KAHDEKSAN ARKULLISTA KULTAA - Luku 2

Kieltämättä Jack Sparrow oli omituinen, ja hän tiesi sen itsekin. Mutta se ei ollut haitannut häntä tähänkään asti, eikä haittaisi jatkossakaan. Hän tiesi myös erinomaisesti, ettei hän suinkaan ollut niin yksinkertainen kuin hänen luultiin olevan, eikä häntä liioin haitannut, että kaikki eivät sitä tienneet. Asia sopi hänelle juuri sellaisenaan.

Hän laskeutui alakertaan, eikä pitänyt mitään kiirettä matkallaan ruokasaliin. Hänellä oli jonkinlainen muistikuva siitä, mistä päin saattaisi ruokasalin löytää, mutta päätti silti eksyä muutaman kerran sitä etsiessään ja silmäillä ympärilleen, kun siihen nyt oli tilaisuus. Kun hän sitten katsoi parhaaksi ilmestyä ruokasaliin ja pysähtyi sen oviaukkoon antaakseen kaikille aikaa varmasti huomata hänet, hän näki koko perheen istuvan pöydän ääressä, enemmän tai vähemmän yrmein ilmein, katseet kohdistettuina häneen. Herra Parkins, talon isäntä, arvokkaasti ikääntynyt herra, koko olemus huokuen sellaisen miehen voimaa, joka oli tottunut käskemään ja näyttäen juuri siltä mitä olikin, varakkaalta liikemieheltä sinisessä puvussaan, hiukset moitteettomasti puuteroituina ja niskaan solmittuina. Hänen vaimonsa, viileine, kalpeine kasvoineen, joita kehystivät miltei mustat hiukset ja joissa tummien varjojen reunustamat siniset silmät katsoivat häneen tutkimattomin ilmein. Nainen on todella kaunis, Jack ajatteli ihaillen ja antoi katseensa viivähtää melko kauan rouva Parkinsin kasvoilla, kaulalla ja povella. Tytär sen sijaan oli paljon arkipäiväisemmän näköinen eikä muistuttanut äitiään juurikaan. Vain ehkä suussa tai kasvojen muodossa oli jotain samaa. Muutoin nuori nainen oli varsin raskastekoinen, kuten isänsä, melkeinpä roteva. Ja vielä pöydässä istui Charles, joka oli helppo huomata olevan sukua rouva Parkinsille, samanlaiset piirteet, jotka toivat epämääräisesti mieleen vanhat kreikkalaiset tarut. Herra Parkins näytti siltä kuin olisi ollut koko ajan raivokohtauksen partaalla, mutta hänen lankonsa kasvoilla karehti pidätelty nauru. Mies näytti niin iloiselta, että Jack ei voinut olla vastaamatta tämän hymyyn. Hän toivotti kaikille hyvät huomenet ja asteli keinahdellen pöydän ääreen, tervehtien vielä uudemman kerran rouva Parkinsia suutelemalla tätä kädelle ja saaden vastaukseksi kohteliaan nyökkäyksen. Sitten hän yritti tarttua Annan käteen, mutta tämä laski nopeasti sen syliinsä ja piilotti lautasliinansa alle. Jack ei antanut sen häiritä, vaan rojahti istumaan vapaaseen tuoliin tytön vierelle. Anna tuijotti hänen märkää paitaansa paheksuvan näköisenä, mutta käänsi nopeasti päänsä pois tajutessaan, että Jack oli huomannut hänen tuijotuksensa.

"No niin, juhlat on nyt juhlittu", Jack sanoi kouraisten lähimmältä tarjoiluastialta pari tuoretta sämpylää, "ja kun tässä on ensin vähän einestetty, onkin kai sitten korkea aika puhua siitä, miksi minä täällä oikeastaan olen."

Hän katsoi Parkinsiin pää kallellaan ja haukkasi sämpylästä sekä nyökkäsi palvelijattarelle, joka tuli kaatamaan hänelle kahvia. Parkins katsoi takaisin, eikä sanonut heti mitään. Jack kuulosteli hetken oloaan ja kun sämpylä tuntui pysyvän hänen sisuksissaan, hän haukkasi toisen palan. Hän haki katseellaan jotain muuta juotavaa kuin kahvin, josta hän ei oikeastaan pitänyt. Aivan kuin hänen ajatuksensa lukien rouva Parkins kaatoi lasiin sitruunalla maustettua kylmää vettä ja ojensi lasin sitten hänelle.

"Se olisi tarkoitus, mikäli teille vain sopii", Parkins sanoi sitten vääntäen suunsa ivalliseen hymyyn. Jack hymähti.

"Miksei sopisi? Olet hommannut minut tänne, etkä varmasti vain siksi, että saisit nähdä minut istumassa hienon pöytänne ääressä viehättävän tyttären keralla, vai mitä, kaveri?", Jack sanoi työntäen tuolia vähän kauemmas pöydästä, jotta sai heitettyä säärensä toisen yli ja nojattua mukavasti tuolin selkänojaa vasten. Päänsärky jyskytti hänen ohimoissaan, mutta hän päätti olla huomaamatta sitä, "Sinä olet kaipaillut minua jo pitemmän aikaa ja jättänyt minulle useita viestejä eri satamiin."

"Juuri nyt ihmettelen, miksi", Parkins mutisi liki loukkaantuneena tuttavallisesta tavasta, jolla mies häntä puhutteli. Jack naurahti heilautten päänsä taaksepäin niin että helmet niin hänen hiuksissaan kilahtelivat. Charles katsoi parhaaksi puuttua puheeseen ennen kuin tilanne luisuisi kokonaan hallinnasta. Hän oli nähnyt Parkinsin raivostuvan muutaman kerran, eikä se ollut kaukana nytkään. Se taas ei olisi sopinut hänen suunnitelmiinsa ollenkaan.

"Teitä oli todella vaikea tavoittaa, kapteeni Sparrow", hän sanoi, "minä olin niiden viestien takana ja olin jo melkein luopunut toivosta, että yksikään tavoittaisi teitä mistään. Hetken jo kuvittelin, ettei teitä ole olemassakaan."

"No, olen minä olemassa, kuten näkyy", Jack sanoi viittoillen molemmilla käsillään rintaansa kohti, "mutta minulla ei vain ole viime aikoina ollut mitään tähdellistä asiaa tännepäin. Merta riittää, eikä varsinkaan Port Royal ole niitä satamia, joissa nykyisin viihtyisin."

"Ei varmaan", Parkins sanoi tavoitellen Jackin äänensävyä puheeseensa, "Taidatte pakoilla lakia, vai mitä, kapteeni? Erehdynkö?"

"En minä sitä nyt ihan noinkaan sanoisi", Jack sanoi osoittaen sämpylällään isäntäänsä, "ette vain osannut jättää minulle viestiä siihen ainoaan satamaan, mistä se olisi tavoittanut minut varmasti."

"Ja mikähän satama se on?" Parkins kysyi.

"Tortuga."

"Oh", Anna vingahti.

"Älkää huoliko neiti", Jack sanoi hänelle kumartuen häntä kohti, Annan mielestä aivan liian lähelle, melkein kuin tämä olisi aikeissa siirtyä hänen syliinsä, "Tortugan maine on suuresti liioiteltu. Se vain tarjoaa väsyneelle merimiehelle levon ja kaiken muunkin, mitä hän kaivata saattaa. Moni muu satama tarjoaa saman, mutta niissä on tapana esittää matkalaiselle liikaa hankalia kysymyksiä… ja minä en aina ole innokas vastailemaan niihin kysymyksiin."

Anna nousi kiivain liikkein, paiskasi lautasliinansa lattialle ja poistui huoneesta. Jack katsoi hänen menoaan ja tunki lopun sämpylän suuhunsa. Parkins harkitsi hetken tyttärensä kutsumista takaisin, mutta päätti sitten olla tekemättä niin. Annan läsnäololla tuskin oli enää mitään merkitystä, eikä kapteeni tuntunut ymmärtävän lainkaan tytön loukkaavaa käytöstä.

"Asiaan, siis?" Jack sanoi epäselvästi suu leipää täynnä. Parkins epäröi. Hän huomasi kapteenin vilkuilevan Catherinea vähän väliä.

"Tarvitsemme jonkun tekemään yhden matkan", Charles sanoi vilkaisten Parkinsiin samalla kysyvästi, kun tämä ei näyttänyt halukkaalta puhumaan asiasta mitään. Jack vilkuili molempiin vuoronperään, odottaen. Hän ei ollut tarvinnut kovinkaan montaa hetkeä ymmärtääkseen, kumpi asioista päätti, vaikka Charles olikin edellispäivänä esiintynyt tavalla kuin hän olisi talon isäntä ja asioista vastuussa lankonsa sijasta. Parkinsissa oli jotain käskevää, jota Charlesissa ei ollut. Jo tavasta, jolla nämä kaksi suhtautuivat toisiinsa, Jack huomasi, kummalla oli kaikki valta ja päätöksenteko takanaan. Hän ei pannut suurtakaan painoa sille, mitä Charles oli hänelle edellispäivänä puhunut, vain se merkitsi, mitä tänään puhuttaisiin, hänen ja Parkinsin välillä. Tosin Charles vaikutti tyypiltä, joka kannatti kaikesta huolimatta ottaa huomioon. Ehkä hän ei päättänyt asioista, mutta hänellä silti saattoi olla tietoa, jota Jack tarvitsi. Hänen kokemuksensa mukaan ne miehet, jotka hänen palveluksiaan tarvitsivat, eivät koskaan olleet kovin halukkaita kertomaan hänelle sitä kaikkea, jonka hän halusi tietää.

"Matkan minne?" Jack kysyi, kun kukaan ei suostunut tarkentamaan, osoittaen sanansa Parkinsille, joka viimein näytti päättäneen luottaa häneen, ainakin sen verran, että suostui kertomaan mistä oli kyse, sillä vielä hetken hiljaisuuden jälkeen hän sanoi:

"Matkan New Yorkiin… maksan hyvin nopeasta aluksesta ja kapteenista, jonka voin luottaa toimittavan minun lastini perille."

"Sitten valitsit väärän miehen, kaveri", Jack sanoi, "Tajuat varmaan, ettet voi olla varma, voitko luottaa minuun?"

Parkins häkeltyi ja unohti hetkeksi, mitä oli aikonut sanoa. Jack ei näyttänyt huomaavaan, vaan oli keskittynyt lappamaan kahviinsa sokeria, sirotellen sitä varsin paljon myös pöydälle. Parkinsista näytti siltä kuin kapteenin kädet olisivat hieman vapisseet. Sitten hän nosti katseensa ja katsoi Parkinsia suoraan silmiin näyttäen viattomalta kuin pyhäkoulupoika, jos ei ottanut huomioon hänen poikkeavaa ulkonäköään helmineen, silmineen kaikkineen.

"Ei… en voi olla varma", Parkins sanoi sitten hitaasti, "Toisaalta, voinko olla varma kenestäkään muustakaan? Olen kuitenkin kuullut teitä mainittavan luotettavaksi ja kuten sanoin, maksan hyvin ja odotan saavani rahoilleni kunnon vastineen."

"Raha kuulostaa minun korvissani aina yhtä houkuttelevalta", Jack vastasi "vaikka toisaalta, se ei minun kohdallani ole ainoa houkutin. Saan sitä halutessani huomattavasti vaivattomamminkin kuin kuljettelemalla jonkun kunniallisen" Jack painotti sanaa kunniallinen, "kauppiaan tavaroita pitkin maailman meriä."

"Joten...?" Parkins kysyi. Tilanne alkoi käydä hänestä kiinnostavammaksi. Hän ei ollut niin yksinkertainen, etteikö olisi alkanut oivaltaa, mitä kapteenin käytöksen alla piili. Olisin typerä, jos pitäisin häntä typeränä, hän ajatteli. Omituinen ja ärsyttävä, kyllä, mutta olisi erehdys aliarvioida hänet. Jack katsoi häneen pitkin nenänvarttaan, jotenkin ilkikurinen ilme kasvoillaan.

"Huvin vuoksi", hän sanoi, "Vaihtelun, seikkailun, nimitä sitä miten haluat. Maineen vuoksi. Jos olet minulle reilu, minä olen sinulle reilu. Tosin, otan tietenkin myös maksuni."

"Selvä!" Parkins sanoi ja nousi äkisti, tuoli kolisten. Hänen vaimonsa, joka oli huomannut kapteenin mielenkiinnon ja oli siksi hiukan hämmentyneenä vain keskittynyt aamiaiseensa, säikähti ääntä ja hätkähti, "Tästä eteenpäin puhumme kahden kesken, olkaa hyvä, seuratkaa minua."

"Mutta … mutta minä en ole vielä syönyt."

"Eliah", Charles sanoi moittivasti ja nousi pystyyn hänkin, Jackin ja rouva Parkinsin jäädessä istumaan. Rouva Parkins vilkaisi nopeasti kapteeniin joka vastasi hänen katseeseensa silmissään iloinen katse. "Et voi sulkea minua tämän ulkopuolelle!"

"Miksen voi? Tietenkin voin. Kapteeni? Siirrymme työhuoneeseeni."

Jack vääntäytyi pystyyn kiroten mielessään päänsärkyään. Hän oli paljon mieluummin jäänyt pöytään, syömään aamiaisensa kaikessa rauhassa ja ehkä vaihtamaan muutaman sanan rouvan kanssa, joka näytti muuttuvan koko ajan kauniimmaksi, mitä intensiivisemmin häntä tuijotti, mutta tyytyi nyt vain kaappaamaan mukaansa vadillisen hedelmiä, ja seuraamaan isäntäänsä. Rouva Parkins ja hänen veljensä jäivät katsomaan heidän peräänsä. Charles kirosi ääneen ja paiskasi lautasliinan kädestään lattialle ja polki sitä jaloillaan. Catherine katsoi häneen hämmästyneen näköisenä.

"Lopeta tuo", hän sanoi sitten, "Olet naurettava."

"Miksi hän tekee noin?" Charles kysyi hengästyneesti, omasta kiukunpurkauksestaan hiukan nolona, "Työntää minut syrjään? Minulla ei ole mitään sananvaltaa mihinkään, minulle ei kerrota mitään ja jos saan jotain tehdäkseni, hän jättää minun tehtäväkseni kaikki ikävät hommat."

"Mitä väliä sillä on?" Catherine vastasi ja nosti lautasliinan lattialta, taitteli sen ja laittoi pöydälle, "Olisit iloinen siitä, mitä hän antaa sinun tehdä. Vai missä kuvittelisit nyt olevasi ilman häntä?"

"Ainakin sinä olisit onnellisempi ilman häntä."

"Älä sano noin!" Catherine huudahti, "Olen velkaa hänelle melkein elämäni!"

"Mitä sinä muka hänelle olet velkaa? Päinvastoin, hän on meille velkaa siksi, että hän riisti Charlotten elämän. Aiotko antaa hänen tehdä saman sinulle?"

"Kauheita sanoja, Charles! Minä en halua keskustella tästä yhtään enempää."

"Et vai? Mutta minäpä haluan!" Charles huusi, harppasi sisarensa viereen ja kumartui tämän puoleen, tarttuen tätä hartioista ja ravistaen niin lujaa, että Catherine sai kyyneleet silmiinsä. Hän ei kuitenkaan päästänyt ääntäkään. "Hän murhasi sisaremme, ajoi isämme vararikkoon ja nyt on meidän vuoromme. Hän pitää minua sylkykuppinaan ja mikä sinä hänelle olet? Charlottan korvike ja silti saat kuulla joka päivä siitä, kuinka et koskaan voi olla kuin Charlotta."

"Tuo ei ole totta, tiedät sen aivan hyvin". Catherine sanoi ja työnsi veljensä kauemmas, jolloin tämä irroitti otteensa hänestä. Puristus oli jättänyt punaiset jäljet hänen iholleen. "Hän rakasti Charlottaa, todella rakasti. Hän ei tappanut Charlottaa, se oli vahinko, onnettomuus. Naiset kuolevat joskus synnytykseen, sille ei voinut kukaan mitään."

"Hänen ei olisi pitänyt hankkiutua siihen tilaan alun perinkään", Charles sanoi ja istuutui raskaati lähimpään tuoliin, samaan, jolta Jack Sparrow oli hetkeä aikaisemmin noussut. Hän nojasi kyynärpäitään vasten pöytää ja painoi päänsä käsiinsä, alistuneesti.

"Miten sen muka voisi välttää?" Catherine kysyi. Typerys, Charles ajatteli, mutta ei sanonut mitään, "Ja mitä isään tulee, hän olisi ollut vararikossa joka tapauksessa. Eliah teki kaikkensa auttaakseen häntä, mutta se oli myöhäistä. Ilman häntä isän viimeiset vuodet olisivat olleet ties millaiset - nyt hän ainakin sai elää sellaista elämää kanssamme, mihin hän oli tottunut. Isäparka."

"Ja Catherine-parka. Maksuksi kaikesta hän otti sinut, Charlottan korvikkeeksi."

"Mitä väliä sillä on?" Catherine kysyi kadottaen hetkeksi tyyneytensä ja hänen kasvoillaan vilahti jokin, jonka Charles oli valmis tulkitsemaan vihaksi, vaikka tuskin se sitä oli. Tuskainen ilme, joka sattui hänen sydämeensä. "Missä minä olisin ilman häntä? Tai vielä tärkeämpi kysymys, missä sinä olisit? Kun palasit Englannista, mihin olisit palannut ilman Eliahia? Tai ilman minua? Sinulla ei ollut mitään, kaikki oli mennyt."

"Älä muistuta minua siitä, ole kiltti!" Charles sanoi tukahtuneesti. "Tein huonoja kauppoja, minua petettiin, tiedäthän, en ole kovin hyvä…"

"Tiedänhän minä", Catherine ojensi kätensä ja silitti hellästi veljensä poskea. Charles nosti päänsä, tarttui hänen käteensä ja painoi huulensa hänen kämmeneensä, "Minä tiedän sinut ja tunnen sinut. Sinä petät vain itseäsi, jos et pysty tunnustamaan totuutta."

Minun totuuteni on toisenlainen kuin sinun, Charles ajatteli. Ääneen hän sanoi vain:

"Rakastan sinua, sisko. Olet ainoa, mitä minulla on enää jäljellä."

***

Parkins oli lukinnut työhuoneensa oven Jackin jäljestä. Ei mitään tarvetta yhdellekään ylimääräiselle kuulevalle korvalle, varsinkaan Charlesille, jonka Parkins katsoi oman osuutensa jo hoitaneen. Kun alettiin puhua rahasta, oli paras pitää Charlesin typerys niiden keskustelujen ulkopuolella - riitti, että mies oli haaskannut oman omaisuutensa huonoissa kaupoissa ja huonossa seurassa Englannissa viettämiensä vuosien aikana, Parkins aikoi pitää omat rahansa hänen ulottumattomissaan ja olisi mielellään pitänyt vaimonsa ja tyttärensäkin poissa lankonsa vaikutuksen ulottuvilta, mutta ei ikäväkseen katsonut voivansa sitä kuitenkaan tehdä. Olisi oikeastaan ollut järkevintä hankkiutua eroon koko miehestä, mutta olisi herättänyt liikaa kummastusta ja pahoja puheita, jos hän olisi heittänyt tämän ulos talostaan, kun oli kerran tälle kodin tarjonnut. Toisaalta, näin häntä pidettiin jalona ja kunniallisena miehenä, tarjottuaan kodin vaimonsa sukulaisille, eikä sellaisesta maineesta koskaan ainakaan haittaa ollut. Haittaa maineelle sen sijaan olisi ollut, jos joku olisi tiennyt, millaisen miehen hän oli kutsunut luokseen keskustelemaan.

Mikäli tästä nyt mitään keskustelua saisi syntymään. Huoneessa vallitsi hiljaisuus Parkinsin tarkastellessa kapteenia ja harkitessa vielä kerran, aikoiko todella ryhtyä mihinkään tämän kanssa. Jos hän halusi sittenkin perääntyä ja hankkia kapteeni Sparrow'n ja Black Pearlin tilalle jonkun muun, hän saattoi sen vielä tehdä. Hän voisi maksaa kapteenille turhasta matkasta tänne, lähettää miehen pois ja pyytää tätä unohtamaan koko käyntinsä. Toisaalta, aikaa tuhraantuisi varmasti taas kuukausitolkulla ennen kuin uusi mies löytyisi, ja ei ollut sanottu, että ketään parempaa edes löytyisi. Hän kuitenkin oli kuullut Sparrow'sta asioita, joiden perusteella hän oli valintansa tehnyt, eikä hänellä ollut varsinaisesti aihetta epäillä, että hänelle olisi valehdeltu - tai ei ainakaan siihen mennessä ollut moiseen aihetta, ennen kuin oli nähnyt kapteenin omin silmin. Harmi, ettei hän sittenkään ollut itse käynyt Black Pearlilla, sillä Charlesin sanaan laivan kunnosta ei voinut täysin luottaa. Charles ei ymmärtänyt laivoista juuri enempää kuin sisarensa, joka hädin tuskin tunnisti, kumpi oli laivan etupää ja kumpi peräpää. Sinänsä omituista, kun otti huomioon, että heidän isänsä oli ollut… niin, mikä lieneekään ollut, Catherinella ja Charlesilla ei siitä tainnut olla aavistustakaan, eikä heidän sitä enää tarvinnut tietääkään. Parkinsille riitti, että hän tiesi ja aikoi pitää tietonsa omanaan kuten oli pitänyt sen tähänkin asti, salaten sen myös Charlottalta.

Kapteeni näytti unohtaneen isäntänsä läsnäolon ja keskittyi syömään persikkaa, jonka oli valinnut sylissään olevasta hedelmävadista. Hänen maiskutuksensa katkaisi hiljaisuuden silloin tällöin, mutta hänkään ei pyrkinyt sanomaan mitään, odotti vain, että hänen isäntänsä saisi aikaan päätöksensä. Hän huomasi Parkinsin ajattelevan niin kiivaasti, ettei olisi hämmästynyt, vaikka tältä olisi savu alkanut korvista nousta. Mielikuva huvitti häntä ja hän naurahti itsekseen. Parkins silmäsi häneen kummastuneena. Että osaa olla ärsyttävä tyyppi, hän ajatteli katsellessaan Jackia, joka sylkäisi persikan kiven suustaan lattialle ja valitsi vadilta uuden hedelmän, jälleen persikan.

"Laivanne on kuulemma nopea", Parkins lopulta sanoi toteavasti, saadakseen keskustelun käyntiin. Se tietty ovela häivähdys, jonka hän oli muutaman kerran tavoittanut kapteenin katseessa, sai hänet tekemään päätöksensä.

"Jep", Jack vastasi ja Parkins huomasi, kuinka persikan mehu valui pitkin hänen hänen rannettaan, Jack huomasi sen itsekin ja nuolaisi nopeasti mehupisarat suuhunsa kielellään, "Nopeampaa ja parempaa ei näiltä vesiltä löydä. Mitä merkitystä sillä on sinulle? Pakenet jotain?"

"Ei… en varsinaisesti. Haluan vain pitää niin sanotusti matalaa profiilia - ja varmistaa sen, että lastini pääsee turvallisesti ja huomaamattomasti sinne minne pitääkin."

"Voin minä siihen osaltani vaikuttaa, mutta en tietenkään voi luvata varmaksi mitään. Eikä minulla ole antaa mitään muita vakuuksia kuin oma sanani, etten häivy lastisi kanssa. Tosin, voithan kysyä minusta vaikka siltä… siltä keneltä sinä oikeastaan sait minun nimeni?"

"Van Der Berg", Parkin sanoi, "Moses van der Berg".

"Juuri hän. Olen vienyt hänen lastinsa perille aina viimeistä arkkua myöten, enkö ole? Tai sitten on se tyyppi, jolla on jonkun elukan nimi… Wolf-jotain, kysy häneltä, onko kapteeni Jack Sparrow ollut luotettava. Jos minun sanani ja heidän sanansa eivät riitä, en osaa vakuuttaa sinua millään muulla tavoin."

"Niiden on kai pakko riittää."

"Mitä minun siis pitää kuljettaa?" Jack kysyi.

"Kultaa."

"Kultaa?"

"Kahdeksan arkullista kultaa. Ja ohessa joitakin ihan tavallisia tavaroita, kuten tupakkaa ja sellaista."

"Toivottavasti se kultakin on ihan tavallista kultaa?"

"Tavallista… miten niin tavallista? Totta kai se on ihan tavallista kultaa."

"Ajattelin vain", Jack sanoi ja sinkautti uuden persikankiven etusormellaan peukalonsa päältä, hänen tarkoituksensa oli heittää se lattialle, mutta se osui pöytään, pompahti siitä ja osui Parkinsin vasempaan hihaan, "Minulla on ikäviä kokemuksia kullasta, joka ei ollut ihan tavallista. Mutta tämä on tavallista, selvä. Miksi se pitää viedä huomaamattomasti New Yorkiin? Jos se on sinun kultaasi, voisit kai kuljettaa sen omalla laivallasi? Tai palkata jonkun muun kuin minut, jonkun jonka tunnet?"

"Sovitaanko näin, kapteeni, että se on asioita, joita teidän ei tarvitse tietää?" Parkins sanoi ja tuijotti inhoten hihaansa jäänyttä märkää tahraa, "Maksan hyvin kuljetuksesta ja siitä, että tämän enempää kysymyksiä ei esitetä… Ja voisitteko - voisitteko mitenkään! - olla viskomatta niitä kiviä lattialle?"

"Eiköhän se onnistu", Jack sanoi ja pyyhki hedelmämehun tahraamaa kättään housuihinsa, valitsi sitten kolmannen persikan sylissään olevasta vadista ja upotti hampaansa pehmeään hedelmään, "Milloin pitäisi lähteä?"

"Mahdollisimman pian. Se onnistuu aikaisintaan ylihuomenna, minun puoleltani… En tietenkään säilytä kultaa täällä; jos lähetän muutaman miehen hakemaan sitä ja jos ja kun haluan toimia huomaamattomasti, haluan, että he tekevät sekä meno- että paluumatkan öiseen aikaan - pääsette lähtemään kahden vuorokauden kuluttua. Sopiiko se teille?"

"Sopii. Entä mikä on minun osuuteni rahallisesti tästä kaikesta?"

Parkins mietti hetken. Hän oli suunnitellut tämän kaiken hyvin tarkkaan, ja moneen kertaan, mutta silloin hän oli kuvitellut saavansa hiukan toisenlaisen kapteenin kuljettamaan kultansa. Vaikka kapteeni Sparrow vaikuttikin tänään huomattavasti selväjärkisemmältä kuin edellisiltana, hän oli edelleenkin vakuuttunut siitä, että mies oli hiukan hullu. Riittää, että toinen meistä on hullu, hän ajatteli, ja se en ole minä - olisin hullu, jos tarjoaisin hänelle yhtään enempää kuin mihin hän hölmöyksissään on valmis tyytymään.

"Viisi prosenttia lastin arvosta", hän sanoi sitten, tarjoten 15 prosenttia vähemmän kuin oli aikonut.

"Ja missähän muodossa minä sen viisitoista prosenttiani saisin?" Jack kysyi pyöritellen puoliksi syötyä persikkaa kädessään, aivan kuin ei osaisi päättää, mistä haukkaisi seuraavaksi.

"Sanoin viisi."

"Kuulin sen, kaveri, mutta viidestä prosentista Black Pearl purjehtii pois ilman sinun kulta-arkkujasi. Kymmenestä voin keskustella, viittätoista voin jo harkita ja sen lisäksi tarvitsen yhtä sun toista matkaa varten, sinä kustannat tarvitsemani."

"Kuten?"

"Ruokaa, juomaa… aseita, ruutia ja sen sellaista. Tiedäthän, matkalla on vaara tulla merirosvotuksi. Minusta olisi kamalan ikävää, jos minulta rosvottaisiin sinun kultasi siksi, etten pystyisi puolustautumaan." Jack sanoi viattomin ilmein ja pudotti persikan kiven suustaan kämmenelleen ja sitten liioitellun hitaasti kallisti kättään niin että kivi putosi lattialle.

Parkins ei osannut hetkeen sanoa yhtään mitään. Hän ei ollut varma, pilailiko kapteeni vai kuvitteliko tämä todellakin, ettei hän tähän mennessä ollut ymmärtänyt itse palkanneensa merirosvoa. Tämän pyyntö oli kuitenkin kohtuullinen ja edelleen vähemmän kuin hän oli ajatellut maksaa, joten hän päätti suostua ennen kuin kapteeni keksisi pyytää vielä jotain lisää.

"Se sopii", hän sanoi nopeasti saamatta silmiään irti persikan kivestä, joka oli lattialla aivan kapteenin kuluneeseen saappaaseen verhotun jalan vieressä, "Maksun saatte missä muodossa haluatte; kun lasti on perillä, mies, jolle sen luovutatte, maksaa teille. Sen jälkeen olette vapaa tekemään mitä tahdotte, en tarvitse teitä enää."

Jack oli tyytyväinen kuulemaansa. Parkins oli suostunut niin helposti hänen viiteentoista prosenttiinsa, että hän arveli tämän olleen varautunut maksamaan enemmänkin, mutta hänellä oli mielestään varaa hyväksyä tämä tarjous. Kauppa kuulosti hänen mielestään riittävän reilulta, jotta hän saattoi siihen ryhtyä, ja hän sanoikin tämän Parkinsille.

"Kuten sanoin", hän sanoi, kun he olivat lyöneet kättä päälle, "Jos sinä olet minulle reilu, minä olen reilu sinulle."

Parkins myönteli. Nyt kun asia oli saatu päätökseen, hän halusi mahdollisimman pian eroon kapteenista ja mietti kuumeisesti keinoja olla näkemättä tätä kahteen päivään, jolloin hän antaisi kapteenille tarkemmat ohjeet siitä, mihin lasti piti toimittaa Hän toivoi, että mies palaisi laivalleen ja pysyisi siellä, mutta koska ei voinut kai käskeä tätä pois talostaankaan nyt, kun he olivat päässeet asioista sopimukseen, hän päätti jättää miehen lankonsa huoleksi. Charles sopi erinomaisesti myös tähän hommaan. Ryypätkööt vaikka yhdessä, kunhan Charles pitäisi kapteeni Sparrow'n kaukana hänestä. Kapteeni poistui hänen edellään työhuoneesta ja kun tämä oli kääntänyt hänelle selkänsä, hän vilkaisi vaivihkaa kättään, jota kapteeni oli juuri puristanut. Hänelle tuli pakottava tarve pestä kätensä.