RAKKAUS VAI VELVOLLISUUS - Luku 1

                      Hänestä tuntui, että hän lämpenisi lainkaan, vaikka hän teki kaikkensa lakatakseen palelemasta. Hän oli vetänyt takin ylleen ja tyhjentänyt jo yhden pullon rommia, harkiten vakavasti toisen pullon tilaamista, ja yhä hänellä oli kylmä. Rommi ei lämmittänyt, mutta ainakin se turrutti kivulta terävimmän kärjen, jättäen sen tilalle tym­peän poltteen. Hänen päässään välähteli mielikuvia tuulesta ja lumisateesta, ja vaikka hän yritti painaa tuon ajatuk­sen takaisin mielensä perukoille vedoten järkeensä ja ajatuksen mahdottomuuteen, se nousi esiin yhä uudelleen. Ei, ei lunta, ei täällä. Mutta miksi hänellä oli näin kylmä?

                      Minä olen sairas, hän ajatteli tuijottaessaan pöydällä pienellä liekillä lepattavaa kynttilää ja ojensi kätensä sitä kohti kuin sormiaan lämmittääkseen, olen oikeasti sairas.

                      Hän oli majaillut kolme päivää tässä pienessä huoneessa, maksettuaan jo saapuessaan viikosta enemmän kuin normaalisti olisi maksanut kunnollisesta majapaikasta, mutta tämä rähjäinen majatalo lähellä sata­maa sopi hänelle paremmin kuin hyvin nyt, kun hän halusi olla rauhassa. Kukaan ei ollut kysellyt mitään hänen saapuessaan White Sailsiin likaisena ja pölyisenä, ottaen seinästä tukea sisään astuessaan, takki verisenä, eikä kukaan kyselisi jatkossakaan mitään; kukaan ei tunkisi nenäänsä hänen asioihinsa, ei kiinnittäisi huomiota hänen tulemisiinsa ja menemisiinsä, ei ihmettelisi, miksi hän poistuisi huoneestaan kaupungille vain pimeän aikaan. Täällä jokainen tiesi, että oli parempi teeskennellä sokeata ja kuuroa, koska jokaisella oli omat syynsä pitää matalaa pro­fiilia, siinä missä hänelläkin. Hän oli hankkinut muutamalla kolikolla ruuan ja juoman huoneeseensa, ja kun hän löytäisi sopivan laivan, hän pääsisi lähtemään kaupungista, eikä kohta kukaan muistaisi hänen siellä olleenkaan. Tai niin hän oli kuvitellut. Jokin oli mennyt pieleen. Ampumahaava hänen kyljessään oli tulehtunut, mitätön raa­paisu oikeastaan, mutta silti se saakeli oli alkanut vaivata, vaikka hän oli yrittänyt puhdistaa ja sitoa sen miten par­haiten taisi. Hän ei ollut jaksanut lähteä mihinkään ja alkoi jo pelätä, ettei koskaan enää täältä mihinkään läh­tisikään.

                      Hänestä oli alkanut tuntua, ettei hän selviäisi tästä yksin ja hän tiesi, että hänen oli korkea aika pyy­tää joltakulta apua, mutta avun pyytäminen tuntui liian riskialttiilta. Hän ei halunnut uskoa itseään kenenkään tun­temattoman käsiin tilanteessa, jossa ei uskaltanut enää edes nukkua pelätessään, että jos hän nukahtaisi, hän nukkuisi liian sikeästi herätäkseen tarvittaessa. Normaalisti hänellä ei olisi ollut mitään ongelmia nukkua koi­ranunta, mutta nyt hän tajusi olevansa liian väsynyt, liian sairas, eikä rommi ainakaan piristänyt. Kivun lisäksi hän taisteli unta vastaan ja pelkäsi kohta häviävänsä taistelun.  Mutta mitä tehdä jos ei tuntenut täällä ketään, johon saattoi luottaa? Luottaa omaan onneensa? Ottaa yhteyttä ihmiseen, johon ehkä saattaisi luottaa, vaikka ei voinut olla täysin varma?

                      Oliko talvi, kun oli niin kylmä? Satoiko lunta?

                      Hän nosti rommipullon huulilleen, huomasi sen tyhjäksi ja ponnistautui ylös tuolista ottaen tukea pöydästä vasemmalla kädellään, painaen oikean kätensä vasten kylkeään tuskasta irvistäen. Hän kompuroi ovelle, avasi sen ja huusi hämärään käytävään:

                      ”Hei, poika!”

                      ***

                      Elizabeth Turner oli aikeissa vetäytyä jo makuuhuoneen puolelle, kun hänelle tultiin ilmoittamaan, että ovella oli poika, joka tahtoi tavata hänet tai hänen miehensä. Koska hänen miehensä oli matkoilla, jäljelle jäi siis vain hän.

                      ”Mikä ihmeen poika?” Elizabeth kysyi otsaansa rypistäen, laittoi pois kädessään pitelemänsä kirjan  ja vilkaisi seinällä tikittävää kelloa. Ei ollut varsinaisesti vielä kovin myöhäistä, mutta Willin ollessa poissa hän oli ottanut tavakseen käydä varhain levolle. Illat eivät tuntuneet niin pitkiltä ja yksinäisiltä siten.

                      ”Hän sanoo, että hänellä on viesti, joka pitää ojentaa henkilökohtaisesti, rouva.”

                      Elizabeth mietti hetken pystymättä edes arvaamaan, mistä oli kyse. Mitä tai ketä asia saattoi koskea tähän aikaan illasta? Hän ei oikeastaan ollut edes kiinnostunut, uskoen, ettei asia voinut olla kovin tärkeä, mutta päätti sitten kuitenkin ottaa selville, mistä oli kyse, koska jos hän ei tekisi niin, asia jäisi todennäköisesti vaivaa­maan häntä. Hän kuitenkin oli utelias luonne.

                      ”Hyvä on”, hän sanoi, ”tuo poika tänne.”

                      Poika tuli, paljasjalkainen, toisella kymmenellä oleva nappula, joka kumarsi syvään jo huoneen ovella nähdessään Elizabethin, edellisen kuvernöörin ainoan tyttären, joka oli jäänyt asumaan Port Royaliin tuo­reen aviomiehensä kanssa, hänen isänsä palattua Englantiin muutamia kuukausia aiemmin. Kaunis Elizabeth Turner, syntyjään Swann, asesepän vaimo ja silti paljon enemmän kuin mikään tavallisen käsityöläisen rouva. Hän oli rikas ja hienostunut, ja koko kaupunki oli yksimielinen siitä, että nuori William Turner oli hyväonnisin pirulainen, mitä maa päällään kantoi. Erinomainen naimakauppa ja myös aivan käsittämätön. Kuvernöörien tyttäret eivät nai­neet aseseppiä, paitsi Elizabeth Swann, jolla oli ilmeisesti hyvin voimakas tahto ja löyhäpäinen isä.

                      ”Eräs herra lähettää teille tai herra Turnerille viestin”, poika sanoi reippaasti astuttuaan lähemmäs Elizabethia.

                      ”Herra Turner ei ole tavattavissa, joten sinun on annettava viesti minulle”, Elizabeth sanoi ja ojensi kätensä. Hän oletti ilman muuta saavansa kirjeen, mutta poika kaivoikin hänelle taskustaan pienen esineen ja laski sen hänen avoimelle kämmenelleen. Hän tarkasteli sitä hämmästyneenä ja näki kämmenellään muutamia nauhaan pujoteltuja helmiä ja pienen metallilevyn. Esine oli hänelle tuttu, hän oli nähnyt sen aiemminkin noin vuosi sitten ja hän muisti erinomaisesti missä; hän ei vain voinut uskoa silmiään nähdessään sen nyt siinä, kädellään. Hän katsoi poikaan tiukasti.

                      ”Mikä herra?” hän kysyi katsoen tiukasti poikaan, ”Ja missä?”

                      ”Se herra, joka käski tuoda tuon”, poika sanoi hieman epävarmasti, sillä rouva Turner näytti kiukkui­selta, ”Ei hän sanonut nimeään. White Sails-majatalossa.”

                      ”White Sails?” Elizabeth ei muistanut sen nimistä majataloa nähneensäkään, ”Käskikö hän sinun sanoa jotain? Mitä hän haluaa?”

                      ”Käski, rouva”, sanansaattaja katsoi parhaaksi kumartaa uudelleen kohteliaasti, ”hän käski sano­maan, ettei hän ole kunnossa ja tarvitsee herra Turneria. Tai rouvakin käy.”

                      Elizabeth leikitteli kädessään olevalla koristeella hetken vieritellen sitä kämmeneltä toiselle. Jack Sparrow Port Royalissa? Miksi? Mieshän oli täysin kaistapäinen uskaltautuessaan sinne takaisin nyt, kun hänen isänsä oli lähtenyt ja uusi kuvernööri oli intomielinen merirosvojen metsästäjä, himoiten meriitteihinsä erityisesti Jack Sparrow’n ja tämän Black Pearl-laivan kiinnisaamista miehistöineen kaikkineen näiden livahdettua hänen edeltäjältään pakoon vuosi aikaisemmin. Kuvernööri oli jopa luvannut kapteeni Sparrow’sta huomattavan ison palk­kion sen jälkeen, kun kapteeni oli ryöstänyt ja upottanut hollantilaisen kauppalaivan, joka oli ollut matkalla Port Royaliin lastinaan muun muassa kuvernöörin tilaamia maalauksia. Ilmeisesti kuvernööri oli ottanut Jack Sparrow’n teon hyvin henkilökohtaisesti. Elizabeth ei voinut uskoa, etteikö kapteeni Sparrow olisi tiennyt, ettei häntä odottanut Port Royalissa mikään muu kuin hirsipuu. Jokainen järkevä mies tajuaisi pysytellä poissa. Kapteeni Sparrow’n on­gelma tosin oli, että hän oli ajoittain vähintäänkin pähkähullu ja että häneltä jos keltä saattoi odottaa mitä tahansa, esimerkiksi ilmestymistä juuri sinne, mihin hänen ei missään tapauksessa olisi pitänyt ilmestyä. Millä hän oli mah­tanut tulla? Ei Black Pearlilla ainakaan, koska hän ei olisi voinut purjehtia sillä satamaan niin, ettei laivan saapumi­sesta olisi kohissut koko kaupunki. Ja mitä mahtoi tarkoittaa, ettei hän ollut kunnossa? Varmaa oli, ettei hän olisi kunnossa ainakaan sen jälkeen, mikäli Elizabeth havaitsisi, että hän yrittäisi houkutella Willin mukaan rötöksiinsä nyt, kun heidän elämänsä oli asettunut omiin rauhallisiin uomiinsa.

                      Elizabeth tiesi, että hänen pitäisi jättää asia sikseen ja pysyä poissa niistä hankaluuksista, joita Jack Sparrow keräsi ympärilleen niin vaivattomasti, mutta toisaalta, oli vaikea kuvitella, että mies olisi tullut Port Royaliin vain sanoakseen hänelle ja Willille ”hei”. Pitäisikö lähettää joku White Sailsiin – missä moinen paikka sitten olikaan –  tarkistamaan tilanne? Vai pitäisikö hänen olla kuuntelematta järjen ääntä ja mennä itse? Hänethän Jack Sparrow oli sinne pyytänytkin. Halusiko hän todella tietää, mitä merirosvokapteeni Sparrow oli vailla?

                      ***

                      Elizabethin ensimmäinen huomio oli rommin tuoksu. Kun hänen oppaakseen lähtenyt poika oli koputta­nut oveen, ja hetken hiljaisuuden jälkeen avannut sen varovasti, jo vahvasta alkoholin tuoksusta Elizabeth tiesi tulleensa oikeaan huoneeseen, vaikka hän ei ensin nähnyt siellä ketään. Pöydällä paloi kynttilä ja sen vieressä oli tyhjä rommipullo ja lasi sekä kapteeni Sparrow’n hattu, josta hän ei myöskään olisi koskaan erehtynyt.

                      ”Onko täällä ketään?” Elizabeth kysyi varovasti yrittäen totutella huoneen hämärään, ”Kapteeni Sparrow?”

                      ”Elizabeth?”

                      Elizabeth kääntyi äänen suuntaan. Todellakin, Jack Sparrow se oli, puolittain maaten vuoteella täy­sissä pukeissa, nojaten ylävartaloaan vasten sängyn päätyä ja pidellen vasemmalla kädellään rintansa päällä ole­vaa rommipulloa pystyssä. Huoneen hämärässä hänen kasvonsa näyttivät naamiolta vaaleudessaan, tummien hiusten kehystäessä niitä ja mustalla rajattujen silmien saadessa aikaan vaikutelman kuin hänen silmiensä tilalla olisi ollut kaksi tyhjää kuoppaa.

                      ”Rouva Turner”, Elizabeth korjasi nopeasti, muodollisella äänellä, ja astui peremmälle huoneeseen vetäen oven perässään kiinni, jättäen pojan käytävään oven ulkopuolelle siitä huolimatta, että kuuli tämän protes­toivan asiaa käytävän puolelta.

                      ”Missä… missä Will on?” kapteeni kysyi epäselvällä äänellä. Elizabeth tunsi kiukun nousevan sisäl­lään. Mieshän oli humalassa. Jotenkin hän oli osannut odottaakin tällaista.

                      ”Matkoilla”, hän kivahti, ”Mitä te hänestä haluaisitte? Ryyppyseuraa?”

                      ”Elizabeth… tarkoitan rouva Turner”, Jack yritti saada aikaiseksi tolkullisia lauseita, mutta hänestä tuntui, että sen enempää hänen kielensä kuin hänen mielensäkään eivät suostuneet tottelemaan häntä kunnolla, ”minä tahtoisin… tarvitsisin…”

                      ”Ääh”, Elizabeth äyskäisi vihaisesti, ”te olette humalassa! Ja lisäksi hullu! Tulla nyt Port Royaliin juopottelemaan, mikä älynväläys. Hyvää yötä, nukkukaa päänne selväksi.”

                      Elizabeth käveli kiivain askelin takaisin ovelle ja sai Jackin hätääntymään; tyttö lähtisi pois ja jättäisi hänet aivan yksin tähän kylmään huoneeseen. Hän ponnistautui istuvaan asentoon, vaikka se sattuikin niin, että hän haukkoi henkeään ja oli vähällä kaatua takaisin makuulle.

                      ”Ei”,  hän sanoi käheällä äänellä, ”älä.. älä mene!”

                      Hänen äänessään oli outo sointi, joka sai Elizabethin pysähtymään ja empimään.

                      ”Kiltti Elizabeth”, kapteeni sanoi, ”Myönnän että olen päissäni… mutta minulla on niin kylmä, eikä edes rommi lämmitä. Elizabeth, onko ulkona alkanut sataa lunta?”

                      Kysymys vaikutti enemmän kuin oudolta. Elizabeth oli tullut sisälle majataloon lämpimästä Karibian iltayöstä ja huone, jossa kapteeni väitti palelevansa, tuntui lämpimämmältä kuin ulkoilma. Hänen käsityskykynsä mukaan miehen olisi pikemminkin pitänyt hikoilla kuin valittaa kylmyyttä. Hän astui varovasti uudelleen lähemmäs vuodetta ja katseli miestä tarkkaan, kumartuen sitten tämän puoleen.

                      ”Ei, ulkona ei todellakaan sada lunta”, Elizabeth sanoi ja nosti kätensä kokeillakseen miehen kas­voja. Ne tuntuivat hyvin kuumilta ja veti sitten kätensä säikähtäneenä pois, ”Teillähän on korkea kuume, kapteeni Sparrow.”

                      ”Tiedän”, Jack mutisi vastaukseksi ja sulki silmänsä toivoen, että tyttö olisi koskettanut uudelleen viileällä kädellään hänen poskeaan, ”Minä en todellakaan ole nyt oikein kunnossa.”

                      ”Mitä on tapahtunut?” Elizabeth istui vuoteelle hänen vierelleen ja kokeili uudelleen kämmenellään hänen kasvojaan ikään kuin ei olisi uskonut, että hän todella tuntui niin polttavan kuumalta, ”Mitä te teette Port Roylissa? Te ette ole turvassa täällä, tiedättehän sen?”

                      ”Älä lopeta”, Jack mutisi. Tytön kosketus tuntui lohdulliselta, melkein turvalliselta. Nyt tuntui paljon paremmalta, kun ei enää tarvinnut olla aivan yksin.

                      Elizabeth kuitenkin veti kätensä pois, hiukan hämmentyneenä. Hän näki, ettei mies ollut oikein tässä maailmassa kuumeen ja varmasti myös rommin ansiosta. Tämän silmissä oli väsynyt katse ja huolimatta tämän vartalosta vaatteidenkin läpi hohkaavasta kuumuudesta tämä kysyi jälleen lumisateesta. Elizabeth tunsi itsensä neuvottomaksi, eikä osannut tehdä muuta kuin varovasti työntää miehen takaisin makuulle. Oli selvä, että Jack Sparrow oli sairas ja oli siksi pyytänyt hänet luokseen, mutta mitä hän voisi tehdä tässä tilanteessa? Hän ei voinut jättää miestä tänne, olisi herättänyt liikaa huomiota jos hän olisi alkanut vierailla White Sails-majatalossa, ja huo­miotta hän ei olisi voinut sitä tehdä, koska hänet tunsivat ja tunnistaisivat suurin piirtein kaikki kaupungilla. Hän ei liioin voinut, eikä edes pystynyt siirtämään miestä mihinkään, koska tuossa kunnossa oli kyseenalaista, pystyisikö tämä lainkaan kävelemään. Olisi ollut enemmän kuin huomiota herättävää jos hän olisi talutellut juopunutta, epä­määräisen näköistä herraa iltapimeällä. Kunpa Will olisi ollut paikalla!

                      Hän kysyi itseltään, oliko hän ylipäätään velvollinen auttamaan kapteeni Sparrow’ta, ja ennen kaik­kea; oliko hänen aviomiehensä. Elizabeth ei varsinaisesti pitänyt miehestä, tämä oli liian ärsyttävä, liian omahyväi­nen, että hän olisi voinut vilpittömästi sanoa pitävänsä tästä, mutta heidän välillään oli tapahtunut aivan liian paljon, että Elizabeth olisi voinut vain jäädä kylmäksi tämän avunpyynnön edessä. Jack oli pelastanut hänen henkensä oikeastaan kaksi kertaa. Toisen kerran ei ehkä aivan vailla itsekkäitä tarkoitusperiä, mutta kuitenkin… ehkä hän oli jo maksanut velkansa kapteeni Sparrow’lle asettuessaan puolustamaan tätä silloista sulhastaan ja isäänsä vas­taan, joten miksi hän enää olisi vaivautunut tekemään mitään miehen puolesta, jos tämä ei ymmärtänyt pysytellä poissa? Ei minkään muun syyn takia paitsi että hänen omatuntonsa itsepäisesti sanoi, että se olisi ainoa oikea asia tehtäväksi, vaikka hän kuinka yritti puhua sille järkeä ja vakuuttaa, että hän itse ei ollut Jack Sparrow’lle mitään velkaa. Mutta William kunnioitti tätä miestä, joka oli tuntenut hänen isänsä, eikä varmasti koskaan antaisi hänelle anteeksi jos tietäisi hänen epäröivän antaa tälle apuaan. Willin silmissä Jack Sparrow oli hyvä mies ja tulisi aina olemaan. Elizabeth ei voinut täysin ymmärtää näitä miesten monimutkaisia suhteita kunniakäsityksineen kaikki­neen, mutta toisaalta, ei häneltä sellaista vaadittukaan. Jos Willin mielestä roistomainen kapteeni Sparrow oli hyvä mies, olkoon asia sitten niin. Elizabethin oli myönnettävä, ettei tämä pahakaan ollut. Hän oli nähnyt muutaman kerran viitteitä siitä, että miehen vaatteiden alla oli jotain, jota Elizabeth olisi kutsunut jopa kultaiseksi sydämeksi. Tosin yleensä se oli niin syvällä, ettei sen olemassaoloa saattanut edes aavistaa, kapteenin ajaessa muista piit­taamatta pelkästään omaa etuaan, mutta siitä huolimatta hän oli varma, että siellä jossain se oli.

                      ”Minun täytyy hankkia teille apua”, hän sanoi kapteenille ja antoi katseensa kiertää huoneessa, ”ja ihan ensiksi minun täytyy saada teidät jonnekin muualle täältä likaisesta läävästä. Eihän tämä ole enää mikään ihmisasumuskaan.”

                      ”Minun on ihan hyvä näin”, kapteeni vastasi niin epäselvästi, että Elizabethilla oli vaikeuksia ymmär­tää hänen puhettaan, ”Ole vain vähän aikaa kanssani… kunnes minulla on vähän lämpimämpi.”

                      Elizabeth ei vastannut hänelle mitään, vaan nousi vuoteelta sen verran, että pystyi kiskomaan mie­hen jalkojen alta epämääräisen huovan, joka ilmeisesti toimitti vuoteessa peitteen virkaa. Se oli niin likainen, että häntä inhotti koskea siihen, mutta muutakaan peitettä ei ollut. Vasta silloin hän huomasi, että kapteenin takki oli oikeasta kyljestä kuivuneen veren peitossa. Varovasti hän raotti takkia ja näki samanlaisen tumman tahran liivissä­kin.

                      ”Mitä oikein on tapahtunut?” hän kysyi, epäröiden tutkia asiaa tarkemmin, koska paremmin nähdäk­seen hänen olisi pitänyt alkaa riisumaan miestä. Hän tunsi itsensä entistäkin neuvottomammaksi, hätääntyneeksi. Nyt oli aivan selvää, että kapteeni Sparrow oli saatava jonnekin muualle täältä.

                      ”Pelkkä naarmu”, Jack vastasi, ”mutta siihen sattuu perkeleesti.”

                      Hän katseli Elizabethiin kuumeisin silmin tämän mytytessä huovan käsissään miten parhaiten taisi ja työntäessä sen hänen niskansa taakse tyynyksi. Tytön kasvot näyttivät tyyniltä ja päättäväisiltä. Jackista tuntui, että hän uskaltaisi luovuttaa unelle ja nukahtaa edes hetkeksi Elizabethin ollessa hänen kanssaan. Jos jotain tapahtuisi, tytöstä tuskini olisi mitään apua, mutta olisihan tämä ainakin paikalla herättämässä hänet. Hän sulki silmänsä ja tunsi Elizabethin irrottavan hänen sormensa rommipullon kaulasta, jota hän ei ollut pitkään aikaan muistanut kä­dessään pidelleensä.

                      ”Minä hankin teille apua”, Elizabeth sanoi laskiessaan pullon pöydälle ja etsiessään sen korkkia. Hän yritti saada äänensä kuulostamaan vakuuttavalta, vaikka hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä voisi tehdä. Mutta hän keksisi jotain, aivan varmasti keksisi. Hänellä ei todellakaan ollut tapana jäädä neuvottomaksi, missään tilanteessa. Jack raotti silmiään ja tavoitti näköpiiriinsä Elizabethin hoikan hahmon tämän touhutessa jotain pöydän ääressä. Jackista näytti siltä kuin tyttö olisi kaatanut rommia lasiin pari sormenleveyttä ja sitten juonut sen parilla kulauksella hänen kasvojensa vääntyessä irvistykseen, mutta arveli kuvittelevansa.

                      ”Voisinko minä nukkua vähän?” hän kysyi Elizabethilta kuulostaen jo hyvin uniselta, ”Minua niin väsyt­tää.”

                      ”Nukkukaa vain”, Elizabeth sanoi istuutuen pöydän ääreen huteralle tuolille, ”minä istun tässä ja mietin.”

                      Saadakseen ajatuksensa tyyntymään hän kaatoi itselleen toisenkin tilkan rommia. Lasi näytti törkyi­seltä, mutta hän uskoi, tai ainakin toivoi, ettei siitä ollut kukaan muu kapteenin lisäksi juonut sitten viimeisimmän pesun. Mikäli sitä oli lainkaan pesty ennen kuin kapteeni siitä oli juonut. Hän yritti pyörittää lasista esille puhtaim­man reunan ajatellen, että hänellä ei luultavasti olisi mitään pelättävää jos joisi samasta lasista vain kapteenin kanssa, olihan tällä ainakin puhdas suu, mikäli valkoisista, vahvoista hampaista jotain saattoi päätellä. Muutamia hampaita oli korjattu kullalla, mikä antoi miehen hymylle aivan erikoislaatuisen ilmeensä. Elizabethista se oli veikeä tai ärsyttävä riippuen kokonaan siitä, mikä miehen oli saanut hymyilemään.

                      Maistellessaan lasistaan Elizabeth tarkasteli kapteenia, joka oli vaipunut levottomaan uneen ja hen­gitti katkonaisesti. Tämä ei ollut vuodessa muuttunut miksikään, ei näemmä ollut edes saappaitaan uusinut, vaan nukkui nytkin vuoteessa jaloissaan polvien alta taitetut ruskeat saappaat, siniharmaat housut ja liivi, jonka päälle hän oli vyötäisilleen kietonut pitkän vaalean kangaskaistaleen ja sen päälle kiristänyt ruskean nahkavyön. Pistoolin hän oli työntänyt tapansa mukaan vyönsä alle ja sen perä pilkisti esiin sieltä. Paita sentään oli uusi, tarkemmin katsottuna hyvinkin uusi, vaikkakin tahrainen, pitsisine hihasuineen, mutta sitäkään hän ei ollut vaivautunut napit­tamaan ylös asti niin että hänen sileä rintansa oli paljaana pitkältä matkalta. Takkia Elizabeth ei muistanut näh­neensä, mutta se sopi hänen muuhun vaatetukseensa erinomaisesti rispaantuneine hihakäänteineen. Sormuksia miehellä oli useita molemmissa käsissään ja ne olivat oikean etusormen smaragdisormusta lukuun ottamatta il­mestyneet tämän pitkiin, kapeisiin sormiin kuluneen vuoden aikana. Muutoin kapteeni oli ennallaan, kahdelle kape­alle palmikolle letitettyine leukapartoineen, viiksineen, mustalla rajattuine silmineen ja tummine pitkine hiuksineen, jotka olivat koristellut helmin, nauhoin, pienin letein ja joiden ympärille kapteeni oli kietaissut punaisen huivin. Hän oli juuri sellainen, jollaisena Elizabeth hänet muisti. Jos oli joutunut hänen kanssaan tekemisiin, häntä kieltämättä oli hyvin vaikea unohtaa, eikä Elizabeth ollut kovin intensiivisesti yrittänytkään, hänellä oli vain ollut niin paljon muuta puuhaa kuluneen vuoden aikana, ettei hän ollut ehtinyt asettua pohtimaan, oliko nähnyt vuosi sitten viimei­sen vilauksen kapteeni Sparrow’sta vai ei. Näemmä ei, hän ajatteli, katseli miestä ja huokaisi syvään. Lopulta hän teki päätöksensä, epäillen syvästi sen järkevyyttä, mutta päättäen, ettei hän sen parempaakaan keksinyt.

                      ***

                      Kommodoori James Norrington ei ollut vielä aikeissakaan käydä nukkumaan saadessaan Elizabethin viestin, vaikka olikin jo varsin myöhäistä, kellon lähennellessä puolta yötä. Häntä ei yksinkertaisesti nukuttanut, ei tänäkään yönä, ja hän viipyi oikeastaan turhaankin työhuoneessaan, saamatta varsinaisesti aikai­seksi mitään, yrittäessään pitää ajatuksensa poissa aiheesta, mihin ne pyrkivät pakenemaan jos hän ei tietoisesti ajatellut muuta.

                      Siksi hän miltei hätkähti kuullessaan palvelijaltaan rouva Turnerin lähettäneen hänelle viestin. Aivan kuin hänen kurittomat ajatuksensa olisivat karanneet omille teilleen ja hän olisi jäänyt siitä kiinni. Vasta tajuttuaan, ettei asioilla voinut olla mitään tekemistä keskenään, hän ymmärsi alkaa ihmetellä, miksi Elizabeth lähettäisi hä­nelle viestin siihen aikaan yöstä ja lisäksi tämän paljasjalkaisen pojan välityksellä, joka ohjattiin hänen luokseen hänen ilmoitettuaan, että ilman muuta hän ottaisi viestin vastaan, oli ajankohta mikä hyvänsä. Kerrassaan kummal­lista – mitä oikein oli voinut tapahtua?

                      Poika ojensi hänelle paperilapun, jota hän ei olisi uskonut Elizabethin kirjoittamaksi, jos hän ei olisi tuntenut tämän käsialaa ja ollut siksi aivan varma siitä, että viesti todella oli Elizabethin lähettämä. Hänen oli siitä huolimatta luettava lyhyt viesti kolmasti ennen kuin uskoi sen sisällön todeksi.

                      ”White Sails?” hän kysyi pojalta, ”Eikö se ole lähellä satamaa? Murju, joka hädin tuskin kehtaa kut­sua majataloksi? Oletko nyt aivan varma, että rouva Turner on siellä?”

                      ”Aivan varma, sir”, poika sanoi ja kumarsi syvään hattu kourassaan. Hänestä tuntui, että tämän illan täytyi olla hänen elämänsä huippuhetkiä; ensin hän oli saanut toimittaa viestin rouva Turnerille ja nyt hän sai juosta rouva Turnerin asialla viemässä viestiä kommodoori Norringtonille, ”Minä vein hänet sen herran luo, sir.”

                      ”Herran?” James ei ollut uskoa myöskään korviaan. Oliko Elizabethilla ollut tapaaminen jonkun mie­hen kanssa majatalossa, jolla oli vähintäänkin epämääräinen maine? Eihän se ollut mahdollista, Elizabeth ei ikinä tekisi mitään sellaista, ei koskaan toimisi Willin tietämättä, kaikkein vähiten sekaantuisi mihinkään rakkausjuttuihin. Toisaalta, James tiesi, että Will oli matkoilla – voisiko Elizabeth tämän poissa ollessa kuitenkin sekaantua johonkin, mihin hänen ei olisi pitänyt sekaantua? Oliko Elizabeth pulassa? Se ei sinänsä olisi mitään uutta, Elizabethilla oli tapana rynnätä toimimaan ennen kuin ajatteli toimiensa järkevyyttä.

                      ”Herran, sir”, poika vakuutti innokkaana olemaan kaikin tavoin mieliksi tälle miehelle, jota hän suunnat­tomasti ihaili, ”sen, joka asuu siellä.”

                      ”Mielipuolista”, James totesi. Hän ei kuitenkaan epäröinyt siinä, pitäisikö hänen lähteä White Sailsiin vai ei; jos Elizabeth oli siellä ja tarvitsi hänen apuaan, mikään ei pidättelisi häntä poissa. Hän otti hattunsa ja tum­man viitan, ja pyysi poikaa opastamaan hänet huomiota herättämättä perille.

                      Majatalo oli juuri niin luotaantyöntävän näköinen kuin hän oli muistellutkin sen olevan. Lenkottava ulko-ovi, likaiset ikkunat, joista osa oli rikki ja sisään astuessa vaikutelma oli vähintäänkin lohduton. Jos uusi kuver­nööri todella halusi puhdistaa Port Royalin merirosvoista, niin tämä olisi ollut oiva paikka aloittaa. Kenelläkään kun­niallisella ihmisellä ei voinut olla mitään asiaa tähän majantalon nimeä pilkkaavaan loukkoon. Miten ihmeessä Elizabeth saattoi olla täällä? James ei enää edes epäillyt mahdollisuutta, että tällä olisi meneillään salainen lem­menkohtaus, White Sails oli liian saastainen jopa siihen. Elizabeth ei koskaan alentuisi sellaiseen.

                      Elizabeth oli odottamassa häntä käytävässä. James tunsi henkensä salpautuvan nähdessään tämän hahmon hämärässä, niin kaunis tämä oli kaikessa nuoruuden raikkaudessaan, olemuksessaan kuitenkin jotain kypsän naisen tietoisuutta omasta itsestään. Jos James oli ollut rakastunut häneen vuosi sitten, hänen ollessaan vielä neiti Swann ja Jamesin kuvitellessa, että Elizabethista tulisi jonain päivänä rouva Norrington, niin nyt, kun hän oli rouva Turner ja saavuttamattomissa, James rakasti häntä. Palavasti, epätoivoisesti ja salaa. Ei mennyt päivää­kään, ettei hän olisi ajatellut Elizabethia kaivaten, kuvitellen, millaista hänen elämänsä olisi nyt, jos tyttö olisi sitten­kin nainut hänet, eikä William Turneria. Asian teki vieläkin katkerammaksi se, että nuori Turner oli kaikkea, mitä mieheltä saattoi toivoa. James tiesi, että Elizabeth rakasti aviomiestään ja tämä häntä, ja että nuori Turner oli kun­nian mies, joka pääsisi elämässään vielä pitkälle. Ehkä hän vielä oli pelkkä aseseppä, mutta James näki, että hän etenisi urallaan ja yhteiskunnassa omien kykyjensä ja kieltämättä hiukan myös Elizabethin omaisuuden turvin. James tiesi itsekin olevansa kyvykäs omalla alallaan, varakas ja kunnian mies siinä missä William Turnerkin. Elizabeth ei vain rakastanut häntä, eikä James täysin ymmärtänyt, miksi ei.

                      ”James, luojan kiitos, sinä tulit”, Elizabeth suhahti matalalla äänellä hänen ehdittyään lähemmäs ja tarttui hänen käsiinsä. James huomasi, että hän oli kiihdyksissä, ”Pelkäsin jo, että poika oli unohtanut toimittaa viestini.”

                      ”Mitä on tapahtunut?” James kysyi. Elizabeth piti yhä hänen käsiään omissaan puristaen niitä.

                      ”Tarvitsen sinun apuasi”; Elizabeth sanoi. James oli edelleen ymmällään. Elizabeth näytti olevan jossain määrin poissa tolaltaan, mutta ainakin hän oli ehjä, eikä hänellä näyttänyt olevan suurempaa hätää. James tunsi huojennusta. Elizabeth katsoi häneen anovasti suurilla silmillään, huulet raollaan.

                      ”Sano nyt, mitä on tapahtunut?” James kysyi uudelleen, ”Onko sinulla jokin asia hullusti? Mitä sinä täällä teet?”

                      ”Minä olen kunnossa”; Elizabeth vakuutti, ”mutta tarvitsen silti apuasi. James”, hän puristi miehen käsiä niin lujaa, että tämä tunsi sormiensa ruttaantuvan, ”jos yhtään välität minusta… jos olet koskaan välittänyt, niin pyydän, tee minulle tämä palvelus.”

                      ”Mikä palvelus?” James kysyi. Nyt hän oli enemmän kuin vain ymmällään. Elizabeth näytti hyvin vakavalta, ”Tiedät, että välitän sinusta, Elizabeth.”

                      Elizabeth päästi hänen kätensä irti.

                      ”Tiedän”, hän sanoi kuulostaen hengästyneeltä, aivan kuin ei tietäisi, miten asiansa selittää ja kompas­teli puhuessaan sanoihinsa, ”ja ehkä minulla ei siksi olisikaan oikeutta pyytää sinulta tätä. En vain tiedä, kenen muun puoleen kääntyä nyt, kun Will on poissa… kehen muuhunkaan voisin luottaa kuten sinuun, James, rakas ystäväni.”

                      ”Herrantähden, Elizabeth, sano nyt, mistä oikein on kyse!”

                      Elizabeth ojensi uudelleen kätensä, tarttui hänen oikeaan käteensä ja puristi sen kämmentensä väliin. Jamesista tuntui, että kosketus ylettyi hänen sydämeensä asti aivan kuin tyttö olisi puristanut otteessaan sitä eikä hänen kättään.

                      ”Hän on sairas ja pyysi minun apuani”, Elizabeth aloitti vakavana.

                      ”Kuka hän?” James kysyi. Elizabeth pudisti päätään.

                      ”Ei, älä keskeytä”, hän sanoi, ”kuuntele ensin, mitä minulla on sanottavaa.”

                      ”Hyvä on, mutta sen sanon, että tämä kaikki vaikuttaa todella oudolta.”

                      ”Outoa tämä onkin”, Elizabeth sanoi ja naurahti hermostuneesti, pyyhkäisi kasvoiltaan suortuvan, joka oli irronnut hänen kampauksestaan, ”Hän siis pyysi apuani, mikä tarkoittaa sitä, että hän luottaa minuun. Minä haluan olla hänen luottamuksensa arvoinen, James, herra ties miksi, mutta minä todella haluan. Se taas tarkoittaa, että minun on voitava luottaa sinuun. Voinko minä, James?”

                      ”Tiedät, että voit”, James vastasi tukahtuneesti. Tytön silmien katse oli miltei ahdistava vaativuudes­saan.

                      ”Ei, älä lupaa sitä noin kevyesti”, Elizabeth sanoi, ”sillä pyydän sinulta enemmän kuin voit kuvitella­kaan. Jos et voi luvata sitä, mitä pyydän, en kanna kaunaa; sinä vain poistut, me pysymme ystävinä, emmekä muistele tätä yötä.”

                      ”Älä kiusaa minua, Elizabeth, vaan sano jo viimein, mistä tässä nyt on kyse.”

                      ”Kuuntele siis”, Elizabeth sanoi ja katsoi häneen silmin, joiden katse oli vähällä salvata hänen hengityk­sensä, niin kiihkeä se oli, ”minä haluan, että sinä autat häntä, ja kun hän on paremmassa kunnossa, sinä annat hänen mennä. Lupaa se minulle. Minun takiani.”

                      James ei voinut muuta kuin tuijottaa tyttöä, joka pyysi häneltä näin omituisia, arvoituksellisia asioita, tällaisessa paikassa ja keskellä yötä, näyttäen niin suloiselta, että hän olisi kävellyt tämän puolesta vaikka tuleen, jos tämä olisi keksinyt sitä pyytää. Hän ei siitä huolimatta uskaltanut suostua tähän pyyntöön.

                      ”Enhän minä edes tiedä, kenestä sinä puhut”, hän intti. Elizabeth katsoi häntä ripsenkään rävähtä­mättä. Tytön katse oli niin kestämätön, että James käänsi omansa syrjään hämillään ja katsoi heidän yhteen liitet­tyjä käsiään.

                      ”Ei sillä ole merkitystä”, Elizabeth sanoi, ”en pyydä tätä hänen takiaan, vaan itseni. Ymmärrätkö? Teetkö sen, James?”

                      ”Teen”, James sanoi, vaikka hän ei ollut aikonut sanoa niin. Hänen mielensä ei ilmeisesti totellut hänen järkeään, eikä hän enää voinut perua sanojaan nähdessään ilmeen, joka syttyi Elizabethin kasvoille. Tyttö nosti hänen kätensä ja painoi sen poskensa pehmeää ihoa vasten, ”mutta en ymmärrä mitään.”

                      ”Kiitos”, Elizabeth sanoi, eikä James uskaltanut sanoa enää sanaakaan, ettei olisi sanonut liikaa ja rikkonut tuon hetken tunnelmaa ennen aikojaan.

                      Elizabethin avattua oven, jonka edessä he olivat seisseet keskustelemassa ja heidän astuttuaan peremmälle huoneeseen, James tunsi sydämensä pirstoutuvan pieniksi kappaleiksi, jotka putosivat hänen rinnas­taan lattialle. Hän ei sittenkään voisi pitää lupaustaan Elizabethille. Hän seisahtui keskelle huonetta tuijottaen sän­gyssä nukkuvaa miestä pystymättä uskomaan omia silmiään, ja toisaalta, koko tilanne oli niin omituinen, ettei Jack Sparrow’n ilmestyminen paikalle tuntunut kaiken päätteeksi juuri miltään, niin odottamatonta kuin se olikin.

                      ”Sparrow?” James sanoi kuiskaten Elizabethille, joka nosti sormen huulilleen osoittaakseen, etteivät he saisi herättää miestä, ”Eihän hän voi olla täällä?”

                      ”Mutta hän on”, Elizabeth kuiskasi takaisin, ”ja hän on sairas.”

                      ”Mitä sinä haluat minun tekevän?” James kysyi astuen varovaisin askelin lähemmäs vuodetta, katsel­len siinä makaavaa miestä tutkivin silmin kuin haluten varmistua, että tämä todella oli Jack Sparrow, ja olihan tämä. Ei mitään mahdollisuutta erehtyä henkilöstä tämän ollessa kyseessä. Hän ei vain voinut käsittää, miten mies saattoi olla Port Royalin satamassa, majatalossa, koska hän oli kolme päivää aiemmin omin silmin nähnyt Black Pearlin purjehtivan poispäin. Hän oli jopa seurannut Dauntlessilla laivaa pimeän tuloon asti ja luovuttaessaan ajo­jahdin hänen oli ollut myönnettävä, ettei saisi sitä koskaan purjehtimalla kiinni. Black Pearl todella oli maineensa veroinen. Oliko Black Pearl vaihtanut kurssia ja livahtanut hänen tietämättään takaisin näille vesille? Vai oliko to­della mahdollista, että Jack Sparrow ei ollut alun perinkään ollut laivalla?

                      ”Hänet täytyy saada muualle täältä”, Elizabeth sanoi tullessaan hänen vierelleen, ”Auta minua kuljetta­maan hänet kenenkään huomaamatta minun luokseni.”

                      James pudisti päätään.

                      ”Ei missään tapauksessa”, hän sanoi. Elizabeth katsahti häneen kummastuneena, ”Teille on pitkä matka… enkä voi ottaa sitä riskiä, että hän pääsee tällä kertaa livistämään.”

                      ”Livistämään? Mitä tarkoitat?” Elizabeth kysyi ääntään korottaen.

                      ”Elizabeth”, James sanoi surullisesti, ”olen pahoillani, mutta en usko, että voin pitää lupaustani.”

                      ”Mitä?”

                      James sulki silmänsä. Hän ei halunnut nähdä tytön ilmettä.

                      ”En voi päästää häntä menemään”, hän sanoi.

                      ”Miten niin?” Elizabeth kysyi kiivastuen, ”James, tiedän, että velvollisuutesi on vangita hänet, mutta unohda velvollisuutesi! Minun takiani.”

                      ”En voi. Tiedät, etten voi!”

                      ”Mene sitten pois! Unohda, että koskaan näitkään häntä!” Elizabeth tönäisi häntä niin, että hän huo­jahti kauemmas vuoteesta, ”Minä keksin jotain muuta.”

                      ”En voi tehdä sitäkään”, James sanoi, ”Toivon totisesti, ettet olisi pyytänyt minua tänne ja etten olisi nähnytkään häntä, mutta minä näin, eikä minulla ole muuta vaihtoehtoa, minun on vangittava hänet.”

                      ”Mutta tuossa kunnossa?” Elizabeth yritti vedota miehen tunteisiin katsoen tätä anovasti. James vältteli hänen katsettaan, ”Hän heittää henkensä jo ennen kuin kuvernööri saa häntä hirsipuuhun asti, jos sinä sul­jet hänet selliin.”

                      ”Mikä häntä sitten vaivaa?” James lähestyi uudelleen vuodetta ja vilkaisi pöydällä olevia rommipul­loja. Ilmeisesti mies oli ainakin juovuksissa, ja sitä paitsi, aivan kuin Elizabethkin olisi tuoksahtanut rommille. Oliko Elizabeth istunut täällä ryypiskelemässä merirosvon kanssa? Elizabeth asettui kuin vahingossa hänen ja vuoteen väliin näyttäen siltä, että ei aikonut liikahtaakaan siitä muutoin kuin pakkokeinoin. Jamesin oli pakko ihailla hänen rohkeuttaan ja itsepäisyyttään. Kunpa voisin toimia jotenkin toisin, hän ajatteli katsoessaan Elizabethin uhmakkaita kasvoja.

                      ”Häneen on sattunut ja hän on kuumeinen”, Elizabeth vastasi, ”en ole uskaltanut katsoa tarkemmin, eikä hän sanonut suoraan, mutta hän on jollain tavoin haavoittunut. Joka tapauksessa hänet on saatava täältä jonnekin muualle.”

                      James mietti kiihkeästi Elizabethin seisoessa hänen edessään sen näköisenä kuin odottaisi hänen sittenkin laiminlyövän velvollisuutensa ja lähtevän mukaan tähän hullutukseen. Oli aivan käsittämätöntä, että Elizabeth oli alunperinkään saanut päähänsä jotain tällaista, ja todella tosissaan kuvitellut, että hän pystyisi toimi­maan vastoin lakia, virka-asemaansa ja omatuntoaan. Se oli täysin mahdotonta ja hän tiesi, että vaikka Elizabeth oli sanonut heidän pysyvän ystävinä, tämä jäisi heidän välilleen, eikä mikään olisi enää ennallaan. Ei edes hänen rakkautensa Elizabethiin, koska hän muistaisi ikuisesti asettaneensa velvollisuutensa rakkautensa edelle. Kirottu Jack Sparrow! Hän oli pilannut kaiken, vaikka ei ollut edes silmiään raottanut.

                      ”Elizabeth”, hän sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen, mietittyään asiaa monelta eri kantilta, ”teen kaiken mitä tehtävissäni on hänen hyväkseen, lupaan sen. Minä en voi päästää häntä menemään, mutta minun ei vielä tarvitse ilmoittaa kuvernöörille hänestä.”

                      ”Mitä se tarkoittaa käytännössä?” Elizabeth kysyi toiveikkaalla äänellä. James arveli menettäneensä järkensä, sillä hän huomasi selittävänsä tytölle ajatusta, jonka hän oli saanut päähänsä.

                      ”Viemme hänet minun luokseni”, hän sanoi, ”uskon, että se onnistuu huomaamattomasti tähän ai­kaan vuorokaudesta, koska ketään ei enää ole valveilla. Kenenkään ei tarvitse tietää moneen päivään, että hän on talossani ja minä voin pitää häntä silmällä.”

                      ”Entä mitä sen jälkeen?”

                      James olisi antanut vaikka oikean kätensä jos olisi voinut vastata jotenkin toisin kuin hänen oli pakko vastata.

                      ”En tiedä”, hän sanoi pudistaen päätään, ”katsomme tilanteen sitten.”

                      Elizabeth yllätti hänet suostumalla. Hän oli kuvitellut, että tämä vänkäisi vastaan vielä jollain tavoin.

                      ”Hyvä on”, hän sanoi, ”minä saan sentään lisäaikaa keksiä jotain. Minä keksin kyllä jotain, James, sinä tiedät, että keksin.”

                      ***

                      ”Sparrow? Herätkää.”

                      Jack ei olisi halunnut herätä, ei sittenkään, vaikka vaativa ääni toisti hänen nimensä useaan kertaan ja hän tunsi, että joku ravisti häntä olkapäästä. Antakaa minun nukkua, hän pyysi mielessään, mutta ei jaksanut sanoa sitä ääneen. Unessa oli hyvä olla ja hän oli niin väsynytkin, kuin kaikki maailman murheet olisivat hänen hartioillaan, eikä hän halunnut muuta kuin nukkua.

                      ”Herätkää!” joku toisti yhä vaativammin.

                      Jack nosti kätensä kuin suojautuakseen niiden taakse, ajatellen, että jos kukaan ei näkisi häntä, hän saisi olla rauhassa ja nukkua. Hän tunsi, että joku tarttui häntä tiukasti ranteista ja samassa jotain kylmää painettiin hänen ranteitaan vasten. Hänen oli pakko avata silmänsä, kädet tuntuivat niin painavilta. Kahleet? Miksi hänellä oli kahleet ranteissaan? Hän yritti ylös, mutta häntä huimasi ja tuska hänen kyljessään sai hänet toisiin ajatuksiin, mitä tuli nousemiseen. Joku kuitenkin pujotti kätensä hänen selkänsä taakse ja pakotti hänet nousemaan istuvaan asentoon. Hänen oli vaikea kohdistaa katsettaan, pää tuntui jotenkin niin sekavalta. Kaikki tuntui sekavalta. Missä oli Elizabeth? Hän oli aivan varma, että oli pyytänyt Elizabethin luokseen.

                      ”Elizabeth?” hän sai sanottua käheästi.

                      ”Näette hänet myöhemmin”, ääni sanoi.

                      Jackista tuntui, että ääni oli tuttu, hän ei vain saanut mieleensä, mistä, eikä pystynyt yhdistämään ääneen kasvoja. Hän nosti varovasti katseensa käsistään, vaikka silmien liikuttaminen sattui hänen päähänsä. Hänen edessään seisoi joku tummaan viittaan pukeutunut hahmo, ja kun hän kohti katseensa yhä ylemmäs, hän tavoitti tämän kasvot. Komeat, säännölliset piirteet, sileäksi ajeltu leuka, josta parrankasvu kuitenkin erottui, tum­mien kulmakarvojen alla ylimieliset silmät, joiden katse sillä hetkellä oli kylmä ja päättäväinen. Nuorehko mies, häntä jonkun vuoden nuorempi, valkoisiksi puuteroidut hiukset moitteettomasti käherrettyinä ja niskaan solmittuina, liki pelottava sotilaallisessa olemuksessaan. Virheetön mies. KommodooriJames Norrington.

                      ”Ei hyvää päivää”, Jack mutisi, ”saakelin Norrington.”

                      ”Kiitos samoin”, James Norrington vastasi, ”Jack Sparrow siitäkin huolimatta, että näin kolme päivää sitten omin silmin Black Pearlin purjehtivan pois.”

                      Jack oli liian väsynyt vastatakseen mitään. Hän tajusi olevansa pahassa pulassa, mutta ei jaksanut todella välittää asiasta juuri nyt. Nukkuminen oli selvittänyt hänen päätään hieman mitä tuli rommin vaikutuksiin, mutta edelleen hän tunsi olonsa sekavaksi ja epätodelliseksi. Paitsi että Norrington hänen edessään oli todellinen, koska hän ei uskonut voivansa kuvitella mitään näin absurdia. Jollei tämä sitten ollut painajaisunta.

                      ”Pystyttekö te kävelemään?” James kysyi. Elizabeth oli ollut oikeassa, Jack Sparrow oli todellakin sairas. Tämä oli kalpea ja vaikutti olevan pyörtymäisillään koko ajan.

                      ”En tiedä”, Jack vastasi, ”mitä väliä sillä on? Onhan se tietysti dramaattisempaa jos konttaan hirttola­valle.”

                      ”Ei mennä asioiden edelle”, James sanoi tyynesti ja antoi merkin sotilaalle, jonka oli haetuttanut paikalle avukseen ja tuomaan käsikahleet. Hän ei aikonut ottaa sitä riskiä, että Sparrow teeskentelisi sairaampaa kuin oli ja olisi poissa, kun hän selkänsä kääntäisi. Sotilas otti tukevan otteen Jackin käsivarresta ja auttoi tämän jaloilleen. Jack hillitsi itsensä vain vaivoin huutamasta tuskasta. Hänen oikea kylkensä oli kuin tulessa ja jokainen liikahdus kiihdytti leikkejä suurempaan raivoon. Hän ei olisi pysynyt pystyssä jos isokokoinen sotilas ei olisi pidellyt hänestä kiinni. James astui hieman lähemmäs ja veti pistoolin hänen vyöstään.

                      ”Minne sinä minut viet?” Jack kysyi sotilaalta, joka vilkaisi Jamesiin, vastaamatta mitään. James otti pöydältä Jackin hatun ja painoi sen hänen päähänsä, asetellen sitä hetken, että sai sen pysymään paikoillaan kaikkien palmikoiden ja punaisen huivin päällä.  Hänen miekkansa roikkui tuolin selkämyksellä ja James poimi senkin mukaansa, silmäili vielä ympäri huonetta ja todettuaan ottaneensa mukaansa kaikki Sparrow’n tavarat, hän kääntyi uudelleen tämän puoleen.

                      ”En ainakaan hirttolavalle”, hän sanoi sitten, ”Wilkins, mennään. Auttakaa häntä, kantakaa vaikka jos hän ei pysty kävelemään. Ja Sparrow, oman itsenne takia; mitä vähemmän herätämme huomiota, sen parempi. Meillä on edessämme pieni kävelymatka ja toivon todella, että teette sen ilman mitään temppuja.”

                      ”Joo, joo”, Jack mutisi. Hänestä tuntui, että hän oli lipsahtanut ymmärryksen tuolle puolen, mutta ei oikeastaan jaksanut välittää siitäkään, ”Minä en ole nyt oikein temppuilukunnossa, kaveri.”

                      ***

                     

                      Elizabeth oli heitä vastassa, kun he saapuivat Jamesin asunnolle. Hän oli Jamesin ohjeiden mukaan antanut määräyksen vierashuoneen laittamisesta valmiiksi ja vannottanut palveluskuntaa pitämään omana tieto­naan mitä tahansa näkisivät tai kuulisivat – kommodoori Norrington arvosti vaiteliaisuutta ja oli varmasti valmis muistamaan erityislahjalla jokaista, joka noudatti hänen toiveitaan. Elizabeth tiesi, että James olisi itse vaikeuksissa jos kukaan koskaan saisi kuulla tämän tuoneen etsintäkuulutetun rikollisen kotiinsa sen sijaan, että olisi välittömästi toimittanut tämän sinne, minne tämä kuului.

                      Elizabeth hätkähti nähdessään, että Jackin kädet oli kahlehdittu. Se ei vain jotenkin tuntunut oikealta ja lisäksi hänestä tuntui, että se oli hänen syytään. Hän tunsi tehneensä sittenkin hirvittävän virheen sotkiessaan Jamesin mukaan tähän, mutta hän ei enää saanut tehtyä tekemättömäksi. Isokokoinen sotilas, joka oli pidellyt Jackia pystyssä, auttoi tämän istumaan vuoteelle. James kiitti häntä ja otti käsirautojen avaimen esille.

                      ”Hän on oikeakätinen, eikö totta?” hän kysyi Elizabethilta, joka kummeksui kysymystä.

                      ”Muistaakseni kyllä”, hän sanoi, ”miten niin?”

                      James ei vastannut mitään, vaan avasi Jackin käsiraudat tämän vasemmasta ranteesta ja ryhtyi sitten riisumaan tämän takkia pyytäen Wilkinsia avukseen. Elizabeth olisi halunnut auttaa, mutta tunsi olevansa enemmän tiellä kuin hyödyksi, joten hän tyytyi vain katsomaan vierestä, kun miehet pujottivat takin kapteeni Sparrow’n yltä, sitten avasivat ja riisuivat tämän molemmat vyöt ja kuivuneen veren jäykistämän liivin. Kapteeni oli niin uuvuksissa, hädin tuskin tajuissaan, ettei jaksanut sen enempää auttaa kuin panna vastaankaan miesten riisu­essa häntä. Hän tuijotti silmät puoliavoimina mitään näkemättä eteensä, lukuun ottamatta sitä kertaa, kun hänen katseensa tavoitti Elizabethin hahmon seisomassa kauempana. Hän katsoi hetken Elizabethia suoraan silmiin ja tämä oli vähällä kavahtaa taaksepäin hänen silmiensä murhaavaa ilmettä. James, joka oli juuri leikkaamassa ve­ristä paitaa Jackin yltä, seurasi hänen silmiään ja katsahti syrjemmällä seisovaan nuoreen naiseen.

                      ”Elizabeth, mene ulos”, hän sanoi tiukasti, ”tämä ei ole soveliasta katsottavaa naiselle.”

                      Elizabeth nosti uhmakkaasti leukaansa ja otti pieneltä sivupöydältä syliinsä suikaleiksi revittyä peh­meää kangasta, puristaen niitä tiukasti rintaansa vasten kuin kuvitellen, että James tulisi ottamaan ne häneltä.

                      ”En mene”, hän sanoi, ”toivottavasti et oikeasti kuvittele minun olevan niitä naisia, joita alkaa heikot­taa veren tai paljaan ihon näkeminen.”

                      ”Jostain syystä minä en kuvittele mitään sellaista”, James mutisi. Hän olisi mielellään pakottanut Elizabethin ulos, mutta koska hän ei tiennyt, miten sen olisi tehnyt, hän katsoi parhaaksi jättää asian sikseen. Saatuaan paidan Sparrow’n yltä Wilkinsin avustaessa, hän alkoi varovasti leikata auki veristä sidettä tämän ympä­riltä. Hän vilkaisi Jackin kasvoja ja näki tämän purevan huultaan.

”Teistä olisi tullut erinomainen lääkäri”, Jack sanoi epäselvästi hänelle, tavoitellen pilkallista äänen­sävyä. James hymähti.

”Minä olen sotilas, Sparrow”, hän vastasi, ”ja siksi minun on hallittava myös tämä”, hän sai siteen irti ja otti vastaan Elizabethin ojentaman kostean pyyhkeen, jolla alkoi varovasti puhdistaa haavaa. Se ei varsinaisesti ollut kovin syvä, vaan näytti siltä, että luoti oli kulkenut viistosti pitkin hänen kylkeään ja vetänyt mennessään pitkän haavan, joka kuitenkin oli jostain syystä tulehtunut ja nostanut kuumeen, ”En hoida ensimmäistä kertaa ampuma­haavaa.”

”Se mikään ampumahaava ole…”, Jack sanoi mutisi, ei kovin vakuuttavasti.

”Teillä on takissanne ja liivissänne luodinreikä mennen tullen”, James sanoi tyynesti.

Lopulta, päivän jo sarastaessa he olivat saaneet haavan puhdistettua ja sidottua uudelleen. Elizabeth tunsi itsensä hyvin väsyneeksi kokoillessaan verisiä siteitä lattialta ja heittäessään ne samaan kasaan kapteenin paidan kanssa. Ne saisi polttaa, mutta liiville ja takille voisi ehkä vielä tehdä jotain, ehkä joku osaisi vielä puhdistaa ja paikata ne, eihän miehellä muitakaan vaatteita ollut. James puki Jackille yhden omista paidoistaan Wilkinsin avustamana, ja kun tämä oli puettu, Jack rojahti uupuneena vuoteelle selälleen. James otti uudelleen käsirautojen avaimen ja kiinnitti rautojen vapaan pään sängyn pylvääseen, toisen pään ollessa kiinni Jackin oike­assa ranteessa. Jack reagoi siihen avaamalla silmänsä ja nykäisemällä avuttomasti kättään. Elizabeth jaksoi vä­symyksestään huolimatta suutahtaa.

                      ”Älä tee noin!” hän huusi Jamesille, ”Miksi sinä teet noin?”

                      ”Anna olla, Elizabeth”, James sanoi väsyneesti, ”Olen nyt jo tuhonnut urani, jos joku saa tietää tästä, joten yritän pelastaa siitä edes jotain. En todellakaan ota sitä riskiä, että kun muutaman tunnin kuluttua vilkaisen tänne, huone on tyhjä ja Sparrow häipynyt.”

                      ”Edes hän ei häivy tuossa kunnossa mihinkään”, Elizabeth kivahti, mutta ei jaksanut alkaa hänkään riidellä asiasta sen enempää. James työnsi avaimen liivinsä taskuun ja istui alas lähimmälle tuolille raskaasti huo­kaisten, viitaten Wilkinsiä tekemään samoin. Elizabeth vilkaisi vuoteeseen päin ja todettuaan, että Jack oli nukah­tanut, hän otti varovasti käsiinsä Jackin verisen takin ja alkoi tyhjentää sen taskuja, laskien löytämänsä esineet pöydälle. James kurkotti käteensä pienen rasian ja avasi sen, ihmetellen sen sisällä olevaa mustaa jauhetta ja pieniä puutikkuja.

                      ”Hän käyttää sitä silmiinsä”, Elizabeth sanoi tempaisten rasian hänen kädestään ja siirsi sen sivum­malla olevan lipaston päälle muiden tavaroiden kanssa; rahojen, nahkaisen kämmensuojan ja litteän taskumatin. Hän otti omasta taskustaan helmikoristeen, jonka Jack oli hänelle lähettänyt ja laski sen samaan läjään.

                      ”Wilkins”, James sanoi, ”muistutan vielä, että luotan vaiteliaisuuteenne. En halua kenenkään saavan tietää tästä.”

                      Wilkins nyökkäsi.

                      ”Voitte luottaa minuun, sir”, hän vakuutti tarkoittaen joka sanaa. Hän tunsi saaneensa osakseen suurimman kunnian, joka hänen saatavillaan oli kommodoori Norringtonin pyytäessä nimenomaan hänen apuaan ja luottaessaan hänen vaiteliaisuuteensa. Hän ei edes unissaan voisi kuvitella pettävänsä tämän luottamusta, ei edes Jack Sparrow’n ollessa kyseessä. Hän muisti kyllä Sparrow’n hyvin tämän paettua vuosi aiemmin kirjaimelli­sesti hirsipuusta. Tuntui ihmeelliseltä nähdä mies näin läheltä ja samalla oli ikävää, ettei tätä kokemusta voinut jakaa kenenkään kanssa. Mutta velvollisuus ennen kaikkea ja velvollisuus oli hänelle sama asia kuin kommodoori Norrington.

                      ”James, selviääkö hän tuosta?” Elizabeth kysyi.

                      ”En näe mitään syytä, miksi ei selviäisi”, James vastasi ja vilkaisi vuoteeseen päin, ”hän on muutoin terve ja näyttää arvista päätellen selvinneen paljon pahemmastakin. Luultavasti hän on muutaman päivän päästä jalkeilla jo silkkaa pirullisuuttaan, puhumassa minua ympäri, jotta päästäisin hänet menemään.”

                      ”Enkä minä näe mitään syytä, mikset sinä voisi tehdä niin”, Elizabeth sanoi kokeilevasti, ”eihän hän ole tehnyt sen pahempaa kuin upottanut sen hollantilaisen kauppalaivan. Kukaan ei kuollut, eihän?”

                      James mietti hetken. ilmeisesti Elizabethilla oli vähän liian siloinen kuva Jack Sparrow’sta, mutta toisaalta, tyttö oli aina osoittanut ymmärtämystä merirosvoja kohtaan, vaalien näistä jonkinlaista romantisoitua ku­vaa mielessään. Jack Sparrow vastasi sitä kuvaa erinomaisesti; hän ei varsinaisesti ollut ulkonäöltään vastenmieli­nen, vaikka olikin vähän outo, hän oli nokkela ja ovela, ja mieluummin puhui itsensä eroon hankaluuksista kuin ryhtyi vahingoittamaan ketään tarpeettomasti. Tai sellaisen kuvan hän ainakin itsestään halusi antaa. James ei uskonut, että se mielikuva täysin vastasi todellisuutta. Olkoonkin, ettei Sparrow ollut tiettävästi tappanut ketään harjoittaessaan merirosvousta; hän oli silti rikollinen, eikä Elizabeth ei ilmeisesti tiennyt kaikkea sitä, mistä tätä tälläkin hetkellä epäiltiin. James ollut täysin varma, oliko tälle viisasta asiasta mitään kertoakaan vai olisiko parempi antaa tämän pitää mielikuvansa Jack Sparrow’sta. Ehkä joskus myöhemmin. Nyt he kaikki tarvitsisivat unta.

                      ”Keskustellaan lisää, kun olemme levänneet” hän sanoi ja nousi hitaasti, tuntien jokaisen raajansa väsymyksestä painavaksi, ”Minä vien sinut kotiin.”

                      Elizabethilla ei ollut enää jäljellä taistelutahtoa, eikä voimia sanoa vastaan. Hänen olisi tehnyt mie­lensä ilmoittaa valvovansa Jack Sparrow’n vuoteen vierellä, mutta ajatus omasta vuoteesta viileine lakanoineen oli vielä houkuttelevampi.