ELYSION - Luku 2

                       Aamulla Jack törmäsi Virginia Newgateen. Kirjaimellisesti törmäsi, eikä hän juuri suloisempaa törmäystä voinut kuvitella kuin tuo.

                      ”Voi, anteeksi!” nainen huudahti sännättyään ulos hytistään ja päätä pahkaa päin Jackia, jonka hattu lennähti törmäyksen voimasta lattialle. He molemmat kumartuivat samanaikaisesti tavoittelemaan sitä, naisen ollessa nopeampi. Hän otti hatun ja ojentautui täyteen pituuteensa, Jackin seuratessa esimerkkiä. Ensin hän havainnoi puvun; se oli raskasta korallinpunaista samettia ja sitä oli paljon. Sellaisen kangasmäärän kanssa liikkuminen kävi varmasti työstä, hän ajatteli silmiensä tavoittaessa vyötärön ja kulkiessa yhä ylöspäin. Sametti vaihtui pitsien ryöppyyn ja tuon valkoisen kuohun keskeltä kohosivat esiin uhkeimmat rinnat koko Karibialla. Kaula-aukko ei jättänyt mitään arvailujen varaan ja ihastuneena moisen sulokkuuden edessä Jack nosti katseensa naisen kasvoihin. Ne eivät tuottaneet pettymystä, Kapea leuka, leveät paksut huulet, nenä, korkeat poskipäät ja mustien kulmakarvojen alla harmaat silmät, kuin viattomasta ihmetyksestä selällään. Valtavasti kultaisia kiharoita ja raskas hajuveden tuoksu.

                      ”Ei se mitään”, Jack sanoi ja otti hattunsa, jonka nainen ojensi hänelle. Hämmästyksekseen Jack tajusi katsovansa tätä suoraan silmiin, ne olivat samalla tasolla hänen silmiensä kanssa. Ei niin, että hän olisi ollut erityisen pitkä, mutta yleensä naiset olivat kuitenkin häntä lyhyempiä. Naisen käsi, lukuisilla sormuksilla lastattu, hipaisi hänen kättään, eikä hän uskonut sen käyneen vahingossa. Hänen ihonsa väri näytti tavallistakin tummemmalta naisen ihon valkoisuutta vasten, kuin he olisivat olleet eri rotua.

                      ”Olen todella pahoillani”, nainen sanoi pikkutyttömäisellä äänellä. Mikään muu tässä ei sitten pikkutyttöä muistuttanutkaan, ei varsinkaan katse, jonka hän loi Jackiin tämän astuessa syrjään antaakseen naiselle tietä. Harvemmin naiset häntä aivan ensitapaamisella niin katsoivat kuin tämä uhkea tuntematon, joka jätti jälkeensä eksoottisten tuoksujen vanan. Oho, Jack ajatteli jatkaessaan matkaa omalle taholleen. Hän ei voinut olla vilkaisematta vielä olkansa yli naisen perään, eikä hämmästynyt huomatessaan, että tämä teki samoin. Samassa hän tajusi tarvitsevansa juuri tätä päästäkseen eroon päässään kiertävistä ajatuksista: naisen. Halukkaan naisen.

                      Hän astui tyytyväinen hymy kasvoillaan kannelle auringonpaisteeseen. Muutamat matkustajista – pulska herra kera happamannäköisen naisen sekä nuoren neitosen – olivat asettuneet mukavasti nauttimaan viilentävästä tuulesta kannelle pystytetyn katoksen alle, jonka tarkoitus oli suojella liialta auringolta. Jack arveli, ettei hän ollut tervetullut heidän seuraansa, mutta tervehti heitä kuitenkin ohimennen painamalla kämmenensä vastakkain ja kumartamalla hieman. Yllättäen nuori nainen vastasi hänen tervehdykseensä ujolla hymyllä, joka valaisi hänen kasvonsa aivan toisenlaisiksi ja toi esille hymykuopat hänen poskissaan. Vanhempi nainen huomasi hymyn ja sähähti kiukkuisesti. Jack istahti vähän syrjemmälle, kannelle, nojaten selkäänsä parrasta vasten. Juuri sen verran syrjään, että toiset unohtivat hänen läsnäolonsa pian, mutta kuitenkin niin lähelle, että hän kuuli vaivatta pätkiä näiden keskustelusta. Ei niin, ettäkö nämä olisivat mitään häntä kiinnostavaa keskenään puhuneet, mutta eihän sitä koskaan tiennyt. Tarkkakorvainen mies, joka osasi tehdä itsensä huomaamattomaksi, palkittiin yllättävän usein tiedoilla, joista oli tulevaisuudessa hyötyä. Hän istui siinä jalat suorina edessään, ajatuksissaan. Hän ei tiennyt näyttävänsä niin alakuloiselta kuin hän ulkopuolisen tarkkailijan silmissä olisi näyttänyt, jos joku olisi kiinnittänyt häneen huomionsa.

                      Hän havahtui mietteistään, kun perämies Grenville tuli hänen luokseen ja tervehti häntä. Mies näytti väsyneeltä; hänen silmänsä punoittivat ja niiden alla oli mustat varjot. Hän haukotteli antaumuksella, paljastaen hammasrivistön, josta puuttui useita hampaita. Keripukki, Jack ajatteli ja kosketti kielellään omia hampaitaan.

                      ”Voi helkkari tätäkin reissua”, hän sanoi Jackille, joka hymähti myötätuntoisesti. ”Pari tuntia unta takana ja kohta taas takaisin ruoriin. Kirottu Knight imee miehestä jokaisenkin hiki- ja veripisaran.”

                      Jack viittasi kantta vierellään.

                      ”Istu alas hetkeksi, jos sinulla ei ole kiire”, hän sanoi, ”minä kaipaisin vähän juttuseuraa.”

                      Hän todella tarkoitti sitä, mitä sanoi; ei ollut hyvä olla yksin silloin, kun ajatukset pyrkivät karkaamaan omille teilleen, jos niille antoi vallan sen tehdä. Hän ei ikäväkseen aina pystynyt hallitsemaan ajatuksiaan ja paras keino pitää ne kurissa, oli hyvä seura. Mitä hyvällä seuralla sitten tarkoitettiinkaan, perämies Grenvilleä, jolta hän aikoi kiskoa lisää tietoja laivasta ja sen kapteenista vai tuntematonta rouvaa, jonka olemus oli suorastaan huutanut häneltä rohkeita otteita. Ensin perämies, myöhemmin nainen, hän ajatteli tyytyväisenä. Aika ei ainakaan kävisi pitkäksi.

                      ”Kai minä joudan, vähän aikaa”, Grenville sanoi ja suorastaan lysähti alas, hieroen nyrkeillään silmiään lapsenomaisesti, haukotellen toistamiseen. ”Antaisin melkein mitä tahansa, jos voisin mennä takaisin punkkaan, mutta jos sen teen, olen kohta entinen perämies.”

                      ”Tuo ei kuulosta oikein reilulta”, Jack sanoi toteavasti.

                      ”Ei se olekaan reilua. Joskus tekisi mieli ottaa sitä miestä pillistä kiinni ja kuristaa niin että silmät päästä ulos poksahtavat”, Grenville sanoi ja naurahti avuttoman tuntuisesti omille sanoilleen. Hän seurasi Jackin esimerkkiä ja nojautui taaksepäin sulkien silmänsä.

                      ”Tuo puolestaan kuulostaa jo hieman pelottavalta”, Jack sanoi. ”Hän on sinun kapteenisi.”

                      Grenville vilkaisi häneen luomiensa raosta ja huokasi. Jackin kasvoilla oli mitä myötätuntoisin ilme, jonka näkeminen lämmitti häntä.

                      ”On olemassa kahdenlaisia kapteeneita”, Grenville sanoi, ”niitä, jotka ansaitsevat miehistönsä kunnioituksen ja niitä, jotka eivät ansaitse. Arvaa kaksi kertaa, kumpaan lajiin Knight kuuluu.”

                      ”En taida arvata”, Jack sanoi suoden pienen ajatuksen sille, kumpaan lajiin hän itse kuului. Luultavasti eri lajiin kuin Grenville, koska hän ei voinut kuvitellakaan, että hänen miehistönsä suhtautuisi häneen samalla tavoin kuin Elysionin miehistö omaan kapteeniinsa. ”Mikä vika hänessä oikeastaan on? Minusta hän vaikuttaa mieheltä, joka pitää kaikki langat käsissään.”

                      ”Sepä se. Kaikki langat, aivan kaikki. Knight sopisi orjakaleerille.”

                      Jack hörähti huvittuneena perämiehen alistuneelle äänensävylle, vaikka asiassa ei muuten mitään huvittavaa ollutkaan. Grenville vain kuulosti niin kertakaikkisen surkealta.

                      ”Hän on ollut joskus laivastossa, eikö totta?” Jack kysyi, tietämättä tarkalleen, mistä ajatus hänen päähänsä tuli. Grenville nyökkäsi.

                      ”Niin kuulemma”, hän sanoi. ”En tiedä varmasti, mutta huhutaan, että hänet olisi erotettu sieltä. Ilmeisesti orjakaleerimetodit eivät olleet toivottuja sielläkään.”

Jack virnisti ja seurasi Grenvillen esimerkkiä, nojautuen vielä mukavammin taaksepäin ja sulkien silmänsä. Hän kuuli korvissaan Grenvillen tasaisen hengityksen, laivan äänet ja vähän matkan päässä käydystä keskustelusta sanan sieltä, toisen täältä. Hyvä olla, hän ajatteli, saakelin hyvä olla. Hän tunsi nauttivansa olostaan ja elämästään; hän oli matkalla kohti Tortugaa, Black Pearlia, eikä kukaan muu laivalla vielä tiennyt siitä. Äkkiä vanhempi naisista – nuorempihan ei mitään puhunutkaan – mainitsi nimen ’Norrington’ ja Jackin silmät rävähtivät auki. Helvetin Norrington, helvetin helvetin helvetti, hän kirosi mielessään. Hän suorastaan hyppäsi pystyyn ja siirtyi kauemmas, päästäkseen kuulemasta yhtään enempää, kohti keulaa. Grenville oli säikähtänyt hänen äkillistä reaktiotaan, tajuamatta, mikä hänelle oli tullut. Hän katsoi hetken neuvottomana Jackiin, joka elehti hänelle molemmilla käsillään ilmaistakseen, että halusi hänet edelleen seuraansa. Grenville nousi ja siirtyi hitain askelin hänen luokseen, voidakseen katsoa häntä oikein kunnolla. Jokin miehessä herätti hänessä epäluuloja, ehkä ulkomuoto tai sitten tämä omalaatuinen tapa liikkua ja liikehtiä. Miten mies saattoikin keikutella lanteitaan kävellessään tuolla tavalla tai keikistellä noin? Hän häpesi saman tien ajatuksiaan; Jack Smith oli ehkä hieman omalaatuinen, mutta mitä sitten? Niin kai jokainen oli, eikä hänellä ollut syytä tuomita tätä ainakaan sen perusteella, miten tämä käveli tai puhui. Hän ehti Jackin luo, joka oli nojautunut käsillään vasten parrasta ja tähyili merelle. Grenvillestä hän näytti kiukkuiselta tai pikemminkin jotenkin hämmentyneeltä.

                      ”Oletko sinä purjehtinut paljon, Gabriel”, Jack kysyi häneltä. ”Gabrielhan sinun nimesi oli, eikö?”

                      Grenville nyökkäsi.

                      ”Varsinainen arkkienkeli”, hän hymähti. ”Olen ollut koko ikäni Elysionilla, mutta tämän laivan tunnenkin paremmin kuin omat taskuni. Jos minulla olisi rahaa, ostaisin tämän.”

                      ”Vai niin?” Jack kysyi kiinnostuneena. ”Tahtoisit kapteeniksi kapteenin paikalle?”

                      ”Ehdottomasti. Olisin sitä paitsi parempi kapteeni kuin Knight. Hän tahtoo laivan myös ja jos hän jotain tahtoo, hän sen myös saa”, Gabriel Grenville sanoi pystymättä peittämään katkeruutta äänessään.

                      ”Sinä et tosiaan taida ainakaan rakastaa kapteeniasi, vai mitä?” Jack kysyi palaten utelemaan lisää kapteenista, vaikka tiesi jo vastauksen. Vastenmielisyys, jota kapteeni ja hänen ensimmäinen perämiehensä tunsivat toisiaan kohtaan, oli ilmiselvä. Virhe, hän ajatteli, paha virhe. Grenville tuhahti, upotti sormensa paksuihin hiuksiinsa ja haroi niitä pois otsaltaan, tuulen paiskatessa ne taas takaisin hänen silmilleen.

                      ”Kapteeni helvetistä”, hän mutisi, ”saita kuin itse perkele, Jack. En tajua, miksen ota pestiä johonkin toiseen laivaan.”

                      ”No, mikset?”

                      ”Olen kai hölmö”, Gabriel naurahti hämillisenä, ”mutta Elysion on hyvä laiva. Tosin, jos kapteeni Knight todella ostaa tämän, sitten minä lähden, siitä paikasta.”

”Onhan noita laivoja”, Jack sanoi. Hän ymmärsi Grenvillen ajatuksenjuoksua sillä hetkellä täydellisesti. Eikö hän muka ollut 10 vuotta odottanut sopivaa tilaisuutta saadakseen takaisin sen yhden ainoa laivan, jonka hän halusi. Tosin, se oli ollut hänen omansa, mutta hän saattoi silti ymmärtää Grenvillen tunteita. Se oli hullua, oikeastaan – tuntea laivaa kohtaan enemmän kuin ketään ihmistä, itseään lukuun ottamatta. Tai sitten se oli ainoa järkevä teko tehtäväksi. Black Pearl ei koskaan pettäisi häntä siten kuin ihmiset olivat pettäneet.

                      ”Onhan noita”, Gabriel Grenville myönsi, ”mutta onko missään tämän kummempaa? Ahne kapteeni, joka pihtaa miehistön palkoissa ja ruuassa kahmiakseen ylimääräisen omaan taskuunsa. Valittaminen ei auta; Knight väittää, ettei herra Jacob ole muka varannut enempää miehistölle. Samanlaista se taitaa olla, laiva kuin laiva.”

                      ”Ei välttämättä”, Jack sanoi. Grenville vilkaisi häneen tutkivasti, sillä hänen äänensävyssään oli jotain, joka kehotti kysymään lisää.

                      ”Mitä tarkoitat?” hän kysyi ja jäi odottamaan vastausta, mutta Jack vain hymyili etäisesti, joten hän jatkoi kokeilevasti. ”Sinähän olet merimies, Jack, etkö olekin? Luultavasti enemmänkin?”

                      ”Mistä niin päättelet?” Jack kysyi ja kääntyi puolittain häneen päin, nojaten nyt toisella kyynärpäällään partaaseen, voidakseen samalla katsella kannella istuvaan ryhmään päin. Hän hymyili tytölle, joka oli jälleen uskaltautunut katsomaan hänen suuntaansa. Tyttö vastasi hymyyn nopeasti ja käänsi päänsä pois ennen kuin hänen äitinsä huomaisi.

                      ”En kai minä nyt ihan typerä ole”, Grenville vastasi. Jack virnisti iloisesti.

                      ”Ei, et ole”, hän sanoi, ”ja siksi minulla saattaisi olla sinulle ehdotus…” hän keskeytti lauseensa nähdessään naisen, johon hän oli aiemmin törmännyt, lähestyvän aurinkokatoksen alla istuvia henkilöitä. Tämä oli asettanut kiharoilleen leveälierisen hatun ja suojautunut sen lisäksi vielä päivänvarjon alle, ”Kuka tuo on? Tuo nainen?”

                      Grenville käänsi katseensa suuntaan, minne Jack viittasi päätään nyökyttämällä.

                      ”Ai tuoko?” hän sanoi ja antoi katseensa vaeltaa pitkin naisen kaulaa ja rintoja. Hänestä tuntui, että vaikka välimatkaa olikin monta kymmentä metriä, tämä huomasi sen, eikä pannut pahakseen. ”Virginia Newgate. Mutta älä kysy, mikä hän on, en minä tiedä. Hänen aviomiehensä on joku Port Royalin kermasta.”

                      ”Hän ei suoraan sanottuna vaikuta kovin… säädylliseltä”, Jack sanoi ja naurahti. Grenville yhtyi hänen nauruunsa ja he hekottivat kuin kaksi kuritonta pikkupoikaa. Grenville pyyhki silmiään.

                      ”Olen todella väsynyt”, hän sanoi sitten. ”Ei, hän ei todellakaan vaikuta siltä.”

                      ”Pitäisiköhän kokeilla onneaan?” Jack sanoi miettivästi. ”Eihän tässä oikein mitään muutakaan tekemistä ole. Minä en ole tottunut olemaan laivalla vain matkustajana, kuten arvasitkin, Gabriel.”

                      ”No, kai sen nyt huomaa, kun mies katselee laivaa kuin aikoisi kaapata sen.”

                      ”Olisiko se vahinko, jos tekisin niin?”

                      ”Mitä?” Gabriel äännähti. Hän uskoi kuulleensa väärin. ”Mitä sinä sanoit?”

                      ”Sanoinko minä jotain?” Jack kysyi viattomasti, katse nauliutuneena Virginia Newgateen, joka oli siitä tietoinen, vilkuillen häneen keimailevasti.

                      ”Sanoit…” Grenville sanoi epävarmasti.

                      ”Jotain epäolennaista varmaan”, Jack totesi huolettomasti ja käänsi katseensa Grenvilleen. ”Oletko sinä naimisissa?”

                      Grenville katsoi häntä epäröiden. Hän oli aivan varma, että oli kuullut sen, mitä oli kuvitellutkin kuulleensa, mutta toisaalta hän oli valmis epäilemään itseään. Jack hymyili hänelle kuin sanoakseen ’luota minuun’, eikä hän ollut oikein varma, oliko sittenkään viisasta tehdä niin.

                      ”Ei se ollut mitään epäolennaista”, hän sanoi sitten hitaasti, tarkkaillen Jackin reaktiota. ”Sinä kysyit, olisiko vahinko jos kaappaisit Elysionin. Kuka sinä oikein olet, Jack?”

                      Jack viskasi nauraen päänsä taaksepäin helmien säestäessä hänen liikettään. Varovasti nyt, hän sanoi itselleen, ei pidä säikäyttää kelpo Grenvilleä alkuunsa.

                      ”En kukaan”, hän sanoi, ”Jack Smith, joku vain. Ei, ei viitsitä pelleillä vakavalla asialla, eihän? Tietenkin olisit pahoillasi, jos jotain tapahtuisi Elysionille ja varsinkin sen kapteenille. Kukapa ei olisi?”

                      Grenville tuhahti vihaisesti.

                      ”Rehellisesti sanottuna, en olisi yhtään pahoillani, jos kapteenille tapahtuisi jotain”, hän sanoi, ”mutta ei mitään sellaista, jossa minä olisin osallisena.”

                      ”Aah… sinä olet juuri niin viisas kuin miehen täytyykin olla”, Jack sanoi hyväksyvästi ja jatkoi nopeasti nähdessään Grenvillen oudoksuvan katseen. ”Muuten, et vastannut; oletko naimisissa?”

                      ”Naimisissa?” Grenville toisti hämmentyneenä äkillisestä puheenaiheen vaihtumisesta. Jack katsoi häneen odottavasti pää kallellaan. ”Ei, en vielä. Kihloissa. Menen vihille heti, kun se taloudellisesti on mahdollista. Elysionin perämiehenä siihen menee luultavasti sata vuotta.”

                      ”Mihin sinä siinä rahaa tarvitset?” Jack kysyi. ”Eihän se ole muuta kuin käytte papin puheilla ja sillä hyvä.”

                      ”Ei se ole vain sillä hyvä”, Grenville vastasi, ”minä haluan, että minulla on tarjota vaimolleni jotain muutakin kuin tyhjät kädet”, hän epäröi hetken, rohkenisiko jatkaa, sillä tuntui oudolta kertoa sisimmistä ajatuksistaan lähes tuntemattomalle miehelle, mutta tässä oli kuitenkin jotain sellaista, vetoavaa, että hänestä tuntui toisaalta hyvältä puhua tälle asioitaan. Hänestä tuntui, että Jack oli aidosti kiinnostunut hänestä, ymmärsi ja jollain oudolla tavalla myös välitti siitä, mitä hän sanoi. ”Siksi unelmoin Elysionin ostamisesta, mutta… sehän on vain pelkkä unelma. Turha unelma. Kapteeni Knight ennemmin upottaisi koko laivan kuin antaisi minun ostaa sitä hänen nenänsä edestä.”

                      ”Sinä et pidä kapteenistasi”, Jack sanoi miettivästi ja laski kätensä vyöstään pilkistävälle koristeelliselle pistoolinperälle, lepuutti kättään siinä sirossa asennossa, kietaisten toisen kätensä Gabrielin hartioille ja katsoen tätä silmiin kiinteästi, vähän liiankin kiinteästi. Gabriel tunsin halua vetäytyä taaksepäin. ”Ja tarvitset rahaa, eikö niin? Mielenkiintoista, hyvin mielenkiintoista.”

                      ”Niin”, Grenville sanoi ajatellen, että keskustelu alkoi käydä todella kummalliseksi. Hän ei ollut varma, halusiko enää yleensä jatkaa sitä.

                      ”Aivan niin”, Jack sanoi nojautuen häntä kohti, kunnes oli aivan liki hänen kasvojaan. ”No, minä tulen tekemään sinulle myöhemmin yhden… pikku ehdotuksen. Siihen mennessä haluaisin sinun miettivän, kuinka paljon itse asiassa inhoat kapteeniasi ja kuinka paljon tarvitset rahaa.”

                      ”Nyt en kyllä ymmärrä oikein mitään…” Grenville sanoi ja yritti varovasti peruuttaa taemmas. Jackin silmät olivat vähän liian lähellä ja niiden katse oli vähän liian intensiivinen, suorastaan vaativa, eikä tuosta katseesta tuntunut pääsevän irti.

                      ”Mieti”, Jack sanoi kuiskaten painokkaasti, salaliittolaisen äänellä. Grenvillelle tuli olo kuin hän olisi tekemässä jotain laitonta, vaikka eihän hän ollut tehnyt muuta kuin vaihtanut muutaman sanan Jack Smithin kanssa. Hän vilkaisi nopeasti ympärilleen, oliko ketään kuuloetäisyydellä, mutta hän ei uskonut kenenkään kuulleen sanaakaan heidän keskustelustaan. Vain rouva Newgate vilkuili heihin päin, mutta oli täysin mahdotonta, että tämäkään olisi voinut kuunnella. Hän alkoi epäillä, oliko sittenkään kovin järkevää olla niin tuttavallisissa väleissä Jack Smithin kanssa. Hänelle oli aivan selvä, että tämä ei ollut kuka tämä väitti olevansa – itse asiassa, kun hän tarkemmin ajatteli, eihän mies ollut kertonut itsestään juuri mitään. Mitä tämän oikeaan henkilöllisyyteen tuli, niin Gabriel Grenville ei ollut lainkaan varma, halusiko tietääkään siitä mitään. Hän irrottautui hyvin hitaasti Jackin otteesta päästäkseen kauemmas miehestä, jonka kasvoilla kareili taas ystävällinen hymy, hyvin viaton. Minua yritetään nyt vetää mukaan johonkin, mihin minä en oikeastaan halua mukaan, Grenville ajatteli avuttomasti. Samalla ajatus kutkutti hänen sisintään lähes salakavalasti. Kapteeni Knight; kuinka paljon hän todella tätä inhosi? Paljon, voi kyllä, enemmän kuin paljon.

                      ”Minäpä mietin”, hän sanoi kokeilevasti. Jack vain hymyili, osoittamatta millään tavoin, oliko hänen vastauksensa toivottu vaiko ei, ”vaikka jokin minun väsyneissä aivoissani sanoo, ettei minun pitäisi miettiä. Joudunko minä vaikeuksiin jos mietin?”

                      ”Luultavasti joudut”, Jack myönsi, ”mutta usko minua, siihen tottuu ajan myötä.”

                      ”Tottuu mihin?”

                      ”Vaikeuksiin. Yhtenä päivänä vain huomaat, että mitä tahansa teetkin, mihin tahansa menetkin, niin olet enemmän tai vähemmän vaikeuksissa.”

                      ”Ei oikeastaan kuulosta kovin houkuttelevalta”, Grenville sanoi, vaikkakin hänestä tuntui, että Jack puhui enemmän itselleen kuin hänelle. Hän vilkaisi matkustajiin päin. ”Ei helkkari, kirottu Knight on tulossa tänne.”

                      Jack käänsi päätään nähdäkseen kapteenin, joka todellakin lähestyi heitä, näyttäen kiukkuiselta. Grenville puolestaan näytti siltä kuin tahtoisi liueta paikalta, mutta jäi kuitenkin seisomaan aloilleen, huoletonta teeskennellen. Jack ajatteli, että perämiehen kasvoilta suorastaan paistoi syyllisyys siitä, mitä hän oli kapteenista sanonut. Todellakin kunniallinen nuori mies, joka nolostui omia ajatuksiaan. Tai ainakin kunniallisuudella silattu. Jack uskoi saavansa hänestä esiin muutakin, kun ensin hiukan raaputtaisi pintaa. Kaunaa, katkeruutta ja vihaa. Hän oli nähnyt niistä jo pilkahduksen ja hän tiesi, miten ruokkia niitä.

                      ”Hyvää päivää, hyvät herrat”, kapteeni Knight tervehti, nykäisten niskaansa jokseenkin sotilaallisesti. Jep, nyt Jack näki selvästi, miksi oli arvellut tämän olleen joskus armeijassa, laivastossa, sen saattoi päätellä käytöksestä sekä tavasta, jolla tämä kantoi vaatteitaan, kuin univormua. Vaaleat hiukset oli solmittu niskaan ilman sen ihmeempiä koristuksia, hänen harmaa pukunsa oli hyvin yksinkertainen, ei pitsejä tai röyhelöitä, joskin kangas oli hyvälaatuista ja vaatteet istuivat hänen kookkaan vartalonsa yllä hyvin. Hänen sinisissä silmissään oli ivallinen katse, kun hän silmäili perämiestään ja Jackia, erityisesti viimeksi mainittua. Jack väläytti hänelle herttaisen hymyn, Grenville ei. ”Herra Grenville, minusta alkaa tuntua, että teillä on liian vähän töitä, jos teillä on toistuvasti aikaa seurustella matkustajien kanssa. Vai olenko minä ymmärtänyt väärin teidän toimenkuvanne?”

                      Grenville murahti jotain ja poistui hitain askelin paikalta, aivan kuin osoittaakseen, ettei hänellä ollut mihinkään kiirettä. Jack ehti nähdä hänen silmissään puhtaan vihan hänen katsoessaan kapteeniaan. Luultavasti kapteeni huomasi sen myös. Jack onnitteli häntä mielessään rohkeaksi; hän ei selvästikään säikähtänyt perämiehensä murhaavaa katsetta.

                      ”Ajatte jo toisen kerran hänet pois luotani”, Jack sanoi toteavasti. Kapteeni Knight hymähti kuivan huvittuneesti.

                      ”Grenville on hankala”, hän sanoi, ”enkä todellakaan halua yhtään enempää hankaluuksia hänen taholtaan. En voi käskeä teitä pysymään erossa miehistöstäni, mutta voin käskeä miehistöäni pysymään erossa teistä, herra Smith.”

                      ”Hyvänen aika”, Jack sanoi teeskennellen järkyttynyttä.

                      ”Minä haistan vilppiä joka kerta, kun näen teidät”, kapteeni sanoi rauhallisesti, ”yhä selvemmin. Ystävällinen pyyntö, koska kuitenkin olette matkustajani: älkää veljeilkö minun miehistöni kanssa.”

                      ”Entä toisten matkustajien kanssa?” Jack kysyi ja katsoi kapteenin olan yli. Tämä kääntyi katsomaan, mitä ihmeellistä siellä oli. Rouva Newgate lähestyi heitä ja pysähtyi aivan heidän eteensä. Kapteeni Knight kumarsi hänelle mitä kohteliaimmin, Jack ei. Rouva Newgate katsoi heitä molempia vuoronperään, aivan kuin arvioiden, kumman hän kelpuuttaisi tai kumpi olisi kiinnostavampi. Kapteeni tajusi säikähtäen, että hän ei ollutkaan ainoa sopivan ikäinen mies laivalla miehistöään lukuun ottamatta. Tuskin Virginia Newgate alkaisi katsella sillä silmällä sentään Elysionin miehistöä, mutta herra Smith ei ollut miehistöä. Vaikka herra Smith olikin jotain, jota kapteeni olisi nimittänyt lähinnä koristeelliseksi kaikkine killuttimineen, kultahampaineen ja maalattuine silmineen, ei ollut epäilystäkään, etteikö hän katsellut rouva Newgatea tavalla, jolla mies yleensä viehättävää naista katseli. Smithin katse oli vähän liiankin rohkea, kulki ylös ja alas rouvan vartaloa, eikä rouva, joka varmasti huomasi katseen, pannut sitä pahakseen. Päinvastoin. Virginia Newgate hyrähti nauruun, joka helisi kuin pienet tiu’ut, lupaavana, kiihottavana. Kapteenille tuli melkein hätä omasta valloituksestaan. Hän ajatteli rouva Newgatea jo omanaan, eikä antaisi Smithin omia tätä.

                      ”Kapteeni Knight”, Virginia Newgate sanoi katsoen kapteeniin päätään kallistaen ja törröttäen huuliaan kuin tahtoisi tulla suudelluksi juuri siinä, kaikkien nähden, ”liittykää toki seuraamme. Rouva Mather kaipaa teitä kovin. Ja minä.”

                      Kapteeni vilkaisi kannella katoksen alla mukavasti istuvaa ryhmää. Rouva Mather vilkutti hänelle ja kun hän ei tehnyt elettäkään vastatakseen tervehdykseen, rouva alkoi innokkaasti viittoilla hänelle molemmin käsin kutsuen häntä lähemmäs. Kapteeni katsoi rouva Newgateen, joka vastasi hänen katseeseensa herttaisella hymyllä, nyökäyttäen päätään kuin sanoakseen, että kapteenin sopi siirtyä saman tien rouva Matherin seuraan. Kapteeni Knight ei ollut hiukkaakaan kiinnostunut rouva Matherista tai tämän tyttärestä, herra de Clercistä puhumattakaan, ja vielä haluttomampi hän oli jättämään rouva Newgatea hetkeksikään kahden Jack Smithin kera. Hänellä ei kuitenkaan ollut muuta vaihtoehtoa; hän ei voinut olla töykeä matkustajille, eikä liioin komentaa rouva Newgatea seuraansa. Hän irvisti mielessään, kumarsi rouva Newgatelle, mulkaisi Jackia pahasti ja poistui heidän seurastaan.

                      ”Miten minä en ole tavannut teitä aiemmin?” Virginia Newgate kysyi Jackilta kapteenin poistuttua kuulomatkan ulkopuolelle, pyöritellen päivänvarjoaan keimailevasti, ympäri ja ympäri.

                      ”Parempi myöhään kuin ei milloinkaan?” Jack sanoi. Hänen oli vaikea pitää katsettaan pois naisen rinnoista, ne olivat aivan liian houkuttelevasti esillä.

                      ”On se ehkä noinkin”, rouva Newgate vastasi ja livautti pienen huvittuneen hymyn. ”Minä olen Virginia Newgate. Meitä ei ole esitelty, mutta voimme varmasti unohtaa muodollisuudet?”

                      ”Minun puolestani”, Jack sanoi ja sai lopultakin silmänsä irti kaula-aukon suloista. ”Minä olen Jack Smith. Palveluksessanne, kaunis rouva.”

                      Virginia Newgate katsoi häneen tarkasti, yllättäen vailla mitään veikistelyä, niin tutkivasti, että Jack tunsi hiukan hämmentyvänsä.

                      ”Ette te ole mikään Jack Smith”, nainen sitten sanoi tyynesti.

                      ”Ai, enkö?”

                      ”Ette suinkaan”, Virginia sanoi nauttien mielessään sanojensa vaikutuksesta. Jos hän oli vielä äsken epäillyt erehtyneensä, nyt hän oli varma siitä, että oli muistanut miehen kasvot oikein. Tai ehkä ei niinkään kasvoja, sillä hän ei ollut koskaan nähnyt tätä näin läheltä aiemmin, mutta tämän piirteet; nuo pitkät hiukset ja niiden ympärille solmittu punainen huivi. Pituus, vartalonmuoto ja vaatetus, joka ei poikennut siitä, minkä hän muisti, takkia ja hattua lukuun ottamatta. Hän oli nähnyt miehen kerran aiemmin, ja se riitti. Hänellä oli erinomainen muisti niin ihmisten kuin asioidenkin suhteen. Kuin norsu, hän ajatteli, minä en unohda mitään. En todellakaan mitään. Tämän miehen nimi ei todellakaan ollut Jack Smith silloin, kun hän tämän oli nähnyt. Ehkä hän ei olisi muistanut näin tarkasti, jos miehestä ei olisi ollut juuri edellisenä iltana puhe. Sattuma, tai ehkä enemmän kuin sattuma? Hän ei uskonut sattumaan eikä kohtaloon, vaan omaan itseensä, mutta tässä hän oli näkevinään kohtalon sormen kosketuksen, niin oudolta tuntui, että Black Pearlin kapteeni, josta he eilen olivat keskustelleet, seisoikin nyt odottamatta hänen edessään.

                      ”Kukahan minä teidän mielestänne olen?” Jack kysyi, kun pystyi hetken hämmennykseltään taas puhumaan. Hän katsoi naista uudelleen päästä jalkoihin, toisella tavoin, sivuuttaen sen tosiseikan, että tämä oli pirun haluttava, yrittäen vain muistaa, oliko ehkä tavannut tämän aiemmin. Ei, taatusti ei ollut; hän olisi muistanut aivan varmasti jos olisi koskaan vaihtanut tämän kanssa aiemmin sanankin.

                      ”Jack Sparrow”, Virginia sanoi ja hillitsi vaivoin halunsa nauraa miehen ilmeelle. Tämä yritti pitää kasvonsa peruslukemilla, mutta hänen silmänsä levisivät ymmyrkäisiksi. ”Joten etunimi sentään meni yksi yhteen.”

                      ”Ja mistähän rouva tuon nimen tähän vetäisi?” Jack kysyi tuntien itsensä avuttomaksi hölmöksi. Turha rypistellä, kun paska on jo housuissa, hän ajatteli.

                      ”Noin vuosi sitten”, Virginia sanoi katsoen merelle, hänen ohitseen, ”Port Royalissa oli oikea seurapiiritapahtuma. Siellä olivat kaikki kuvernööri Swannista ja hänen tyttärestään alkaen, ja sinne lapsenpiikani oli vienyt minun tyttäreni. Kun kuulin siitä, lähdin hakemaan lasta sieltä pois, sillä minusta jonkun merirosvon hirttäjäiset eivät ole sitä huvia, jota minä lapsilleni tarjoaisin. Silloin minä näin teidät, Jack Sparrow. Seisoitte siellä hirttolavalla ihmisten yläpuolella ja kätenne olivat sidotut. Minä muistan teidät kyllä, vaikka silloin minulla oli tärkeämpääkin tekemistä kuin töllistellä hirttolavalle”, Virginia katsoi häneen ja hymyili, ”Sanomattakin selvää, että erotin lapsenpiian välittömästi. Vein lapseni kotiin siitä paikasta, enkä jäänyt katsomaan, mitä teille tapahtui. Tietenkin kuulin siitä jälkeenpäin.”

                      ”Minusta tuntuu, että sekoitatte minut johonkin toiseen henkilöön”, Jack sanoi ja ajatteli erehtyneensä täysin Virginia Newgaten suhteen. Tämä hymyili hänelle edelleen, mutta hymyssä ei ollut enää mitään keimailevaa tai viettelevää; se oli pikemminkin äidillinen, suorastaan moittiva. Virginia sulki päivänvarjonsa ja tökkäsi sen kärjellä hyvin kevyesti hänen vasemman kätensä rannetta.

                      ”Jos kääritte hihanne”, hän sanoi, siirsi sitten päivänvarjon osoittamaan hänen oikeaa rannettaan, ”ei, anteeksi, erehdyin kädestä. Jos kääritte hihaanne hiukan ylöspäin, tiedämme molemmat, etten sekoita teitä kehenkään toiseen.”

                      Jack piilotti oikean kätensä selkänsä taakse.

                      ”Hyvä on”, hän myönsi. Virginia avasi uudelleen päivänvarjonsa, nosti sen suojakseen auringonpaistetta vasten ja alkoi jälleen leikitellä sillä pyörittäen sitä ympäri. ”Saanko udella, mihin aiotte käyttää tätä tietoa?”

                      ”Käyttää?” Virginia kysyi ja katsoi edessään seisovaa miestä. Jack Sparrow, todellakin. Black Pearlin kapteeni, yksi etsityimmistä rikollisista koko Karibialla. Hän tunsi naurun hyrisevän sisällään ajatellessaan, mitä kapteeni ja muut matkustajat olisivat sanoneet, jos olisivat tienneet, että tuo lähivesien kauhu oli tällä samalla laivalla, hyvin harmittoman oloisena. Harmittoman ja oudolla tavalla puoleensavetävän. ”Pitäisikö minun jotenkin käyttää hyväkseni sitä?”

                      ”Ettekö muka mieti kuumeisesti, miten voisitte hyötyä siitä, että tiedätte, kuka minä olen?”

                      ”Itse asiassa en”, Virginia sanoi ja katsoi Jackia alhaalta ylöspäin yhtä julkeasti kuin tämä oli vähän aikaisemmin katsonut häntä ja pitäen näkemästään sitä enemmän mitä tarkemmin hän tätä katseli. ”Juuri nyt olen keskittynyt miettimään, että mitä ihmettä te täällä teette. Pohdin vasta myöhemmin, miten voin hyötyä teistä ja tästä tilanteesta.”

                      ”Rouva Newgate”, Jack sanoi ja virnisti, ”pyydän anteeksi. Minä olen erehtynyt teidän suhteenne täydellisesti. Te ette ole ollenkaan sitä, miltä näytätte.”

                      Virginia nyökkäsi hänelle hyväksyvästi. Ele oli suorastaan majesteettinen.

                      ”Ette ole tekään, herra Sparrow”, hän sanoi. Jack kumartui lähemmäs häntä ja sanoi matalalla äänellä hänen korvaansa:

                      ”Kapteeni Sparrow, meidän kesken.”

                      ”Olkoon niin, kapteeni”, Virginia sanoi nauraen, ”meidän kesken. Olkaa huoleti, salaisuutenne pysyy minun takanani. Vaikenen kuin muuri.”

                      ”Toivottavasti. Minulla ei tällä hetkellä ole mitään, millä lahjoa tai vaientaa teidät.”

                      ”Eikö muka?” Virginia vakavoitui, mutta jonkinlainen huvittuneisuus jäi väreilemään hänen kasvoilleen. ”Tehän olette merirosvo, kapteeni Sparrow. Eihän teidän tarvitse kuin heittää minut sopivana hetkenä mereen.”

                      ”En minä sentään mikään raakalainen ole”, Jack sanoi, hieman epävarmana siitä, oliko nainen kuinka tosissaan. Hän näki Virginian olan yli kapteeni Knightin ottavan muutaman askeleen heihin päin, aivan kuin aikoisi tulla hakemaan Virginia Newgaten pois hänen luotaan. ”Minusta näyttää, että kapteeni kaipaa seuraanne, rouva.”

                      Virginia kääntyi katsomaan taakseen.

                      ”Niin näyttää”, hän sanoi ja katsoi sitten taas Jackia, ”minun täytyy kai palata tuonne tylsimysten seuraan. Minusta te olette paljon mielenkiintoisempi kuin nuo muut yhteensä.”

                      ”Kapteeni pelkää, että minä vien teidät häneltä”, Jack sanoi. Hän oli ehtinyt huomata, millä tavoin kapteeni katseli rouva Newgatea; omistajan ilmein ja elkein, ja se huvitti häntä. Olisi hauska ryhtyä valloittamaan jotain, jota kapteeni piti omaisuutenaan. Tosin rouva Newgaten käytös kertoi edelleen, ettei hänessä ollut paljon valloittamista, vaikka tämä oli yllättäen osoittautunutkin ihan muuksi kuin Jack oli ensin kuvitellut. Hymynväre pyyhkiytyi pois Virginian kasvoilta ja hänen leukaperänsä kiristyivät.

                      ”Minä en ole vietävissä kapteeni Knightilta”, hän sanoi äänellä, joka paljasti, että hänen sisällään oli kuohahtanut, ”koska minä en ole kapteeni Knightin, sen enempää kuin kenenkään muunkaan, omaisuutta, tietäkää se, kapteeni Jack Sparrow”, hän käänsi Jackille kiukkuisesti selkänsä, otti muutaman askeleen poispäin, mutta pysähtyi sitten ja kääntyi katsomaan Jackiin. Nyt hänen kasvoillaan väreili taas aavistus hymystä. ”Odotan tapaavani teidät illallisen jälkeen uudelleen, tässä samassa paikassa.”

                      Jack painoi kämmenensä vastakkain ja kumarsi hänelle kevyesti.

                      ”Palveluksessanne, rouva”, hän sanoi.

                      ”Katsokaakin, että olette”, Virginia Newgate sanoi ja poistui hänen luotaan keinuvin, kevyin askelin.

***

                      Virginia tunsi olevansa mitä parhaimmalla tuulella päästyään Jack Sparrow’n typerän kommentin herättämästä hetkellisestä kiukunpuuskasta. Hän jätti Sparrow’n keulaan ja palasi toisten matkustajien seuraan, kuvitellen, ettei hän sen paremmalle tuulelle voisi tullakaan, mutta kapteeni Knightin ilmeen näkeminen kohotti hänen mielialaansa entisestään. Mies katseli häntä kuin taivaasta pudonnutta enkeliä, silmät melkein päästä ulos pullistuen. Virginia odotti uteliaana, työntäisikö tämä kielensä ulos ja alkaisi kuolata. Hänen harmikseen tämä kuitenkin säilytti kohteliaan käytöksensä ja tarjosi hänelle pehmustettua lepotuolia, johon hän voisi mukavasti istahtaa. Virginia harkitsi istumista, mutta päätti sitten jäädä seisomaan säilyttääkseen arvokkuutensa. Hänen korsettinsa oli nyöritetty niin tiukalle, että istuminen ja nouseminen matalalta istuimelta olisi saattanut hänet hyvin epäedulliseen asemaan. Hän olisi luultavasti joutunut ähisemään ja puhkumaan niin, että hän olisi muistuttanut kaikkea muuta kuin taivaasta pudonnutta enkeliä. Hän halusi olla kapteeni Knightin silmissä enkeli, ei se 35-vuotias neljän lapsen äiti, joka oli niin kyllästynyt avioliittoonsa, että haki ilonsa kaikkialta muualta kuin aviovuoteesta. Niin tosin teki hänen aviomiehensäkin.

                      Täydellinen kyllästyminen viiden avioliittovuoden jälkeen. Se oli ollut virhe alunperinkin, mutta siinä tilanteessa hän ei ollut keksinyt mitään parempaakaan. Hän oli ollut leskenä jo useita vuosia ja äkkiä hän oli huomannut olevansa raskaana – mitäpä muuta nainen saattoi tehdä kuin vaatia lapsen isää toimimaan kuten miehen tulikin toimia tuossa tilanteessa, mikäli halusi säilyttää kunniallisuutensa. Samuel oli väittänyt, että hän oli kiristänyt tämän avioliittoon kanssaan lapsella. Mikä naurettava väite, aivan kuin hän olisi yksinään tai ehdoin tahdoin hankkiutunut raskaaksi. Sitä paitsi he olivat olleet rakastuneita toisiinsa silloin, muutaman ohikiitävän hetken ajan. Sen verran, mitä oli tarvittu lapsen alulle saattamiseen. Virginia ajatteli olevansa kohtuuton ajatellessaan tätä avioliittoa virheenä, sillä olihan se tuonut maailmaan suloisen Rosen, puhumattakaan siitä, miten hänen ja lasten asema oli muuttunut. Ei enää ikinä puutetta mistään aineellisesta, ei koskaan. Ei kituuttamista päivästä toiseen, ei vaihtuvia elättäjiä, ei alituista pelkoa siitä, että joku saisi tietää, miten hän yritti haalia päivittäisen elantonsa itselleen ja lapsilleen. Samuel Newgate oli ollut kuin lahja taivaasta, kuten oli heidän lapsensakin. Siitä hyvästä hän jaksoi tässä avioliitossa, jossa se, että heille ei ollut riittänyt Elysionilla erillisiä hyttejä, oli saattanut heidät molemmat raivon partaalle. Samuelin rahoilla koulutettiin hänen kolme poikaansa ja varmistettiin, ettei Rose koskaan joutuisi elämään sitä elämää, jota hän itse oli elänyt.

                      Virginia oli kaunis ja tiesi olevansa sitä. Ei ehkä aivan sillä puhtaalla, klassisella tavalla, jolla hän olisi halunnut olla, mutta tavalla, joka oli aina auttanut hänet pahimman päivän yli. Kauneudesta ei ollut mitään iloa jos sitä ei osannut hyödyntää. Se oli ollut hänen ainoa omaisuutensa, ainoa, mitä hänellä oli ollut omaa. Aivojensa lisäksi. Mutta koska naisella ei saanut aivoja, hän oli käyttänyt aseenaan kauneuttaan saadakseen haluamansa. Viisi vuotta sitten hän oli kuvitellut saaneensa kaiken, mutta nyt hän pystyi myöntämään itselleen, ettei niin ollutkaan käynyt. Ei rakkautta. Ei rakkautta aviomieheltä, eikä kaikilta niiltä muilta miehiltä, joita hän huvikseen vietteli, mutta siinä oli sentään pelin jännitystä, oman aikansa. Hän ei voinut kunnioittaa yhtäkään näistä miehistä, jotka niin helposti lankesivat hänen pieneen peliinsä. Hän ei voinut kuvitellakaan, että hän itse retkahtaisi yhteenkään mieheen niin helposti kuin nämä häneen. Yksikään nainen ei olisi valmis tekemään itsestään narria vain siksi, että mies räpyttäisi silmiään ja muikistelisi suutaan, tai vetäisi korsettinsa niin kireälle, että rinnat ovat vaarassa pullahtaa puvun kaula-aukosta ulos. Voi, naurettava miehinen maailma. Mutta siinä Virginian oli elettävä.

                      Virginia kuunteli puolella korvalla muiden matkustajien jutustelua, mutta kapteenin imartelu meni kokonaan ohi hänen korviensa. Miehellä ei voinut olla mitään sellaista sanottavaa, mitä hän ei olisi jo kuullut muilta miehiltä, tai mitään sellaista annettavaa, mitä muilla ei ollut antaa. Kaikki oli vain tätä peliä, kiihottumista ja kiinnijäämisen riskiä. Samuel varmasti tiesi hänen leikeistään, mutta ei ollut koskaan ottanut niitä puheeksi, koska hän ei ollut koskaan jäänyt niistä kiinni. Kapteenin puheille Virginia hymyili mielestään sopivissa kohdissa, keikisteli ja keimaili asiaa sen kummemmin edes ajattelematta. Häntä huvitti nähdä kuinka kapteeni kuumeni melkein silmissä niin, että ihme, etteivät muut huomanneet mitään. Tai ehkä huomasivatkin. Muutaman kerran melkein näkymättömäksi nujerrettu neiti Mather katsoi kummastuneena kapteeniin, aivan kuin olisi viattomuudessaan ymmärtänyt enemmän kuin hänen äitinsä ja herra le Clerc.

                      Jack Sparrow seisoi edelleen Elysionin keulassa, katsellen merelle. Virginia ei voinut olla vilkaisematta muutaman kerran häneen, nähdäkseen vieläkö hän oli siellä. Black Pearlin kapteeni, hirrestä paennut merirosvo. Kiehtovaa ja kiihottavaa, Virginia ajatteli. Hän ei koskaan ollutkaan maannut merirosvon kanssa, ja nyt kun siihen olisi tilaisuus, hän huomasi, että mies ei kiinnostanut häntä ainoastaan miehenä vaan myös jonain muuna. Hän tunsi itsensä kiihkeän iloiseksi, tunnistettuaan miehen ja ajatteli, että kapteeni Jack Sparrow ei ollut mies, vaan seikkailu. Suloinen seikkailu, joka odotti häntä ja vain häntä. Hän ei tiennyt, mistä moinen naurettava ajatus hänen päähänsä tuli, mutta siellä se vain olla jökötti, eikä suostunut poistumaan, vaikka hän kuinka vakuutti, että Jack Sparrow olisi luultavasti samanlainen pettymys kuin kaikki muutkin miehet, ja lisäksi epäsiisti moukka.

                      Virginia naurahti itsekseen helisevää naurua. Hän tunsi itsensä hupsuksi pikkutytöksi, joka haaveilee satuprinssistä, tai ehkä ei niinkään prinssistä – hän uskoi ikävystyvänsä kuoliaaksi prinssin rinnalla – vaan hurmaavasta ryöväristä. Merirosvosta. Ah, minä olen todella tympääntynyt kaikkeen, hän ajatteli ja äännähti jotain vastaukseksi kapteeni Knightille, joka sanoi hänelle jälleen jotain, mikä meni ohi hänen korviensa. Kapteeni ilmeisesti kuvitteli hänen hyrisevän naurusta tämän jutuille. Mikä tylsimys. Virginia käänsi selkänsä hänelle ärsyyntyneenä, otti muutaman askeleen Rebekka Matheria kohti, miehen seuratessa häntä kuin olisi liimaantunut häneen kiinni. Tämä tietenkin oli haittapuoli näissä pikku leikeissä; joskus miehistä ei yksinkertaisesti päässyt irti. Virginia muisti, mitä oli sanonut kapteeni Sparrow’lle mereen heittämisestä – kyllä, joskus olisi suuri helpotus, kun voisi vain alkaa heitellä hankalia ihmisiä mereen. Samuel menisi ensimmäisenä ja sitten hän olisi rikas leski, samassa onnellisessa asemassa kuin Catherine Parkins, jolla ei ollut vaivoinaan enää muita kuin kuulemma järkiparkansa kadottanut tytärpuolensa. No niin, nyt häntä alkoi taas naurattaa ja idiootti kapteeni Knight hymyili kuin olisi yhtä mieletön kuin Anna Parkinsin sanottiin olevan. Hyvä luoja sentään. Hän heittäisi sittenkin ensimmäisenä mereen kapteeni Knightin.

                      ”Jaloitelkaa minun kanssani hetki, neiti Mather”, Virginia sanoi Rebekka Matherille, joka vilkaisi arasti häneen ja sitten vielä aremmin äitiään. Rouva Mather väänsi naamansa pahaan irvistykseen, jonka tarkoitus oli kertoa, mitä mieltä hän oli rouva Virginia Newgatesta. Virginiaa se ei haitannut. Hän tiesi olevansa rahvaanomainen pukuineen ja koruineen, mutta miksi hän ei olisi nauttinut omaisuudestaan, kun hänellä kerran sitä oli? Rebekka Mather-rassukka saisi tyytyä vain unelmoimaan siitä, mitä hänen äitinsä niin kopein ilmein silmäili.

                      ”Voinko, äiti?” Rebekka kysyi hiljaisella äänellä. Rouva Mather mietti hetken ja myöntyi. Virginia Newgate oli epämääräinen, mutta hänen miehensä oli henkilö, jota ei kannattanut loukata loukkaamalla hänen vaimoaan. Virginia tarttui tyttöä käsipuolesta ja veti tämän mukaansa. Kapteeni Knight tajusi, ettei hänen seuraansa nyt kaivattu ja jäi katsomaan typertyneenä ja hämillisenä naisten perään.

 

***

                      Illallisella Virginia tunsi taas jaksavansa pelehtiä kapteenin kanssa oikein sydämensä kyllyydestä. Hän rakasti tätä peliä; nähdä kapteenin menevän yhä pahemmin sekaisin hänen silmistään, suustaan, kasvoistaan ja rinnoistaan. Sekaisin hänestä. Yhtä kiihottavaa oli leikkiä tätä leikkiä, kun Samuel istui hänen vieressään, kiehuen kiukusta, koska tiesi, mitä tapahtui, mutta ei voinut todistaa sitä mitenkään. Virginia vilkaisi häneen aina välillä ja hänen mielessään vilahti häivähdys kaipauksesta. Kyllä; he todella olivat olleet rakastuneita silloin, muutaman viikon ajan. Mihin se kaikki oli kadonnut ja niin pian?

                      Illallisen jälkeen Virginia pyysi sievästi anteeksi muulta seurueelta; hän tarvitsi hiukan raitista ilmaa ja viivähtäisi hetken kannella.

                      ”Yksin”, hän sanoi painokkaasti, kun näki kapteeni Knightin liikahtavan häntä kohti ja avaavan suunsa. Hän näki miehestä, että tämä kuvitteli jo vaikka mitä ja aikoi tarjoutua hänen seurakseen.

                      ”Mutta, kultaseni, onkohan se ihan järkevää?” rouva le Clerc sanoi hänelle ystävällisesti. ”Tai turvallista? Liikkua yksin, kun laivalla on …”

                      ”Minun laivallani ei ole mitään, mikä estäisi liikkumasta kannella yksinkin vaikka keskellä yötä”, kapteeni Knight keskeytti hänen, selvästi tuohtuneena. ”Elysion on kunniallinen laiva ja takaan, ettei täällä ole mitään tai ketään, joka uhkaisi teidän kenenkään turvallisuutta.”

                      Rouva la Clerc katsoi häneen närkästyneenä siitä, ettei ollut saanut sanoa sanottavaansa loppuun. Tosin kapteeni oli vastannut siihen, mitä hän oli ollut aikeissa kysyä, joten sama se. Sitä paitsi, jos rouva Newgate oli kyllin hölmö liikkumaan yksin laivalla, karkeiden merimiesten töllistellä hänen koketeeraamistaan, niin se oli kai rouvan itsensä asia.

                      ”Minä tiedän sen, kapteeni”, Virginia sanoi melkein kehräten, ”uskon ehdottomasti teitä, kun sanotte noin. Siispä, anteeksi poistumiseni.”

                      Kapteeni kumarsi hänelle, samoin herra le Clerc. Samuel tuhahti ja kumosi kurkkuunsa lasillisen konjakkia yhdellä huikalla. Virginian teki mieli ottaa lasi hänen kädestään, survoa se hänen suuhunsa ja lyödä se sitten tuhansiksi pieniksi pirstaleiksi. Äkkiä hänestä tuntui, että jos hän ei vielä äsken ollut varma siitä, aikoiko hän vietellä paitsi Jack Sparrow’n niin myös Peter Knightin, niin nyt hän oli.

                      Kapteeni Sparrow ei ollut kannella. Virginia ravisti päätään hämmästyksestä, kuin selvittääkseen näkökenttäänsä nähdessään laivan keulan aivan tyhjänä lyhtyjen valossa. Mies ei ollut tullut? Millainen mies jättää tulematta silloin, kun hän nimenomaan pyytää? Hän käveli kuitenkin laivan keulaan, katseli ympärilleen ja unohti kokonaan, ettei hänen pitänyt käyttäytyä niin kuin hän juuri sillä hetkellä teki; harppoi miesmäisesti edestakaisin ja kurtisti otsaansa, suu tiukkana viivana. Tosin, eihän kukaan ollut näkemässä, kun hän heitti julkisen roolinsa sivuun ja oli se Virginia, pelkkä Virginia, vailla mitään muuta nimeä. Se Virginia, jonka hän oli piilottanut korujensa, korsettinsa ja kalliiden kankaiden alle. Hittolainen, mies ei todellakaan ollut tullut.

                      Hän ei nähnyt mitään syytä jäädä yksin kannelle ja lähti kiukkuisena takaisin kohti laivan peräosaa ja kapteenin hyttiä. Oli kai pakko jatkaa pelehtimistä kapteenin kanssa, tai yhtä hyvin hän voisi vetäytyä omaan hyttiinsä nukkumaan, siellä hän saisi olla ainakin yksin, koska Samuel ei missään tapauksessa tulisi ennen kuin olisi verottanut kapteenin konjakkivarastoa raskaalla kädellä. Hän ei kuitenkaan ehtinyt kapteenin hytin ovelle asti, sillä juuri siinä kohdassa, mihin lyhtyjen valot eivät ylettyneet, hänen vyötärönsä ympäri kietoutui jotain, minkä hän tajusi ihmisen käsivarreksi, mutta jota hän pelästyi siitä huolimatta, tukahduttaen vain vaivoin huudahduksen. Hän ei missään tapauksessa ollut säikkyvää tyyppiä eikä tahtonut kiljua kuin mikäkin hienostoruusu. Sydän takoen hän puristautui vasten kapteeni Sparrow’ta, joka kietoi nyt toisenkin kätensä hänen ympärilleen. Miehen silmät olivat ihan hänen silmiensä tasalla ja hämärässä ne näyttivät hyvin tummilta.

                      ”Päästäkää minut irti” Virginia kuiskasi kiukkuisesti tajuttuaan tilanteen.

                      ”Aah, kaunis rouva”, kapteeni Sparrow sanoi hymyillen, ”ette kai te tosissanne kuvitellut, että voitte pyörittää minua aivan miten tahdotte?”

                      Hän kuitenkin päästi Virginian irti, joka otti pienen askeleen taaksepäin.

                      ”Hemmetti”, Virginia sanoi, ”säikäytitte minut.”

                      ”Hemmetti?” Jack kysyi. ”Sanoitteko te todella ’hemmetti’? En olisi alkuun kuvitellut, että edes tunnette tuollaisia sanoja.”

                      ”Olkoon sitten vaikka ’helvetti’ minun puolestani”, Virginia tiuskaisi ja alkoi nauraa, ”tunnen minä senkin sanan ja paljon muitakin.”

                      Jack ei nähnyt häntä kovin selvästi pimeässä, mutta se, miten nainen oli käyttäytynyt äsken, etsiessään häntä laivan keulasta, ei oikeastaan ollut hämmästyttänyt häntä. Hän oli katsellut, kuinka Virginia Newgate oli tullut ulos kapteenin hytistä, keimaileva ja suloinen, mutta kun hän ei ollutkaan ollut siellä, missä nainen oli olettanut hänen olevan, tämä oli muuttunut kuin toiseksi ihmiseksi. Hän ei ollut aivan varma, kumpi hänen edessään nyt seisoi. Sama se, ulkokuori kuitenkin oli ennallaan ja vaikka hän oli alkanut tuntea kasvavaa kiinnostusta siihen, mitä sen alle kätkeytyi, häntä kiinnosti juuri nyt enemmän pinta. Hän ojensi kätensä ja veti naisen uudelleen syliinsä, eikä tämä vastustellut.

                      ”Te ette todellakaan ole sitä, miltä te näytätte”, hän sanoi. Virginia kallisti päätään, ei keimaillen, vaan aivan kuin arvioiden. Hän vain seisoi siinä, antoi kapteenin tiukentaa otettaan hänen vyötäröstään, mutta ei tehnyt elettäkään sen enempää rohkaistakseen kuin estääkseen tätä. Se tuntui oudolta. Yleensä hän tässä tilanteessa voihki ja vääntelehti saadakseen kumppaninsa pään entistäkin sekaisemmaksi. Tosin, piti ottaa huomioon sekin, että vaikka he olivatkin hämärässä nurkkauksessa, he silti olivat Elysionin kannella ja heidät voitaisiin sekä nähdä että kuulla.

                      ”Ja mitä siitä sitten?” Virginia kysyi. ”Surettaako se teitä?”

                      ”Ei”, Jack sanoi. Hän liu’utti toista kättään pitkin Virginian selkää, ylöspäin, kunnes tapasi tämän paljaan niskan. Pehmeä, pehmeä iho, voi miten pehmeä. Hänestä tuntui, että hänen karkeat kätensä repisivät siihen naarmuja jos hän ei olisi varovainen. Virginia valitti hänen kutittavan, joten hän siirsi kätensä uudelleen alemmas, puvun päälle.

                      ”Pidätte minua kai helppona saaliina?” Virginia kysyi.

                      ”Te olette helppo saalis”, Jack sanoi ja liu’utti kättään tällä kertaa alemmas, puristaen toisella kädellään Virginiaa kiinni itseensä aivan kuin estääkseen tätä karkaamasta.

                      ”Päinvastoin”, Virginia sanoi. ”Te olette helppo saalis. Minun ei tarvinnut kuin hiukan keimailla teille, niin te olitte valmis ryhtymään tähän kohtaukseen. Te olette oikea lutka, Jack Sparrow.”

                      ”Oho?” Jack äännähti. Virginia epäröi vielä pienen hetken, mutta pujotti sitten toisen kätensä hänen takkinsa alle ja sitten vielä toisen, tarttuen häntä molemmin käsin vyötäröstä, puristautuen kiinni häneen. Suutelenko vai enkö suutele, hän mietti. Yleensä hän ei piitannut suutelemisesta. Onneksi kapteeni Sparrow ratkaisi asian hänen puolestaan.

                      ”Tuon te ainakin osaatte”, Virginia sanoi peitellen hengästystä äänessään, kun kapteeni vetäytyi hiukan kauemmas hänestä.

                      ”Osaan minä paljon muutakin”, Jack vastasi. Virginian kädet olivat siirtyneet vähän alemmas, puristivat hänen pakaroitaan ja niiden kosketus tuntui hänen selkäytimessään asti.

                      ”Teidän pitää todistaa se minulle.”

                      ”Enemmän kuin mielelläni. Tässä kannellako?”

                      ”Ei tietenkään tässä”, Virginia sanoi ja tunsi hengästyvänsä lisää pelkästä ajatuksesta, että mies jopa saattaisi olla valmis tekemään sen tässä. ”Te kai tunnette laivan paremmin kuin minä ja löydätte paikan, missä meitä ei häiritä.”

                      ”Totta hitossa”, Jack sai sanottua. Hän irrotti otteensa sen verran, että sai tartutuksi Virginian käteen ja lähti sitten vetämään tätä perässään kohti ruumaan. Hän tiesi, että he eivät kulkeneet kannen poikki kenenkään huomaamatta, mutta ei sillä ollut väliä. Miehistö ei piitannut siitä, mitä matkustajat tekivät keskenään, eikä kukaan menisi lavertelemaan asiasta sen enempää kapteenille kuin herra Newgatellekaan.

                      Alas päästyään Jack nosti Virginian syliinsä ja tuuppasi tämän sitten istumaan lähimmän tynnyrin päälle. Muutama soihtu valaisi ruumaa ja he näkivät toisensa paremmin kuin kannella.

                      ”Herra isä teidän kanssanne”, Virginia sai sanottua naurunsa lomasta, kun Jack alkoi haroa hänen hameitaan ylös.

                      ”Häntä ei nyt tarvitse sekoittaa tähän”, Jack sanoi hengästyneesti. Hän tunsi sotkeutuvansa lukuisiin kangaskerroksiin, joilla Virginia oli alavartalonsa verhonnut; samettia, pitsiä, eikä niistä tullut loppua lainkaan. Lopulta hän pääsi perille ja alkoi avata nopeasti housujensa nappeja. Virginia nauroi koko ajan, aidosti iloista ja huvittunutta naurua.

                      ”Ottakaa nyt edes hattu päästänne”, hän sanoi ja otti Jackin hatun, viskaten sen kauemmas. ”Oh!”

                      Hän kietoi jalkansa miehen lantion ympäri kuin saadakseen tämän vielä lähemmäs, tai syvemmälle, etsi tämän huulia omillaan ja hämmästyi omaa käytöstään. Hän todella oli ollut helppo, yksinkertaisesti antautunut ilman tavanomaista tuntikausien kissa ja hiiri-leikkiään. Hän, joka laittoi miehet anomaan ja rukoilemaan joskus kirjaimellisesti polvillaan nähdäkseen edes vilauksen hän sääristään, eikä sittenkään välttämättä antanut yhtään enempää kuin tuon vilauksen, oli jättänyt kaikki leikit sikseen ja suostunut tähän.

                      ”En tiennytkään, että kaipasitte minua näin kovasti, rakas rouva”, Jack sanoi suudelmiensa välissä.

                      ”En minäkään”, Virginia sai vastattua hänelle. Oi luoja oi luoja oi luoja, hänen aivonsa takoivat. Hän ei tajunnut hokevansa tuota ääneen ennen kuin suloinen kipu jossain hänen sisällään kävi niin sietämättömäksi, että hän huusi tajutessaan, ettei se ollut kipua, vaan nautintoa.

                      Jack yritti vaientaa hänen kiljumisensa painamalla huulensa hänen huulilleen ja vetäytyi hänestä eroon vasta sitten, kun hän näytti hieman taintuvan. Voi paskat, hän ajatteli, en ehtinyt vetää sitä ulos. Hänestä tuntui, etteivät hänen jalkansa pitäisi häntä pystyssä juuri nyt, eivät vähään aikaan ja kun Virginia hellitti jalkansa ja kätensä hänen ympäriltään, hän istahti lattialle voipuneena. Virginia veti hameensa alas, mutta jäi yhä istumaan tynnyrin päälle, katsellen häntä alaspäin. Hän ei ollut hämillään omasta käytöksestään, mutta kyseli hiukan ihmeissään itseltään, kenelle hän oikeastaan oli äsken jalkansa levittänyt. Merirosvokapteeni Jack Sparrow, eihän hän tiennyt miehestä yhtään mitään ja silti tämä vaikutti hänestä oudolla tavalla tutulta. Miksi mies yleensä oli jäänyt hänen mieleensä, vaikka hän oli oikeastaan nähnyt tämän vain vilaukselta, kun tätä oltiin hirttämässä? Nuo tummat sotkuiset hiukset kaikkine koristeineen ja niiden ympärille kiedottu punainen huivi, ruskettunut iho ja silmät, joiden katse vangitsi. Suu, jota saattoi kutsua melkein sensuelliksi, viikset ja leuassa keikkuvat kaksi ohutta palmikkoa. Ja kädet, ei merirosvolla pitänyt olla tuollaisia käsiä. Pinttyneen likaiset ne kyllä näyttivät olevan, mutta likakaan ei pystynyt peittämään sitä, kuinka kaunismuotoiset ne olivat. Kaunis, hän ajatteli järjenvastaisesti, kaunis mies.

                      ”Olipa esitys”, hän sanoi lopulta ja nauroi taas. ”Te ette tuhlaa paljon aikaanne naisen lämmittelemiseen. Ettekä koko toimitukseen.”

                      ”Tarvittaessa kyllä”, Jack sanoi ja virnisti, ”mutta tällä kertaa se ei ollut tarpeen. Älä käsitä minua väärin, kultaseni”, hän jatkoi nopeasti huomatessaan, että Virginia oli aikeissa keskeyttää hänet, ”ei se tee sinua minun silmissäni yhtään sen huonommaksi tai paremmaksi. Minä en arvota ihmisiä sen perusteella, kenen kanssa he makaavat tai kuinka monen tai kuinka halukkaasti. Eikä kenenkään kanssa makaaminen liioin ole minun silmissäni mikään rakkaudenosoitus. Se on vain yksinkertaisesti sitä, että ihmiset makaavat toistensa kanssa, koska se on hauskaa ja koska heidän tekee mieli.”

                      ”Meillä on paljon yhteistä”, Virginia sanoi melkein ihastuneena kuulemaansa, ”te olette poikkeuksellinen mies, merirosvo tai ei.”

                      ”Jep, minä olen poikkeuksellinen”, Jack sanoi nyökäyttäen päätään. ”Nostanko sinut alas sieltä?”
                      ”Minä pääsen kyllä itsekin”, Virginia sanoi ja hyppäsi ketterästi alas, suori vähän hameitaan. ”Minä en juuri nyt vedä hennon, mutta viettelevän ruusun rooliani, kuten varmasti olette huomannut, kapteeni.”

                      ”En ole voinut olla huomaamatta”, Jack sanoi. ”Mistä muuten tiesit, että minulla on kädessäni jotain, Virginia?”

                      ”Minä en ole mikään Virginia”, Virginia sanoi hyväntahtoisesti, ”olen teille edelleen rouva Newgate. Tuo äskeinen ei tee meistä vielä mitään sydänystäviä.”

                      ”Sopii minulle – rouva Newgate”, Jack sanoi painottaen nimeä hiukan ivallisesti. Hän ei tarkoittanut sitä varsinaisesti ivaksi, mutta ei silti voinut olla heittämättä pientä piikkiä osoittaakseen, miten turhaa hänestä oli teititellä naista kiihkeän pikapanon jälkeen. ”Mistä tiesitte minun kädestäni?”

                      Virginia sulki silmänsä muistaakseen paremmin. Hän sai kuvana silmiensä eteen julisteen, jonka Samuel oli tuonut kotiin ja viskannut vihaisesti hänen eteensä sen jälkeen, kun he olivat saaneet kuulla hollantilaisen kauppalaivan upottamisesta. Etsintäkuulutus Jack Sparrow’sta kaikkine tuntomerkkeineen.

                      ”… oikeassa ranteessa polttomerkitty P-kirjain”, Virginia siteerasi, ”sekä sen yläpuolella tatuointi, missä varpunen, aurinko ja meri. Olette merkitty mies, kapteeni Sparrow. Haluttu mies, päästänne on luvattu palkkio.”

                      ”Niin kuulemma”, Jack mutisi. Hän kurottautui ottamaan hattunsa lattialta ja ponnistautui sitten jaloilleen. He katselivat Virginian kanssa toisiaan, hyväksyvästi, kuin kaksi liittolaista. ”Onhan tämä selvää teille? Tämä kaikki?”

                      ”On”, Virginia sanoi ja kurottautui suutelemaan häntä kevyesti huulille, otti hänen hattunsa ja painoi sen hänen päähänsä. ”Minä en ala leikkimään rakastunutta naista, jos te lupaatte kunnioittaa sitä tosiseikkaa, etten minä ole sellainen.”

                      ”Minä voisin vaikka rakastua teihin”, Jack sanoi virnistäen, ”tarkoitan, että jos yleensä voisin kuvitella rakastuvani johonkin.”

                      ”Ettekö te sitten voi?” Virginia kysyi, vaikka tiesikin vastauksen. Hän olisi vastannut itsekin samalla tavoin. Jack pudisti päätään.

                      ”En koskaan”, hän sanoi, nostaen kätensä ja sivellen hellästi Virginian leukaa ja huulia, ”se nyt ei vain ole minua varten.”

                      Virginia alkoi nauraa jälleen. Hänestä tuntui, ettei kukaan muu mies ollut saanut häntä nauramaan niin paljon kuin Jack Sparrow, ja niin aidosti. Hän oli kyllä kikattanut milloin kenenkin tylsimyksen jutuille, mutta hän ei muistanut, milloin olisi nauranut siksi, että hänellä todella oli hauskaa.

                      ”Kuka teidät huolisikaan?” hän sanoi, tietäen, että hänen sanansa voisivat loukata, mutta että kapteeni ei ottaisi niitä loukkauksena, koska ne eivät sellaisiksi olleet tarkoitetut. Hän vain sanoi ääneen yhden totuuden. ”Minusta tuntuu, että te ette missään tapauksessa ole maailman helpoin mies ja aviomiehenä olisitte kertakaikkisen rasittava.”

                      ”Ja siinä olette ehdottoman oikeassa”, Jack myönsi, ”lisäksi unohdatte sen tosiseikan, että aviomiehenä minulta odotettaisiin pitäytymistä vaimossani ja siihen minä en missään tapauksessa ole suostuvainen.”

                      ”Te todella olette harvinainen mies”, Virginia sanoi, ”rehellinen.”

                      Jack tuhahti ja ojensi ritarillisin elein käsivartensa Virginialle, joka tarttui siihen.

                      ”Rehellinen? Minä?” hän kysyi. ”Erään henkilön mukaan olen niin kiero, etten erota itsekään enää omia valheitani totuudesta.”

                      ”No, ehkä hän tuntee teidät paremmin kuin minä?” Virginia ehdotti. ”Mennään, kapteeni. Minun pitänee palata muiden pariin.”

                      ”Ehkä niin”, Jack sanoi ja hänen hyvä tuulensa oli äkkiä tiessään. Hemmetin Norrington. Mitä hän muka minusta tietää, hän ajatteli, ei yhtään mitään.