RAKKAUS VAI VELVOLLISUUS - Luku 5

                      Jack nukkui kersantti Raffet’n vartioidessa hänen untaan. Muutaman kerran hän heräsi, vain todetak­seen, että mies istui yhä nurkassa, kynttilänvalossa, musketti poikittain sylissään ja vastaten hänen katsee­seensa omallaan, joka oli täynnä vihaa. Jack saattoi kuvitella kersantin nauttivan tehtävästään ja samalla toivoen, että Jack jollakin mystisellä tavalla pääsisi irti kahleestaan, syöksyisi hänen kimppuunsa ja hän saisi syyn käyttää asettaan.

                      Yö oli pitkä, eikä aamu tuonut tullessaan Jackille mitään ratkaisua. Tasan vuorokausi aikaa, eikä mahdollisuus paeta tuntunut todennäköisemmältä kuin edellispäivänäkään, päinvastoin. Kuumaverinen kersantti Raffet todellakin otti tehtävänsä hyvin vakavasti ja vielä aamulla jökötti tuolissaan avoimin silmin, näyttämättä lain­kaan väsyneeltä, vaikka oli valvonut koko yön.

                      ”Sinä et ole inhimillinen”, Jack sanoi, kun Raffet toi hänelle hänen aamiaisensa, joka oli jätetty käytä­vään, miltei viskaten tarjottimen hänen syliinsä, ”etkö sinä tarvitse unta, poika?”

                      ”Nukun, kun on sen aika”, Raffet sanoi palatessaan tuoliinsa. Jackin alkaessa syödä Raffet otti aseensa uudelleen syliinsä, veti jostain vaatteistaan esiin ohuen metallipuikon, jonka hän työnsi aseensa piippuun ja pyöritteli sitä siellä saaden aikaan metallisen, hankaavan äänen. Jack tarkkaili häntä syrjäsilmin, teeskennellen, että ainoa, mikä häntä sillä hetkellä kiinnosti, oli ruoka. Koska hän ei voinut osoittaa mielenkiintoaan Raffet’n puu­hia ja erityisesti tämän metallista puikkoa kohtaan, hän ei voinut tuijottaa tätä suoraan, eikä siksi heti tajunnut, mitä tämä teki. Viila, hän sitten keksi, riittävän ohut ja riittävän kova. Hänen oli saatava se. Hän saisi sen. Hän jatkoi syömistään tyynesti, hilliten itseään. Rauhallisesti, hän muistutti itseään, rauhallisesti ja harkiten.

                      Raffet viilaili asettaan muutaman minuutin ja pani sitten viilan pois, työntäen sen taskuunsa tai ehkä vyöhönsä, Jack ei nähnyt tarkalleen, mihin. Vasta reilun neljännestunnin kuluttua Jack alkoi jututtaa Raffet’ta, toi­voen, ettei tämä osaisi yhdistää hänen äkillistä kiinnostustaan tätä kohtaan pieneen metalliesineeseen, joka tämä oli jossain vaatteissaan.

                      ”Vai oli sinun rouvasi sillä laivalla, kaveri”, Jack sanoi katsahtaen nurkassa istuvaan Raffet’en, ”huono tuuri.”

                      Kersantin kasvoille kohosi välittömästi synkkä ilme ja hän silmäili Jackia murhaavasti. Todella kuumave­rinen tyyppi, Jack ajatteli, taitaa olla vähän tasapainoton.

                      ”Joko te söitte?” Raffet kysyi, ”Hyvä, pankaa se tarjotin lattialle ja työntäkää se kauemmas itses­tänne.”

                      Jack teki työtä käskettyä, nojautui sitten vasten sängynpäätyä ja katsoi kersanttia kiinteästi, niin että tämä varmasti huomasi. Kersantti tavoitti hänen katseensa ja vastasi siihen. Hitaasti Jackin kasvoille nousi ilkikuri­nen, liki viettelevä hymy ja kersantti käyttäytyi juuri siten kuin Jack halusi hänen käyttäytyvän; hän näytti ensin epä­varmalta, sitten hänen kasvojensa ilme muuttui ällistyneeksi ennen kuin pidätelty kiukku punasi ne.

                      ”Mitä te virnuilette?” hän ärähti, kiusaantuneena ja ärsytettynä. Hän ei ymmärtänyt, mitä tuo hymy tarkoitti ja epäili tulkitsevansa sitä väärin. Jack käänsi päänsä pois ja naurahti huvittuneena. Hän oli aikeissa vas­tata, mutta ovelta kuuluvat äänet, jotka kertoivat jonkun olevan tulossa sisään, saivat hänet vaikenemaan. Jack pyöräytti silmiään ja otti kasvoilleen kyllästyneen ilmeensä tulijan nähdessään.

                      ”Huomenta, Sparrow”; Norrington sanoi astuttuaan hänen luokseen ja jäätyään seisomaan sängyn jalkopäähän kädet selän takana, katsellen Jackia huulillaan kylmä, aristokraattinen hymynsä, ”Toivottavasti nu­kuitte hyvin.”

                      ”Kuin lapsi”, Jack sanoi ja nykäisi päätään oikealle, ”paitsi että lasta ei yleensä tarvitse kahlita sän­kyynsä.”

                      ”Kyllä tarvitsee, jos hänet on pidettävä poissa pahanteosta”, James sanoi ja kääntyi kersanttiin päin, joka hänen saapuessaan oli ponnahtanut seisomaan ja ottanut asennon, ”Voitte mennä, kersantti, haluan olla Sparrow’n kanssa kahden.”

                      ”Kyllä, sir”, Raffet poistui nopeasti, suorastaan livahti ovesta. Jack katsoi kaipaavasti hänen pe­räänsä; kyllä, nyt, kun kersantti oli noussut seisomaan, Jack huomasi, missä pieni viila hänen vaatteissaan oli.

                      ”Hauska kuulla, että olette sekä nukkunut että ilmeisesti myös syönyt hyvin”, James sanoi, kun ovi oli sulkeutunut kersantin perään. Jack ihmetteli mielessään, miksi Norrington näytti jotenkin erilaiselta ja tajusi sit­ten, että hänellä ei ollut valkoista peruukkiaan, vaan siististi niskaan solmitut tummat hiukset olivat hänen omansa, ”Olen iloinen, että vieraanvaraisuuteni on tyydyttänyt teitä.”

                      ”Sillä on ollut puolensa”, Jack myönsi, ”mutta jostain syystä en osaa olla oikein vilpittömän kiitollinen. Minusta tuntuu, että olen käyttänyt vieraanvaraisuuttanne vähän liian kauan hyväkseni nyt, kaveri”, hän tarjoili edessään seisovalle miehelle jälleen aseistariisuvimman hymynsä, ”joten häipyisin mielelläni omille teilleni, jos teille sopii.”

                      ”Sehän sopii”, James sanoi nauttien ilmeestä, joka vilahti Sparrow’n kasvoilla ennen kuin tämä ehti piilottaa sitä; sekoitus toiveikkuutta ja epäuskoa, ”Luonnollisestikaan en voi päästää teitä häipymään, kuten sa­noitte, mutta minun vieraanvaraisuuteni teidän kohdallanne päättyy tähän.”

                      ”Täh?” Jack äännähti. Viimeinenkin hymyn ripe hänen kasvoiltaan oli kadonnut.

                      ”En jaksa teidän venkoiluanne”, James sanoi, ”enkä jaksa rouva Turnerin itsepäisyyttä. Marssitan teidät tänään kahleissa kuvernöörin eteen, enkä sen jälkeen, vaikka oletettavasti tapaammekin vielä monesti, ole henkilökohtaisesti vastuussa teistä.”

                      Jack laski katseensa sanattomana. Hänestä tuntui epämiellyttävältä, kuin hänen vatsassaan olisi ollut tyhjä kolo, vaikka hän oli juuri syönyt. Aikaa ei enää ollutkaan. Kun hän nosti katseensa uudelleen, hän kohtasi Norringtonin silmät, joissa ei näyttänyt olevan mitään tunteita. Mies todella oli kylmä kuin jää.

                      ”Se on menoa sitten?” Jack totesi. Hän tiesi näyttävänsä tyyneltä ja huolettomalta, mutta ei missään tapauksessa tuntenut itseään sellaiseksi. Kuolemaa hän ei pelännyt katsottuaan sitä niin monta kertaa suoraan silmiin, huijattuaan sitä yhtä monesti ja tietäen, että jokin kohtaaminen olisi hänen viimeisensä, mutta ajatus siitä, että hänet lukittaisiin päiväkausiksi selliin, aiheutti hänelle melkein hengenahdistusta. Hän vihasi kaltereita ja kiviä ympärillään, ja jos hänelle olisi tarjottu elinkautista vankeutta hirttosilmukan sijaan, hän olisi epäröimättä valinnut kuoleman. Mutta hän ei seisonut vielä hirttolavalla, vaan oli yhä Norringtonin talossa. Hänellä oli yhä hiukan aikaa ja mahdollisuuksia. Eikä hänellä ollut muiden ihmisten moraalia tai kunniantuntoa.

                      ”Voisimmekohan me päästä jonkinlaiseen muuhun ratkaisuun tässä asiassa?” hän kysyi pitkän hiljai­suuden jälkeen, jonka aikana James oli kiertänyt sängyn toiselle puolen, nostanut tarjottimen lattialta, laskenut sen pöydälle ja jäänyt seisomaan ikkunan ääreen. Valo tuli hänen takaansa niin, että Jackin oli vaikea nähdä hänen kasvojaan, lisäksi hän joutui kääntymään jälleen asentoon, jossa hänen kahlehdittu kätensä vääntyi epämukavasti, voidakseen katsoa tätä.

                      ”Kuten?” James kysyi kuulostaen nyt vuorostaan välinpitämättömältä, vaikka oli enemmän kuin ute­lias kuulemaan, mitä Sparrow’lla oli mielessään.

                      ”Jonkinlaiseen”, Jack sanoi kokeilevasti. Oli häiritsevää, kun ei nähnyt puhekumppaninsa kasvoja, ”Mitä tahtoisitte minun teille tarjoavan?”

                      James naurahti ivallisesti.

                      ”Ei teillä ole tarjota minulle mitään, Sparrow”, hän sanoi, ”Tarjotkaa minulle totuus, niin minä huoleh­din siitä, että kaikki käy siististi, nopeasti ja kivuttomasti.”

                      ”Tuo ei aivan ollut sitä, mitä minulla on mielessäni”, Jack sanoi, ”En minä pelkää kipua, Norrington. Minua on elämäni aikana hakattu, potkittu, syljetty ja ivattu niin, etten osaa oikeastaan välittää, kuka sen seuraa­vaksi tekee.”

                      ”Se kuitenkin on ainoa tarjoukseni, ottakaa tai jättäkää.”

                      ”Jätän. Lopputuloksen kannalta on samantekevää, vaikka sulkisin suuni nyt, ja olisin koko loppuelä­mäni hiljaa.”

                      ”Loppuelämänne tulee olemaan hyvin lyhyt”; James sanoi siirtyen pois ikkunan äärestä, takaisin vuoteen jalkopäähän, ”ja se, että pitäisitte suunne kiinni edes kymmenen minuuttia, on sula mahdottomuus.”

                      ”Aina yhtä herttainen”, Jack sanoi virnistäen hassunkurisesti, ”Entä jos ostan itseni vapaaksi, mitä?”

                      ”Te tiedätte, etten minä ole ostettavissa.”

                      Jack naurahti ja osoitti sormellaan Jamesiin.

                      ”Jokainen on”, hän sanoi, ”aivan jokainen, kun tarjotaan tarpeeksi.”

                      James ei vastannut. Hän ei tuntenut tarvetta alkaa vakuuttelemaan merirosvolle asiaa. Jack veti polvensa koukkuun ja kumartui kohti Jamesia lepuuttaen vasenta käsivarttaan polviensa päällä.

                      ”Isla de Muerta on yhä siellä”, hän sanoi matalalla äänellä, melkein kuiskaten, ”ja minä lienen ainoa, joka tietää missä se on ja pystyy myös purjehtimaan sinne upottamatta laivaansa… kompassini on Black Pearlilla, mutta en tarvitse sitä. Olen purjehtinut Dauntlessin sinne kerran aikaisemminkin – käsitättekö?”

                      James alkoi käsittää ainakin sen, miten Sparrow sai ihmiset tanssimaan niin helposti oma pillinsä mukaan ilman, että nämä edes huomasivat sitä. Koko tämän olemus oli kurkottautunut hänen puoleensa ja tuntui viestittävän, että mitä tahansa tämä ehdottaisikin, se kaikki olisi hänen parhaakseen ja että Sparrow ei muuta ha­lunnutkaan kuin hänen parastaan, epäitsekkäästi ja vailla mitään vilppiä. Hänen avoimiksi levinneissä ruskeissa silmissään oli vetoava katse, jota ei voinut tulkita miksikään muuksi kuin viattomaksi. Todella taitavaa, James ajat­teli.

                      ”Yritättekö väittää, että aarre on yhä siellä”, hän kysyi. Jack nyökkäsi.

                      ”Se on”, hän sanoi, ”te ette koskaan käynyt sisällä luolassa, mutta jos epäilette, ettei tarjoukseni ole reilu, kysykää Elizabethilta, mitä hän näki siellä. Vannon, että aarre on koskematon lukuun ottamatta sitä, mitä otin sieltä, kun palasin Dauntlessille. En ole käynyt siellä sen jälkeen.”

                      ”Ja miksi ette, jos saan kysyä?”

                      ”Tietenkin saatte kysyä, Norrington. Minulle tuli äkkiä vastustamaton halu olla kiltti poika”, Jack sanoi hymyillen tavalla, joka paljasti hänen kultaiset hampaansa, ”Minulla ei ole ollut mitään syytä palata sinne, ei vielä. Siellähän se on, odottaa minua”, hän piti pienen mietteliään tauon, ”Sitä paitsi minulla ei ole siitä paikasta mitään kovin miellyttäviä muistoja, huolimatta siitä, miten kiihkeästi sen joskus halusin löytää. Joskus ajattelen, että minun puolestani paikka saa jäädä koskemattomaksi. Minä voin vaihtaa vapauteni siihen. Mitä sanotte? Purjehdimme sinne ja takaisin, ja päästyämme Port Royaliin minä häivyn, ettekä te ryhdy etsimään minua.”

                      ”Toivottavasti ette todella kuvittele, että edes harkitsisin ehdotustanne, Sparrow. Minä en ole myytä­vänä, eikä varsinkaan kunniani.”

                      ”Mitä minä voin teille tarjota?” Jack kysyi osoittamatta hämmennystä tarjouksensa torjumisesta. Hän ei oikeastaan ollut odottanut Norringtonin suostuvan, mutta hänen oli ollut silti pakko kokeilla tätäkin, ”Lupaanko kadota näkyvistänne ikiajoiksi? En tule enää takaisin Port Royaliin, enkä aiheuta teille harmia tai tee teitä nau­runalaiseksi.”

                      James narskautti hampaansa yhteen. Ei riittänyt, että Sparrow oli nolannut hänet monesti; mies tiesi nolanneensa hänet.

                      ”Vielä huonompi tarjous, Sparrow”, hän sanoi kireällä äänellä, ”Jos en päästä teitä, katoatte vielä varmemmin, ikiajoiksi.”

                      ”Ette kai te oikeasti toivo minun kuolemaani?” Jack kysyi ja aneli myötätuntoa silmillään.

                      ”En toki. Teidän kuolemanne on minulle yhdentekevää”, James sanoi ja tajusi valehtelevansa. Sparrow’n kuolema ei olisi hänelle yhdentekevää, vaan helpotus, vaikka hän ei sitä toivonutkaan. Vielä helpot­tuneempi hän olisi ollut, jos Sparrow olisi ymmärtänyt pysyä poissa sen sijaan, että oli tullut takaisin Port Royaliin tunkemaan päänsä hirttosilmukkaan miltei väkisin, ”Te sen sijaan vaikutatte siltä, että olette valmis mihin vain vält­tääksenne sen.”

                      ”Ettekö te olisi?”

                      ”En, jos olisin ansainnut sen.”

                      ”Olenko minä ansainnut sen?” Jack melkein sylkäisi sanat suustaan, ”Minä en pelkää kuolemaa, mutta ei se tarkoita sitä, etten haluaisi elää. En minä halua tulla hirtetyksi merirosvona ennen kuin täytän neljä­kymmentä, mutta jos niin käy, niin olkoon sitten niin. Mutta minä en, helvetti soikoon, ole ansainnut sitä!”

                      James katsoi häneen. Sparrow totisesti osasi yllättää, kertakaikkisen taidokas esitys.

                      ”Mitä mahdatte tarjota seuraavaksi?” hän sanoi, äänessään halveksuntaa, ”Ryömitte polvillanne jaloissani ja rukoilette, että silkasta säälistä antaisin teidän mennä?”

                      ”Sitäkö te tahdotte?” Jack kysyi ja Jamesin ällistykseksi hän ponnistautui yhdellä nopealla liikkeellä polvilleen vuoteelle, ketjun kalistessa, kun se kiristyi hänen kätensä ja sängynpäädyn välille. Hän levitti kätensä sen, mitä kahle antoi myöten, ”Jos päästätte ranteeni irti tästä, minä lupaan ryömiä jaloissanne ja vaikka nuolla niitä, jos se on ehtona sille, että annatte minun mennä.”

                      James ei ollut varma, oliko tämä enää näytelmää vai oliko mies todella noin epätoivoinen ja vailla mitään itsekunnioitusta. Tämä oli polvillaan vuoteella, kasvot kohotettuina hänen puoleensa, silmissään pyyntö, jonka James uskoi aidoksi.

                      ”Te olette uskomaton”, James sanoi.

                      Jack laski käsivartensa alas ja istui kantapäidensä päälle.

                      ”Elizabeth sai teidät tekemään, kuten hän halusi, tarjoutumalla teille”, hän sanoi, ”Jos minulta ei puuttuisi tiettyjä … hänen avujaan, minä tekisin samoin.”

                      ”Nyt riittää, Sparrow”, James sanoi, ”Te ja teidän puheenne saavat minut kirjaimellisesti voimaan pahoin. Eikö teillä ole minkäänlaista selkärankaa?”

                      ”On minulla, kaveri”, Jack sanoi arvellen menneensä liian pitkälle, mutta sanat olivat tulleet kuin itsestään hänen suustaan, hänen pysähtymättä ajattelemaan niitä, ”Se vain on huomattavasti joustavampi kuin teidän selkärankanne.”

                      ”Todellakin”, James totesi, ”Otatteko tarjoukseni vastaan? Totuus siitä, mitä Eliah Parkinsin talolla tapahtui ja mitä teitte hänen langolleen, niin kukaan ei kiusaa teitä tarpeettomasti. Saatte kohtelun, joka ei kuuluisi teille, Jack Sparrow, mutta minulla on varaa olla jalomielinen.”

                      ”Ohoo”, Jack sanoi teeskennellen vakuuttunutta, ”toivottavasti ette halkea omaan erinomaisuu­teenne, James Norrington.”

                      ”Odotan vastaustanne.”

                      ”Miksi vaivautua? Te ette usko mitään, mitä minä teille sanon.”

                      ”Totta”, James myönsi, ”Olemme siis pattitilanteessa.”

                      ”Odotatte minun sanovan, että tapoin Parkinsin”, Jack sanoi, ”ja jos kiellän, te ette usko minua. Jos tunnustan jotain, mitä en ole tehnyt, te olette tyytyväinen, mutta entä minä?”

                      ”Voitte kuolla omatunto puhtaana.”

                      ”Minä olen pelkkä merirosvo. Minulla ei ole omatuntoa”, Jack sanoi kuulostaen äkkiä katkeralta, mutta nakaten samalla niskojaan osoittaakseen, ettei voinut vähempää välittää. Koristeet hänen hiuksissaan kilah­tivat kuuluvasti.         

                      ”Kuten haluatte”, James sanoi.

                      ”Lähdemmekö me nyt heti?” Jack kysyi.

                      ”Haluaisitteko kenties vielä vähän miettimisaikaa?” James kysyi, tietämättä tarkalleen, miksi halusi sittenkin lykätä lähtöä. Sparrow oli oikeassa; lopputuloksen kannalta sillä, tekisikö tämä jonkin tunnustuksen vai jättäisikö tekemättä, ei ollut mitään merkitystä, ei Sparrow’lle itselleen, ei Eliah Parkinsille eikä hänen langolleen, jonka James uskoi kadonneen lopullisesti, eikä Jamesille itselleen. Hänestä tuntui, että hän enää vähät välitti siitä, mikä oli totuus, mutta hän olisi halunnut silti Sparow’n kertovan sen. Se oli selkeästi henkilökohtaista, eikä hän yrittänyt uskotella itselleen, että se olisi ollut jotain muuta. Korvauksena siitä, että mies oli tehnyt hänestä monen­kertaisen narrin, hän olisi mielellään kiristänyt tästä totuuden irti.

                      ”Mitä miettimisaikaa? Ei minulla ole mitään mietittävää”, Jack sanoi, vaikka hän ei muuta halunnut­kaan kuin aikaa, muutaman tunnin edes, parhaassa tapauksessa iltapäivään asti. Jossain vaiheessa Wilkins tulisi takaisin ja Raffet häipyisi vahtimasta haukkana häntä, tai niin hän ainakin toivoi.

                      ”Muutama tunti”, James sanoi, ”joiden kuluessa voitte miettiä tarjoustani. Se on yhä voimassa.”

                      ”Sama se. Sopii minulle”, Jack sanoi. James otti jo muutaman askeleen lähteäkseen, mutta pysäh­tyi, kun Jack jatkoi, ”Minulla olisi pyyntö… kommodoori Norrington.”

                      Oli oikeastaan muodollisen puhuttelun ansiota, että James pysähtyi. Sparrow ei vaivautunut puhuttele­maan häntä kommodooriksi, ilmeisesti vastavetona sille, ettei hänkään puhutellut tätä kapteeniksi, joten se, että tämä äkkiä osoitti jotain kunnioitusta häntä kohtaan, oli yllättävää.

                      ”Mikä se on, Sparrow?” James kysyi. Hän ei kutsuisi Jack Sparrow’ta kapteeniksi, ei nyt eikä kos­kaan.

                      ”Saanko minä pukeutua?”

                      ”Pukeutua?”

                      ”Niin, pukeutua. Saisinko minä liivini, vyöni, takkini ja hattuni sekä vähäiset tavarani? Voisinko vetää ne ylleni vai onko teillä jokin erityinen syy sille, että istun tässä näin vaillinaisesti vaatetettuna, paitasillani? Teidän paitanne, kun tarkemmin ajatellaan. Kiitos lainasta, muuten – haluatteko sen takaisin? Se kai käy minulle pian melko… tarpeettomaksi.”

                      ”Ei, en todellakaan halua sitä takaisin”, James sanoi ja mietti hetken miehen pyyntöä. Se tuntui si­nänsä kohtuulliselta, eikä hän keksinyt mitään muuta syytä evätä sitä kuin sen, että voidakseen toteuttaa pyynnön, hänen olisi vapautettava Sparrow kahleesta joksikin aikaa. Mies ei saisi vaatteita ylleen, jos hänen kätensä olisi kahlehdittu sänkyyn kiinni. Kuvitteliko Sparrow olevansa ovela? Lapsikin tajuaisi, mitä tämä suunnitteli. Paitsi että James tiesi Sparrow’n olevan ovela: tämä ei koskaan keksisi mitään näin läpinäkyvää. Luultavasti pyyntö oli juuri sitä, miltä näyttikin, pelkkä pyyntö, johon saattoi suostua, ”Tiedätte, että kätenne täytyy päästää irti. Ei temppuja?”

                      ”Ei temppuja”, Jack myönsi sävyisästi.

                      James ei missään tapauksessa luottanut Sparrow’n sanaan niin paljon, että olisi riskeerannut sen enempää henkeään kuin uraansakaan sillä, että olisi vain ottanut avaimen, avannut lukon ja seurannut kauempaa Sparrow’n pukeutumista. Varmistaakseen, että tämä pysyisi lupauksessaan olla yrittämättä mitään temppuja, James pyysi avukseen sekä kersantti Raffet’n että sotamies Wilkinsin, joka hänen oli ollut pakko vapauttaa vartio­vuorostaan ja päästää nukkumaan kunnolla ja joka vasta oli tullut takaisin tehtäviinsä, levänneenä. James oli hel­pottunut Wilkinsin nähdessään, mies oli rauhallinen, harkitsevainen ja luotettava, osasi olla varuillaan Sparrow’n suhteen siinä missä kersantti Raffet tuntui ottavan tehtävänsä liian tosissaan, liian varmana itsestään. James oli erityisesti kehottanut häntä varovaisuuteen, mainiten, että Jack Sparrow’n taito hämätä niin käytöksellään kuin olemuksellaankin oli omaa luokkaansa. Kersantti oli vuolaasti vakuuttanut kykyjään ja luotettavuuttaan, eikä James silti ollut kovin vakuuttunut. Hänen silmissään teot puhuivat puolestaan ja Raffet’n innokkuus tämän tehtävän koh­dalla sai hänet pohtimaan, oliko hän sittenkään valinnut siihen oikeata miestä. Oli kuitenkin myöhäistä katua. Riitti, että kaksi miestä hänen lisäkseen tiesivät, ketä hän talossaan piilotteli. Wilkins oli hänelle lojaali ja Raffet’n hän tiesi olevan luottamuksen arvoinen siksi, että tämä niin kiihkeästi halusi edetä sotilasurallaan ja tiesi, että arka­luontoinen tehtävä, jonka hän oli saanut, auttaisi siinä. James ei jättäisi palkitsematta jos kersantti osoittautuisi luottamuksen ja omien sanojensa arvoiseksi, ja kersantti tiesi sen.

                      Jamesin mielestä Raffet’n silmissä oli jotain vaarallista, suorastan maanista, kun tämä sai käskyn tähdätä Sparrow’ta aseellaan hänen paljastettuaan miekkansa ja ojennettuaan kahleiden avaimen Wilkinsille, joka avasi lukon Sparrow’n ranteesta ja astui sitten nopeasti taaksepäin.

                      ”Ei äkkinäisiä liikkeitä, Sparrow”, James sanoi Jacille, joka hieroi oikeata rannettaan ja teki sormil­laan muutamia verrytteleviä liikkeitä.

                      ”Ei tulisi mieleenikään”, Jack sanoi vilkaisten Raffet’ta, joka tuijotti häntä musketin piipun takaa, ”oiva kersanttinne kun vaikuttaa aivan siltä, että on valmis ampumaan minut jo siitä, jos yskäisen liian kuuluvasti.”

                      James vilkaisi kersanttiin ja huomasi tämän todella vaikuttavan innokkaalta ampumaan. Jack nousi rauhallisin liikkein polviensa varaan seisomaan, avasi muutamia nappeja housuistaan ja alkoi tunkea paidan hel­maa housujensa sisään kaikkien kolmen miehen katsoessa häneen kuin hän esittäisi jotain näytelmää. Moisen yleisön edessä Jack ei voinut vastustaa haluaan todella tehdä niin, eikä hän pitänyt kiirettä, nauttien ennen kaikkea Norringtonin ilmeestä, jonka tämän oli ilmeisen vaikea pitää tyynenä hänen tehdessään pukeutumisestaan yhtä vihjailevan, melkein viettelevän tapahtuman kuin moni nainen teki riisuutumisestaan. Hän liu’utti kätensä housuihin paidan mukana asetellessaan sen helmaa paremmin, työntäen kätensä tarpeettoman syvälle ja napitti sitten hou­sunsa, katsoen samalla Norringtonia suoraan silmiin, tämän pystymättä kääntämään katsettaan pois, koska se olisi merkinnyt sitä, että tämä oli huomannut hänen pelinsä, tulkinnut sen oikein ja kiusaantunut siitä, eikä hän voinut ainakaan Wilkinsin ja Raffet’n nähden paljastaa ymmärtäneensä, että merirosvokapteeni Sparrow flirttaili hänelle häpeämättömämmin kuin Port Royalin huorat. Hän yritti pitää kasvonsa ilmeettöminä, mutta Jack näki hänen suu­pielistään ja silmistään, että se ei ollut helppoa.

                      Saatuaan housunsa napitettua Jack kumartui eteenpäin ja kurottautui ottamaan liivinsä, pujottautui siihen, otti sitten niin ikään vuoteelta pitkän kangaskaistaleen, jonka hän kietoi vyötärönsä ympäri pariinkin kertaan ja nykäisi lopulta solmuun. Hän vilkaisi Norringtoniin, jonka katseen hän oli päästänyt irti liiviään pukiessaan ja vaikka tämä edelleen katseli häneen päin, tämä piti katseensa jossain hänen polvissaan. Jack oli niin vahingoniloi­sesti huvittunut, että hänen olisi tehnyt mieli nauraa. Raffet tuijotti häneen kasvoillaan ilme, joka oli sekoitus epäus­koa ja yhä kasvavaa kiukkua, Wilkinsin ainoana ollessa oma tyyni itsensä.

                      ”Saisinko vyöni?” Jack pyysi osoittamatta sanojaan erityisemmin kenellekään, ”Ja hattuni?”

                      James nosti miekkansa kärjellä ensin ruskean nahkavyön lipaston päältä, johon se oli jätetty rullalle käärittynä ja sinkautti sen vuoteelle, tehden sen jälkeen saman hatulle, joka oli jätetty vyön viereen. Jack kiitti koh­teliaasti ja kiristi vyön vyötäisilleen, otti sitten takkinsa ja veti sen ylleen, mielessään ilahtuneena siitä, miten puhdas se nyt oli, ei veri- eikä muitakaan tahroja. Hän veti yhdellä kädenliikkeellä takin kauluksen alle jääneet hiuksensa esiin ja istui vuoteelle, asettaen hattunsa vierelleen.

                      ”Saisinko minä loput tavarani?” hän pyysi, tällä kertaa suoraan Jamesilta, joka vastaukseksi viittasi Wilkinsiä kahlitsemaan hänet uudelleen.

                      ”Kätenne, sir?” Wilkins sanoi kohteliaasti. Jack ojensi sävyisästi oikean kätensä ja antoi Wilkinsin tehdä työnsä. Vasta sen jälkeen James otti lipaston päältä hänen vähät tavaransa ja tuli vuoteen viereen, tuupaten ne pienen epäröinnin jälkeen hänen ojennettuun vasempaan käteensä.

                      ”Kiitos”, Jack sanoi ja työnsi rahat sekä taskumatin takkinsa taskuun. James tunsi huojennusta Jackin ollessa jälleen kiinni vuoteessa ja rentoutui sen verran, että uskalsi panna miekkansa pois.

                      ”Olkaa hyvä”, hän sanoi, ”Tosin ei teillä niille juurikaan enää ole käyttöä.”

                      ”Käyttöä tai ei”, Jack sanoi avaten pienen hopeisen rasian ja vilkaisten itseään sen kannen sisäpuo­lella olevasta peilistä, ”ne kuitenkin ovat minun ja minulla on oikeus ottaa ne mukaani”, hän ojensi avonaista rasiaa Jamesia kohden, ”Vai haluatteko te kenties minun kohlini? Ette? Niin arvelinkin.”

                      ”Minä en kestä teitä nyt minuuttiakaan kauempaa enää”, James puuskahti tuskastuneena ja käänsi hänelle selkänsä, ”Pari tuntia, Sparrow, sitten tulen noutamaan teidät.”

                      ”Kaikin mokomin”, Jack sanoi, ”Ette sattumoisin voisi toimittaa minulle pullon tai pari hyvää rommia?”

                      ”Mitä?” James kääntyi uudelleen häneen päin, kesken matkansa huoneen poikki.

                      ”Rommia”, Jack sanoi, ”Kai kuolemaantuomittu mies saa vetää elämänsä viimeiset kännit?”
                      ”Todellakaan ette saa”, James sanoi painokkaasti, ”Teissä on riittävästi kestämistä selvin päinkin, joten ei tulisi mieleenikään katsella teitä, kun olette humalassa.”

                      Hän poistui kiivain askelin huoneesta jättäen Wilkinsin ja Raffet’n katselemaan neuvottoman oloisina toisiaan ja Jackia, joka vaikutti siltä kuin ei olisi piitannut heidän läsnäolostaan, vaan alkoi hyräillä jotain sävelmää, samalla tutkien tarkasti rasiassa olevia puutikkuja. Raffet laski muskettinsa alas.

                      ”Taitaa olla teidän vartiovuoronne”, hän sanoi Wilkinsille, joka pudisti päätään ja alkoi siirtyä ovelle.

                      ”Ei ala vielä”, hän sanoi, ”Menen keittiöön, minulle on varattu siellä jotain”, hän naurahti, ”Keittäjätär on komea leski-ihminen, tiedättekö?”

                      ”Wilkins” Raffet sanoi toruvasti, ”ettekö te ole aviossa?”

                      ”Niin? Ja mitä sitten?” Wilkins vastasi virnistäen ja poistui huoneesta huutaen vielä mennessään: ”Vartioikaa häntä hyvin, kersantti, ja olkaa varuillanne. Mutta ei teidän hänelle seuraa tarvitse pitää.”

                      Hänen äänensä häipyi kuulumattomiin, mutta Raffet ei silti voinut olla huutamatta käytävään mennes­sään sulkemaan ovea hänen jälkeensä:

                      ”Minä teen tämän omalla tavallani, Wilkins!” hän kääntyi Jackiin päin, ”Mitä te nyt teette?”

                      Hän saattoi vain töllistellä suu auki Jackia, joka kaikessa rauhassa veti rajauksen ensin vasempaan silmäänsä ja sitten oikeaan, vilkaisten sen jälkeen nopeasti lopputulosta peilistä ennen kuin napsautti rasian kiinni ja työnsi sen taskuunsa.

                      ”No, miltä se sinusta näytti, poika?” hän kysyi sitten nostaen katseensa ja Raffet ymmärsi, mikä hänen silmissään oli ollut niin outoa; nyt kun väriä oli enemmän, sen näki selvemmin.

                      ”Öh?” hän sai sanottua. Jack pujotti oikean kätensä nahkaiseen kämmensuojansa sisään, työnnetty­ään sitä ennen kahleen niin pitkälle kyynärpäätä kohden kuin sai sen liukumaan. Noin, nyt hän alkoi tuntea olonsa kotoisaksi. Sitä paitsi, jos hän saisi tilaisuutensa paeta, hänen ei tarvitsisi tuhlata kallisarvoista aikaansa enää pu­keutumiseen.

                      Raffet näytti edelleenkin epävarmalta sen suhteen, mitä hänen oikein pitäisi tehdä ja miten suhtau­tua vankiin, jonka käytös oli lähinnä hermostuttavaa. Hän ei tuntenut itseään lainkaan niin vahvaksi ja itsevarmaksi kuin oli tuntenut silloin, kun Sparrow oli ollut vuoteella vielä puolipukeissaan ja ennen kuin hän oli joutunut katsele­maan tämän omalaatuista pukeutumisesitystä. Vai oliko hän ainoa, jota se oli hermostuttanut, hänen tarkalleen tietämättä, miksi? Wilkins ja kommodoori Norrington eivät olleet näyttäneet siltä, että heidän mielestään tilanteessa olisi ollut jotain tavanomaisuudesta poikkeavaa. Hän katsoi parhaaksi pudistaa päätään ja käveli takaisin vartiopai­kalleen nojatuoliin.

                      Tällä kertaa Jack ei pannut pahakseen hänen läsnäoloaan. Kaikki sujui nyt niin kuin hän toivoi, viimein­kin. Ehkä hänen onnensa oli lopultakin kääntynyt. Hän odotti jonkin aikaa, hiljaisuuden vallitessa huo­neessa, antoi kersantin hieman koota itsensä, mutta ei liian kauan, ettei Wilkins ehtisi tulla takaisin.

                      ”Minusta tuntuu, että minä muistan sinun vaimosi”, Jack sanoi jonkin ajan kuluttua ja vilkaisi kersant­tiin.

                      ”Mitä?” Raffet äännähti, ”Muistatte…?”

                      ”Hoikka tyttö yksinkertaisessa puvussa”, Jack sanoi Raffet’n ilmeen kertoessa hänelle, että hän oli arvannut oikein, vaikka hänellä ei ollut minkäänlaista muistikuvaa siitä, millaisia naisia hänen upottamassaan kauppalaivassa oli ollut. Hän oli ollut aivan liian poissa tolaltaan sen tosiseikan edessä, että laiva oli ollut uppoa­maisillaan lasti yhä ruumassaan, että olisi jaksanut kiinnittää huomionsa siihen, miltä matkustajat olivat näyttäneet. Oli vain helppo arvata, millaisen naisen kersantti Raffet oli ottanut vaimokseen, ”Pienet pelästyneet kasvot, ruskeat hiukset?”

                      ”Oikeastaan ne ovat vähän punertavat”, Raffet myönsi avuttomasti.

                      ”Totta, niinhän ne olivatkin”, Jack sanoi muistellen, että viimeisin hänen näkemänsä punatukkainen nainen oli ollut maksullinen naikkonen, jonka kanssa hän oli viettänyt muutamia miellyttäviä hetkiä Santo Domingossa, ”Muistan, kuinka laskevan auringon valo sai ne melkein leiskumaan, kun nostin hänet veneeseen ennen kuin purjehdin pois.”

                      ”Nostitte?”

                      Jackin kasvoille nousi monimielinen hymy, jonka hämmentynyt Raffet tulkitsi juuri siten kuin Jack halusikin hänen sen tulkitsevan.

                      ”Vaimosi on hyvin pehmeä”, Jack sanoi, ”hyvin lämmin… hyvin myöntyväinen.”

                      Raffet ponnahti seisomaan niin nopeasti, että ase hänen sylistään putosi kolahtaen lattialle ja hän oli muutamalla harppauksen Jackin vierellä, puristaen kätensä nyrkkiin, katsoen Jackiin silmät leimuten vihaa.

                      ”Te… te kirottu merirosvo!” hän ähkäisi. Jack katsoi häneen kasvoillaan nautinnollinen ilme.

                      ”Kuvailenko minä teille, miltä hänen reisiensä sisäpinnan iho tuntuu?” hän kysyi ja tiesi tuuppaa­vansa kysymyksellään kersantti Raffet’n järkevän ajattelun tuolle puolen.

                      ”Tapan teidät”, Raffet sai sanottua ilmoille sen ainoan ajatuksen, joka hänen päässään enää oli. Jack nauroi pilkallisesti.

                      ”Ei, et sinä minua tapa, poika”, hän sanoi ja vetäytyi nopeasti taaksepäin kersantin heittäytyessä hänen päälleen tavoitellen hänen kurkkuaan kuristaakseen hänet. Jack tarttui nopeasti hänen ranteeseensa va­paalla kädellään ja nykäisi hänet tasapainosta. Raffet ei raivonsa keskellä ehtinyt tajuta miten se oikein tapahtui, ymmärtäen vain, että äkkiä hänet kiskaistiin vasten Jack Sparrow’ta, selkä tämän rintaa vasten, ja hänen kau­laansa vasten painui jotain kylmää ja kovaa, salvaten hänen hengityksensä. Hän sätki jaloillaan avuttomasti ja mitä enemmän hän rimpuili, sen tiukemmaksi puristus hänen kaulallaan kävi. Hän näki silmissään vilkkuvia valoja ja tajusi, että hänen kurkunpäänsä rutistuisi kasaan pian. Minä kuolen, hän ajatteli.

                      ”Kiristänkö vielä?” hän kuuli kuiskauksen korvaansa, hellän ja samalla julman, ”Se on minun kah­leeni, poika, tuntuuko se hyvältä kaulasi ympärillä?”

                      Raffet ei pystynyt vastaamaan mitään, aukoi vain suutaan.

                      ”Tuntuukohan hirttäminen tältä, mitä luulet?” Jack kysyi edelleen kuiskaten ja jännitti oikeata kättään vielä aavistuksen verran, tarkaten, miten kahleen ketjut painuivat vasten kersantin kaulaa, ja ilme tämän kasvoilla kertoi hänelle, että tämä oli vähällä menettää tajuntansa hapenpuutteesta ja silkasta kauhusta, ”Ei, Raffet, ei se taida tuntua tältä. Lyhyt, nopea pudotus ja sitten – naps.”

                      Hän nosti vasemman kätensä ja päästi sen tutkimisretkelle kersantin vartalolle ja vaatteisiin, tämän lainkaan huomaamatta sitä tai ainakaan reagoimatta siihen. Hänen sormensa kulkivat kevyesti, tunnustellen, kun­nes hän tunsi sormiensa alla etsimänsä ja veti sen kersantin vyöstä tavalla, jota kuka tahansa ammattimainen tas­kuvaras olisi kadehtinut.

                      ”Raffet, sinä typerä nulikka” hän kuiski edelleen miehen korvaan, ”sinä aliarvioit minut ja tulit liian lähelle. Wilkins varoitti sinua, mutta sinä et silti ymmärtänyt omaa parastasi”, hän työnsi pienen metallipuikon tas­kuunsa, ”Voisin lähettää sinut edeltäni helvettiin – tai taivaaseen, mihin tässä sitten itse kukin on matkalla – mutta en usko, että sinulla on sinne vielä kiirettä.”

                      Kersantti Raffet tiesi kuolleensa tuntiessaan lentävänsä ja pystyessään taas vetämään keuhkonsa täyteen ilmaa, mutta kivulias pysähdys kertoi hänelle, että hän oli sittenkin erehtynyt. Kolahdus ja kipu hänen ot­sassaan johtuivat siitä, että Sparrow’n tönäistessä hänet alas vuoteelta hän löi otsansa lattiaan, sortuessaan voi­mattomana siihen. Hän päästeli tukahtuneita äännähdyksiä haukkoessaan ilmaa ja kompuroidessaan polvilleen, päästääkseen konttaamaan kauemmas, hullun merirosvokapteenin ulottumattomiin. Ovi, hänen oli päästävä ovelle ja siitä ulos.

                      ”Mihin matka?” Jack kysyi hänen takaansa.

                      ”Norr… Norrington”, Raffet kähisi.

                      ”Ooh!” Jack sanoi moittivasti, ”Norrington varmasti riemastuu, jos juokset itkemään hänen olkaansa vasten, että tulit vähän liian lähelle minua. Käsitätkö?”

                      Raffet pysähtyi oven eteen ja roikutti päätään.

                      ”Ei… ei”, hän melkein uikutti.

                      ”Ei niin”, hän kuuli Jackin äänen edelleen takaansa, ”Ei kannata kertoa hänelle mitään, jos et tahdo huomata olevasi pikkurouvan kanssa ihan puilla paljailla lennettyäsi pihalle armeijasta.”

                      ”Minä…” Raffet lysähti lattialle istumaan, selin Jackiin ja hankasi kaulaansa molemmin käsin. Hä­nestä tuntui kuin kahle puristaisi sitä edelleen.

                      ”Ajatella, että sinulla oli pokkaa nimitellä Wilkinsiä typerykseksi”, Jack sanoi, ”Wilkinsiä, joka ei olisi koskaan antanut minulle tilaisuutta tehdä tuota. Sinulla on vielä paljon oppimista, poika.”

                      Raffet vääntäytyi hitaasti polvilleen, sitten jaloilleen ja kääntyi viimein katsoman Jackia, joka istui vuoteella ivallisen oloisena, mutta tyynenä, nojaten selkäänsä sängynpäätyyn, jalat ojennettuina eteensä, nilkoista ristittyinä.

                      ”Minä vihaan teitä”, Raffet sai sanottua. Jack katsoi häneen myötätuntoisesti, melkein säälien.

                      ”Sinne vaan jonon päähän, Raffet”, hän sanoi. Raffet laahusti aseensa luo, otti sen ja poistui huo­neesta. Jack kuuli hänen kiertävän avainta lukiten oven ulkopuolelta ja tiesi, ettei hän tulisi enää takaisin.

                      Muutaman minuutin odotuksen jälkeen Jack otti metallipuikon taskustaan ja sovitti sitä ranteessaan olevaan lukkoon. Hän oli ollut oikeassa; se oli parempi kuin hiusneulat.