RAKKAUS VAI VELVOLLISUUS - Luku 2

                      Kaksi seuraavaa päivää Jack lähinnä nukkui. Kun hän ensimmäisen kerran havahtui hereille ja muisti­kuviaan hetken pengottuaan ymmärsi olevansa Norringtonin talossa, seuraava toteamus siitä, että hänen oikea kätensä tosiaan oli kahlittu sänkyyn kiinni, ei jaksanut suuremmin liikuttaa häntä juuri sillä hetkellä. Hän oli liian väsynyt jaksaakseen pohtia ongelmaa, ja hänelle riitti erinomaisesti huomio siitä, että ketju hänen ranteestaan sängynpylvääseen oli riittävän pitkä antaakseen hänelle hiukan liikkumavaraa. Hän pystyi kääntymään vasemmalle kyljelleen, vaikkakin hänen oli väännettävä kätensä aika epämukavaan asentoon niin tehdessään, ja pystyi nouse­maan istumaankin sitten, kun tunsi jaksavansa.

                      Iso sotamies, Wilkins nimeltään, oli ilmeisesti jätetty hänen vartijakseen ja hoitajakseen, ainakin tämä useimmiten oli paikalla hänen herätessään, antoi hänelle juotavaa hänen pyytäessään tai toi yöastian, tar­kasti hänen siteensä ja vaihtoi ne muutaman kerran. Mies oli yllättävän helläkätinen niin isoksi mieheksi. Jack olisi odottanut hänen olevan kömpelö ja tottumaton niihin askareisiin, joita hän huoneessa toimitti, mutta hänen suurten kouriensa liikkeet olivat näppäriä ja varmoja. Joskus mies toi hänelle ruokaa ja ensimmäisenä päivänä syötti häntä, kun hänestä tuntui, että silmien auki pitäminenkin oli liian suuri ponnistus, puhumattakaan siitä, että hänen olisi pitänyt jaksaa nostaa lusikka huulilleen. Wilkins oli paikalla auttamassa, puhumattomana ja taitavin käsin.

                      Muutaman kerran Jack havahtui siihen, että Elizabeth tuli huoneeseen. Tämä kuljeskeli siellä varovai­sin askelin, kuin ei haluaisi herättää häntä, tietämättä, että hän oli jo hereillä ja katseli tyttöä luomiensa raosta, sulkien silmänsä ja teeskennellen nukkuvaa, kun tämä tuli vuoteen viereen. Joka kerta Elizabeth kokeili hänen kasvojaan tunnustellakseen, vieläkö hänellä oli kuumetta. Tytön käsi oli pehmeä ja tuoksui heikosti ruusulle. Jack mietti, mitä tyttö olisi tehnyt, jos hän olisi äkkiä purrut tämän hyvinhoidettua kättä. Hän olisi halunnut tehdä tälle paljon pahempaakin, mutta siitä olisi ollut hyvä aloittaa. Petollinen narttu, joka oli ilmiantanut hänet Norringtonille.

                      James Norrington itse kävi huoneessa harvemmin. Joskus Jack teeskenteli nukkuvansa, joskus ei. Mies ei sanonut hänelle kiireessään mitään, vaan heitti häneen ylimalkaisen katseen ja tiedusteli hänen vointiaan Wilkinsilta, joka oli aina paikalla, kun Elizabeth tai Norringtonkin. Jack tunsi itsensä loukatuksi jäädessään sillä tavoin huomiotta, mutta arveli, että hänen vuoronsa tulisi vielä. Norrington näytti enimmäkseen pahantuuliselta hänen luonaan käydessään, vaikka pyrkikin peittämään sen, yrittäen säilyttää ilmeettömyytensä. Jokin hänen eleissään, olemuksessaan kuitenkin paljasti, että hän oli hermostunut ja kiukkuinen. Jack arveli, että se johtui hä­nestä itsestään. Tyhmempikin tajusi, että hänen läsnäolonsa oli Norringtonille jollakin tavoin ongelma. Jos ei olisi ollut, hän ei olisi ollut tämän talossa, vaan lukittuna linnoituksen tyrmään, eivätkä Elizabeth sen enempää kuin Norringtonkaan olisi välittäneet käydä tarkastamassa hänen vointiaan, puhumattakaan sotamies Wilkinsistä, joka huolehti hänestä suoranaiselle antaumuksella. Siihen, miksi tilanne oli tämä, Jackin mielikuvitus ei riittänyt. Hän arveli, että saisi asian selville muutamassa päivässä, kunhan oli ensin nukkunut tämän väsymyksen pois ja saanut ainakin Norringtonin puhumaan sivu suunsa. Siitä tulisi hauskaa; mies oli älykäs, varovainen ja kylmäverinen, mutta ei tietenkään vetänyt hänelle vertoja oveluudessa. Oli kuitenkin piristävää tavata joku, josta olisi vastusta. Yleensä ihmisistä ei ollut ja hän pyöritti näitä oman pillinsä mukaan miten tahtoi. Yleensä. Oli tietysti poikkeuksia­kin. Joskus hänkin teki virhearvioita ja yhden sellaisen takia hän oli saanut viisi päivää aiemmin luodin kylkeensä. Hän unohti toisinaan, että ihmiset saattoivat olla arvaamattomia. Mutta Norrington oli erilainen, aina yhtä viileä ja hillitty. Ei mikään ihmekään, ettei Elizabeth ollut huolinut häntä. Norringtoniin verrattuna William Turner oli sentään elävä, verta ja lihaa. Ja typerä, mutta se oli kai pantava tämän nuoruuden piikkiin. Molemmissa Elizabethin sulha­sissa oli kuitenkin jotain yhteistä; heillä oli kunniantuntoa ja ihanteita. Se oli Jackista huvittavaa; ihmisiä, joilla oli ihanteita ja jotka uskoivat kunniaan sekä velvollisuuteen, oli niin uskomattoman helppo huijata. Paitsi tietenkin sil­loin, kun ihminen oli riittävän älykäs näkemään hänen huijauksensa, kuten Norrington. Silloin kaikki oli vieläkin hauskempaa.

                      ***

                      Kolmantena päivänä kuluttua kuume ja kivut olivat poissa ja Jackilla ei ollut enää mitään vaikeuksia jaksamisensa kanssa. Hän tunsi olevansa entisellään, mikä tarkoitti sitä, että hänen mielensä tutki kuumeisesti eri vaihtoehtoja, miten kiemurrella itsensä irti tilanteesta, johon oli joutunut. Hänellä ei ollut pienintäkään aikomusta antaa taluttaa itseään oikeuden eteen. Norrington oli katsonut aiheelliseksi kahlita hänen oikean kätensä, mutta se ei oikeastaan haitannut; hän osasi käyttää vasenta kättään melkein yhtä vaivattomasti ja niin kauan kuin hänen toinen kätensä oli vapaana, hän ei ollut varsinaisesti huolissaan siitä tosiseikasta, että oli kiinni massiivisen katos­vuoteen pylväässä. Sitä hän ei tietenkään katsonut aiheelliseksi paljastaa kenellekään, joten kun Norrington tuli huoneeseen juuri, kun hän oli syömässä, hänen liikkeensä muuttuivat kömpelömmiksi, ikään kuin lusikka hiukan hakisi paikkaansa hänen kädessään.

                      ”Kas niin, Jack Sparrow”, James sanoi vetäen itselleen tuolin ja istuen vuoteen viereen, mutta riittä­vän kauas ollakseen Jackin ulottumattomissa, ”Te jäitte henkiin.”

                      ”Kapteeni Jack Sparrow”, Jack korjasi nostamatta katsettaan lautasestaan, ”Hauskaa, että vaivau­dutte viimeinkin puhumaan minulle, Norrington.”

James hymähti.

                      ”Nähdäkseni olemme jälleen kerran tilanteessa, että teillä ei ole laivaa – kapteeni”, hän sanoi, ”Teillä on omituinen tapa kadottaa laivanne.”

                      ”On minulla laiva”, Jack vastasi, ”olen vain tilapäisesti erossa siitä.”

                      ”Ei epäilystäkään, ettettekö olisi toipumassa”, James sanoi, ”kielenne vaikuttaa luistavan yhtä hyvin kuin mielenne.”

                      ”Vai niin”, Jack sanoi toteavasti ja keskittyi kaapimaan lautastaan tyhjäksi. Sitten hän ojensi tyhjän lautasen Jamesille, joka aivan vaistomaisesti kumartui ottamaan lautasen vastaan. Jack katsoi tätä suoraan silmiin ja hymyili valloittavasti. James hämmentyi ja tunsi itsensä hölmöksi istuessaan siinä lautanen kädessään. Hän nousi ja vei lautasen pöydälle. Jack otti mukavamman asennon, nojautuen tyynyihin, joita Wilkins oli kasannut hä­nen selkänsä taakse. Ketju, joka yhdisti hänen kätensä vuoteeseen, kalisi hänen liikkuessaan.

                      ”Keskustelemmeko hiukan laivastanne?” James kysyi palatessaan vuoteen viereen. Jack räpäytti silmiään myöntymisen merkiksi nojaillessaan tyynyihin voipuneen näköisenä. James ei uskonut hetkeäkään tämän olevan niin heikossa kunnossa kuin mitä tämä juuri sillä hetkellä näytti olevan, ”Black Pearlista? Jonka minä näin – huomatkaa; minä todellakin näin sen omin silmin – purjehtivan poispäin vajaa viikko sitten. Jotenkin oletin teidän olevan ruorissa, mutta edes te ette pysty olemaan kahdessa paikassa samanaikaisesti. Haluaisitteko hiukan va­laista minua siitä, miten olette vastoin kaikkia odotuksiani ilmestynyt tänne Port Royaliin?”

                      ”Ei, enpä usko, että haluan, kaveri.”

                      ”No, entä keskustelisimmeko sitten hiukan Eliah Parkinsista?” James kysyi. Jack pysyi edelleen yhtä välinpitämättömän tyynenä, mutta James oli huomaavinaan hänen kasvoillaan pienen muutoksen hänen kuulles­saan Parkinsin nimen.

                      ”Kuka se on?” Jack kysyi, huokaisi ja yritti pöyhiä tyynyjä parempaan asentoon selkänsä takana.

                      ”Oli”, James sanoi, ”enää hän ei ole kukaan ja jokin pieni aavistus sanoo minulle, että Jack Sparrow’lla on asian kanssa jotain tekemistä.”

                      ”Ai jaa? Minua janottaa.”

                      Koska Wilkins oli poistunut Jamesin tullessa huoneeseen, James joutui jälleen nousemaan ja tuo­maan Jackille mukillisen vettä. Tämä kiitti ja tyhjensi mukin muutamalla kulauksella, hymyillen jälleen kultaiset hampaat välkähtäen. James tunsi olonsa epävarmaksi. Paitsi että hänestä tuntui, että Sparrow juoksutti häntä ihan huvikseen, niin hänestä tuntui myös kuin mies olisi yrittänyt flirttailla hänen kanssaan. Tapa, jolla tämä vilkuili hä­neen syrjäsilmin, kujeillen, oli hämmentävä, vaikka hän kuvitteli jo tottuneensa siihen vuosi aiemmin. Hänestä tun­tui, että Sparrow nauroi hänelle salaa, eikä se ollut miellyttävä tunne. Hän ei keksinyt, mitä naurettavaa hänessä olisi ollut, mutta silti hänestä tuntui koko ajan, että jotain kuitenkin oli vialla ja että hän tietämättään teki itsestään narrin. Hänestä tuntui, että Jack Sparrow oli päässyt niskan päälle tekemättä mitään sen kummempaa kuin hymyi­lemällä vuoteeseen kahlittuna.

                      ”Älkää tehkö sitä virhettä, että luulette olevanne ovelampi kuin olettekaan”, James sanoi, ”tai että aliarvioisitte minut.”

                      ”En tee”, Jack sanoi hyväntuulisesti, ”enkä varsinkaan aliarvioi teitä, Norrington.”

                      ”Hyvä. Sittenhän meille molemmille on selvää, missä mennään. Tahdon huomauttaa, että minäkään en aliarvioi teitä, Sparrow, joten voitte lopettaa tuon silmäpelin. Minä en toista kertaa erehdy luulemaan, että olisitte sitä, miltä päällepäin näytätte.”

                      Jack hymähti huvittuneesti, aivan kuin asia ei oikeastaan liikuttaisi häntä. Hän vajosi vielä alemmas tyynyjen päälle, niin että hän joutui katsomaan Norringtoniin hieman ylöspäin.

                      ”Parkins, te sanoitte?” hän kysyi, ”Kun tarkemmin ajattelen, olen saattanut kuulla nimen aiemminkin. Ehkä. Joskus.”

                      ”Varmasti olette”, James sanoi, ”minä en nimittäin usko, että kymmenkunta ihmistä, mukaan lukien Catherine Parkins, olisi keksinyt teidät omasta päästään.”

                      ”Ah, Catherine…” Jack sanoi, ”Minusta alkaa tuntua, että muistini alkaa mystisesti palata. Mitähän minun väitetään tällä kertaa tehneen? Tiedättehän, Norrington, ettei pidä uskoa kaikkea, mitä minusta kerrotaan?”

                      ”Niinkö? Minä en tiedä mitään sellaista. Päinvastoin olen valmis uskomaan, että se, mitä teistä kerro­taan, on vain murto-osa siitä, mitä todellisuudessa olette puuhannut.”

                      ”Hyvänen aika, olenko minä huomaavinani pientä imartelua tässä? Tuota minä kutsuisin jo kohteliaisuu­deksi.”

                      ”Oh, te olette sietämätön.”

                      ”Niinhän ne sanovat.”

                      ”Todellakin, Sparrow, vaikka olen huomannut, että kaiken tuon ilvehtimisen takana on varsin älykäs mieli, minun on samalla uskottava, että jokin teidän punaisen huivinne alle ei oikein käy täysillä. Onko teillä mitään käsitystä siitä, miten pahassa pulassa olette?”

                      ”Pulassa?” Jack kysyi silmät viattomasti selällään, ”Minä en menisi kutsumaan tätä miksikään pa­haksi pulaksi, kaveri. Olen kommodoori Norringtonin vieraana, hänen lakanoillaan, ylläni jopa hänen paitansa ja hän itse palvelee minua paremmin kuin kuningasta. Ainoa, joka minua tässä tilanteessa hieman häiritsee, on tämä.”

                      Hän nykäisi kahlittua kättään nopealla liikkeellä, ketjun pingottuessa tiukalle. Liike oli niin odottama­ton ja nopea, että James vaistomaisesti kavahti taaksepäin. Hän ehti huomata ilmeen, joka häivähti Jackin kas­voilla ja joka kertoi, että kahle enemmän kuin vain hieman häiritsi tätä. Tai sitten hänen ivansa osui kapteeniin pa­remmin kuin päällepäin näytti. Olisi sinänsä mielenkiintoista saada kapteeni Sparrow menettämään malttinsa.

                      ”Teitä ei kuitenkaan kiinnosta kysyä, miksi näin?” hän kysyi.

                      ”Minä tässä odottelen kärsivällisesti, että joku kertoisi sen minulle”, Jack vastasi.

                      ”Rouva Turner.. ” James aloitti, mutta Jack keskeytti hänet.

                      ”Aah, rakas Elizabeth”, hän sanoi ivallisesti, ”se pikkuinen narttu, johon minä olin kyllin hölmö luotta­maan!”

                      James ponnahti jaloilleen ja veti miekkansa helähtäen tupesta, painaen sen terän Jackin kaulalle. Hän näytti tyyneltä, mutta hänen silmissään oli katse, joka kertoi Jackille, että hänen rajansa sen suhteen, mitä hänelle saattoi sanoa, oli juuri siinä. Jack katsoi miekan terää, kuljettaen silmiään sitä pitkin kunnes kohtasi Jamesin katseen.

                      ”Älkää enää koskaan sanoko rouva Turnerista mitään tuollaista”, James sanoi toteavaan sävyyn. Hän ei kuulostanut vähääkään uhkaavalta, mutta hänen ei tarvinnutkaan. Jack uskoi ilmankin, että mies oli tosis­saan. Hups, hän ajatteli, älä ikinä ärsytä rakastunutta miestä. Hän siirsi varovasti terän kaulaltaan.

                      ”Asettukaa hetkeksi minun asemaani”, hän sanoi. James työnsi miekan takaisin tuppeen ja istuutui, ”Minä pyysin apua Eliza… tarkoitan, rouva Turnerilta, koska minä luotin häneen, ja mitä hän teki? Toimitti minut teidän käsiinne. On kai ymmärrettävää, etten oikein osaa tuntea syvää kiitollisuutta, vai?”

                      ”Joissakin asioissa olette uskomattoman yksinkertainen, Sparrow”, James sanoi, ”Mitä kuvittelitte rouva Turnerin tekevän? Niin paljon kuin häntä kunnioitankin, en unohda, että hän on vasta 19-vuotias, eikä siinä asemassa, että voisi tehdä mitään hyväksenne. Olette varsinainen idiootti.”

                      ”No voi kiitoksia kauniista sanoistanne.”

                      ”Rouva Turner pyysi apua ihmiseltä, johon uskoi voivansa luottaa”, James sanoi, ”Minulta.”

                      ”Ja te olette velvollisuudentuntoinen paska, jonka oli pakko pettää hänen luottamuksensa?” Jack kysyi. Tapahtumat alkoivat pikkuhiljaa hahmottua hänen mielessään. James nyökkäsi.

                      ”Niin”, hän sanoi.

                      ”Ei helvetti teidän velvollisuuksianne!” Jack voihkaisi, ”Nainen, jota rakastatte, pyytää apuanne ja te voitte ajatella vain velvollisuuksianne?”

                      ”Olkaa hiljaa.”

                      ”En todellakaan ole hiljaa. Minun puolestani voitte vaikka pyyhkiä perseenne velvollisuuksiinne! Ai­noa, mikä minua tässä todella kiinnostaa, on se, että minun pääni näyttää olevan teidän pelinappulanne.”

                      ”Vai niin.”

                      ”Yhtä asiaa en vain täysin ymmärrä”, Jack sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen, ”Miksi minut on tuotu tänne? Vai onko kyseessä joku kummallinen peli, rakkaus vastaan velvollisuus? Ahaa, siis on? Te ette tiedä vielä varmaksi, kumman valitsette.”

                      ”Olkoon sitten vaikka niin”, James sanoi, ”ja mitä väliä sillä oikeastaan on? Olisitte iloinen, että olette siinä, varsin mukavasti.”

                      ”Ohoo”, Jack sanoi, ”olenkin iloinen, sillä tajuan kyllä, mitkä ovat vaihtoehdot teidän varsin mukavalle vuoteellenne. Nauttikaa seurastani, Norrington, sillä minä olen livahtanut käsistänne jo kolme kertaa aiemmin ja lupaan tehdä sen neljännenkin kerran.”

                      James naurahti.

                      ”Se jää nähtäväksi”, hän sanoi, ”ja sitä odotellessamme minulla on monta päivää aikaa ottaa selville, mitä Eliah Parkinsin talolla oikein tapahtui”, hän nousi ylös ja teki lähtöä, ”Ja mitä tulee seuraanne, Jack Sparrow, kapteeni ilman laivaa ja miehistöä, niin minä nautin siitä täysin siemauksin. Hyvää päivänjatkoa.”

                      ”Haista paska”, Jack mutisi oven sulkeutuessa hänen peräänsä.

                      ***

                      Seuraavat kolme tuntia Jack vietti pohtimalla tilannettaan ja pakomahdollisuuksiaan. Norringtonin poistuttua hän jäi yksin, Wilkinsin jäätyä ilmeisesti vartioon oven toiselle puolen, sillä Norrington tuskin jättäisi häntä kokonaan vartiotta, varsinkaan nyt, kun hän oli paremmassa kunnossa, eikä näyttänyt siltä, että kuolisi Norringtonin käsiin ennen kuin tämä ehtisi toimittaa häntä hirteen. Paitsi ettei hänellä ollut ollut pienintäkään aikomusta kuolla, ei turhanaikaiseen ampumahaavaan eikä varsinkaan missään Port Royalissa. Eikä hän liioin aikonut kuolla hirressä, vältettyään sen kerran todella täpärästi, joten hyvät neuvot olivat enemmän kuin tarpeen, mitä tuli pakenemiseen.

                      Ensimmäinen ongelma oli kahle, mutta se ei välttämättä ollut suurin ongelma. Jack tutki lukkoa, väänteli ja käänteli sitä, ja tuli siihen tulokseen, että saisi sen auki sopivalla tiirikalla. Siihen saattaisi mennä oma aikansa, mutta hän onnistuisi. Kunpa hän vain olisi tiennyt, kuinka paljon hänellä oli aikaa. Pari päivää? Korkein­taan kolme. Norrington tuskin miettisi sen kauempaa, mitä hänen kanssaan tekisi, eikä Jack aikonut odottaa niin kauan nähdäkseen, voittaisiko velvollisuus vai rakkaus. Mitä todennäköisimmin se rautakangen niellyt peruukkipää taluttaisi hänet oikeuden eteen ja saisi sekä mainetta että kunniaa ja vielä ylennyksenkin siihen päälle. Ei kai häntä siitä voisi moittiakaan, sillä loppujen lopuksi, mitä Elizabethilla oli tarjota omasta puolestaan? Ei yhtään mitään. Päästä Jack Sparrow menemään, niin olen sinulle ikuisesti kiitollinen, mutta pysyn edelleenkin Will Turnerin vai­mona, enkä anna sinulle mitään? Ah, ihmissuhteet olivat niin monimutkaisia. Onneksi hän itse oli tajunnut jo vuosia aiemmin, että ihmissuhteet oli parasta pitää puhtaasti fyysisinä, siten kaikki oli paljon ongelmattomampaa, kunhan muisti noudattaa muutamia tärkeitä sääntöjä. Niistä ensimmäinen ja tärkein oli, että kaveria ei saanut naida, mutta muuten suurin piirtein kaikki, mikä kahdella jalalla liikkui ja oli naimaiässä, oli sallittua riistaa Jack Sparrow’lle. Minä olen koko Karibian suurin pukki, hän ajatteli ja nauroi itsekseen. Wilkins, joka kuuli hänen naurunsa käytävään asti, huokaisi kärsivästi.

                      Toinen ongelma oli päästä ulos huoneesta. Hänet oli kahlehdittu leveään sänkyyn, jonka vasem­malla puolella oli ikkuna ja jota vastapäätä huoneen ovi. Ovesta hän ei aikonut yrittää ulos, joten jäljelle jäi ikkuna. Kurottelemalla niin pitkälle kuin hänen kahleensa antoi myöten, hän saattoi nähdä puiden latvoja, mikä tarkoitti sitä, että hän oli toisessa tai jopa kolmannessa kerroksessa. Hänellä ei ollut mitään mielikuvaa tästä talosta, eikä hän siksi tiennyt, miten helppoa olisi kiivetä seinää pitkin alas. Tai vaihtoehtoisesti ylös. Se onnistuisi kyllä, oli hänen sitten lähdettävä mihin suuntaan tahansa, hän epäillyt sitä hetkeäkään, mutta olisi tuntenut mielensä silti hieman tyynemmäksi, jos olisi tiennyt jo etukäteen, mihin suuntaan lähtisi.

                      Jack antoi katseensa kiertää huonetta jälleen kerran. Hänen oli pakko antaa Norringtonille tunnustus siitä, että huolimatta tosiasiasta, ettei hän ainakaan vielä päässyt vuoteesta mihinkään, hänelle ei oltu jätetty aseita ulottuvilleen. Eikä näemmä liioin vaatteita, lukuun ottamatta niitä, mitä hänellä oli yllään. No, Norrington tulisi häm­mästymään, jos kuvitteli, ettei hän voisi paeta pelkässä paidassa, housuissa ja saappaissa. Tietenkin hän voisi. Kuolemaantuomittu mies ei ollut kovin turhantarkka moisista muotoseikoista. Hänen takkinsa taskutkin oli näemmä tyhjennetty ja hänen tavaransa jätetty lipaston päälle. Hyvä, hän tarvitsi niitä.

                      Enää ei puuttunut muuta kuin sopiva esine, jolla hän saisi tiirikoitua ranteessaan olevan kahleen lukon auki. Ehkä Elizabeth hankkisi sen hänelle? Tietenkin hankkisi, Elizabeth hänet tähän kiipeliin oli saattanutkin ja hän totisesti osaisi vetää oikeista naruista saadakseen tytön tunnontuskiin ja kiikuttamaan hänelle vaikka avai­men.

                      Kolmen tunnin kuluttua Elizabeth koputti oveen. Ketään ei näkynyt missään, sillä Wilkins, joka yleensä istui käytävässä, ei ollut paikalla. Avain oli kuitenkin jätetty oveen ja Elizabeth väänsi siitä ja astui sitten sisään huoneeseen odottamatta vastausta koputukseensa. Jos hän ilahtui nähdessään Jackin istumassa vuoteella, heittäneenä peiton syrjään ja ristineenä saappaiden verhoamat nilkkansa, hän ei ainakaan osoittanut sitä millään tavoin. Sisimmässään hän oli iloinen nähdessään Jackin juuri niin hyväkuntoisena kuin James oli sanonut tämän olevankin, mutta hän tunsi samalla hämmennystä siitä, että hänen oli kohdattava tilanne, jonka kohtaamista hän oli pelännyt kaksi viimeistä päivää. Jack vilkaisi häneen alta kulmain, päätään nostamatta.

                      ”Rouva Turner”, hän sanoi ivallisesti, ”mikä odottamaton kunnia. Suonette anteeksi, etten nouse – kun en helvetti soikoon pääse tästä mihinkään!”

                      Viimeiset sanansa hän huusi ja nykäisi niitä tehostaakseen kahlettaan. Elizabeth epäröi hetken perem­mälle astumistaan, mutta päätti sitten, ettei antaisi kapteenin kiukuttelun säikyttää itseään. Sitä paitsi hän tunsi ansainneensa sen. Hän jatkoi matkaansa ja pysähtyi sängyn jalkopäähän jääden siihen seisomaan. Hänellä oli mukanaan vaatemytty, jonka hän laski vuoteelle.

                      ”Vaatteenne, kapteeni”, hän sanoi, ”niin hyvin puhdistettuina kuin mihin palvelustyttöni kykeni.”

                      ”Voi kiitos”, Jack sanoi, ”tässä vaiheessa elämäänsä mies ei muusta enää haaveilekaan kuin tulla hirtetyksi puhtaassa takissa.”

                      Elizabeth ei tiennyt, pitäisikö hänen loukkaantua vai olla vielä enemmän pahoillaan kuin jo oli. Mie­hen äksyily oli kieltämättä oikeutettua, mutta myös tarpeetonta; se ei auttaisi tässä tilanteessa tätä yhtään. Hän huokaisi syvään ja jäi neuvottomana paikalleen seisomaan. Kapteeni antoi kätensä vaipua, huokaisten vähintään­kin yhtä syvään kuin Elizabeth. Hetken ajan he vain katselivat toisiaan, kunnes Elizabeth katkaisi hiljaisuuden sa­nomalla:

                      ”Tämä ei todellakaan ollut tarkoitukseni.”

                      ”Tiedän”, Jack sanoi.

                      ”Tiedättekö? Todellako?” Elizabeth ilahtui. Jack taputti vuodetta kämmenellään, kehottaen eleellään Elizabethia istumaan vierelleen, minkä tämä pienen, tuskin havaittavan epäröinnin jälkeen tekikin. Hän ei täysin luottanut kapteeniin, eikä varmasti koskaan luottaisikaan, ja tunsi siksi olonsa hitusen epävarmaksi jos oli koske­tusetäisyydellä mieheen silloin, kun tämä oli suurin piirtein täysissä sielun ja ruumiin voimissa, vaikka hän ei keksi­nyt, mitä tämä hänelle saattaisi tehdä tai miksi tämä edes haluaisi tehdä hänelle jotain. Kapteenilla oli omituinen tapa tulla liian liki keskustelukumppaneitaan ja vaikka Elizabeth oli mielestään jo tottunut siihen, hän piti sitä silti epämiellyttävänä, varsinkin kun kapteeni ei välttämättä aina tuoksunut kovin miellyttävälle. Mies oli muutenkin jo­tenkin vähän liian fyysinen. Kyllä, sitä se oli – nyt, puolen vuoden avioliiton jälkeen Elizabeth uskoi osaavansa tul­kita oikein, miksi kapteeni sai hänessä aikaiseksi olon ikään kuin hän olisi vaillinaisesti vaatetettu. Elizabeth ei tun­tenut, eikä voinut edes kuvitella tuntevansa vetovoimaa mieheen, mutta hän ei liioin voinut kieltää, etteikö tässä ollut jotain kiehtovaa, melkein hypnoottista. Elizabeth ei ollut varma, mitä se oli; hänen ilmeikkäät silmänsä? Vai hänen hymynsä tai ehkä pehmeän karhea, vähän epäselvä äänensä? Vai se, kuinka hän liikkui, viehkeästi kuin kissa? Tai ehkä se oli hänen sietämätön itsevarmuutensa. Jack Sparrow tuntui olevan hetkittäin niin täynnä itseään ja omaa erinomaisuuttaan, että sai helposti muutkin uskomaan siihen, että hän olisi ollut jotain muuta kuin lurjus ja merirosvo.

                      ”Jep, poikaystäväsi tuli maininneeksi, että olit ollut kyllin typerä luottamaan häneen, Elizabeth”, Jack sanoi. Nyt Elizabeth suutahti tosissaan.

                      ”Hän ei ole mikään poikaystäväni”, hän tiuskaisi, ”Ja onko teidän aivan mahdoton kutsua minua rouva Turneriksi?”

                      ”Se jäykkäniskainen pelle ainakin tahtoisi olla poikaystäväsi”, Jack sanoi, ”ja sinä olet joko liian naiivi tai moraalinen käyttääksesi sitä hyväksesi – Elizabeth.”

                      ”Te todellakin alatte olla ennallanne”, Elizabeth sanoi alistuneesti ja sai Jackin nauramaan.

                      ”Rentoudu vähän”, hän sitten sanoi katsoen Elizabethiin veikeästi syrjäsilmin, hymyillen toisella suu­pielellään, ”Ei tämä vuosi ja avioliitto sinua niin paljon ole muuttaneet, että meidän pitäisi olla noin kamalan muo­dollisia. Muistaakseni kutsuit minua Jackiksi aikaisemmin, enkä minä tietääkseni ole sittemmin vaihtanut nimeä.”

                      ”Olkoon niin, Jack”, Elizabeth sanoi, ”Tuntuu vain kuin siitä olisi kauemminkin… kuin kymmenen vuotta. Olin melkein jo unohtanut sinut.”

                      ”Unohtanut?” Jack kysyi teeskennellen tyrmistynyttä, ”Ei minua voi unohtaa.”

                      ”Ei todellakaan. Juuri kun luulin unohtaneeni, sinä ilmestyt vastoin kaikkia odotuksia Port Royaliiin sotkemaan hyvin järjestetyn elämäni.”

                      ”Voin vakuuttaa, ettei se ollut tarkoitukseni. Olisin mieluummin missä tahansa muualla kuin täällä. En vain tiennyt, kenen muunkaan puoleen kääntyisin.”

                      ”Enkä minä tiedä, miksi ihmeessä vaivauduin takiasi, kun et tajua pysyä poissa.”

                      Jack kumartui häntä kohden kunnes oli niin lähellä, että saattoi kuiskata hänen korvaansa:

                      ”Teit sen, koska pidät minusta.”

                      Elizabeth ei antanut hänen järkyttää mielenrauhaansa, vaan käänsi päätään sen verran, että saattoi katsoa miestä suoraan silmiin. Tämän ruskeissa silmissä oli katse, jota olisi saattanut erehtyä pitämään vilpittö­mänä, jos ei tuntenut häntä yhtä hyvin kuin Elizabeth.

                      ”En todellakaan”, Elizabeth sanoi nyrpistäen nenäänsä. Jackin katse muuttui yhä vetoavammaksi hänen kallistaessaan päätään.

                      ”Sinä särjet sydämeni”, hän sanoi. Elizabeth tuhahti, mutta ei voinut mitään sille, että huvittunut hymy lipsahti hänen huulilleen.

                      ”Tarvitaan paljon enemmän, jotta sinun sydämesi särkyy, Jack”, hän sanoi, ”mikäli sinulla mitään sydäntä onkaan. Ei, tein sen siksi, että Will pitää sinusta.”

                      ”Ah, Will – siinä meillä on kunnon kaveri”, Jack sanoi vetäytyen kauemmas ja vetäen polvensa kouk­kuun, kietoen vapaan kätensä niiden ympäri, nojaten leukaansa polviinsa, ”Harmi, ettei hän ole paikalla. Hän tuskin olisi keksinyt mitään järjetöntä kuin juosta Norringtonin luo.”

                      Elizabeth painoi päänsä, eikä nähnyt ovelaa, laskelmoivaa katsetta, jonka Jack heitti häneen.

                      ”Voiko sitä vahinkoa nyt enää mitenkään korjata?” hän kysyi hetken kuluttua.

                      ”Voi”, Jack sanoi, ”hommaa minulle tämän avain”, hän nosti kahlehdittua kättään ja ravisti sitä niin, että ketju kalisi kuuluvasti, ”Siitä eteenpäin selviydyn itse.”

                      ”Avain?” Elizabeth toisti. Ajatus siitä, että hän jotenkin saisi avaimen Jamesilta, tuntui mahdotto­malta. Hän saattaisi vielä yrittää suostutella tätä päästämään Jackin menemään, tosin mitä todennäköisimmin on­nistumatta siinä, mutta avaimen varastaminen tältä – siitä hän ei ollut varma, halusiko hän edes yrittää, ”Ehkä sitä ei tarvita, Jack. Ehkä hän päästää sinut menemään, kun pyydän sitä.”

                      ”Älä nyt ole lapsellinen”, Jack vastasi ärtyneesti, ”Miksi helvetissä hän sen tekisi? Kerropa se, Eliza­beth? Hän ei päästä minua, vaikka kuinka pyytäisit. Sinun täytyy hankkia minulle avain. Ei se voi olla vaikeaa, si­nulle.”

                      ”Minä en edes tiedä, missä se on”, Elizabeth sanoi, ”enkä usko, että voin kysyä häneltä siitä herättä­mättä epäluuloja.”

                      ”Ääh”, Jack sanoi, ”sinä olet liian moraalinen. Etkö tajua, mies on hulluna sinuun, sinun ei tarvitse kuin vähän…”’

                      Hän nosti kätensä ja keikautti kämmentään pari kertaa. Elizabeth ei ollut aivan varma, tarkoittiko mies sitä, mitähän kuvitteli tämän tarkoittavan. Liike ei ollut hävytön, mutta vihjaileva.

                      ”Minä en todellakaan…” hän aloitti pöyristyneenä siitä, että Jack kehtasi edes ajatella jotain sellaista saati sanoa sitä ääneen. Jack keskeytti hänet laskemalla kätensä hänen käsivarrelleen, puristaen sitä ja vetäen hänet hieman lähemmäs. Elizabeth tunsi äkkiä hengästyvänsä, kun Jack painoi huulensa melkein vasten hänen korvaansa, hiuskoristeiden kilistessä vaimeasti tämän liikkuessa. Hänelle tuli epämukava olo, mutta hän ei halun­nut näyttää sitä Jackille.

                      ”Tiedäthän, Elizabeth”, Jack kuiskasi hänen korvaansa, ”että välitän sinusta?”

                      ”Itse asiassa en tiedä”, Elizabeth sanoi vilkaisten häneen.

                      ”En tekisi koskaan mitään vahingoittaakseni sinua”, Jack jatkoi, ”enkä koskaan pyytäisi sinulta mi­tään tällaista, jos minun ei olisi pakko. Minä tarvitsen sinun apuasi, Elizabeth. En tahtoisi muistuttaa”, hän päästi Elizabethin käsivarren irti ja nosti kätensä, siveli sormilla tytön poskea, ”mutta vaikka tämä ei ollutkaan tarkoituk­sesi, niin sinun ansiostasi olen tässä.”

                      ”Ei, Jack”, Elizabeth vetäytyi varovasti kauemmas, ”en todellakaan pysty tekemään mitään sellaista, mitä tahansa muuta, mutta että…”

                      Hän vaikeni, kun ovelta kuuluva lukon kilahdus kertoi jonkun olevan tulossa sisään huoneeseen. Elizabeth nousi nopeasti vuoteelta ja jäi seisomaan ikkunan ääreen katsellen siitä ulos. Sotamies Wilkins astui sisään kantaen tarjotinta, jonka hän laski sivupöydälle.

                      ”En tiennyt, että olette täällä, rouva Turner”, hän sanoi Elizabethille, ”Teidän olisi pitänyt odottaa, kunnes palaan.”

”Vai niin”, Elizabeth sanoi ärtyneenä, sillä miehen äänessä oli selkeä moite. Hän otti tarjottimelta lautasen, jonka hän ojensi Jackille. Tämä katsoi lautasta tyytymättömän näköisenä.

                      ”Tuota…” hän sanoi katsoen Wilkinsiin, ”eikö tästä nyt puutu jotain?”

                      ”Ei puutu, sir”, Wilkins sanoi kohteliaasti, ”teille ei anneta haarukkaa. Eikä missään tapauksessa veistä.”

                      Jackin teki mieli paiskata miestä Elizabethin ojentamalla lusikalla, mutta hillitsi itsensä arvellen, että sen jälkeen hän saisi syödä sormin. Norrington ei ollut pilaillut sanoessaan, ettei aliarvioinut häntä. Kieltämättä hän olisi keksinyt käyttöä haarukalle, veitsestä nyt puhumattakaan. Pahus. Hän alkoi syödä äänettömyyden vallitessa, Elizabethin katsellessa jälleen ulos ikkunasta. Wilkins jäi seisomaan oven suuhun. Noin kymmenen minuutin hiljai­suuden jälkeen sekä Jack että Elizabeth alkoivat hermostua miehen läsnäoloon. Lopulta Elizabeth kääntyi häneen päin ja sanoi:

                      ”Sotamies Wilkins, te voitte jo poistua.”

                      Wilkins pudisti päätään.

                      ”En voi, rouva”, hän sanoi.

                      ”Mitä?” Elizabeth äännähti.

                      ”Olen pahoillani, rouva Wilkins vastasi, ”mutta otan määräykseni vastaan vain kommodoori Norringtonilta ja häneltä olen saanut määräyksen olla jättämättä teitä kahden herra Sparrow’n kanssa.”

                      ”Kapteeni”, Jack mutisi,”se on kapteeni Sparrow.”

                      ”Ei voi olla totta”, Elizabeth sanoi. Wilkins ei katsonut aiheelliseksi vastata hänelle mitään.

                      ”Poikaystäväsi tahtoo toden totta olla varma, etten minä häivy”, Jack sanoi. Elizabeth päästi kiukkui­sen äännähdyksen.

                      ”Hän ei ole poikaystäväni!” hän huusi, ”Eikä kohtaan minkäänlainen ystävä, jos hän kohtelee minua näin.”

                      Hän otti muutaman nopean askeleen ovea kohti aikeenaan sännätä saman tien protestoimaan juuri kuulemaansa määräystä, mutta Jack pysäytti hänet.

                      ”Ei, ei, Elizabeth!” hän huudahti, ”Odota hetki.”

                      Elizabeth pyörähti ympäri. Jack sysäsi lautasen syrjään ja elehti tytölle, että tämä tulisi lähemmäs.

                      ”Yksi pieni juttu, ihan pieni.”

                      Elizabeth katsoi häneen kysyvästi, epäröi, katsoi sotamies Wilkinsiin ja koska tämä näyttänyt sen enempää kieltävän kuin kehottavankaan, hän astahti sängyn vierelle. Jack katsoi häneen vetoavasti ja liikautti va­semman käden etusormeaan saadakseen hänet vielä lähemmäs. Elizabeth kumartui hänen puoleensa, jolloin Jack odottamatta upotti vapaan kätensä hänen hiuksiinsa, veti hänen päänsä vielä alemmas ja suuteli häntä suoraan suulle. Elizabeth äännähti tukahtuneesti ja yritti vetäytyä taaksepäin, mutta miehen ote oli luja, eikä hän päässyt irti. Hän kuuli Wilkinsin askeleet takaansa, mutta ennen kuin tämä ehti hätiin, Jack päästi hänet ja hän huojahti taakse­päin, melkein törmäten Wilkinsiin.

                      ”Noin”, Jack sanoi, ”tuon olen aina halunnut tehdä.”

                      Elizabeth nosti kätensä ja sivalsi häntä avokämmenellä vasten kasvoja sellaisella voimalla, että hänen päänsä heilahti taaksepäin ja hän löi takaraivonsa kipeästi sängyn päätyyn.

                      ”Kiitos samoin”, Elizabeth sanoi kiukun salamoidessa hänen silmistään. Hän pyyhki suutaan rai­voisasti kämmenselkäänsä kuin yrittäen saada miehen maun pois huuliltaan. Hän kääntyi Wilkinsin puoleen, joka seisoi hänen takanaan neuvottomana ja hölmistyneenä, ”Te ette nähnyt tuota!”

                      ”Anteeksi, tietenkin minä näin sen”, Wilkins sanoi tietämättä, pitäisikö hänen ryhtyä johonkin toimenpi­teisiin ja kenen suhteen, ”Oletteko kunnossa, rouva?”

                      ”Täysin kunnossa”, Elizabeth sanoi, ”mutta tuota äskeistä ei tapahtunut, ymmärrättekö?”

                      ”Ymmärrän, rouva”, Wilkins sanoi, eikä ymmärtänyt yhtään mitään. Elizabeth pyyhälsi hänen ohit­seen puolijuoksua ja paineli ovesta ulos, paukauttaen sen mielenosoituksellisesti kiinni perässään. Jack hieroi ta­karaivoaan ja katsoi Wilkinsiin hymyillen suu kiinni, silmät sirrillään.

                      ”Hitto”, hän sanoi sitten, ”tyttö ei tainnut pitää siitä, vai mitä?”

                      ”Niin kai, sir”, Wilkins sanoi epävarmasti.

                      ***

                      Elizabeth käveli kiukun siivittämin askelin alakertaan, suunnaten kohti Jamesin työhuonetta, josta oletti löytävänsä tämän. Hän ei tiennyt, kummalle oli enemmän raivoissaan; Jamesille, joka oli kyseenalaistanut hänen luotettavuutensa – tosin aivan aiheellisesti – ja laittanut Wilkinsin vahdiksi hänen ollessaan Jackin luona, vai Jackille, joka oli käyttäytynyt sopimattomasti.

                      Hän ei ehtinyt Jamesin työhuoneen ovelle asti, kun hän tajusi, että hänen kampauksensa yksinkertai­sesti hajosi ja hänen hiuksensa valahtivat hartioille muutamaa suortuvaa lukuun ottamatta. Hämmästy­neenä hän kohotti kätensä yrittäen kokoilla hiuksia takaisin ylös, mutta huomasi pian, että se oli toivotonta. Hänen kampauksestaan puuttui useita hiusneuloja.