OTA KIINNI JOS SAAT - Osa 1

                    ”Laskekaa ankkuri”, Jack sanoi uudelleen, painokkaammin. Hän seisoi kasvokkain Anamarian kanssa, valmiina riitelemään ja aikoen saada tahtonsa läpi vaikka sitten riidan jälkeen. Hän toki oli kapteeni, joka kuunteli miehistöään, mutta yhtä kaikki, hän oli Black Pearlin kapteeni ja kun hän oli päättänyt jotain, auta armias, jos häntä ei toteltu.

                      ”Ei, Jack”, Anamaria sanoi kasvot synkistyen sitä mukaa, mitä itsepäisemmäksi Jackin ilme kävi, ”minä en suostu tottelemaan sinua tällä kertaa! Tämä on hulluutta!”

                      ”Minähän olenkin hullu, enkö?” Jack sanoi ivallisesti. Hän oli ristinyt kätensä rinnalleen ja katseli lyhdyn valossa Anamariaa, silmissään jotain, jonka olisi pitänyt varoittaa sanomasta hänelle vastaan. Anamaria ei kuitenkaan säikäytelty näin vähällä. Hän oli nähnyt Jack Sparrow’n vihaisena aiemminkin ja tiesi, kuinka tätä käsiteltiin. Ainakin useimmiten.

                      ”Noin hullu et voi olla edes sinä”, Anamaria sanoi painokkaasti, nostaen omat kätensä samalla tavoin puuskaan kuin kapteenillaan niin että he olisivat voineet olla melkein kuin veli ja sisar, molemmat tummine hiuksineen ja tulta iskevine ruskeine silmineen, erona vain se, että Anamarian iho oli paljon tummempi kuin kapteeninsa. ”Jack, me voimme vielä häipyä.”

                      ”Anamaria”, Jack sanoi osoittaen tyttöä sormellaan, ”kolmannen kerran: laskekaa ankkuri. En sano tätä neljättä kertaa ja jos käskyjäni uhmataan, tulkitsen sen kapinaksi.”

                      Jackin sanoja seuranneen puolen minuutin hiljaisuuden aikaa koko Black Pearlin miehistö tuntui pidättelevän henkeään. He kaikki olivat pysähtyneet seuraamaan Jackin ja Anamarian kiistaa, joka oli jatkunut oikeastaan jo pari päivää, aina siitä asti, kun heille oli selvinnyt, että Jack oli ottanut kurssin kohti Port Royalia. Anamaria oli kuitenkin tapansa mukaan ollut ainoa, joka oli yrittänyt puhua Jackille järkeä ja saada tämän luopumaan suunnitelmastaan. Muut olivat jo alistuneet sen tosiseikan edessä, että Jackin päätä oli toisinaan täysin mahdoton kääntää mihinkään päin. Ilmeisesti palaaminen vain vajaan puolen vuoden jälkeen Port Royalin liepeille oli yksi niistä asioista, joista Jack ei muuttaisi mieltään. Päivän alkaessa painua mailleen Black Pearl oli lipunut Catherine Parkinsin talon edustalla olevaan lahteen hiljaa ja huomaamattomasti. Tai niin he ainakin he toivoivat saapuneensa; kenenkään huomaamatta. Jack oli vakuutellut niin tarmokkaasti, ettei ollut syytä olettaa kenenkään huomaavan heidän saapumistaan, että oli alkanut itsekin uskoa itseään. Hän ei ollut katsonut lopulta tarpeelliseksi mainita miehistölleen siitä, että Parkinsin talon parvekkeelta näki alas lahdelle, johon he olivat ankkuroitumassa. Hän oli vain päättänyt luottaa onneensa ja siihen, ettei Black Pearlia havaittaisi nyt, kun se vielä oli mahdollista, ennen kuin pimeys heittäisi heidän ylleen suojaavan verhonsa. Jack tiesi, että voisi vielä halutessaan yksinkertaisesti palata ruoriin, kääntää laivan ja he voisivat yhtä salaa poistua, riskeeraamatta sen enempää laivaansa kuin henkeänsäkään näillä vesillä, joilla merirosvojen kannatti olla erityisen varuillaan. Hänellä ei kuitenkaan ollut pienintäkään aikomusta tehdä niin.

                      Jack ja Anamaria tuijottivat toisiaan tiukasti. Viimein Anamaria alistui. Ei kai hän muutakaan voinut? Vaikka hän yritti tarvittaessa toimia Jackin terveenä järkenä, hän ei kuitenkaan voinut sivuuttaa sitä tosiasiaa, että Jack oli Black Pearlin kapteeni. Hän huokasi syvään.

                      ”Laskekaa ankkuri!” hän sitten huusi, pyörähti ympäri ja marssi kiukkuisesti tiehensä. Jackin teki mieli huutaa hänen peräänsä jotain hävytöntä, mutta nielaisi viime hetkellä sanat, jotka oli ollut aikeissa suustaan laskea. Hän kuuli kalinan ja viimein molskahduksen, kun ankkuri putosi veteen.

                      ”Vene vesille!” hän komensi ja käännähti kannoillaan, poistuen vastakkaiseen suuntaan kuin Anamaria, omaan hyttiinsä. Musta-valkoinen kissa makasi hänen vuoteellaan, käpertyneenä keräksi tyynyjen väliin. Sen näkeminen nosti hymyn Jackin huulille ja hän meni vuoteen luo, nosti kissan syliinsä, silitellen sitä hellästi.

                      ”Kuulehan, misuseni”, hän sanoi sille välittämättä sen loukkaantuneesta ilmeestä sen tultua herätetyksi kesken unien niin törkeällä tavalla, ”vanha kunnon Jack lähtee nyt piipahtamaan maissa. Olethan kiltti pieni misu sillä aikaa, olethan?”

                      Vastaukseksi kissa puri häntä käteen. Hän laski eläimen takasin vuoteelle, polvistui sitten lattialle tonkimaan yhtä pitkin seinänvieriä sirotelluista arkuistaan ja otti sieltä esille nahkaisen pussin, joka kilahteli hänen heittäessään sen lattialle. Noustessaan ylös hän otti pussin, punnitsi sitä kädessään ja viimein avasi nahkaisen nyörin, joka sulki pussin suun. Hän kurkisti sisään pussiin, työnsi kätensä sinne ja kun hän veti sen ulos, hänen kämmenellään oli kultakolikoita. Hitaasti, yksi kerrallaan hän pudotti ne takaisin ja solmi nyörin kiinni. Hän heitti pussin pöydälle siksi aikaa, kun otti miekkansa kannattimineen tuolin selkämykseltä ja pujotti sen päänsä yli. Hän tarkasti vielä, että hän vyöhönsä työnnetty pistooli oli ladattu ja että hänellä oli mukanaan ruutia ja ammuksia. Kaikki kunnossa, hän oli valmis piipahtamaan Catherine Parkinsin luona viemässä sen, mikä tälle kuului. Lopuksi hän nappasi pussin kultakolikoineen käteensä ja palasi kannelle.

                      Anamaria yritti vielä kerran vedota kapteeninsa järkevään puoleen, kun tämä aikoi laskeutua alas köysitikkaita veneeseen, joka oli hänen käskynsä mukaisesti laskettu veteen Black Pearlin vierelle. Anamaria tarttui varovasti hänen käsivarteensa ja yritti pidätellä häntä, edes hetken. Jackin päähänpinttymä ei ollut hänen mielestään mitään muuta kuin järjettömyyden riemuvoitto terveestä järjestä.

                      ”Jack, minä pyydän, älä mene”, hän sanoi vakavin ilmein, vailla häivähdystäkään kiukusta. ”Minä en ymmärrä miksi asetat itsesi ehdoin tahdoin tällaiseen vaaraan.”

                      ”Mihin vaaraan?” Jack kysyi. Hän tiesi, että he eivät suinkaan olleet turvallisilla vesillä, näin lähellä Port Royalia, jonne hänellä ei ollut mitään asiaa, mikäli halusi säilyttää henkensä, mutta ei hän tässä silti varsinaista vaaraa nähnyt. Hän oli ollut varovainen, vältellyt kaikkia laivaväyliä ja pian heillä olisi pimeys suojanaan. Ei voinut olla mitään vaaraa siinä, että hän soutaisi rantaan, kävelisi Parkinsin talolle, luovuttaisi rahat rouva Parkinsille ja palaisi sitten takaisin laivalleen. Ennen päivänkoittoa he olisivat jo matkalla pois, eikä kukaan tietäisi heidän siellä olleenkaan. Mitä Anamaria oikein vouhkasi? Hänen teki mielensä tuhahtaa ’naiset’, mutta se ei jotenkin sopinut tilanteeseen eikä Anamariaan. Toki Anamaria oli nainen, mutta Jackille hän oli ensisijaisesti hänen ensimmäinen perämiehensä ja osa hänen miehistöään, sukupuolesta riippumatta. Anamaria olisi sitä paitsi loukkaantunut verisesti, jos häntä olisi kohdeltu jotenkin muutoin kuin muita miehistön jäseniä.

                      ”Sinä tiedät, että se on vaarallista”, Joshamee Gibbs puuttui keskusteluun. Anamaria oli pyytänyt häntä suostuttelemaan Jackia luopumaan tästä hupsutuksesta, eikä hän ollut voinut kieltäytyä tytön hellittämättömän anelun edessä, vaikka tiesikin suostuttelun hyödyttömäksi. Hän oli jo mielestään yrittänyt parhaansa silloin, kun Jack oli kuin ohimennen ilmoittanut aikovansa poiketa kurssista sen verran, että veisi Catherine Parkinsille tälle kuuluvan osuuden tämän edesmenneen miehen lastista, jonka Jack oli myynyt hyvällä hinnalla. Gibbs oli vedonnut paitsi Jackin järkeen, jonka tämä todellakin tuntui taas kadottaneen, niin myös siihen tosiseikkaan, että miehensä kuoleman jälkeen Catherine Parkins tuskin kaipasi näitä rahoja. Rouva ei varmasti muistanut edes, että Jackin myymä lasti oli olemassa. Jostain kummallisesta syystä tämä kuitenkin oli yksi niistä asioista, joissa Jack ei sietänyt vastaväitteitä, vaan muuttui sitä itsepäisemmäksi, mitä enemmän häntä painosti. Gibbs oli katsonut parhaaksi lopettaa painostamisen lyhyeen säilyttääkseen rauhan Black Pearlilla. Jos Jack ryhtyi oikuttelemaan, elämä saattoi käydä hyvin hankalaksi.

                      ”Ei, minä en tiedä mitään sellaista”, Jack sanoi ja läimäytti Anamarian kättä kevyesti ilmaistakseen tälle, että tämän oli parasta päästää irti hänen käsivarrestaan, ”Minä en näe tässä mitään vaarallista.”

                      ”Ehkä asian ydin onkin juuri siinä, että sinä et näe”, Anamaria sanoi, ”mutta sinä oletkin sitten ainoa, joka sitä ei näe. Muistelepa, mitä viimeksi tapahtui?”

                      ”Kiitos, ei tarvitse muistuttaa”, Jack sanoi, ”mutta nyt on aivan toinen tilanne. Tällä kertaa tulen varmasti takaisin. Mitään odottamattomia vaaratekijöitä ei ole.”

                      ”Mutta onko sinun aivan pakko mennä yksin?” Gibbs yritti vielä, tietäen aivan hyvin, mitä Jack vastaisi. Hänestä tuntui, että olisi itse pulassa Anamarian kanssa, jos vain antaisi Jackin mennä, sanomatta mitään. Vaivautumatta vastaamaan Jack keikautti jalkansa partaan yli ja alkoi laskeutua alas, kadoten heidän näkyvistään. Hetken ajan he kuulivat hänen kolistelevan airojen kanssa ja sitten niiden tasainen loiske kertoi heille hänen alkaneen soutaa rantaa kohti. Pian hän ilmestyi näkyviin loitotessaan laivasta ja nähdessään heidät seisomassa vierekkäin partaan ääressä, hän virnisti iloisesti, melkeinpä ilkikurisesti ja alkoi sitten hyräillä puoliääneen. Hänen soutaessaan kauemmas, hän äänensä häipyi vähitellen kuulumattomiin.

                      ”Helvetti, että minä inhoan tuota viisua”, Anamaria voihkaisi, ”yksi helvetin idiootti koko mies.”

                      ”Mutta silti olisit valmis hänen takiaan melkein mihin tahansa”, Gibbs sanoi toteavasti, tähyillen rantaa kohti soutavaa Jackia ja toivoen, että tällä kertaa tämä todellakin tulisi takaisin ajallaan, ehjänä ja turvassa.

                      ”Se on totta”, Anamaria myönsi, ”mutta en siksi, että olisin rakastunut häneen tai jotain, tiedäthän. Häntä nyt vain on pakko joko rakastaa tai inhota, ja hän on oikeasti kohdellut minua paremmin kuin kai kukaan muu mies. Hän on minulle kuin veli.”

                      ”Totta, hän on omalla tavallaan hyvä mies”, Gibbs sanoi, ”tosin viime aikoina hän on ollut ajoittain, miten sen nyt sanoisi? Kireä? Itse asiassa sen jälkeen, kun hän tuli takaisin.”

                      ”Hän juopottelee”, Anamaria sanoi synkästi.

                      ”Mitä?” Gibbs kysyi, ymmärtämättä täysin Anamarian tarkoitusta. Juopotteli? Toki Jack juopotteli, litki rommiaan surutta, kun sille päälle sattui, kuten aina ennenkin.

                      ”Hän juo enemmän kuin aiemmin”, Anamaria sanoi ja hetken asiaa mietittyään Gibbs myönsi, että tyttö oli oikeassa. Jack oli ollut ajoittain paitsi kireä niin myös suorastaan pahapäinen ja tavallista useammin siinä kunnossa, ettei hänestä ollut Black Pearlin ruoriin siitä yksinkertaisesta syystä, että hän oli juonut itsensä niin tolkuttomaan kuntoon, ettei tiennyt maailmasta enää mitään. Se ei ollut tapahtunut huolestuttavan usein, mutta oli riittävän huolestuttavaa, että sitä lainkaan tapahtui. Se oli oikeastaan aika pelottavaa.

                      ”Mitä hänelle oikein tapahtui sen jälkeen, kun hän viimeksi katosi tuonne?” Gibbs kysyi yhtä paljon itseltään kuin Anamarialtakin, ymmärtäen, että Jack oli ollut sen asian suhteen epätavallisen harvasanainen.

                      ”Jotain, josta hän ei halua puhua”, Anamaria sanoi, kääntyi ympäri ja lähti miehistön tiloja kohti, ”Minä menen hetkeksi lepäämään. Nukkumaan en kuitenkaan pysty ennen kuin olemme nostaneet ankkurin ja matkalla pois – Jack mukanamme.”

                      ”Kukapa pystyisi”, Gibbs mutisi.

                      ”Älkää unohtako sytyttää lyhtyjä!” Anamaria huikkasi vielä mennessään. ”Emme kai halua, että hän jää tuolle tielleen vain siksi, ettei löytänyt laivaa pimeydessä?”

***

                      Jack ei parhaalla tahdollaankaan nähnyt mitään todellista vaaraa aikomuksessaan piipahtaa Catherine Parkinsin luona. Toki hän myönsi, ettei hänen aikeensa täysin vaaratonkaan ollut, olivathan he melko lähellä Port Royalia, mutta silti syrjässä kaikilta laivareiteiltä. Kohta heillä olisi yö suojanaan ja hänen oli vaikea uskoa, että kukaan olettaisi Black Pearlin palanneen näille vesille. Kuluneina kuukausina kuninkaallisen laivaston tarkkaavaisuus oli varmasti herpaantunut ja partiointia oli vähennetty. Oikeastaan Jack oli asiasta täysin varma. Norrington ei ilmeisesti edes halunnut saada häntä kiinni. Jollei mies sitten ollut muuttanut mieltään.

                      Jack souti tasaisin vedoin rantaa kohti. Anamaria oli väittänyt, että vastoin puheitaan hän itsekin tiesi olevansa vaarassa; miksi hän muuten olisi välttämättä halunnut lähteä yksin? Hän ei halunnut Samin kuoleman jälkeen vaarantaa kenenkään toisen henkeä, eihän?

                      ”Väärin, Anamaria”, Jack sanoi ääneen. Hän yksinkertaisesti selviäisi tästä nopeammin yksinään kuin jos joku toinen olisi toikkaroimassa hänen kannoillaan, varsinkin kun yö olisi jo pimennyt siinä vaiheessa, kun hän tulisi takaisin. Hän vain hiipisi sisälle taloon, luovuttaisi rahat rouva Parkinsille ja lähtisi pois, tai jos rouva Parkins ei sattuisi olemaan kotosalla, hän voisi vaikka vain jättää rahat johonkin näkyvään paikkaan. Catherine Parkinsin tapaaminen ei ollut välttämätöntä, ei hän tehnyt tätä näyttääkseen rouvalle, että Jack Sparrow osasi olla rehellinen, vaan oman itsensä takia. Vaimentaakseen omatuntonsa. Ajatus sai hänen nauramaan ääneen hänen naurunsa kuulostaessa yllättävän kovalta hiljaisuudessa, joten hän lopetti nauramisensa lyhyeen. Omatunto – kyllä vain, Jack Sparrow’lla oli omatunto. Hän tiesi, että tuolle ajatukselle olisi nauranut moni muukin. Naurettavaa tai ei, hän tunsi osaltaan olevansa vastuussa siitä, että Catherine Parkinsta oli tullut leski. Se ei suinkaan ollut täysin hänen syytään, mutta ei hän aivan viattomaksikaan olisi mennyt itseään väittämään. Hän oli luvannut myydä Black Pearlin lastin ja toimittaa rahat Parkininsille, lukuun ottamatta omaa osuuttaan, tietenkin, ja nyt kun Parkins oli vainaa, hän toimittaisi rahat tämän leskelle. Jokaisen kultakolikon. Hän ei halunnut näistä rahoista shillinkiäkään, johtui se sitten syyllisyydestä tai omatunnon kolkutuksesta. Hän ei voinut kieltää tuikanneensa Eliah Parkinsia arvokkaalla tikarilla suoraan vatsaan, mutta oliko se nyt mikään ihme, kun otti huomioon, että Parkins oli sitä ennen ampunut häntä? Ja koska hän oli sitä ennen kammennut rouva Parkinsin päälle, niin oikeastaan tämän aviomiehellä oli kai ollut jonkinlainen syy ampua häntä. Hän ei missään tapauksessa ollut mikään puhdas pulmunen mitä tuli ikäviin tapahtumiin, mutta kellarin paukahtaminen taivaan tuuliin oli ollut silkka vahinko, siitä hän ei syytä niskoilleen ottaisi. Koko sotku olisi hänen puoleltaan kuitattu sillä, että hän maksaisi Catherine Parkinsille sen, minkä oli tälle velkaa. Hän tunsi, että hänen oli pakko tehdä se eleenä, oli Catherine Parkins sitten vailla näitä rahoja tai ei. Hän joka tapauksessa toimittaisi ne henkilökohtaisesti perille ja jos nainen ei niitä huolisi, se ei enää olisi hänen ongelmansa. Heittäköön vaikka mereen sitten. Pääasia, että hän saisi ne niskoiltaan pois.

                      Oli tietysti mahdollista, että Catherinen sijasta hän tapaisikin tämän veljen, Charles Goldin. Hän oli eronnut miehestä Port-au-Princessa monta kuukautta aiemmin, eikä hän ollut kuullut tästä sen jälkeen mitään. Oli hyvinkin mahdollista, että mies oli palannut kotiinsa, tai pikemminkin sisarensa kotiin, ja että Jack tapaisi hänet sieltä. Se ei haittaisi, ei varsinaisesti. Jack ei koskaan unohtaisi eikä antaisi anteeksi sitä tosiseikkaa, että Charles oli halunnut ottaa hänen Black Pearlinsa ja oli yrittänyt toimittaa hänet hirteen, mutta hän uskoi päässeensä tapahtumien yli. Hän ei siitä huolimatta luottaisi mieheen, ei edes sitä vähää, että voisi antaa tälle Catherinelle tarkoitetut rahat. Mistä sitä tiesi, vaikka mies saisi päähänsä pitää ne itse, tai tunkisi muuten jaolle, vaikka Catherine olisikin itse läsnä? Ei, Jack ei ollut innokas kohtaamaan Charles Goldia tällä vierailulla.

                      Oli jo melkein pimeää, kun Jack ehti laituriin, erottaen sen enää hämärästi. Aivan, tuossahan se oli. Hiljaista, ei ketään missään. Hän yritti olla kolistelematta airoja venettä vasten päästyään laiturin kylkeen, laski ne varovasti veneen pohjalle ja kapusi sitten laiturille. Hän sitoi veneen löyhästi kiinni, voidakseen irrottaa sen tarvittaessa nopeasti. Vaikka hän ei uskonutkaan joutuvansa hankaluuksiin tällä pienellä vierailullaan, hän ei silti sokeasti luottanut siihen, etteikö se olisi ollut mahdollista. Kaikenlaista odottamatonta saattoi tapahtua. Toivottavasti ei kuitenkaan tällä kertaa. Hän arveli olevansa parhaassa tapauksessa jo tunnin kuluttua matkalla takaisin Black Pearlille, sitten he nostaisivat ankkurin ja purjehtisivat pois. Tortugalle, ehkä. Hän kaipasi pientä levähdystaukoa jossain turvalliseksi tuntemassaan satamassa.

                      Hänen askeleensa kumahtelivat ontosti hänen kävellessään laituria pitkin ja vaikka hän ei uskonut ketään olevan kuuloetäisyydellä, hän kevensi askeleitaan ja käveli päkiöillään, melkein sipsuttaen kunnes hänen jalkojensa alla oli kovaa maata. Itse taloa ei näkynyt laiturille, eikä sieltä niin ikään kajastanut yhtään valoa hänelle suuntaa antamassa, mutta se ei ollut tarpeen. Olihan tässä tie, jota seuraamalla hän olisi kohta Parkinsin talon pääovella. Tien sijasta hän kuitenkin käveli tien reunaa pitkin, missä aluskasvillisuus vaimensi hänen askeltensa äänen, hänen noustessaan yhä ylemmäs ja ylemmäs rinteeseen, hiljaisen tuulen havisuttaessa puita ja pensaita.

                      Päästyään niin lähelle taloa, että erotti sen hahmon sekä ikkunoista ulos lankeavan valon, hän siirtyi kokonaan pois tieltä, puutarhan pensaiden suojaan. Hän oli tunkenut kultakolikot sisältävän pussin takkinsa taskuun estääkseen rahojen kilinää paljastamasta häntä ja nyt hän hiipi kohti taloa uskoen tekevänsä sen niin äänettömästi kuin mahdollista. Hän tiesi kilisevänsä itse hiljaa, kiitos hänen hiuksistaan riippuvien metallisten koristeiden, mutta hän tiesi, miten niiden kanssa liikuttiin pitämättä suurempaa meteliä. Hän oli vähällä törmätä päistikkaa puuhun ja kirosi hiljaa mielessään. Pahuksen puutarha ja pahuksen pimeys, hän ei enää nähnyt, minne kulki. Hän nosti katseensa taivaalle, missä hän näki aavistuksen kuusta pilvien takana. Pilviverho oli kuitenkin niin tiuha, että kuu pysyi enimmän aikaa piilossa, eikä valaissut maisemaa juuri yhtään.

                      Jack lähestyi taloa varovasti ja päästyään seinän viereen hän kurkisti varovasti talon nurkan takaa. Vasta silloin hänen mieleensä välähti, että oli mahdollista, ettei Catherine Parkins enää asunut täällä. Mitä hän sitten tekisi, jos nainen oli muuttanut pois? Jos talossa asui hänelle vieraita ihmisiä? Miten hän sen saisi selville? Kaikki näytti samalta kuin puolisen vuotta sitten, tai ainakin se, minkä hän hämärässä erotti. Hänellä ei ollut pienintäkään aikomusta marssia sisään etuovesta, mutta hän halusi ensin varmistaa ympäristön. Vaunut? Etupihalla oli neljän hevosen vetämät vaunut, hän näki ne varsin selkeästi valossa, joka heijastui pihamaalle talon julkisivun ikkunoista. Yksi hevosista näytti syövän pääsisäänkäynnin läheisyyteen istutetusta kukka-asetelmasta jotain varsin suurella ruokahalulla. Hän kuuli vaimeaa puhetta, mutta ei nähnyt ketään. Kaksi miesääntä. Ei hetkinen, sittenkin kolme. Puhujat olivat ilmeisesti vaunujen takana näkymättömissä. Kuka tahansa talossa asuikin, tällä oli kaiketikin vieraita.

                      Hän perääntyi niin varovasti ja äänettömästi kuin pystyi ja hiipi talon seinänviertä pitkin talon taakse. Hänen yläpuolellaan oli parveke, jonne hän olisi melko helposti päässyt kiipeämään, hänen olisi tarvinnut vain hypätä ja sitten vetää itsensä ylös, mutta hän ei halunnut ottaa sitä riskiä, että hänet mahdollisesti nähtäisiin. Ruokasalissa, josta hän tiesi parvekkeen aukenevan, oli valaistus ja jos ruokasalissa olisi joku, hänet olisi helppo nähdä kapuamassa parvekkeelle. Ei siis siitä sisään. Täytyi löytää joku toinen sisäänkäynti, sivuovi tai jotain.

                      Hän oli jo ehtinyt ottaa muutaman hiipivän askeleen kiertääkseen talon toiselle sivulle, kun hän kuuli yläpuoleltaan rämähdyksen. Joku avasi parvekkeen oven ja jätti sen auki. Nyt Jack kuuli sisältä ääniä. Ahaa, rouva Parkins asui kuin asuikin yhä täällä ja oli ilmeisesti illastamassa vieraidensa kanssa.

                      ”Kiitos, Peter”, kuului ylhäältä näkymättömistä Catherine Parkinsin rauhallinen ääni, ”Nyt voitte poistua. Soitan, jos tarvitsen jotain.”

                      ”Kyllä, rouva”, kuului vastaus ja sitten Jack kuuli askelten äänen, kun joku käveli reippaasti huoneen poikki. Vaimea kolahdus, joka kantautui Jackin korviin, kertoi, että noiden askelten aiheuttaja oli sulkenut ruokasalin oven mennessään. Hetkeen ei kuulunut mitään muuta kuin hiljaisia kilahduksia ja kolahduksia, jotka syntyivät ihmisten ruokaillessa. Koska enempää ääniä ei kuulunut, Jack arveli, että Catherine Parkinsilla oli kenties vain yksi illallisvieras. Useampi ruokailija olisi aiheuttanut enemmän ääntä, eivätkä he luultavasti olisi istuneet niin hiljaa. Riippuen siitä, kenen kanssa Catherine illasti, Jack saattaisi sittenkin mennä sisälle parvekkeen kautta. Hän päätti jäädä hetkeksi kuuntelemaan, uskoen, että ei ainakaan olisi haitaksi pyydystää muutama sana, päinvastoin.

                      ”Olen miettinyt asiaa”, Catherine puhui uudelleen, ”enkä ole vielä varma, mitä teille vastaisin. Tiedän, että olen jo antanut teidän odottaa vastaustani luvattoman pitkään, mutta toivoisin silti vielä voivani miettiä tätä.”

                      ”Luonnollisestikin saatte aikaa. En halua teidän tekevän hätiköityä päätöstä”, kuului miesääni vastaavan hänelle. Äänen kuullessaan Jack tunsi sydämensä jättävän pari lyöntiä väliin ja hän veti nopeasti henkeä kirotakseen ääneen, mutta ehti nielaista sanat ennen kuin ne ehtivät hänen huulilleen. Hän haparoi tukea seinästä, tuntien että hänen polvensa pettäisivät minä hetkenä hyvänsä ja hän kääntyi ympäri nojaten raskaasti selkänsä vasten seinää pysyäkseen pystyssä. Ei voinut olla. Ei mitenkään.

                      Toinenkin ääni oli hänelle tuttu, vähintäänkin yhtä tuttu kuin Catherinen, ehkä tutumpikin. Catherinen ääni ei koskaan vainonnut häntä hänen unissaan kuten tämä toinen, eikä liioin saisi häntä niin epävarmaksi kuin tuo toinen sai. Hyvin sivistynyt, suorastaan aristokraattinen puhetapa. Ääni, joka oli tottunut käskemään ja johon sen omistaja pystyi lataamaan niin paljon ivaa, että sen kuunteleminen miltei pisteli. Joinakin öinä, kun Jack heräsi kesken levottomien uniensa, joissa hänet yleensä oli jätetty yksin jonnekin, josta hän ei päässyt pois, hän oli aivan varma, että oli kuullut tuon äänen, eikä hän ymmärtänyt, miksi se hänen uniinsa tunki. Hän ei ollut todellakaan pyytänyt tuota ääntä omiin uniinsa, mutta ei tiennyt, millä olisi ajanut sen poiskaan.

                      ”Kiitän teitä, kommodori”, Catherine sanoi, ”Te olette hyvin ymmärtäväinen.”

                      ”Kuten sanoin”, kommodori James Norrington kuului sanovan, ”haluan teidän olevan varma vastauksestanne, oli se sitten kumpi tahansa.”

                      Mielipuolinen nauru hyrsyi Jackin kurkussa hänen toivuttuaan alkujärkytyksestään ja hänen oli painettava molemmat kädet suulleen, ettei olisi alkanut nauraa ja paljastanut läsnäoloaan. Tämä ei kerta kaikkiaan voinut olla mitään muuta kuin osoitus kohtalottarien kierosta huumorintajusta! Oli aivan käsittämätön sattuma, että James Norrington oli Catherine Parkinsin luona tänä iltana, kaikista mahdollisista illoista. Juuri tänä iltana, jonka hän oli valinnut vieraillakseen Catherinen luona. Oli toki mahdollista, että Norrington illasti täällä harva se ilta, mutta Jackista se oli epätodennäköistä. Jos näin olisi ollut, Catherine ja Norrington olisivat varmasti suhtautuneet toisiinsa hieman tuttavallisemmin, nyt he kuulostivat jokseenkin muodollisilta. Tosin Jack ei oikein osannut kuvitella Norrintonia, joka ei olisi ollut muodollinen. Se mies käyttäytyisi varmasti hääyönäänkin kuin puunukke. Tai ehkä ei sentään. Nyt hän oli hiukan kohtuuton, sillä eikö muka Norrington ollut suudellut… ei, nyt seis. Hän ei halunnut ajatella sitä, onnistuttuaan painamaan koko tapahtuman pois ajatuksistaan, mielensä perukoille. Päivät, jotka hän oli viettänyt nauttien kommodorin niin sanotusta vieraanvaraisuudesta, sänkyyn kahlittuna, ja tunnit, jotka hän oli viettänyt tämän kanssa kahden, pelaten omaa pikku peliään, johon hän ei ollut saanut Norringtonia mukaan. Päinvastoin; hän ei ollut aina tiennyt, kumpi pyöritti kumpaa. Hän oli kuvitellut olleensa niskan päällä, mutta loppujen lopuksi hän ei ollut poistunut Port Royalista tuntien itseään voittajaksi. Ensin, toki, hän oli ollut enemmän kuin riemuissaan Norringtonin annettua hänen mennä, mutta mitä pitemmälle hän oli päässyt, sitä selvemmin hänestä oli tuntunut siltä, ettei hän sittenkään ollut voittanut mitään. Ikään kuin jotakin olisi jäänyt kesken. Aika oli kuitenkin saanut hänet unohtamaan tuon tunteen, jopa siinä määrin, että palaaminen näin lähelle Port Royalia ei ollut saanut häntä suomaan ajatustakaan sille, millaisten tapahtumien jälkeen hän oli sieltä lähtenyt. Missään tapauksessa hän ei ollut edes hurjimmissa mielikuvissaan ajatellut, että hän törmäisi tällä pikku piipahduksellaan kommodori Norringtoniin. Sen olisi pitänyt olla enemmän kuin epätodennäköistä. Ei mahdotonta, mutta melkein.

                      Norrington ja Catherine tuolla, ilmeisesti aivan kahden. Jack laski kätensä alas, tuntien, että nyt hän alkoi taas hallita itseään. Mitä teet, Jack, hän kysyi itseltään. Viskaat rahat parvekkeelle ja tunnet tehneesi sen, mitä tulit tekemään? Lähdet pois ja unohdat koko jutun? Odotat kunnes Norrington häipyy ja hiivit Catherinen luo?

                      ”Olen hyvin iloinen, että pääsitte tulemaan tänä iltana”, Catherine jatkoi kaikessa rauhassa keskustelua näkymättömissä, tietämättä, että häntä kuunneltiin.

                      ”Yritin järjestää asiani niin, että minulla ei ollut täksi illaksi mitään”, James Norrington sanoi, ”Olen ollut hyvin kiireinen viime aikoina.”

                      ”Elizabeth epäilee, että teette työtä aivan liiaksikin. Hänen mielestään aivan uppoudutte työhön, eikä se voi olla hyväksi.”

                      ”Hänen huolenpitonsa on lähes liikuttavaa, eikö totta?” James Norrington sanoi ja Jack oli erottavinaan hänen äänessään hymyn, jonka hän pystyi helposti kuvittelemaan mielessään.

                      Jack tiesi nyt, mitä hänen piti tässä tilanteessa tehdä; viskata rahat parvekkeelle ja sen jälkeen juosta lujaa. Se oli ainoa järkevä teko tässä tilanteessa.

                      ”Niin, hän on oikein herttainen”, Catherine Parkins sanoi, kun Jack suoristautui hiljaa ja siirtyi sen verran, että pystyi hyppäämään. Hän sai kiinni takorautaisesta kaiteesta, roikkui hetken käsiensä varassa ennen kuin sai jaloillaan tukea seinästä. Jaloillaan ja käsillään ponnistaen hän veti itsensä parvekkeen reunalle, heitti sitten jalkansa kaiteen yli ja huomasi, ettei häntä voitu nähdä sisältä. Paksut raskaat verhot peittivät osan parvekkeelle antavista ikkunoista ja sisältä katsottuna hän oli verhon takana. Jack veti pistoolin vyöstään ja virnisti.

***

                      ”Todellakin”, James Norrington sanoi ja hymyili kuivasti. Luultavasti Elizabeth tarkoitti huolehtimisellaan hyvää, mutta hän ei voinut mitään sille, että häntä se häiritsi. Heidän välinsä eivät olleet enää entisellään, eikä heidän suhteensa yhtä luonteva kuin se oli ollut ennen kuin Jack Sparrow oli tullut heidän väliinsä. Noista muutaman omituisen päivän tapahtumista, kun Sparrow oli ollut kahlittuna kiinni hänen vierashuoneensa vuoteeseen, ei koskaan puhuttu, mutta ne kaihersivat silti heidän välejään. Sopimuksensa mukaan Elizabeth ei myöskään koskaan maininnut edes Sparrow’n nimeä, mutta ei hänen tarvinnutkaan. Se tosiseikka, että Sparrow oli saanut Elizabethin puolelleen, häntä vastaan, ja käyttäytymään kuin mikäkin portto, ei muuttunut miksikään, vaikka he yhteistuumin vaikenivat sitä kuoliaaksi. James tiesi, ettei Elizabeth ollut kertonut Sparrow’sta edes aviomiehelleen, joten asian, jonka vain he kaksi tiesivät – ja Sparrow, tietenkin – olisi luullut jo painuvan unohduksiin, mutta sitä se ei tehnyt. James arveli muistavansa koko loppuikänsä inhottavan kohtauksen työhuoneessaan, kun hänen rakastamansa nainen oli tarjonnut itseään vastineeksi merirosvon vapaudesta. Se oli ollut niin likaista, niin väärin. Toisaalta, väärin oli ollut rakastaa toisen miehen vaimoakin.

                      Jos James olisi vielä rakastanut Elizabethia, hän ei olisi kiusaantunut tämän hössötyksestä mitä tuli hänen mukamas liialliseen työntekoonsa. Hän piti yhä Elizabethista, paljon, mutta rakkaus oli hiipunut pikkuhiljaa pois. Hän oli yrittänyt pitää siitä kiinni, vakuuttanut, että Elizabeth oli yhä sama ihminen, mutta lopulta hän oli lakannut pakottamasta tunteitaan. Ehkä Elizabeth olikin sama ihminen, mutta joskus, kun hän uskalsi pohtia asiaa, hänestä tuntui, että hän ei enää ollut. Hän oli mieluummin miettimättä, miksi hän ei olisi ollut entisellään, mikä hänet oli muuttanut, tai millainen ihminen hän nyt oli, joten hän teki töitä. Työt eivät loppuneet koskaan, hän olisi voinut uurastaa yötä päivää ja silti tekemättömiä töitä riitti. Kuvernööri oli aivan hiljattain antanut hänelle tunnustuksen lupailemalla hänelle amiraalin arvoa jo ehkä hyvinkin pian ja ihaillut hänen väsymätöntä tarmoaan. Mies oli kutsunut häntä Port Royalin sekä sen asukkaiden siunaukseksi ja merirosvojen kauhuksi ja hän oli kiitellyt, vaikka sisimmässään hän ei tuntenut minkäänlaista ylpeyttä saavutuksistaan. Hän ei välittänyt siitä, mitä hän sai aikaan, vain se merkitsi, että hän saattoi uppoutua toimiinsa. Jos lopputuloksena oli turvallinen kaupunki lähivesineen, niin hyvä. Hänen ensisijainen pyrkimyksensä oli, ettei hänellä olisi ollut aikaa ajatella Elizabethia. Eikä sitä kirottua merirosvoa.

                      Ymmärrettyään, ettei hän enää rakastanut Elizabethia ja kuvernöörin otettua esille hänen mahdollisen ylennyksensä, hän oli ollut valmis harkitsemaan avioliittoa. Ei ollut ketään naista, jota hän olisi rakastanut, joten hän oli päätynyt kosimaan Catherine Parkinsia. Se olisi järkevä liitto, kenen tahansa kannalta katsoen. Hän tarvitsi vaimon, ja vaikka hän ei uskonutkaan, että Catherine Parkins varsinaisesti tarvitsi miestä, tämä tuskin pahastuisi ajatuksesta, että avioituisi uudelleen. Elämä oli kohdellut Catherinea julmalla kädellä; hänen sisarensa oli kuollut nuorena, hänen isänsä oli tuhlannut perheen koko omaisuuden, hänen veljensä oli ollut kadoksissa viikkokausia ja hän oli jäänyt leskeksi, kun hänen miehensä oli kuollut heidän talonsa kellarissa sattuneessa räjähdyksessä. Viimeisimpänä onnettomuutena hän oli joutunut lähettämään tytärpuolensa luostariin, ei uskonnollisen kutsumuksen takia, vaan siksi, ettei ollut tiennyt, minne muuallekaan olisi lähettänyt mielipuolen tyttöparan, joka oli vaaraksi itselleen ja ympäristölleen. James uskoi, että rauhallinen elämä hänen rinnallaan olisi Catherinelle kaiken sen jälkeen kuin turvalliseen satamaan saapuminen. Hänellä olisi tarjota tulevalle vaimolleen kaikki mahdollinen hyvä: turvattu elämä, hyvä asema, eikä hän miehenäkään pahimmasta päästä ollut. Hän oli vasta kolmissakymmenissä, sivistynyt, älykäs, jopa varakas ja vaikka hän ei tehnyt asiasta suurempaa numeroa, hän tiesi, ettei hän ollut hullumman näköinenkään, mikäli sillä asialla nyt mitään merkitystä oli. Catherine Parkinsilla oli takanaan huomattava omaisuus, muutamia ikävuosia enemmän kuin hänellä ja erikoislaatuinen, viileä kauneus. He olisivat erinomainen pari. Kunpa Catherine itsekin vakuuttuisi siitä ja vastaisi myöntävästi. Tai vastaisi edes jotain. Tai antaisi edes pienen vihjeen siitä, mitä aikoi vastata sitten, kun suvaitsisi vastata. Jamesilla ei ollut niin kiire vihille, etteikö olisi voinut odottaa vastausta kosintaansa vielä muutamia viikkoja lisää, mutta epätietoisuus häiritsi häntä. Hän piti itseään paitsi kyvykkäänä niin myös harkitsevana miehenä ja siksi levottomuus, joka joskus kasvoi suoranaiseksi ärtyneisyydeksi hänessä, huolestutti häntä. Ehkä se sittenkin oli väsymystä? Ehkä hän todella teki liikaa töitä?

                      ”En tahtoisi nähdä teidän uuvuttavan itseänne kokonaan”, Catherine sanoi aivan kuin vastauksena Jamesin mietteisiin.

                      He olivat syöneet jonkin aikaa äänettömyyden vallassa, joka ei ollut tuntunut heistä kummastakaan millään tavoin kiusalliselta. Jamesista oli yksinomaan miellyttävää, että Catherinen seurassa hän saattoi näin vaivattomasti olla hiljaa. Catherine puolestaan oli tottunut istumaan miesseurassa hiljaa. Hänen edesmennyt miehensä kun ei ollut olettanut, että hänellä mitään sanottavaa olikaan. Oikeastaan ainoa mies, kommodori Norringtonin lisäksi, jonka kanssa keskusteleminen oli saanut hänet tuntemaan itsensä järjelliseksi olennoksi, oli ollut hänen elämässään käväissyt kapteeni Jack Sparrow, jota hän mieluiten oli ajattelematta lainkaan.

                      He istuivat ruokapöydässä, vastapäätä toisiaan. Catherine ei ollut aivan varma, oliko ollut aivan hyvien tapojen mukaista kutsua kommodori Norrington kahdenkeskiselle illalliselle, mutta toisaalta, mitä kellään saattaisi olla sitä vastaankaan? He olivat molemmat aikuisia ihmisiä ja kykeneviä ottamaan vastuun itsestään ja teoistaan. He olivat molemmat kunniallisia, hyvämaineisia kansalaisia ja jos joku näki tässä tapaamisessa jotain, joka vaarantaisi heidän kummankaan mainetta, vika oli katsojassa. Catherine vakuutti itselleen, ettei tässä ollut mitään pahaa. Hän oli leski-ihminen ja kommodori oli kosinut häntä, ja hän oli kutsunut tämän illallisella tutustuakseen tähän vielä vähän paremmin ennen kuin tekisi lopullisen päätöksensä. Jos hän vastaisi kieltävästi, kommodori olisi aivan liian kohtelias näyttääkseen mielipahaansa ja heidän välinsä pysyisivät samanlaisina kuin tähänkin asti. Jos hän vastaisi myöntävästi… niin, mitä sitten? Hän oli ollut leskenä vasta vähän aikaa, joten heidän olisi luultavasti säädyllisyyden nimissä odotettava vielä useita kuukausia, mutta entä häiden jälkeen? Millaiseksi hänen elämänsä sitten muuttuisi? Hän hädin tuskin tunsi kommodoria.

                      Catherine nosti katseensa lautasestaan häntä vastapäätä istuvaan mieheen. Tämä oli hyvin komea sinivalkoisessa univormussaan, valkoisessa peruukissaan ja vastasi hänen katseeseensa kuten suoraselkäisen miehen odottikin vastaavan, ystävällisesti, ilman mitään turhanpäiväistä hakkailua. Ei, kommodori Norrington ei todellakaan vaivautunut kosiskelemaan häntä ja hänestä se oli hyvä. Kun mies ei näytellyt jotain muuta kuin oli, hän saattoi varovasti toivoa, ettei tämä mahdollisten häidenkään jälkeen muuttuisi toiseksi ihmiseksi. Kommodori oli rehellinen ja hyvä mies. Catherine pystyi vaivatta kuvittelemaan itsensä Catherine Norringtonina. Kysymys olikin enemmän siitä, halusiko hän lainkaan uutta avioliittoa, koskaan. Hänen oli melkein hyvä olla nyt, kun Eliah oli poissa. Toki hän kantoi huolta Anna-parasta ja veljestään, joka ei ollut enää entisellään ja josta hän ei tiennyt, olisiko tästä pitänyt todella olla huolissaan vai ei, mutta leskeyden edut olivat ainakin hänen kohdallaan moninkertaiset haittoihin nähden. Uuden avioliiton myötä hän joutuisi luopumaan siitä vapaudesta, jonka leskeys oli hänelle suonut. Hän ei tekisi sitä kevyesti ja kenen tahansa miehen takia. Itse asiassa kommodori oli yksi niitä harvoja hänen tuntemiaan miehiä, jonka takia hän saattaisi harkita. Miltei kuka tahansa muu olisi saanut kosintaansa kieltävän vastauksen oikopäätä. Oli uskomatonta, että Elizabeth oli purkanut kihlauksensa kommodorin kanssa ja mennyt naimisiin asesepän kanssa. Toisaalta se oli ollut Catherinesta hyvin romanttista. Elizabeth oli vielä niin nuori ja uhmakas, mutta tasoittuisi varmasti aikanaan, ehkä piankin, kun nyt odotti pienokaista.

                      Lapsi… Catherine oli niin tottunut omaan lapsettomuuteensa, että tuli vasta nyt ajatelleeksi, että lapsetkin kuuluivat avioliittoon. Se, ettei hän ollut saanut lasta Eliahille, ei automaattisesti tarkoittanut, ettei kykenisi lainkaan saamaan lapsia. Hän ei ollut vielä liian vanha. Mitä kommodori mahtoi ajatella? Sitä ei voinut tietenkään kysyä tältä. Ehkä hän voisi kysyä asiasta Elizabethilta? Tuntui oudolta ajatella, että hän kysyisi asiaa naiselta, joka olisi ikänsä puolesta saattanut olla melkein hänen tyttärensä, mutta ei hän keksinyt ketään muutakaan, kuka olisi tuntenut kommodori Norringtonin Elizabethia paremmin.

                      Rakkaus? Kommodori Norrington ei rakastanut häntä, eikä hän tätä. Rakkaus ei ollut välttämätöntä, sitä ei tarvitsisi mihinkään. Hänelle riitti aivan hyvin ajatus siitä, että he todennäköisesti oppisivat pitämään toisistaan. Catherine arveli, ettei olisi tuntenut rakkautta, vaikka se olisi koputtanut hänen ovelleen. Pienen ohikiitävän hetken ajan hän oli kuvitellut tuntevansa sitä; kun kapteeni Sparrow oli mennyt, hän oli tuntenut paitsi helpotusta niin myös omituista haikeutta. Sitten hän oli ymmärtänyt, ettei se ollut rakkautta, vaan kateutta. Mies oli ollut niin elävä, niin vapaa. Catherine olisi voinut muistella häntä jonkinlaisella lämmöllä, mutta oli katsonut parhaaksi olla muistelematta häntä lainkaan.

                      ”Voisimme lähteä jonakin päivänä vaikka ajelulle?” James ehdotti varovasti. Hän arveli, että pystyäkseen tekemään päätöksen, rouva Parkinsin oli tunnettava hänet hieman paremmin. ”Milloin olette jälleen kaupungissa?”

                      Catherine mietti hetken. Eliahin kuoleman jälkeen hän oli ostanut itselleen pienen talon Port Royalista ja hän asui siellä osan ajastaan, voidakseen olla lähempänä muita ihmisiä. Vaikka hän rakasti tätä taloa, jossa hän oli asunut vuosikausia, hän joskus tunsi yksinäisyyttä. Sinänsä ihmeellistä: hän ei ollut tuntenut näin Eliahin vielä eläessä, vaan vasta tämän kuoltua hän oli alkanut tuntea talon todella kodikseen.

                      ”Tulen oletettavasti perjantaina tai lauantaina Port Royaliin”, Catherine sanoi aikansa mietittyään, ”sunnuntaina olisin vapaa. Me varmasti näemme kirkossa, kommodori Norrington.”

                      ”Luonnollisestikin”, James sanoi ja kaatoi itselleen lisää viiniä. Catherine oli lähettänyt palvelijan pois, mikä oli ollut hänen mielestään järkevää. Toki kaksi aikuista ihmistä selvisivät ruokailusta keskenään. ”Entä sen jälkeen?”

                      ”Se olisi todella viehättävä ajatus”, Catherine sanoi ja pyyhkäisi lautasliinalla varovasti pukunsa miehustaa, johon hän oli pudottanut ruuanmurenen. Onneksi siitä ei näyttänyt jäävän tahraa. ”Voisimme ehkä - - - Hyvä jumala sentään!”

                      James säikähti hänen pelästynyttä kiljahdustaan niin, että hätkähti. Catherinen silmät levisivät luonnottoman suuriksi ja hänen kätensä lennähtivät ylös haarukan ja veitsen, joita hän oli pidellyt käsissään, lentäessä kaaressa kauas lattialle. James oli sekunnin murto-osan ymmällään ennen kuin tajusi katsoa samaan suuntaan kuin Catherine, kääntyen nopeasti istuimellaan, nähdäkseen, mitä hänen selkänsä takana oikein oli.

                      Se, minkä hän näki, salpasi hetkeksi hänen hengityksensä ja omituinen tunne häivähti hänen lävitseen, aivan kuin hänen olisi ollut samaan aikaan kylmä ja kuuma. Tämä ei kerta kaikkiaan voinut olla totta, mutta pakkohan hänen oli uskoa omia silmiään, koska näky ei kadonnut, vaikka hän kuinka tuijotti sitä, räpäytti silmiään ja tuijotti taas. Hän ei niinkään säikähtänyt sitä tosiseikkaa, että hän katseli suoraan pistoolinpiippuun, vaan miestä, jonka hän näki pistoolin takia. Tämän ei minkään järjen tai fysiikan lakien mukaan pitänyt seisoa tuossa, mutta siinä hän silti oli, taas kerran odottamatta, hattuineen, huiveineen, hiuksineen, helmineen, maalattuine silmineen ja kultaisine hampaineen. James voihkaisi mielessään ja yritti koota itsensä, säilyttäen näennäisen tyyneytensä, mutta tuntien sen alla olevansa järkyttyneempi kuin muisti koskaan olleensa. Edes mikään niistä tempuista, joita mies oli aiemmin hänelle tehnyt, alkaen Interceptorin kaappaamisesta aivan hänen nenänsä alta, ollut saanut häntä järkyttymään näin.

                      ”Hyvää iltaa, kommodori Norrington”, Jack Sparrow sanoi kehräävällä äänellä, seisoen parvekkeen oviaukossa ja osoittaen häntä pistoolilla sädehtivästi hymyillen, vilkaisten sitten Catherineen päin, ”ja rouva Parkins. Teillä on täällä mukava kahdenkeskinen illallinen, vai mitä?” hän otti muutaman kissamaisen askeleen lähemmäs pöytää ja Jamesia antamatta tarkkaavaisuutensa herpaantua hetkeksikään, pidellen pistooliaan vakain ottein. ”Ja, Norrington, jos saan pyytää: pitäkää ne kätenne pöydällä, molemmat.”

                      James oli sotilas ja tiesi, milloin oli alakynnessä. Saatuaan itsensä jotakuinkin henkisesti kokoon, hän tiesi, että tämä oli ehdottomasti sellainen tilanne: hänellä oli pistooli vyöllään, mutta nopean tilannearvion jälkeen hän tuli siihen tulokseen, ettei ehtisi ottaa sitä esiinkään ennen kuin Sparrow ehtisi ampua. Hän laski ruokailuvälineet käsistään pöydälle ja painoi sitten kämmenensä pöytää vasten hitaasti, hyvin hitaasti, ettei olisi nopealla liikehdinnällään antanut sitä vaikutelmaa, että olisi ollut aikeissa vetää pistoolinsa esiin. Hän ei ollut täysin varma siitä, kuinka säikky Sparrow oli; ampuisiko tämä vai ei, mutta hän ei missään tapauksessa halunnut kokeilla sitä.

                      ”Minun pistoolini on takkini alla”, hän sanoi rauhallisesti kääntäen selkänsä Jackille, joka astui vielä lähemmäs ja painoi oman pistoolinsa hänen ohimolleen.

                      ”Voi kiitos tiedosta”, Jack sanoi ja työnsi vapaan kätensä hänen takkinsa alle viehkein liikkein ja veti pistoolin kotelostaan. Saatuaan sen hän sinkosi sen kauemmas, huoneen nurkkaan ja otti sitten muutaman askeleen sivulle, tähtäillen Jamesia yhä ja silmäillen tätä hiukan hämmentynein tuntein, pitäen kasvoillaan pienen, härnäävän hymyn, jonka taakse oli helppo piilottaa se, mitä hänen päässään todella liikkui. Norrington, se tosiaan oli saamarin Norrington. Ei niin, että hän olisi epäillyt omia aistejaan tämän äänen kuullessaan ja tunnistaessaan, mutta hänestä oli vain tuntunut niin mielipuoliselta tavata Norrington täällä, että hänen oli kuitenkin ollut pakko varmistaa omin silmin, että tämä oli todellinen, eikä hänen mielensä luoma harha. Tosin ei hänellä ollut tapana nähdä harhoja, varsinkaan laivaston upseereista, paitsi parina oikein pahana krapula-aamuna, mutta mistä sitä tiesi, milloin hänen päänsä alkaisi niitä luomaan? Hän katseli miestä hetken tarkasti, sanomatta sanaakaan, antoi katseensa kiertää tämän vartaloa ja kasvoja, todeten, että tämä oli juuri sellainen kuin muisti tämän olevan. Näyttävä, sotilaallinen, täynnä omaa erinomaisuuttaan eikä syyttä. Jep, James Norrington. Tämä vastasi hänen katseeseensa tyynesti, vailla mitään merkkejä siitä, että olisi ollut peloissaan, vaikka merirosvokapteeni Jack Sparrow tähtäsi pistoolilla häntä päähän. Jack tiesi sen johtuvan siitä, että Norrington ei todellakaan ollut peloissaan.

                      ”Mistä helvetin syövereistä te siihen ilmestyitte, Sparrow?” James kysyi vilkaisten Catherineen, joka istui paikoillaan selkä suorana, kuin jähmettyneenä, tuijottaen Sparrow’ta siniset silmät selällään. James huomasi, että tämä oli enemmänkin ihmeissään kuin varsinaisesti kauhuissaan.

                      ”Alhaalta rannasta minä tulin”, Jack sanoi rauhallisesti ja otti vielä muutaman askeleen kauemmas niin että seisoi nyt pöydän päässä, yhtä kaukana sekä Jamesista että Catherinesta. Hän osoitti edelleen pistoolillaan Jamesia. ”Helvetti vielä odottaa minua, vaikka muutaman kerran olenkin sen porteilla käynyt. Käskivät takaisin tänne pitempää syntilistaa keräämään.”

                      ”Minun tietääkseni syntilistanne on jo nyt kyllin pitkä takaamaan teille paikan mahdollisimman läheltä kuuminta pätsiä”, James sanoi ivallisesti ja katsoi suoraan Jackin silmiin, saamatta tätä katseellaan hämmentymään. Jack vain katsoi takaisin, tyynesti. ”Mitä te haluatte, Sparrow? Ja mistä te tiesitte etsiä minua täältä?”

                      Jack yritti vetää nahkaisen pussin taskustaan ja sai tempoa sitä jonkin aikaa ennen kuin sai sen ulos. Hän heitti sen keskelle pöytää, mihin mätkähtäessään se kilahti tavalla, joka kertoi jopa Catherinelle, että se sisälsi rahaa, ja samassa sen suuta kiinni pitänyt nyöri aukesi ja kultakolikoiden vyöry valui pöydälle. James teki vaistomaisen liikkeen kuin ottaakseen kolikot vastaan ja estääkseen niitä putoamasta pöydältä lattialle, mutta liike jäi kesken hänen huomatessaan, kuinka Jack nosti poisti pistoolistaan varmistimen.

                      ”Aloillanne, Norrington”, Jack sanoi. James laski kämmenensä takaisin pöydälle. Osa kolikoista vieri pöydältä lattialle ja niiden kilinä oli hetken aikaa ainoa ääni huoneessa.

                      ”Minä olen aseeton”, hän vakuutti pitäen äänensä tasaisena. Hänestä vaikutti siltä kuin Sparrow olisi ollut sittenkin hiukan säikky. Jack tuijotti häntä hetken silmänkään rävähtämättä.

                      ”Itse asiassa”, hän sanoi sitten ja antoi katseensa kiertää ympäri huonetta, tarkaten kuitenkin samalla, ettei Norrington tehnyt mitään äkkinäisiä liikkeitä. Hän ei täysin luottanut tämän sanaan aseettomuudesta jo siksi, että hän itse olisi vastannut samoin, riippumatta siitä, oliko hänellä toista pistoolia piilossa vai ei. Tosin Norrington ei yleensä valehdellut. Hän ei kuitenkaan halunnut ottaa sitä riskiä, että tämä olisi sitten viime näkemän opetellut valehtelemaan paremmin. ”Minulla ei ollut aavistustakaan, että olisitte täällä tänä iltana, Norrington, joten minun täällä olemisellani ei ole mitään tekemistä teidän kanssanne.”

                      ”Oh”, Catherine äännähti ymmärrettyään, että kapteeni Sparrow oli siinä tapauksessa tullut hänen takiaan. Miehen ilmestyttyä kuin tyhjästä parvekkeen avonaiselle ovelle Catherine oli ollut liian ällistynyt ihmetelläkseen, miksi tämä oikeastaan oli siinä ja vasta nyt hän tajusi, että miehen läsnäololle oli varmasti joku syykin. Hän ei voinut käsittää, mikä se oli, eikä ollut aivan varma, halusiko yleensäkään kuulla sitä. Kapteeni Sparrrow vilkaisi häneen ja hymyili. Hänen hymynsä oli juuri sellainen, jollaisena Catherine sen muisti, ilkikurinen, jotenkin vihjaileva, ikään kuin hän olisi tiennyt enemmän kuin sanoi. Catherine ei uskaltanut ajatellakaan, mitä kapteeni mahtoi miettiä häneen katsoessaan ja kauhukseen hän tunsi, kuinka puna nousi hänen kasvoilleen. Hänelle tuli ahdistava tunne, että hän oli alasti, yhtä alasti kuin kapteeni oli hänet kerran riisunut. Silloin hän ei ollut osannut hävetä itseään, mutta jälkeenpäin hän oli korjannut sen puutteen moninkertaisesti ja juuri nyt enemmän kuin koskaan. Hän painoi päänsä ja tuijotti lautastaan toivoen, ettei kommodori Norrington pystyisi lukemaan hänen tunteitaan hänen kasvoiltaan.

                      ”Rouva Parkins”, Jack sanoi kohteliaasti, ”Olisitteko ystävällinen ja riisuisitte sukkanne?”

                      ”Mitä?” Catherine nykäisi päänsä pystyyn. Hän uskoi kuulleensa väärin.

                      ”Sukkanne”, Jack sanoi, ”molemmat. Toki teillä on sukat jaloissanne?”

                      Häpeän lisäksi Catherine tunsi nyt myös pelkoa. Sukat? Jos hän riisuisi nyt sukkansa, pitäisikö hänen riisua seuraavaksi ehkä pukunsa? Hän ei kuitenkaan uskaltanut olla noudattamatta kapteenin pyyntöä, joka oli selvä käsky, vaikka tämä ei häntä pistoolilla osoitellutkaan. Hän katsoi vastapäätä istuvaa kommodori Norringtonia, joka vasta hänen katseeseensa nyökäten hänelle melkein huomaamattomasti. Catherine tulkitsi sen kehotukseksi tehdä, kuten kapteeni Sparrow sanoi, joten hän työnsi tuolinsa hieman kauemmas pöydästä saadakseen tilaa. Hän potkaisi kengät jaloistaan ja kumartui sitten pujottamaan kätensä hameensa alle voidakseen avata sukkanauhansa. Hän ei missään tapauksessa halunnut nostaa hameitaan ja paljastaa sääriään, eikä tiennyt miksi. Luultavasti siksi, että hän häpesi sitä tosiseikkaa, että kapteeni Sparrow oli nähnyt hänen säärensä jo aiemmin. Hän toivoi yhä kiihkeämmin, etteivät hänen kasvonsa paljastaisi hänen ajatuksiaan kummallekaan miehistä. Viimein hän oikaisi asentonsa, roikottaen sukkia kädessään ja ojensi niitä varovasti kapteenia kohden. Tämä ei tehnyt elettäkään ottaakseen ne vastaan, vilkaisi vain niitä.

                      ”Hienoa”, Jack sanoi. ”ja nyt rakas rouva, jos vielä sitoisitte ne toistensa jatkoksi”.

                      ”Nyt en ymmärrä…” Catherine sanoi.

                      ”Sitoisitte ne toisiinsa”, Jack selitti päätään kallistaen, katsoen häneen kuin olisi jossain salaliitossa hänen kanssaan, ”kuvittelette tekevänne niistä köyden, sellaisen, mitä voisi käyttää vaikka… sitomaan laivaston upseerin kädet.”

                      ”Sparrow!” James ähkäisi ja sai vastaukseksi leveän hymyn pistoolin piipun takaa. Catherine, joka oli ymmärtänyt, mitä häneltä odotettiin, alkoi tehdä solmua.

                      ”Kiristäkää ne kunnolla”, Jack huomautti, ”Onko se valmis? Hyvä. nyt nousette ylös, kierrätte herra upseerin taakse, joka kiltisti antaa teidän sitoa kätensä tuolin takaa yhteen. Eikö annakin, Norrington?”

                      ”Minähän sanoin, ettei minulla ole asetta”, James sanoi ja seurasi katseellaan Catherinea, joka todellakin nousi ylös tuoliltaan ja lähestyi häntä hitain askelin. Hän ei vieläkään nähnyt tämän kasvoilla pelkoa, vaikka tämä näyttikin hämmentyneeltä, ehkä hieman nololta. Miten rohkea hän onkaan, James ajatteli.

                      ”Minä luotan teihin aivan yhtä paljon kuin te minuun”, Jack sanoi hilpeästi. Catherine oli ehtinyt Norringtonin taakse ja jäi odottamaan. ”Ja nyt, Norrington, siirrätte kätenne aivan rauhallisesti tuolin taakse. Noin. Haluan muistuttaa, että minulla on ase, kuten kaikki näemme”, hän naurahti omille sanoilleen, ”ja jos säikäytätte minut, saatan osua teihin, mutta yhtä hyvin saatan osua kauniiseen rouvaan takananne.”

                      ”Ei tulisi mieleenikään horjuttaa teidän mielenne tasapainoa, joka tunnetusti on varsin herkkä”, James sanoi halveksivasti. Hän tunsi Catherinen kietovan kangasta hänen ranteidensa ympärille ja tekevän lopuksi solmua. Sparrow kehotti häntä kiristämään kunnolla ja James tunsi ranteissaan, ettei Catherine ymmärtänyt olla tottelematta, vaan veti siteen todennäköisesti niin tiukalle kuin voimansa antoivat myöten. Tottelematta jättäminen olisi ollutkin turhaa, koska Catherinen saatua työnsä valmiiksi, Sparrow tuli tarkistamaan lopputuloksen tähdäten häntä koko ajan pistoolillaan.

                      ”Kiitos, rakas rouva”, Jack sanoi kumartuen aavistuksen verran nähdäkseen paremmin, mitä Catherine oli saanut aikaiseksi, ”voitte istua takaisin paikallenne.”

                      Hän ei laskenut pistooliaan, vaan tähtäsi edelleen sillä Norringtonia. Catherine oli saanut solmittua juuri sellaisen siteen kuin hän oli kuvitellutkin, se tuskin pidättelisi Norringtonia kovin kauan, jos tämä tosissaan yrittäisi irti, mutta kyllä mies siinä jonkin aikaa pysyisi. Hän kosketti miehen yhteen sidottuja käsiä kuin kokeillakseen, oliko side paikallaan, mutta tajusi itsekin, vähän liian myöhään, että se oli pikemminkin kuin hyväily. Norrington tuntui tajuavan sen myös, sillä tämä käänsi päätään hiukan nähdäkseen mitä hän oikein puuhasi. Jack ei voinut olla vastustamatta kiusausta, vaan kumartui hänen puoleensa, vei suunsa lähelle hänen korvaansa ja sanoi matalalla äänellä:

                      ”Pidän teistä juuri tuollaisena, Norrington”.

                      James olisi halunnut kirota ääneen, mutta Catherinen läsnäolo hillitsi häntä. Voi ei, hän ajatteli, nyt se alkaa taas. Oli tietenkin aivan turha olettaa, että Sparrow käyttäytyisi vähemmän hämmentävästi, vaikka läsnä oli vastakkaisen sukupuolen edustaja.

                      ”Aiotteko pitää minua tässä kauankin, Sparrow?” hän kysyi.

                      ”Katsotaan”, Jack sanoi, astahti Jamesin sivulle ja otti lautasen tämän edestä. ”Tasapuolisuuden vuoksi… muutama päivä kuulostaisi ehkä kohtuulliselta, vai mitä? Suhteutetaan se siihen, että te piditte minua kahleissa neljä päivää, mutta viimeistä muutamaa tuntia lukuun ottamatta minulla oli sentään toinen käsi vapaana.”

                      ”Minulla on pihalla vaunut ja kolme miestä odottamassa”, James sanoi, seuraten puhuessaan Jackin puuhia varsin hämmästyneenä, sillä tämä otti myös hänen ruokailuvälineensä ja lopuksi viinilasinsa, ”ja he alkavat viimeistään kahden tunnin kuluttua ihmetellä, mihin olen jäänyt.”

                      Jack laski Jamesin aterian pöydän päähän ja veti sitten pöydän alta esiin tuolin.

                      ”Ihmetellä?” hän kysyi ja asettui mukavasti tuolille, laski pistoolinsa pöydälle lautasen viereen kätensä ulottuville ja hattunsa sen viereen. ”Mitä ihmettelemistä siinä on, jos komea poikamies viipyy kahdenkeskisellä illallisella kauniin lesken luona hieman pitempään? Tuskin miehenne ihmettelisivät, vaikka viipyisitte aamuun asti. Päinvastoin. He saattaisivat ilahtua puolestanne.”

                      ”Oh”, Catherine vinkaisi. Miten hän oli voinut unohtaa, miten törkeästi kapteeni Sparrow osasi halutessaan käyttäytyä?

                      ”Varoitan teitä, Sparrow”, James sanoi kireällä äänellä. Jack tökkäsi haarukan edessään olevaan ruokaan ja ryhtyi syömään, kaikessa rauhassa.

                      ”Olkaa hyvä”, Jack sanoi Catherinelle ja teki haarukkaa pitelevällä kädellään siron eleen, ”syökää toki. Vaikka teidän pieni illallisenne kahdelle onkin nyt illallinen kolmelle, älkää antako sen pilata ruokahaluanne”, hän kohotti viinilasin. ”Minä voin huolehtia kommodorin illallisesta, koska hän itse on hiukan, sanoisinko… sidottu muualle, eikä niin ollen pysty nauttimaan siitä sanan varsinaisessa merkityksessä.”

                      Catherine epäröi, haki katseellaan ruokailuvälineitä, mutta kun ei löytänyt niitä, hän tyytyi vain asettelemaan lautasliinan polvilleen ja jäi istumaan paikoilleen, osaamatta ottaa itselleen haarukkaa mistään muualtakaan. Hän nosti katseensa vastapäätä istuvaan kommodori Norringtoniin, joka puolestaan katseli kapteeni Sparrow’ta. Catherine näki nahkapussin ja pöydälle levinneet kolikot siinä, mihin kapteeni oli ne viskannut ja muisti, että tällä luultavasti oli joku syy siihen, että oli ilmestynyt kuin tyhjästä hänen ruokasaliinsa. Hän rykäisi varovasti kuin selvittääkseen kurkkuaan, jota jonkinlainen terve pelko tuntui puristavan. Hän ei osannut varsinaisesti pelätä kapteeni Sparrow’ta, mutta varovaisuus pistoolin kanssa heiluvan miehen seurassa oli varmasti paikallaan. Tosin nyt pistooli oli turvallisesti pöydällä. Catherine olisi toivonut, että mies olisi laittanut pistoolin kokonaan pois, sillä aseen näkeminen toi hänen mieleensä liian monia asioita, jotka hän olisi mieluummin pyyhkinyt kokonaan pois muististaan. Hän unohtui tuijottamaan pistoolia, eikä muistanut, mitä oli ollut aikeissa sanoa. Vasta kun hän huomasi molempien miesten katsovan häneen, hän havahtui.

                      ”Teilläkö oli jotain asiaa… minulle?” hän kysyi hieman empien, nolostuen omaa rohkeuttaan, kohottaen katseensa Jackiin. Hän ei täysin tiennyt, miten hänen pitäisi olla, ettei tulisi paljastaneeksi kommodorille valehdelleensa tälle kapteeni Sparrow’sta Eliahin kuoleman jälkeen. Pahinta oli, ettei hän enää täsmälleen muistanut, mitä oli silloin sanonut, koska ei ollut kuvitellut enää koskaan joutuvansa palaamaan niihin tapahtumiin, saati että joutuisi silmäkkäin kapteenin itsensä kanssa.

                      ”Jep”, Jack sanoi ja tyhjensi viinipikarinsa, nousi sitten sen verran istuimeltaan, että haki Jamesin luota viinipullon ja palasi paikalleen jatkamaan ruokailuaan. Hän osoitti haarukallaan, johon oli juuri pyydystänyt lihanpalan, pöydällä tönöttävää pussia, ”nuo ovat teille.”

                      ”Minulle?” Catherine kysyi ihmeissään. ”Mistä hyvästä?”

                      ”Tein…” Jack aloitti suu täynnä ruokaa, mutta söi sitten suunsa tyhjäksi ennen kuin jatkoi, ”tein edesmenneen miehenne kanssa sopimuksen siitä, että myyn hänen tavaransa ja toimitan rahat hänelle. Ne rahat ovat nyt tuossa. Viimeistä kultakolikkoa myöten.”

                      ”Oh”, Catherine äännähti jälleen, tuntien itsensä typeräksi, koska ei osannut sanoa muuta. He kaikki tuijottivat nyt nahkaista pussia, joka näytti aivan kuin kyyristelevän pöydällä heidän katseidensa alla. James hymähti ivallisesti kohauttaen toista kulmakarvaansa.

                      ”Tepä nyt ritarilliseksi ryhdyitte, Sparrow”, hän sanoi. Jack vilkaisi häneen, tavoittaen hänen silmiensä katseen, joka oli juuri niin ivallinen kuin hänen äänensäkin. ”Ette kai te tosissanne odota kenenkään nielevän tuota? Paljonko olette pistänyt omiin taskuihinne?”

                      ”Olkaa te vain hiljaa”, Jack kivahti, yrittää peittää loukkaantumisensa. Jos kuka tahansa muu olisi piikitellyt häntä, hän olisi sietänyt, mutta ei hemmetin Norrington, joka oli pyörinyt hänen mielessään aivan liikaa heidän edellisen tapaamisensa jälkeen ja jossa oli miestä piikittelemään häntä vaikka kädet köysissä. ”Vai otanko minä oman sukkani ja tungen sen teidän suuhunne?” hän nauroi nähdessään Norringtonin kasvoilla inhon värähdyksen. Toteamus siitä, että tämä uskoi hänen voivan toteuttaa uhkauksensa, oli hykerryttävä. ”Tämä asia on minun ja rouvan välinen.”

                      ”Minä…” Catherine sanoi varovasti, rykäisi taas kerran selvittääkseen kurkkuaan ja jatkoi sitten rohkeammin. Loppujen lopuksi, mies pöydän päässä oli vain kapteeni Sparrow, joka ei ollut millään tavoin loukannut tai satuttanut häntä, eikä tehnyt hänelle mitään vastoin hänen tahtoaan ja joka tuskin tekisi niin nytkään. Kapteeni oli omalaatuinen, vähän karkeakäytöksinen, mutta jos hän pinnisti muistiaan ja kaiveli sieltä esille asioita, jotka hän oli yrittänyt aktiivisesti menneinä kuukausina unohtaa, hän muisti, että tämä oli muutakin. ”Minä en edes muistanut koko lastia, kapteeni Sparrow.”

                      Aivan kuten Gibbs oli Jackille vakuuttanutkin. Hetken aikaa Jack tunsi itsensä hölmöksi, itsepäiseksi hölmöksi, kun ei ollut suostunut uskomaan, mitä hänelle oli sanottu. Toisaalta, milloin hän muka kuunteli ketään muuta kuin itseään? Huolimatta siitä, mitä Catherine oli asiasta mieltä, hän todellakin halusi päästä rahoista eroon.

                      James tunsi jonkin häiritsevän ajatuksen nousevan päähänsä; hän ei tiennyt, mikä se oli, mutta hän ei silti päässyt eroon siitä. Jokin ei täsmännyt. Hän katsoi Catherineen tutkivasti, sitten Jackiin, rypisti otsaansa yrittäen palauttaa mieleensä jotain, minkä hän uskoi olevan oleellista. Catherine ei huomannut hänen katsettaan, Jack sen sijaan huomasi. Hetken he katsoivat toisiaan silmiin, kuin kokeillen, kumpi laskee katseensa ensin, kunnes Jack luovutti ja katsoi Catherineen.

                      ”No, rahat joka tapauksessa ovat nyt tuossa”, Jack sanoi, katsoen rahoja melkein inhoten, haluamatta koskea niihin enää koskaan. ”Tehkää niille, mitä haluatte.”

                      ”En minä halua niitä”, Catherine sanoi epäröiden. Hän ei tarvinnut niitä ja hänestä tuntui, että kaiken tapahtuneen jälkeen kapteeni Sparrow oli ansainnut ne ikään kuin hyvityksenä siitä, miten ensin Charles oli pettänyt hänet ja miten Eliah sen jälkeen oli yrittänyt ampua hänet. Catherine tiesi, ettei ollut kovin järkevää tuntea syyllisyyttä siitä, mitä hänen veljensä ja miehensä olivat tehneet, mutta hän ei voinut mitään sille, että juuri niin hän tunsi. Voisiko hän puhdistautua syyllisyydestään antamalla rahat kapteeni Sparrow’lle? Hänen käsityksensä mukaan kyse ei ollut aivan pikkusummasta. Mutta entä jos mies loukkaantuisi hänen torjunnastaan? ”Pyydän, ottakaa ne, viekää mennessänne. Pitäkää niitä vaikka hyvityksenä vaivannäöstänne.”

                      Samassa James ymmärsi, mikä häntä häiritsi. Catherine oli sanonut, ettei muistanut lastin olemassaoloa, sen sijaan, että olisi sanonut, ettei tiennyt siitä. Hänelle Catherine oli miehensä kuoleman jälkeen vakuuttanut kerta toisensa jälkeen, ettei hänellä ollut ollut aavistustakaan, mitä liikeasioita hänen edesmenneellä miehellään oli ollut merirosvokapteeni Sparrow’n kanssa. Catherine oli siis valehdellut. Hän oli toki epäillyt sitä, eikä hän ilahtunut huomatessaan olleensa oikeassa. Catherine oli melkein hänen kihlattunsa, eikä hän olisi halunnut tämän paljastuvan valehtelijaksi. Olisi ehkä ollut parempi pysyä vaiti, mutta hän ei voinut. Vaikka hän oli sanonut Sparrow’lle heidän erotessaan puoli vuotta aiemmin, ettei totuudella ollut väliä, hän halusi edelleenkin tietää, mitä oikeastaan oli tapahtunut, sekä virkansa puolesta että uteliaisuuttaan. James Norrington ei pitänyt arvoituksista.

                      ”Mistä vaivannäöstä?” hän kysyi katsoen Catherineen tutkivasti. ”Ja miten… eihän teidän pitänyt tietää mistään lastista?”

                      Catherine hämmentyi ymmärtäessään, että oli jäänyt jo nyt kiinni yhdestä valheesta. Hän tiesi olevansa huono valehtelemaan ja sen sijaan, että hän olisi nopeasti keksinyt toiseen valheen peittääkseen aikaisemman, hän tunsi jälleen punastuvansa. Hän puristi käsiään yhteen sylissään ja laski katseensa lautaseensa, välttyen näkemästä virnistystä, joka nousi Jackin kasvoille ennen kuin tämä nosti viinilasin huulilleen. James sen sijaan ehti panna ilmeen merkille. Kirottu Sparrow, hän ajatteli. Mies todella nautti siitä, että sai ihmiset valehtelemaan puolestaan. Puhumattakaan siitä, miten paljon tämä itse valehteli. Luultavasti tämän väite siitä, että rouva Parkins oli hädintuskin puhunut tälle, oli silkkaa valhetta sekin.

                      ”Älkää nyt puuttuko pikkuseikkoihin, Norrington”, Jack sanoi ja laski lasin pöydälle. Hän loi silmäkulmastaan Jamesiin katseen, joka oli jotain, jota James olisi nimittänyt vihjailevaksi tai jopa vietteleväksi. Helvetin keimailija, hän voihkaisi mielessään tuntien itsensä suorastaan avuttomaksi noiden mustalla värillä rajattujen silmien edessä. Ikään kuin Sparrow olisi muistuttanut jälleen siitä, mitä heidän välillään oli tapahtunut. Hänen mieltään kylmäsi ajatus siitä, milloin mies todella ottaisi asian puheeksi, Catherinen kuullen. Oliko tuo katse varoitus? Vihje siitä, ettei hänen pitänyt kysellä Catherinelta yhtään enempää mistään, mikä liittyi häneen ja siihen, mitkä tapahtumat täällä olivat johtaneet Catherinen aviomiehen kuolemaan ja tämän veljen katoamiseen viikkokausiksi? James nipisti suunsa tiukaksi viivaksi ja katsoi suoraan Sparrow’hun, pyydystäen silmillään tämän katseen jälleen kerran. Hän ei aikonut antaa miehen hämmentää hänen mieltään.

                      ”Antaa olla”, hän sanoi hiljaisella, mutta tiukalla äänellä, ”mitäpä sillä on enää väliä?”

                      Catherine katsoi Jamesiin, kasvoillaan ilme, jonka Jack tulkitsi katuvaksi, anteeksipyytäväksi. Hohhoijaa, hän sanoi mielessään. Voi näitä ihmisiä monimutkaisine moraalisääntöineen.

                      ”En minäkään halua noita rahoja”, Jack sanoi hetken hiljaisuuden kuluttua. Hän kohdisti sanansa Catherinelle, mutta katsoi yhä Norringtoniin, joka vastasi hänen katseeseensa, ilmeenkään värähtämättä. Jack oli aivan varma, että oli nähnyt tämän kasvoilla välähtävän ilmeen, jossa oli sekä epäuskoa että pettymystä, kun tämä oli ymmärtänyt Catherinen valehdelleen. Catherine oli jo toinen nainen, joka oli valehdellut kommodorille suojellakseen hänen nahkaansa. Jackin teki mieli nauraa, mutta aivan kuin hänen ajatuksensa aavistaen Norrington tuijotti häntä yhä ja nyt tämän silmissä oli katse, joka sai hänet unohtamaan nauramisen. Jack ei epäillyt, etteikö mies olisi arvannut mitä hänen päässään liikkui, hänen vahingonilonsa, ja vastasi siihen ivalla ja jopa halveksunnalla. Jackin teki mieli kirota, tokaista miehelle, mikä helvetin oikeus tällä oli katsella häntä tuolla tavalla kylmillä silmillään. ”Joten, mitä me teemme niille? Haluaako herra kommodori ehkä ne? Lahjoitatte hyväntekeväisyyteen ja tunnette olevanne taas piirun verran parempi ihminen.”

                      ”Minä en huoli merirosvouksella hankittuja rahoja edes lahjoittaakseni niitä hyväntekeväisyyteen”, James sanoi ylhäisesti. Hän näki Sparrow’n silmissä välähtävän kiukun.

                      ”Niitä ei ole hankittu merirosvouksella”, Jack sanoi kireällä äänellä. ”Ei noita rahoja.”

                      ”Ja te todella kuvittelette, että minä uskoisin teitä?” James kysyi, ”Miksi ihmeessä? Mitä tahansa täällä on tapahtunutkin, tekin olette valehdellut minulle siitä, ei ainoastaan rouva Parkins.”

                      Noin, se tuli nyt sanottua ääneen. Hän vilkaisi Catherineen, joka oli keskittynyt jälleen tuijottelemaan lautastaan. Jack puolestaan otti kasvoilleen viattomimman ilmeensä ja avasi silmänsä suuriksi., katsoen Jamesiin pää kallellaan.

                      ”Tietenkin”, hän sanoi muka hämmästyneenä, ”Ette kai te olettanut, että minä auliisti tarjoilisin teille mitään, missä olisi totuutta edes nimeksi? Miksi kummassa minä niin tekisin, Norrington? Jos minä en hyödy siitä?”

                      ”Hyödy?” James puuskahti. ”Olen pahoillani, Sparrow – olin sitten viime tapaamisemme jo aivan unohtanut, millainen opportunisti olette.”

                      Jack vilkaisi häneen jälleen syrjäsilmin sahatessaan lautasellaan olevaa pihviä pienemmäksi. Opportunisti? Kyllä, kieltämättä, mutta tässä nimenomaisessa asiassa hän ei ollut valehdellut pelkästään itsensä takia, vaan myös Catherinen.

                      ”Jep, sellainen minä olen”, hän sanoi huolettomasti. Catherine nosti päätään ja katsoi häneen silmissään selkeä pyyntö, ettei hän puhuisi mitään heistä kahdesta, tai mistään, mikä liittyisi häneen. Aivan kuin tuo sanaton pyyntö olisi muka ollut tarpeen. Jackilla ei ollut aikomustakaan tahria Catherinen mainetta sen enempää Norringtonin silmissä kuin kenenkään muunkaan. Catherine ei missään tapauksessa ollut ansainnut mitään sellaista.

                      ”Kuvittelette olevanne jotain erinomaista kaikkine valheinenne”, James sanoi huomaamatta katsetta, jonka Catherine ja Jack olivat vaihtaneet, ”ja hämmästytte joka kerta, kun puoli maailmaa ei olekaan samaa mieltä kanssanne. Se toinen puoli onkin jo nielaissut valheenne sellaisinaan.”

                      ”Ai niinkö?” Jack sanoi ja laittoi veitsen syrjään, jatkaen ruokailuaan jälleen pelkällä haarukalla. ”Vähän pahalla päällä tänään, Norrington? Mm?”

                      ”Etteköhän te ole toimittanut jo asianne?” James sanoi, yrittäen hillitä suuttumustaan puremalla hampaitaan yhteen niin kovaa, että hänen leukaperiinsä alkoi koskea. Hänen itsehillintänsä oli normaalisti enemmän kuin riittävä, kiitos hänen kasvatuksensa, luonteensa ja koulutuksensa, ja hän selvisi tyynin kasvoin lähes jokaisesta tilanteesta, johon joutui, mutta tämä tilanne oli kaikkea muuta kuin normaali. Tämä oli lähinnä nöyryyttävää. Miten taivaan tähden oli mahdollista, että Jack Sparrow ei kerta kaikkiaan pysynyt poissa, vaan ilmestyi hänen elämäänsä kerta toisensa jälkeen ja saattoi hänet tilanteisiin, joiden ajatteleminenkin sai hänet tuntemaan häpeää? Mies oli kuin kirous, joka vainosi häntä ja josta hän ei päässyt eroon.

                      ”En vielä”, Jack sanoi iloisesti. Hän kyllä katsoi toimittaneensa asian, mitä varten hän oli tullut ja hän olisi vain voinut nousta, kävellä parvekkeelle, hypätä alas ja kiiruhtaa Black Pearlille. Jos hän olisi ollut järkevä, tai ainakin niin järkevä kuin tässä tilanteessa saattoi olla, huomioiden, ettei hänen koko suunnitelmansa poiketa kurssista Catherine Parkinsin rahojen takia ollut järkevä, hän olisi tehnyt juuri niin: häipynyt. Mutta järkevä kapteeni Jack Sparrow? Jep, ja lehmät lentävät, hän vastasi omaan kysymykseensä. Häntä ei huvittanut pätkääkään olla järkevä juuri nyt, tässä tilanteessa, jonka avainsana oli nimenomaan huvittava. Hän ei mitenkään voinut olla ottamatta kaikkea irti tästä tilaisuudesta saada horjuttaa Norringtonin sietämätöntä tyyneyttä kuin pienenä kostona siitä, miten tämä oli pitänyt häntä päivätolkulla kahlehdittuna, vartioituna ja lukkojen takana. Vaikka ei niin, ettäkö hän olisi kantanut kaunaa. Hän ei kantanut. Norrington oli sitonut hänen haavansa, huolehtinut hänelle ruokaa ja juomaa, ja oli lopulta antanut hänen mennä. Hänellä ei ollut kalavelkoja maksettavana, he olivat tasoissa. Mutta siitä huolimatta, olisiko hän mitenkään voinut päästää tämän tilaisuuden käsistään noin vain? Ei voinut. Jos hän ei olisi keksinyt muuta syytä pilailla Norringtonin kustannuksella, niin sopivan syyn hän sai tämän ylimielisten silmien katseesta, tavasta, jolla tämä häntä oli aina katsellut, yhtä kertaa lukuun ottamatta, ja jolla tällä oli pokkaa katsella häntä jopa nyt, kädet tuolin taakse Catherinen sukilla sidottuina.

                      Tämä tilanne oli enemmän kuin huvittava. Kiukkuaan pidättelevä kommodori Norrington hänen oikealla puolellaan ja somasti hämmentynyt rouva Parkins hänen vasemmalla puolellaan. Mitä jos Norrington olisi edes kerran katsonut häneen toisella tavoin noilla jäisen vihreillä silmillään? Jackilla ei ollut harhakuvitelmia itsestään, vaan toisin kuin hän antoi ymmärtää, hän tiesi olevansa enimmäkseen ärsyttävä ja että hänen tapansa suhtautua itseensä ei kovin usein herättänyt kanssaihmisissä ihastusta. Yleensä sillä ei ollut merkitystä, sillä hän mieluummin piti ihmiset tietyllä etäisyydellä itsestään, huijasi heitä, hämäsi heitä uskomaan sen, minkä he näkivät. Norrington oli erilainen. Norrington näki enemmän, syvemmälle. Ehkä liikaa. Hän oli luvannut, ettei enää hankkiutuisi tekemisiin tämän kanssa, mutta tämä tilanne oli ollut jotain todella odottamatonta. Jotenkin hänestä tuntui, ettei hän mitenkään voinut lähteä ja jättää tilaisuutensa käyttämättä. Hän naurahti mielessään. Mahdoton ajatus, että James Norrington olisi tuntenut häntä kohtaan jotain muuta kuin tuota ylimielistä halveksuntaa, joka kuvastui koko tämän olemuksesta. Mies ei toista kertaa antaisi itsehillintänsä pettää, kuten oli antanut kerran hänen ärsytettyään tätä riittävästi. Miksi siis vaivautua kiusaamaan miestä? Siksi, että se sattui huvittamaan häntä? Ei vaan siksi, että hän oli kapteeni Jack Sparrow. Toteamus sai hänet virnistämään iloisesti itselleen. James katsoi häneen kasvoillaan liioitellut kärsivä ilme, ilmaistakseen jälleen kerran, kuinka rasittava hän miehen mielestä oli.

                      ”Mitä te vielä olette vailla, Sparrow?” James kysyi hilliten yhä itseään ja varoen paljastamasta, miten kiusallinen tilanne oli. Kokemuksesta hän tiesi, että jos hän lipsauttaisi jotain siihen viittaavaakaan, että hän tunsi olonsa erittäin epämukavaksi, Sparrow tekisi kaikkensa tehdäkseen hänen olonsa vieläkin epämukavammaksi. ”Olette nyt toimittanut rahat rouva Parkinsille ja saanut varmasti nöyryyttää minua jo riittävästi. Enempää hupia tästä tilanteesta tuskin teille irtoaa.”

                      Jack kohautti kulmakarvojaan, hymyili ja jatkoi ateriointiaan kaikessa rauhassa. James toivotti hänet mielessään alimpaan hornaan. Kohtalon oikku, sitä tämä totisesti oli. Kohtalottaret pilailivat hänen kanssaan viskaamalla Jack Sparrow’n hänen tielleen aina silloin, kun kaikki näytti menevän hyvin hänen elämässään – kun hän oli toipunut edellisestä kohtaamisesta Sparrow’n kanssa. Mies totisesti osasi järkyttää hänen mielenrauhaansa.

                      ”Kuinka veljenne jaksaa, rakas rouva?” Jack kysyi Catherinelta, joka katsoi häneen ällistyen ensin puheenaiheen nopeaa vaihtumista ja sitten puhjeten helpottuneeseen hymyyn häneen muistaessaan sen ilon, jota hän oli tuntenut, kun Charles oli palannut kotiin hengissä. Ei aivan entisellään, vaan ehkä hiukan parempana itsenään, tai ehkä hänessä oli jotain pelottavaakin; Catherinesta tuntui, että Charles oli omituisella tavalla huolettomampi, uhkarohkeampi. Tosin sillä ei ollut väliä, vain sillä oli merkitystä, että Charles oli elossa ja oli tullut takaisin kotiin juuri, kun Catherine oli ollut luopumaisillaan toivosta.

                      ”Hän voi hyvin”, Catherine vastasi onnellisen hymyn kirkastaessa hänen vakavat kasvonsa tavalla, joka sai molemmat miehet katsahtamaan häneen ihastuneina. Catherine Parkinsin hymy oli yleensä jotain, jota saattoi nimittää lähinnä surumieliseksi, eikä tämä hymy ollut sellainen. Jamesin mieleen välähti, ettei hän ehkä koskaan saisi loihdittua tuota samaa hymyä Catherinen huulille. Se oli varattu vain Charles Goldille. ”Hän on parhaillaan Port Royalissa hoitamassa jotain asioitaan. En odota häntä kotiin muutamaan päivään.”

                      ”Miten sopivaa teille kahdelle”, Jack lipsautti ennen kuin ehti ajatella tarkemmin. Hänen teki mieli läimäyttää itseään kasvoihin; hänellä ei ollut mitään syytä piikitellä Catherinea. Norringtonista hän sen sijaan ei ollut saanut tarpeekseen. Sekä Catherine että Norrington katsoivat häneen näyttäen molemmat yhtä tyrmistyneiltä. Selvä, hän oli törkeä. Mitä sitten, ei kai kukaan odottanutkaan häneltä sivistynyttä käytöstä? Hän tökkäsi haarukan ruokaansa tuntien itseänsä äkkiä pahantuuliseksi.

                      ”Sparrow…” James sanoi jälleen, varoittavasti. Jack katsoi häneen haastavasti kuin sanoen, mitä mies kuvitteli hänelle voivansa tehdä niin kauan kuin istui paikoillaan kädet tuolin taakse sidottuina.

                      ”Huomaatteko, Norrington”, Jack sanoi hänelle, ”minä en valehdellut teille viimeksi Charles Goldista. Hän tuli takaisin elossa ja ehjänä.”

                      ”Kieltämättä olin hyvin hämmästynyt”, James tuhahti. Hän olikin ollut hämmästynyt, eikä ollut ensin uskoa silmiään ja korviaan kuultuaan, että Gold oli purjehtinut Port Royaliin varsin hyvinvoivana ja erittäin elossa, väittäen, ettei Jack Sparrow’lla ollut mitään tekemistä hänen kanssaan. Hänkin oli valehdellut, se oli selvää. Miten hitossa Sparrow sen teki? Sai jokaisen ihmisen vaikutuspiirissään valehtelemaan. ”Yksi puolitotuus ei tee teistä minun silmissäni kuitenkaan yhtään sen kunniallisempaa ihmistä kuin tähänkään asti.”

                      ”Puolitotuus? Se oli kokototuus”, Jack sanoi ja katsoi Jamesiin päätään kallistaen, valloittavasti hymyillen, tietäen, että saisi miehen kadottamaan tyyneytensä tuolla hymyllä, joka paljasti hänen kullalta kiiltävät hampaansa. ”Ja muuten, en minä yritä nöyryyttää teitä, Norrington.”

                      ”Ettekö?” James kysyi ja kohtasi tuon flirttaavan hymyn niin tyynenä kuin se suinkin oli mahdollista. ”Siinä tapauksessa en ymmärrä, mihin pyritte sitomalla minut tällä tavoin.”

                      ”Eikö se nyt ole aika selvää?” Jack kysyi ja nousi istuimeltaan sen verran, että ylettyi kaatamaan Catherinen lasiin viiniä, nosti sitten pullon omille huulilleen ja joi sen melkein tyhjäksi. ”Ai anteeksi, kommodori. Te taidatte nyt jäädä ilman.”

                      ”Kiitos, juokaa ihan itse vain”, James vastasi ja liikautti käsiään, jotka alkoivat puutua. Hänen mieleensä välähti, että Sparrow’sta oli luultavasti tuntunut täsmälleen samalta, kun hän oli kahlinnut tämän molemmista käsistään vuoteen pylvääseen. Voi kyllä; ei epäilystäkään, ettei mies nauttinut antaessaan hänelle nyt takaisin samalla mitalla. Sen näki tämän koko ilmeestä ja olemuksesta, kun tämä katseli häneen hymynväre koko ajan huulillaan. Ärsyttävää, enemmän kuin ärsyttävää. James huokasi mielessään. ”Kuvitteletteko, että minä ryntään teidän kimppuunne, jos päästäisitte käteni irti?”

                      ”Nimenomaan niin”, Jack vastasi. ”Sanoinhan, että luotan teihin yhtä paljon kuin minä teihin.”

                      ”Paitsi että minun sanaani voi luottaa, teidän sanaanne ei”, James sanoi, hymyillen kuivasti. Hän alkoi päästä uudelleen tasapainoon itsensä kanssa ja tiesi oikein hyvin, että saattoi horjuttaa Sparrow’n mielenrauhaa ivaamalla tätä. Alan tuntea tuon miehen, hän ajatteli. ”Teidän piti pysyä poissa Port Royalista.”

                      ”Niinhän minä olen tehnytkin”, Jack sanoi. ”Minä en ole Port Royalissa. Syyttäkää jotain muuta kuin minua siitä, että satuin tänne juuri tänä iltana.”

                      ”Kyllä, minä syytän siitä kohtalon todella kieroa huumorintajua”, James puuskahti. Jack kaatoi loput viinistä lasiin, jonka hän työnsi Jamesin eteen ja teki kädellään siron eleen kuin kehottaen tätä juomaan. James tuijotti ensin lasia ja katsoi sitten Jackiin kasvoillaan teeskennellyn huvittunut ilme. ”Kiero huumorintaju on kyllä teilläkin, Sparrow.”

                      ”Minulla ainakin on huumorintajua”, Jack vastasi, ”enkä kuljeskele peruukki päässä, näyttäen puudelilta, jolla on kultanappinen takki ja rautakanki takin alle tungettuna.”

                      James huokasi syvään, sanomatta mitään. Sparrow alkoi selvästikin päästä vauhtiin, eikä hän halunnut mukaan tämän leikkiin. Oli parempi olla hiljaa, varsinkin kun he eivät olleet kahden. Herraties mitä mies suustaan päästelisi, kun sille päälle sattuisi. Parempi todellakin olla provosoimatta.

                      ”Voisitteko mitenkään päästää käteni irti?” hän kysyi hetken kuluttua. Jack nosti sormen suulleen, naputellen sillä alahuultaan aivan kuin miettisi ankarasti pyyntöä.

                      ”En voi, en mitenkään”, hän sanoi pahoitellen. ”Minulla ei ole mitään hinkua Port Royaliin myöskään kahleissa.”

                      ”Ahaa”, James sanoi, ”te ette enää uskokaan, että pääsisitte minulta pakoon jos minä päättäisin viedä teidät mennessäni sinne, minne te lain ja oikeuden mukaan kuulutte. Mihin teidän kuuluisa itseluottamuksenne on karissut sitten viime näkemän?”

                      ”Ei mihinkään”, Jack äyskähti, ”se on tallella, mutta niin on rippeet terveestä järjestänikin. Minä en ota sitä riskiä, että en pääsisi takaisin laivalleni teidän takianne, Norrington.”

                      ”Laivalle? Black Pearl? Joko te taas olette kadottanut sen?”

                      Jack irvisti hänelle.

                      ”Minähän sanoin tulleeni alhaalta rannasta”, hän sanoi, ”Black Pearl on ankkurissa tuolla lahdella.”

                      ”Ja te sanotte sen minulle? Noinkohan on.” James sanoi. Hänestä näytti, että hän oli saanut Sparrow’n itseluottamuksen jo horjahtamaan piirun verran omalla ivallisuudellaan ja hän tajusi, että siinä juuri oli tämän heikko kohta. Jack Sparrow ei voinut sietää hänen ivaansa, ei sitä, kuinka hän pilkkasi tämän persoonaa ja halveksi kaikkea, mitä tämä edusti. Tai ainakin oli tekevinään niin. Sparrow ei myöskään nähnyt, kuinka paljon hänen ivastaan oli aitoa ja kuinka paljon hän tätä ivasi vain siksi, että tiesi, miten tämä reagoisi siihen. Tosiasiassa hän ei tuntenut, että mies oli kaiken sen ivan arvoinen, jota hän tämän päälle syyti. Loppujen lopuksi, hän olisi voinut jopa hiukan ihailla tätä; tämän oveluutta, kykyä saada ihmiset puolelleen, huijata ja ennen kaikkea kykyä livahtaa pakoon tilanteesta kuin tilanteesta aina uudestaan, ehjin nahoin. Jos Jack Sparrow ei vain olisi ollut merirosvo… mutta tämä oli, eikä siitä sen enempää. Kaikki, mitä tässä oli hyvää ja mistä hän olisi voinut miehessä jopa pitää, pyyhkiytyi tyhjäksi sen tosiasian edessä, että he olivat lain vastakkaisilla puolilla. Tai ehkä ei niinkään pyyhkiytynyt tyhjäksi, vaan laki ja oikeus, jota hän edusti, nousi ylitsepääsemättömäksi esteeksi heidän välilleen. Sitä ei ollut mitään syytä ylittää, ei nyt, eikä koskaan. Sitäkin suuremmalla syyllä, että hän oli kerran ylittänyt sen, kun hän oli päästänyt irti itsehillinnästään. Mutta sitä hän oli mieluummin ajattelematta lainkaan.

                      ”Noin on”, Jack sanoi varsin kireällä äänellä hänellä, ”mutta sama se minulle, uskokaa tai olkaa uskomatta. Minä joka tapauksessa aion häipyä täältä ilman että te asetutte minun tielleni poikkiteloin.”

                      ”Uskotte, että teidänkin onnenne päättyy joskus, eikö totta, Sparrow?”

                      ”Ehkä se joskus päättyy”, Jack myönsi sävyisästi, ”mutta ei nyt, ei tässä tänään, eikä teidän toimestanne, Norrington. Ja siksi minä en päästä teitä siitä irti.”

                      ”Olemme edelleen tasoissa”, James sanoi ja yritti varovasti, hyvin varovasti liikutella käsiään saadakseen veren kiertämään paremmin. Hän ei halunnut Sparrow huomaavan sitä ja tulkitsevan hänen liikkeensä niin, että hän yritti saada kätensä vapaiksi. ”Te ette luota minuun, enkä minä teihin. Tosin teillä ei ole mitään syytä olla luottamatta minuun. Minä olen aina pitänyt sanani.”

                      Jack mutristi suutaan kuin ajattelisi kommodorin sanoja. Hän oli syönyt lautasen tyhjäksi ja tuuppasi sen luotaan kauemmas, hiukan rajummalla liikkeellä kuin oli aikonutkaan ja nojautui sitten rennon oloisena vasten tuolin selkänojaa, heittäen toisen käsivartensa sen yli, ojentaen jalkansa suoriksi pöydän alle, ristien nilkkansa. Hän harkitsi hetken, myöntäisikö Norringtonin olevan oikeassa. Toisaalta, mitä hän häviäisi, jos tekisi niin?

                      ”Jep”, hän sanoi sitten, ”niin te olette tehnyt. Sillä on kai jotain tekemistä asemanne ja virkanne kanssa, vai?”

                      ”Ehkä niin”, James sanoi, ”tai sitten todennäköisin selitys on se, mitä te tuskin osaatte edes kuvitella. Että minä yksinkertaisesti olen sanojeni mittainen mies. Se on varmasti teille ihan uusi asia?”

                      ”Minä olen kuullut sellaisesta”, Jack sanoi katsoen Jamesiin hymyillen suu kiinni, katseessaan aivan odottamatta häivähdys itseironiaa.

                      James ei voinut olla naurahtamatta hänen ilmeelleen, vaikka tilanne ei varsinaisesti ollutkaan sellainen, jossa varsinkaan hänellä oli mitään syytä naureskella. Hän oli edelleen kädet sidottuina ja istui saman pöydän ääressä pistoolilla aseistautuneen merirosvon kanssa, mutta se, että kyseinen merirosvo sattui olemaan Jack Sparrow, teki tilanteesta sittenkin vähemmän hälyttävän kuin se olisi ollut kenen muun tahansa ollessa kyseessä. Sparrow vastasi hänen huvittuneeseen naurahdukseensa virnistyksellä, jossa ei nyt ollut jälkeäkään pahanilkisyydestä, vaan mies hymyili iloista hymyä kuin yhtyäkseen hänen nauruunsa. Leveä virnistys, joka paljasti hänen kultaiset hampaansa, oli yllättäen jotenkin aito ja James kuvitteli hetken nähneensä vilauksen toisenlaisesta Jack Sparrow’sta. Hän tiesi, että mies oli muutakin kuin miltä tämä näytti, oli pakko olla. Hän oli tavannut ihmisiä, jotka todella pitivät Sparrow’ta, Elizabeth esimerkiksi, ja olisi ollut kohtuutonta väittää, että mies oli silkkaa valhetta ja näytelmää alusta loppuun asti. James olisi aliarvioinut hänet pahasti, jos olisi uskonut vain sitä, mitä näki tai kuuli. Kyllä, Jack Sparrow oli ehdottomasti paljon enemmän kuin se, mitä hän teeskenteli olevansa.

                      Mitä jos saisi Sparrow’n taivuteltua vaihtamaan puolta? Mitä tämä saisikaan aikaiseksi, jos purjehtisi Englannin lipun alla ja kaapparin valtuuksilla? Jos tästä olisi Englannille hyötyä sen sijaan, että tämä oli koko ajan kuin piikkinä Jamesin lihassa, muistuttamassa kaikista noista kerroista, jolloin oli livahtanut tiehensä? He eivät enää olisi kolikon vastakkaisilla puolilla ja vaikka James ei voinutkaan kuvitella, että heistä mitään ystäviä koskaan tulisi, he voisivat tehdä ainakin jonkinlaisen aselevon. Jack Sparrow ei ollut mies, josta hän tuskin koskaan voisi pitää; tämä oli liian omituinen, liian ärsyttävä kaikessa omahyväisyydessään, mutta siitä huolimatta hän voisi antaa tälle sen kunnioituksen, jonka tämä kieltämättä oli ansainnut. Mutta merirosvokapteeni Sparrow’ta James ei tuntenut voivansa edes kunnioittaa. Hän saattoi kyllä kunnioittaa Jack Sparrow’ta, mutta ei sitä, mitä tämä teki.

                      James katsoi pöydän päässä istuvaa miestä arvioiden, kuvitellen näkevänsä tämän ensimmäistä kertaa ja hänen teki mieli huokaista syvään. Typerää kuvitellakaan, että Jack Sparrow ikinä edes harkitsisi purjehtimista minkään muun lipun alla kuin omansa. Koko tämän olemus, samaan aikaan kesytön, melkein barbaarinen kaikkine hiuskoristeineen ja maalattuine silmineen, ja kuitenkin hienostunut tavalla, jota James ei osannut pukea sanoiksi, kertoi hänelle, ettei mikään maailmassa saisi tätä palvelemaan vain yhtä valtiota tai toimimaan vain yhden tahon hyväksi. Ainoa, jonka hyväksi Sparrow toimisi nyt tai koskaan, oli Jack Sparrow itse. Oman nahkansa pelastaakseen tämä kyllä oli valmis lupaamaan mitä vain, myöntymään mihin vain, mutta James tiesi, ettei tämän lupauksilla ollut mitään arvoa. Kaikesta huolimatta James ei ollut valmis uskomaan, että mies oli pelkästään se valehtelija ja huijari, joka tämä näytti olevan.  

                      Sitä paitsi kommodori James Norrington ei tehnyt minkäänlaisia sopimuksia merirosvojen kanssa. Ei edes Jack Sparrow’n… ei varsinkaan Jack Sparrow’n.

                      ”Teillä ei kai ole ollut mitään syytä luottaa kovinkaan monen miehen sanaan?” hän kysyi. Jack nyökkäsi.

                      ”Minä olen oppinut läksyni”, hän sanoi, ”eikä minua enää petetä.”

                      ”Eikö se tee elämän hankalaksi? Jos ei koskaan voi luottaa kehenkään?” James kysyi. Jack katsoi häneen tutkivasti, hieman ihmetellen uudenlaista sävyä hänen äänessään, jossa ei nyt ollut jälkeäkään tavanomaisesta kopeudesta, jolla Norrington häntä yleensä puhutteli. Hän mutristi suutaan ja siirsi katseensa pöydällä oleviin rahoihin, kurkotti sitten kättään sen verran, että sai poimittua käteensä yhden kultakolikon.

                      ”Ei”, hän sanoi hiljaisella äänellä ja juoksutti kolikkoa sormiensa lomassa samalla tavoin kuin James oli nähnyt silmänkääntäjien tekevän, nopeasti, pysäyttämättä liikettä, kuljettaen kolikkoa yhä uudelleen pitkien, hoikkien sormiensa välissä. ”Riittää kun luotan itseeni.”

                      ”Eikö kehenkään muuhun? Ette edes omaan miehistöönne?” James kysyi tuijottaen sormien ja kolikon liikettä liki lumoutuneena. Jack vilkaisi häneen ja teki kädellään nopean liikkeen, jolloin kolikko katosi hänen sormistaan kuin ilmaan haihtuen. James oli osannut odottaa sitä, mutta yllättyi siitä huolimatta. Hän ei ollut ehtinyt nähdä, mihin raha katosi ja tunsi epämääräisesti itsensä huijatuksi.

                      ”En täysin”, Jack vastasi lyhyesti, ymmärtämättä, miksi vaivautui keskustelemaan aiheesta Norringtonin kanssa. Ehkä siksi, että tämä oli kysynyt häneltä asiasta kuin mies toiselta, eikä kuin kuulustelija kuulusteltavalta. Tosin tämänhetkinen asetelma ei varsinaisesti sopinut kuulusteluun, eikä asetelmasta huolimatta Norrington suostunut käyttäytymään kuin olisi alakynnessä: hän ei näyttänyt vähättelevän sitä tosiasiaa, että hänen kätensä olivat sidotut, mutta hän ei myöskään suostunut säikkymään sen enempää itse tilannetta kuin Jackia. Hän on kova, Jack ajatteli, myöntäen itselleen, että ihaili Norringtonin rohkeutta.

                      Tai sitten Norrington yksinkertaisesti tiesi, ettei Jack vahingoittaisi häntä, ei nyt, eikä koskaan. Norrington oli heidän viimeksi tavatessaan antanut hänen mennä, eikä Jackin tarvinnut luottaa häneen tunteakseen kiitollisuutta häntä kohtaan. Aivan sama, minkä syyn Norrington oli esittänyt sille, että oli heittänyt kahleiden avaimen hänelle ja palauttanut jopa hänen pistoolinsa, ja aivan sama, mikä todellinen syy sille oli ollut – Norrington oli antanut hänen mennä. Jälkeenpäin Jackilla oli ollut aikaa ajatella tapahtunutta ja miltä tahansa kantilta hän oli sitä tutkinutkin, hän oli aina tullut samaan lopputulokseen: Norringtonin ei olisi ollut pakko tehdä sitä. Norrington oli jopa vaarantanut oman asemansa sen takia. Hänen takiaan. Miksi? Halusiko hän edes tietää?

                      ”Sääli”, James totesi. Jack pärskähti kiukkuisesti.

                      ”En minä ole vailla teidän sääliänne, Norrington”, hän tiuskaisi. James nosti kulmakarvojaan ja katsoi häneen tyynin ilmein, edelleenkin vailla pienintäkään häivähdystä ivasta. Tuo ilme sai Jackin tuntemaan itsensä hiukan neuvottomaksi. Yrittikö Norrington jotain uutta taktiikkaan hänen kanssaan? Oliko tarkoitus horjuttaa hänen mielenrauhaansa ystävällisyydellä purevan ivan sijasta? Se joka tapauksessa tuntui tehoavan. Jackin mielestä Norrington, joka ei käyttäytynyt häntä kohtaan ivallisesti ja suorastaan alentuvasti, oli melkeinpä pelottava, luonnoton. Hän alkoi hermostua. ”Teinä minä kohdistaisin säälini johonkin, joka tarvitsee sitä. Kohde saattaa löytyä lähempää kuin arvaattekaan.”

                      ”En minä teitä sääli”, James sanoi ja naurahti jälleen, mutta nyt hänen äänensä ei enää ollut ystävällinen, sen enempää kuin hänen katseensakaan, kun hän silmäili Jackia päästä jalkoihin tavalla, joka kertoi selvää kieltään siitä, ettei hän arvostanut näkemäänsä mitenkään suuressa määrin. Kuvitteliko Jack Sparrow todellakin, että häneltä riittäisi sääliä merirosvolle? ”Teissä tai teidän olemuksessanne ei ole mitään, mikä herättäisi edes myötätuntoni, säälistä puhumattakaan”, hän piti pienen tauon, jonka aikana hän kuvitteli näkevänsä Sparrow’n ruskeissa silmissä jälleen kerran välähdyksen, jonka hän oli oppinut tulkitsemaan jo heidän edellisellä tapaamiskerrallaan osoitukseksi siitä, että hänen ivansa oli osunut, siitäkin huolimatta, että miehen huulille kohosi pieni härnäävä hymy. Hän jatkoi hieman pehmeämmin: ”On kuitenkin sääli, jos mies ei pysty luottamaan yhteenkään ihmiseen.”

                      ”Minähän sanoin luottavani itseeni”, Jack sanoi teeskennellen huoletonta. Vaikutelmaa korostaakseen hän kohotti oikean kätensä, teki nopean, viehkeän liikkeen ja ennen kuin James ehti nähdä, mistä kolikko oli ilmestynyt, se oli takaisin Jackin kädessä, peukalon ja etusormen välissä. Jack napautti etusormellaan kolikon ilmaan, koppasi sen kiinni ennen kuin se putosi pöydälle ja viskasi sen sitten samaan läjään, josta oli sen alun perin ottanutkin.

                      ”Minä en sanoisi sitä miksikään kovin hyväksi saavutukseksi”, James ivasi. Mulkaisu, jonka Jack häneen heitti, oli melkeinpä murhanhimoinen ja James tajusi murtavansa tämän suojauksia koko ajan enemmän. Mitä oli tapahtunut? Jack Sparrow, joka oli maannut hänen vierashuoneensa vuoteeseen kahlittuna, oli ollut paremmin varustautunut hänen ivaansa vastaan kuin tämä oli nyt, siitäkin huolimatta, että oli huolehtinut siitä, että hän oli tällä kertaa fyysisesti heikommalla köytettyine käsineen.

                      ”Oi, tuhannesta anteeksi!, Jack sanoi vuorostaan ivallisella äänensävyllä ja kumarsi istuviltaan Jamesiin päin elehtien käsillään kuin olisi suorittanut hovikelpoisen kumarruksen. ”Unohdin kokonaan, että kaikki se, mitä minä edustan, menee teidän käsityskykynne ulkopuolelle.”

                      ”Kuten?” James kysyi ja ymmärsi, ettei hänen olisi pitänyt sanoa niin. Aavistuksen verran liian myöhään hän tajusi pudonneensa Sparrow’n ansaan vastatessaan tälle juuri sillä kysymyksellä, jonka tämä oli halunnutkin kuulla. Virnistys valaisi tämän kasvot, mutta nyt se oli se kuriton, jopa pahanilkinen, joka edelsi aina jotain, mistä James ei mitä todennäköisimmin tulisi nauttimaan. Sparrow sen sijaan nauttisi, siitä ei ollut epäilystäkään. James pelkäsi pahoin, että jos Sparrow ei todellakaan tähän mennessä ollut mielestään nöyryyttänyt häntä, niin nöyryyttäminen alkaisi juuri nyt.

                      ”Kuten…” Jack sanoi hyvin pehmeällä, suorastaan kehräävällä äänellä samalla, kun nousi seisomaan. Hän otti muutamia kissamaisia askeleita, jotka saivat hänen lanteensa keinahtelemaan ja siirtyi kohti oikealla puolellaan istuvaa Jamesia. Jack näki tämän kasvojen synkistyneen ja tämä katsoi häneen rypistäen kulmiaan, kuin varoittaen häntä menemästä liian pitkälle. Jackin teki mieli hihittää ääneen. Ikään kuin hänellä olisi edes halua olla iskemättä takaisin Norringtonin ivaan heti, kun sai siihen tilaisuuden. Ja Norrington tiesi sen, voi, kyllä hän tiesi. Minun vuoroni, Norrington, Jack ajatteli vahingoniloisena. Hän kulki Jamesin taitse ja muka kuin ohimennen antoi sormiensa hipaista hänen niskansa paljasta ihoa takinkauluksen ja solmukkeen yläpuolelta. Hän tunsi Jamesin jäykistyvän istuimellaan hänen kosketuksestaan.

                      ”Kuten…” Jack toisti ja antoi kätensä liukua Jamesin niskan ja hartioiden yli kuin hyväillen, kiertäen sitten pöydän ja siirtyen kohti Catherinea, katsoen silmäkulmastaan Jamesiin, ”… uskallusta elää…”

                      Hän oli nyt Catherinen takana, joka istui samalla tavoin aloilleen jähmettyneenä kuin James, odottaen miltei kauhulla, mitä Jackilla mahtoi olla mielessään. Jackin koskettaessa hänen paljasta kaulaansa hän ei ainoastaan värähtänyt, vaan säpsähti tukahduttaen vain vaivoin huudahduksen, jonka hän oli vähällä päästää huuliltaan. Jackin käsi, joka kulki hänen kaulaltaan hänen niskaansa, hitaasti, viipyillen, ei tuntunut vain lämpimältä, vaan polttavalta hänen ihoaan vasten. Kuumuus tuntui nousevan kaulasta hänen kasvoilleen ja hän ymmärsi punastuvansa jälleen kerran. Hän halusi sanoa kapteeni Sparrow’lle, että tämän oli lopetettava välittömästi, mitä tämä olikaan aikeissa tehdä, mutta ei saanut sanaa suustaan. Hän nosti katseensa häntä vastapäätä istuvaan mieheen, mutta tämä ei vastannut hänen katseeseensa, vaan oli naulinnut silmänsä jonnekin hänen yläpuolelleen. Catherinen mieleen välähti, ettei kommodori Norrington juuri sillä hetkellä edes muistanut hänen olemassaoloaan, vaan kaikki tämän mielenkiinto oli kohdistunut kapteeni Sparrow’hun. Catherine ei osannut tulkita ilmettä miehen kasvoilla. Hän ei ollut koskaan nähnyt niillä sellaista, se oli kuin… kuin häivähdys siitä ilmeestä, jolla Catherine oli joskus nähnyt tämän katselevan Elizabethia, kauan sitten. Hän uskoi tulkinneensa ilmeen väärin – miten hän voisikaan tehdä mitään tulkintoja, kun kapteeni Sparrow’n kevyt kosketus kulki hänen niskassaan ja hän tunsi tämän sormien polttavan hänen ihoaan kuin kekäleet. Hän sulki silmänsä, mutta se ei ainakaan auttanut asiaa, päinvastoin. Kun hän ei enää nähnyt vastapäätä istuvaa kommodori Norringtonia, kapteeni Sparrow’n kosketus palautti hänen mieleensä yön Black Pearlilla. Hän muisti miehen alastomuuden omaansa vasten, tämän tummat hiukset hänen rinnoillaan ja huulet kulkemassa hänen vatsansa yli. Voi luoja, hän voihkaisi mielessään.

                      ”… antamatta sääntöjen ja rajoitusten tukahduttaa…” Jack jatkoi puhettaan Catherinen takana, hyväillen naisen niskaa ja mustia hiuksia sormenpäillään, katsoen samalla Jamesia, joka vastasi hänen katseeseensa vain vaivoin itsensä hilliten. ”… tunteita”, Jack miltei kuiskasi viimeisen sanansa.

                      ”Tunteita?” James toisti käheällä äänellä, nielaisi kuuluvasti ja jatkoi; ”Te hämmästytätte minua, Sparrow, puhumalla tunteista. En tiennyt, että teillä on sellaisia.”

                      Jack jätti Catherinen rauhaan ja nojasi molemmin käsin pöytään tämän vasemmalla puolella ja kumartui Jamesia kohden. Catherine halusi huokaista, mutta ei tiennyt, helpotuksesta vai pettymyksestä. Hän avasi silmänsä ja katsoi varovasti Jackiin, jonka kasvot olivat aivan lähellä hänen omiaan.

                      ”Kyllä minulla on, Norrington”, Jack sanoi. James hymyili kuivasti hymyä, joka ei ylettynyt hänen silmiinsä.

                      ”Minun ei ole vaikea arvata niiden laatua”, hän sanoi, ”koska uskon, että tunnistan ne samat tunteet narttukoirassani ajoittain, sillä erotuksella, että te olette niiden tunteiden vallassa ilmeisesti ympäri vuoden.”

                      Catherine näki Jackin leukaperien kiristymisen ja tunsi kauhun hiipivän mieleensä. Hän ei ymmärtänyt, miksi kommodori ärsytti kapteeni Sparrow’ta tavalla, jolla tämä teki, järjestelmällisesti, kuin haastaen tämän menettämään malttinsa. Catherine tiesi, että kapteeni pystyi tekemään sen, hermostumaan kunnolla. Tämä saattoi näyttää harmittomalta, mutta ei ollut sitä. Eikö kommodori tiennyt sitä, tai eikö hän tajunnut sitä?

                      ”Hyvät herrat”, hän äännähti avuttomasti hillitäkseen miehiä, mutta kumpikaan ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Catherine epäili, että molemmat olivat unohtaneet hänen läsnäolonsa, eivätkä olleet edes kuulleet hänen hiljaista ääntään tuijottaessaan toisiaan silmiin pöydän yli. Hänestä tuntui, että oli liikaa tässä tilanteessa, vaikka ei ymmärtänyt, miksi tunsi niin. Aivan kuin hän olisi nähnyt jotain, jota hänen ei olisi kuulunut nähdä. Tällä, mitä se sitten olikin, ei ollut mitään tekemistä hänen kanssaan ja hän olisi halunnut pois, mutta ei saanut sanottua sitä. Hän ei tiennyt, minne olisi katsellut ja vilkuili vaivihkaa molempia miehiä, tuntien itsensä vakoojaksi.

                      ”Ainakaan minä en tukahduta niitä tunteita, Norrington”, Jack sanoi yrittäen pysyä rauhallisena ja pitää äänensä vakaana, niin vaikeata kuin se olikin toisen miehen silmäillessä häntä pöydän yli jäisillä silmillään. Miten helvetissä Norrington sen teki; miten tällä riitti pokkaa katsella häntä noin, vaikka istui häntä alempana, kädet tuolin taakse sidottuina? ”Eikä minun tarvitse kieltää, ettenkö olisi lihaa ja verta. Ettenkö olisi mies, Norrington… ihminen.”

                      ”Ja minäkö kiellän?” James kysyi äänessään aivan yhtä kireä sävy kuin Jackillakin. ”Te ette tunne minua, Sparrow, ettekä tiedä minusta riittävästi voidaksenne arvioida tai arvostella minun elämääni.”

                      ”Kyllä minä tunnen, kommodori Norrington”, Jack sanoi äkkiä hyvin pehmeällä äänellä. Hän päästi itsensä rentoutumaan, suoristi asentonsa ja katsoi Jamesiin toisella tavoin kuin äsken. Ei haastavasti, riidanhaluisesti, vaan kuin ymmärtäen, tai mikä Jamesista tuntui vielä ärsyttävämmältä, kuin säälien. Hän oli yhtä vähän vailla Sparrow’n sääliä kuin tämä hänen. Minä vihaan tuota miestä, James ajatteli, koskaan ei tiedä, mitä tulee seuraavaksi. Hän hengitti syvään, pakottaen itsensä rauhalliseksi.

                      ”Niinhän te sanotte”, hän totesi tyynesti, ”mutta te ette tunne. Jos te tuntisitte, te luottaisitte minuun.”

                      ”Ahaa”, Jack sanoi teeskennellen hämmästynyttä, avaten silmänsä oikein suuriksi, ”nyt pääsimme takaisin tähän aiheeseen. Miksi helvetissä teille on elämän ja kuoleman kysymys, että luottaisin teihin?”

                      ”No, luotatteko?” James kysyi.

                      ”En.”

                      ”Hienoa”, James sanoi ja nojautui tuolin selkänojaa vasten niin rennon näköisenä kuin se siinä tilanteessa oli mahdollista, ”minäkään en luota teihin, enkä usko, että kukaan muukaan luottaa. Te ette varsinaisesti ole luottamusta herättävä henkilö, ettekä teoillanne tai edes käytöksellänne myöskään kannusta sellaiseen. Mutta hyvä, teillä on tunteita. Pöyhkeilkää niillä minun edessäni aivan vapaasti, pöyhkeilkää oikein sydämenne kyllyydestä.”

                      ”Minä en…” Jack aloitti, puristaen kätensä nyrkkiin, jotta ei olisi menettänyt malttiaan ja alkanut käyttäytyä täysin tolkuttomasti. Helvetti, minä vihaan tuota miestä, hän ajatteli, tuota ylimielistä rautakangen niellyttä paskiaista. ”Miksi teille on niin pirun tärkeää, että minä luottaisin teihin, Norrington?”

                      ”En minä tiedä”, James vastasi rehellisesti, sillä hän ei todellakaan tiennyt. ”Ehkä minä yritän todistaa jotain teille. Tai itselleni.”

                      ”Tai ehkä yritätte puhua minut päästämään teidät irti?” Jack ehdotti. ”Se olisi hyvä vaihtokauppa, eikö? Te saatte minut luottamaan siihen, että pääsen poistumaan vapaasti ja minä päästän teidät irti?”

                      ”Teidän mielestänne ihan kaikki on kaupan, eikö totta?” James kysyi. Jack hymähti, katsahti alaspäin ja tajusi äkkiä unohtaneensa Catherine Parkinsin läsnäolon täysin. Hän miltei hämmästyi nähdessään naisen istuvan siinä, aivan kuin tämä olisi ilmestynyt siihen aivan yllättäen sen sijaan että oli ollut koko ajan läsnä. Hän kohotti kätensä kuin koskettaakseen naisen hiuksia, epäröi sitten ja jatkoi kätensä liikettä nostaen etusormensa osoittamaan Jamesia.

                      ”Me olemme jo kerran käyneet tämän keskustelun”, Jack sanoi toruvasti Jamesille.

                      ”Me olemme”, James myönsi, ”ja sanoin jo silloin, etten minä ole ostettavissanne. Ei, herra Sparrow, luottamus ei ole mitään, mitä minä myisin teille.”

                      Kapteeni, Jack sanoi mielessään ja pyöräytti silmiään kärsivän näköisenä, kapteeni Sparrow. Ääneen hän sanoi:

                      ”Vaan mitä se on?”

                      ”Se on sitä, että minä sanon antavani teidän poistua täältä vapaasti”, James vastasi, ”aivan riippumatta siitä, vapautatteko minun käteni ennen sitä vai ette. Ja jos minä sanon niin, minun sanani pitää. Minun ei tarvitse luvata tai edes vakuutella mitään. On ihan kokonaan oma asianne, uskotteko minua. Uskallatteko luottaa minuun.”

                      ”Ja näin me pääsimme takaisin uskallukseen”, Jack sanoi ja palasi takaisin paikalleen pöydän päähän, suorinta reittiä. James oli helpottunut siitä, ettei Jack nyt kiertänyt hänen takaansa. ”Kaksi pelkuria, Norrington? Te ette uskalla tuntea ja teidän mielestänne minä en uskalla luottaa.”

                      ”Suoraan sanottuna”, James sanoi, ”minä en pidä teitä pelkurina. Se minun on kunniaksenne sanottava.”

                      ”No, mutta kiitos”, Jack sanoi maireasti, miettien mahtoiko Norrington odottaa häneltä jotain vastaavaa kohteliaisuutta.

                      ”Pikemminkin kutsuisin teitä hullunrohkeaksi”, James tarkensi ja hänen kasvoillaan häivähti pieni hymy. Jack virnisti, nojasi toista kyynärpäätään pöytään ja päätään nahkaisen suojuksen peittämään kämmeneensä, katsoen Jamesia siitä asennosta, pää kallellaan, hiukan syrjäsilmin.

                      ”Mitä te lupaatte minulle, jos päästän kätenne irti?” hän kysyi hetken kuluttua. James pudisti päätään.

                      ”En mitään, sanoinhan, etten myy mitään, tai tee vaihtokauppoja”, hän sanoi. Jack katsoi häntä kysyvästi, sanomatta kuitenkaan mitään, joten hän jatkoi: ”Minulla ei ole mitään syytä, eikä pienintäkään mielenkiintoa estää teitä poistumasta täältä vapaasti, Sparrow, huolimatta siitä, istunko teidän lähtiessänne kädet sidottuina vai en.”

                      ”Miksi?” Jack ihmetteli, vaikka hän oli ainakin aavistavinaan syyn; se, mitä heidän välillään oli tapahtunut Norringtonin vierashuoneessa. Norrington ei ollut varma, ettei hän kertoisi siitä väärässä paikassa väärille ihmisille, välittämättä siitä, ettei häntä kukaan uskoisi. Ei ollut totta, ettei Norringtonilla ollut myytävää. Kyllä vain olikin – herra kommodori myi hänelle hänen vapautensa ja otti vaihdossa hänen vaitiolonsa. Kauppa. josta ei puhuttu ääneen. Jack harkitsi hetken, sanoisiko Norringtonille, ettei tällä ollut syytä tarjota mitään hänen vaitiolostaan: hän ei puhuisi Norringtonin vierashuoneessa vietetyistä päivistä kenellekään, ei koskaan, eikä suostuisi edes pohtimaan, miksi. Hän päätti olla mainitsematta asiasta, kuvitelkoon Norrington, että hän todella voisi puhua sivu suunsa.

                      ”Siksi”, James sanoi painokkaasti, ”että te olette äärimmäisen rasittava ihminen, enkä minä halua nähdä teidän vuoksenne kaikkea sitä vaivaa, minkä joutuisin näkemään, jos yrittäisin toimittaa teidät sinne, minne te kuuluttekin - hirteen.”

                      James näki Jackin kasvoilla ensin tyrmistyksen, sitten ällistyksen, minkä jälkeen Jack purskahti nauruun, heittäen päänsä taaksepäin ja nauraen niin antaumuksella, että hänen hiuksistaan roikkuvat helmet kilisivät toisiaan vasten.

                      ”Tuo oli helpottava kuulla”, hän sanoi lopulta. ”Ainakin tiedämme nyt molemmat, mikä on pelin henki.”

                      Pelin, nimenomaan, James ajatteli, sillä sitähän tämä oli, peliä, heidän kahden välillä. Hän arveli, että he molemmat tiesivät sen erinomaisesti. Sparrow nautti tästä pelistä, siitä ei ollut epäilystäkään, mutta entä hän itse? Kyllä, hän myönsi itselleen, hänkin nautti siitä jossain määrin. Hän näki Sparrow’n läpi ja tunnisti tämän pikku pelin, eikä hänen olisi ollut mikään pakko lähteä siihen mukaan. Hän kuitenkin lähti ja nautti saadessaan sivallella Sparrow’ta sanoillaan. Sitä paitsi Sparrow sai hänet nauramaan. Olkoonkin vain kaikessa itsekeskeisyydessään liki sietämätön, tämä oli silti myös hauska.

                      ”Sillä edellytyksellä”, James jatkoi vielä, haluten tehdä asian niin selväksi kuin se suinkin oli mahdollista, ”että te pysytte poissa Port Royalista ja yleensäkin erossa vaikeuksista. Jos hankkiudutte niihin ja löydätte itsenne vaikka sellistä Fort Charlesista, minä en tule laittamaan tikkua ristiin teidän hyväksenne. Onko tämä teille selvää?”

                      ”Hyvin selvää”, Jack sanoi nopeasti. Olihan se, saattoiko asiaa enää selkeämmin esittää? Entä seuraava kysymys, hän kysyi itseltään. Luottaisiko hän Norringtoniin niin paljon, että irrottaisi tämän kädet? Miksei luottaisi? Tai oliko järkevämpi kysyä; miksi luottaisi? Luultavasti siksi, että jos hän, rehellisesti, ketään ihmistä pitäisi luotettavana, James Norrington olisi sellainen, tämä ei valehtelisi edes hänelle. Jos Norrington haluaisi hänet Port Royaliin ja hirteen, tämä ei alentuisi väittämään yhtään mitään muuta.

                      Jack kuljetti sormiaan pöydän pintaa pitkin kunnes tavoitti pistoolinsa, puristi kätensä sen perän ympärille ja työnsi sen sitten vyöhönsä. Hän nousi puhumatta mitään, astahti Jamesin taakse ja kyykistyi avaaman tämän ranteiden ympärille sidotun silkkisen punoksen. James huokaisi mielessään helpotuksesta tuntiessaan käsiensä vapautuvan. Hän ei vilkaissut takanaan seisovaan Jackiin, vaan siirsi kätensä rauhallisesti syliinsä, verrytteli sormiaan ja pyöritteli ranteitaan saadakseen niihin enemmän tuntoa. Hän ei ollut varma, pitäisikö hänen kiittää ja jätti kiittämättä. Ei hänellä ollut mielestään syytä kiittää hänen kätensä sitonutta merirosvoa siitä, että tämä oli vapauttanut hänet. Luonnollisestikin Sparrow’n mielestä kiittäminen oli paikallaan.

                      ”Olinko kuulevinani sanan ’kiitos’?” hän kysyi istahtaessaan, suorastaan rojahtaessaan takaisin paikalleen, työntäen tuolin kauemmas pöydästä, että sai heitettyä oikean jalan vasemman yli ja nojattua rennon näköisenä selkänojaa vasten.

                      ”Kiitos”, James sanoi oikoen hihojensa röyhelöitä, jotka olivat rypistyneet. Jack katseli hänen puuhiaan huvittuneena puoliksi suljettujen silmäluomiensa lomasta.

                      ”Olkaa hyvä vain, Norrington. Nyt nähdään, oletteko te sanojenne mittainen mies.”

                      ”Te tiedätte, että minä olen”, James sanoi ja kurkottautui ottamaan viinilasin, jonka Jack oli aiemmin asettanut hänen eteensä. Hän oli ylpeä itsestään, etteivät hänen kätensä tärisseet hänen kohottaessaan lasin huulilleen ja juodessaan miltei janoisesti. Vasta nyt, tilanteen hieman rauhoituttua, eikä vähiten siksi, että Sparrow oli pannut pistoolinsa pois, hän huomasi, kuinka se hänen ulkoisesta tyyneydestään huolimatta oli hermostuttanut häntä.

                      Samassa James huomasi jotain muutakin. Catherine. Hän oli unohtanut Catherinen läsnäolon kokonaan. Hänen silmänsä olivat kyllä havainneet tämän koko ajan istumassa häntä vastapäätä, mutta hänen mielensä oli kokonaan unohtanut, että tämä todella oli läsnä. Ainoa ihminen, jonka hän pitkän tovin ajan oli huoneessa todella nähnyt, oli Jack Sparrow. Miltei hätkähtäen James kävi nopeasti mielessään läpi, mitä he Sparrow’n kanssa olivat puhuneet ja tunsi sitten helpotusta; ei mitään tulenarkaa, luojan kiitos. Catherine näytti hyvin kalpealta, rasittuneelta, vastatessaan hänen katseeseensa vakavin kasvoin ja silmissään pyyntö, että tilanne olisi pian ohi. James odotti tuntevansa tuon anovan katseen edessä jotain, ei ehkä rakkautta sentään, mutta ainakin kiintymystä tai hellyyttä, mutta vaikka hän kuinka yritti saada tunteen aikaiseksi, sitä ei vain tullut. Catherine oli hyvin kaunis ja tunsi tätä kohtaan ritarillista myötätuntoa siksi, että tämä oli joutunut olemaan todistajana hänen ja Sparrow’n kiistellessä, mutta mitään enempää hän ei tuntenut. Aivan kuin Jack Sparrow’n läsnäolo, joka tuntui täyttävän koko huoneen, olisi imenyt hänet tyhjäksi kaikista tunteista, miehen houkutellessa hänet vuoronperään sekä suuttumaan että nauramaan. Pois, hän ajatteli, Sparrow’n täytyy lähteä ja jättää meidät rauhaan. Hän irrotti katseensa Catherinen silmistä ja kääntyi tuolissaan rennosti istuvaan Jackiin päin.

                      ”Joko tämä epämiellyttävä kohtaus alkaa olla ohi, Sparrow?” hän kysyi ja tavoitteli ääneensä sen ylimielistä, käskevää sävyä. ”Teillä ei kai liene syytä viipyä täällä enää pitempään?”

                      ”Kiire päästä minusta eroon, Norrington?” Jack kysyi. James tuhahti. ”Miten Elizabeth voi?”

                      Tietenkin, James voihkaisi mielessään, nyt päästiin taas kerran Elizabethiin

                      ”Rouva Turner voi tietääkseni erinomaisesti”, James vastasi ilme kiristyen. Jack huomasi hänen haluttomuutensa keskustella Elizabethista ja virnisti tyytyväisenä. Ahaa, aihe oli Norringtonille arka edelleen.

                      ”Hauska kuulla”, hän sanoi. ”Viekää hänelle lämpimät terveiseni… ja pahoitteluni käytöksestäni viime kerralla.”

                      ”Kuulinko oikein?” James hämmästyi. ”Oletteko te pahoillanne siitä, miten käytitte häntä hyväksenne ja saitte hänet… saitte…” hän vilkaisi nopeasti Catherineen, eikä tiennyt, miten olisi ilmaissut asian tämän läsnä ollessa. Catherine piti kovasti Elizabethista, eikä James halunnut sanoa tämän kuullen, että Elizabeth oli käyttäytynyt kuin portto. Hänen ei onnekseen tarvinnut sanoa mitään.

                      ”Ei, minä en tarkoittanut sitä”, Jack sanoi. ”Sanokaa vain Elizabethille, mitä käsken, hän kyllä tietää, mitä tarkoitan.”

                      ”Luultavasti en edes halua tietää, mitä se on”, James mutisi ja joi lasinsa tyhjäksi. Hän olisi halunnut lisää viiniä, mutta sitä saadakseen heidän olisi ollut soitettava palvelija paikalle, eikä hän halunnut tähän yhtään ylimääräistä silmäparia. Catherine ei puhuisi Sparrow’n käynnistä mitään, jos hän pyytäisi tätä vaikenemaan. Huolimatta siitä, miten epämiellyttävä tilanne oli, James ei voinut olla tuntematta jollain tasolla huvittuvansa: kuinka monta naista hän vielä joutuisi pyytämään pitämään suunsa kiinni Sparrow’n vierailuista, hänen itsensä ja asemansa takia? Kommodori Norringtonin uran tulevaisuus alkoi olla varsin sievissä käsissä, rouva Turnerin ja rouva Parkinsin. Sparrow todella oli hänen kirouksensa, kuin sitkeä tauti, joka tuli takaisin juuri, kun tästä kuvitteli päässeensä lopullisesti eroon.

                      ”Se ei edes kuulu teille”, tuo sitkeä tauti sanoi hymyillen hymyä, joka oli yllättäen varsin kalsea ollakseen Jack Sparrow’n hymy. Jokin hänen mustalla tuhrituissa silmissään kertoi Jamesille, että hän kuulisi kohta taas jotain, mistä ei pitäisi. Hän oli alkanut oppia tulkitsemaan noita ilmeikkäitä kasvoja vähän liiankin hyvin ja ennen kuin Jack ehti sanoa mitään, hän kiirehti ohjaamaa tämän ajatukset muualle muistuttamalla siitä, että tämän olisi syytä palata laivalleen.

                      ”Olette varmasti nyt tehnyt enemmän kuin tarpeeksi”, hän sanoi, ”ja rouva Parkins arvostaa jalomielistä elettänne sellaisena, jollaiseksi toivottavasti sen olitte tarkoittanutkin”, hän katsoi kysyvästi Catherineen, joka nyökkäsi vaieten”, joten voitte jättää rahat siihen, missä ne ovat ja poistua samaa tietä kuin tulittekin.”

                      ”Kohta.”

                      Jamesin teki mieli painaa päänsä käsiinsä nähdessään Jackin hymyn levenevän entisestään. Hänen oli pakko luopua ylimielisyydestään ja alentua melkein kerjäämään.

                      ”Olkaa niin ystävällinen, Sparrow”, hän pyysi hieman väkinäisesti. Mieluummin hän olisi käskenyt miestä, mutta tiesi erinomaisesti, että hänen käskynsä olivat viimeinen asia, joka tähän merirosvoon tehoaisi. Hän huomasi hyvin pian, ettei hänen pyynnölläänkään ollut toivottua vaikutusta sen paremmin.

                      ”Tuopa oli kauniisti sanottu teiltä, herra kommodori”, Jack sanoi painottaen Jamesin arvoa hiukan ivallisesti, ”ja melkein mahdoton pyyntö vastustaa. Kohta, minä sanoin. Lähden ihan kohta.”

                      ”Antakaa, kun minä arvaan. Teillä on vielä jotain sydämellänne ja teidän on ihan pakko sanoa se ennen kuin lähdette?” James sanoi voipuneesti.

                      ”Jep”, Jack sanoi tuntien itsensä suorastaan hävyttömän tyytyväiseksi itseensä nähdessään, että oli saanut Norringtonin kylmän tyyneyden jälleen horjumaan. Hän ei muistanut koskaan tavanneensa kommodorin kaltaista miestä ja vaikka hän yleensä vähät välitti niin sanottujen kunniallisten ihmisten moraalikäsityksistä, hänen oli myönnettävä, että jollain tasolla hän ihaili kommodoria. Mies oli ehdottomasti ansainnut hänen ihailunsa, vaikka luultavasti, jos tietäisi hänen ajattelevan näin, huolisi ennemmin kenen muun tahansa ihailun kuin hänen. Silti, Norrington oli suoraselkäinen. Kirjaimellisesti. Jack naurahti mielikuvalleen rautakangesta tämän univormun alla ja sai tältä kummastuneen, liki kärsivän katseen. Aivan, Norrington tunsi häntä sen verran hyvin, että tiesi, ettei se, kun Jack Sparrow alkoi hihitellä omille ajatuksilleen, luvannut koskaan hyvää.

                      ”Antaa tulla sitten”, James sanoi, ”saatte sanottavanne sanottua, itsellenne hyvän mielen välittämättä siitä, loukkaatteko kanssaihmisiänne vai ette ja pääsette palaamaan kirotulle laivallenne tuntien itsenne taas hiukan paremmaksi ihmiseksi.”

                      ”No mutta… hyvänen aika”, Jack sanoi järkyttynyttä teeskennellen. ”Teidän käsityksenne minusta ei ole yhtään parantunut sitten viime tapaamisemme.”

                      ”Minulla ei ole ollut mitään syytä muuttaa käsitystäni teistä”, James vastasi. ”Heti poistuttuanne Port Royalista te kaappasitte Elysionin.”

                      ”Jep, niin tein”, Jack myönsi. James irvisti kuin korostaakseen, mitä mieltä oli Jackin tunnustuksesta, jonka tämä päästi suustaan kuin minkä tahansa pikkuasian, vaikka kyseessä ei todellakaan ollut sellainen. James oli ollut vähällä katua sitä, että oli päästänyt Sparrow’n menemään kuullessaan, mitä Elysionilla oli tapahtunut. Katumuksen sijasta hän oli kuitenkin tuntenut syyllisyyttä, sillä hän olisi voinut estää tapahtuneen vielä senkin jälkeen, kun Sparrow oli häipynyt hänen vierashuoneensa ikkunasta. Hän oli ollut varma, että mies oli pyrkinyt Elysioniin. Laiva oli lähtenyt vasta seuraavana aamuna ja hän olisi voinut estää Sparrow’ta lähtemästä mukana. Hän ei kuitenkaan ollut tehnyt sitä ja hänen laiminlyöntinsä ansiosta Sparrow oli aiheuttanut laivalla kaaoksen. Tai ainakin edesauttanut sitä. James ei mielestään ollut saanut kovin tolkullista käsitystä siitä, mitä oikein oli tapahtunut. Jack Sparrow oli kaapannut laivan, pelastanut sen matkustajien ja miehistön hengen merirosvojen hyökätessä laivaan ja sitten kadonnut Port-au-Princessa, jonne laiva oli hinattu. Eikä siinä kaikki. Elysionkin oli sittemmin kadonnut, eikä kukaan tiennyt, minne. No, toisaalta James ei tuntenut olevansa vastuussa Sparrow’n edesottamuksista, tai niin hänen järkevä puolensa hänelle vakuutteli. Se järjetön puoli oli päästänyt Sparrow’n irti kahleista ja antanut tämän mennä. Ja hänen järjetön puolensa tekisi sen uudelleen ja uudelleen. Hän pahoin pelkäsi, että Sparrow tiesi sen myös; että hän päästäisi tämän menemään vaikka tuhat kertaa. Herran tähden, hän ajatteli, minä olen tullut hulluksi – olen vieläkin hullumpi kuin Jack Sparrow.

                      ”Onko laiva teillä?” hän kysyi. Jack ei ymmärtänyt.

                      ”Laiva?”

                      ”Elysion”, James tarkensi.

                      ”Ei”, Jack sanoi epäröiden, ”minulla ei ole muita laivoja kuin Black Pearl. En minä tarvitse muita kuin sen, kyllähän te sen tiedätte, Norrington. Ja muuten, se ei ole kirottu, kuten erehdyksessä sanoitte.”

                      ”Vai niin.”

                      ”Juuri niin. Minä en edes tiennyt, että teiltä on yksi laiva hukassa.”

                      ”Niinhän te sanotte.

                      ”No, niinhän minä sanon”, Jack totesi hiukan nenäkkäästi, ymmärtämättä, miksi tunsi itsensä epämääräisesti loukatuksi joka kerta, kun Norrington syytti häntä valehtelusta, suorasti tai epäsuorasti. Totuushan kuitenkin oli, että hänen mielestään hänellä ei ollut mitään syytä olla valehtelematta jos ei erityisesti hyötynyt totuuden puhumisesta, erityisesti Norringtonin ollessa kyseessä. Hän ei silti olisi pannut pahakseen, jos kommodori olisi osoittanut häntä kohtaan edes hiukan enemmän kunnioitusta. Tosin, ei hän tainnut olla ansainnut sitä. Ei sitten. Isketään vyön alle. ”Muuten…”

                      James tiesi, ettei hänen missään tapauksessa pitäisi tarttua ilmaan jääneeseen sanaan, joka ei taaskaan ollut mitään muuta kuin syötti hänelle. Mutta hänen oli pakko tarttua siihen, sillä luoja nähköön mitä Sparrow keksisi, jos hän ei tekisi niin.

                      ”Muuten mitä?” hän kysyi ja valmistautui pahimpaan.

                      ”Minä olen kovasti odotellut viestiänne”, Jack sanoi.

                      ”Viestiä…”

                      ”Kerroinhan viimeksi, mistä minut tavoittaa”, Jack sanoi hunajaisella äänellä. ”Faithful Bride, Tortuga? Mm? Älkää vain väittäkö, ettette olisi harkinnut viestin laittamista, Norrington. Ettei teillä olisi ollut edes pikkuriikkisen ikävä.”

                      Jack ei toki kuvitellut, että Norrington olisi ikävöinyt häntä – pikemminkin päinvastoin – tai vielä vähempää olisi ollut aikeissa koskaan lähettää hänelle mitään viestiä edes sellaisessa hengenhädässä, jossa hän olisi ollut tämän viimeinen toivo, mutta ei hän ihan tällaista raivokohtaustakaan odottanut näkevänsä Catherinen läsnä ollessa.

                      ”Jumalauta, Sparrow!” James huusi ja ponnahti ylös tuolistaan niin rajusti, että tuoli keikahti kolahtaen nurin. Jack säpsähti, yritti päästä ylös omasta tuolistaan, mutta ei rennon asentonsa takia ehtinyt jaloilleen ennen kuin James oli hänen luonaan. Tämä painoi kätensä hänen tuolinsa käsinojille, kumartui hänen ylleen ja naulitsi hänet paikoilleen paitsi katseellaan niin myös sillä tosiseikalla, että oli fyysisesti isokokoisempi ja vahvempi, eikä Jack olisi päässyt hänen käsivarsiensa välistä mihinkään. ”Nyt riittää. Juuri nyt.”

                      Hetken ajan Jack oli melkein varma siitä, että Norrington löisi häntä, tarttuisi häntä rinnuksista, repisi ylös tuolista ja iskisi häntä leukaan, mutta niin ei tapahtunut. Norrington vain tuijotti häntä silmin, jotka tuntuivat näkevän hänen mielensä perukoille asti, mitään puhumatta. Tämän ei tarvinnut sanoa yhtään enempää kuin mitä oli jo sanonut, viesti meni Jackille sanoittakin; tämän enempää Norringtonia ei kannattanut ärsyttää.

                      ”Hyvä on”, Jack sanoi sovitellen, ”tämä riittää. Oikein hyvin.”

                      ”Toivon niin”, James sanoi yhteenpuristettujen hampaidensa välistä, ”todellakin toivon niin. Teidän takianne.”

                      ”Hyvä on, sanoinhan jo”, Jack kivahti. James suoristautui hitaasti, nykäisi takkiaan oikaisten sitä vähän ja otti sitten askeleen taaksepäin antaakseen Jackille tilaa nousta tuolissaan pystympään. Äkkiä Catherinen ääni kiinnitti heidän molempien huomion.

                      ”Kommodori Norrington”, Catherine sanoi lujalla äänensävyllä ja nousi seisomaan, katsoen ensin Jamesiin ja sitten Jackiin, ”ja kapteeni Sparrow. Nyt minä alan saada tarpeekseni tästä tilanteesta.”

                      James katsoi häneen ihmetellen, sitten ihaillen. Catherine seisoi suoraryhtisenä kuin kuningatar ja näytti melkein kasvaneen pituutta, kiukun jähmettäessä hänen kasvonsa, jos mahdollista, vieläkin kauniimmiksi. Ei, kiukku oli väärä ilmaus, Catherine Gold-Parkins oli vihainen, todella vihainen.

                      ”Rouva Parkins…” James äännähti, mutta Catherine vaiensi hänet kärsimättömällä kädenliikkeellä.

                      ”Ei”, hän sanoi, ”minä puhun nyt”, hän katsoi uudelleen tiukasti ensin Jamesiin, joka edelleen näytti ällistyneeltä ja sitten Jackiin, jonka kasvoilta hän ei sillä hetkellä osannut lukea mitään muuta kuin uteliasta mielenkiintoa sen tiimoilta, mitä tuleman piti. ”Minä en tiedä, mitä teidän välillänne oikein on, enkä ymmärrä, mihin tapaamiseen te jatkuvasti viittaatte, enkä minä välitäkään tietää tai ymmärtää. Ainoa, mistä minä olen kiinnostunut, on se tosiseikka, että tämä on minun kotini, enkä minä siedä tällaista omassa kodissani, enkä omassa ruokasalissani.”

                      ”Anteeksi…” James yritti avuttomasti. Catherine paiskasi ruokaliinan kädestään pöydälle. Jack naurahti pehmeästi ja sai Catherinen käännähtämään häneen päin.

                      ”Kapteeni Sparrow”, hän sanoi tiukasti Jackin kallistaessa päätään ja katsoessa häneen kuin kehottaen häntä jatkamaan, ”minä en ole lainkaan ilahtunut tavasta, jolla ilmestyitte minun talooni. Liioin en pidä tavastanne vihjailla, että kommodori Norringtonin läsnäololla luonani olisi yhtään mitään muuta kuin siinä näyttää olevan.”

                      Jack nosti kätensä pystyyn kuin antautuen. Hän yritti hillitä hymyä, joka väkisinkin pyrki hänen huulilleen Catherinen ripittäessä häntä noin muodollisen näköisenä. Hän sentään oli nainut tätä naista kaksi, anteeksi, kolme kertaa. Tosin mitä ilmeisimmin Catherine olisi ennemmin antanut hakata sievän päänsä irti kuin muistellut sitä, saati halunnut tulla muistutetuksi siitä. Jackilla ei ollut mitään syytä kiusata häntä, joten hän yritti suhtautua tilanteeseen sen vaatimalla tavalla: vakavasti.

                      ”Olen pahoillani”, hän sanoi.

                      ”Teillä on syytäkin olla”, Catherine kivahti. Hänen rintansa kohoili kiivaasti kiihtymyksestä, jonka hän tunsi palavan pikkuhiljaa loppuun. Hän veti syvään henkeä ja kokosi rohkeutta saadakseen sanotuksi loppuun sen, minkä oli aloittanut. Hän jatkoi hieman rauhallisemmin: ”Arvostan vilpittömästi sitä, että toitte rahat minulle henkilökohtaisesti, kapteeni.”

                      ”Kiitos”, Jack sanoi. Hän jäi odottamaan, oliko Catherinella vielä jotain sanottavaa, mutta joko tällä ei ollut tai sitten tämä oli käyttänyt rohkeutensa loppuun siltä erää. Huoneeseen laskeutui syvä hiljaisuus, kun kukaan heistä ei keksinyt mitään sanottavaa. Lopulta Catherine istui alas tuolilleen, rauhallisesti, suorien helmojaan tyynesti, mutta hiukan liian pitkään, jotta huoleton vaikutelma, jonka hän halusi itsestään antaa, olisi ollut täysin uskottava. James tunsi itsensä hölmöksi seisoessaan Sparrow’n tuolin vierellä ja päätti siirtyä takaisin omalle paikalleen Catherinea vastapäätä. Jack vilkaisi hänen menoaan ja huomasi, että hänellä oli saappaat jaloissaan, mustat, niin kiiltävät saappaat, että Jack olisi melkein voinut käyttää niitä peilinä silmiään maalatessaan. Hän ei ollut koskaan aiemmin nähnyt tällä muuta kuin kengät ja puhtaanvalkoiset sukat. Jack arveli, että hänen oli korkea aika ottaa ja häipyä. Miksi hän enää täällä viivyttelisi? Black Pearlille ja sitten kurssi kohti Tortugaa, muutama viikko siellä ennen kuin hän jatkaisi matkaansa. Jonnekin, sama se, minne. Kyllä, kaksi tai kolme viikkoa korkeintaan, Pearl tarvitsi hieman huoltoa ja olisi luultavasti nostettava telakalle.

                      James kumartui nostamaan kaatuneen tuolinsa pystyyn ja ajattelematta asiaa sen tarkemmin pyyhkäisi kädellään sen istuinta ikään kuin se muka olisi puhtaalla lattialla likaantunut. Jack tarttui tuolinsa käsinojiin noustakseen ylös, mutta hänen liikkeensä jäi puolitiehen, kun ovelle koputettiin. Koputtaja ei jäänyt odottamaan kehotusta astua sisään, vaan avasi oven miltei saman tien, mutta ne sekunnit, jotka jäivät koputuksen ja oven aukenemisen väliin, tuntuivat tunneilta. James nykäisi päänsä pystyyn, katsahti ovelle ja sitten Jackiin, joka katsoi takaisin silmät ällistyksestä ammolleen rävähtäneinä. Jack käännähti istuimellaan katsomaan ovelle päin, Catherinen henkäistessä jälleen kerran ’oh’. Kesti pieni ikuisuus ennen kuin ovi aukeni sen verran, että he näkivät ja tunnistivat tulijan.

                      Luutnantti Gillette seisoi kynnyksellä, käsi tavoitellen hänen kupeellaan olevan miekan kahvaa.

                      ”Herra kommodori”, hän aloitti anteeksipyytävästi, ”anteeksi häiriö, mutta kuulimme teidän huutavan ja…” hänen äänensä tuntui tukehtuvan hänen kurkkuunsa, kun hän huomasi, kuka istui pöydän päässä. Jack Sparrow, se todellakin oli Sparrow! Hänen ällistyksensä muuttui riemuksi ja miekka suorastaan lensi huotrasta hänen käteensä. ”Sparrow! Aloillanne!”

                      Jack oli jälkeenpäin valmis vannomaan, ettei hän ollut koskaan aiemmin saanut jalkoja alleen niin nopeasti kuin sai tajuttuaan luutnantti Gilletten nähdessään, että nyt jos koskaan oli korkea aika häipyä. Hän syöksähti ylös tuolista, sieppasi pöydältä hattunsa ja ryntäsi parvekkeen edelleen avointa ovea kohden, törmäsi parvekkeen kaiteeseen, eikä hänelle jäänyt aikaa harkita, hypätäkö alas vai ei. Hänellä ei todellakaan ollut muuta vaihtoehtoa kuin hypätä ja palautettuaan nopeasti mieleensä, kuinka korkealla maasta parveke oli, hän heilautti itsensä kaiteen yli ja pudottautui maahan.

                      ”Herra kommodori?” luutnantti Gillette huusi, käsittämättä, miksi James vain tuijotti kuin puulla päähän lyötynä, vaikka Jack Sparrow oli pääsemäisillään karkuun, jälleen kerran.

                      ”Mi…” James äännähti ja heräsi tajuamaan, mitä oikein oli tapahtumassa ja siihen, että hänen oli oltava tilanteen tasalla, jos ei halunnut sanoa kauniita jäähyväisiä tulevaisuudelleen amiraali Norringtonina. ”Perään! Gillette, ottakaa hänet kiinni!”

                      Gilletten perässä huoneeseen säntäsi kaksi sotilasta, jotka luutnantin lisäksi oli komennettu kommodorin turvaksi tälle matkalle. He kaikki neljä juoksivat parvekkeelle. James tunsi paniikin nousevan jostain hänen vatsanpohjastaan; tietoisuus siitä, että he eivät saaneet tavoittaa Sparrow’ta, hyökyi hänen ylitseen samalla, kun hän tajusi, ettei hänellä ollut muuta vaihtoehtoa kuin komentaa luutnantti Gillette miehineen tämän perään. Gillette oli jo kiipeämäisillään kaiteen yli, mutta James tempaisi hänet takaisin.

                      ”Sir”, Gillette aloitti ihmeissään.

                      ”Ei, ei!” James huusi. Pistooli, missä oli hänen pistoolinsa? Niin tietenkin, Sparrow oli heittänyt sen ruokasalin nurkkaan. ”Antakaa pistoolinne minulle, heti!”

                      Gillette tempoi pistoolinsa ja tuuppasi sen Jamesin ojennettuun käteen. James heitti toisen jalkansa kaiteen yli ja viittoili kiihkeästi miehilleen.

                      ”Toista kautta!” hän komensi välittämättä Gilletten liki tyrmistyneestä ilmeestä; miehen kuului totella eikä ihmetellä. ”Kiertäkää toista kautta, helvetti soikoon! Hän pyrkii kaupunkiin päin!”

                      ”Mutta ranta, sir”, Gillette hätäili, ”alas rantaan…”

                      ”Menkää minne menette!” James karjaisi ja hyppäsi alas. ”Kunhan alatte mennä.”

                      Hän kuuli Gilletten ja sotilaiden askeleet, kun nämä lähtivät juoksemaan kohti ruokasalin ovea. Hän itse nousi jaloilleen kaaduttuaan alastullessaan maahan, pysähtyi kuuntelemaan pariksi sekunniksi ja oli kuulevinaan Sparrow’n juoksevan läpi puutarhan, joka vaihtui alas rantaa kohti mennessä tiheäksi metsiköksi ja pensaikoksi. Kahina, jonka hän erotti, ei voinut olla mikään muu kuin Jack Sparrow pyrkimässä alas rantaan ja laiturille. Paskat, James kirosi puoliääneen ja vilkaisi ylöspäin. Pilvien lomasta pilkistävä puolikuu ei juuri valaissut, mutta antoi sen verran kajastusta, että hän uskoi voivansa kiirehtiä Sparrow’n perään. Hän tunsi tämän rinteen Parkinsin talon alapuolella paremmin kuin uskoi Sparrow’n tuntevan, jouduttuaan tutkimaan Eliah Parkinsin kuoleman jälkeen niin itse talonkin kuin sen ympäristön. Hän tiesi, millainen rinne oli ja uskoi osaavansa liikkua siellä myös tässä pimeydessä, jossa puut erottuivat vain vaivoin. Hän arveli Sparrow’n pyrkivän suorinta tietä alas rantaan ja aivan samoin hän arveli tämän olevan autuaan tietämätön siitä, ettei onnistuisi. Rannan ja talon välissä oli korkea valli, herra ties miksi, eikä edes Sparrow ylittäisi sitä yön pimeydessä katkaisematta jotain raajoistaan sitä yrittäessään. Jos mies olisi järkevä, kuten James kaikesta huolimatta uskoi tämän olevan, tämä lähtisi kulkemaan vallin kylkeä myöten – ja mitä todennäköisemmin juoksisi siinä tapauksessa suoraan Gilletten syliin tupsahtaessaan alas rantaan johtavalle tielle. James saattoi kuulla miestensä äänet, kun nämä huutelivat toisilleen juostessaan ulos talon ulko-ovesta. Voi paskojen paska, James kirosi uudelleen, otti suunnan alas rinnettä ja lähti juoksuun, suojaten käsillään kasvojaan miten parhaiten taisi estääkseen puiden oksia sivaltelemasta häntä naamalle hänen tunkeutuessaan pensaikkoon.

                      James ei nähnyt, mihin hän juoksi, Gilletten pistooli oikeassa kädessään, oksien repiessä hänen käsiään ja vartaloaan, törmäillessään puihin. Siitä huolimatta hän tiesi olevansa matkalla oikeaan suuntaan, kompastellessaan alas rinnettä, lentäen muutaman kerran selälleen. Tämä ei nyt oikein suju niin kuin pitäisi, hän ajatteli, ja tiesi, ettei Sparrow’lla voinut sujua yhtään paremmin. Hän ei nähnyt miehestä vilaustakaan pimeässä ja pysähtyessään kuuntelemaan hän kuuli vain oman raskaan hengityksensä. Sparrow ei ollut voinut ehtiä hänen edelleen, ei mitenkään. Hän kuuli Gilletten ja sotilaiden äänet jostain kauempaa ja säntäsi uudelleen juoksuun, haparoiden kahisevassa, kosteassa pimeydessä.

                      Hän ei enää edes muistanut puristavansa pistoolia kädessään ennen kuin törmäsi niin rajusti päin kivistä kasattua vallia, että satutti kätensä ja pistooli lensi hänen kädestään jonnekin aluskasvillisuuden joukkoon. Ilma pakeni hänen keuhkoistaan silkasta säikähdyksestä, ennen kuin hän ymmärsi kulkeneensa pidemmälle kuin oli kuvitellutkaan ja päässeensä niin alas rinnettä kuin se oli yleensä mahdollista. Hän huohotti, yritti tasata hengitystään, kuunnella, mutta hän ei kuullut muuta kuin yölintujen ääniä, meren vaimean kohinan ja Gilletten kiroilun jostain kauempaa. James kumartui, nojasi käsillään reisiinsä ja koetti saada huohotuksensa loppumaan. Hän ei tiennyt, mihin suuntaan lähtisi ja päätti siksi jäädä siihen, missä oli. Sparrow tulisi hänen ohitseen tai sitten ei tulisi, mutta ainakaan metsästä etsimällä hän ei tätä löytäisi. Hän katsoi itseään pimeydessä, jota ei valaissut nyt edes kuu, ja toivoi, etteivät hänen univormunsa valkoiset liivit ja housut paljastaisi häntä pimeydestä huolimatta. Hän yritti auttaa tilannetta napittamalla takkinsa, mutta sen valkoiset kauluskäänteet ja kalvosimet loistivat hänen mielestään pimeydessäkin hohtavan valkoisina. Estääkseen niitä näkymästä hän kyyristyi alas, selkä muuria vasten, antoi hengityksensä tasaantua ja haparoi kädellään maata kaikkialta, mihin ylettyi löytääkseen Gilletten pistoolin.

                      Jack törmäsi häneen viitisen minuuttia myöhemmin, törmättyään aiemmin vallin kiviseinämään, tosin ei aivan yhtä kivuliaasti kuin James. Kivinen muuri vain yhtäkkiä oli siinä, sulki hänen tiensä, eikä hän ymmärtänyt, miten se oli siinä, kuin maasta polkaistuna. Hän taputteli sitä molemmin käsin, tunsi sen kylmyyden ja yritti arvata, kuinka korkea se oli, mitä sen harjalla tai takana oli ja pohti, kannattiko sitä ryhtyä ylittämään vai kiertämään. Lopulta muurin yli kiipeäminen vailla mitään tietoa siitä, mihin hän joutuisi sen toisella puolen, ei tuntunut lainkaan järkevältä tai edes hyvältä ajatukselta. Hänen oli viisainta siirtyä lähemmäs tietä.

                      Jack antoi toisen kätensä liukua pitkin muurin pintaa astellessaan nopein askelin, miltei juosten sen syrjää pitkin. Hänen hengityksensä kulki raskaasti ja hän yritti saada sen tasaantumaan, ettei paljastaisi itseään. Pimeydestä huolimatta hänen askeleensa eivät pitäneet ääntä juuri lainkaan, hänen astellessaan eteenpäin notkein, kevyin askelin. Muurin vierellä ei ollut puita, mihin törmätä ja hänen kulkunsa sai aikaiseksi vain hädintuskin korvinkuultavan kahinan aluskasvillisuudessa. Hänen teki mieli nauraa vahingonilosta. Hän oli kuullut Norringtonin huutavan miehilleen käskyjä hänen kiinniottamisestaan ja vaikka hänellä olikin ollut enemmän kuin kiire suoriutua pois paikalta, epämääräinen pettymyksen tunne oli läikähtänyt hänen ylitseen. Hän oli melkein luottanut Norringtoniin. Melkein, sen verran kuin hän saattoi yleensä kehenkään luottaa. No, hän miettisi asiaa myöhemmin, nyt hänen oli suoriuduttava takaisin Black Pearlille ja vähän helvetin äkkiä. Miten kaikki saattoikin mennä taas näin vikaan? Anamaria oli sittenkin ollut oikeassa, hänen ei olisi pitänyt ryhtyä tähän. Siitä huolimatta häntä nauratti. Ota kiinni, jos saat, jäykkäniskainen kommodori Norrington, hän ajatteli kahlatessaan läpi pimeyden, hakien toisella kädellä suuntaa muurista ja toinen miekan kahvalla.

                      Se kävi nopeasti, aivan liian nopeasti. Hän ei saanut mitään varoitusta, edes hänen vaistonsa ei ehtinyt kertoa edessä olevasta vaarasta, kun hän tunsi vahvan käsivarren kiertyvän vyötärönsä ympäri ja nykäisevän hänet pois tasapainosta. Hänen hämmästynyt huudahduksensa tukahtui pelkäksi vaimeaksi ähkäisyksi vasten hänen suutaan painettuun kämmeneen. Hän tiesi pääsevänsä halutessaan irti, potkaisi nopeasti osumatta mihinkään ja saamatta aikaiseksi muuta kuin että ote hänen vyötäröltään tiukkeni.

                      ”Hiljaa”, hän kuuli vihaisen kuiskauksen korvansa juuresta, ”olkaa aloillanne. Se olen minä, Norrington.”

                      Jack lopetti rimpuilun silkasta ällistyksestä. Norrington, tietysti se oli Norrington, hän tunsi tämän äänen ja ollessaan näin lähellä tätä hän tunsi myös tämän tuoksun. Saippua, tärkki, puuteri ja ehkä hajuvesi – mies tuoksui yksinkertaisesti hyvältä. Jack räpytteli silmiään myöntymisen merkiksi, mutta tajusi sitten, että pimeydessä tuo ele oli melko hyödytön ja yritti nyökätä. Ilmeisesti Norrington ei huomannut sitäkään, sillä hän jatkoi kuiskuttelua Jackin korvaan:

                      ”Helvetti, Sparrow, minä yritän pelastaa teidän kurjaa henkeänne, joten jos se on teille itsellenne yhtään arvokas, ette päästä ääntäkään, ettekä liikahda tuumaakaan.”

                      Jack ei tiennyt miten muutoin olisi ilmaissut yhteistyöhalukkuutensa kuin tottelemalla, joten hän jähmettyi aloilleen. Käsi hänen suullaan puolestaan varmisti sen, ettei hän saanut mitään sanottua jos olisi saanut päähänsä yrittää jotain sanoa.

                      James kuunteli jostain kauempaa kuuluvia ääniä ja yritti paikallistaa niiden perusteella tarkemmin, missä Gillette miehineen oli. Hänen teki mieli kirota ääneen; jos Sparrow olisi todella ollut hukassa, luutnantti Gillette tuskin olisi saanut tätä kiinni, niin paljon meteliä tämä sai aikaiseksi, että olisi pitänyt olla miltei kuuro, jos ei olisi osannut väistää tätä. Toisaalta, Gillettellä mukana olevat kaksi muuta miestä piti ottaa huomioon myös. Ei ollut ollenkaan varmaa, että Sparrow olisi päässyt livahtamaan heidän kaikkien kolmen ohitse – eihän tämä ollut livahtanut häneltäkään, vaan oli kävellyt kirjaimellisesti suoraan hänen syliinsä. James onnitteli mielessään itseään omasta oveluudestaan ja päättelykyvystään. Hän oli napannut Sparrow’n noin vain ja jos hän olisi halunnut, hän olisi pystynyt toimittamaan tämän siitä paikasta Port Royaliin ja Fort Charlesin tyrmän kautta hirteen, kuten oikein ja lainmukaista olisi ollut. Hän ei vain aikonut toimia niin, ei tälläkään kertaa. Eikö hän muka ollut sanojensa mittainen mies? Hän oli, jopa silloin, kun kyseessä oli tämä merirosvo. Tämä Jack Sparrow, joka kutsui itseään kapteeniksi ja jolle hän oli antanut sanansa, vastoin sitä lakia, jota oli vannonut palvelevansa. Toimisiko hän myös vastoin omatuntoaan? Hän ei tiennyt.

                      Jostain ylempää rinteeltä kuului lähestyvää ryskettä ja sitten Gillette kuului kiroilevan itsekseen. James toivotti miehen mielessään alimpaan helvettiin. Kuolleetkin kavahtaisivat tämän metelöintiä.

                      ”Kommodori Norrington!” Gillette huuteli äänellä, joka ei oikein tahtonut kantaa luutnantin hengityksen kulkiessa vaivalloisesti huohottaen. James oli erottavinaan hänen äänessään hädän, alkavan paniikin. ”Sir? Missä te olette? Oletteko kunnossa?”

                      James irvisti pimeyteen, tiukensi otettaan Jackista entisestään ja katsoi viisaammaksi vastata luutnantilleen.

                      ”Olen täällä alhaalla!” hän huusi. ”Kaikki hyvin!”

                      ”Sir? Onko Sparrow siellä?” Gillette kysyi. Hän oli todennäköisesti parinkymmenen metrin päässä, eikä James halunnut häntä yhtään lähemmäs.

                      ”En ole nähnyt hänestä vilaustakaan!” James vastasi ja oli aivan varma, että tunsi Jackin hytkähtävän hänen sylissään. Todellakin, miehellä oli otsaa naureskella tälle järjettömälle tilanteelle. ”Minähän sanoin, että hän pyrkii Port Royaliin.”

                      ”Sir…” Gillette kuului kahlaavan pensaikossa nyt jossain Jamesin ja tien välimaastossa. ”Missä te olette? En löydä teitä tässä kirotussa pimeydessä.”

                      James soi yhden ajatuksen sille, mitä hän tekisi jos Gillette todella tupsahtaisi hänen luokseen. Pimeys ei ollut niin läpitunkematon, etteikö tämä olisi huomannut, että hän ei suinkaan ollut yksin. Muurin vierellä puut eivät varjostaneet eivätkä peittäneet näkyvistä valjua kuuta, joka oli juuri pilkahtanut esiin riekaleisten pilvien lomasta. Gillettessä oli omat puutteensa, mutta hän ei ollut ylennyt luutnantiksi silkkaa onneaan, eikä hän ollut niin yksinkertainen eikä sokeakaan, ettei olisi tunnistanut Jack Sparrow’ta ensivilkaisulla. James ei tiennyt, mitä tekisi jos mies putkahtaisi pensaikosta hänen eteensä. Tappaisi oman aliupseerinsa? Ei, herra nähköön, jossain meni raja siinä, mitä hän tekisi Sparrow’n eteen. Hänelle tuli hätä; hän ei halunnut luutnantti Gilletteä yhtään lähemmäs.

                      ”Luutnantti?” hän huhuili sinne päin, missä oletti Gilletten olevan ja saikin tältä myöntävän äännähdyksen. ”Ei maksa vaivaa etsiä täältä enempää. Palatkaa talolle ja etsikää kaupunkiin vievältä tieltä”, hän piti pienen tauon ja lisäsi vielä, harkitusti: ”Vaikka se taitaakin olla turhaa.”

                      ”Hyvä on, sir”, Gillette lähti kahistelemaan kauemmas. ”Entä te itse, sir?”

                      ”Tulen hetken kuluttua. Tarkistan vielä rannan.”

                      ”Yksinkö, sir?”

                      ”Yksin”, James sanoi lyhyesti. Hän tiesi sen kuulostavan omituiselta, mutta hän tiesi myös, ettei kukaan hänen aliupseereistaan asettaisi hänen käskyjään kyseenalaisiksi, muuttuivat ne kuinka omituisiksi tahansa. Hän tunsi Jackin tarttuvan hänen kämmeneensä, jonka hän oli painanut tämän suulle, pidellen sitä edelleen tiukasti siihen painettuna. Hän ei tajunnut puristavansa niin kovaa kuin teki, ja kun hän nosti kämmentään, Jack veti syvään henkeä.

                      ”Tukehdun”, hän sanoi hengähtäen. James laski kätensä lepäämään hänen olkapäälleen, mutta ei päästänyt häntä otteestaan. Hän ei halunnut ottaa pienintäkään riskiä sen suhteen, että irrotettuaan otteensa Sparrow’sta tämä singahtaisi saman tien pakoon. Hän halusi olla varma siitä, että tämä todella pääsisi merelle Port Royalin tai rannalle ammutuksi tulemisen sijasta. Merelle, todellakin, mieluummin toiselle puolelle maapalloa.

                      ”Älkää nyt dramatisoiko”, James kuiskasi vihaisesti vastaukseksi. He molemmat kuulivat Gilletten kulkevan kauemmas ja hetken kuluttua tämä huuteli miehiään, jotka olivat ilmeisesti alhaalla rannassa. James arveli, että jollei hän olisi estänyt Sparrow’ta, tämä olisi todellakin saattanut törmätä heihin. Oli aika epätodennäköistä, että Sparrow olisi antanut ottaa itsensä kiinni noin vain, ilman vastarintaa, ja koska James ei luottanut onneen eikä sattumaan, hän oli halunnut olla varma siitä, ettei moista tilannetta ollut tullut eteen, kaikkine ikävine seurauksineen.

                      Jack ei vastannut hänelle mitään, sillä hänen järkensä terveempi puoli kehotti itsepintaisesti häntä hillitsemään haluaan kysyä kommodorilta, missä nyt mentiin, kunnes oli varma, että vaara jäädä kiinni oli ohi. Juuri nyt hän kuunteli järjen ääntä enemmän kuin mielellään. Norringtonin ei todellakaan olisi tarvinnut sulkea hänen suutaan kämmenellään, jotta hän olisi ymmärtänyt pitää sen kiinni. Mutta ei Norringtonin olisi myöskään tarvinnut puristaa häntä näin, toinen käsivarsi tiukasti hänen vyötärönsä ympärillä, toinen puristaen häntä rinnan korkeudelta kuin vangiten hänen käsivartensa kylkiä vasten. Ote oli luja, mutta ei tarkoitettu pitelemään häntä väkisin aloillaan. Jack olisi halutessaan päässyt kiemurtelemaan siitä irti. Halutessaan. Hänen olisi vain pitänyt keksiä hyvä syy, miksi hän olisi halunnut sillä hetkellä olla missään muualla kuin siinä, huomioon ottaen, ettei hänen ollut vielä turvallista lähteä Black Pearlille, ei ennen kuin luutnantti Gillette olisi varmasti poissa.

                      James Norrington, Jack hymähti mielessään. Mies todellakin tuoksui ja Jack uskoi, että tämän valkoiset housut pysyisivät yhtä tahrattomina, mitä tahansa tämä tekikin, aamusta iltaan. Moitteeton ulkoasu, aivan yhtä moitteeton käytös. Jack olisi pitänyt miestä korkeintaan huvittuneen naurahduksen arvoisena, jos tämän korean univormun alla ei olisi ollut aivan jotain muuta kuin tämän pikkutarkan huoliteltu olemus antoi ymmärtää. Jack ajatteli, että tavallaan he olivat samanlaisia, jopa tämä teki heistä sellaisia; heistä kumpikaan ei varsinaisesti ollut sitä, miltä päällepäin näytti. Kapteeni Sparrow ei ollut aivan niin hullu, eikä kommodori Norrington suinkaan niin pehmeä. Itse asiassa, Jack ajatteli, kommodorissa ei ollut mitään pehmeää, kun hän sen sijaan oli kyllä hieman hullu.

                      Miksi Norrington ei päästänyt häntä otteestaan? Nythän tällä olisi ollut tilaisuutensa päästä hänestä lopullisesti eroon ilman, että häntä tarvitsisi kuljettaa Port Royaliin oikeuden eteen. Jos Norrington olisi vain antanut hänen juosta rantaan ja hän olisi törmännyt Gilletten miehiin ja paennut näitä, hänet olisi voinut yksinkertaisesti ampua, mikäli hän ei olisi kiltisti totellut ja antautunut. Hän ei olisi tehnyt niin, Norrington tiesi sen taatusti yhtä varmaksi kuin hän itsekin. Sitäkö tämä oli? Kommodori Norrington ei halunnut häntä Port Royaliin hirtettäväksi, eikä tämä halunnut, että hänet ammuttaisiin tänne suojaiselle rannalle.

                      Jack oli tuntevinaan Norringtonin käsivarsien lämmön vaatteiden läpi, vaikka tiesi, ettei se ollut mahdollista. Liian monta kerrosta kangasta välissä, mutta siitä huolimatta käsivarret hänen ympärillään melkein polttivat. Jack oli varma, että tunsi tämän sormenpäistä huokuvan lämmön yhtä selvästi kuin jos tämän käsi olisi ollut vasten hänen paljasta ihoaan. Jack ei ollut varma uskoisiko omaa oivallustaan, niin järjettömältä se tuntui huolimatta siitä tosiseikasta, että hän oli Norringtonin syleilyssä. Hän antoi itsensä rentoutua hiukan. Mitä tahansa Norringtonilla olikin mielessään, tämä ei ainakaan aikonut tappaa häntä. Kommodori Norrington ei halunnut hänen kuolevan.

                      James tunsi Jackissa hienoisen muutoksen. Tähän asti tämä oli ollut varuillaan, jäykkä, kuin vaanien tilaisuutta riuhtaista itsensä irti ja paeta. Jamesista tuntui kuin mies olisi painautunut häntä vasten, mukautunut hänen syliinsä. Hän ei tiennyt, mitä se merkitsi, miksi Sparrow äkkiä tuntui myöntyvän tilanteeseen, mutta ei sillä oikeastaan ollut väliä, sillä sen sijaan, että hän olisi vaivannut päätään asian pohtimisella, hän tajusi, että mies oli hiljaa. Tietenkin tämä oli hiljaa, kai tällekin henkikulta sen verran rakas oli, että tajusi pitää suunsa kiinni silloin, kun henki oli vaarassa, mutta siitä huolimatta tämä hiljaisuus yllätti. Jamesista oli aina tuntunut, että Sparrow puhui taukoamatta. Joka kerta, kun hän oli tähän törmännyt, mies oli puhunut, hämännyt, maanitellut, manipuloinut. Tämä ei kerta kaikkiaan pitänyt turpaansa kiinni edes käskettäessä.

                      Mutta nyt Jack Sparrow ei sanonut sanaakaan. Tämä ei irrottautunut hänen otteestaan, kääntynyt häneen päin ja aloittanut loputtomalta tuntuvaa puhetulvaansa siitä huolimatta, että Gilletten ja tämän miesten äänet olivat etääntyneet jo kauas ja puhuminen olisi ollut turvallista. Jack Sparrow oli hiljaa. James kuuli yön äänet heidän ympärillään, kun linnut, joiden rauhaa he olivat häirinneet, olivat aloittaneet uudelleen ääntelynsä. Hän kuuli aaltojen loiskeen rantaan kauempana. Hän kuuli jopa Sparrown’n kevyen hengityksen. Miksi tämä ei sanonut mitään? Miksi hän itse ei tiennyt, mitä sanoa?

                      James tunsi Jackin pistoolin kovana käsivarttaan vasten. Saman pistoolin, jota tämä huhun mukaan oli kantanut mukanaan 10 vuotta vain surmatakseen kapinallisen entisen perämiehensä. James tiesi, että tämä oli lopulta tehnyt sen. Ainoa henkirikos, jonka tämä todistettavasti oli tehnyt ja kai ainoa rikos, josta tätä ei ollut koskaan syytetty. Joskus aiemmin James oli ollut varma, että miehen syntilista oli paljon pitempi kuin tiedettiinkään, mutta nyt hän oli valmis epäilemään aiempaa varmuuttaan. Milloin hän oli alkanut uskoa, ettei Jack Sparrow ollut paha mies? Merirosvo kylläkin, mutta ei pahimmasta päästä. Luultavasti hän oli ymmärtänyt sen jo silloin, kun nuori Turner oli auttanut tämän pakoon hirttolavalta ja hän oli antanut tämän mennä, päästä pakoon, suomalla tälle yhden päivän etumatkan. Miksi helvetissä mies ei arvostanut sitä ja tuli aina takaisin? Miksei tämä yksinkertaisesti voinut pysyä poissa?

                      Jack Sparrow’n vyötärö tuntui hänen sormiensa alla hoikalta ja jäntevältä. Hän tunsi sen liivin ja paidan läpikin, tai ainakin kuvitteli tuntevansa. Hän oli nähnyt Sparrow’n ilman paitaa sitoessaan tämän haavan silloin puoli vuotta aiemmin ja tiesi, miltä tämä näytti vaatteidensa alla. Aivan yhtä ruskettunut kuin kasvoistakin, kuin vuodet Karibian auringon alla olisivat paahtaneet hänet sellaiseksi vaatteiden lävitsekin. Tai mistä hän tiesi, vaikka mies olisi viettänyt aikaansa merellä ilman paitaa, puolialasti. Tämän ei tarvinnut noudattaa niitä muodollisuuksia ja sääntöjä, joita hänen piti. Laivaston upseerit eivät kuljeskelleet vaillinaisesti vaatetettuina. James liikautti kättään, aavistuksen verran, tuuman, korkeintaan kaksi, hitaasti, hyvin hitaasti. Kangas hänen sormiensa alla tuntui karkealta ja sen alla hän tunsi Sparrow’n kylkiluiden harjanteet. Jäntevä, todellakin. James oli nähnyt, miten notkea ja nopea Sparrow oli. Hän kuitenkin päihittäisi tämän, oli sitten kyse rehellisestä tai epärehellisestä tappelusta. Hänellä oli puolellaan paitsi fyysinen ylivoimansa, niin myös se tosiseikka, että armeija oli muokannut hänet sellaiseksi, jollainen hän oli, huippuunsa hiottuine miekkailutaitoinensa. Voimalla Jack Sparrow ei hänelle pärjäisi, oveluudella kylläkin. Oliko tämä siis jokin uusi temppu? Tämä, että mies tuntui nojaavan häntä vasten, sanomatta sanaakaan?

                      ”Minun pitäisi lähteä, kaveri”, Jack sanoi kuiskaten, hänen äänensä kuulostaessa tavallista matalammalta, käheämmältä. James havahtui ajatuksistaan.

                      ”Niin, nyt se on varmasti turvallista”, hän totesi myös kuiskaten. Hetkeen ei tapahtunut mitään.

                      ”Teidän pitää päästää minut irti otteestanne”, Jack muistutti sitten.

                      ”Tosiaan”, James äännähti tuntien itsensä hölmöksi. Hän laski käsivartensa alas ja otti askeleen taaksepäin, Jackin astuessa samanaikaisesti askeleen eteenpäin ja kääntyessä häneen päin. Pimeydessä he erottivat toistensa kasvot hädintuskin, mistä Jack oli iloinen. Jos hän näytti yhtä hämmentyneeltä kuin hän tunsi olevansa, hän ei halunnut Norringtonin pystyvän lukemaan sitä hänen kasvoiltaan.

                      ”Äh… tuota, kiitos”, Jack sanoi väkinäisesti. James tuhahti.

                      ”Ties monennenko kerran: minä en halua teidän kiitoksianne”, hän sanoi äänellä, joka kertoi Jackille selvää kieltään siitä, ettei hän arvostanut merirosvojen kiitoksia. Jack oli yhä enemmän ymmällään.

                      ”Miksi te sitten toistuvasti asetatte minut kiitoksenvelkaan itsellenne?” hän kysyi. Hän kuuli Jamesin henkäisevän vastatakseen ja kiirehti lisäämään: ”Älkääkä uskotelko, että ette halua minua niskoillenne kunnes roikun köyden jatkona. Pääsisitte minusta eroon ilman sitä kaikkea vaivaa, mitä minun raahaamiseni Port Royaliin kahleissa merkitsee.”

                      ”Herra Sparrow…” James aloitti närkästyneenä.

                      ”Mutta sehän on totta”, Jack keskeytti, ohittaen jälleen kerran väärän puhuttelun korjaamatta sitä kapteeniksi. ”Jos olisitte saaneet minut kiinni tuolla rannalla, vain käsky teiltä ja… niin, kuka ties miehenne tällä kertaa eivät olisi ampuneet ohi.”

                      Jack tiesi saaneensa nyt Norringtonin hämilleen. Hänen sanojaan seurannut hiljaisuus kertoi sen yhtä selvästi kuin jos hän olisi nähnyt miehen kasvoilla kiusaantuneen ilmeen ja tämän vihreissä silmissä epävarmuuden.

                      ”Minä en ole velvollinen selittämään teille päätösteni vaikuttimia”, James sanoi sitten.

                      ”Mutta miksi?” Jack kysyi ja levitti kätensä, kumartui hieman lähemmäs Jamesia, joka kuuli hänen hiustensa koristeiden kilahtavan vaimeasti. ”Minulla on erinomaisen selvää, että ette te ainakaan minua kunnioita, Norrington, mutta siitä huolimatta, antakaa minulle edes se kunnioitus, mikä minulle kuuluu.”

                      ”Ja mikähän se on?”

                      ”Te tunnette minut, Norrington...”

                      ”Ikävä kyllä”, James keskeytti ja naurahti kuivasti. Jack virnisti pimeässä hänen äänensävylleen.

                      ”Pyydän”, Jack jatkoi sitten, ”pyydän mitä nöyrimmin, ettette aliarvioi minua ja älyäni. Minun pitäisi olla huomattavasti typerämpi, jos en tajuaisi, että laivaston kommodorit eivät yleensä toimi kuten te toimitte.”

                      ”Minä en aliarvio teidän älyänne”, James sanoi. Hän halusi vain lähteä tilanteesta, eikä tuntenut olevansa velvollinen selittämään Sparrow’lle mitään. Eikö miehelle riittänyt, että hän auttoi tämän pakoon? Sen piti riittää. ”Eikö teillä ollut kiire laivallenne? Teinä minä lähtisin välittömästi, koska siinä vaiheessa, kun minä ehdin Port Royaliin, minun on lähdettävä teidän peräänne. Suoriutukaa alta pois, olkaa niin ystävällinen.”

                      Nyt oli Jackin vuoro naurahtaa Norringtonin ironiselle äänensävylle. Niin tietenkin, hän oli unohtanut kokonaan, että hän saisi Dauntlessin peräänsä jälleen. Tosin sillä ei ollut merkitystä, hän saisi monen tunnin etumatkan ja siinä vaiheessa, kun Dauntless ehtisi tänne, hän olisi jo pitkällä. Hän todellakin aiheutti Norrington-poloiselle harmia! Tämä ei selvästikään ollut ihastunut ajatuksesta, että joutuisi lähtemään jahtaamaan häntä tietäen, että se oli turhaa, mutta ei voinut sanoa sitä miehilleen.

                      ”Olen pahoillani aiheuttamastani harmista ja vaivasta”, Jack sanoi naurua äänessään. ”Tarkoitukseni oli todellakin vain toimittaa rouva Parkinsille sen, minkä tunsin olevani hänelle velkaa. Rehellisesti.”

                      ”Rehellisesti?” James kysyi. ”Kuuluuko tuo sana todellakin sanavarastoonne, Sparrow?”

                      ”Ajoittain. Riippuu tietenkin seurastakin”, Jack sanoi. ”En minä ole paha mies, loppujen lopuksi.”

                      ”Ei, ette te ole”, James myönsi, eikä Jack ollut uskoa korviaan.

                      ”Täh?” hän äännähti tahattomasti. James kääntyi lähteäkseen kiipeämään suorinta reittiä takaisin talolle, rinnettä ylös.

                      ”Olisiko liikaa pyydetty, että vastedes yrittäisitte todellakin pysyä poissa Port Royalista ja lähivesiltä?” hän kysyi. Jack oli miettivinään.

                      ”Kai se on kohtuullinen pyyntö”, hän sitten sanoi. ”Voinko minä puolestani toivoa, että pidätte edelleen mielessä, mistä minut tavoitatte halutessanne?”

                      Jamesin teki mieli sanoa jotain ilkeää, mutta hän nielaisi sanansa. Sparrow ei olisi moksiskaan hänen ilkeilystään, vaan katsoisi sen jälleen pikemminkin haasteeksi ryhtyä kisaamaan hänen kanssaan, kumpi nokkelammin osaisi toista loukata, eikä hän nyt jaksanut eikä halunnut moista.

                      ”Kuten sanottu”, hän sanoi huokaisten, ”minä en aliarvioi teidän älykkyyttänne. Olkaa ystävällinen, älkääkä puolestanne yliarvioiko omaa viehätysvoimaanne. Hyvästi.”

                      Jack ei vastannut hänelle mitään, eikä hän jäänyt odottelemaan mahdollista vastausta, vaan alkoi kavuta jyrkkää rinnettä ylös, näkemättä mihin kulki, repien kätensä pienille haavoille rämpiessään jonkun pensaikon läpi, kaatuen muutaman kerran ja auttaen kulkuaan käsillään. Hän ei tiennyt, oliko Sparrow lähtenyt, eikä hän vilkaistessaan taaksepäin nähnyt muuta kuin pimeyden. Hän ei kuullut edes askeleita, tai Sparrow’n hiusten vaimeata kilinää. Pelkkää pimeyttä.

                      Parkinsin talolla sen sijaan ei ollut pimeätä, vaan kaikki mahdolliset valot oli sytytetty ja Gillette miehineen sekä Catherine Parkinsin koko henkilökunta metelöi pihamaalla.

                      ”Missä rouva Parkins on?” James kysyi astellessaan pimeydestä valoon. Gilletten silmät levisivät hämmästyksestä.

                      ”Sir, oletteko kunnossa?” hän hätäili. James vilkaisi asuaan ja huomasi näyttävänsä siltä kuin olisi ollut tappelussa verisine käsineen sekä mullan ja ruohon tahraaminen vaatteineen. Hän ei vaivautunut vastaamaan, vaan kiiruhti portaat ylös huutaen mennessään käskyn valmistautua lähtöön.

                      James löysi Catherinen ruokasalista, jossa tämä istui yhä paikoillaan, niin tyynin ja tutkimattomin kasvoin, ettei James osannut sanoa, oliko tämä järkyttynyt vai ei. James pysähtyi ruokasalin ovelle, epäröi ja otti sitten muutaman askeleen kohti Catherinea, joka nosti katseensa häneen ja kohtasi hänen silmänsä rauhallisena.

                      ”Olen todella pahoillani”, James sanoi. Mitäpä muuta hän olisi voinut sanoa? Hymy häivähti Catherinen kasvoilla.

                      ”Ei teillä ole mitään syytä pyytää anteeksi”, hän sanoi, ”eihän tämä teidän vikanne ollut.”

                      ”Tiedän”, James sanoi, ”mutta jos minä en olisi ollut täällä…”

                      Catherine ravisti päätään.

                      ”Ei, ei”, hän sanoi, ”luojan kiitos, että te olitte täällä, kommodori. En tiedä, miten olisin toiminut, jos olisin ollut yksin.”

                      James mietti kaksi kertaa, sanoisiko hän, mitä hänellä oli sydämellään ja päätti sitten olla suora. Jos Catherinesta tulisi hänen vaimonsa, hän ei voisi jättää tätä asiaa heidän välilleen, selvittämättä.

                      ”En usko, että teillä olisi ollut mitään hätää”, hän sanoi hitaasti, tarkkaillen Catherinen kasvoja. ”Te ette ole ollut minulle täysin rehellinen, ettehän?”

                      Herran tähden, Catherine voihkaisi mielessään, haluten kuolla häpeästä siihen paikkaan. Kommodori tiesi. Oliko kapteeni Sparrow kertonut tälle? Ja missä kapteeni oli?

                      ”Minä…” hän sanoi avuttomasti. ”Saitteko te hänet kiinni?”

                      James pudisti päätään, katsoen Catherinea edelleen tiukasti silmiin. Hänestä tuntui, että hänen oli pakko tietää, vaikka siellä ei varsinaisesti mitään merkitystä ollutkaan.

                      ”Sparrow pääsi pakoon”, hän sanoi. ”Rouva Parkins, minä haluan, että olette minulle rehellinen nyt… Te tiesitte, mitä liiketoimia edesmenneellä miehellänne oli Sparrow’n kanssa, eikö totta? Vaikka sanoitte aiemmin minulle, että ette tiennyt.”

                      Catherinen sydän alkoi taas lyödä ja hänen hengityksensä kulkea sen ikuisuudelta tuntuneen hetken jälkeen, kun hän oli luullut molempien pysähtyneen. Hän toivoi, ettei hänen helpotuksensa näkyisi hänen kasvoiltaan.

                      ”Minä tiesin”, hän sanoi hiljaa. James sulki silmänsä hetkeksi, mietti, jatkaisiko ja päätti, että hänen oli pakko.

                      ”Sparrow väitti minulle, että te hädintuskin puhuitte hänelle”, James sanoi ja luki Catherinen kasvoilta, että sekin oli ollut valhetta. Hänen ei olisi ollut tarpeen kysyä yhtään enempää, mutta hän jatkoi silti. ”Pyydän, minun täytyy saada tietää; olitteko jotenkin osallisena niissä liiketoimissa?”

                      ”En”, Catherine sanoi, ”mutta kyllä minä puhuin kapteenille… keskustelin hänen kanssaan. Monta kertaa.”

                      Enempää hän ei saanut sanottua ja rukoili mielessään, että se riittäisi kommodorille. Hänestä tuntui, ettei hänestä ollut valehtelemaan sillä hetkellä ja jos hän tekisi niin, kommodori Norrington näkisi hänen valehtelevan.

                      James katsoi häneen hiljaa, sanomatta sanaakaan muutamaan hetkeen. Hän olisi halunnut kysyä, oliko hän kuvitellut Catherinen olleen ihastunut Sparrow’hun, mutta hän ei voinut kysyä mitään sellaista. Asia ei kuulunut hänelle, eikä hän ehkä olisi halunnut kuulla vastausta, jos se olisi ollut myöntävä. Hän painoi toisen kämmenensä kasvoilleen, hieroi sitten etusormellaan ja peukalollaan nenänvarttaan.

                      ”Miten se mies sen tekee?” hän kysyi sitten nostaen katseensa uudelleen Catherineen. ”Miten hän saa teidät valehtelemaan puolestaan? Tai rouva Turnerin? Tai, taivas auttakoon, minut?” Samassa hän huomasi, että jotain puuttui. ”Rahat? Missä ne ovat?”

                      ”Minä laitoin ne pois”, Catherine sanoi tyynesti. James ei tiennyt, mitä ajatella; hän oli kuvitellut naisen vain istuneen typertyneenä, ehkä peloissaan paikallaan sillä välin, kun hän oli juoksennellut Sparrow’n perässä pitkin metsiä, mutta Catherine olikin kerännyt rahat pöydältä ja lattialta ja sitten istahtanut odottelemaan tyynenä, mitä tapahtuman piti.

                      ”Pois?” James toisti, vaikka ei oikeastaan välittänyt rahojen kohtalosta. Ne kai kuuluivat rouva Parkinsille, minkä tahansa oikeuden mukaan. Kai tämän ja Sparrow’n kertomuksessa täytyi jotain tottakin olla. Hän astahti kohti sivupöytää, jolle hän oli laskenut hattunsa ja miekkansa. ”Minun on mentävä… minun pitää lähteä merirosvojahtiin.”

                      Catherine nousi paikaltaan ja tuli hänen luokseen äänettömin askelin, koska oli yhä paljain jaloin. Hän oli helpottunut kommodorin tehdessä lähtöä, sillä hän ei halunnut mitään muuta kuin olla yksin ja miettiä tätä iltaa. Hänestä tuntui, että hän oli nähnyt enemmän kuin oli ollut tarpeenkaan, vaikka ei ollutkaan varma, mitä se oikein oli ollut. Hän ojensi kätensä kommodorille, joka vei sen huulilleen.

                      ”Pärjäättekö te varmasti yksin?” James kysyi aidosti huolestuneena. Catherine hymyili hänelle melkeinpä äidillisesti, hellästi.

                      ”Olen vahvempi kuin uskottekaan”, hän sanoi, eikä Jamesin ollut vaikea uskoa häntä. ”Te ette saa häntä kiinni, ettehän?”

                      James katsoi häneen kummastuneena. Se oli ollut pikemminkin toteamus kuin kysymys ja jätti Jamesin epävarmaksi sen todellisesta tarkoituksesta. Melkein kuin rouva Parkins olisi todennut, ettei hän halunnut saada miestä kiinni. Eihän hän halunnutkaan.

                      ”En”, hän myönsi, ”sillä siinä vaiheessa, kun Dauntless saadaan lähtöön, Sparrow on jo kaukana. Minun on kuitenkin pakko lähteä hänen peräänsä.”

                      James hyvästeli Catherinen ja kiiruhti takaisin pihamaalle, antoi miehilleen käskyn lähteä ja kiipesi vaunuihin luutnantti Gilletten seuratessa häntä. Vaunujen nytkähtäessä liikkeelle hän huokasi syvään ja painoi päänsä selkänojaa vasten. Hän luki Gilletten kasvoilta, kuinka tämä paloi halusta saada tietää, mitä Catherine Parkinsin luona oikein oli tapahtunut, mutta hän ei halunnut selittää tälle yhtään mitään, ei juuri nyt. Hän tuijotti miestä niin kauan, että tämä käänsi katseensa pois. Samassa James muisti jotain.

                      ”Luutnantti Gillette?” hän sanoi. Gillette katsoi häneen uudelleen.

                      ”Sir?”

                      ”Minä kadotin teidän pistoolinne. Olen pahoillani”, James sanoi väsyneesti.

***

                      ”Se on Jack”, Anamaria totesi helpottuneena. Vihdoinkin: hän oli alkanut jo hermostua, sillä Jack oli viipynyt hänen mielestään kauemmin kuin kaiken järjen mukaan olisi pitänyt tuhraantua aikaa pelkkään rahojen toimittamiseen. Hän oli epäillyt jonkin olevan hullusti, mikäli kyse ei sitten ollut yksinkertaisesti siitä, että Jack ei ollut hennonut erota kauniista mustakutrisesta ja sinisilmäisestä rouva Parkinsista. Anamarian oli vaikea uskoa, että Jack tunkisi tämän sänkyyn heidän muistutettuaan tälle kyllästymiseen asti siitä, ettei ollut turvallista viipyä hetkeäkään pitempään kuin oli pakko, mutta oli muistettava, että Jack oli Jack. Tästä ja tämän päähänpistoista ei voinut mennä takuuseen. Anamaria kuitenkin uskalsi toivoa, että Jack pitäisi sekä sepaluksensa kiinni että kiirettä palatessaan takaisin.

                      ”Luojan kiitos”, Gibbs totesi.

                      He molemmat huomasivat heti, ettei Jack ollut yhtä hyvällä tuulella kuin lähtiessään. Mies oli pikemminkin kuin myrskynmerkki ja mulkaisi heihin tavalla, joka hyydytti heidän halunsa esittää hänelle yhtään kysymystä juuri sillä hetkellä, puhumattakaan siitä, että he olisivat uskaltautuneet sanomaan hänelle yhdenkään poikkipuolisen sanan.

                      ”Ankkuri ylös nyt, heti”, Jack tiuskaisi ohimennen Anamarialle ja marssi kohti hyttiään. ”Kurssi kohti Tortugaa”, hän avasi hyttinsä oven ja vilkaisi olkansa yli Anamariaa ja Gibbsiä, jotka molemmat tuijottivat häntä hiukan neuvottoman näköisinä. ”Minua ei saa häiritä.”

                      Hän antoi oven paukahtaa kiinni perässään kovempaa kuin oli tarpeenkaan. Gibbs katsahti Anamariaan ällistyneenä, tämän vastatessa hänen katseeseensa suutaan mutristaen ja silmiään pyöritellen.

                      ”Pahalla päällä”, Gibbs totesi.

                      ”Erittäin”, Anamaria myönsi, välitti Jackin käskyt eteenpäin ja siirtyi ruoriin, toivoen mielessään, että Jack olisi viimeistään seuraavana iltapäivänä selvinnyt niin paljon, että voisi ottaa jälleen laivan komennon. Ei niin, etteivätkö he olisi pärjänneet ilman Jackiakin ne ajat, kun tämä ryhtyi kittaamaan rommia karkottaakseen mielestään nuo raivonpuuskansa, synkkämielisyytensä tai mistä sitten olikin kyse, mutta Anamariasta tuntui paremmalta silloin, kun Jack ei maannut vuoteellaan tiedottomana, tai potenut huonoa oloaan, haluten seurakseen vain inhottavan kattinsa. Hän ei halunnut Jackin olevan sellainen ja hänestä tuntui pahalta, kun tällä oli paha olla. Hän olisi mieluummin hypännyt laidan yli mereen kuin tunnustanut sen Jackille, mutta itselleen hän saattoi asian myöntää.

                      Anamaria yllättyi huomatessaan erehtyneensä. Aamunkoiton aikaan hän näki Jackin kiipeävän portaat ylös hänen luokseen, väsyneen näköisenä, mutta selvin päin.

                      ”Mene nukkumaan”, hän sanoi lyhyesti Anamarialle, joka luovutti ruorin hänelle, mutta ei halunnut jättää Jackia yksin aivan vielä. Hän katsoi mieheen tutkivasti, huomasi tämän välttelevän hänen katsettaan ja näki tämän silmissä väsyneen katseen, jota mustat rajaukset silmien ympärillä vain korostivat.

                      ”Etkö sinä ole nukkunut yhtään?” hän kysyi Jackilta, joka vain hymähti. Anamaria tulkitsi sen myöntäväksi vastaukseksi. ”Jack? Ei sinun tarvitse tulla ruoriin… minä voin käydä herättämässä Gibbsin.”

                      ”En saa unta”, Jack vastasi vilkaisten häneen, ”joten yhtä hyvin voin olla tässä. Sitä paitsi…” hän piti pitkän, mietteliään tauon ja tähyili merelle silmiään siristäen, ”me olemme saaneet Dauntlessin peräämme.”

                      ”Häh?” Anamaria äännähti uskomatta korviaan. Jack virnisti omahyväisesti.

                      ”Ei se tietenkään tavoita meitä”, hän sanoi sitten, ”mutta perässämme se on yhtä kaikki.”

                      ”Jack? Mitä helvettiä sinä olet nyt mennyt tekemään?” Anamaria voihkaisi kärsivästi. Hänen teki mieli tarttua pienille leteille palmikoituihin hiuksiinsa ja raastaa niitä silkasta epätoivosta. Dauntless, tietenkin, juuri niin. Hänen olisi pitänyt ennemmin sulkea Jack tyrmään kuin päästää tätä poistumaan Black Pearlilta mihinkään.

                      ”En minä ole tehnyt mitään”, Jack sanoi huolettomasti. Anamaria voihkaisi ääneen.

                      ”Etpä tietenkään”, hän sanoi. ”Dauntless perässämme. Toivottavasti sinulla ei ole muita uutisia? Jos on, soisin sinun kertovan ne saman tien, tässä ja nyt.”

                      ”Ei ole”, Jack vastasi lyhyesti. Anamaria seisoi hetken paikoillaan, nostaen kädet lanteilleen, katsoen kapteeniinsa kiinteästi kuin yrittäen päättää, valehteliko tämä vai puhuiko totta. Viimein hän pudisti päätään ja otti muutaman askeleen lähteäkseen komentosillalta, mutta Jackin ääni pysäytti hänet juuri, kun hän oli laskenut kätensä kaiteelle laskeutuakseen portaat alas.

                      ”Anamaria?” hän kysyi. ”Haluaisitko sinä minun kuolevan?”

                      ”Häh?” Anamaria äännähti jälleen ja kääntyi katsomaan häneen. Jack katsoi takaisin ruorin takaa, vaikuttamalta lainkaan siltä, että vitsailisi.

                      ”Surisitko, jos minä kuolisin?” Jack tarkensi kysymystään. Anamaria ravisti päätään niin että hänen lettinsä heilahtelivat. Hänestä tuntui, että Jack oli pahemmin sekaisin kuin normaalisti.

                      ”Miksi sinä kyselet noin älyttömiä?” hän kysyi, kiukkuisesti.

                      ”Vastaa nyt vain.”

                      ”Surisin”, Anamaria sanoi, ”tietenkin surisin. Ja ei, en minä haluaisi sinun kuolevan.”

                      ”Miksi?”

                      ”Miksikö? Kysytkö sinä tosissasi?”

                      ”Jep. Anna minulle todennäköisin selitys sille, miksi sinä et halua minun heittävän henkeäni ennen aikojani.”

                      ”Annan sinulle ainoan järjellisen selityksen siihen”, Anamaria puuskahti, epäröi hetken ja jatkoi sitten hiljaisella äänellä, mikä ei ollut lainkaan tyypillistä hänelle hänen keskustellessaan Jackin kanssa. Mies sai hänet yleensä hermostumaan ja korottamaan äänensä. ”Koska minä välitän sinusta, Jack.”

                      ”Hm”, Jack äännähti ja nojasi kyynärpäillään ruoriin, katsoi Anamariaan kuin ei näkisikään tätä, vaan ajattelisi omia asioitaan. Hetken kuluttua hän kuitenkin palasi takaisin todellisuuteen. ”Onko olemassa muita syitä? Keksitkö sinä jonkun muun syyn, miksi kukaan tahtoisi minun pysyvän hengissä, olettaen, että ei voi hyötyä minusta enemmän elävänä kuin kuolleena?”

                      Anamaria mietti hetken.

                      ”En keksi”, hän sanoi. ”Miksi kysyt?”

                      Jack katsoi häneen, katsoi taivaalle ja katsoi merelle. Hän olisi halunnut hymyillä, mutta jostain syystä hänen suupielensä eivät totelleet häntä. Hänen olisi pitänyt tuntea iloa, vahingoniloa, mutta vaikka hän kuinka yritti, hän ei saanut itseään tuntemaan sitä, vain hämmennystä. Kommodori Norrington oli … mitä? Rakastunut häneen? Mahdotonta. Jotain sinne päin kuitenkin, niin hullulta kuin se kuulostikin. Niin hullulta, että sille olisi pitänyt nauraa, nauraa vedet silmissä. Häntä ei vain naurattanut. Kapteeni Jack Sparrow ei ollut pätkääkään huvittunut.