ELYSION - Luku 5

                       Elysion oli hyvä laiva. Jack nautti siitä, kuinka se totteli hänen liikkeitään, purjeiden paisuessa navakassa tuulessa, miesten kavuttua mastoihin laskemaan alas loputkin. Perämies Grenville oli esittänyt vastalauseensa Jackin käskylle laskea jokainen purje, mutta Jack oli vain nauranut hänen huolelleen, laivan kokan painuessa kohti aaltoja, melkein haukatessa meren pintaa ja noustessa jälleen takaisin ylös, seuraavan haukkauksen ollessa niin raju, että Elysion tuntui kuin putoavan heidän jalkojensa alta. Kannelle nousseet matkustajat olivat osa lentäneet nurin muutaman kerran ennen kuin olivat tajunneet siirtyä partaan ääreen tai lähemmäs mastoja, kuka minnekin, mistä saattoivat pitää kiinni laivan halkoessa korkeita aaltoja, jotka yltynyt tuuli oli nostattanut. Jack oli antanut matkustajille luvan tulla pariksi tunniksi ulkoilmaan ja kaikki olivat tulleet, Virginian palvelustyttöä myöten, kannelle, jossa luultavasti oli paljon miellyttävämpää sillä hetkellä kuin pienissä hyteissä, siitäkin huolimatta, että matalalla kulkevat harmaat pilvet viskoivat sadepisaroita heidän ylleen. Vain kapteeni Knight muutaman tälle uskollisen miehen kera pysyi näkymättömissä siitä syystä, että nämä oli teljetty Jackin hyttiin ja siellä Jack aikoi nämä pitääkin.

                      Jack huomasi Virginian olevan yksin, seisovan partaan ääressä erillään muista, ja uskoi tietävänsä siihen syynkin. Jopa hänen palvelijattarensa näytti välttelevän häntä. Virginia oli viettänyt yönsä hänen kanssaan ja vaikka se olikin näyttänyt siltä, ettei tällä ollut ollut muuta vaihtoehtoa, Jack arveli muiden olevan siitä huolimatta sitä mieltä, että Virginia oli tehnyt jotain vetääkseen hänen mielenkiintonsa puoleensa. Aivan kuin muut matkustajat olisivat liittoutuneet Virginiaa vastaan, jättäen tämän ympärille tilaa silkasta halveksunnasta. Todennäköisesti Virginia ei välittänyt, mutta Jack ei silti voinut estää itseään tuntemasta hetkellistä suuttumusta tämän puolesta. Osaksi se oli suuttumusta tai pikemminkin mielipahaa hänen itsensäkin takia: oliko hän muka niin paha ihminen, että nainen, joka illasti hänen kanssaan ja jäi hänen luokseen yöksi, oli hänetkin suljettava kunniallisten ihmisten ulkopuolelle? Hän leikitteli ajatuksella, että olisi luovuttanut ruorin Grenvillelle, marssinut alas kannelle ja huutanut noille itseään häntä parempina pitävinä ihmisille, ettei hänessä mitään tarttuvaa tautia ja että jos hän ei saisi hiukan kunnioittavampaa kohtelua, hän alkaisi viskoa matkustajia laidan yli yksi kerrallaan. Olisipa se ollut tempaus. Mielipuoli kapteeni Jack Sparrow taas vauhdissa.

                      Rouvat Mather ja le Clerc hoitelivat molemmat neiti Matheria, joka roikkui kalmanvalkoisena kasvoiltaan puolittain partaan yli ja oksensi melkein tauotta. Tyttöparka, Jack ajatteli. Naiset olivat kiskoneet tämän perässään kannelle, ja luultavasti parempi niin. Jack itse ainakin olisi hänen tilallaan mieluummin ollut kannella, raikkaassa ulkoilmassa, missä näki taivaan ja meren kuin hytissä, jossa tavarat tällä tuulella luultavasti sinkoilivat seinästä toiseen. Hän toivoi, ettei tyttö luiskahtaisi laidan yli mereen, sillä niin tehottomalta noiden kahden muun naisen hoiva hänestä näytti. Luultavasti Virginia olisi ollut parempi ja tarmokkaampi hoitelemaan tyttöä, mutta aivan yhtä luultavasti kumpikaan naisista ei päästäisi Virginiaa enää tytön lähellekään. Virginian aviomies ja herra le Clerc olivat hiukan kauempana, keskustellen jotain päät lähekkäin, vilkuillen välillä ruorin takana seisovaa Jackia. Hän näki nuo vilkaisut, mutta ei piitannut niistä. Kumpikaan miehistä ei olisi vaaraksi hänelle, ei erikseen, eikä yhdessä. Samuel Newgaten suhteen hän olisi ollut varuillaan, jos kapteeni Knight ei olisi ollut lukkojen takana, mutta yksinään tästäkään tuskin oli vaaraa.

                      Elysionin sukeltaessa keula edellä seuraavaan aaltoon kaikki kolme partaan ääressä olevaa naista kiljaisivat yhteen ääneen niin kovaa, että Jack kuuli sen komentosillalle asti.

                      ”Purjeita on vähennettävä!” Grenville huusi hänelle kannelta, ”tuuli on liian kova!”

                      ”Ja paskat!” Jack huusi takaisin ja tarttui hiukan tiukemmin ruorista pysyäkseen pystyssä ja pitääkseen nuolena kiitävän Elysionin oikeassa kurssissa. ”Minä hallitsen tämän laivan! Tuuli on juuri sopiva! Jos miehet eivät pysy mastoissa, sitokoot itsensä kiinni!”

                      ”Hullu!” Genville karjui. ”Laiva ei kestä! Minä tunnen tämän laivan paremmin kuin sinä!”

                      ”Tunne sinä vain!” Jack huusi. ”Mutta toistaiseksi minä olen tämän laivan kapteeni ja jos sanon, ettei yhtään purjetta vähennetä, niin silloin niitä ei, hitto soikoon, vähennetä!”

                      Grenville harkitsi hetken sanovansa vastaan, mutta piti suunsa kiinni. Hän jäi niille sijoilleen, tasapainoillen tottuneesti jaloillaan keikkuvalla kannella, katsellen mietteissään ruorin takana seisovaa Jackia, joka näytti nauttivan täysin siemauksin vauhdista ja tuulesta, joka repi hänen hiuksiaan ja sai hänen päänsä ympäri kiedotun punaisen huivin lepattamaan. Grenvillelle tuli epämääräinen tunne siitä, että hän ehkä oli sittenkin toiminut vähän hätiköiden antaessaan Jackin suostutella hänet tähän kapinaan, tähän merirosvoukseen. Kaikki oli tuntunut niin helpolta ja yksinkertaiselta, kun Jack oli esittänyt asian hänelle, ja kaikki olikin sujunut erinomaisesti, ilman minkäänlaisia ongelmia sen enempää matkustajien kuin kapinaan osallistumattomien miehistön jäsenten taholta, mutta siitä huolimatta jonkinlainen epävarmuus yritti ottaa hänen mielensä valtaansa hänen katsellessaan nykyistä kapteeniaan. Hän ei toki alunperinkään ollut pitänyt tätä aivan tavanomaisena miehenä, mutta ei hän tämän järkeä ollut epäillyt ennen kuin nyt, kun tämä oli tuulen yltyessä tullut ruoriin ja käskenyt ottaa kaikki purjeet auki. Ehkä Jackilla ei sittenkään ollut kaikki kotona? Mitä jos hän olikin tehnyt elämänsä hirveimmän virheen kuunnellessaan tämän puheita, uskoen niistä melkein joka sanan, tukahduttaen sen pienen äänen sisällään, joka oli vakuuttanut, ettei Elysionin kaappaamisesta voinut selvitä seuraamuksitta? Jack Sparrow voisi selvitä ja todennäköisesti selviäisikin; ei tätä tultaisi koskaan erityisesti siitä vetämään tilille, vaikka tämä sattuisi joskus kiinni jäämäänkin. Kapteeni Sparrow’n elämää Elysionin kaappaaminen ei heilauttaisi mihinkään suuntaan, mutta hänelle se maksaisi hänen henkensä jos hän jäisi kiinni.

                      Purjeiden paukkeen ja Elysionin rakenteiden narinan takia Gabriel ei huomannut Virginia Newgatea ennen kuin tämä oli riittävän lähellä koskettaakseen hänen käsivarttaan. Nainen pysyi yllättävän hyvin jaloillaan laivan keikkuvalla kannella; Gabriel huomasi, että tämän tosin piti liki ponnistella ollakseen keikahtamatta kumoon, mutta yhtä kaikki, tämä seisoi pystyssä ilman tukea siinä missä tämän aviomies joutui tarrautumaan käsillään mastoon ja köysiin.

                      ”Hän on aika erikoinen”, Virginia sanoi nyökäten päällään komentosillalle päin, Gabrielin vilkaistessa hänen osoittamaansa suuntaan, missä Jack Sparrow näytti juuri sillä hetkellä olevan pelkkiä liehuvia hiuksia, koska tämä oli riisunut hattunsa estääkseen tuulta viemästä sitä mennessään. ”Kuinka hyvin tunnette hänet?”

                      Gabrielista tuntui kuin Virginia olisi lukenut hänen ajatuksiaan ja nähnyt hänen epävarmuutensa. Hän pudisti päätään ja katsoi Virginian harmaisiin silmiin yrittäen näyttää huolettomalta. Virginia nosti kulmakarvojaan ja hänen kasvoilleen kohosi ilme, jota Gabriel oli valmis nimittämään jopa ivalliseksi. Nainen näytti yllättäen jotenkin vieraalta, eikä Gabriel tiennyt, miksi.

                      ”En minä…” Gabriel aloitti epäröiden, mutta Virginia keskeytti hänet naurahtamalla varsin kovaäänisesti ollakseen suloinen rouva Newgate.

                      ”Vai niin”, Virginia sanoi, ”te ette siis tunne häntä ollenkaan? Älkää vain väittäkö, että ette ole koskaan aiemmin tavannutkaan häntä ennen kuin hän ilmestyi Elysionille?” Virginia katsoi tutkivasti perämieheen, jonka rehellisten kasvojen ilme kertoi hänelle hänen osuneen aivan oikeaan arvailuissaan. ”Ei voi olla totta. Te ryhdyitte kapinaan ja valitsitte uudeksi kapteeniksi miehen, jota ette edes tunne. Kai te sentään tiedätte, kuka hän on?”

                      Gabriel tunsi olonsa entistäkin avuttomammaksi, suorastaan hölmöksi. Virginia Newgate katsoi häneen tavalla, joka sai hänet ajattelemaan, ettei hän tiennyt sitäkään, kuka tämä oikeastaan oli. Aivan kuin suloisen rouva Newgaten tilalla olisi ollut uusi ihminen, joka katseli häntä silmillä, jotka näkivät enemmän kuin hän olisi halunnut niille näyttää. Naisen katse ei enää vietellyt, vaan tutki häntä syvemmältä kuin kukaan toinen nainen oli aiemmin tehnyt.

                      ”Tiedän”, hän sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen,” – kai.”

                      Virginian katse muuttui entistäkin pilkallisemmaksi.

                      ”Te miehet olette uskomattomia”, hän sanoi sitten. ”En usko, että yksikään nainen voisi koskaan toimia vaikka siten kuin te olette nyt toiminut, perämies Grenville. Annatte täysin tuntemattoman miehen houkutella teidät noin vain kapinaan. Jack Sparrow’n ideahan tämä oli, eikö totta?”

                      Gabriel ei voinut muuta kuin myönnellä, tuntien itsensä koko ajan nolommaksi ja hämillisemmäksi, eikä vähiten siksi, että hämmennyksestään huolimatta hän huomasi, ettei ollut kuvitellut huomatessaan kiihottavan kauniin rouva Newgaten muuttuneen yhden yön aikana kuin toiseksi ihmiseksi. Kaunis tämä oli edelleen, mutta eri tavalla. Gabriel katsoi häntä niin tutkivasti kuin suinkin rohkeni ja huomasi nyt muutoksen paitsi tämän käytöksessä niin myös ulkoasussa. Rouva Newgatella oli ylellinen puku, joka paljasti hänen sulojaan huomattavasti vähemmän kuin yksikään toinen, jonka Gabriel oli hänen yllään nähnyt, vaikka ei jättänyt tämäkään paljon arvailujen varaan. Hänen kampauksensa oli hyvin yksinkertainen, mutta huomattavin muutos taisi olla se, ettei rouva Newgate keimaillut. Hänen käytöksessään ei ollut kerta kaikkiaan mitään siihen viittaavaakaan, vaan sen tilalla oli jotain laskelmoivaa, melkeinpä kylmää, jonka Gabriel tunsin sillä hetkellä kohdistuvan itseensä.

                      Virginia näki perämies Grenvillen katseessa kummastusta, joka jostain syystä ärsytti häntä sillä hetkellä. Ehkä hän tulkitsi sitä liian väljästi ja oli näkevinään katseessa moitteen siitä, ettei hän enää ollutkaan sama Virginia Newgate, tai ehkä hän kohdisti yleisen ärtymyksensä myös sinänsä miellyttävään nuoreen mieheen. Yhtä kaikki, hänen teki mieli tokaista tälle jotain ilkeää ja oli jo aikeissa tehdä sen, kun perämies Johnson tuli heidän luokseen tasapainoillen keikkuvalla kannella.

                      ”Vieraamme on herännyt”, Johnson sanoi korottaen ääntään Elysionin natinoiden ja purjeiden paukkeen yli. Gabriel ei ensin ymmärtänyt, mistä oli kyse, mutta muisti sitten miehen, joka oli poimittu merestä Elysionille varhain aamulla, ennen kuin tuuli ehtinyt yltyä myrskyisäksi. Oli ollut miehen onni, että tämä oli huomattu juuri silloin, päivän valjettua. Jos venepahanen, jossa mies oli ajelehtinut nälästä ja janosta liki sekopäisenä, olisi yhyttänyt Elysionin puolisen tuntia aiemmin, tämä olisi luultavasti jäänyt huomaamatta ja puolisen tuntia myöhemmin miehen pelastaminen olisi saattanut jäädä pelkäksi yritykseksi kovan merenkäynnin takia. Gabriel ihmetteli, miten oli saattanut unohtaa miehen, sillä hän oli ollut enemmän kuin hämmästynyt, kun tämä oli nostettu Elysionin kannelle jotain käsittämätöntä soperrellen, suudellen ja syleillen pelastajiaan ilosta mielipuolisena. Mitään järjellistä miehestä ei oltu saatu irti, ei mitään vihjettä siitä, miksi tämä oli ajelehtinut airotta keskellä merta, ja Gabriel oli katsonut parhaimmaksi toimittaa tämän lepäämään miehistön tiloihin. Saatuaan ruokaa, juomaa ja paikan minne päänsä kallistaa, mies oli vajonnut syvään uneen, melkein horteeseen, josta oli nyt siis herännyt. Gabriel tajusi unohtaneensa paitsi miehen olemassaolon niin myös kertoa tästä Jackille. Hän oli toki ollut aikeissa kertoa, saman tien kun mies oli merestä poimittu, mutta oli kuitenkin, asiaa ajateltuaan, päättänyt jättää kertomisen myöhemmäksi. Jack oli ollut kapteenin hytissä, eikä suinkaan yksin, ja tietämättä miten suhtautua tilanteeseen, jossa rouva Newgate oli jäänyt yöksi Jackin luo, Gabriel oli katsonut parhaimmaksi olla häiritsemättä heitä. Merestä poimittu mies tuskin pomppaisi sinne takaisin ja Jack ehtisi saada tästä tiedon myöhemminkin.

                      ”Mikä vieras?” Virginia kysyi terävästi. Gabriel ajatteli, että naiselta ei jäänyt mitään huomaamatta. Todennäköisesti ei ollut jäänyt siihen mennessäkään, mutta tämä ei enää teeskennellyt, etteikö olisi ollut täysin tietoinen siitä kaikesta, mitä ympärillä tapahtui. Yö Jack Sparrow’n kanssako oli saanut muutoksen aikaan? Gabriel kertoi hänelle merestä pelastetusta miehestä.

                      ”Asia pitää kertoa kapteeni Sparrow’lle”, Gabriel totesi lopuksi, ”Ei niin, että asialla mitään merkitystä olisi, mutta hän varmasti haluaa tietää”, hän katsoi taas komentosillalle ja lisäsi hiukan epävarmasti; ”Toivottavasti.”

                      Virginia naurahti ja horjahti Gabrielia vasten hänestä tukea ottaen ison tyrskyn iskeytyessä Elysioniin erityisen rajusti, saaden koko aluksen tärähtämään kuin tuskissaan.

                      ”Hän ei ole hullu, vaikka onkin aika omalaatuinen”, Virginia totesi ja haki uudelleen tasapainoaan.

                      ”Niin kai”, Gabriel huokasi tuntien hetkellistä haikeutta Virginian irrottaessa otteensa hänestä.

                      ”Luottakaa häneen”, Virginia sanoi, ”sillä hän on teistä kahdesta se, joka tietää, mitä tekee.”

                      Gabriel ei ollut täysin vakuuttunut. Hän oli jo valmis myöntämään vaikka ääneen, ettei todellakaan täysin tiennyt, mihin oli ryhtynyt antaessaan Jackin puhua hänet ympäri, minkä lisäksi hän hetkittäin epäili, ettei Jack itsekään tiennyt. Nyt oli kuitenkin myöhäistä enää perääntyä. Hän saattoi katua tekemisiään, mutta tekemättömiksi hän ei enää niitä saanut. Syvään huokaisten hän lähti komentosillalle päin. Hänen hämmästyksekseen Virginia seurasi häntä, horjahdellen puolelta toiselle, mutta pysyen pystyssä.

                      Virginia oli tuntevinaan Samuelin katseen selässään, kun hän seurasi perämies Grenvilleä kulkien ensin Samuelin ja herra le Clercin ohi ja sitten noustessa portaat ylös. Perämies ei vaivautunut auttamaa häntä kapuamaan portaita, luultavasti siksi, ettei tullut edes ajatelleeksi, kuinka hankala Virginian oli kiivetä hameissaan, ei suinkaan epäkohteliaisuuttaan. Perämies oli, ei ehkä aivan yksinkertainen, mutta yksioikoinen ja ystävällinen. Hänessä ei ollut sitä tahallista ilkeyttä, johon Samuel oli osoittanut pystyvänsä, kun Virginia oli palannut aamulla heidän hyttiinsä perämies Grenvillen saattamana. Ei ainoastaan ilkeyttä, vaan suoranaista vihaa. Kyllästyminen ja halveksunta olivat väistyneet ja antaneet tilaa vihalle, jonka Samuel oli syytänyt hänen ylleen nimitellen häntä sanoilla, joita Virginia ei ollut kuvitellut hänen tuntevankaan. Ehkä hän oli ansainnut kaiken sen, ehkä ei. Hän oli kuunnellut sanattomana, ensin ällistyen, sitten raivostuen ja lopuksi tuntien itsensä väsyneeksi ja surulliseksi. Hän oli viettänyt monta vuotta ihmisen rinnalla, joka ei ainoastaan ollut kyllästynyt häneen, vaan myös vihasi ja halveksi häntä, ja vielä monta, monta vuotta oli edessäpäin. Hän ei surrut noita vuosia, vaan sitä, kuinka humalaisen Samuelin solvauksia kuunnellessaan katosi viimeinenkin muisto siitä lyhyestä rakkaudesta, jonka he olivat kokeneet. Liian lyhyt kantaakseen heidän avioliittoaan, mutta riittävän pitkä lahjoittaakseen heille tyttären.

                      Virginia oli ollut vähällä uskoa, että Samuel löisi häntä, nimiteltyään häntä paholaisen huoraksi, mutta siihen hänestä ei ollut. Ehkä hän oli tajunnut, että Virginia löisi takaisin? Hän olisi lyönyt, huolimatta siitä, mihin se olisi johtanut. Ehkä Samuelissa oli kuitenkin ollut jäljellä kasvatuksen mukanaan tuomaa itsehillintää, niin että tyytynyt pahoinpitelemään vaimonsa vain sanoillaan. Virginia ei tiennyt, eikä edes välittänyt. Ei enää. Kaikki se vähäkin tunne, jota hän vielä oli tuntenut Samuelia kohtaan, oli kadonnut viimeisen vuorokauden aikana. Kuten oli kadonnut se Virginia, jolla oli ollut vielä jonkinlainen muisto tuosta tunteesta aviomiestään kohtaan.

                      Virginia nosti katseensa ja katsoi edellään kulkevan perämies Grenvillen ohi. Kapteeni Jack Sparrow. Mies sinänsä ei ollut saanut häntä ajattelemaan itseään ja elämäänsä tavalla, jolla hän oli niitä miettinyt tunteja ja tunteja miehen vierellä valveilla maatessaan edellisyönä. Jack oli vain mies, hyvin erilainen kuin kukaan muu Virginian tapaama, mutta mies silti, eikä ratkaisisi hänen elämäänsä sen enempää kuin Samuelkaan tai kukaan muukaan mies. Mutta se, mitä Jack oli miehisyytensä takana: vapaa. Vapaa menemään ja tulemaan, vapaa olemaan. Elämään. Tai ainakin elämään toisenlaista elämää kuin se Virginialle oli ollut mahdollista. Hän ei ollut aiemmin ajatellut rikollisia muuna kuin rikollisina, eikä hän ollut koskaan suonut näille sen enempää myötätuntoa kuin inhoakaan. Merirosvot, maantierosvot, taskuvarkaat, he eivät kuuluneet siihen maailmaan, missä Virginia oli ensin taistellut olemassaolostaan ja sitten tuntenut näivettyvänsä hengiltä. Hirttolavalla seissyt Jack Sparrow oli ollut vain rikollinen, saanut sen, minkä lain ja oikeuden mukaan oli ansainnut. Hirttolavalta paennut Jack Sparrow oli edelleenkin rikollinen, mutta paljon mutta sen lisäksi. Jack Sparrow oli mies, joka oli saanut hänet ajattelemaan.        Ehkä hän ei olisi ajatellut niin tosissaan, korkeintaan ajatuksella leikitellen, jos Samuel olisi osoittanut häntä kohtaan edes hivenen jotain muuta tunnetta kuin vihaa ja halveksuntaa, kun hän oli aamulla palannut heidän hyttiinsä. Jos Samuel olisi edes kääntynyt hänestä pois sen sijaan, että oli sanoillaan liannut kaiken sen, mitä välinpitämättömyydellään ei ollut ehtinyt jo murentaa. Jos Samuel ei olisi vetänyt lapsia mukaan heidän riitaansa. Kyllästymisen sijasta Virginian sisällä oli samanaikaisesti pelkoa ja päättäväisyyttä.

                      Perämies Grenville selitti asiansa Jackille, jonka kasvoista ei voinut lukea ainakaan närkästystä sen takia, että hänelle oli jätetty kertomatta merestä pelastetusta miehestä tähän asti. Hän vain kuunteli, mitä Grenvillellä oli sanottavana, nyökkäsi sitten ja viittoi Johnsonin komentosillalle, näyttäen olevan eniten kiinnostunut Virginiasta, joka oli tullut seisomaan Gabrielin viereen.

                      ”Ota ruori”, Jack sanoi Johnsonille tämän kiiruhdettua kannelta. Sitten hän kääntyi Gabrielin puoleen. ”Minun pitäisi kai nähdä se mies”, hän sanoi. ”Mene edeltä, tulen kohta.”

                      ”Sir”, Johnson sanoi hiukan hätääntyneenä, ”minä en ole varma, pystynkö pitämään Elysionin kurssissa tällä tuulella jos purjeita ei vähennetä.”

                      ”No, sitten sinä annat käskyn niiden vähentämisestä”, Jack sanoi kuulostaen kärsimättömältä luovuttaessaan ruorin hänelle. Kärsimätön hän olikin, kärsimätön ja hermostunut, haluten päästä Tortugaan mahdollisimman pian ja samalla eroon Elysionista matkustajineen. Matkustajalaivojen kaappaaminen ei varsinaisesti ollut hänen lempiharrastuksensa ja häntä hermostutti se, kuinka hän tunsi olevansa vastuussa näistä ihmisistä, joilla ei ollut mitään tekemistä hänen kanssaan ja jotka nyt vain sattuivat olemaan laivalla. Elysionin miehistökään ei saanut häntä tuntemaan itseään yhtään varmemmaksi. Hän ei tuntenut näitä miehiä ja hänen oli pakko luottaa siihen, että Gabriel tunsi ja sai nämä pysymään riittävän rauhallisena ja luottamaan häneen, kunnes he olivat Tortugalla ja hän turvallisesti takaisin Black Pearlilla. Mitä Elysionille sitten tapahtuisi, se ei ollut enää hänen asiansa, vaikka toki hän toivoi, että Gabriel miehineen pystyisi hallitsemaan tilanteen siitä eteenpäinkin. Hän otti hattunsa ja katsoi sitten kysyvästi Virginiaan, joka oli yhä jäänyt komentosillalle Gabrielin poistuttua. Grenvillen tavoin Jack huomasi Virginian olemuksessa ja ulkoasussa jotain uutta, erilaista. Tämä Virginia vaikutti olevan jotakuinkin sama nainen, jonka kanssa Jack oli viettänyt illan ja yön. Jack tajusi yllättäen, että Virginia oli koko laivalla se ihminen, johon hän eniten luotti. Jos Virginia olisi ollut mies, hän olisi mielellään nähnyt laivan tämän hallinnassa sen jälkeen, kun itse hyppäisi maan kamaralle Tortugan satamassa.

                      ”Minulla on asiaa sinulle”, Virginia sanoi.

                      ”Nyt hetikö?” Jack kysyi.

                      ”Mielellään nyt heti. Kahden kesken.”

                      ”Hyvä, mennään hyttiini”, Jack sanoi ja naurahti. ”Korjaan; kapteeni Knightin hyttiin.”

                      Virginia laskeutui portaat alas Jackin edellä, joka varoi astumasta hänen helmoilleen. Kauempana seisovat miehet heittivät heihin katseita, joiden vihamielisyydestä ei ollut epäilystäkään, erityisesti Virginian aviomies näytti siltä kuin olisi mielellään haastanut Jackin kaksintaisteluun siitä paikasta. Jack hymyili hänelle säteilevästi avatessaan hytin oven Virginialle kohteliain elein.

                      Hytissä oli likipitäen kaaos, kaiken irtotavaran pudottua lattialle ja kieriessä sitä pitkin laivan keinahdusten ja notkahdusten mukaan. Jackia se ei haitannut, hän vain väisteli lattialla lojuvia esineitä ja käveli ison, seinään pultatun kaapin luo, josta hän otti romminassakkansa, kohottaen sen huulilleen ja ottaen pitkän kulauksen. Hän tarjosi sitä sen jälkeen Virginialle, joka kieltäytyi päätään pudistaen.

                      ”Kuinka sinä teit sen?” Virginia kysyi. ”Miten sinä sait melkein koko miehistön taaksesi tähän kapinaan? Eivät he kaikki voi olla niin yksinkertaisia, etteivät tietäisi, miten heidän käy jos he jäävät kiinni?”

                      ”Jaa-a?” Jack sanoi laittaen rommin takaisin kaappiin ja kääntyen sitten Virginiaan päin, katsoen tätä pää kallellaan. ”Minulla ei ole aivan samoja aseita kuin sinulla, kultaseni”, hän siirsi katseensa Virginian poveen ja hymyili virnistäen, ”vaikka kieltämättä minun kaunis hymyni tehoaa joihinkin ihmisiin.”

                      ”Naisiin”, Virginia totesi naurahtaen. Jack mutristi suutaan.

                      ”Ei ainoastaan naisiin”, hän sanoi sitten, ”eikä kaikkiin naisiin. Ei, minä vain sanon ihmisille sen, minkä he haluavat kuulla. Sen, minkä kuultuaan he tajuavat, että juuri sen he ovatkin halunneet kuulla, vaikka eivät ole sitä itse tienneet.”

                      ”Suostuttelua? Käytät hyväksesi heidän toiveitaan ja ajatuksiaan?”

                      ”Nimenomaan sitä”, Jack myönsi, tuli lähemmäs ja tarttui Virginian käsivarteen, vetäen tämän lähemmäs, melkein kiinni itseensä. ”Et uskokaan, miten moni ihminen tarvitsee kuuntelijaa… joka antaa kaiken huomionsa ja kuuntelee kiltisti. Joka sanan. Muistaa joka sanan. Osaa vetää oikeista naruista. Osaa olla sopivan ajankohdan tullen enemmän kuin vakuuttava.”

                      ”Kyllä minä uskon”, Virginia sanoi melkein hengästyen, sillä Jack oli kumartunut vielä lähemmäs häntä ja melkein kuiskannut viimeisen lauseensa hänen korvaansa, äänellä, joka oli samaan aikaan pehmeä ja karkea, ja jonka vastustaminen tuntui jopa hänestä vaikealta. ”Mutta en usko, että käytit tätä menetelmää perämies Grenvillen kanssa.”

                      ”No, en aivan”, Jack sanoi vetäytyen kauemmas, ”häneen tämä ei tehoaisi. Hän on suora ja rehellinen, ja hänen kanssaan pärjään olemalla yhtä suora ja rehellinen.”

                      ”Suora ja rehellinen?” Virginia toisti nauraen. ”Miksi minä epäilen tuota, Jack Sparrow?”

                      ”Siksi, koska suoruus ja rehellisyys eivät välttämättä ole sinunkaan heiniäsi?” Jack kysyi. Virginian oli pakko hetken asiaa harkittuaan myöntää, että jossain määrin asia oli juuri noin.

                      ”Mitä laivalle oikeastaan tapahtuu, Jack?” hän kysyi sitten ja istahti alas massiiviseen tuoliin, joka laivan rajusta keinahtelusta huolimatta pysyi paikallaan. Hetken asiaa ihmeteltyään hän huomasi, että tuolikin oli pultattu lattiaan kiinni. ”Grenville ei selittänyt meille juuri mitään muuta kuin että kaikki käy hyvin. Käykö? Ja kenen kannalta hyvin?”

                      ”Sinun kannaltasi hyvin”, Jack sanoi, ”ja muiden matkustajien. Knightin kannalta ehkä ei, mutta ei huonostikaan. Minun kannaltani erittäin hyvin. Grenvillen ja nykyisen miehistöni kannalta… no, se riippuu heistä. Heillä ei ole enää tulevaisuutta Port Royalissa eikä sen lähivesillä. Mutta sehän ei ole minun ongelmani, vai mitä?”

                      ”Ei kai”, Virginia sanoi ja huomasi todellakin olevansa samaa mieltä Jackin kanssa. Jos mies oli kyllin typerä antaakseen houkutella itsensä merirosvoukseen, niin eikö hän muka ollut silloin ansainnut kaikki seuraamukset? ”Oletko sinä luvannut Elysionin Grenvillelle?”

                      ”En. Eihän laiva ole minun, miten minä voisin antaa sen pois?”

                      ”Ahaa…” Virginia sanoi hitaasti ja vajosi mietteisiinsä. Jack katsoi häneen kiinteästi, kulmakarvojaan rypistäen. Kunpa nainen ei saisi päähänsä jotain aivan älytöntä, kuten sen, että sittenkin poistuisi laivasta Tortugalla Jackin mukaan. Tuskin. He olivat jo käyneet asiasta keskustelun, joka Jackin mielestä oli ollut riittävä; hänellä ei ollut tarjota Virginialle sitä, mitä tämä olisi ollut vailla. Ei Black Pearlilla eikä muuallakaan. Hän ei halunnut rakastajatarta, eikä hän voinut kuvitella Virginiaa miehistöönsä Anamarian tavoin. Virginia oli liian vallanhaluinen, liian … vaarallinen hänen miehistössään. Hän saattoi helposti kuvitella miehistön keskenään tappelemassa Virginiasta ja tämän nauttimassa tilanteesta täysin siemauksin. Ei, Virginia oli ruutitynnyri, jota hän ei ottaisi Pearlille. Mutta jotain tämän mielessä kuitenkin liikkui.

                      ”Mitä?” Jack kysyi. Virginia nosti katseensa häneen.

                      ”Onko Grenville hyvä kapteeni?” hän kysyi. Jack ravisti päätään.

                      ”Ei”, hän sanoi, ”Hän on erinomainen perämies, mutta kapteeniksi hän ei sovi. Ei riittävän kova ja häikäilemätön. Ei kykyä tehdä hankalia päätöksiä. Jos minä olisin hänen housuissaan, minä hankkiutuisin eroon Elysionista mahdollisimman pian ja ottaisin pestin johonkin laivaan, joka on matkalla Eurooppaan, enkä tulisi koskaan takaisin. Mutta koska minä olen minä, eikä hän tule toimimaan kuten minä, luulen, että ennen kuin kuusi kuukautta on kulunut, hänellä ei ole enää laivaa. Hyvä jos henkeäkään.”

                      ”Miten niin?” Virginia kysyi hieman epävarmalla äänellä. Jack tuhahti.

                      ”Suora ja rehellinen mies ei pärjää merirosvona”, hän sanoi. ”Joko hän häipyy näiltä vesiltä ja yrittää käydä miehestä, joka on hankkinut Elysionin rehellisin keinoin tai sitten hän jää tänne ja yrittää ansaita elantonsa merirosvouksella. Jos hän kallistuu jälkimmäiseen, se on hänen loppunsa.”

                      ”Ja sinä sanot sen noin vain? Et ole yhtään pahoillasi?”

                      ”Miksi minä olisin pahoillani? En minä käskenyt kaapata Elysionia. Minä vain panin ajatuksen hänen päähänsä. Minkä minä sille voin, jos hän erehtyy pitämään ajatusta omanaan?”

                      ”Olet aivan kamala”, Virginia sanoi, päätään pudistaen ja pystymättä peittämään ihastustaan moisen häikäilemättömyyden edessä. Jack nosti kädet lanteilleen ja katsoi Virginiaan hymyillen valloittavasti, niin leveästi, että kaikki hänen kultaiset hampaansa näkyivät. Hänen ilmeensä toi Virginian mieleen jonkun pakanajumalan, vaikka ei niin, ettäkö hän olisi tiennyt, miltä pakanajumalat näyttivät, mutta jotakuinkin tuolta hän niiden kuvitteli näyttävän.

                      ”En ole”, Jack sanoi, ”minä olen vain realisti.”

                      ”Entä mitä mieltä sinä realisti olet siitä, aikooko Grenville jäädä näille vesille vai seilata tiehensä?” Virginia kysyi.

                      ”Hän jää tänne”, Jack sanoi hetken mietittyään. ”Toivon todella, ettei jäisi, mutta luultavasti hän tekee niin. Hän on liian rehellinen ja liian suora pystyäkeen purjehtimaan toiselle puolelle maailmaa ja esiintymään minään muuna kuin mitä hän nyt tuntee olevansa.”

                      ”Merirosvo?”

                      ”Mmm. Ongelma on tosiaan siinä, ettei hänestä tule kunnon merirosvoakaan. Mutta sekin on hänen ongelmansa, ei minun. Minä en ole vastuussa hänen omatunnostaankaan.”

                      ”Luultavasti olet oikeassa.”

                      ”Tietenkin olen oikeassa”, Jack kivahti. ”Tule, mennään katsomaan, millainen mies meillä oikein on vieraanamme. Kuka hullu on lähtenyt veneessä keskelle merta.”

                      Virginia lähti mielellään hänen mukaansa. Jackin seura oli parasta, mitä Elysionilla oli hänelle sillä hetkellä tarjota, tai pikemminkin, Jack oli ainoa, kenen seuraa hän kaipasi. Samuel, jonka silmät katsoivat häneen täynnä vihaa, suoranaista murhanhimoa, kun hän kulki jälleen tämän ohi, pelotti häntä jollain tasolla. Hän ei edelleenkään uskonut, että mies tekisi hänelle mitään, koskisi häneen, mutta jo tietoisuus siitä, että tämä haluaisi tehdä hänelle jotain, oli ahdistavaa. Virginiasta oli alkanut tuntumaan siltä, että vaikka heillä olikin edessään vielä monta yhteistä vuotta avioparina, he eivät voisi viettää niitä enää yhdessä. Samuel oli hermostunut siihen, että hän oli lähtenyt tämän mukaan ja heidän jouduttuaan niin liki toisiaan niin moneksi päiväksi, kaikki oli yksinkertaisesti levinnyt käsiin. Ja vaikka ei olisikaan, Virginia ei ollut varma, halusiko hän sittenkään palata entiseen. Hänestä tuntui, että meri oli lumonnut hänet. Meri ja Jack.

                      Elysion ei keinahdellut enää ihan niin rajusti aallokossa kuin muutamaa hetkeä aiemmin, mutta Jackin ja Virginian oli silti otettava tukea sieltä mistä saivat edetessään kannen alla miehistön tiloihin. Hämäryyttä valaisi muutama öljylyhty melkein laivan perällä ja Jack arveli löytävänsä Grenvillen sieltä. Hän suuntasi kulkunsa laivan perää kohti, Virginia kannoillaan.

                      Hän ei ollut varautunut siihen, mitä näki. Ei edes villeimmissä kuvitelmissaan, pikemminkin hän oli miltei unohtanut koko asian sen ansiosta, mitä Parkinsin talolla ja kellarissa oli tapahtunut, eikä lojuminen kuumeisena Port Royalissa ollut ainakaan parantanut hänen muistiaan, puhumattakaan Norringtonin kanssa vietetyistä tunneista.

                      Lyhtyjen valossa Jack näki Gabrielin, joka oli auttanut riippumatossa makaavan miehen vähän pystympään ja oli juuri juottamassa tälle kolhiintuneesta mukista vettä. Mies joi ahneesti kuin olisi ollut päiväkausia ilman vettä – kuten todennäköisesti olikin -, näkemättä ja kuulematta mitään muuta kuin oman janonsa. Vesi valui pitkin hänen leukaansa, hänen päälleen ja hän ahnehti vettä silmät suljettuina, nauttien joka solullaan juomasta. Isokokoinen mies, ei enää kovin nuori, mutta ei vanhakaan, ehkä hiukan alle neljänkymmenen, klassisella tavalla komeat piirteet suorine nenineen ja miltei mustine lyhyine hiuksineen, kasvoilla pitkä parransänki. Miehen päällä olevat vaatteet olivat kalliin näköiset siitäkin huolimatta, että ne olivat likaiset ja roikkuivat hänen yllään tavalla, joka kertoi että hän oli ollut useita päiviä ravinnotta. Pitsiä hihasuissa ja sininen samettitakki, jossa oli olkapäässä vanha veritahra.

                      ”Ei voi olla totta”, Jack äännähti, otti pari askelta taaksepäin ja törmäsi Virginiaan. Kaiken hämmästyksensä takana hän pystyi huvittumaan siitä tosiseikasta, ettei monikaan asia saanut häntä hämmästymään sillä tavoin, kuin tämän miehen näkeminen Elysionilla. Hän pystyi vain tuijottamaan kunnes Virginia tönäisi häntä kevyesti ja sanoi:

                      ”Mitä nyt, Jack?”

                      ”Minä… minä”, aloitti ja käänsi päänsä katsoen Virginiaan, joka työntyi hänen ohitseen, jähmettyen samalla tavoin paikoilleen nähdessään Gabrielin ja riippumatossa lojuvan miehen. Virginiasta tuntui, että hän pudottaa silmänsä siihen paikkaan.

                      ”Charles Gold?” hän ähkäisi ja katsoi otsaansa rypistäen Jackiin.

                      ”Kirottu Charles hemmetin Gold”, Jack sai sanottua.

                      ”Mitä, tunnetko sinä hänet?” Virginia kysyi.

                      ”Tunnenko… mistä sinä hänet tunnet?” Jack kysyi. Grenville katsoi heitä molempia näyttäen aivan yhtä ällistyneeltä kuin he tunsivat olevansa.

                      ”Tunnetteko te hänet?” Gabriel äännähti. Riippumatossa makaava mies näytti tajuavan, että hänen seurassaan oli muitakin kuin Gabriel, sillä hän avasi silmänsä, jotka olivat juuri niin hätkähdyttävän siniset kuin Gabriel muistikin niiden olleen. Toisin kuin ensimmäisen kerran Gabrielin ne nähdessä niissä oli nyt selkeä, miltei tyyni katse, eikä mies vaikuttanut muutoinkaan samalla tavoin vauhkolta kuin merestä pelastettaessa. Tai ei ainakaan ennen kuin hänen hiukan harhaileva katseensa liukui Gabrielin olkapään yli ja hän näki Jackin ja Virginian. Hänen huuliltaan pääsi matala valitus ja hän yritti pyrkiä pystympään, kasvoillaan kauhua.

                      ”Ei ei ei…” hän valitti ja teki kädellään eleen kuin olisi yrittänyt työntää kaiken näkökentässään olevan kauemmas. ”Ei tätä. Minä nukun, tämä on painajaista, onhan? Onhan?”

                      Gabriel yritti tyynnytellä häntä parhaansa mukaan, viemällä mukin uudelleen hänen huulilleen ja painaen hänet samalla takaisin aloilleen, mutta mies ei ollut tyynnyteltävissä, vaan tämä painoi kädet kasvoilleen ja yritti käpertyä kasaan uikuttaen avuttomasti. Jack astui lähemmäs ja kumartui katsomaan. Hän oli saanut mielensä koottua sen verran, ettei uskonut näkevänsä näkyjä ja tilanteen yllätyksellisyys sai hänet melkein nauramaan ääneen. Hän katsoi parhaimmaksi vain katsella riippumatossa makaavaa Charles Goldia, puristaen suunsa tiukasti kiinni, koska jos hän olisi avannut sen, hän todennäköisesti olisi purskahtanut nauruun. Kaikesta huolimatta aika ja paikka eivät olleet kaikkein parhaimmat hysteeriselle naurukohtaukselle.

                      Charles näytti olevan jonkinlaisessa kunnossa. Hän oli terve ja hyväkuntoinen, eikä Gibbs ollut heittänyt häntä Pearlilta missään tapauksessa kokonaan ilman ruokaa ja juomaa. Ilmeisesti mies oli käyttänyt kaiken loppuun jo muutama päivä aikaisemmin ja oli ollut hänen onnensa, että hän oli osunut Elysionin uudelle kurssille. Vielä yksi päivä veneessä keskellä merta olisi todennäköisesti tehnyt lopun hänestä, tai ainakin hänen järjestään. Jos nälkä ja jano eivät saaneet miestä menettämään järkeään, sen teki taatusti aurinko, ja kaikkein parhaiten nämä kolme tekijää yhdessä. Charles Gold todella oli onnekas. Onnekkaampi kuin ansaitsikaan, Jack ajatteli, luultavasti paljon onnekkaampi.

                      Gabriel huokaisi syvään ja laittoi pois mukin, jota hän turhaan oli yrittänyt tyrkyttää riippumattoon käpertyneelle miehelle. Tämä oli lakannut uikuttamasta ja kurkisti nyt varovasti sormiensa lomasta, etsien katseellaan jotain. Viimein hän sai Jackin näköpiiriinsä ja laski kätensä, katsoen nyt Jackiin suoraan. Hetkellinen mielipuolisuus, joka tuntui vallanneen hänet, oli poissa ja hän katseli vierellään seisovaa Jackia selväpäinen katse silmissään, jokseenkin tyynenä.

                      ”En enää ikinä…” hän aloitti käheällä äänellä ja ojensi kätensä Gabrielia kohti kuin anoen tätä antamaan vesimukin takaisin, jonka Gabriel tekikin, Charlesin jatkaessa puhettaan vasta pitkän ryypyn jälkeen, ”… ikinä, koskaan, missään tilanteessa mene aliarvioimaan miestä, joka vain näyttää hullulta.”

                      ”Parempi niin”, Jack sanoi. Charlesin silmät harhailivat hetken ja pysähtyivät Virginiaan.

                      ”Ja rouva Newgate”, hän sanoi voipuneesti, ”kaikista mahdollisista maailman naisista.”

                      ”Charles”, Virginia sanoi taivuttaen kaulaansa mitä viehkeimmin ja astuen lähemmäs, ”tämäpä yllätys. Kuulin sinun mystisesti kadonneen.”

                      ”Mystisesti?” Charles sanoi naurahtaen kuivalla kurkullaan. Hän uskoi, ettei enää ikinä voisi unohtaa, miltä kuiva kurkku tuntuu, miltä tuntuu ajatus siitä, että nääntyy janoon. Hän otti jälleen nopean kulauksen vettä ja katsoi Jackiin. ”Taas täällä, kapteeni? Tämähän on Black Pearl, eikö totta?”

                      ”Ei, sir”, Gabriel sanoi kauempaa, ”tämä on kauppalaiva Elysion.”

                      ”Elysion?” Charles toisti. ”Miksi… miten kapteeni Sparrow on täällä?”

                      ”Siksi, että en ole Black Pearlilla”, Jack sanoi kiukkuisesti, ”mistä minun taas on kiittäminen kokonaan sinua.”

                      Charles ähkäisi tuskaisesti ja vei kätensä huomaamattaan koskettamaan vasenta, veren tahrimaa olkapäätään, johon Jack oli häntä haavoittanut. Haava oli hänen käsityksensä mukaan parantunut hyvin, kiitos Gibbsin hoivan, mutta juuri nyt hän oli tuntevinaan uudelleen sen kivun, jonka oli tuntenut ensin, kun Jack oli ampunut ja uudelleen, kun eräs Jackin miehistä oli kaivanut luodin haavasta ulos. Hän olisi mielellään unohtanut kaiken, mikä liittyi kapteeni Sparrow’hun ja Black Pearliin, mutta kiitos hänen oman typeryytensä ja ahneutensa, se kai oli mahdotonta. Hän nieleksi, yritti kostuttaa kielellään kuivia ja halkeilleita huuliaan, yritti ottaa vettä, mutta huomasi mukin tyhjäksi. Jack otti mukin häneltä ja ojensi sen Gabrielille, joka kävi täyttämässä sen.

                      ”Mitä… miten sinä… ja Virginia…” Charles sanoi avuttomasti ottaessaan mukin vastaan ja tyhjentäessään sen suuhunsa, valuttaen jälleen suuren osan vedestä päälleen, ”Mihin me olemme matkalla?”

                      ”Sinusta minä en tiedä”, Jack sanoi, ”mutta minä olen matkalla Black Pearlille. Sinä voit minun puolestani matkata vaikka helvettiin.”

                      ”Ei mitään syytä huoleen”, Gabriel tyynnytteli katsoen Jackiin huolestuneena. Hän ei tiennyt, mistä oli kyse ja mitä oli tapahtumassa, mutta Jackin kasvojen ilme ei ainakaan luvannut hyvää. Tämän silmissä, joilla tämä katseli avuttomana riippumatossa makaavaa miestä, oli melkeinpä vaarallinen katse ja Gabriel huomasi tämän kiristelevän hampaitaan, ”kaikki järjestyy kyllä. Kapteeni Sparrow vie meidät ensin…”

                      ”Kapteeni Sparrow?” Charles ulvahti. ”Onko kapteeni Sparrow nyt myös Elysionin kapteeni?”

                      Jack kumartui vielä lähemmäs Charlesia, joka jähmettyi paikoilleen hänen katseensa edessä niin ettei osannut edes kavahtaa taaksepäin, vaikka hänen itsesuojeluvaistonsa suorastaan huusi, että hänen pitäisi päästä pois Jack Sparrow’n ulottuvilta. Siitä huolimatta hän pystyi vain katsomaan avuttomana, kun Jackin kasvot olivat niin lähellä hänen kasvojaan, että Jackin leuasta roikkuvat palmikot pyyhkäisivät hänen leukaansa.

                      ”Kyllä”, hän sanoi raivosta käheällä äänellä, ”kapteeni Jack Sparrow on nyt tämän laivan kapteeni ja jos sinä teet yhdenkin väärän liikkeen, tai edes ajattelet vääriä ajatuksia, heitän sinut laidan yli itse tällä kertaa – pala kerrallaan.”

                      Charles katsoi häneen kasvoillaan kauhua. Ei epäilystäkään, etteikö Jack olisi tarkoittanut jokaista sanaansa, eikä hän liioin epäillyt, etteikö tämä pystyisi ilmeenkään värähtämättä toteuttamaan uhkaustaan ja pilkkomaan hänet omakätisesti palasiksi.

                      ”Entä nyt, Jack?” hän kysyi hänen äänensä sortuessa yskään, kun hänestä tuntui, ettei hänen kurkkunsa kaikesta juomisesta huolimatta kostunut vaan pikemminkin muuttui pikkuhiljaa hiekkaerämaaksi. ”Jos lupaan kaiken sen kautta, mikä minulle on pyhää, että olen hiljaa kuin hiiri, säästätkö minun henkeni ja päästät minut palaamaan Port Royaliin?”

                      ”Ensinnäkin”, Jack sanoi suoristaen selkänsä ja silmäillen Charlesiin pitkin nenänvarttaan, ”minä en ole sinulle enää mikään Jack. Minä olen sinulle kapteeni Sparrow, onko selvä?”

                      ”Selvä on”, Charles kuiskasi, ”kapteeni Sparrow.”

                      ”Toiseksi, minä en arvosta kovin korkealle valaa, joka vannotaan viinan ja huorien nimeen”, Jack jatkoi, ”joten voit säästää minut valoiltasi. Tajuatko?”

                      ”Kyllä, kapteeni Sparrow”, Charles sanoi voihkaisten.

                      ”Kolmanneksi”, Jack sanoi ja hänen kasvoilleen kohosi hymyn, jota kukaan paikallaolijoista ei voinut nimittää miksikään muuksi kuin pahantahtoiseksi, ”sinä et ole ollenkaan tervetullut Port Royaliin. Et kai kuvittele, ettei sisaresi aviomies olisi tietoinen siitä, että halusit hänen kultansa? Jos minä säästän sinun pääsi ja sinä palaat Eliah Parkinsin silmien eteen, hän ei taatusti sääli sinua.”

                      ”Oi ei…” Charles äännähti. Virginia katsoi kummastuneena Jackiin.

                      ”Mutta Eliah Parkins…” hän aloitti, mutta keskeytti lauseensa Jackin tehdessä kiukkuisen kädenliikkeen ja katsoessa häneen kiinteästi. Hyvä on, Virginia ajatteli ja päätti olla sanomatta sanaakaan Eliah Parkinsista. ”Mistä te kaksi tunnette toisenne, Jack?” hän sitten kysyi, vilkaisten Gabrieliin. Ilmeisesti Eliah Parkinsin nimi ei sanonut tälle mitään, koska tämä ei ollut reagoinut mitenkään Jackin väittäessä vast’ikään haudattua kauppiasta eläväksi.

                      ”Herra Charles Gold kaikessa viisaudessaan”, Jack sanoi ivallisesti ja silmäili jälleen Charlesia kuin vesikauhuista rakkia, ”luuli tekevänsä hyvät kaupat kuvernöörin kanssa vaihtaessaan minun ja miehistöni hengen minun laivaani. Kuvernööri saisi Karibian kuuluisimman kapteenin ja herra Gold tässä saisi kapteenin aluksen lasteineen.”

                      ”Oh”, Virginia äännähti ja katsoi riippumatossa laivan liikkeiden mukana keinahtelevaa Charlesia. Hän ei olisi koskaan voinut kuvitella miehen kykenevän moiseen suunnitelmallisuuteen. Tai tarkemmin ajateltuna mies ei kai siihen ollut kyennytkään. ”Suunnitelma ei oikein tainnut toimia odotetulla tavalla?” hän kysyi Charlesilta hänen huuliensa kiertyessä yhtä pilkalliseen hymyyn kuin millä Jack oli äsken kasvonsa koristanut. Virginia ei pitänyt Charlesista, ei tämän pöyhkeilystä, öykkäröinnistä eikä siitä, kuinka tämä oli aina ollut hänen peräänsä. Charles oli Samuelin ystäviä ja säännönmukaisesti Virginia ei pitänyt aviomiehensä ystävistä.

                      ”Ei, se ei toiminut”, Jack vastasi Charlesin puolesta, katsoen tätä yhä kiinteästi. Hemmetin Charles Gold… mies oli ollut hyvin lähellä onnistumistaan, aivan liian lähellä. Jack myönsi olleensa varomaton, aliarvioineensa miehen ja kaikki tämä osaksi siksi, että hän oli pitänyt omaa peliään Charlesin kauniin sisaren kanssa, joka puolestaan oli heittäytynyt hänen syliinsä puoliväkisin. Mikä sotku. ”Suunnitelmassa oli yksi tekijä, jota herra Gold ei oikein ottanut huomioon. Ethän, Charles?”

                      Ainoa vastaus oli Charlesin matala valitus. Hän näytti siltä kuin olisi purskahtamaisillaan itkuun. Gabriel katsoi heitä kaikkia vuoronperään kasvoillaan sellainen ilme, jonka voi odottaakin näkevän miehen kasvoilla, joka kuvittelee joutuneensa äkkiä seurueeseen, jossa kaikki muut tuntuvat menettäneen järkensä paitsi hän itse. Virginia katsoi Jackiin ja hymyili sädehtivästi.

                      ”Kapteeni Jack Sparrow?” hän kysyi. Jack näytti tyytyväiseltä.

                      ”Jep”, hän sanoi ja kääntyi sitten Gabrielin puoleen. ”Pidä häntä silmällä… Aseta yksi mies vahtiin. Minä en todellakaan halua enää yhtään yllätystä tuon miehen taholta. Onko selvä?”

                      ”On, Jack”, Gabriel sanoi hiukan epävarmasti. Jack pyörähti kannoillaan ympäri ja poistui Virginian, Charlesin ja Gabrielin katsoessa hänen peräänsä kunnes hän hävisi hämärään ja hänen askeleensa lakkasivat kuulumasta. Hän jätti jälkeensä hämmentyneen hiljaisuuden, jonka Virginia viimein katkaisi.

                      ”No, Charles”, hän sanoi, ”olet siis sysännyt itsesi viimeinkin oikein kunnon vaikeuksiin. Paljon pahempiin kuin juosta karkuun jonkun rouvan kiukkuista aviomiestä tai pelata kaikki rahansa madame Rosan luona. Mutta mitä ihmettä sinä teit keskellä merta, veneessä ja ilman airoja?”

                      ”Sen minäkin haluaisin tietää”, Gabriel mutisi.

                      ”Oli minulla airot”, Charles sanoi ja naurahti katkerasti, käheällä äänellä, ”mutta pudotin ne mereen… saisinko vielä vettä? Kiitos”, hän joi jälleen ahneesti, kuin uskoen, että vesi loppuisi tai se vietäisiin häneltä. ”Minä olin Black Pearlilla…. minä typerys, minä idiootti, minä…”

                      ”Kiitos, tuon minä tiedän jo ennestään”, Virginia sanoi. Charles heitti häneen voipuneen silmäyksen. Virginia Newgate, todellakin. Omituinen nainen, joka jakoi kuulemma itseään kaikille, mutta hänelle ei suonut koskaan edes suudelmaa. Miksi nainen oli tällä laivalla? Ja miksi tämä kutsui kapteenia etunimeltä? Antoiko Virginia kapteenillekin sen, minkä häneltä kielsi? Charles voihkaisi omille ajatuksilleen, huomaamatta että teki sen ääneen. Toisaalta hän ei olisi hämmästynyt, vaikka itse Neitsyt Maria olisi ilmestynyt hänen vierelleen kapteeni Sparrow’n vanavedessä, sillä sen jälkeen kun hän ensimmäisen kerran oli kapteeni tavannut, kaikki oli alkanut mennä omituisesti pieleen. Kapteeni oli ollut aivan jotain muuta kuin hän oli odottanut. Hän ei ollut kuvitellut tapaavansa miestä, jonka ruskeiden silmien keimaileva katse sai hänet hämmentymään ja jonka lanteet keinuivat tavalla, joka saattoi häpeään miltei rouva Newgatenkin. Eikä hän ollut kuvitellut, että hänen sisarensa makaisi kenenkään muun miehen kuin aviomiehensä kanssa, kaikkein viimeiseksi kapteeni Sparrow’n, jonka hän olisi itsekin voinut kellistää alleen. Ja ennen kaikkea hän ei ollut kuvitellut, että kapteenin korean ulkokuoren alla oli kaikesta huolimatta mies, joka ei aikonut antaa huijata itseään, yllättää itseään eikä antaa laivaansa hänelle noin vain. Hänen kätensä siirtyi taas kuin itsestään koskettamaan olkapäätään.

                      ”Te olette loukannut itsenne”, Gabriel sanoi toteavasti. ”Voinko katsoa sitä?”

                      ”Ei mitään syytä”, Charles vastasi, ”se alkaa jo parantua.”

                      Parantua, todellakin. Sen jälkeen kun kapteeni oli ampunut häntä ja hänet oli sidottu isomastoon, hän ei ollut odottanut muuta kuin kuolemaa, toivoen sen olevan nopea. Silloin hän oli kuvitellut niiden tuntien, jotka hän oli istunut kannella, verta vuotavana, olevan elämänsä hirveimmät, mutta jälleen kerran hän oli ollut väärässä. Hän ei kuollut haavaansa, syystä, että se oli sidottu, eikä hän kuollut kotinsa edustalla olevalla lahdella, koska muutaman tunnin kuluttua, siitä huolimatta, ettei kapteeni Sparrow tullut takaisin, Pearl oli nostanut ankkurin ja purjehtinut tiehensä. Charles oli jäänyt vangiksi, kirjaimellisesti, sillä hänet oli siirretty laivan ruumassa olevaan selliin, jossa hän oli ollut monta päivää, kunnes hänet oli kiskottu sieltä kovakouraisesti takaisin kannelle vain tullakseen viskatuksi yli laidan pienessä veneessä. Kyllä, hänellä oli ollut airot, ruokaa ja juomaa, mutta airot hän oli kömpelyyksissään pudottanut ja kun ruoka ja juoma olivat loppuneet, silloin hän oli alkanut elää elämänsä hirveimpiä tunteja, joita oli riittänyt ja riittänyt, kunnes hän oli ollut vähällä tulla hulluksi. Ennen kuin hän oli ehtinyt tulla hulluksi, olikin tullut Elysion ja kapteeni Sparrow. Charles oli varsin varma siitä, että ennen kuin hän pääsisi Elysionilta pois, hän todella olisi tullut hulluksi. Rouva kohtalottarella näytti olevan erinomaisen hauskaa hänen kanssaan.

                      Virginia näytti edelleen odottavan jotain selitystä. Kokemuksesta Charles tiesi, ettei tämä antaisi periksi ennen kuin saisi haluamansa, joten hän kertoi kaiken sen, mikä vielä oli kertomatta, yrittäen saada tapahtuneen kuulostamaan niin suotuisalta hänen kannaltaan kuin se niissä olosuhteissa oli mahdollista. Oli totta, että hän oli yrittänyt saada Black Pearlin lasteineen itselleen silkkaa ahneuttaan, joten oli aika vaikea saada sen jälkeisiä tapahtumia kuulostamaan siltä, kuin hän olisi viaton uhri, jonka merirosvot olivat heittäneet Pearlin tyrmään. Hän yritti parhaansa ja Virginian ilmeestä päätellen epäonnistui surkeasti. Gabriel sen sijaan näytti vaikuttuneelta, myötätuntoiselta.

                      ”Sait juuri mitä ansaitsitkin”, Virginia totesi. Gabriel katsoi häneen moittivasti ja sai hänet tuhahtamaan. ”Vai eikö muka, perämies Grenville? Kapteeni Sparrow’lla olisi ollut täysi syy ja ehkä oikeuskin ampua häntä päähän sen sijaan, että ampui olkapäähän.”

                      ”Minä en oikein…” Gabriel mutisi ja alkoi hämmennyksensä peittääkseen Charlesin estelyistä huolimatta kuoria takkia tämän yltä nähdäkseen, oliko mies varmasti kunnossa. Virginia menetti mielenkiintonsa Charlesiin ja kohdisti sen nyt Gabrieliin, joka hermostui lisää huomatessaan hänen tutkivan katseensa.

                      ”Te alatte epäillä yhä enemmän itseänne, perämies Grenville”, hän sanoi, kun Gabriel oli auttanut takin takaisin Charlesin ylle, ”sitä, mihin oikein olette ryhtynyt ja kenen kanssa. Se ei mielestäni ole oikein sopivaa tässä tilanteessa.”

                      ”En voi sille mitään”, Gabriel sanoi myöntäen hänen olevan oikeassa. ”Minua alkaa hirvittää.”

                      ”Tässä vaiheessa se on pikkuisen liian myöhäistä”, Virginia totesi. ”Olisi kannattanut ajatella sitä jo ennen kuin annoitte Jackin puhua teidät ympäri.”

                      Charles hörähti huvittuneesti.

                      ”Sen se mies totisesti osaa”, hän sanoi melkein anteeksipyytävästi puututtuaan toisten keskusteluun, ”puhua. Jos puhumalla saisi kuolleet ylös haudoistaan, hän olisi varmasti ensimmäinen, joka sen tekisi.”

                      Jostain syystä Gabriel ei ollut lainkaan huvittunut, vaan näytti Virginian silmissä entistäkin nolommalta.

                      ”Mitä te oikeastaan aiotte tehdä Elysionille, kun pääsette eroon Jackista?” Virginia kysyi. ”Jättää meidät, entisen kapteeninne ja osan miehistöstänne jonnekin – ja mitä sitten?”

                      ”Port-au-Princeen… ”Gabriel mutisi, ”jätän teidät sinne ja sitten purjehdin Santo Domingoon ja myyn lastin. Sitten minä kai purjehdin Port Royaliin.”

                      ”Niin, ja entä sitten?” Virginia kysyi. Hän harkitsi hetken, muistuttaisiko miestä siitä, miten todennäköistä oli, että kapteeni Knight ehtisi ennen Elysionia takaisin Port Royaliin, mutta päätti olla muistuttamatta.

                      ”En minä tiedä”, Gabriel vastasi surkeana. Virginia huokaisi syvään, säälivästi. Jack oli ollut oikeassa, ei tästä miehestä olisi Elysionin kapteeniksi. Miesparka ei edes tiennyt, mitä tekisi, saati että pystyisi tekemään niin. Hänen onnekseen Virginialla oli kaikki se, mitä mieheltä puuttui; aivot ja kyky käyttää niitä. Siitä hetkestä alkaen Virginia alkoi pitää Elysionia omana laivanaan.

***

                      Jack tunsi itsensä hermostuneeksi. Charles Goldin ilmestyminen oli saanut hänet muistamaan Eliah Parkinsin luona tapahtuneen, samoin kuin sen, kuinka vähällä Charles oli ollut onnistua suunnitelmissaan toimittaa hänet hirteen ja saada hänen laivansa palkkioksi siitä. Pahus, hänen olisi ehkä pitänyt sittenkin hankkiutua eroon miehestä lopullisesti, eikä jättää tätä eloon, sillä tämän läsnäolo Elysionilla sai hänet tuntemaan pahoja aavistuksia siitä huolimatta, ettei niille ollut mitään järjellistä syytä. Charles oli heikkona kaiken kokemansa jälkeen, eikä tästä olisi vastusta Jackille nykyisessä tilassaan, ei ruumiillisesti eikä henkisesti. Lisäksi mies ei varsinaisesti ollut mikään älyn jättiläinen, mutta hyvin arvaamaton siitä huolimatta. Omalla tavallaan ovela. Jack uskoi pelotelleensa hänet tottelevaiseksi, mutta ei voinut mitään sille, että jossain hänen mielensä perukoilla hän tunsi kasvavaa huolestumista. Laivalla alkoi olla liikaa väkeä, josta hänen oli syytä olla huolissaan ja jota hänen olisi pidettävä paremmin silmällä.

                      Kapteeni Knight oli ehdottomasti vaarallisin koko joukosta, mutta myös epätodennäköisin henkilö aiheuttamaan ongelmia. Mies oli suljettu hyttiin ja myös pysyisi siellä, ainakin niin kauan kuin Jack olisi laivalla. Epävarmuustekijä numero kaksi oli tietenkin Charles Gold. Jack harkitsi hetken, pitäisikö tämäkin sulkea johonkin, laivan tyrmään ehkä. Charles oli ehdottomasti pidettävä erillään kapteeni Knightistä, eikä Jack luottanut täysin siihen, että tämä pysyisi aloillaan. Lisäksi oli Virginia, eikä tämän aviomiestäkään voinut ohittaa vain olankohautuksella. Pitäisikö Samuel Newgate sulkea myös jonnekin? Jos tämä pääsisi yhteen kapteenin tai Charlesin kanssa, tai mikä pahinta, kapteenin ja Charlesin, tilanne saattaisi päästä pahaksi. Mitä Virginiaan tuli, Jack uskoi, että tämä suunnitteli jotain, ei ehkä hänen päänsä menoksi, mutta kuitenkin jotain, mikä saattaisi aiheuttaa kaaoksen. Virginia oli aivan liian kiinnostunut Elysionista, Jackista, perämies Grenvillesta. Luultavasti hän tekisi viisaasti, jos pitäisi naisen koko ajan lähellään. Loppujen lopuksi, hän ei halunnut mitään muuta kuin päästä Tortugalle ja Black Pearlille. Sen jälkeen Elysion saisi hänen puolestaan purjehtia vaikka suoraan manalaan, aivan sama hänelle.

                      Hän tasapainoili keikkuvan lattian poikki kaapille, johon hän oli työntänyt rommin ja otti nassakasta pitkän huikan. Suloinen, suloinen polte suussa, kitalaessa… Hän nielaisi suullisen ja huokaisi nautinnosta, otti vielä uuden, pitemmän huikan ja laittoi sitten rommin pois. Ei lainkaan järkevää juoda itseään humalaan juuri nyt. Vasta, kun hän pääsisi Tortugalle, hän juhlisi kunnolla, sillä silloin hänellä todella olisi syytä juhlaan.

                      Ovelle koputettiin ja Gabriel asteli sisään Virginia kannoillaan. Jack voihkaisi hengessään nähdessään perämiehen ilmeen, sillä se kertoi hänelle selvästi, että myös Gabriel oli nyt uhkatekijä hänen suunnitelmiin. Mies näytti pelästyneeltä, vähän kiukkuiselta ja jopa epätoivoiselta. Miksi, miksi taivaan tähden ihmiset vaivautuivat ajattelemaan itse silloin, kun hän oli paikalla ja vakuuttamassa, että hän hoiti ajatustyön?

                      ”No mitä?” hän tiuskaisi kiukkuisesti ennen kuin kumpikaan ehti sanoa mitään. Gabriel miltei hätkähti hänen äänensävyään ja Jack hermostui yhä lisää. Jos mies alkoi olla noin sätky, asiat eivät todellakaan olleet hyvällä mallilla.

                      ”Jack”, Gabriel sanoi äänessään hätää, ”rouva Newgate…”

                      ”Sano hänelle sama, jonka sanoit minulle”, Virginia keskeytti tylysti, ”sen, että sinä et ole luvannut Elysionia hänelle.”

                      Jack katsoi heitä molempia vuoronperään. Hänestä tuntui, että hän alkoi todella kadottaa tilanteen hallinnan, sillä hän ei juuri sillä hetkellä osannut kuvitellakaan, mitä oikein oli tapahtumassa.

                      ”Mitä sinä oikein suunnittelet?” hän kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen. Virginia naurahti suloisesti ja astui lähemmäs häntä, kunnes oli aivan kasvokkain hänen kanssaan.

                      ”Minä haluan Elysionin”, hän sanoi kuin maailman luonnollisimman asian. ”Sitten, kun sinä et sitä enää tarvitse, tietenkin.”

                      ”Ai niinkö?” Jack sanoi. ”Että et yhtään vähempää?”

                      ”En, en yhtään vähempää. Päinvastoin. Elysion on nyt vähintä, mitä haluan.”

                      Jack kietoi toisen kätensä hänen vyötärönsä ympäri ja veti hänet lähemmäs, katsoen häntä silmiin, joiden katse ei rävähtänytkään, ei muuttunut miksikään.

                      ”Ota se”, hän sanoi Virginialle, ”ota jos haluat. Se on sinun ja Gabrielin asia. Jos pystyt ottamaan, mitä en yhtään epäile, ole hyvä vain.”

                      ”Ei helvetti”, Gabriel voihkaisi. ”Entä minä sitten? Mitä minä teen?”

                      Virginia irrottautui Jackin otteesta ja kääntyi perämieheen päin. Miesparka, hän ajatteli, tämä kaikki taitaa olla hänelle vähän liikaa.

                      ”Ei mitään syytä huoleen”, hän sanoi äidillisesti, ”sinä voit silti jäädä tänne – mikä sinun nimesi olikaan?”

                      ”Gabriel”, Gabriel Grenville kuiskasi ja katsoi avuttomasti Virginiaan, siirsi sitten katseensa Jackiin, jonka kasvoilla karehti ilme, jota hän ei osannut tulkita. Uteliaisuutta? Tyytyväisyyttä? Gabriel vakuuttui lopullisesti siitä, että oli tehnyt elämänsä suurimman virheen suostuessaan edes kuuntelemaan Jack Sparrow’ta. Hänen ei olisi koskaan pitänyt antaa miehen edes puhua hänelle. Taivaan tähden; kapteeni Knight oli oikeassa sanoessaan, ettei miehistön pitänyt seurustella matkustajien kanssa. Eikä riittänyt, että hän oli syöksenyt itsensä tähän hirvittävään tilanteeseen, vaan hän oli vetänyt siihen mukanaan yli puolet Elysionin miehistöstä. Hän oli tuhonnut näiden elämän, omastaan puhumattakaan. Elämäni on lopussa, hän ajatteli onnettomana.

                      ”Sinä olet varmasti erinomainen perämies, Gabriel”, Virginia sanoi suostuttelevasti, ”mutta muuten sinusta ei taida olla oikein mihinkään, vai mitä?”

                      Kauempana seisova Jack hirnahti huvittuneesti ja Gabriel tunsi punan nousevan poskilleen. Helvetin ämmä, hän ajatteli.

                      ”Minä sen sijaan”, Virginia jatkoi, ”minä ajattelen sinunkin edestäsi. Minä tiedän mitä tulee tehdä ja minä olen kyllin häikäilemätön myös tekemään sen.

                      ”Ei jeesus”, Gabriel sanoi tuskaisella äänellä ja sai Jackin nauramaan entistä hillittömämmin.

                      ”Minä en ole mikään jeesus, enkä taida käydä enää neitsyt mariastakaan”, Virginia sanoi, ”mutta minä en myöskään ymmärrä laivoista muuta kuin sen, että niillä pääsee paikasta toiseen. Sinä sen sijaan ymmärrät, Gabriel. Sinä tunnet Elysionin, minä hallitsen kaiken muun. Minä sanon, mihin sinä purjehdit ja sinä purjehdit, mihin minä sanon.”

                      ”Ja minä kun kuvittelin olevani ainoa täällä, jolla viiraa päästä”, Jack totesi silmiään pyöritellen. Virginia oli kertakaikkisen uskomaton. Häikäilemätön. Jack ei epäillyt hetkeäkään, etteikö nainen pystyisi toteuttamaan suunnitelmansa. ”Olet ilmeisesti suunnitellut kaiken pienintä yksityiskohtaa myöten, kultaseni? Missä välissä?”

                      ”Viime yönä, Jack-rakas”, Virginia sanoi suorastaan kujertaen. Hän tunsi olonsa kerrassaan loistavaksi, eikä muistanut, milloin olisi viimeksi tuntenut näin. Miten ihanaa oli olla elossa! ”Minähän sanoin, että minulla on tapana valvoa öisin ja ajatella.”

                      ”Voi hyvänen aika sentään”, Gabriel sanoi.

                      ”Kätevää”, Jack sanoi, ”oikein kätevää, Gabriel. Mikäli sinua ei haittaa, että saat kapteeniksesi naisen? Pieni neuvo; hyväksy rouvan tarjous, sillä sen parempaa et mistään saa.”

                      Gabriel ei osannut sanoa enää mitään. Hän tunsi henkensä loppuvan kapteenin hytin ylellisyyden keskellä ja miltei mitään näkemättä töytäisi ulos sieltä. Jack ja Virginia katsoivat toisiinsa kysyvästi.

                      ”Ota nyt tuostakin selvä”, Virginia totesi. ”Oliko tuo sinun mielestäsi kyllä vai ei?”

                      ”Jotain siltä väliltä”, Jack arveli. ”Sama se, hän vastaa sinulle ’kyllä’, ennemmin tai myöhemmin. Jos ei vastaa, hän on idiootti.”

                      ”Toivottavasti”, Virginia sanoi ja huokaisi pitkään, rentoutuen. ”Minun suunnitelmani kannalta se olisi aivan ehdotonta. Tarvitsen häntä todella. Tai Johnsonia. Grenville olisi kuitenkin parempi, luotettavampi.”

                      ”Hm”, Jack hymähti. ”Viitsitkö kertoa suunnitelmasi viimein minullekin? Siitäkin huolimatta, että se ei taida sisältää minua?”

                      ”Ei, se ei sisällä sinua. Minä en tarvitse sinua enää Elysionilla”, Virginia vastasi, ”vaikka tulenkin olemaan kiitollinen sinulle koko lopun ikäni tästä matkasta, ja tulen varmasti tarvitsemaan sinun… hm… asiantuntemustasi tulevaisuudessa. Toivon todella, että tiemme eivät kokonaan erkane tämän matkan jälkeen.”

                      Jack otti hatun päästään ja kumarsi hänelle moitteettomasti.

                      ”Ilo on kokonaan minun puolellani, kaunis rouva”, hän sanoi. Virginia vastasi hänen kumarrukseensa niiaamalla lattiaan asti.

                      ”Kun pääsemme sinusta eroon”, Virginia jatkoi, ”purjehdimme Port-au-Princeen ja jätämme matkustajat ja osan miehistöä sinne. Ja lasti… niin, mitä minä sille tekisin? Voinko myydä sen Tortugalla? Haluatko sinä sen?”

                      ”Ihan sama”, Jack sanoi. ”Pääset sinä siitä sielläkin eroon, olettaen, että uskallat käydä kauppaa merirosvojen kanssa.”

                      ”Hah, uskallanko?” Virginia naurahti. ”Minulla on omituinen muistikuva, että olen jopa maannut merirosvon kanssa.”

                      ”Kaikki merirosvot eivät ole yhtä viehättäviä ja hyväkäytöksisiä kuin minä”, Jack muistutti.

                      ”Ikävä kyllä”, Virginia sanoi melkeinpä hellästi. ”Joka tapauksessa, päästyäni lastista ja ylimääräisistä ihmisistä eroon minä purjehdin takaisin Port Royaliin, otan tyttäreni ja poikani, ja tyhjennän Samuelin kassakaapin ennen kuin häivyn lopullisesti sieltä.”

                      ”Ja sitten?” Jack kysyi hädintuskin uskoen korviaan. Nainen oli tosiaankin sekaisin päästään.

                      ”Sitten koko maailma on minulle avoin”, Virginia sanoi kasvoillaan unelmoiva ilme. ”Pitäisihän sinun se tietää.”

                      Jack kohautti olkapäitään. Toki hän tiesi, mutta hänen ja Virginian ero ei ollut niinkään sukupuoli kuin se tosiseikka, että hän ei raahannut mukanaan neljää lasta. Hän oli vastuussa vain aikuisista ihmisistä, jotka olivat hänen matkassaan Black Pearlilla tietäen erinomaisesti, mitä olivat tekemässä. Toisaalta, hänellä ei tietääkseen ollut lapsia, joten hän ei voinut tarkalleen tietää myöskään, mitä oli olla vastuussa heistä. Ehkä Virginia oli sittenkin häntä parempi arvioimaan, mitä oli tekemässä.

                      ”Sen jälkeen sinulla ei taida olla paluuta Port Royaliin”, hän sanoi.

                      ”Entä sitten? Ei taida olla sinullakaan, etkä vaikuta olevasi siitä pahoillasi”, Virginia totesi katsoen Jackiin, jonka kasvoilla hän oli taas näkevinään häivähdyksen katseesta, jonka hän oli niillä nähnyt yöllä, ennen kuin Jack oli herännyt unestaan täysin ja tunnistanut hänet. ”Vai oletko, Jack? Kuka Port Royalissa saa sinun silmiisi tuon ilmeen?”

                      ”Minkä helvetin ilmeen?” Jack tiuskaisi. Hänen tietääkseen hänen silmissään ei ollut sen kummempaa ilmettä kuin siihenkään asti. ”Ei, minä en ole pahoillani.”

                      ”Sitähän minäkin”, Virginia sanoi sovittelevasti. ”Enköhän minä jää henkiin siinä missä sinäkin, vai mitä luulet?”

                      ”En ainoastaan luule, vaan uskon. Nyt sinun tarvitsee vain saada Grenville uskomaan sinuun.”