssa, viettäen iltaansa tässä auringonlaskusta ja illasta nauttien, ennen kuin vetäytyisi omaan pieneen hyttiinsä. Ei kukaan tiennyt, ettei hän ehkä ollutkaan aivan tavallinen matkustaja, kapteeni Knightia lukuun ottamatta, jolle hän oli maksanut matkastaan kovan hinnan, moninkertaisesti enemmän kuin kukaan muu, mutta siihen oli ollut syynsä. Hän oli ollut pakon edessä ilmestyessään edellisenä päivänä satamaan ilman mitään matkatavaroita, haluten vain päästä Port Royalista pois niin pian kuin se oli mahdollista. Määränpäällä ei niin ollut väliä, ainoastaan sillä, että hän pääsisi lähtemään ja pian, mieluummin heti. Oikeastaan nopeammin kuin heti. Elysion oli ollut ensimmäinen laiva, joka oli lähdössä, sekin vasta aamulla, joten siihen hänen oli ollut päästävä, hinnalla millä tahansa. Hän tiesi, ettei tarvinnut omistaa kovinkaan suuria älynlahjoja ymmärtääkseen, että mies, joka hänen tavallaan suorastaan aneli pääsyä juuri tähän laivaan, luultavasti pakeni jotakin, mutta kuten aina, raha oli ratkaissut. Elysionin kapteeni oli ollut epäileväinen alkuun, pahoitellut, ettei laivalla ollut enää tilaa yhdellekään ylimääräiselle matkustajalle, mutta mitä herttaisemmin hän oli tälle hymyillyt, hymyillyt kunnes suupieliin oli alkanut koskea, ja mitä useamman kultarahan tämän kädelle laskenut, sen myöntyväisemmäksi kapteeni Knight oli käynyt. Ei niin, että hän olisi epäillyt kapteenin älynlahjoja vajavaisiksi, mutta tälläkin oli ollut hintansa, älykäs tai ei. Ahneus ei riippunut älystä.

                      Hän otti taskustaan litteän taskumatin, avasi korkin ja otti hyvän kulauksen rommia. Se valui alas hänen kurkustaan lämpimänä, tuttuna kuin vanha ystävä. Hän naurahti sitten itsekseen. Hinta – ihmisillä oli aina hintansa. Jos he eivät olleet vailla rahaa, niin sitten jotain muuta. Kunniaa, imartelua, mitä tahansa, mitä hänellä olikin tarjota ja aina hän keksi, mitä he eniten halusivat. Hän otti uuden kulauksen ennen kuin laittoi taskumatin pois, tuijotteli sitten ajatuksissaan länteen, minne Aurinko oli juuri laskenut ja mistä he olivat tulossa. Sinne jäi Port Royal, Elysionin etääntyessä yhä kauemmas siitä ainoasta miehestä, jota hän ei ollut pystynyt ostamaan. Vaarallinen mies, hyvin vaarallinen. Hän oli tiennyt tämän vertaisekseen vastustajaksi, mutta siitä huolimatta hän oli ollut vähällä aliarvioida tämän. Hän, joka pyöritti ihmisiä lähes mielensä mukaan – huijasi, hämäsi ja manipuloi – oli saanut melkein maistaa omaa lääkettään, hänen vastustajansa löytäessä hänen heikot kohtansa ja iskiessä niihin. Terävät aivot ja mieli silkkaa jäätä, ivallinen ääni sekä silmät, jotka tuntuivat katsovan melkein hänen lävitseen. Oi luoja, ne silmät. Katse, joka saattoi tuijottaa häntä ilmeenkään rävähtämättä, odottaa, että hän tekisi yhden virheen ja paljastaisi omat ajatuksensa. Se oli ollutkin lähellä, aivan liian monta kertaa.

                      ”Mene helvettiin minun päästäni, Norrington”, hän sanoi ääneen ja löi nyrkkiin puristetut kätensä ohimoilleen. Hänellä oli muutakin, tähdellisempää, ajattelemista kuin parin edellisen päivän omituiset tapahtumat. Hän oli yrittänyt pyyhkiä ne muististaan jo laivaan saavuttuaan ja saatuaan sittenkin ei ainoastaan tilaa laivassa, vaan jopa oman hytin, koska sen etukäteen varannut matkustaja oli tylysti siirretty muualle – niin ihmeellinen oli rahan voima. Hän oli tehnyt olonsa kotoisaksi riisumalla hattunsa, takkinsa ja Port Royalista hankkimansa miekan ja sen jälkeen hän oli yksinkertaisesti istunut aloilleen ja juonut itsensä tajuttomaksi, järjestelmällisesti. Typerää sinänsä, uhkarohkeata. Jos Norrington olisi sittenkin, asioita uudelleen ajateltuaan, tullut katumapäälle ja laittanut etsintäpartion hänen peräänsä, hänet olisi ollut helppo löytää, kantaa pois ja lukita selliin hänen itsensä tajuamatta mitään. Norrington oli tiennyt hänen pyrkivän satamaan ja pois Port Royalista; siihenhän tämä itsekin oli häntä kehottanut. Jokin pieni ääni hänen päässään oli kuitenkin kuiskinut, että niin ei tapahtuisi, mies ei pyörtäisi päätöstään hänen suhteensa. Ei tämä mies, eikä tätä päätöstä. Aamulla hän oli herännyt pää käsivarsiensa varaan pöydälle painuneena, huonovointisena ja hiukset pöydälle kaatuneen rommin kastelemina. Hän oli kuulostellut oloaan hetken ja kun hän tuntenut laivan liikkeet, päässään jyskyttävästä kankkusesta huolimatta hän oli tuntenut valtavaa voitonriemua. Norrington oli antanut hänen mennä, hän oli välttänyt hirsipuun, jälleen kerran! Hän oli ponnahtanut ylös tuolistaan ja hoippunut puolisekaisena kannelle, ja tajunnut Elysionin kiitävän jo monen tunnin matkan päässä Port Royalista. Edes Dauntless ei voisi enää tavoittaa Elysionia, eikä Norrington häntä. Hän oli tarttunut kiinni köysiin, nojautunut laivan partaan yli niin pitkälle kuin suinkin oli uskaltanut, kääntänyt kasvonsa tuuleen, joka oli repinyt hänen hiuksiaan ja viskonut suolaisia pärskeitä hänen ylleen, ja hän oli tuntenut elävänsä joka solullaan. Hän oli nauranut ääneen riemuiten omasta vapaudestaan, välittämättä siitä, että pärskyvät mainingit olivat pian kastelleet hänet. Hän oli matkalla! Pois. Kotiin. Missä koti sitten ikinä mahtoi ollakaan. Port Royalissa se ei ainakaan ollut, ei kenenkään pitänyt kotonaan olla koko ajan vaarassa joutua hirteen.

                      Nyt hänen mielensä rauhoittunut ja hän tunsi itsensä enemmän tyyneksi kuin riehakkaaksi. Hän oli palannut hyttiinsä nukkumaan pois humalansa ikävät jälkiseuraamukset ja herännyt uudelleen päivän ehdittyä pitkälle. Hän oli tullut jälleen kannelle, pois hytin tunkkaisuudesta ja kuumuudesta ja oli kuljeskellut kannella toimettoman, jopa ikävystyneen näköisenä, samalla tarkkaillen ympäristöään ja huomioiden pienimmänkin yksityiskohdan Elysionista. Ammattitauti, hän ajatteli huvittuneena. Aivan, hän oli hyvä kapteeni ja tunsi hyvän laivan silloin, kun sellaisen näki. Norrington (piru sen miehen periköön!) oli nimitellyt häntä kapteeniksi ilman laivaa, mikä olikin tavallaan totta, väliaikaisesti, ja sen muistaminen oli tuonut hänen päähänsä ajatuksen siitä, kuinka näin hyvä kapteeni oikeastaan tarvitsisi hyvän laivan, myös siihen asti, kun saisi taas takaisin omansa. Loppujen lopuksi, Elysion kulki oikeaan suuntaan, pois Port Royalista, mutta määränpää oli väärä hänen tarpeitaan ajatellen. Pieni poikkeama kurssista ei vahingoittaisi ketään, eihän?

Hän oli istahtanut oikein miettimään asiaa, punninnut sitä joka kantilta ja tullut viimein siihen tulokseen, että hän jos kukaan, olisi riittävän hullu ryhtymään tuumasta toimeen. Eikö hän muka aina ollut ollut sellainen? Karibian hulluin merirosvokapteeni, niinhän hänestä sanottiin, eikä hän kovin paljon nähnyt vaivaa korjatakseen moisen harhakäsityksen. Terve järki oli tylsimyksiä varten. Hän oli siinä istuessaan yrittänyt tehdä tuttavuutta parin muun kannella oleilevan matkustajan kanssa, mutta hänen yrityksensä oli torjuttu vähemmän kohteliaasti. No, hän oli tottunut siihen. Niin kutsutut kunnialliset ihmiset katsoivat häntä yleensä pitkin nenänvarttaan, eivät pitäneet häntä minään ja sitten, kun hän yllättäen olikin niskanpäällä, heidän suuttumuksensa oli oikein hupaisaa katsottavaa. Hän totisesti oli jotain muuta kuin ei-mitään tai mitätön, hän oli …

                      ”Herra Smith”, joku sanoi hänen takanaan, eikä hän ensin ymmärtänyt, että juuri häntä puhuteltiin. Hän kääntyi kuitenkin katsomaan ja yksi Elysionin merimiehistä seisoi siinä, toistaen nimen. ”Kapteeni pyysi kysymään, haluatteko syödä illallista miehistön kanssa, sir?”.

                      Hän oli vähällä sanoa, ettei hänen nimensä ollut mikään Smith, mutta muisti sitten, että olihan se. Hän oli nyt Jack Smith, muutaman päivän. Kapteeni Jack Sparrow saisi nyt odottaa.

                      ”Mikäpä siinä”, hän sanoi ajatuksen mittaisen tauon jälkeen, sillä hän oli äkkiä muistanut, että miehistö oli jotain, mitä ei koskaan pitänyt aliarvioida. Hyvä kapteeni otti miehistönsä huomioon – eikä koskaan luottanut siihen liikaa. Eikö hän muka ollut vaikeimman mukaan oppinut senkin? ”En minä taitaisi kapteenin pöytään oikein sopiakaan, vai mitä, kaveri?”

                      Merimies vastasi hänen iloiseen virnistykseensä naurahtamalla. Jotenkin hän tunsi heti toveruutta tähän mieheen, joka seisoi siinä koko olemus huokuen ystävällisyyttä, katsoen häneen ruskeilla silmillä, joista ei voinut lukea mitään muuta kuin vilpittömyyttä.

                      ”Ehkä niin, sir”, hän sanoi, ”mutta olette oikein tervetullut meidän seuraamme.”

***

                      Kapteeni Peter Knight vakuutti itselleen halunneensa olla jalomielinen ja kohteliaskin jättäessään kutsumatta herra Smithin illallispöytäänsä, vaikka hänellä olikin tapana illastaa kaikkien niiden matkustajien kanssa, joilla oli varaa maksaa hytistä. Jotenkin hänestä tuntui, että herra Smith ei mitenkään olisi sopinut tähän seuraan, vaikka toisaalta, tämä olisi saattanut olla omalla tavallaan piristävä. Kapteeni oli jo, vaikka matkaa oli tehty vasta yhden päivän ajan, täysin kyllästynyt matkustajiinsa, kuten tavallista. Jos herra Jacob, joka Elysionin omisti, ei olisi vaatinut häntä huolehtimaan näistä niin kutsutuista ykkösluokan matkustajista parhaalla mahdollisella tavalla, hän ei todellakaan olisi vaivautunut istumaan ilta illan jälkeen näiden kanssa ruokailemassa, kuuntelemassa kerta toisensa jälkeen samoja jaarituksia. Vaikka matkoilla naamat vaihtuivat, puheenaiheet eivät koskaan. Kun laiva olisi hänen omansa, hän ei enää kuljettaisi sillä matkustajia, sen hän oli päättänyt mielessään jo moneen kertaan. Ei ensimmäistäkään hienostorouvaa tai epämääräistä tyyppiä, jolla oli varaa maksaa matkastaan viisinkertainen hinta, ja kai syynsäkin tehdä niin.

                      Tässä seurassa Jack Smith olisi ollut kuin… vuohi keskellä lammaslaumaa. Hänessä oli jotain samaa, jotain hiukan villiä, jotain ruokkoamatonta, kun taas seurueen muut jäsenet olivat pukeutuneet etiketin säännösten mukaan siinä määrin, että ilma tuntui olevan sakea puuterista ja hajusteista. Smith tuoksui rommille, se oli ollut ensimmäinen asia, jonka hän tästä oli edellisenä päivänä havainnut, kun tämä oli ilmestynyt kuin tyhjästä Elysionin kannelle. Hän oli ollut valvomassa lastausta ja toivottamassa vastahakoisesti matkustajiaan tervetulleiksi laivaan, kun hän oli haistanut rommin ja kääntynyt ympäri. Siinä mies oli seissyt ja hymyillyt. Tuoksu tuli siitä, että tämä ilmeisesti oli ottanut juuri kulauksen avonaisesta rommipullosta, jota tämä oli pidellyt oikeassa kädessään. Mitä taas hymyyn tuli, kapteeni Peter Knight ei muistanut koskaan nähneensä mitään vastaavaa. Hän oli nähnyt hampaattomia hymyjä ja mustia hampaita, mutta ei koskaan näin valkoista ja kultaista hymyä. Hetkinen – miehellä todella oli kultaisia hampaita; yksi, kaksi… montako niitä oikein oli?

                      ”Nimeni on Smith, Jack Smith”, mies oli sanonut vähän epäselvästi, äänellä, joka oli samanaikaisesti pehmeä ja karkea, ”Minun on päästävä pois Port Royalista ja maksan matkastani hyvin. Sopiiko se teille?”

                      Knight ei ollut vastannut hänelle heti mitään, vaan oli katsonut häntä tarkemmin, aina päähän painetusta kärsineennäköisestä kolmikolkkahatusta kuluneisiin saappaisiin. Hiuksia, paljon pitkiä, tummia hiuksia, joihin oli ripustettu helmiä, nauhoja, palmikoita ja ties mitä siinä määrin, että miehen saattoi kuulla kilisevän hiljaa päätään liikuttaessaan. Punainen huivi otsalla, melkein peittäen kulmakarvat, joiden alla oli ruskea silmäpari ja silmien ympärille tuhrittu omituisesti mustaa väriä. Suora nenä ja sen alla tummat viikset, suu kultaisine hymyineen ja leukaparta, jonka tämä palmikoihin ilmeisen mieltynyt mies oli niin ikään solminut kahdelle kapealle, helmin koristellulle letille. Auringon ruskeaksi paahtama iho, avonainen paita yllättävän hienoa tekoa verrattuna liiviin, takkiin ja housuihin, jotka näyttivät kuluneilta, mutta puhtailta. Vyötärönsä ympärille mies oli solminut punaisen ja valkoisen kirjavan kangaskaistaleen ja vyön, joiden alta pilkisti koristeltu pistoolinperä. Kupeellaan tällä oli miekka, vasemmassa kädessään romminassakka ikään kuin pullossa ei olisi tarpeeksi yhdelle miehelle. Kapteeni Knight oli vilkaissut etsivästi ympärilleen ja ilmeisesti mies oli ymmärtänyt, mitä hän etsi.

                      ”Ei minulla ole matkatavaroita, kaveri”, hän oli sanonut hymyillen yhä hyväntuulisesti, vetoavasti, ”vain se, mitä on ylläni.”

                      Kapteeni oli murahtanut vastaukseksi jotain epämääräistä saadakseen lisää miettimisaikaa. Mies oli epäilemättä antanut hänelle väärän nimen, eikä hän ollut alkanut arvailemaan tämän oikeata henkilöllisyyttä. Kuitenkin se, että tämä varsin selvästi oli joku muu kuin väitti olevansa, oli saanut hänet varuilleen, miehen erikoisen ulkomuodon lisäksi. Merimies? Ehkä jotain enemmänkin; salakuljettaja, kaappari? Koska kapteeni Knight ei ollut vailla hankaluuksia, hän oli päätynyt pahoittelemaan Elysionin ahtautta. Ilmeisesti herra Smith oli varautunut kuulemaan häneltä jotain sellaista, koska tämä oli laskenut romminassakan kädestään kannelle ja työntänyt sitten kätensä takkinsa taskuun ja alkanut latoa kultakolikoita hänen kämmenelleen, jonka hän ojentanut osoittaakseen, ettei hänen kieltonsa kuitenkaan ollut niin ehdoton kuin se ehkä oli vaikuttanut. Kun kultaa oli ollut enemmän kuin olisi ollut tarpeen, Smith oli katsonut hänen silmiinsä, kallistanut päätään ja odottanut hänen kommenttiaan. Hän ei ollut vieläkään sanonut mitään, jolloin Smith oli vetänyt sormistaan kaikki sormukset oikean etusormen upeaa smaragdisormusta lukuun ottamatta ja tiputtanut ne yksi kerrallaan hänen kämmenelleen. Vasta siinä vaiheessa kun oli ollut aika selvää, ettei miehellä ollut tarjota mitään enempää, tai hän ei ainakaan ollut aikeissa tarjota enempää, hän oli sulkenut kouransa ja toivottanut miehen tervetulleeksi Elysionille. Tämä oli painanut kämmenensä yhteen ja kumartanut kevyesti, suupielissään häivähdys ivasta. Kapteeni Knight ei ollut välittänyt ilmeestä, sillä hänen selkärankansa kesti kyllä tuntemattomien resupekkojen ivan, ja niin kesti hänen ahneutensakin.

                      Sen jälkeen Smith olikin pysytellyt visusti näkymättömissä kunnes Elysion oli ehtinyt hyvän matkan päähän Port Royalista, eikä kapteeni Knight ollut voinut olla toisinaan, kesken omien toimiensa, estää ajatuksiaan karkaamasta siihen, oliko ollut sittenkään järkevää antaa ostaa itseään niin helposti. Entä jos hän joutuisi katumaan? Hän oli nähnyt Smithin kannella pariinkin kertaan itse siellä käydessään ja oli seurannut silmillään vaivihkaa tämän liikkeitä. Mies oli lorvinut huolettoman näköisenä kannella, liikuskellut ympäriinsä tuoden Knightin mieleen epämääräisesti jonkin eläimen, jaguaarin ehkä, raukeine olemuksineen, jonka alle tuntui kuitenkin kätkeytyvän jotain sitkeää tai voimakasta. Knight tiesi olevansa hyvä ihmistuntija ja hän oli huomannut Smithin katselevan ympärilleen tavalla, joka oli vahvistanut hänen päähänsä pujahtanutta epäilystä siitä, että tämä tiesi jotain laivoista ja purjehtimisesta. Hänestä tuntui, että hänen olisi syytä pitää miestä silmällä. Hänellä oli tekemättä enää muutama matka, ja sen jälkeen hän olisi saanut kokoon niin paljon pientä ylimääräistä tuloa palkkansa lisäksi, että pystyisi ostamaan Elysionin herra Jacobilta omakseen. Sananlaskun mukaan oikea käsi ei tiennyt, mitä vasen teki, mutta hän oli oikein tietoinen siitä, mitä hän teki ottaessaan matkustajilta vähän ylimääräistä, jonka jätti tilittämättä herra Jacobille. Kuten vaikka tältä herra Smithiltä, joka oli kukkoillut pitkin hänen tulevan laivansa kantta lanteitaan keikutellen, edes takaisin kuvitellen kai, ettei hän huomaisi, että tuon näennäisen huolettomuuden alla piili jotain muuta.

                      Hän hymyili itsekseen omaa tarkkanäköisyyttään ja siirsi katseensa illallisvieraisiinsa, valmiina inhoamaan näistä jokaista, tai ainakin melkein jokaista. Pöydän päässä olevan tuoli oli tyhjä, ja jos hän olisi pyytänyt herra Smithin illalliselle, hän olisi silkkaa ilkeyttään asettanut tämä juuri siihen, rouva Matherin vasemmalle puolelle. Hän saattoi hyvin kuvitella, miten närkästynyt rouva Mather olisi ollut. Kapteeni Knight luokitteli hänet mielessään turhantärkeisiin rouviin, joiden pääasiallinen tehtävä oli pyrkiä osoittamaan kanssaihmisilleen näiden oikea paikka. Hänellä oli mukanaan tyttärensä, jonka paikka ilmeisesti oli toimia äitinsä itsetunnon kohottajana; tyttö oli kovin sievä, mutta tuskallisen ujo, eikä uskaltanut edes ympärilleen vilkuilla, näykkien ruokaansa siinä missä hänen äitinsä tyytyi näykkimään häntä.

                      ”Istu suorassa, Rebekka!” rouva Mather tiuskaisi tuon tuostakin, tyttöparan korjatessa toistuvasti asentoaan, uskaltamatta lopulta syödä lainkaan, keskittyessään pitämään ryhtinsä yhtä suorana kuin äidillään. Rouva Matherin ruokahalussa sen sijaan ei ollut mitään vikaa, tyttärensä komentamisen lomassa tämä lappoi ruokaa suuhunsa kuin se loppuisi heti huomenna. Kapteeni Knight ei voinut käsittää, mihin ruoka hävisi, sillä rouva Mather oli niin kuivakka, että olisi käynyt Elysionin keulakuvasta. Ehkä taukoamaton paheksunta kulutti lihat hänen ympäriltään?

                      Neiti Matherin vierellä, kapteenin vasemmalla puolella istui leppoisan oloinen vanha herra, le Clerc, pönäkkänä ja punakkana, mutta silti aivan yhtä tietoisena omasta erinomaisuudestaan kuin rouva Matherkin. Hänen vaimonsa, jonka kapteeni oli sijoittanut oikealle puolelleen, myötäili miehensä käytöstä ja mielipiteitä, ollen olemukseltaan jopa yhtä hyvinvoivan pyylevä kuin huomattavasti iäkkäämpi aviomiehensä. Jos rouva Mather olisi sopinut laivan keulakuvaksi, niin rouva le Clerc ei puolestaan muutaman vuoden kuluttua sopisi enää kulkemaan hytin ovesta.

                      Rouva le Clercin vieressä istui herra Newgate, keski-ikäinen herra, jolla oli paitsi ilmiselviä vaikeuksia säännöstellä viinin ja konjakin kulutustaan niin myös ilmeinen tarve pöyhkeillä sekä omaisuudellaan että vaimollaan, joka istui hänen vieressään. Kapteeni Knight ei muistanut nähneensä illallispöydässään tätä aiemmin yhtä kallisarvoisia kankaita tai koruja kuin ne, joihin herrasväki Newgate oli pyntätty. Ulkoasultaan he olisivatkin sopineet paremmin kuvernöörin illallispöytään, mutta käytökseltään eivät. Herra Newgate oli epäilemättä äkkirikastunut nousukas, joka samanaikaisesti oli sekä ylpeä vaimonsa kauneudesta että häpeissään tämän käytöksestä. Rouva Newgate olikin ainoa, jota kapteeni Knight piti kiinnostavana ja tätä katsellessaan hän harmitteli, että oli antanut tälle varatun hytin herra Smithille ja laittanut herrasväen samaan hyttiin siitä huolimatta, että nämä olivat varanneet kaksi hyttiä. Ilmeisesti rouva Newgate ei ollut hänelle vihainen, päätelleen tavasta, jolla tämä miehensä huomaamatta häntä katseli. Ei, enemmänkin kuin katseli; rouva kävi hänen kanssaan silmäpeliä, joka olisi saattanut häpeään Port Royalin huoratkin. Kapteeni oli imarreltu ja kiusaantunut. Imarreltu, koska rouva Newgate oli nainen, jonka huomiosta ei kukaan normaali mies, jolla oli silmät päässään, voinut olla muuta kuin mielissään. Rouva oli kiihottava kuin pakanajumalatar, vaaleine hiuksineen, jotka oli koottu hänen päälaelleen harkitun huolettomaksi kampaukseksi, josta useita paksuja kiharoita oli kuin vahingossa pudonnut hänen kaulalleen ja rinnoilleen. Rinnoille, jotka työntyivät esiin puvun kaula-aukosta tavalla, joka melkein salpasi kapteenin hengityksen ja sai hänen silmänsä pullistumaan ulos kuopistaan. Hiusten vaaleudelle vastakohtana Virginia Newgaten kulmakarvat olivat epämuodikkaan tummat ja paksut ja niiden alla hänellä oli mantelinmuotoiset silmät, jotka yllättivät vaaleudellaan. Hänen silmänsä olivat arkipäiväisen harmaat ikään kuin korostaen sitä, että mitään muuta arkipäiväistä hänessä ei ollutkaan. Hän oli yhtä pehmeää kurvia ylhäältä alas asti, olematta silti liian uhkea, ollen erinomaisen tietoinen siitä, minkä vaikutuksen hän teki jokaiseen mieheen, joka suinkin uskaltautui häneen päin vilkaisemaan. Kiusallista kyllä, hänen aviomiehensä oli asiasta aivan yhtä tietoinen ja vahti seurueen molempia muita miehiä kuin haukka, luultavasti vahvan humalatilansa takia kuitenkaan huomaamatta, kumman kanssa hänen vaimonsa peliään piti. Kapteeni Knight tiesi, ettei hänen pitäisi vastata rouva Newgaten mielenkiintoon millään tavoin, mutta kun tämä loi häneen keimailevia katseitaan, joiden laadusta ei voinut olla mitään epäselvyyttä, hän ei voinut olla vastaamatta niihin aina, kun herra Newgate oli kiinnittänyt huomionsa muualle. Rouva Newgate ei todellakaan ollut nainen, jota hän olisi kutsunut hienostuneeksi, kaikkea muuta, ja se tässä niin erityisen kiihottavaa olikin. Rouva Newgate lupaili silmillään ties mitä ja kapteenista tuntui, että tämä myös aikoi pitää lupauksensa. Miksipä ei? Jos rouva riutui lemmenpuutteesta avioliitossaan, niin hän kai oli ainoa sopiva mies laivalla ikänsä ja asemansa puolesta. Todella harmi, ettei rouvalla nyt ollut omaa hyttiä. Voisiko Smithin vielä siirtää kannen alle miehistön tiloihin? Eihän tällä ollut edes matkatavaroita romminassakkaa lukuun ottamatta.

                      Kapteeni Knight hätkähti hereille ajatuksistaan, jotka olivat karanneet omille teilleen vähän liiankin vallattomina. Hän muistutti itseään, ettei todellakaan halunnut vaikeuksia laivallaan ja että hänen itsensä piti olla viimeinen ihminen niitä aiheuttamaan. Rouva Newgate oli ruutitynnyri, jota oli varmasti viisaampi olla sytyttämättä. Hän rykäisi ajatuksissaan hämillään ja keskustelu, joka oli käynyt seurueen kesken siihen asti hyvin ontuen, loppui kokonaan. Kaikkien katseet kohdistuivat häneen.

                      ”Kapteeni Knight”, hänen vieressään istuva rouva le Clerc sanoi viehättävän murteellisella englannillaan, ”eihän meillä ole vaaraa merirosvoista? Olen kuullut, että nämä vedet eivät ole oikein turvallisia.”

                      Herra Newgate tuhahti halveksivasti kuin sanoakseen ’naiset’. Hän oli paitsi humalassa niin myös ilmeisen pahalla tuulella, kenties jouduttuaan jakamaan hyttinsä levottoman vaimonsa kanssa. Kapteeni hymyili ystävällisesti rouva le Clercille.

                      ”Olette oikeassa”, hän sanoi, ”edes uusi kuvernööri ei ole saanut kitkettyä merirosvoja näiltä vesiltä, mutta meillä ei silti ole syytä huoleen. Elysion on hyvin aseistettu.”

                      ”Niin oli kai se hollantilainen kauppalaivakin, joka meni meren pohjaan hiljattain”, herra Newgate sanoi, ”ja osa minun omaisuuttani meni siinä samalla merirosvoille.”

                      ”Kuulin, että se oli Black Pearl”, herra le Clerc sanoi epäselvästi, suu ruokaa täynnä. Rouva Mather katsoi häneen paheksuvasti ja pyöritteli silmiään, tiuskaisi sitten jälleen kerran tyttärelleen, että tämän pitäisi istua suorassa. Kapteenin mielestä tyttö ei olisi enää suoremmassa voinut istua, vaikka hänet olisi naulattu tuolin korkeaan selkänojaan kiinni, mutta ehkä hänen äitinsä tiesi asian paremmin.

                      ”Niin kuulemma”, kapteeni Knight myönsi. Hänestä ei ollut syytä valehdella matkustajille, mutta ei myöskään pelotella näitä. Hollantilaisen kauppalaivan upottaminen oli aiheuttanut muutama viikko takaperin ison porun, sillä sen lasti oli ollut hyvin arvokas ja laiva erittäin raskaasti aseistettu. Siitä huolimatta merirosvot olivat onnistuneet ryöväämään ja upottamaan laivan, jättäen matkustajat henkiin ja kertomaan tapahtuneesta Port Royalissa. Kapteeni ei kuitenkaan uskonut heillä olevan vaaraa merirosvoista. Elysion ei koskaan kuljettanut kovin arvokasta tavaraa mukanaan, eikä sen ryövääminen olisi rikastuttanut ainakaan Black Pearlin kapteenia, josta kerrottiin kaikenlaisia omituisia tarinoita.

                      ”Minä en tunne oloani ollenkaan turvalliseksi tietäessäni, että Black Pearl on näillä vesillä”, rouva Newgate sanoi äänellään, joka oli silkkaa sokeria ja hunajaa, ja viestitti kapteeni Knightille silmillään, että hän kaipasi juuri tämän suojelusta tuolta kuuluisalta merirosvolaivalta. Katse oli niin kutsuva, että kapteeni tunsi jysähdyksen nivusissaan.

                      ”Ei mitään syytä huoleen”, kapteeni sanoi nielaisten, ”Elysion pärjää sille roskasakille milloin tahansa. Sitä paitsi, olen kuullut, että laivan nykyinen kapteeni on hiukan toista maata kuin edellinen. Ei hänestä tarvitse kantaa huolta, harmittomaksi hulluksi sanovat.”

                      ”Minä en menisi sanomaan aivan noin”, herra Newgate sanoi happamasti. ”Se harmiton hullu ryöväsi minun omaisuuttani.”

                      ”Sattuuhan sitä”, kapteeni sanoi ja peitti mielestään aika hyvin vahingonilon, joka pyrki pujahtamaan hänen ääneensä. Sietämättömät pöyhkeilijät!

                      ”Harmiton tai ei”, rouva Mather sanoi päättäväisesti, ”kommodori Norrington kyllä huolehtii hänet oikeuden eteen ja sitä myötä hirteen. Minä tunnen kommodorin henkilökohtaisesti ja luotan häneen tässä asiassa.”

                      ”Totta”, rouva Newgate kujersi, ”pian Karibialla on yksi merirosvo vähemmän.”

                      Kapteeni Knight huokaisi mielessään. Tämäkin keskustelunaihe oli käyty hänen illallispöydässään jo monesti aiemminkin. Hän oli aikeissa sanoa jotain lohduttavaa, ihan vain rouva Newgatea varten, mutta ennen kuin hän ehti suutaan avata, rouva jatkoikin puhettaan, katsoen vanhempaa naista yhtä herttaisesti kuin leijona, joka valmistautuu aterioimaan:

                      ”Olettaen, että kommodori saa hänet tällä kertaa myös pysymään köyden jatkona.”

                      Rouva Mather äännähti jotain tukahtuneesti ja puna nousi kaulasta aina hänen otsalleen asti. Kapteeni Knight ei ollut varma, mistä oikein oli kysymys ja hänestä näytti, ettei rouva Matherkaan tiennyt, mutta sillä ei tainnut olla väliä. Myrkyllinen katse, jonka rouva Mather heitti nuorempaan naiseen, ei jättänyt epäselväksi kenellekään, mitä mieltä hän oli tästä ja tämän tavasta esitellä sulojaan. Virginia Newgate oli selvästi tietoinen rouva Matherin vastenmielisyydestä ja näytti nauttivan siitä, että sai ärsyttää tätä. Kapteeni Knight huokasi uudelleen, tällä kertaa ääneen ja ehdotti nopeasti maljaa Elysionille ja turvalliselle merimatkalle estääkseen naisia käymästä toistensa kimppuun.

                      Illallisen lopulta päätyttyä kapteeni Knight tunsi tarvetta päästä kannelle raittiiseen ilmaan, siitä huolimatta, että ruokailu matkustajien kanssa oli uuvuttanut hänet niin, että olisi ollut järkevämpää yksinkertaisesti käydä levolle, eikä vähiten siksi, että hän tunsi päänsäryn hiipivän takaraivosta ohimoita kohti. Hemmetin illalliset uuvuttivat hänet kerta kaikkiaan. Lisäksi hän halusi tarkastaa jokailtaiseen tapaansa, että kaikki oli kunnossa ja tänä iltana hän tunsi sen olevan aivan erityisen tarpeellista. Hänellä oli omituinen tunne Jack Smithin suhteen, oli ollut siitä asti, kun oli tämän laivaan ottanut, eikä hän osannut täysin sanoa, mistä tuo tunne tuli. Hän ei kuitenkaan ollut päässyt Elysionin kapteeniksi silkkaa onneaan, vaan kyvykkyyttään, johon hän laski mukaan tapansa uskoa aavistuksiaan. Nyt hän aavisti, yhä edelleen, että Jack Smithissä oli jotain hämärää, vaikka ei voinutkaan täsmälleen sanoa, mitä se oli ja mikä sai hänet tuntemaan niin. Mieshän vaikutti kaikin puolin harmittomalta.

                      Yö oli musta ja lempeä, kuun hopeoidessa meren pinnan ja valaistessa Elysionin matkaa. Jostain kuului iloinen naurunremakkka ja kapteeni suunnisti sitä kohden uteliaana näkemään, mikä niin huvittavaa oli. Hänen miehistönsä ei ollut kovin iloista porukkaa ja hän myönsi itsekin, että se oli osaksi hänen ansiotaan. Laivastossa hän oli tottunut pitämään miehilleen kuria ja jatkoi sitä Elysionilla tultuaan erotetuksi laivastosta. Jos hän jotain inhosi, niin merimiehiä, jotka käyttivät aikaansa turhan nauramiselle sen sijaan, että olisivat keskittyneet töihinsä. Äänet tulivat laivan keulasta, jonne oli kokoontunut toistakymmentä Elysionin miehistön jäsentä sekä ensimmäinen perämies, Grenville. He olivat istahtaneet kuka minnekin ja kaikkien huomio oli kohdistunut mieheen, joka istui kannella jalat ristissä ja laittoi juuri taskumatin kiertämään kapteenin saapuessa paikalle. Jostain syystä kapteeni Knight ei hämmästynyt tuon asetelman nähdessään, eikä hän missään tapauksessa ilahtunut sen edessä. Hän ja hänen miehistönsä eivät todellakaan olleet hyvissä väleissä eikä hän tuntenut oloaan kovinkaan rennoksi nähdessään miestensä kokoontuvan tällä tavoin yhteen. Jokainen tavanomaisesta poikkeava tilanne sai hänet aina varuilleen, ja erityisesti nyt tämä, jossa Smith oli mukana.

                      ”Minä en usko tuosta puoliakaan”, perämies Grenville kuului sanovan naurunsa lomaan, ”mutta oivallinen tarina silti, herra Smith.”

                      ”Äh”, puhuteltu sanoi, ”pyydän, sano vain Jack.”

                      ”Hyvää iltaa, hyvät herrat”, kapteeni Knight sanoi hiljaisella äänellä, miltei kuiskaten, ehdittyään lähemmäs. Hänen miehensä suorastaan hätkähtivät hänen ilmestyttyä siihen odottamatta, ja näyttivät hetken noloilta kuin pahanteosta tavoitetut lapset. ”Eikö teillä kellään ole töitä tehtävänä? Herra Grenvillen ainakin pitäisi olla ruorissa, jos en ole väärin ymmärtänyt.”

                      Miehet mutisivat jotain ja livahtivat vähin äänin tiehensä, yksi toisensa jälkeen. Viimeisenä poistui Grenville, joka hetken näytti siltä kuin aikoisi sanoa jotain, mutta muutti sitten mielensä. Kapteeni Knight ajatteli, eikä suinkaan ensimmäistä kertaa, että Elysionille oli korkea aika hankkia uusi, yhteistyökykyisempi perämies. Grenville veljeili liikaa miehistön kanssa ja marisi näiden maksamattomista palkoista ja mukamas liian pienistä ruoka-annoksista aivan liian kovaäänisesti. Paikalle jäi lopulta vain herra Smith, joka nousi seisomaan näyttäen siltä, ettei huomannut äskeisessä kohtauksessa mitään erikoista. Hän otti huikan taskumatistaan ja tarjosi sitä kohteliaasti hymyillen sitten kapteenille, joka kieltäytyi päätään puistaen. Kuin sanattomasta sopimuksesta he molemmat nojautuivat parrasta vasten, puhumattomina katsellen Elysionin halkomia aaltoja ja kuunnellen laivan ääniä. Kapteeni nautti vilvoittavasta yöilmasta ja tunsi piristyvänsä. Synkkämielisyys, joka hänet hetkeä aiemmin oli vallannut, poistui. Smith hänen vieressään kuului hyräilevän jotain ja naukkaavan muutaman kerran taskumatistaan.

                      ”No, herra Smith”, kapteeni sanoi viimein, katsoen syrjäsilmin puhuteltua, ”toivottavasti olette tuntenut saavanne maksullenne vastinetta?”

                      Jack virnisti.

                      ”Kyllä”, hän sanoi, ”enhän minä oikeastaan ollut muuta vailla kuin kyytiä pois Port Royalista.”

                      ”Näin olin ymmärtävinäni” kapteeni sanoi kääntyen hieman ja katsoen niin tutkivasti vierellään seisovaa miestä kuin se niissä oloissa oli mahdollista. Häntä häiritsi edelleenkin se, ettei hän osannut sanoa, oliko mies niin harmiton kuin tämä vaikutti olevan, vai aiheutuisiko tämän läsnäolosta sittenkin harmeja. Hänen mielessään käväisi illallispöydässä vilahtanut sanonta ’harmiton hullu’. Ei, herra Smith ei vaikuttanut ainakaan hullulta, vaikka jotain omituista hänessä olikin. ”Maa alkoi käydä vähän kuumaksi jalkojen alla, vai?”

                      ”Ei oikeastaan niinkään”, Jack sanoi tuijotellen merelle. Hän tunsi olevansa paitsi hiukan päissään, niin myös erinomaisen hyvällä tuulella. Hän oli yhä kauempana Port Royalista ja lisäksi hän oli viettänyt miellyttäviä hetkiä illallisellaan Elysionin miehistön seurassa, tehden omia huomioitaan ja johtopäätöksiään, udellen ja johdatellen keskustelua juuri haluamaansa suuntaan kenenkään sitä huomaamatta. Erityisesti hän tunsi kiinnostusta ensimmäistä perämiestä, Grenvilleä kohtaan, joka ei sinänsä ollut erityisen hauska tyyppi, vaan jotain, jota Jack oli valmis kutsumaan, jälleen kerran, kunnolliseksi ja ikävystyttäväksi nuoreksi mieheksi, mutta tällä oli muita avuja. Tai oikeastaan miehen avuista parhain oli juuri hänen kunnollisuutensa ja kunniallisuutensa, niiden ansiosta hän juuri sellainen, jota Jack helposti pystyisi ohjailemaan haluamaansa suuntaan, hyödyntäen sekä tämän nuoruutta että ilmiselvää katkeruutta, joka kohdistui kapteeni Knightiin. Huomio sai hänet melkein kehräämään tyytyväisyydestä. Hän tiesi, että hänen iso egonsa pyrki joskus ottamaan vallan ja juuri nyt oli sellainen hetki. Hän onnitteli itseään hyvästä ihmistuntemuksestaan. Hän oli myös todennut, että hän liioin ei pitänyt kapteeni Knightistä, mutta se ei latistanut hänen mielialaansa, päinvastoin.

                      ”Vaan miten?” kapteeni kysyi. Jack vilkaisi häneen.

                      ”Mielestäni se ei kuulu teille, niin kapteeni kuin olettekin”, hän sanoi, edelleen hyväntuulisena. Kapteeni kohautti harteitaan.

                      ”Ei toki”, hän sanoi, ”olen vain utelias.”

                      ”Liika uteliaisuus ei kuulemma ole aina hyväksi”, Jack sanoi, ”mutta ei minulla mitään salattavaakaan ole. Sanoisinko niin, että… eksyin väärään vuoteeseen.”

                      ”Ahaa”, kapteeni sanoi ja naurahti. Herra Smithin virnistys leveni entisestään ja paljasti hänen kultaiset hampaansa, ”mutta ei kai sen takia olisi tarvinnut koko saarelta poistua?”

                      ”Se kai riippuu vähän siitä, kenen sängystä on kyse”, Jack sanoi nostaen taskumattinsa jälleen huulilleen ja tyhjentäen sieltä viimeisen tilkan suuhunsa, ”ja minun tapauksessani oli todella parempi jättää koko saari taakseen.”

                      He nauroivat miehisen yhteisymmärryksen vallitessa. Kapteeni oli joskus ollut itsekin vastaavassa tilanteessa ja tiesi, että toisinaan oli tilanteita, joissa oli viisainta ottaa jalat alleen, eikä jäädä selittämään mitään. Tosin ei hän koskaan aivan niin pahaan pulaan ollut joutunut, että olisi joutunut suinpäin pakenemaan. Hän olisi mielellään kysynyt, kenen sänkyyn herra Smith oikein oli eksynyt, ihan silkkaa uteliaisuuttaan, sillä tämä ei aivan vastannut hänen mielikuvaansa kenenkään silmäätekevän rouvan salaisesta viihdyttäjästä. Hän ei kuitenkaan halunnut olla liian tunkeileva ja toiseksi, turhautuneet rouvat saattoivat olla todella omituisia haluineen ja toiveineen. Kieltämättä herra Smith vaikutti aika epäsovinnaiselta, mutta saattoihan hänessä olla jotain naisen silmää miellyttävää.

                      ”No, entä Santo Domingossa sitten?” kapteeni kysyi. ”Mikä teitä siellä odottaa? Te ilmeisesti annoitte minulle kaiken, mitä teillä oli matkassanne, päästäksenne mukaani. Jopa sormukset sormistanne.”

                      ”Toivottavasti olette tullut niiden suhteen katumapäälle”, Jack kääntyi kapteenin puoleen ojentaen kämmenensä avoimena tätä kohden, ”sillä ne huolisin mielelläni takaisin. Kynitte minulta ihan liikaa. Käytitte hätääni hyväksenne.”

                      ”Mutta herra Smith”, kapteeni sanoi moittivasti, ”maksettu mikä maksettu. En minä mitään hyväntekeväisyyttä harjoita.”

                      ”Olen huomannut sen”, Jack sanoi kääntyen jälleen katselemaan merelle. ”Santo Domingo… no, sen näkee sitten, kun pääsemme sinne. Mikäli pääsemme.”

                      ”Miten niin?” kapteeni kysyi muistaen illallispöydässä käydyn keskustelun. ”Miksi emme pääsisi? Tarkoitatteko merirosvoja? Elysion pystyy kyllä puolustautumaan.”

                      ”Kunhan ajattelin”, Jack hymähti, ”en tarkoittanut mitään erityistä.”

                      ”Parempi niin”, kapteeni sanoi ja päätti vetäytyä hyttiinsä. Hän jätti herra Smithin seisomaan siihen, keulaan, mutta sanoi vielä lähtiessään: ”Edes Black Pearl ei ole uhka Elysionille. Ja muuten, herra Smith – pidän teitä silmällä.”

                      Jack hymyili iloisesti kuulle ja merelle.

                      ”Olet oikeassa, kaveri” hän sanoi ääneen kapteenin poistuttua, ”Black Pearl ei todellakaan ole uhka sinun laivallesi tällä hetkellä. Black Pearlin kapteenista en sen sijaan menisi sanomaan samaa.”