OTA KIINNI JOS SAAT - Osa 3

                       Satoi, rankasti, mikä ei näyttänyt miellyttävän luutnantti Grovesia, ainakin siitä päätellen, miten tämä viivytteli lähtöä, vilkuillen liki huolestunein kasvoin ikkunaan, jota pitkin sade valui vuolaana. Kommodori James Norrington oli huvittunut miehen herkkänahkaisuudesta, mutta ei antanut tämän huomata sitä. Mikä hän oli tätä pilkkaamaan, kun salassa iloitsi siitä, ettei hänen ollut tarpeen enää lähteä sinä iltana ulos sateeseen, vaan hän saattoi pysytellä työhuoneessaan kunnes katsoisi työnsä tehdyksi siltä päivältä ja voisi vetäytyä levolle. Tai ainakin vuoteeseen, levosta ei ehkä voinut puhua, kun oli kyse siitä, miten hän lyhyet yönsä vietti.

                      ”Sir?” Groves kysyi, harkitsi lähtöä, näyttäen varsin myrtyneeltä siitä tosiseikasta, että päästäkseen yleensä mihinkään kommodorin luota, hänen oli mentävä sateeseen, halusi tai ei. Hän oli viipynyt esimiehensä luona pitkälti toista tuntia, ollen siihen täysin valmistautumaton. Hän oli nähnyt mereltä nousevat mustat pilvet, mutta oli kuvitellut ehtivänsä takaisin Fort Charlesiin ennen sateen alkamista, eikä siksi ollut ottanut mukaansa mitään suojaa sadetta vastaan. Kommodori oli kuitenkin innostunut tutkimaan hänen tuomiaan listoja parin viime päivän aikana satamaan saapuneista laivoista, aivan kuin ne olisivat olleet heidän pääasiallinen tehtävänsä. Port Royaliin saapuvat kauppalaivat. Tosin, se hänen oli myönnettävä, että ilman tätä perusteellisuuttaan olla selvillä jokseenkin kaikesta, mitä erityisesti satamassa tapahtui, kommodori ei olisi ollut aivan niin menestyksekäs tehtävässään vähentää merirosvousta kuin tämä oli ollut. Hyvä on, hän oli hieman kohtuuton, kommodori tiesi mitä teki ja toimi ihailtavan oikein, mutta oliko pakko tehdä niin tänään, juuri nyt?

                      ”Niin?” James äännähti, nostamatta katsettaan papereistaan. Hänen vasemman kätensä etusormi oli pysähtynyt osoittamaan listalta nimeä ’Virgin’ ja oikealla kädellään hän kirjoitti nopeasti muistiinpanoja tasaisella käsialallaan. Hän kuuli kärsimättömyyden aliupseerinsa äänessä, verhotun, mutta ei niin verhotun, etteikö hän olisi erottanut sitä kunnioittavan äänensävyn alta. Hän hymyili itsekseen. Grovesilla tuntui olevan kiire ja hänen oli helppo kuvitella, minne. Luutnantti oli kuulemma kosiskellut ahkerasti neiti Hudsonia, josta James ei muistanut mitään muuta kuin että tämä varmasti oli yhtä kelvollinen kuin kuka tahansa muukin. Luultavasti mitä kunniallisin nuori nainen, koska hän ei muistanut mitään, mikä olisi puhunut moista mielikuvaa vastaankaan. Hudsoneilla oli sinä iltana illanvietto, jonne hän oli saanut kutsun siinä missä luutnantti Groveskin, ja seinäkelloa vilkaistessaan hän näki, että jos hän päästäisi Grovesin nyt menemään ja vapauttaisi tämän velvollisuuksistaan siltä illalta, tämä ehtisi käydä asunnollaan vaihtamassa kuivat vaatteet ennen tilaisuuden alkua. Hän itse ei aikonut vaivautua, mutta ei nähnyt mitään syytä, miksi olisi estänyt Grovesia menemästä. Ei kai hän tätä juuri nyt mihinkään tarvinnut. Hän nosti päätään ja kohtasi pöydän toisella puolella istuvan nuoremman miehen katseen. Luutnantti oli ihailtavan hyvin säilyttänyt tyyneytensä, vaikka hän oli pidätellyt tätä luonaan ehkä turhankin pitkään. Edelleenkään tämän kasvoilla ei näkynyt jälkeäkään kärsimättömyydestä. Erinomainen upseeri, James ajatteli.

                      ”Minusta Virginissä on jotain omituista”, luutnantti Groves sanoi otsaansa rypistäen, ”aivan kuin jotain tuttua, mutta en saa päähäni, mitä.”

                      ”Hm”, James hymähti. ”Tiedän mitä tarkoitatte. Minusta tuntuu samalta… mutta samalla minusta tuntuu, että kuvittelen. Rouva Newgate omistaa laivan, ja minun on myönnettävä, että häntä on vaikea kuvitella missään toimissa, jotka oikeuttaisivat tunteeseen, ettei kaikki ole kuten pitää.”

                      ”Taidan muistaa hänet”, Groves sanoi virnistäen tavalla, joka kertoi Jamesille, että tämä todellakin muisti Virginia Newgaten. Vaikea tätä olikin unohtaa, jos tämän oli tavannut ja yhtä vaikea oli tätä olla huomaamatta jos tämän kanssa sattui silmäkkäin.

                      ”Uskon, että tapaatte hänet Hudsonin illanvietossa”, James sanoi ja katsoi uudelleen kelloon, nyt niin, että Groves huomasi sen varmasti. ”Ehditte sinne erinomaisesti, jos nyt lähdette.”

                      ”Kyllä, sir”, Groves sanoi ilahtuneena ja nousi seisomaan. Kommodorin ei suinkaan olisi ollut mikään pakko päästää häntä vapaalle vielä. James laski sulkakynän kädestään ja työnsi musteesta vielä märät muistiinpanonsa kauemmas, ettei sotkisi hohtavanvalkoisia paidanhihojaan musteeseen. Hän pujotti sormensa toistensa lomaan ja venytteli sormiaan ja ranteitaan antaumuksella.

                      ”Oikeastaan”, hän sanoi ja katso luutnanttiaan tiukasti suoraan silmiin, ”jos suinkin viitsitte, voittehan vaihtaa muutaman sanan rouva Newgaten kanssa.”

                      ”Sen teen, sir.”

                      ”Ja sen jälkeen voisitte vielä piipahtaa luonani kertomassa, mitä saitte selville”, James jatkoi äänellä, joka kertoi luutnantti Grovesille, ettei kyseessä suinkaan ollut mikään ehdotus, vaan selkeä käsky. ”Voitte vaikka nauttia seurakseni lasillisen, jos sopii. En minä kuitenkaan nuku vielä, vaikka teillä menisi myöhäänkin.”

                      ”Se sopii erinomaisesti, sir”, Groves sanoi. Mitä muutakaan hän olisi voinut sanoa? Kommodorille ei kerta kaikkiaan sanottu ’ei’, ehdotti tämä mitä tahansa. Groves olisi mieluummin juonut lasillisensa vaikka yksin, mutta toisaalta, kommodorihan saattaisi lasillisen ääressä olla toisenlaisen kuin tavanomainen muodollisen jäykkä itsensä. Kunhan tämä vain puhuisi edes hetken jostain muusta kuin työhönsä liittyvistä asioista. Mahtoiko miehellä olla yksityiselämää lainkaan? Vai oliko hän omistautunut työlleen yötä päivää ja odotti muidenkin niin tekevän? Kaikesta huolimatta, luutnantti Groves ei voinut muuta kuin ihailla häntä. Hän otti asennon ja poistui, suoriutui ulos kommodorin työhuoneesta, isoon aulaan ja sitten ulko-ovelle, jonka palvelija kiiruhti avaamaan, aivan kuin hän ei itse olisi sitä osannut tehdä. Hän pysähtyi ovelle, katsoi nyrpein ilmein vuolaana valuvaa sadetta ja astui sitten katoksen suojasta sateeseen.

                      Grovesin mentyä James nousi ylös tuolistaan jaloitellakseen pienen hetken ja oikaistakseen selkäänsä, jonka tuntikausien istuminen tuntui jäykistäneen. Hän vilkaisi jälleen kelloon ja totesi todellakin istuneensa useita tunteja liikahtamatta yhtään mihinkään, työhönsä uppoutuneena. Hän muisti vielä päivällä harkinneensa osallistumista Hudsonien illanviettoon, mutta Grovesin saapuminen tietoineen ja listoineen oli onneksi antanut hänelle oivan tekosyyn jättää menemättä. Hänellähän oli töitä. Totta se olikin, hän saisi kulumaan töidensä parissa aikaa nyt vaikka aamuun asti halutessaan, vaikka hänen olisi ollut mikään välttämättömyys, saati pakko hoitaa kaikkea käsillä olevaa juuri tänään. Hän kuitenkin halusi tehdä niin, uppoutua työhönsä kunnes olisi niin uupunut, että uni tulisi heti hänen päästyään vuoteeseen. Luultavasti siinä menisi jälleen kerran aamupuolelle yötä, mutta jos niin kävisi, niin olkoon sitten niin. Hän ei missään tapauksessa menisi vuoteeseen ennen aikojaan pyörimään ja tavoittelemaan unta, joka liukuisi sitä kauemmas, mitä epätoivoisemmin hän yrittäisi saada sen kiinni.

                      Toisaalta, Hudsonien illanvietto olisi saattanut toimia samoin, sekin olisi vienyt hänen ajatuksensa pois hänelle kiusallisista asioista, joita hän mieluiten olisi ollut ajattelematta. Ei hän toki kieltäytynyt niitä ajattelemasta, eihän hän mikään pelkuri ollut ja uskalsi kyllä kohdata omat mietteensä, mutta jos suinkin mahdollista, hän yritti täyttää päänsä jollain muulla. Onneksi oli jotain muuta. Miksi elämä oli mennyt niin… hankalaksi? Mitä pahaa hän oikein oli tehnyt, ettei hänen elämänsä voinut olla sellaista yksinkertaista ja selkeää, jollaisena hän sen olisi halunnut? Asiat järjestyksessä, jokainen sille kuuluvassa lokerossaan hänen sisällään, sen sijaan, että sinne oli asettunut epäjärjestys, jonka hallitseminen tuntui vaativan yhä enemmän ponnisteluja. Juuri, kun hän luuli unohtaneensa, luuli päässeensä yli, se kaikki alkoi uudelleen. Kirottu merirosvo.

                      James käveli nurkkakaapille, avasi sen ja otti karahvin sekä jalallisen lasin, kaatoi itselleen hyvän siivun konjakkia, hieman hämmästyen sitä, miten nopeasti karahvi oli huvennut. Hänen mielestään hän oli vasta aivan hiljattain pyytänyt palvelijaansa täyttämään sen. Huolestuttavaa, oliko hän todella juonut parissa illassa noin paljon? Hän maistoi lasistaan, huokasi syvään ja siirtyi ikkunan ääreen. Ulkona oli pimenemässä ja sisälläkin huoneen nurkat jäivät jo varjoihin. Sade piiskasi yhä ikkunaa, valui puroina sen pintaa pitkin ja sai puutarhan ulkona näyttämään alakuloiselta, lohduttomalta. Puiden ja pensaiden lehdet painuivat sateen voimasta alaspäin ja kasvit näyttivät kuin riiputtavan päätään. James hymyili kuivasti itsekseen. Ei, hän ei ollut alakuloinen, eikä missään tapauksessa surullinen, mutta hän ei voinut kieltää, etteikö hän olisi ollut hämmentynyt. Hänessä, hänen sisällään tapahtui jotain, joka sai hänet tuntemaan hämmennystä, melkeinpä häpeää hänen ymmärtäessään erinomaisesti, miten sopimattomina hänen tunteitaan pidettäisiin, jos kukaan koskaan saisi mitään vihiä niistä. Kukaan ei…

                      Samassa hänen mieleensä välähti jotain ja hänestä tuntui, että puna nousi hänen poskilleen pelkästä ajatuksestakin. Catherine Parkins oli sanonut… silloin se ei ollut tuntunut merkitykselliseltä, suurimmaksi osaksi sen takia, miten loukatuksi hän oli tuntenut itsensä Catherinen kieltäytyessä hänen kosinnastaan, mutta nyt, kun hän muisti sen… Kyllä, hän oli loukkaantunut, syvällä sisimmässään ja hän oli saanut todella ponnistella peittääkseen sen. Hän ei ollut kaikesta huolimatta odottanut kieltävää vastausta, eihän Catherinella ollut mitään syytä sellaista antaa.

                      Se oli ollut niin kiusallista, niin epämiellyttävää. Kun hän oli palannut mereltä takaisin Port Royaliin, jahdattuaan Black Pearlia päiväkausia, tietäen tekevänsä turhaa työtä, näkemättä laivasta vilaustakaan, hän oli suoriutunut jo samana iltana Catherinen luo, otettuaan ensin selville, että tämä oli kaupungissa. Hän oli ajatellut sen tekevän asian vielä helpommaksi; olla poissa talosta, jonka Jack Sparrow oli tahrannut läsnäolollaan. Hän ei todellakaan ollut halunnut minkään muistuttavan sen miehen läsnäolosta. Nuo päivät Dauntlessilla olivat saaneet Jamesin päättämään, että hän ei enää odottaisi, vaan kiirehtisi avioliittoa. Hän oli halunnut asian pois päiväjärjestyksestä niin pian kuin mahdollista, ennen kuin menettäisi otteensa kokonaan. Se, mitä oli tapahtunut hänen vierashuoneessaan puoli vuotta aiemmin, sen hän pystyi antamaan anteeksi itselleen, koska hän oli ollut niin poissa tolaltaan, niin raivoissaan, että saattoi vedota siihen, ettei ollut tiennyt, mitä teki. Hänen järkevä puolensa tosin sanoi hänelle, ettei se ollut mikään puolustus, ettei hän saanut kadottaa kontrolliaan niin täydellisesti, ei hän, ei hänen asemassaan, mutta hän oli antanut sen anteeksi itselleen. Jos Jack Sparrow ei saanut miestä hermostumaan, ei sitten kukaan tai mikään. Mutta se, mitä oli tapahtunut Catherine Parkinsin talon alapuolella olevassa metsässä, sitä hän ei voinut puolustella raivostumisella, kontrollin menetyksellä. Siksi se oli ollut vielä pahempaa kuin mitä oli tapahtunut edellisellä kerralla, siitäkin huolimatta, että hän ei loppujen lopuksi ollut tehnyt juuri mitään. Pidellyt miestä vain muutaman minuutin kauemmin kuin olisi ollut tarpeellista. Halunnut pitää tämän siinä, sylissään, tuntea tämä siinä ja tuntea, ettei tämä yrittänyt riuhtaista itseään irti. Sitä paitsi Jack Sparrow oli tuoksunut. Merelle, auringolle, vapaudelle. Hänen järkevä minänsä nauroi hänelle ja sanoi, että mies oli tuoksunut pikemminkin pesemättömille vaatteille ja hielle, mutta yhtä kaikki, hän oli pitänyt tuoksusta. Kuin olisi vanginnut käsivarsiinsa jonkin puolivillin eläimen.

                      James nauroi ääneen omille ajatuksilleen niin, että oli vähällä saada konjakkinsa väärään kurkkuun. Nyt hän todella oli naurettava kaikessa pateettisuudessaan. Jack Sparrow ei ollut mikään eläin ja vielä vähemmän villi. Tai no, vähän villiintynyt ehkä, jossain matkan varrella mennyt päästään hieman sekaisin. Ja luoja auttakoon, se teki miehen entistäkin kiehtovammaksi kaikessa omituisuudessaan. James olisi halunnut tietää enemmän, tonkia esille tuon erikoisen merirosvon salaisuudet, oppia tuntemaan tämän. Ihmiset olivat niin helppoja, niin ennalta-arvattavia. Jack Sparrow ei ollut. Olisi ollut helppoa, jos mies olisi ollut yksiselitteisesti mielipuoli, mutta tämä ei ollut. Tai jos tämä olisi ollut älykäs, nero, mutta tämä ei ollut sitäkään. Aivan kuin tämä olisi kulkenut pitkin kapeata viivaa hulluuden ja nerokkuuden välimaastossa ja huojahdellut tuolla omalaatuisella tavallaan niin tehdessään. James uskoi tuntevansa hänet hyvin, paremmin kuin moni muu; hän tiesi suurin piirtein mitä miehen mielessä liikkui ja miten arvaamaton tämä saattoi olla, mutta hänestä tuntui joskus, ettei sekään ollut tarpeeksi. Jack Sparrow oli rakentanut itsensä ja maailman väliin esteen omasta hulluudestaan ja James olisi halunnut kurkistaa sen esteen taakse. Nähdä, mitä siellä oli. Koskettaa.

                      James tajusi ajatustensa mahdottomuuden. Hän ei pelästynyt niitä, eikä hän soimannut itseään niistä. Mieluummin hän myönsi itselleen, mutta vain itselleen, että hän tunsi niin kuin tunsi, sehän oli ainoa keino päästä ajatuksista eroon tai ainakin niiden herraksi. Jos halusi taistella, piti tietää, mikä tai kuka oli vastustaja. Jack Sparrow ei ollut hänen vastustajansa, vaan hänen omat ajatuksensa ja tunteensa olivat. Hän tiesi, että pystyisi hallitsemaan niitä, jos todella haluaisi. Haluaisiko hän? Tietenkin haluaisi, laivaston upseerina hän ei voinut antaa valtaa ajatuksille, jotka sotivat kaikkea sitä vastaan, mitä hän oli. Mies.

                      Catherine Parkins oli sanonut ’ei’. James ei ollut hetkeäkään kuvitellut, että tämä kieltäytyisi, vaikka jälkeenpäin hän ei ollut voinut ymmärtää, miksi oli ollut niin varma itsestään ja siitä, että Catherine suostuisi. Hän ei ollut keksinyt yhtään järjellistä syytä sille, miksi Catherine ei olisi suostunut hänen vaimokseen ja hän oli mennyt tapaamaan tätä tuntien sen vain muodollisuudeksi, haluten kuulla Catherinen sanovan sen, minkä olisi pitänyt olla sanomattakin selvää. He olivat käyneet yhdessä lävitse melko ikävän koettelemuksen Sparrow’n ilmestyessä keskeyttämään heidän illallisensa ja huolimatta siitä, että mitä metsässä oli tapahtunut – eihän Catherine tiennyt siitä mitään – hän oli ajatellut, että se oli lähentänyt heitä. Toki Catherine oli ymmärtänyt, että he sopivat yhteen. Se oli ollut päivänselvää. Sen oli ollut pakko olla… hän oli tarvinnut Catherinea, hän oli tarvinnut vaimon ja niin pian kuin se säädyllisyyden rajoissa oli ollut mahdollista. Se oli ollut kiusallista, se oli ollut nöyryyttävää. Hän oli istunut Catherinen luona, puunattuna ja pyntättynä, univormussaan, sanonut suoraan tulleensa hakemaan vastauksen. Catherine oli sanonut ’ei’. Se oli ollut kuin isku vasten kasvoja, enemmänkin, se oli ollut loukkaus. Hän ei kelvannut. Se… se naikkonen, joka oli kehdannut valehdella hänelle Jack Sparrow’ta suojellakseen, oli ylenkatsonut hänen kunniallista kosintaansa, sanonut hiljaa, mutta päättäväisesti, äänellä, joka ei jättänyt mitään neuvotteluvaraa:

                      ”Olen pahoillani, kommodori Norrington, vastaukseni on kieltävä. Minä en ole se ihminen, jonka te todella haluatte.”

                      Mitä hän olisi siihen voinut sanoa? Väittää vastaan ja tehdä itsestään naurettavan? Ei ollut mitään sanomista, joten hän oli vain tuijottanut typertyneenä, kiitollisena edes siitä, että tällä kertaa kukaan ei ollut todistamassa hänen häpeäänsä. Catherine oli katsonut takaisin, tyynillä kasvoillaan myötätuntoinen ilme, kuin olisi pyytänyt anteeksi sitä, että oli viivytellyt päätöksensä kanssa näinkin pitkään ja herättänyt turhia toiveita.

                      ”Minä…” James oli lopulta saanut suunsa auki. ”Enkö minä ole kyllin hyvä?”

                      ”Tietenkin olette”, Catherine oli sanonut, ”ei siitä ole kyse. En voisi kuvitella parempaa aviomiestä kuin te. Kyse on siitä, että olen nähnyt teidän katsovan toista ihmistä tavalla, jolla ette koskaan katsoisi minua”, hän oli pitänyt pitkän tauon, jonka aikana he olivat voineet melkein kuulla minuuttien matelevan heidän ohitseen. ”Olen pahoillani, todella pahoillani.”

                      James oli lähtenyt, jättänyt hänet olemaan pahoillaan. Mieli mustana, liki lapsellisen uhman vallassa hän oli poiminut mukaansa satamasta naisen, vienyt tämän kotiinsa, omaan vuoteeseensa, laihan, takkutukkaisen olennon, joka oli juonut kaiken hänen tarjoamansa rommin ja oli ollut valmis rahasta kaikkeen, mitä hän oli keksinyt ehdottaa. Aamulla tytön hiukset olivat näyttäneet niin tummilta hänen puhtailla lakanoillaan ja kun tämä oli vaistonnut hänen heränneen, tämä oli avannut silmänsä, jotka olivat olleet niin ruskeat, kuin suklaata. Tyttö oli ollut kovin nuori, vähän yksinkertainen ja James oli tuntenut itsensä roistoksi katsoessaan häntä, ja oli sitten lähettänyt hänet tiehensä, mukanaan sellainen summa rahaa yhdestä yöstä, ettei kukaan toinen nainen voinut kehua häneltä moista saaneensa. James epäili, ettei tyttö ollut koskaan edes nähnyt sellaista rahasummaa aiemmin ja vaikka hän ei tuntenut oloaan kovin levolliseksi, oli summa kuitenkin tyynnyttänyt hänen omatuntonsa.

                      James oli pyyhkäissyt Catherinen mielestään, koko kosinnan ja hänen saamansa kielteisen vastauksen. Se, että hän oli omassa vuoteessaan nainut satamahuoraa kunnes tämä oli melkein rukoillut häntä lopettamaan, oli ollut omiaan auttamaan unohtamisessa. Tavatessaan Catherinen seuraavan kerran hän ei ollut tuntenut mitään, ei enempää harmia kuin helpotustakaan, vaan hän oli kyennyt ponnistuksitta käyttäytymään kuin ei olisi koskaan kuvitellutkaan Catherinea vaimonaan, eikä Catherine olisi ollut jo toinen nainen, jolle hän ei ollut kelvannut hänen täysin käsittämättä, mikä hänessä oli vikana.

                      Elizabeth oli purkanut kihlauksen, koska oli rakastanut toista. Catherinen hän oli kuvitellut antaneen hänen kosintaansa kieltävän vastauksen, koska oli ymmärtänyt, etteivät he rakastaneet toisiaan. James ei uskonut, että Catherinella oli ketään muutakaan, koska siitä huolimatta, että tämä oli valehdellut hänelle Sparrow’sta, hän ei uskonut, että tämä olisi keksinyt tekosyyn kieltäytyä avioliitosta hänen kanssaan. Ei, Catherine oli sanonut totuuden. Mutta oliko hän todella ymmärtänyt oikein sen, minkä Catherine oli hänelle sanonut?

                      James tyhjensi lasinsa, harkitsi sen täyttämistä uudelleen, mutta päätti jättää konjakin rauhaan kunnes Groves tulisi takaisin ja hän voisi ottaa lasillisen tai parikin tämän seurassa. Hän jätti tyhjenneen lasin ikkunalaudalle, sytytti huoneeseen kynttilät niin seinälampetteihin kuin kattokruunuunkin ja palasi sitten työpöytänsä ääreen, kasaili papereita siistimpään pinoon, poimi muutamia käteensä ja työnsi ne suureen arkistokaappiinsa, tarkistaen ensin, että ne olivat oikeassa järjestyksessä ja että laittoi ne oikeille paikoilleen. Noin. James toivoi, että hänen elämänsä olisi voinut olla kuin tämä kaappi, kaikki asiat juuri noin säntillisesti järjestyksessä sen sijaan, että vaikka kaikki asiat päällepäin näyttivät olevan niille kuuluvilla paikoillaan, hänen sisällään kuitenkin vallitsi epäjärjestys. Ei sekasorto, ei sentään, asiat eivät vain olleet järjestyksessä. Hänen sisällään oli jotain sinne kuulumatonta. Catherine oli sanonut, ettei tämä ollut se ihminen, jonka hän todella halusi. Se oli ollut silloin, kun Catherine oli sen hänelle sanonut, vain lause, sivistynyt tapa torjua kosinta. Hän oli tulkinnut sen vain toteamukseksi siitä ettei hän rakastanut Catherinea. Se oli totta, eihän hän rakastanutkaan, eikä ollut koskaan väittänytkään rakastavansa. Hän oli tarjonnut jotain muuta kuin romanttista rakkautta – sitä hän oli tarjonnut Elizabethille, eikä se ollut kelvannut. Nyt, kun hän unohtui seisomaan avonaisen kaapin eteen ja jäi pohtimaan, mitä Catherine oli todella sanonut, hän tunsi olonsa epävarmaksi. Catherine ei ollut se, kenet hän halusi. Catherine tiesi tai aavisti, että oli olemassa joku toinen. Catherine oli nähnyt hänen katsovan jotain toista ihmistä tavalla, jolla hän ei koskaan katsoisi Catherinea.

                      ”Ei jumalauta”, hän kuiskasi ja painoi kädet kasvoilleen päästäkseen näkemästä arkistokaapin säntillistä järjestystä, joka tuntui ilkkuvan häntä, ”tämä ei tapahdu. Ei minulle.”

                      Hän paiskasi arkistokaapin oven rajusti kiinni, asteli kiukkuisin askelin ovensuussa olevan naulakon luo, johon oli ripustanut miekkansa kannattimineen ja veti miekan esiin. Hän heilautti sitä pari kertaa kaaressa, teki muutamia hyökkäyksiä kuviteltua vastustajaa kohti ja liu’utti sitten sormiaan pitkin terää kuin kokeillakseen sen terävyyttä, vaikka tiesikin sen olevan erinomaisessa terässä. Hän oli laiminlyönyt miekkailuharjoituksia liian pitkään. Ehkä luutnantti Groves suostuisi hänen harjoitusvastustajakseen, siitäkin huolimatta, ettei pärjännyt hänelle? Groves oli kuitenkin tyhjää parempi, joten hän päättä kysyä tätä. Hän tarvitsi liikuntaa uppouduttuaan paperitöihin monta päivää, aivan liian montaa, yrittäessään upottaa ajatuksensa niihin sen sijaan, että olisi päästänyt ne vaeltelemaan vapaasti.

                      Onneksi hän oli jälleen Port Royalissa, eikä merellä Dauntlessilla, jahtaamassa Sparrow’n varjoa. Dauntless, kirottu Dauntless. Että hän oli vihannut noita päiviä laivalla, pääsemättömissä, oli kyse sitten hänen ruumiistaan tai ajatuksistaan. Merellä, jossain lähellä Black Pearlia, niin lähellä, että hänen herkistynyt mielensä pystyi vaistoamaan Jack Sparrow’n läheisyyden, vaikka he eivät voineet havaita tämän mustapurjeista laivaa. Tilannetta ei päässyt pakoon. James tunsi olevansa kahlittu laivaan, joka purjehti merellä, jahdaten miestä, jota hän ei halunnut saada kiinni. Hän saattoi kuvitella Sparrow’n nauravan hänelle, tietoisena hänen ajatuksistaan, ja iltaisin, kun hän vetäytyi levolle, hän oli varma, että oli kuullut tämän naurun, jota tämän hiuskoristeiden kilinä oli säestänyt.

                      Myöhäistä kuvitella, ettei se tapahtuisi hänelle. Se oli jo tapahtunut, eikä hän voinut muuta kuin elää sen kanssa. Toki hän eläisikin. Kommodori James Norrington, päältä silkkaa terästä, mutta sisältä – niin, mitä? Halusiko hän edes ajatella sitä asiaa, myönnettyään sen itselleen? Jossain tuon teräksenkovuuden ja laivaston univormun alla oli mies, joka oli puristanut pimeässä Jack Sparrow’ta sylissään muutaman minuutin pitempään kuin hänen olisi ollut tarpeenkaan. Hän oli kuvitellut miehen nojautuneen häntä vasten ja syvällä mielessään hän helli tuota kuvitelmaansa. Mitä sitten? Se oli hänen kuvitelmansa ja hän saattoi elää sen kanssa, eikä kenenkään tarvinnut tietää, ettei hänen sisällään kaikki ollut aivan oikeilla paikoillaan.

                      Päätöksestään huolimatta James kaatoi itselleen toisen konjakin, säästeliäästi ja kumosi sen kurkkuunsa yhdellä kertaa. Hän istuutui takaisin työpöytänsä ääreen, otti kynänsä mustepullosta ja alkoi jälleen kirjoittaa muistiinpanoja käsialallaan, joka oli yhtä säntillistä kuin hänen elämänsä oli ulospäin, varoen pyyhkäisemästä hihallaan märkään musteeseen. Ei niin, etteikö hän olisi luottanut muistiinsa, hän vain piti asioista juuri näin; nähdessään ne konkreettisesti edessään paperilla, järjestyksessä. Hän hymähti itselleen. Tylsä. Ikävystyttävä. Siksi Elizabeth oli laittanut asesepän hänen edelleen. Kaikessa säntillisyydessään ja suoranaisessa kyvyttömyydessään luopua itsekontrollistaan hän olisi varmasti maailman ikävystyttävin aviomies, eikä hän voinut sanoa Elizabethille sen enempää kuin kenellekään muulle naiselle, jota hän joskus havittelisi vaimokseen, ettei se kaikki ollut siinä. Ne, jotka tiesivät, eivät voineet kertoa. Ei kukaan odottanut hänen elävän selibaatissa paitsi tietenkin tuleva rouva kommodori ja Port Royalinkin tapoja ja arvoja kunnioittaakseen hän piti rakastajattarensa piilossa sen vähän, mitä saattoi katsoa hänellä rakastajattaria olevan. Ei ketään vakituista sen jälkeen, kun hän kaksi vuotta sitten oli maksanut Margarethin matkan takaisin Englantiin. Margareth… tätä hän oli – niin, Margarethiin hän oli ollut todella kiintynyt. Rakkaudesta ei ollut voinut puhua, mutta Margarethin seurassa hänen oli ollut hyvä olla. Nainen oli ollut hauska, sivistynyt ja tämän kanssa hän oli pystynyt keskustelemaankin. Sen jälkeen vierailut madame Rosan luona olivat riittäneet hänelle ja nekin olivat hyvin harvinaisia. Hän olisi halunnut muutakin kuin ruumiillisten tarpeidensa tyydyttämistä, mutta joskus nekin oli tyydytettävä. James piti itseään oikeastaan hyvinkin intohimoisena miehenä. Hän vain pystyi hallitsemaan halutessaan myös intohimonsa, mutta yhtä hyvin hän osasi päästää sen valloilleen, kuten oli tehnyt sen takkutukkaisen satamahuoran kanssa. Ajatus puistatti häntä. Ei enää toista kertaa… Tytön lähdettyä hän oli käskenyt heittää lakanat pois, hän ei ollut halunnut niitä takaisin edes pestyinä. Hän ei iskenyt naisia kapakasta, kadulta, eikä satamasta. Hän oli kaiken sellaisen yläpuolella.

                      Jamesin silmät osuivat uudelleen nimeen Virgin. Hän unohtui miettimään Virginia Newgatea, joka laivan omisti. Asiassa todellakin oli jotain omituista, Groves oli oikeassa siinä. Rouva Newgate ei ollut juuri muuta kuin… James ei löytänyt sopivaa samaa. Huoraksi tätä ei kai voinut nimittää, koska tämä oli nainut yhden Port Royalin rikkaimmista miehistä ja oli sen myötä kunniallinen nainen, mutta kieltämättä hän käyttäytyi kuin mikäkin lutka. Tosin James ei ollut niin sokea, ettei olisi huomannut, että kaiken tuon liki vastenmielisen julkean koketeeramisen takana oli jotain muuta, jotain enemmän. Virginia Newgate ei ollut se typerä kana, joka esitti olevansa, mutta mitä tai mikä tämä oli, hän ei oikeastaan halunnut ottaa selville. Luutnantti Groves oli täysin kykenevä hoitamaan asian, James luotti häneen siinä täysin, kuten kaikissa muissakin asioissa.

                      James katsahti kelloon. Ulkona oli aikoja sitten pimennyt ja hän tunsi itsensä nälkäiseksi. Hän nousi istuimeltaan, meni ovelle ja huusi palvelijaansa tuomaan hänelle jotain syömistä ja täyttämään konjakkikarahvin. Hän ehti työskennellä hyvän tovin ennen kuin sai työhuoneeseensa tarjottimella pienen iltapalan, mutta viivytyksellä ei ollut merkitystä, eihän hänellä ollut kiirettä mihinkään, ei nyt, ei koko yönä. Hänellä oli varaa olla jalomielinen, joten hän päätti vapauttaa palveluskuntansa velvollisuuksistaan siltä päivältä.

                      ”Tarjotin voi jäädä tänne”, James sanoi palvelijan saatua aseteltua tarjottimen hänen työpöydälleen niin, ettei se sekoittanut hänen muistiinpanojaan, ”haette sen aamulla. Ja voitte jättää mennessänne oven auki; odotan luutnantti Grovesia ja voin avata ulko-oven hänelle itse, jos vain kuulen hänen soittavan.”

                      ”Kyllä, sir”, hänen palvelijansa sanoi ja kiirehti miltei äänettömin askelin ulos huoneesta, sulkematta ovea perässään. James levitti ruokaliinan vaatteidensa suojaksi ja syventyi lukemaan Grovesin tuomia listoja, pistellen ruokaa suuhunsa hajamielisesti.

                      Aika kului, hiljaisuudessa. Hän rapisteli papereitaan, siirsi tarjottimen sivupöydälle, syventyi työhönsä ja nautti sen suomasta mielihyvästä. Hänen tunne-elämänsä saattoi olla epäjärjestyksessä, mutta se ei estäisi häntä hänen matkallaan amiraali Norringtoniksi. Hän hymyili itsekseen tyytyväistä hymyä.

***

                      Rämähdys sai hänet nostamaan päänsä yllättyneenä, kuulostelemaan, mistä omituinen ääni oli kuulunut. Tai ei, rämähdys ei ollut oikea sana, pikemminkin rapina, kuin tuuli olisi paiskannut tavallista rajumman sadekuuron ikkunaan. James katsoi ikkunaan, jonka takana oli läpitunkematon pimeys. Sade näytti ainakin hiljenneen, sillä vesinorot eivät enää valuneet pitkin ikkunaa samalla tavoin kuin aikaisemmin illalla. Hän oikaisi selkänsä ja hieraisi kädellään niskaansa.

                      Uusi rämähdys ei ollut paljon ensimmäistä voimakkaampi, mutta siitä huolimatta hän säikähti niin, että hätkähti istuimellaan. Ääni tosiaan johtui ikkunasta. Joku oli heittänyt jotain hänen ikkunaansa, luultavasti hiekkaa. Kuka älyn jättiläinen…? Samassa hän tiesi. Hän ei osannut sanoa, miten saattoi väittää tietävänsä, mutta jotenkin hän vain tiesi. Hänen järkensä sanoi, että se oli mahdotonta, mutta niin se oli sanonut aiemminkin ja erehtynyt joka kerta. Tällä kertaa sen olisi pitänyt olla mahdotonta, todella mahdotonta, jopa miehelle, joka oli ottanut elämäntehtäväkseen uhmata kaikkia mahdottomuuksia, mutta siitä huolimatta hän vain tiesi, että siellä mies oli, heittelemässä pikkukiviä hänen työhuoneensa ikkunaan. Hänen ei olisi tarvinnut nousta, kävellä ikkunaan ja avata sitä voidakseen todeta olleensa oikeassa, mutta hänen oli pakko tehdä niin saadakseen tietää, mitä mies halusi. Sitä paitsi, jos hän ei tekisi niin, mies luultavasti paiskoisi kiviä hänen ikkunaansa vaikka aamuun asti.

                      James työnsi ikkunan auki, hitaasti, estääkseen sen saranoita vingahtamasta siinä tapauksessa, että niitä ei olisi öljytty lähiaikoina. Ikkuna aukeni äänettömästi, tietenkin, ei kai hänen talossaan laiminlyöty saranoiden öljyämistä. Sade ei ollut täysin lakannut, vaan hiljennyt tihkuksi, yön ollessa yhä säkkipimeä, puutarhan jäädessä näkymättömiin lukuun ottamatta suorakaidetta, jonka ikkunasta lankeava valo heitti märälle nurmikolle.

                      Jack Sparrow oli asettunut seisomaan valoon niin, ettei tätä voinut olla näkemättä ja tunnistamatta. Kuka tahansa olisi saattanut nähdä hänet siinä ja Jamesin ensimmäinen ajatus olikin, ettei Sparrow tajunnut, millaiseen vaaraan oli itsensä saattanut käydessään seisomaan siihen kenen tahansa nähdä. Ensisäikähdyksen mentyä ohi hän muisti, ettei ollut kovin todennäköistä, että kukaan tulisi sateisensa yönä tutkimaan hänen puutarhaansa kutsumattomien vieraiden varalta.

                      ”Kuinka taivaan tähden te voitte olla siinä?” Jamesilta pääsi. Jack katsoi itseään teeskennellen hämmästynyttä. Jamesin puolestaan ei tarvinnut teeskennellä, tosin hän yritti peittää hämmästyksensä niin hyvin kuin osasi, mutta Jack huomasi kyllä sen hänen kasvoiltaan ja koko olemuksestaan hänen seisoessaan avonaisessa ikkunassa, nojaten kämmenillään ikkunalautaan.

                      ”Ihan helposti”, Jack sanoi, nosti katseensa Jamesiin ja levitti kätensä kuin antaakseen tälle paremman näkymän tarkastella häntä. Hänen kasvoillaan oli tyytyväinen virnistys ja hän näytti nauttivan täysin siemauksin kommodorin ällistyksestä. Niin hän nauttikin. Miehen epäuskoinen ilme oli ehdottomasti sen arvoinen, että hänen oli kannattanut ottaa riski ja hiipiä tänne, kaikkein hiljaisempien kujien kautta, ihmisiä vältellen. Jo tuon tyrmistyksen näkeminen miehen kasvoilla oli Port Royaliin palaamisen arvoista.

                      ”Minä olen taistellut kirottuja merirosvoja vastaan”, James sanoi tuijottaen yhä ikkunan alla seisovaa miestä, ”mutta alan uskomaan, ettei se ollut pahinta, mitä minä olen kokenut. Te olette vielä pahempi.”

                      ”No eipäs nyt liioitella”, Jack sanoi toruvasti.

                      ”Miten helvetissä te voitte olla siinä?” James kysyi uudelleen, hieman kiukkuisemmin, sillä hänen mieleensä välähti, ettei mies ollut koskaan mihinkään lähtenytkään, vaan hän oli päiväkausia ajanut takaa pelkkää kuvitelmaa. Black Pearl oli ollut koko ajan jossain Port Royalin lähistöllä, kun Dauntless oli etsinyt tätä mereltä.

                      ”Ettekö pyydä minua sisään?” Jack kysyi. ”Täällä on aika ikävä seistä, sateessa.”

                      ”Te ette vastannut minun kysymykseeni”, James huomautti äänensävy hieman tiukentuen.

                      ”Enpä tainnut vastata, kaveri”, ilkikurinen virnistys Jackin kasvoilla leveni entisestään ja hänen silmänsä näyttivät tuikkivan hatunreuhkan ja punaisen huivin reunan alla. ”Mutta tehän pidätte salaisuuksien ratkomisesta, eikö totta? Etteköhän te keksi ennen pitkää minunkin pikku salaisuuteni.”

                      ”Voitte luottaa siihen, että keksin”, James ärähti. Jack kumarsi hänelle viehkeästi, painaen kämmenensä vastakkain.

                      ”Minä luotan siihen, kommodori Norrington”, hän sanoi sopuisasti, vaikka ajattelikin mielessään, ettei Norrington saisi sitä ikinä selville. Hän saattoi kuvitella, miten mies miettisi päänsä puhki, käsittämättä koskaan, miten hän oli palannut Port Royaliin näin pian, ja mielikuva oli niin huvittava, että se sai hänet nauramaan ääneen. ”Saanko minä tulla sisään vai en?”

                      ”Ette”, James tokaisi, oikaisi asentonsa ja veti ikkunan kiinni. Jackin hymy ei hyytynyt, hän vain vaihtoi painonsa toiselle jalalle, nosti kädet lanteilleen ja jäi odottamaan. James käänsi selkänsä ikkunalle, mutta ei mennyt mihinkään. Jack oli täysin varma, ettei Norrington ottaisi sitä riskiä, että hän kuljeskelisi pitkin Port Royalia ja olisi vaarassa jäädä kiinni, joten hän saattoi rauhassa odotella, milloin tämä avaisi ikkunan uudelleen ja kutsuisi hänet sisään. Jack ehti laskea mielessään melkein sataan ennen kuin Norrington kääntyi ja työnsi ikkunan auki. Jack kallisti päätään ja katsoi häneen tyytyväinen ilme naamallaan.

                      ”No?” hän kysyi.

                      ”Sisälle sieltä”, James sihahti hampaidensa välistä. Jack liikahti lähemmäs. ”Ovesta! Senkin idiootti… Te ette kiipeile sisään ikkunoista kuin mikäkin…” hän ei keksinyt siihen hätään sopivaa kielikuvaa, mutta ei huolta, Sparrow kyllä keksi.

                      ”Kuin mikäkin salainen rakastaja?” hän ehdotti. James voihkaisi mielessään.

                      ”Kuin murtovaras”, hän sanoi. Jack hörähti.

                      ”Se ei tietysti olisi kaukana totuudesta”, hän sanoi ja käveli lanteitaan keinutellen pois valosta. James huokaisi syvään ja veti ikkunan kiinni. Hän nojasi otsallaan ikkunanpieleen muutaman sekunnin ajan, toivoen, että näki vain pahaa unta, mutta koska hän tiesi hyvin olevansa hereillä, hän ei voinut muuta kuin ryhdistäytyä ja mennä avaamaan ulko-oven. Ohittaessaan naulakon hän vilkaisi miekkaansa ja hänen mielessään vilahti ajatus siitä, pitäisikö hänen jotenkin aseistautua, ottaa miekkansa, koska pistoolinsakin hän oli työntänyt kirjoituspöytänsä laatikkoon, pois näkyvistä, ja hän oli ehtinyt huomata, että Sparrow oli tapansa mukaan aseistettu. Hän päätti jättää miekkansa siihen, missä se oli, sillä vastoin sitä, mitä hänen olisi pitänyt pistoolilla ja miekalla aseistautuneesta merirosvosta ajatella, hän ei uskonut, että tämä yrittäisi vahingoittaa häntä tai edes haluaisi tehdä niin. Mitä Sparrow siitä muka hyötyisi? Kai miehelle oli tullut jo kyllin selväksi, ettei hän ollut tälle mikään uhka? Jos se ei ollut miehelle päivänselvää, tämä ei ollut niin nokkelaälyinen kuin James oli kuvitellut, eikä hän uskonut erehtyneensä. Jack Sparrow tiesi erinomaisesti olevansa turvassa hänen kanssaan, ei tämä muuten olisi tullut. Itse asiassa, James ajatteli tavoitellessaan ulko-oven säppiä, minun taloni on Port Royalissa ainoa paikka, missä Jack Sparrow on turvassa. Huomio olisi saattanut jopa huvittaa häntä, jos kyse ei olisi ollut hänestä itsestään.

                      Jack oli ehtinyt ovelle, kun James avasi sen, raottaen sitä sen verran, että hän pääsisi luikahtamaan sisälle. Niinpä niin, Jack ajatteli, merirosvoille ei leväytetä ovea selkosen selälleen tervetulotoivotukseksi.

                      ”Nopeasti nyt”, James hoputti kuiskaten, kun Jack ei hänen mielestään suoriutunut sisäpuolelle kyllin nopeasti. Ulko-ovi oli luonnollisestikin kadulle päin, eikä James siitä huolimatta, että ulkona näytti olevan jokseenkin autiota, halunnut ottaa sitä riskiä, että joku näkisi ja tunnistaisi Sparrow’n. Tosin kauempaa katsottuna, ovesta lankeavassa valokiilassa, tämä varmasti näytti vähemmän huomiota herättävältä takissaan ja hatussaan kuin päivänvalossa.

                      Jack astui sisään aulaan ja kuuli kommodorin painavan oven säppiin takanaan. Ääni sai hänet tuntemaan hetkellisesti olonsa epämiellyttäväksi; hän ei pitänyt lukituista ovista. Hän kuitenkin vakuutti itselleen, että asia oli kunnossa, tällä kertaa lukitun oven tarkoitus oli pitää joku ulkopuolella, eikä hänet sisäpuolella. Hän katsoi ympärilleen. Portaat yläkertaan… ne hän muisti, vaikka olikin ollut puolittain tajuttomana, kun puolisen vuotta aiemmin oli niistä kulkenut.

                      James kulki hänen ohitseen ja tiuskaisi hänelle kysymyksen, aikoiko hän jäädä siihen sijoilleen ja viittasi häntä seuraamaan. Jack kohautti kulmakarvojaan ja lähti miehen perään.

                      ”Eikö täällä ole ketään muita?” Jack kysyi, kun Norrington melkein viskasi hänet sisään työhuoneeseensa, tarttuen häntä käsivarresta ja antaen hänelle kunnon töytäisyn aivan kuin hän ei tämän mielestä liikkuisi kyllin nopeasti. ”Olemmeko me ihan kahden?”

                      James paukautti oven perässään vihaisesti kiinni ja lukitsi sitten sen, veti sitten avaimen lukosta ja pudotti sen takkinsa taskuun liioitellun hitain elein. Hän tunsi häivähdyksen vahingoniloa nähdessään Jackin kasvoilla ilmeen, jonka hän tulkitsi huolestumiseksi, Jackin rypistäessä otsaansa ja vilkaistessa syrjäsilmin taskua, johon hän avaimen oli laittanut.

                      ”Nyt olemme”, James sanoi ja katsoi haastavasti Jackia suoraan silmiin. ”Ja nyt uudelleen, Sparrow, mitä helvettiä te täällä teette? Tällä kertaa teidän on aivan turha esittää, että tämä tapaaminen on silkka vahinko.”

                      ”Aijai”, Jack sanoi moittivasti ja heristi hänelle sormeaan, ”se edellinen oli vahinko, kunniasanalla. Luulin, että se tuli jo selvitettyä.”

                      ”Minä en edelleenkään ole varma, uskoisinko sen vahingoksi”, James sanoi. Jack kohautti harteitaan kuin sanoakseen, että asia oli hänelle oikeastaan yhdentekevä. Tosiasiassa ajatus siitä, että Norrington kuvitteli hänen todella juonineen itsensä Catherinen luo juuri silloin, kun tämäkin oli siellä, huvitti häntä, eikä hän viitsinyt vaivautua vakuuttelemaan syyttömyyttään liian innokkaasti.

                      ”Olen kuitenkin pahoillani, että saavuin niin sopimattomaan aikaan”, hän sanoi äänensävyllä, joka kertoi, ettei hän ollut lainkaan pahoillaan. ”Teillä oli rouva Parkinsonin kanssa pieni tête-à-tête ja minä ryntäsin sisälle sillä tavoin…”

                      ”Meillä oli – mikä?” James keskeytti. ”Minut oli kutsuttu illalliselle! Tavalliselle illalliselle. Te saatte sen kuulostamaan siltä kuin se olisi ollut joku salainen lemmenkohtaus.”

                      Jack virnisti iloisesti. Salainen lemmenkohtaus? Sellaiseen Norringtonia oli kieltämättä vaikea kuvitella, mutta mitä Catherineen tuli, hän olisi voinut kertoa Norringtonille halutessaan muutamia pikku faktoja Catherinen halukkuudesta salaisiin lemmenkohtauksiin.

                      ”No, se on teidän häpeänne, jos ette tajunnut käyttää tilaisuutta hyväksenne”, hän sanoi sitten, päättäen jättää Catherinen maineen ja kunnian edelleen tahrattomiksi omasta puolestaan. Norrington pyöräytti silmiään kärsivän näköisenä.

                      ”Minulla ei ollut eikä ole sellaiseen mitään halua”, hän sanoi ilme hieman kiristyen, ”eikä minulla sitä paitsi ollut rouva Parkinsin luona sellaiseen tilaisuuttakaan, koska te ilmestyitte paikalle kesken kaiken.”

                      ”Mutta sen jälkeen?” Jack ehdotti. ”Kun maltoitte irrottaa nuo hyvinhoidetut kätenne minusta ja palata takaisin rouvan luo, hän oli varmasti järkyttynyt ja kaipasi lohdutusta?”

                      Minä en kuullut tuota huonosti verhottua vihjausta, James vakuutti itselleen. Hänen piti purra hampaansa yhteen ollakseen reagoimasta miehen huomautukseen ja vastatakseen vain siihen, mihin halusi vastata. Se ei ollut helppoa, mutta hän onnistui siinä.

                      ”Minulla ei ollut aikaa sellaiseenkaan. Minun piti välittömästi palata tänne ja lähteä etsimään teitä”, hän muistutti, pystymättä peittämään kuitenkaan kireyttä äänessään. Jack hymähti mielessään. Tänään olikin erityisen helppo horjuttaa kommodori Norringtonin sietämätöntä ylimielisyyttä, mieshän kiristeli hampaitaan jo parin lauseen jälkeen.

                      ”Ja sen jälkeen?” Jack tiedusteli. ”Milloin muuten palasitte takaisin Port Royaliin? Olette toki tavannut rouva Parkinsin sen jälkeen? Kuinka hän voi? Toivottavasti pikku vierailuni ei järkyttänyt häntä liiaksi?”

                      James avasi jo suunsa sanoakseen jotain vähintäänkin myrkyllistä, mutta sulki sen ennen kuin ehti sanoa mitään ja ravisti päätään silkasta hämmästyksestä, kuin yrittäen selventää ajatuksiaan. Hetkinen – mitä hän oikein oli tekemässä? Seisoi työhuoneessaan, parin metrin päässä Jack Sparrow’sta, joka oli ilmestynyt hänen luokseen, hölisemään tyhjänpäiväisyyksiä aivan kuin he olisivat jossain puutarhakutsuissa. Ei helvetti, mieshän oli ehtinyt puhua hänet pyörryksiin muutamassa minuutissa.

                      ”Te tuskin olette vaivautuneet tänne jutellaksenne niitä-näitä rouva Parkinsista?” hän kivahti ärtyneenä. ”Teidän on aivan turha yrittää…” hänen lauseensa jäi kesken hänen tajutessaan sen tosiseikan, että mieshän oli läpimärkä ja kasteli siinä keskellä lattiaa seisoessaan hänen mattonsa. Hän kirosi ääneen ja harppasi kohti Jackia, joka melkein hyppäsi kauemmas hänestä. ”Älkää kastelko minun mattoani!”

                      ”Mattoa?” Jack äännähti käsittämättä heti, mistä oli kyse ja tajusi sitten vilkaista lattiaa. Hän ei seisonut enää matolla, mutta ei ollut vaikeata huomata, missä hän äsken oli seisonut ja jättänyt märän jäljen. Hän nosti katseensa uudelleen Jamesiin, vesipisaroiden tipahdellessa hänen hatustaan ja hiuksistaan. ”Siellä sataa”, hän sanoi tarpeettomasti.

                      ”Voisitteko mitenkään riisua edes hattunne ja takkinne?” James sanoi niin korostetun ystävällisesti, ettei sitä voinut käsittää miksikään muuksi kuin ivaksi, jollaiseksi se oli tarkoitettukin. Sanojaan tehostaakseen hän ojensi kättään Jackia kohti, joka epäröi hetken ja riisui sitten hattunsa antaen sen Jamesille. Tämä otti sen vastaan, pidellen sitä varovasti etusormensa ja peukalonsa välissä kuin se olisi ollut joku epämiellyttävä eläin. Jack vilkaisi häneen hieman hämillisen näköisenä, pujotti sitten miekkansa kannattimineen päänsä yi, riisui takkinsa ja ojensi nekin Jamesille, joka kohteli niitä samalla tavalla kuin hänen hattuaankin ripustaessaan ne naulakkoon; kuin niistä voisi tarttua häneen jotain.

Jackin hartiat ja yläselkä olivat nekin märät sadevedestä, joka oli imeytynyt hänen takkinsa läpi, hänen kastuttuaan kunnolla matkallaan satamasta, Virginiltä, Norringtonin talolle. Laiva oli laskenut ankkurin jo tunteja ennen sateen alkamista, mutta hän oli katsonut parhaimmaksi poistua siltä vasta pimeän tultua. Niin oli ollut turvallisempaa, vaikkakin hän oli pitänyt melko epätodennäköisenä sitä, että kukaan tunnistaisi häntä valoisan aikaankaan, jos hän vain välttelisi kaikkia sotilaita. Tavalliset kaupunkilaiset tuskin kiinnittäisivät huomiota kaikkiin kulkijoihin, joita kadulla liikkui, varsinkin kun hän osasi sulautua varsin hyvin väkijoukkoon niin halutessaan, mutta sotilaat olivat eri asia. Jack arveli, että heille oli annettu erityisohjeet hänen varaltaan; Norringtonilla ei yksinkertaisesti ollut ollut muuta mahdollisuutta viimekertaisen jälkeen, kun otti huomioon, että luutnantti Gillette oli nähnyt hänet. Vaikka ei ollut todennäköistä, että hän olisi Port Royalissa, hänen varaltaan oltaisiin kuitenkin tarkkaavaisempina. Olisi melkoinen meriitti vangita hänet, kenelle tahansa, eikä hänellä ollut mitään kiirettä hirteen, ei edelleenkään. Ei varsinkaan nyt, kun hänellä oli tilaisuus näpäyttää Norringtonia kunnolla ilman, että tämä tajuaisi sitä ennen kuin aikojen päästä. Se olisi helppoa, nyt kun hän tiesi, että mies oli hänen koukussaan, mutta ei silti yhtään vähemmän nautinnollista. Tilaisuus antaa takaisin siitä, miten epävarmaksi mies sai hänet itsensä toisinaan tuntemaan, aivan kuin hän olisi eksynyt omien ajatustensa hetteikköön, eikä päässyt sieltä pois, vaikka oli satojen mailien päässä ihmisestä, joka tuon tunteen aiheutti.

Hän vei kädet vyölleen ja teki liikkeen kuin aikoisi avata senkin.

”Riisunko loputkin?” hän kysyi viattomasti. ”Olen nahkaani myöten märkä.”

”Se ei ole tarpeen”, James sanoi hilliten itsensä edelleen mielestään erinomaisesti. Tosin jokin Sparrow’n katseessa kertoi hänelle, että ehkä hän ei ollut ulkoisesti niin tyyni kuin kuvitteli olevansa. ”Eivätköhän ne kuiva yllenne. ”Ja muuten”, hän vilkaisi Jackin jalkoja uudelleen merkitsevästi, ”teitä ei kai ole opetettu pyyhkimään jalkojanne, kun tulette sisälle?”

Jack katsoi kuraisia, märkiä saappaitaan.

”Teidän puutarhassanne on aika märkää”, hän sanoi. James tuhahti.

”Kauanko te siellä oikein seisoitte?” hän kysyi. ”Vakoilemassa minua, ottamassa selville, olenko kotona ja missä huoneessa?”

”Olin minä siellä jonkin aikaa”, Jack myönsi. Hän päätti jättää sanomatta, että vaikka hän oli ollut täysin varma, minkä ikkunan takaa Norringtonin löytäisi siinä tapauksessa, että tämä todella oli kotona – sehän oli ollut ainoa kirkkaasti valaistu ikkuna koko talossa – hän oli siitä huolimatta seissyt ulkona ikkunan takana hyvän tovin, yrittäen suojautua sateelta parhaansa mukaan puun alle ja miettien vielä kerran, oliko hänen viisasta edetä suunnitelmassaan. Tosin, kun hän oli näin pitkälle tullut, hän ei ollut aikonut enää perääntyä. Hän ei voinut palata takaisin satamaan ja Virginille, joka lähtisi aamunkoitteessa takaisin kohti Tortugaa, tyhjin käsin mikäli ei todella yrittäisi saada jotenkin nyhdetyksi Norringtonilta tiedon, jonka hän oli luvannut Virginialle. Hän ei niinkään ollut valaistua ikkunaa tuijottaessaan ajatellut sitä, kuinka uhkarohkeata oli yrittää jotain sellaista, mitä hänellä oli mielessään, tai kuinka vaarallista oli ylipäänsä ollut tulla Port Royaliin, vaan hän oli suonut muutamia ajatuksia sille miehelle, jota hän oli menossa tapaamaan. Hän oli kuullut vesipisaroiden tipahtelevan hatulleen ja tuntenut niiden kastelevan hänen selkänsä yhä märemmäksi, eikä hän ollut silti saanut itseään pakotetuksi heittämään kädessään pyörittelemiään pikkukiviä ikkunaan, jonka takana hän tiesi Norringtonin olevan. Lopulta, kun hänen ajatuksensa olivat kiertyneet siihen, että hän oli ollut valmis kysymään itseltään, mikä oikeastaan oli ollut hänen todellinen syynsä ehdottaa Virginialle, että hän voisi hankkia omilla keinoillaan tiedon, joka oli Norringtonin takana, hän oli laittanut pisteen empimiselleen ja heittänyt kivet ikkunaan.

”Kuinka kauan?” James halusi tietää, kauanko häntä oikein oli tarkkailtu. Ajatus Saprrow’n vaanivista silmistä hänen puutarhassaan, hänen ikkunansa alla ei tuntunut miellyttävältä. Kuin hän olisi ollut joku saalis, hämähäkin verkkoon lennähtänyt kärpänen. Samalla häntä kiukutti; Port Royalissa, hänen kaupungissaan ei pitänyt olla mahdollista, että Jack Sparrow, etsintäkuulutettu merirosvo, saattoi noin vain hiipiä hänen luokseen.

”Kolme varttia”, Jack sanoi.

”Kolme varttia? Teillä täytyy todella olla jotain sydämellänne, jos vaivaudutte seisomaan tuolla sateessa melkein tunnin päästäksenne puheilleni, puhumattakaan siitä, minkä riskin olette ottaneet yleensä tullessanne tänne”, James sanoi, silmäillen päästä jalkoihin Jackin märkää olemusta, antaen kasvoiltaan näkyä sen, mitä mieltä hän kommodori Norringtonina oli Jack Sparrow’sta, joka nimitti itseään suureellisesti kapteeniksi. Hän latasi tuohon katseeseen kaiken sen inhon ja halveksunnan, mitä hän tunsi kaikkea sitä kohtaan, mitä tämä merirosvo edusti ja näki, että pystyi ilmaisemaan sen niin, että se ei jäänyt epäselväksi. Pieni hymynväre, joka oli leikitellyt Jackin suupielissä tämän katsoessa häneen, kuoli pois. James kätki vain vaivoin oman hymynsä, otti muutaman askeleen kohti kirjoituspöytäänsä ja istui sen taakse, huolettomasti, kuin ei oikeastaan piittaisi siitä, oliko Jack Sparrow huoneessa vai ei. Äkkiä hän muisti, että mies oli näyttänyt melkein samalta heidän tavatessaan ensimmäisen kerran; märältä. Tosin nyt tämä ei ollut aivan yhtä märkä kuin silloin, noustuaan merestä laiturille. Eikä tämä myöskään ollut omasta halustaan kohdannut häntä, kuten nyt. Mikä pirullinen juoni tämän tällä kertaa oli hänen luokseen heittänyt? Leikittelikö kohtalo taas hänen kanssaan, heittämällä tuon sateen kasteleman merirosvon hänen luokseen näin pian heidän edellisen kohtaamisensa jälkeen?

Jack kääntyi häneen päin, seisten vähän neuvottoman oloisena pöydän toisella puolen märissä vaatteissaan ja vettyneissä saappaissaan. Miten Norrington sai sen äkkiä kuulostamaan tuolta, aivan kuin hän olisi ollut valmis uhmaamaan paljon pahempaakin säätä vain tavatakseen tämän? Eihän se niin mennyt; miehen piti olla utelias siitä, mitä hän oikein halusi, piti ymmärtää, että hänellä oli tarjota jotain eikä käyttäytyä kuin tämä aikoisi säälistä antaa hänelle jotain. Norringtonin olisi pitänyt kihistä raivosta ja uteliaisuudesta, eikä ivata häntä tuolla tavoin, antaa ymmärtää, ettei hän muka voinut pysyä poissa. Jack heitti kiukkuisen katseen Jamesiin, joka ei huomannut sitä lainkaan siitä syystä, että oli tarttunut kynäänsä ja jatkoi muistiinpanojensa tekemistä kuin olisi ollut yksin huoneessa. Jack tunsi olonsa enemmän kuin hölmöksi. Ihmiset rakastivat häntä tai inhosivat häntä, mutta häneen ei suhtauduttu kuin hän olisi ollut ilmaa. Ei ainakaan tämä mies, joka oli antanut hänen mennä kerta toisensa jälkeen. Oliko hän sittenkin tulkinnut tämän käytöksen motiivit täysin väärin? Se ei ollut mahdollista, hän ei erehtynyt tällaisissa asioissa. No, hän kyllä tiesi, miten horjuttaa Norringtonin tyyneyttä, kohta nähtäisiin, mitkä tämän motiivit oikein olivat.

Hän asetti huulilleen vetoavan hymyn, keinahti kaksi askelta lähemmäs pöytää niin että oli kyllin lähellä nojatakseen sitä vasten käsillään. Hän kumartui pöydän yli Jamesia kohti ja sanoi salaliittolaisen äänellä:

”Minun tuli ikävä teitä, kommodori.”

”Kuinka liikuttavaa”, James mutisi, vaivautumatta siirtämään huomiotaan papereistaan, vaikka tunsi Jackin niin lähellään, että haistoi rommintuoksun tämän hengityksessä. Se toi hänen päähänsä mielikuvan Jack Sparrow’sta, hänen puutarhassaan, nojailemassa puuta vasten, tarkkailemassa hänen työhuoneensa ikkunaan ja naukkailemassa ajankulukseen rommia taskumatistaan. Mielikuva tuntui suorastaan jysähtävän hänen mieleensä ja jokin siinä tuntui luvattoman intiimiltä, ikään kuin hän olisi ollut tarkkailijana siinä missä Sparrow itsekin. Hänen poskiaan kuumotti, mutta hän pakotti itsensä rauhallisesti kastamaan kynänsä musteeseen ja jatkamaan kuin rommintuoksu ei olisikaan huumannut häntä tavalla, millä se teki.

”Eikö olekin?” Jack kujersi ja kumartui nyt vielä alemmas niin että nojasi kyynärpäillään pöytään, yrittäen tavoittaa sen toisella puolella istuvan miehen katseen. James vilkaisi häneen edelleen välinpitämättömin kasvoin, kohdaten hänen silmänsä ja jääden hetkeksi katsomaan niihin. Ruskeat, mustalla rajatut silmät tuuheine silmäripsineen, jotka katsoivat häneen vähän alaviistosta, näyttäen melkeinpä lapsellisen viattomilta noin, suurina, paljon valkoista iiristen ympärillä. Herrajumala noita silmiä, James ajatteli, muistuttaen itseään siitä, että kuninkaallisen laivaston upseeri ja että hän ajatteli arvolleen ja asemalleen täysin sopimattomalla tavalla.

”Todellakin”, hän sanoi, kastoi kynän musteeseen jälleen, mutta tahtomattaan niin rajulla liikkeellä, että nostaessaan kynän uudelleen, siinä oli mustetta liikaa ja se tipahteli pisaroina tahraten useita hänen papereistaan. Hänen teki mieli kirota, ei siksi, että papereilla olisi ollut väliä, vaan siksi, että nuo tummansiniset pisarat kavalsivat, ettei hän ollut niin tyyni kuin teeskenteli olevansa.

Jack tunsi tyydytystä nähdessään mustepisaroiden leviävän hitaasti laajemmiksi nesteen imeytyessä huokoiseen paperiin. Kommodori Norrington ei ollutkaan niin viileän rauhallinen kuin halusi antaa ymmärtää olevansa. Jack teeskenteli, ettei huomannut mitään, tietäen aivan varmaksi, että kommodori odotti hänen huomauttavan asiasta jotain. Hän otti vielä vähän mukavamman asennon, puolittain maaten kirjoituspöydällä.

Lopulta James alkoi hermostua. Hän luovutti, laittoi kynän pois ja nojautui tuolissaan taaksepäin päästäkseen hiukan kauemmas pöydällään retkottavasta miehestä. Mielessään hän onnitteli itseään siitä, että sai sen näyttämään siltä kuin vain oikaisisi selkäänsä.

                      ”Lopettaisimmeko nyt saman tien tämän typerän leikin?” hän kysyi. ”Ennen kuin te pääsette kunnolla vauhtiin, ettekä enää tiedä, milloin todella on korkea aika lopettaa?”

                      ”En minä leiki”, Jack sanoi hyväntuulisesti.

                      ”Ettepä tietenkään”, James vastasi, ”te vain keikistelette siinä, olette olevinanne salaperäinen ja odotatte, milloin hermostun riittävästi kysyäkseni vielä kerran, että mitä – mitä helvettiä te täällä teette. Eikö niin, herra Sparrow?”

                      ”Jep”, Jack myönsi, yllättäen Jamesin, joka ei ollut odottanut kuulevansa myöntävää vastausta. Oliko tämä joku uusi taktiikka? Mies ei venkoillutkaan vastaan, vaan esitti myöntyväistä?

                      ”No”, James sanoi, ”se hetki tuli nyt. Jos teitä ei jostain syystä juuri nyt satu huvittamaan se, että vapaaehtoisesti kerrotte, mitä olette vailla, minä en ala sitä teistä ulos nyhtämään. Voitte poistua saman tien.”

                      ”Kapteeni”, Jack sanoi, ”se on muuten kapteeni Sparrow, jos sallitte. Unohdatte sen niin helposti, että toisinaan ihmettelen, millä kyvyillä olette päässyt noin pitkälle urallanne.”

                      ”Eiköhän teillä ole minun kyvyistäni aivan selkeä käsitys”, James totesi. ”Olkaa ystävällinen ja poistukaa nyt.”

                      ”En minä voi”, Jack sanoi siirtäen katseensa Jamesin silmistä, nauliten sen siihen taskuun, johon tämä oli laittanut oven avaimen. ”Te lukitsitte meidät tänne. Miksi te lukitsitte oven?”

                      ”Teidän omaksi parhaaksenne”, James vastasi, työnsi kätensä taskuun ja otti avaimen paiskaten sen melko rajusti pöydälle papereidensa päälle. Se oli tietenkin vale; hän oli lukinnut oven vain nähdäkseen Sparrow’n kasvoilla vilahtaneen ilmeen, mutta nyt kun hän ajatteli asiaa tarkemmin, se oli täysin järkeenkäypä syy. Hänestä tuntui paremmalta, että hän kontrolloi sitä, milloin Sparrow lähtisi sen sijaan, että tämä ryntäisi ulos ovesta silloin, kun tätä sattui huvittamaan. Vaikka hän oli sanonutkin palvelijalleen, ettei hän tarvinnut tätä enää ennen aamua, se ei suinkaan tarkoittanut sitä, että tämä ei olisi enää ollut talossa ja että Sparrow ei voisi törmätä tähän. Vaikka Jamesilla ei ollut epäilyksiä sen suhteen, etteikö hänen palveluskuntansa pitäisi suutaan kiinni tarvittaessa, hän ei silti missään tapauksessa halunnut ottaa sitä riskiä, että joku näkisi Sparrow’n hänen talossaan.

                      Jack ei tehnyt elettäkään ottaakseen avainta, vaikka unohtuikin katsomaan sitä.

                      ”Olemmeko me taas tutussa tilanteessa, Norrington?” hän kysyi nostamatta katsettaan. ”Te annatte minulle mahdollisuuden poistua vapaasti? Syistä, joita te ette tahdo minulle myöntää?”

                      ”Mitä?” James sanoi teeskennellen hämmästynyttä. ”Senkö takia te tulitte? Selvittääksenne, miksi minä niin teen ja kuinka monta kertaa minä niin teen ennen kuin hermostun lopullisesti siihen, että te ette pysy poissa?”

                      ”Minulla on omat aavistukseni niistä syistä”, Jack sanoi pehmeästi, kuin itselleen. Hän ei vieläkään nostanut katsettaan avaimesta, mikä sai Jamesin ihmettelemään, mikä siinä oli niin kiinnostavaa. Samassa hän tajusi, ettei Sparrow katsonut avainta lainkaan, vaan luki röyhkeästi hänen muistiinpanojaan siitä huolimatta, että teksti oli tähän nähden nurinpäin. James ei epäillyt hetkeäkään, että tällä olisi ollut mitään vaikeuksia tulkita hänen käsialaansa niinkään päin. Hän ponnahti pystyyn niin äkillisesti, että sai Jackin kavahtamaan taaksepäin, otti avaimen ja marssi kiivain askelin ovelle avaten sen.

                      ”Ulos”, hän kivahti pidellen ovea auki. Jack käänsi selkänsä hänen kirjoituspöydälleen, nojautui sitä vasten siirtäen painonsa toiselle jalalle, ristien nilkkansa rennosti ja nostaen kätensä puuskaan. Hän hymyili ovella seisovalle miehelle koko olemuksellaan.

                      ”Hyvä on, Norrington”, hän sanoi kuin tyynnytellen, ”lopetetaan leikki. Minä lopetan sen, enkä kiusaa teitä enempää… ette ole ansainnut sitä. Tehän kuitenkin olette se ihminen, johon minä saattaisin jopa luottaa. Kiitos siitä, arvon kommodori.”

                      James rypisti otsaansa epätietoisena siitä, oliko Sparrow nyt tosissaan vai ei. Sanat kuulostivat vilpittömiltä, mutta tapa, jolla ne lausuttiin, vei pohjan niiltä, koska sanojensa päätteeksi Sparrow kumarsi hänelle tavalla, jolla olisi niittänyt kunniaa missä tahansa ilveilijäseurueessa.

                      ”Olkaa hyvä vain”, hän sanoi pienen epäröinnin jälkeen. ”Tosin en ole lainkaan varma, pitäisikö minun olla mielissäni siitä, että olen onnistunut saavuttamaan teidän luottamuksenne.”

                      ”Ai niinkö? Kaiken sen vaivan jälkeen, mitä olette nähnyt sen saavuttaaksenne?”

                      ”Nimenomaan”, James sulki oven rauhallisesti. Näytti siltä, että Sparrow ei lähtisi mihinkään ennen kuin itse niin haluaisi, ”koska te käytätte sitä väärin.”

                      ”Minulla on teille tietoja”, Jack sanoi vaihtaen äkkiä puheenaihetta, ”joiden uskon kiinnostavan teitä niin paljon, että saamme aikaiseksi mielenkiintoisen keskustelun siitä, mitä olette valmis maksamaan saadaksenne minut paljastamaan tietoni teille.”

                      ”Minä en käy kauppaa merirosvojen kanssa”, James sanoi äänellä, johon ei ollut paljon vastaansanomista. Jack hypähti kevyesti pöydälle istumaan ja nautti ilmeestä, jonka sai sillä aikaiseksi ovella seisovan Jamesin kasvoille.

                      ”Voi, kyllä te käytte”, Jack sanoi aivan yhtä varmana asiastaan. ”Minun kanssani.”

                      ”Olen pelkkänä korvana”, James sanoi ivallisesti.

                      ”Ei nyt vielä”, Jack vastasi, ”ensin jutellaan hiukan, että saadaan tunnelma kevyemmäksi. Tiedättehän, tutustutaan toisiimme paremmin. Ei teillä sattuisi olemaan mitään, millä edesauttaa asiaa? Mmm?”

                      ”Edesauttaa? Miten?”

                      Jack vilkaisi merkitsevästi ikkunalaudalla jäänyttä lasia.

                      ”Jotain juotavaa, kaveri. Vai juotteko te aina yksinänne?” Jack kysyi vetäen kasvoilleen myötätuntoisen ilmeen. ”Kurja elämä, jos teillä ei ole ryyppykaveria.”

                      James puri hampaansa yhteen niin että narskahti.

                      ”Asiaan, Sparrow.”

                      ”Ääh”, Jack sanoi masentuneesti, ”teillä ei ole mitään käsitystä siitä, miten kauppoja tehdään.”

                      ”Eikä teillä ole edelleenkään selkeää käsitystä siitä, että minä en ole ostettavissa”, James sanoi, tuli pöydän luo ja alkoi rauhallisesti kasata papereitaan aivan kuin Jack ei istuisikaan osittain niiden päällä. Jack kääntyi sen verran, että saattoi katsoa häneen päin juuri kun hän kurkottautui kiskomaan papereitaan Jackin alta. Hän oli hetken niin lähellä, että Jack tunsi hänen lämpönsä, niin lähellä, että tuo sama hajusteiden ja puuterin mieto tuoksu häivähti Jackin nenään, ja palautti hänen mieleensä sen, miten miehen käsi oli kietoutunut pimeässä metsässä hänen vyötärönsä ympäri ja tämän sormet olivat hyväilleet sitä. Tai ehkä se ei ollut ollutkaan hyväily, ehkä se oli ollut vain tahaton liike, kun tämän sormet olivat puutuneet tiukassa otteessaan, mutta Jack tiesi ainakin, miltä se oli hänestä tuntunut. Hyväilyltä.

                      ”Minun täytyy…” hän havahtui ajatuksistaan aivan kuin pelästyen, että Norrington voisi lukea ne hänen kasvoiltaan ja huomasi sitten, ettei tämä edes katsonut häneen. Hän hukkasi kokonaan ajatuksen siitä, mitä oli ollut aikeissa sanoa, rykäisi ja aloitti sitten uudelleen. ”Minun täytyy saada joku takuu siitä, että te ette paljasta kenellekään, mistä tietonne ovat peräisin.”

                      ”Tiedot?” James kysyi ja vetäytyi kauemmas hänestä. Jack oli pettynyt ja samalla helpottunut. Hän ei pitänyt kuumasta tunteesta, joka oli kulkenut hänen lävitseen hetki aiemmin. ”Nouskaa ylös, te istutte minun papereideni päällä.”

                      Jack liukui pöydältä lattialle kiltisti, pyörähtäen ympäri ja jatkaen keskustelua nojaillen jälleen kämmenillään pöytään. Jamesin mielessä kävi ajatus siitä, oliko tämä täysin kykenemätön seisomaan niin kuin muut ihmiset, vai oliko elämä merellä saanut aikaiseksi sen, ettei tämä näyttänyt olevan oikein kotonaan liikkumattomalla maankamaralla.

                      ”Ne tiedot, jotka minä aion kertoa teille, olettaen, että pääsemme sopimukseen siitä, mitä saan vastineeksi”, Jack sanoi, seuraillen silmillään, miten James kokosi kaikki paperinsa pöydältä ja työnsi ne työpöytänsä laatikkoon. Hän näki laatikossa pistoolin ennen kuin James laski paperinsa sen päälle ja sulki laatikon.

                      ”Te saatte minun sanani”, James sanoi, ”ja te tiedätte, että se pitää. Vai tiedättekö?” hän oikaisi selkänsä ja katsoi Jackia tiukasti silmiin. ”Ei, anteeksi, kysymykseni oli tarpeeton. Kyllä te tiedätte. Jos ette tietäisi, te ette olisi ottanut sitä riskiä, että olisitte uskaltautunut tulemaan luokseni.”

                      ”Jep, minä tiedän” Jack myönsi jälleen. James laittoi kätensä taakse ja katsoi edelleen häneen hyvin tutkivasti, kuin yrittäen lukea hänen ajatuksiaan, vaikka tiesikin sen täysin hyödyttömäksi. Juuri kun kuvitteli päässeensä selville Jack Sparrow’n aivoituksista, tämä keksi jotain uutta, joka romutti kaiken sen, mitä hän siihen mennessä oli kuvitellut saaneensa selville. Tosin, hän oli jo oppinut, että koska Sparrow oli täysin arvaamaton, tältä saattoi yleensä odottaa juuri sitä, mitä ei olisi kuvitellut odottavansa.

                      ”Nyt pitäisi enää tietää, miksi te yleensä ryntäätte minun luokseni mukananne mukamas jotain minua kiinnostavia tietoja”, hän sanoi sitten kuin itsekseen.

                      ”Se selviää kyllä, kunhan olen kertonut asiani.”

                      ”Ja teidät tuntien kestää vielä hyvä tovi ennen kuin päästään sinne asti”, James totesi. ”Ottakaa tuoli itsellenne. Istukaa alas ja keskustelkaa hetki minun kanssani kuin sivistynyt ihminen, ei istuen eikä maaten minun pöydälläni, niin minä kuuntelen teitä kuin te todella olisitte kuuntelemisen arvoinen.”

                      ”Hahahaa”, Jack sanoi silmiään siristäen ja heittäen pöydän toisella puolella istuvaan mieheen kiukkuisen katseen, mutta meni sitten ottamaan ovenpielestä itselleen raskaan, topatun tuolin, asetti sen toiselle puolelle pöytää ja rojahti siihen istumaan. Hän harkitsi hetken, nostaisiko jalkansa pöydälle, mutta arveli sitten Norringtonin odottavan häneltä juuri sitä, joten hän tyytyi ottamaan mukavan asennon muuten. Hän vajosi tuolissaan vähän alemmas, lepuutti käsiään käsinojilla ja heitti vasemman jalkansa oikean yli. Norringtonin vihreät silmät tarkastelivat häntä arvioivasti, kulkien koko hänen vartalonsa ylhäältä alas ja uudelleen alhaalta ylös ja hänestä tuntui hetken kuin olisi ollut edelleen liian lähellä tätä, vaikka massiivinen kirjoituspöytä erottikin heidät toisistaan. Kumpikaan ei sanonut hyvään toviin mitään, aivan kuin he olisivat ottaneet toisistaan mittaa, kumman hermot pettäisivät ensimmäisenä ja kumpi katkaisisi huoneeseen laskeutuneen hiljaisuuden. Koska Jack ei osannut loihtia kasvoilleen samanlaista kopeaa, miltei kylmää ilmettä kuin pöydän toisella puolella seisova Norrington, hän vastasi tämän ylimielisyyteen hymyilemällä flirttailevasti. Tällä kertaa se ei tuntunut tehoavan mitenkään, Norrington vain istui omalle tuolilleen ja jatkoi hänen tarkkailuaan siitä asennosta.

                      Ulkona sade oli muuttunut taas rankemmaksi ja kaukainen ukkosenjyrähdys kantautui heidän korviinsa. Jack irrotti katseensa Jamesista ja vilkaisi ikkunaan, jonka pintaan sadepisarat muodostivat purojaan.

                      ”Tuleva lankonne rahoittaa merirosvousta”, hän livautti nopeasti, puhuen ikkunalle kepeään keskustelusävyyn ja vilkaisi sitten Jamesiin syrjäsilmin. James katsoi häneen kummastuneena.

                      ”Kuka?” hän kysyi käsittämättä, ketä Sparrow tarkoitti hänen tulevalla langollaan. Tämä viivytteli vastaustaan kuin antaen hänelle aikaa keksiä itse, kenestä oli kyse ja samassa hän ymmärsi, kenestä tämä puhui. Hemmetin merirosvo, kuinka kauan tämä oli vakoillut hänen ja Catherinen keskustelua? Jotenkin Sparrow tiesi, että hän oli kosinut Catherinea, eikä hänellä ollut mitään vaikeuksia kuvitella, miten vahingoniloinen tämä olisi, kun saisi tietää Catherinen kieltäytyneen. Ei ollut epäilystäkään, ettei Sparrow saisi tietää siitä jotenkin, ennemmin tai myöhemmin. Hän puristi huomaamattaan kätensä nyrkkiin. ”Charles Gold? Miten niin rahoittaa?”

                      ”No, siten niin kuin merirosvousta nyt voi rahoittaa. Antaa rahaa merirosvoille. Käy kauppaa, saa osansa saaliista. Pääsee jaolle, ilman että pitää panna omaa päätään varsinaisesti vaaroille alttiiksi”, Jack sanoi tehden samalla oikealla kädellään viehkeitä kaaria ilmassa kuin tehostaakseen sanojaan ja varmistaakseen, että tuli ymmärretyksi. Samalla hän ihmetteli mielessään, miksi Norrington näytti äkkiä jotenkin jäykältä, torjuvalta. Oliko tälle jotain hankauksia Charles Goldin kanssa? Ja jos oli, mitä se merkitsi hänelle, oliko se hyvä vai huono asia hänen kannaltaan? Mitä taas Charlesiin tuli… no, oli totta, että tämä oli ilmeisesti pelastanut hänen henkensä Elysionilla iskemällä kapteeni Knightilta kallon halki ja että tämä oli teollaan tavallaan hyvittänyt sen, että oli ollut aikeissa toimittaa hänet hirteen ahnehtiessaan Black Pearlia itselleen, mutta toisaalta, kuka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön. Charles oli lähtenyt isojen poikien leikkeihin kuvitellessaan olevansa nokkelampi kuin Jack Sparrow, eikä tämä leikki olisi siksi ohi ennen kuin Jack Sparrow niin päättäisi. Juuri nyt Jackilla oli käyttöä sille tosiasialle, että tämä todella rahoitti Virginian puuhia – Virginia oli kertonut asiasta yksityiskohtaisemmin heidän purjehtiessaan Tortugalta Port Royaliin – ja että Charlesin tuntien oli vain ajan kysymys, milloin Norrington saisi sen selville ihan itsekin. Jack vain hieman nopeutti sitä, mikä oli kuitenkin väistämättä edessä, ja lisäksi Charles oli sopivin rooliin, jonka Jack hänelle oli valinnut. Ei Charlesin maailma siihen kaatuisi, vaikka Norrington saisikin tietää hänen pikku puuhistaan, eikä hän menettäisi edes henkeään. Jack oli varma, että Catherine rukoilisi armoa veljelleen, mikäli Norrington yleensä edes kertoisi asiasta tulevalle vaimolleen sen sijaan, että marssisi puhumaan Charlesille kuin mies miehelle ja käskisi tämän häipyä Port Royalista vaihtoehtona sille, että toimittaisi tämän köyden jatkoksi. Herrasmiehenä Norrington ei voisi häpäistä tulevaa vaimoaan toimittamalla veljeä hirteen ennen kuin ehtisi taluttaa sisarta alttarillekaan. Kukaan ei menettäisi mitään, vaikka hän kertoisikin Norringtonille Charlesin puuhista kuin suurenakin uutisena, paitsi tietysti Charles itse, mutta eiköhän sen asian kanssa pystyisi elämään, niin Charles kuin hän itsekin.

                      ”Mutta… Charles Gold?” Jamesin oli pakko kysyä vielä uudelleen. Hän ei tuntenut Catherinen veljeä juuri lainkaan, jo siitä syystä, että heidän mielenkiintonsa kohteet olivat niin erilaiset ja Charles liikkui hieman toisenlaisissa piireissä kuin hän. He olivat tavanneet vain muutaman kerran, lukuun ottamatta sitä, että Charlesin mystisen katoamisen ja ilmestymisen jälkeen hän oli kuulustellut tätä tapahtuneesta, eikä yksikään noista tapaamisista ollut muuttanut sitä mielikuvaa, mikä hänellä miehestä oli. Charles Gold ei hänen mielestään ollut mies, joka kykenisi rikollisiin puuhiin.

                      ”No niin, niin, armaan rouva Parkinsin veli”, Jack vakuutti.

                      ”Mieshän on…” James etsi sopivaa sanaa kuvaamaan, mitä mieltä hän oli Charlesista, ”hänhän on idiootti.”

                      ”Soo soo”, Jack torui. “Isoimmat kalat kutevat tyynissä vesissä, Norrington. Älkää antako ulkomuodon hämätä. Ettekö muka pitänyt minuakin ensin idioottina ennen kuin tajusitte, että ei sittenkään kannata aliarvioida minua?”

                      Hän painoi leukansa rintaansa vasten ja katsoi alta kulmain Jamesiin, kuin kujeillen. James hymyili vinosti toisella suupielellään.

                      ”Suoraan sanottuna”, hän sanoi ivallisesti, ”en ole vieläkään täysin vakuuttunut siitä, ettette olisi idiootti.”

                      ”Hah.”

                      ”Idiootti tai ette”, James jatkoi hetken epäröinnin jälkeen, ”minä en kuitenkaan tee enää sitä erehdystä, että aliarvioisin teidät.”

                      ”Tuo kuulostaa jo paremmalta”, Jack sanoi virnistäen.

                      ”Kunnia sille, kenelle se kuuluu”, James nyökkäsi. ”Minun arvovaltani ei kärsi siitä, että myönnän teidän olevan varteenotettava…” hän piti lyhyen tauon hakiessaan sopivaa ilmaisua ajatuksilleen.

                      ”Vihollinen?” Jack ehdotti avuliaana.

                      ”Ette te ole minun viholliseni”, James kielsi jyrkästi, melkein tuohtuneena. Jack painoi takaraivonsa vasten tuolinsa selkänojaa niin että katseli häntä nyt luomiensa alta kuin arvioiden.

                      ”Ehkä sitten… ystävä?” hän ehdotti uudelleen.

                      ”Ei”, James sanoi. ”Vastustaja. Ei mitään henkilökohtaista, Sparrow.”

                      ”Ei henkilökohtaista? Haluatteko, että muistutan teitä hiukan muutamasta seikasta, jotka voisin ottaa hyvinkin henkilökohtaisesti?” Jack kysyi virnistäen kurittomasti. James puristi uudelleen kätensä nyrkkiin, niin tiukasti, että hänen käsiinsä sattui, mutta se kannatti, sillä kun hän sai suunsa auki, hänen äänensä ei paljastanut mitään siitä, miten hänen sisällään oli kuohahtanut.

                      ”Ennen kuin pääsette vauhtiin, haluaisin huomauttaa teille jostain, mitä minä pidän henkilökohtaisena”, hän sanoi. Jack räpäytti silmiään myöntymyksen merkiksi, mutta ei sanonut mitään. ”Tähän asti olemme jotenkin vain onnistuneet törmäämään toisiimme, mutta tänä iltana te istutte siinä, koska tervettä järkeä uhmaten tulitte satuilemaan minulle jotain Charles Goldista.”

                      ”Touché”, Jack sanoi nyökäten. Vaimea kilahdus seurasi tuota liikettä.

                      ”Te myönnätte?” James kysyi. Hän ei muistanut, oliko Sparrow koskaan aiemmin ollut näin myöntyväisellä päällä; tämähän osoitti suoranaista sopuisuutta. Pian hän kuitenkin huomasi erehtyneensä.

                      ”Ei, en toki”, Jack sanoi. ”Siltä se saattaa vaikuttaa, mutta sitä se ei ole. Minulla on omat syyni ja niin paljon kuin toivoisittekin niiden olevan henkilökohtaisia, minun täytyy tuottaa teille pettymys, Norrington. Ei mitään henkilökohtaista.”

                      ”Hyvä, sittenhän me olemme tasoissa”, James sanoi. Hänestä tuntui, että hänen kätensä alkaisivat vapista kohta, niin lujaa hän puristi niitä nyrkkiin. ”Ei henkilökohtaista.”

                      ”Ei”, Jack sanoi. ”Kuinka voisikaan olla? Enhän minä edes pidä teistä.”

                      ”Hienoa”, James sanoi ja yritti rentouttaa kätensä, ”olemme samaa mieltä tästäkin. Minäkään en pidä teistä, Sparrow.”

                      Hän sanoi sen toteavasti, vailla mitään tunteita, mikä satutti Jackia enemmän kuin se olisi satuttanut, jos mies olisi ivannut häntä tai sanonut halveksivasti vihaavansa häntä. Mutta sanoa se noin, ohimennen, miltei huolettomasti, se loukkasi tavalla, jolla hän ei olisi kuvitellut voivansa loukkaantua mistään, mitä Norrington hänelle keksisi sanoa. Noin vain, välinpitämättömästi. Ei vihaa, ei rakkautta, ei mitään. He katsoivat toisiinsa hetken aikaa, sanomatta kumpikaan mitään, kuin odottaen, kumpi ensin kääntäisi päänsä pois.

                      ”Vaikka…” Jack sanoi viimein, yrittäen palauttaa keskustelun vähemmän tulenaralle alueelle, ”vaikka emme pidäkään toisistamme, niin se ei kai silti estä meitä hyötymästä toisistamme?”

                      ”Ei suinkaan”, James sanoi ja pystyi viimein rentoutumaan. Hänen kätensä kihelmöivät, kun veri pääsi taas kiertämään vapaasti. ”Sehän teidän suhteenne joka tapauksessa on kaikkiin ihmisiin riippumatta siitä, mitä he teistä ajattelevat.”

                      ”Täh?” Jack äännähti käsittämättä, mitä mies tarkoitti.

                      ”Hyötyminen”, James tarkensi, edelleen välinpitämättömästi. Jackista tuntui, että hänen itsehillintänsä alkoi olla niillä rajoilla, ettei sitä kohta enää olisi. Hän ei edes päässyt mihinkään siitä, Norringtonin kylmän katseen alta, vaan joutui istumaan pöydän toisella puolen kuin koulupoika rehtorinsa kuulusteltavana, Norringtonin varmasti huomioidessa hänen jokaisen eleensä ja ilmeensä. Hän puristi molemmilla käsillään topattuja käsinojia ja puri hampaansa alahuuleensa hillitäkseen itsensä. Siitä ei ollut mitään hyötyä, vaan hän huomasi ryhdistäytyvänsä tuolissaan, kumartuvansa eteenpäin, kunnes pystyi nojaamaan jälleen kerran käsillään Norringtonin kirjoituspöytään ja katsoen tätä edelleen suoraan silmiin, hän sanoi pehmeästi, äänellä, joka melkein kuin hyväily:

                      ”Haistakaa paska, kommodori Norrington.”

                      James nojautui tuolissaan taaksepäin ja katseli häneen pitkin nenänvarttaan.

                      ”Istukaa alas, Sparrow”, hän sanoi tyynesti. Jack laski katseensa ja istuutui hitaasti takaisin tuolilleen. ”Palatakseni Charles Goldiin… Mistä moinen lainkuuliaisuus? Mitä te hyödytte siitä, että tulette kertomaan minulle Charles Goldista?”

                      ”No, mitä luulette?” Jack kysyi tarkastellen keskittyneesti kynsiään, kaivellen likaa niiden alta. ”Minä en ole unohtanut, että hän kipitti kertomaan kuvernöörille minusta ja teki vaihtokaupat hänen kanssaan.”

                      ”Ahaa, siis kosto?” James nousi ylös tuoliltaan ja asteli parilla askeleella nurkkakaapin luo. Hänestä tuntui, että hän oli sittenkin konjakin tarpeessa ja ilmeisesti oli hänen keskustelukumppaninsakin, joka tuntui lievästi sanottuna hieman tasapainottomalta, kuten tavallista. Hän avasi kaapin. ”Käykö konjakki, Sparrow?”

                      ”Sama se”, Jack vastasi. ”Jos ei rommia ole…”

                      ”Ei satu olemaan”, James sanoi, otti kaapista puhtaan lasin ja kävi hakemassa ikkunalaudalle jääneen oman lasinsa ja kaatoi molempiin melko reilusti ruskeata juomaa. ”Olkaa hyvä.”

                      Jack otti tarjotun juoman vastaan hymyillen maireasti.

                      ”Voi kiitos”, hän sanoi. James ei palannut paikalleen, vaan kävi sammuttamassa ensin yhden seinälampeteissa palavista kynttilöistä sen palaessa liian suurella liekillä ja jäi sitten seisomaan ikkunan luo, nojaten selkäänsä ikkunalautaa vasten. Jack maisteli lasistaan. Ei hullumpaa. Hän otti isomman kulauksen ja nuolaisi sitten ylähuultaan ja viiksiään kuin saadakseen talteen joka ainoan pisaran juomasta.

                      ”Kosto…” James sanoi kuin itselleen, pidellen konjakkilasia kämmentensä välissä. ”Huolimatta siitä, miten harmittomalta näytätte ja vaikutatte, teidän eteenne ei kannata käydä poikkiteloin, vai kuinka?”

                      ”Minä olen omalla tavallani rehellinen mies”, Jack sanoi. Hän ei katsonut Jamesiin, vaan lasiinsa, jolla hän leikitteli hyväillen sormenpäillään sen reunaa kuin ajatuksissaan. ”Minä olen reilu, jos minua kohdellaan reilusti. Jos taas… niin, minä voin odottaa tilaisuuttani maksaa takaisin vaikka 10 vuotta.”

                      ”Ja nyt saitte tilaisuutenne maksaa takaisin Charles Goldille?” James kysyi. Jack nyökkäsi. James antoi silmiensä levätä hänen kasvojensa sivuprofiilissa, pannen merkille suoran nenän, korkeat poskipäät ja leuan kaaren. Jack Sparrow ei oikeastaan ollut hullumman näköinen, tarkasteli sitä asiaa miltä kantilta tahansa. Kunnon kylvyn, parranajon ja vaatteiden vaihtamisen jälkeen tämä saattaisi ulkonäkönsä puolesta kelvata vaikka kuvernöörin salonkiin. Olettaen, ettei tämä liikkuisi tuumaakaan eikä varsinkaan avaisi suutaan. ”Mitä minun mielestänne pitäisi nyt asialle tehdä? Ja mistä muuten tietonne on peräisin?”

                      Jack käänsi päätään voidakseen katsoa häneen.

                      ”Tärkein kysymys on vielä esittämättä”, Jack sanoi. ”Esitänkö minä sen puolestanne?” hän nojasi kyynärpäätään tuolin käsinojaan ja leukaansa kämmentään vasten, näyttäen siltä kuin miettisi ankarasti. ”Valehteleeko Jack Sparrow? Voiko hänen puheisiinsa luottaa? Onko hän rehellinen?”

                      ”Voittekin vastata saman tien itse kysymyksiinne”, James kehotti.

                      ”En vastaa”, Jack sanoi ja nosti lasin huulilleen, jolloin hänen leuastaan roikkuvat helmin koristellut palmikot kilahtivat sitä vasten. ”Minun ei tarvitse vakuutella rehellisyyttäni, Norrington. Te joko uskotte minuun tai sitten ette usko. Sitä kutsutaan luottamukseksi, eikö totta? Teidän lempisanojanne, luottamus… Sitä joko on tai ei ole. Onko? Luottaako kommodori Norrington merirosvoon?”

                      James ei nähnyt mitään syytä valehdella hänelle.

                      ”Ei luota”, hän sanoi. Jack hymähti.

                      ”Olisinkin lentänyt lattialle perseelleni silkasta hämmästyksestä jos olisitte vastannut toisin”, hän sanoi. ”No, ainakin olette rehellinen.”

                      ”Tietenkin olen.”

                      ”Tietenkin”, Jack mutisi lasi huulillaan. ”Sopiiko teille, jos pidän omana tietonani sen, miten ja mistä olen saanut tietoni Charles Goldista? Minulla kun on tavallaan myös omat etuni valvottavana tässä asiassa.”

                      ”Suoraan sanottuna en keksi, miten voisin pakottaa teidät paljastamaan tietolähteenne jos ette halua sitä vapaaehtoisesti kertoa”, James sanoi ja sai Jackin naurahtamaan iloisesti.

                      ”Tuossa olette erittäin oikeassa, Norrington, hän sanoi virnistäen. Ilmeessä oli jotain niin aitoa, niin tarttuvaa, että ennen kuin James ehti edes tajuta asiaa, hän vastasi hymyyn omallaan.

                      ”Hyvä on”, hän sanoi ja yritti pakottaa suupielensä tottelemaan hänen järkeään, joka sanoi hänelle, ettei tilanteessa ollut mitään hauskaa, päinvastoin. ”Jos sivuutetaan paitsi se, että minä en luota teihin, niin myös se, että tekään ette luota minuun riittävästi paljastaaksenne tietolähteenne, voimme siirtyä seuraavaan minua kiinnostavaan kysymykseen.”

                      ”Siirrytään vain. Teillä on muuten kaunis hymy. Teidän pitäisi hymyillä useammin.”

                      ”Kaunis..?” James hämmentyi niin että ei tiennyt, minne silmänsä suunnata.

                      ”Hymy”, Jack toisti ja teki kädellään liikkeen kuin nostaisi omia suupieliään ylöspäin, ”tuo äskeinen ilme kasvoillanne, joka sai teidät näyttämään melkein inhimilliseltä.”

                      James siemaisi konjakkiaan peittääkseen hämmennyksensä. Miten Sparrow pystyi ilmaisemaan asian noin, jättäen kuulijan epätietoisuuteen siitä, oliko kyseessä kohteliaisuus vai loukkaus?

                      ”Minua ei jostain syystä juurikaan hymyilytä teidän seurassanne”, hän sanoi sitten lähes jäätävästi.

                      ”Sääli”, Jack sanoi. ”Milloin muuten hääkellot soivat? Teille ja kauniille rouva Parkinsille? Teistä kahdesta jos kestään tulee komea pari, Norrington. Onneksi rouva Parkins on ollut jo kertaalleen naimisissa, joten hän ainakin teistä kahdesta tietää, miten hääyönä toimitaan.”

                      ”Mitä!” James ei ollut uskoa korviaan. Oli ollut virhe tarjota Sparrow’lle konjakkia, alkoholihan sai tämän vielä levottomammaksi. ”Varoitan teitä, Sparrow – nyt menee taas liian pitkälle.”

                      ”Älkää nyt hermostuko”, Jack nauroi. ”Minä osoitan vain lähimmäisenrakkautta kantamalla huolta teidän tulevasta onnestanne.”

                      ”Minun kohdallani voitte jättää sen vähemmälle. En halua sitä.”

                      ”Kuinka vain. Saanko toisen?” Jack ojensi tyhjennyttä lasiaan Jamesia kohden, joka katsoi hieman hämmästyneen näköisenä omaa lasiaan ja sitten hänen, kuin ihmetellen, miten hän oli saattanut juoda sen näin nopeasti. Hetken epäröinnin jälkeen James meni kuitenkin ottamaan kaapista konjakkikarahvin ja tuli sitten Jackin luo, täyttäen lasin, jota tämä piteli ilmassa.

                      ”Jospa nyt palaisimme asiaan”, James ehdotti, jääden seisomaan miltei niille sijoilleen, nojaten selkäänsä nyt kirjoituspöytäänsä vasten samalla tavoin kuin Jack oli tehnyt aiemmin. ”Eli tärkein kysymys, Sparrow.”

                      ”Ja mikä se on, sen me tiedämme molemmat”, Jack sanoi ja katsoi häneen lasinreunan yli, hymyilevät huulet sitä melkein hyväillen. Vaikutelmaa tehostaakseen hän nuolaisi kielenkärjellään lasia ja nauroi hiljaa mielessään ilmeelle, jonka sai sillä aikaan Norringtonin kasvoilla. Tämä yritti liian näkyvästi olla tuijottamatta hänen temppuiluaan, mutta ei voinut olla katsomatta muuallekaan. Selvä, Jack ajatteli, sinä et ehkä pidä minusta, mutta minä en kuvitellut sitä siellä metsässä. Huomio sai hänet uskomattoman hyväntuuliseksi. Tai sitten se oli konjakki. ”Kysymys siitä, mitä minä haluan vastineeksi siitä, mitä kerroin Charles Goldista – voin muuten kertoa lisääkin, yksityiskohtia, jos suinkin haluatte – mutta nyt me alamme puhua maksusta. Siitä, mikä on minun hintani.”

                      ”Juuri siitä”, James sanoi. ”Lähimmäisenrakkautenne ei varmastikaan kata sitä, että silkkaa lainkuuliaisuuttanne vaivautuisitte sateeseen tämän asian takia.”

                      ”Ei tosiaankaan”, Jack myönsi. ”Eikä pelkkä konjakki riitä, vaikka olisi kuinka kallista.”

                      ”Eli, mitä te haluatte? Mikä on se syy, miksi yleensä olette täällä?”

                      ”Ei hassumpi päätelmä, Norrington.”

                      ”Tunnen teidät paremmin kuin uskottekaan.”

                      ”Ette riittävän hyvin. Ette niin hyvin kuin ehkä haluaisitte.”

                      James oli kuulevinaan sanoissa jälleen vihjauksen, mutta koska hän ei voinut olla varma, missä se oli, hän katsoi parhaaksi teeskennellä, ettei huomannut mitään sellaista.

                      ”Minä odotan, Sparrow.” hän muistutti.

                      ”Minä haluan tietää, milloin Dauntless on merellä lähimmän kahden kuukauden aikana”, Jack sanoi huolettomasti, kuin minkä tahansa asian. James tuijotti häneen ajatellen, että ei sittenkään tuntenut miestä niin hyvin kuin kuvitteli. Sparrow todella oli idiootti jos luuli, että hän alkaisi tälle tilittää hms Dauntlessin liikkeistä ja samalla itse asiassa omistaan. Kommodori Norrington ei tehnyt merirosvolle selvitystä laivaston liikkeistä ja siirroista. Oli aivan liian ilmeistä, mihin tämä sitä tietoa tarvitsi: Dauntless oli ainoa laiva, joka oli todellinen uhka hänen Black Pearlilleen, eikä Jamesilla ollut mitään vaikeuksia keksiä, mitä Sparrow’lla oli mielessään.

                      ”Te… te olette uskomaton”, James sai sanottua. ”Jos nyt tulkitsen oikein teidän lievästi sanottuna omalaatuista ajatuksenjuoksuanne, te itse asiassa pyydätte minulta mahdollisuutta ryövätä lähivesiä vapaasti, ilman että minä puutun siihen. Ette te voi tosissanne kuvitella, että minä suostuisin siihen. Charles Gold ei ole niin merkittävä, teki hän sitten mitä tahansa, että suostuisin ehdotukseenne.”

                      ”Se ei ollut ehdotus”, Jack sanoi, ”se oli pyyntö. Se on minun hintani.”

                      ”Jos se oli teidän hintanne, olette siinä tapauksessa surkea kauppamies”, James sanoi ja antoi kasvojensa vääntyä ivalliseen hymyyn. ”Te paljastitte minulle jo, mitä teillä oli tarjota ja nyt, jos minä en suostu antamaan teille sitä, mitä te haluatte, te ette voi asialle yhtään mitään.”

                      ”Ehkä en, ehkä voin”, Jack sanoi tyynesti. ”Sitä paitsi erehdytte, Norrington. Minä en aio ryövätä lähivesiä teidän poissa ollessanne. Minulla ei ole itse asiassa mitään aikomusta olla edes lähimailla.”

                      ”Mitä sitten?”

                      ”Ei kuulu teille”, Jack sulki silmänsä maistellen nautinnollisesti konjakkiaan. Jamesin mielestä hänen ilmeensä oli miltei aistillinen. ”Enhän minäkään kysy, mitä te aiotte tehdä minun tiedoillani. Vetäkää Charles Gold hirteen, ampukaa hänen päänsä tohjoksi, käskekää hänen häipyä koko saarelta - aivan sama minulle. Tieto tiedosta, ei se ole liikaa, ei edes kohtuutonta.”

                      ”Tässä tapauksessa se on”, James intti. ”Jopa teidänkin on pakko ymmärtää, etten minä voi paljastaa kuninkaallisen laivaston asioita teille ilman, että oma pääni on vaarassa.”

                      ”Ahaa… Siitäkö on kyse? Teidän puuteroidusta päästänne? Pelkäätte jäävänne kiinni veljeilystä minun kanssani?”

                      ”Siitäkin”, James myönsi. ”Ja siitä, että minä en aio toimia vastoin omatuntoani, mitä tekisin jos paljastaisin teille jotain, mitä minun ei pidä teille paljastaa.”

                      ”Omatunto?” Jack sanoi sanaa maistellen. ”Olen kuullut siitä joskus.”

                      ”Luultavasti ennen kuin myitte sen eniten tarjoavalle?” James ehdotti. Jack irvisti.

                      ”Minä en pyydä paljon”, hän sanoi vetoavasti, katsoen Jamesia niin viattomin kasvoin kuin osasi, ”ja minä vannon, minkä tahansa kautta haluattekin kuulla minun vannovan, etten aio käyttää sitä tietoa hyväkseni ja ryöstellä lähivesiä teidän ja Dauntlessin ollessa pois.”

                      ”Ei.”

                      ”Eikö?” Jack oli olevinaan hämmästynyt. Aidosti hämmästynyt hän olisi ollut, jos Norrington olisi noin vain suostunut hänen pyyntöönsä. ”Kukaan ei saa koskaan tietää. Kuinka saisikaan? Minä en kerro ja olen aivan varma, niin varma kuin koskaan voin koskaan olla mistään, että tekään ette kerro… ette mitään meidän pikku… ” hän maistoi jälleen lasistaan, pitäen harkitun tauon, tarkkaillen samalla Norringtonin kasvoja, ”… salaisuuksistamme. Meillä alkaa olla niitä jo aika paljon, vai mitä?”

                      ”Salaisuuksistamme?” James toisti. Hänen kurkkuaan ahdisti ja tunne levisi pikkuhiljaa hänen rintaansa. Hän nosti konjakkilasin nopeasti huulilleen.

                      ”Juuri niin”, Jack sanoi, nousten hitaasti ylös tuolistaan, laskien lasinsa pöydälle, nojaten sitten toisella kädellään sitä vasten, nojautuen kohden Jamesia, joka ei päässyt perääntymään mihinkään. Jack nautti ilmeestä hänen kasvoillaan, kun hän yritti hillitä itseään. Jack kurottautui kuiskaamaan hänen korvaansa: ”Meidän… kahden… pikku… salaisuuksista, Norrington. Käsitättekö?”

                      ”Ei meillä ole mitään salaisuuksia”, James sanoi avuttomasti. Liian lähellä, mies tuppasi taas aivan liian lähelle. Hän käänsi päätään aavistuksen verran ja kohtasi Sparrow’n silmät vain parin tuuman päässä omistaan.

                      ”Voi kyllä meillä on”, Jack sanoi. ”Olen pahoillani, vilpittömästi olen, mutta jos te ette anna minulle haluamiani tietoja, minun pitää koventaa panoksia. En millään haluaisi. Älkää pakottako minua siihen, kommodori.”

                      ”Pakottako mihin?” James yritti siirtyä hieman kauemmas, mutta mitä pitemmälle hän nojautui, sitä lähemmäs hänen keskustelukumppaninsa tuntui tulevan.

                      ”Kertomaan tulevalle rouva kommodorille, että jokin osa teissä toivoisi minun vastaavan siihen mielenkiintoon, mitä te tunnette minua kohtaan”, Jack kuiskasi. James oli varma, että hänen polvensa notkahtaisivat hänen altaan, ja oli iloinen siitä, että hän nojasi nyt koko painollaan työpöytäänsä. Lasi tärisi hänen käsissään, mutta hän tiesi, ettei Sparrow huomannut sitä tuijottaessaan kiinteästi hänen kasvojaan. Samalla hän tunsi omituista voitonriemua siitä, että Sparrow ei ollut niin vahvoilla kuin kuvitteli olevansa. Hän pakotti kasvoilleen ylimielisen hymyn.

                      ”Erehdytte”, hän sanoi ja hänen suureksi helpotuksekseen Jack vetäytyi taaksepäin.

                      ”Enkä erehdy”, Jack sanoi ja otti käteensä pöydältä pienen tiimalasin, jota James käytti paperipainona, käänsi sen ympäri ja seurasi hiekan valumista. ”Pitkään kuvittelin olevani väärässä, mutta … minä erehdyn erittäin harvoin mitä tulee ihmisiin. Miksi ette vain tunnustaisi sitä minulle, kommodori Norrington? Minä vaikenen… minä otan sen jopa kohteliaisuutena.”

                      James alkoi nauraa. Hän ei yksinkertaisesti voinut mitään sille, nauru vain tuntui olevan ainoa oikea reaktio siinä tilanteessa, ja ainoa, jolla hän saattoi vastata Sparrow’n melko suoraan vihjailuun.

                      ”Te todellakin erehdytte”, hän sai sanottua naurunsa lomaan. ”Te ette voi kiristää minua tuolla, Sparrow. Mitään tulevaa rouva kommodoria ei ole.”

                      ”Täh?” Jack ei ymmärtänyt hänen tarkoitustaan. James nautti vuorostaan tilanteesta täysin siemauksin ja laitettuaan lasinsa pöydälle, hän kumartui Jackia kohti ja sanoi matalalla äänellä:

                      ”Hän sanoi ’ei’ vastaukseksi minun kosintaani.”

                      Jack hörähti.

                      ”Hänkin?” hän kysyi.

                      ”Myös hän”, James sanoi. ”Nauttikaa nyt oikein, Sparrow, naurakaa ja tuntekaa puhdasta vahingoniloa; minä en kelvannut hänellekään.”

                      Hänen äänessään oli jotain niin katkeraa, jota hän ei pystynyt peittämään, että Jack yllättäen ei tuntenutkaan mitään halua nauraa hänelle. Vahingonilon sijasta hän tunsi jonkinlaista myötätuntoa, mutta olisi ennemmin purrut kielensä poikki kuin antanut sen näkyä.

                      ”Surku”, hän sanoi välinpitämättömästi. ”Teissä olisi varmasti ollut hänelle miestä ihan kylliksi. Kun ottaa huomioon, että hän kuitenkin taitaa olla melko vähään tyytyväinen ihminen. Vai mitä?”

                      Jack laittoi kahden konjakkilasin sekä aiemmin ulkona juomansa rommin syyksi, ettei hän huomannut Jamesin liikettä ennen kuin oli jo liian myöhäistä. Tämä tarttui häntä nopealla, rajulla liikkeellä oikeasta ranteesta, väänsi toisella kädellä tiimalasin hänen kädestään, puristi niin kovaa, että hän vain vaivoin tukahdutti voihkaisun, ja kiskaisi hänet lähemmäs itseään, painaen kasvonsa melkein kiinni hänen kasvoihinsa ja kahliten samalla hänen toisenkin ranteensa vapaalla kädellään. Jack yritti kiskaista kätensä irti hänen otteestaan, mutta niin huoliteltu kuin Norrington olikin päältä päin pitseineen ja sametteineen, niiden alla hänellä oli lihaksia ja voimaa. Ote oli niin tiukka, että Jack tunsi olevansa kuin pihdeissä.

                      ”Älkää kokeilko rajojani liian pitkälle, Sparrow” James sanoi äänellä, joka tihkui kylmää raivoa, ”älkääkä luottako siihen, että minun kykyni käyttäytyä sivistyneesti kestää aivan kaiken mitä te sanotte tai teette.”

                      ”Ooh”, Jack sanoi härnäten, ”minä tiedän, että sivistys on teidän kohdallanne pelkkää pintaa ja että sen alla te olette jotain muuta kuin teeskentelette olevanne.”

                      ”Suu kiinni. Nyt.”

                      ”Tai suuteletteko te minut taas hiljais… aih! Satutatte minua!” Jack kiljaisi, kun puristus hänen ranteissaan kävi yhä tiukemmaksi. Siitä huolimatta hän ei aikonut lopettaa ennen kuin olisi nähnyt, missä Norringtonin sivistys todella loppuisi. ”Mitä, herra kommodori? Ettekö te uskalla tehdä sitä, vaikka mielenne tekee? Teidän tarvitsee vain pyytää sen sijaan, että kahlitsette käteni joka kerta. Vai ettekö uskalla suudella minua jos käteni ovat vapaina?”

                      ”Teidät tuntien”, James sanoi ja hellitti hieman otettaan, pidellen kuitenkin Jackin ranteista niin lujaa, ettei tämä saanut niitä vapaiksi, ”se voisi olla ajattelematon teko. Minulla ei ole mitään vaikeuksia kuvitella, ettette iskisi minua puukolla selkään kesken kaiken.”

                      ”Miksi minä nyt mitään sellaista tekisin?” Jack kysyi. ”Olen sanonut aiemminkin, että teillä on aivan turhan alhainen käsitys minusta.”

                      ”Todellakin”, James sanoi ivallisesti. ”Tuhannesti anteeksi – Jack Sparrow ei tietenkään iske puukkoa selkääni, vaan sen sijasta kumauttaa minulta tajun kankaalle. Miten saatoinkaan unohtaa, että pohjimmiltanne olette hyvä ja lainkuuliainen ihminen, joka ei koskaan satuta ketään tarpeettomasti.”

                      Ennen kuin Jack keksi mitään sanottavaa, James sysäsi hänet kauemmas luotaan, tuupaten häntä niin, että hän rojahti suoraan tuoliinsa, ja oli vähällä kaatua selälleen tuolin keikahtaessa hänen painostaan vaarallisen näköisesti. Päästyään tasapainoon hän katsoi ällistyneenä Jamesiin, melkeinpä säikähtäneenä.

                      ”Tuo sattui”, hän sanoi sitten moittivasti. James otti taskustaan liioitellun hitaasti puhtaanvalkoisen nenäliinan ja pyyhki siihen käsiään aivan kuin ne olisivat likaantuneet hänen koskettaessaan Jackia.

                      ”Minusta tuntuu, että emme pääse sopimukseen”, hän sanoi sitten, työntäessään liinan takaisin taskuunsa, ”emme ainakaan teidän keinoillanne. Olin hyvin vähällä harkita vakavasti suostumista, mutta nyt minulla ei ole enää mitään haluja siihen. Minä inhoan teidän likaisia temppujanne ja sitä, että te kuvittelette voivanne kiristää minua.”

                      Virhe, Jack ymmärsi. Hän oli tehnyt virhearvion Norringtonin suhteen. Tätä miestä saattoi ehkä houkutella, suostutella, mutta tätä ei voinut pakottaa mihinkään, mitä tämä ei halunnut tehdä. James Norrington ei pelannut hänen pelejään ja jos pelasikin, ei ainakaan hänen säännöillään. Hän ei pääsisi Norringtonin niskan päälle, ei koskaan, eikä asia muuttuisi miksikään siitä, vaikka mies olisikin ihastunut häneen. Äkkiä hän näki sen niin selvästi kuin se olisi ollut kirjoitettuna miehen otsaan. Jos tämä olikin peliä, hänen voittomahdollisuutensa olivat hyvin pienet. Hän sai miehen hermostumaan, hän sai tämän pois tolaltaan ja hän sai tämän unohtamaan hetkeksi sivistyneen maailman tavat, mutta hän ei sitä huolimatta voittaisi tätä. Pahinta oli, että mies näki hänen pelinsä, joskus ennakoi hänen siirtonsa ja iski ennen kuin hän edes näki iskun olevan tulossa. Se ei ollut reilua. Toisaalta, hyvin harva asia maailmassa oli.

                      ”Olen pahoillani”, Jack sanoi hyvin vastentahtoisesti. ”Minä todella olen.”

                      James ei ollut uskoa korviaan. Hän oli ollut aikeissa kaataa itselleen vielä tilkan konjakkia, ei niinkään siksi, että olisi varsinaisesti tuntenut olevansa sen tarpeessa, vaan saadakseen käsilleen jotain tekemistä. Hänen aikeensa jäi puolitiehen ja hän jäi tuijottamaan toinen käsi karahvin kaulan ympärillä Jackia, joka retkotti tuolissa, vilkuillen häneen alta kulmain. Miten taitavaa, James ajatteli, sillä Jackin kasvoilla oli ilme, joka olisi ollut helppo tulkita vilpittömäksi, jos kyse olisi ollut kenestä tahansa muusta kuin Jack Sparrow’sta.

                      ”Lopettakaa jo”, James kivahti kiusaantuneena siitä, että oli tuntenut hetken halua uskoa tuota pakonomaisesti valehtelevaa miestä. Jack korjasi asentoaan kohottautumalla varovasti pystympään. Hänen ranteitaan pakotti ja hän arveli, että hänellä olisi ranteissaan monta päivää mustelmat muistona Norringtonin sormista.

                      ”Minä tunnen edelleenkin, että te olette minulle jotain velkaa”, hän sanoi, vähän uhmakkaasti, loukkaantuneena siitä, että hänen anteeksipyyntönsä oli saanut tylyn vastaanoton, ”enemmän kuin pelkän kauniin kiitoksen.”

                      ”Saisitte olla tyytyväinen siitä, että minulla yleensä on aikomus päästää teidät menemään vapaasti, jälleen kerran. Mielestäni siinä on kiitosta tarpeeksi”, James muistutti ja pyörsi aikeensa ottaa enää pisaraakaan konjakkia, Sen sijaan hän sulki karahvin ja vei sen takaisin nurkkakaappiin. Mielessään hän oli ajatteli, että Sparrow oli tavallaan oikeassa; tämä oli ansainnut jonkinlaisen palkkion, mikäli tämän tiedot todella pitivät paikkansa. Hänellä ei varsinaisesti ollut syytä epäillä, etteivätkö ne olisi pitäneetkin. Hänen ajatellessaan asiaa, moni häntä viime kuukausina askarruttanut seikka tuntui loksahtavan kohdalleen. Charles Gold – kukapa olisi uskonut. Mitä taas Sparrow’hun tuli, tämän motiivi tulla paljastamaan miehen puuhat tuntui sekin loogiselta. Kosto. Se ja jotain muuta. Koska mies, joka edelleen katseli häntä tuolistaan ruskeissa silmissään vaatimus tai ehkä kysymys, oli Jack Sparrow, James ei uskonut, että se oli ainoa motiivi. Mitä mies tekisi tiedoilla hänen ja Dauntlessin liikkeistä lähimmän parin kuukauden aikana? Oli selvää, että suunnitteilla oli jotain, mutta James ei keksinyt, mitä.

                      ”Totta kai te päästätte minut menemään”, Jack sanoi enemmän itselleen kuin Jamesille, joka kuitenkin kuuli aivan selvästi, mitä hän mutisi. ”Sekin on yksi meidän pikku salaisuuksistamme.”

                      ”Jos minä olisin te”, James sanoi vilkaisten häneen murhaavasti ja istahti jälleen kerran omalle tuolilleen pöytänsä taakse Jackia vastapäätä, ”minä en aloittaisi tuota uudelleen. Saatan seuraavaksi tuntea vastustamatonta halua puristaa teitä kurkusta, jos te ette edelleenkään tajua pitää käskettäessä pienempää ääntä.”

                      Jack päätti muuttaa taktiikkaansa. Hän olisikin ollut hyvin hämmästynyt jos olisi saanut Norringtonin kertomaan Dauntlessista yhtään mitään, mutta hänen oli silti ollut aivan pakko koittaa, silläkin uhalla, että Norrington tulisi uteliaaksi ja alkaisi pohtia, mihin hän tietoa oikeastaan tarvitsisi; jos niin kävisi, ei olisi mikään mahdottomuus, että tämä myös keksisi sen. Luultavasti hän oli onnistunut sekoittamaan miehen pään kuitenkin keimailullaan niin paljon, ettei tämä ihan heti olisi sillä mielellä, että soisi hänen motiiveilleen kovin montaa ajatusta, ainakaan niin kauan kuin hän olisi itse paikalla. Siispä suunnitelma B. Tai sitten A, ehkä hänen olisi alunperinkin pitänyt kokeilla sitä, mutta hän ei mitenkään ollut voinut vastustaa kiusausta tavata Norrington jälleen.

                      ”Hyvä on”, Jack sanoi sopuisasti ja vääntäytyi istuimeltaan pystyyn laiskasti. Hänestä näytti, että Norrington jäykistyi pöytänsä takana aivan kuin varautuen kaikkeen mahdolliseen, mitä hän keksisi tehdä, mutta hänellä ei ollut mitään aikomustakaan mennä enää lähemmäs tätä, vaan siirtyä pikkuhiljaa ikkunaa kohti. Herättääkseen vähemmän epäilyksiä, hän kiersi naulakon kautta, kokeillen olivatko hänen vaatteensa jo yhtään kuivempia. ” Otetaan alusta, Norrington. Minä toin teille tiedon siitä, että Charles Gold, joka ei siis olekaan tuleva lankonne, rahoittaa merirosvousta. Tieto on tosi ja jos haluatte siihen varmennuksen, minä jään ilomielin odottamaan tänne kanssanne siksi aikaa, kun sotilaanne käyvät tutkimassa satamassa Catherine Parkinsin omistaman varaston.”

                      ”Catherine…?” James äännähti melkein kauhistuen. Oliko Catherine mukana tässä? Jack luki hänen ajatuksensa ja kiiruhti vakuuttelemaan, ettei niin ollut.

                      ”Kaunista rouvaa on enemmän kuin vaikeata kuvitella moisissa puuhissa, vai mitä?” hän lisäsi ja siirtyi huolettomasti ikkunan luo, nojautui sen pieltä vasten ja oli katselevinaan ulos pimeyteen ja sateen noroja ikkunan lasipinnassa. Kaukainen ukkonen jatkoi edelleen salamoimistaan, hän näki niiden välähtelevän jossain pimeydessä, valaisten taivaan, mutta jyrinää enää tuskin kuuli. Hän katsoi olkansa yli Jamesiin. ”No, mitä sanotte, haluatteko käydä tarkistamassa asian? Puhunko minä totta?”

                      ”Ei se ole tarpeen”, James sanoi. ”Minä uskon teitä. Tällä kertaa.”

                      ”Ooh, imartelevaa”, Jack sanoi ja nosti sormensa seuraillen sillä hajamielisesti vesipisaroiden vanoja. ”Mitä sitten olette valmis antamaan vastineeksi tiedoistani? Teenkö uuden ehdotuksen?

                      ”Ja se on mikä?” James kysyi. ”Tulkaa pois sieltä ikkunasta, Sparrow. Joku näkee teidät siinä vielä.”

                      ”Puutarhastanne?” Jack kysyi ja antoi kätensä liukua alemmas, missä ikkunan salpa oli. Toinen salpa oli ylempänä, mutta vilkaisu syrjäsilmin sinne kertoi hänelle, että se oli rikki. ”Tuskin se nyt niin suosittu paikka tähän aikaan yöstä on, että siellä ketään olisi minua näkemässä.”

                      ”Tulkaa nyt vain pois siitä ikkunasta, olkaa ystävällinen”, James sanoi äänensävy tiukentuen. Jack kääntyi ympäri ja avasi samalla ikkunan salpaa sen verran, että se näytti olevan kiinni, mutta jos ikkunaa yrittäisi avata ulkopuolelta, salpa antaisi periksi. Sitten hän käveli lanteitaan keinutellen pöydän eteen, kumartui nojaamaan sitä vasten ja sanoi:

                      ”Minä en suostu lähtemään tyhjin toimin pois, mutta…” hän oli kuulevinaan jotain ja vaikeni, rypistäen otsaansa. ”Mikä tuo on?”

                      James kuunteli myös, vilkaisi kelloon ja tajusi samalla. Hän ponnahti pystyyn tuoliltaan, harppasi pöydän toiselle puolen ja tarttui Jackia tiukasti käsivarresta.

                      ”Luutnantti Groves”, hän voihkaisi, ”minä unohdin, että kutsuin hänet käymään. Ei hitto…! Alkakaa mennä, Sparrow”, hän avasi työhuoneesta oven ja edelleen riepottaen Jackia käsivarresta tuuppasi tämän edellään käytävään. ”Yläkertaan, menkää yläkertaan siksi aikaa… jatkamme keskusteluamme, kun Groves on mennyt.”

                      ”Älkää repikö minua tuolla lailla!” Jack kivahti. Kellon kilinä ulko-ovella oli nyt vaativampaa kuin Groves olisi päättänyt tulla ovesta läpi, mikäli kukaan ei tulisi avaamaan hänelle sitä.

                      ”Menkää makuuhuoneeseeni odottamaan”, James keksi hätäpäissään ja tuuppasi häntä vielä portaita kohti ennen kuin päästi irti hänen käsivarrestaan. ”Ensimmäinen ovi vasemmalla portaiden yläpäässä.”

                      Jackin kasvoille kohosi virnistys, joka oli niin rietas, että James olisi mielellään pyyhkinyt sen nyrkillään olemattomiin, mutta nyt sellaiselle ei ollut aikaa.

                      ”Makuuhuoneeseen?” Jack kysyi.

                      ”Sinne ei ainakaan tule ketään ellen kutsu”, James sähähti. ”Alkakaa mennä.”

                      Hän seurasi katseellaan Jackin menoa kunnes tämä hävisi näkyvistä ja jäi sittenkin vielä kuuntelemaan, että kuuli oven kolahtavan kiinni. Tosin, ei hän voinut olla varma, että Sparrow todella oli mennyt sisälle huoneeseen. Jotenkin tämän luonteeseen sopi paremmin, että tämä kolauttaisi oven kerran hämäyksen vuoksi ja jäisi portaiden yläpäähän tarkkailemaan häntä ja Grovesia. Jamesilla ei kuitenkaan ollut aikaa tarkistaa asiaa, joten hän ei voinut muuta kuin avata oven Grovesille.

                      ”Sir”, Groves sanoi, kun ovi viimein avattiin hänelle, ”luulin jo, että ketään ei ole kotona.”

                      ”Niin, anteeksi”, James yritti keksiä jotain sopivaa selitystä väistyessään ovelta, että sateesta märkä mies pääsi hänen ohitseen peremmälle. Tällä oli yllään paksu viitta sadetta vastaan ja siitä tippui vettä lattialle, ”olin työhuoneessani, en kuullut heti. Jättäkää se viitta tähän.”

                      Groves riisui viittaansa ja hattunsa, laski ne tuolille ja seurasi sitten esimiestään tämän työhuoneeseen. James kehotti häntä sulkemaan oven perässään ja hän totteli, istui sitten käskettäessä tuoliin, joka oli valmiiksi otettu esiin. James käveli nurkkakaapille, otti konjakin ja lasin, oli jo kaatamaisillaan Grovesille juomista, kun hän huomasi, että hänen ja Sparrow’n lasit olivat edelleen hänen työpöydällään ja että Groves oli huomannut ne. James tunsi, että hänen henkensä salpautui hetkeksi ja hän puristi karahvia kädessään niin kovaa, että oli suoranainen ihme, ettei sen kaula katkennut hänen käteensä. Grovesin kasvoilla häivähti aivan selvä uteliaisuus, James oli varma siitä ja hän tunsi paniikin nousevan hänen vatsanpohjastaan kohti hänen rintaansa, kunnes hän tajusi, että pöydällä ei loppujen lopuksi ollut mitään muuta kuin kaksi tyhjää konjakkilasia. Mikään niissä ei kertoisi Grovesille, kuka hänen luonaan oli istunut juomassa konjakkia, eikä Grovesin työhön kuulunut edes ihmetellä sitä saati kysyä. James päästi ilman pois keuhkoistaan ja tajusi vasta silloin pidätelleensä hengitystään hetken. Tyhjä lasi oli pelkkä tyhjä lasi, ja hän itse oli kommodori Norrington, jolla oli täysi oikeus nauttia konjakkia lähes kenen kanssa halusi, tekemättä tiliä siitä alaisilleen. Hänen ei tarvitsisi selittää Grovesille mitään, luojan kiitos. Hän kaatoi Grovesille lasillisen, otti sitten pöydältä omansa ja kaatoi siihenkin. Hän lorautti tilkan, mietti sekunnin ja kaatoi lisää. Hän todella tarvitsi olevansa sen tarpeessa, ja olisi luultavasti vielä enemmän ennen kuin yö olisi ohi. Hän pahoin pelkäsi, että yö muuttuisi vanhetessaan varsinaiseksi painajaiseksi. Jack Sparrow hänen makuuhuoneessaan. Hänen teki mieli kirota ääneen, mutta sen sijaan hän mitään sanomatta lykkäsi lasin Grovesille, pahantuulisena. Groves katsahti häneen kummastuneena. Ei sinänsä ollut mitään uutta, että kommodori oli pahalla tuulella, mutta nyt tämä oli suorastaan töykeä.

                      ”No, oliko teillä hauska ilta?” James kysyä töksäytti. ”Saitteko mitään selville?”

                      ”Kyllä, sir”, Groves sanoi epävarmasti. Hänelle tuli tunne kuin hän olisi tietämättään tehnyt jotain, mitä hänen ei olisi pitänyt tehdä, vaikka hänen järkensä sanoikin, ettei mitään sellaista ollut. Sen jälkeen, kun hän oli poistunut Norringtonin luota, oli ilmeisesti tapahtunut jotain, mikä ei liittynyt häneen ja nyt kommodori purki suuttumustaan keneen sattui. Sekään ei ollut mitään uutta, ei varsinkaan viime aikoina. Hänestä tuntui, että kommodori oli ollut erityisen kiukkuinen, vaikka tämä kätkikin sen huolitellun ulkoasunsa ja moitteettoman käytöksensä alle. Groves ei kuitenkaan päässyt eroon tunteesta, että jossain tämän sisällä kuohui.

                      ”Kyllä – mitä? Teillä oli hauskaa vai saitte jotain selville Virginia Newgatesta?” James kysyi, istui pöytänsä taakse ja alkoi kaivella muistiinpanojaan uudelleen esiin. Hemmetin Sparrow, mitä tämä oli mahtanut ehtiä lukemaan ennen kuin hän oli huomannut, mitä tämä puuhasi? Hän melkein paiskoi papereita, niiden levitessä pitkin pöytää niin että hän kirosi ääneen tajutessaan, ettei enää tiennyt, missä järjestyksessä niiden piti olla. Groves näytti siltä, että olisi mieluummin ollut jossain muualla. James kokosi itsensä, huokasi ja sanoi: ”Anteeksi, luutnantti. Otetaan alusta.”

                      Hän nosti katseensa ja kohtasi luutnantin katseen, sitten hän siirsi silmiään hieman ja katsoi tämän ohitse. Naulakko oven suussa. Ja naulakossa Jack Sparrow’n takki, hattu ja miekka. James putosi kuiluun, jossa häntä odotti sotaoikeus, hänen sotilasarvonsa menettäminen ja luultavasti hirsipuu. Tukahduttaakseen voihkaisun, joka oli vähällä livahtaa hänen huuliltaan, hän haparoi konjakkilasin käteensä, nosti sen pystymättä peittämään kätensä vapinaa ja joi nopeasti, kuin polttava juoma olisi ollut vettä. Jossain mielensä perukoilla hän jaksoi vielä huvittua siitä, että ei todennäköisesti ollut koskaan nähnyt kunnon Grovesin näyttävän yhtä kummastuneelta kuin juuri sillä hetkellä.

***

                      Vietettyään elämänsä piinaavimmat kaksi tuntia Grovesin seurassa ja saatuaan tämän lopultakin ulos talosta, tietämättä, oliko tämä huomannut Sparrow’n tavaroita naulakossa lainkaan, James tunsi, että hän oli sinä iltana antanut jo kaikkensa. Eikä yö ollut vielä edes ohi. James kokosi helpotuksesta tärisevin käsin paperinsa kasaan, kaatoi itselleen vielä yhden lasillisen ja joi sen, tajuten erinomaisen selvästi, että jo ilman sitäkin hän oli juonut liikaa. Montako lasia hän oli Grovesin seurassa juonut? Neljä, viisi – hän ei ollut enää laskenut, yrittäessään keskittyä pitämään itsensä koossa. Hän olisi halunnut sanoa Grovesille, että ei ollut enää sillä tuulella, että olisi jaksanut keskustella sen enempää Virginia Newgatesta kuin yhtään mistään muustakaan, mutta peläten sen aiheuttavan luutnantissa epäluuloja, hän oli vetänyt osansa läpi kuin näytelmässä. Antaumuksella, tavalla, joka oli hyvin perusteellinen jopa hänelle. Hänestä tuntui, että jos tilanne olisi ollut jotakuinkin normaali, hän olisi sillä perusteellisuudella ansainnut amiraalin arvon jo moneen kertaan. Groves-parka, hänhän oli melkein asettanut tämän kuulusteluun ja kovistellut tästä ulos kaikki pienimmätkin huomiot, jotka tämä oli tehnyt rouva Newgatesta, kirjannut kaiken ylös ja pakottanut luutnantin seuraamaan ajatustensa kiemuroita, kommentoimaan ja esittämään omia arvioitaan kunnes luutnantin tunteet häntä kohta olivat selvästi luettavissa tavasta, jolla tämä häntä katseli.

                      Sammutellessaan kynttilöitä James hörähti ääneen kuvitellessaan, miltä hänen käytöksensä oli mahtanut luutnantista vaikuttaa. Ei ollut vaikea kuvitella, mitä tämän päässä oli liikkunut, kun hän lopulta oli päästänyt tämän menemään, niin kärsivän katseen tämä häneen oli lähtiessään heittänyt, kun hän oli muistanut vielä kysyä tätä seuraavaksi aamuksi harjoitusvastustajakseen.

                      ”Paskat…” James mutisi puoliääneen ottaessaan Sparrow’n tavarat naulakosta ja heittäessään ne käsivarrelleen ennen poistumista huoneesta. Hän ymmärsi olevansa niin humalassa, ettei hänestä olisi heti aamusta minkäänlaista vastusta kenellekään. Todennäköisesti hän heräisi huonovointisena ja pää kivistäen. Tai pikemminkin pää vielä kipeämpänä kuin se jo nyt oli. Päänsärky oli hiipinyt hänen takaraivolleen ja pysynyt siellä, aloillaan, kai vain konjakin ansiosta, mutta hän saattoi kuvitella sen pääsevän piankin irti, todennäköisesti heti, kun hänen pitäisi valmistaa mielensä ottamaan yhteen Jack Sparrow’n kanssa vielä kerran.

                      Portaita noustessaan hänen päähänsä pälkähti ajatus, että hän oli todennäköisesti jonkinlaisen loman tarpeessa. Viime viikkoina oli tapahtunut aivan liikaa kaikenlaista. Kukaan tuskin moittisi häntä, jos hän pyytäisi kuvernööriltä muutaman viikon vapaata velvollisuuksistaan, juuri ennen kuin hän lähtisi Dauntlessin mukana vastaan Englannista lähtenyttä laivaa, jossa olisi arvokas rahalasti. James oli kritisoinut sitä, että laiva oli lähtenyt ilman minkäänlaista saattuetta, mutta toisaalta, kuvernööri oli ehkä ollut oikeassa siinä, että vaatimaton alus tuskin herättäisi Atlantin merirosvojen kiinnostusta ja lähempänä määränpäätään se taas saisi Dauntlessin turvakseen. Dauntless… Jonkinlainen ajatuksen häivä käväisi hänen mielessään, kuin aavistus, että oli jotain Dauntlessiin liittyvää, joka oli äkkiä alkanut tuntua tärkeältä ja oleelliselta, mutta vaikka hän kuinka yritti, hän ei saanut ajatuksesta parempaa otetta. Hymähtäen itsekseen hän päästi ajatuksen mielestään, arvellen, että muistaisi sen ehkä aamulla. Sitä paitsi, vaikka hän olisi muistanut sen nytkin, olisi ollut aivan liian myöhäistä tehdä asialle mitään enää tänään, joten sen oli pakko antaa odottaa aamuun.

                      Hänen makuuhuoneensa ovi oli hieman raollaan. Niin tietenkin, hän oli arvannut oikein, Sparrow oli yrittänyt salakuunnella. James oli melko varma siitä, ettei tämä ollut onnistunut kuulemaan mitään, jollei sitten ollut uhkarohkeasti uskaltautunut alakertaan asti. Oli sekin mahdollista. Sille miehelle kaikki oli mahdollista. Jamesilla ei ollut mitään vaikeuksia kuvitella Sparrow hänen työhuoneensa oven takana, korva ovea vasten painettuna, silmissä ovela katse ja huulilla hymy kuin tämä olisi maailman nerokkain mies keksiessään jotain niinkin omaperäistä kuin vakoilla häntä. Ajatus oli raivostuttava, mutta koska hän sittenkin oli liian väsynyt jaksaakseen suutahtaa omalle mielikuvalleen, hän vain veti syvään henkeä ja työnsi oven auki valmiina kohtaamaan Jack Sparrow toistamiseen saman illan aikana.

                      Oven saranat eivät päästäneet narahdustakaan, joten Sparrow ei havahtunut hereille hänen astuessaan sisälle, äänettömästi, heti ymmärrettyään kynnykselle pysähdyttyään, että mies nukkui. Hän jopa riisui kenkänsä jättäen ne oven luo ja hiipi sukkasiltaan peremmälle omaan makuuhuoneeseensa. Jokin osa hänessä oli helpottunut, jopa kiitollinen siitä, ettei hänen tarvinnutkaan kohdata miestä aivan vielä, vaan hän saisi hetken hengähtää ennen kuin tämä heräisi ja oletettavasti ajaisi hänet mielipuolisuuden partaalle vain olemalla oma itsensä, avaamalla silmänsä ja aloittamalla puhetulvansa, josta ei tuntunut tulevan koskaan loppua. Katsomalla häntä maalatuilla silmillään, keikistelemällä hänelle, keimailemalla, ärsyttämällä, elehtimällä, käyttäytymällä kuin omistaisi koko maailman ja hänet siinä ohessa.

                      Jack Sparrow… James hiipi sukkasillaan vielä lähemmäs ja kumartui miehen puoleen, arvellen, että kohta tämä heräisi, jos ei muuhun niin hänen hengityksestään huokuvaan konjakin tuoksuun, jonka hän haistoi jopa itse. Sitä paitsi, mikä merirosvo tämä tällainen oli, joka nukkui noin sikeästi? Jamesilla oli edelleen hänen takkinsa, hattunsa ja miekkansa sylissään ja hän olisi voinut ottaa miekan ja painaa sen hänen lävitseen   hänen heräämättä ennen kuin olisi liian myöhäistä. Se olisi helppoa. Houkuttelevaa? Ei, ei houkuttelevaa, hän myönsi, ei hän halunnut Sparrow’n henkeä. Tarkemmin ajatellen, hän saattaisi jopa surra tämän kuolemaa. Nyt, kun konjakki tuntui terävöittäneen yhtä osaa hänen aivoistaan samalla, kun se oli sumentanut toisen osan hänen normaalia aivotoimintaansa, hänestä tuntui, että Sparrow oli ollut oikeassa sanoessaan, ettei hänen elämänsä ainakaan pitkäveteiseksi kävisi niin kauan kuin Jack Sparrow olisi elävien kirjoissa. Pahuksen konjakki. Hän ei pystynyt enää ajattelemaan selkeästi, kylmästi, mutta samalla ne ajatukset, jotka hän oli päättäväisesti tunkenut jonnekin mielensä perukoille, tunkivat nyt esille ja vaativat huomiota. Ne ajatukset tuntuivat nyt melkein pelottavan selkeiltä, jopa loogisilta ja hän tiedosti oman halunsa seurata niitä, kuunnella ääntä, jota hän ei olisi mennyt nimittämään ainakaan järjen ääneksi.

                      Hän laski vaatteet ja miekan sylistään sängyn jalkopäähän, varoen yhä herättämästä miestä, joka nukkui hänen sängyllään, vatsallaan, vasen poski painuneena peitettä vasten, saappaat jaloissaan. Saappaiden näkeminen sai Jamesin irvistämään närkästyksestä. Luultavasti Sparrow oli jättänyt ne jalkaansa silkkaa piruuttaan. Mies ei totisesti jättänyt väliin ainuttakaan tilaisuutta ärsyttää häntä. Toisaalta näytti siltä, että tämä ei ollut aikonut käydä nukkumaan hänen vuoteelleen, oli vain oikaissut itsensä siihen, ottanut kirjan hänen vuoteensa viereltä ja ajatellut lukevansa muutaman sivun häntä odotellessaan. Kirja oli jäänyt avonaisena vuoteelle, Sparrow’n vasen käsi oli osittain sen päällä kuin pitäen kirjaa aloillaan. Hänen oikea kätensä retkotti sängyn laidan yli, pitkät, kapeat sormet rentoina. James näki vasempaan ranteeseen ilmestyneet tuoreet mustelmat ja arveli, että oikeassa olisi samanlaiset, sitä kiertävän nahkaisen suojuksen alla. Hänhän oli puristanut niin kovaa kuin oli jaksanut, tuntien sillä hetkellä puhdasta raivoa ja halua puristaa kunnes tuon ärsyttävän merirosvon ranteet olisivat yksinkertaisesti napsahtaneet poikki. Miten tämä saikin hänessä esiin kaikki hänen huonoimmat puolensa? Miten jollain, joka nukkuessaan näytti noin… viattomalta, saattoi olla häneen sellainen vaikutus? Viaton ja harmiton, siltä Jack Sparrow juuri sillä hetkellä näytti, silmät kiinni, huulet aavistuksen verran raollaan, kasvot tyyninä kuin miehellä, joka nukkui hyvin ansaittua untaan, omatunto täysin puhtaana. James vilkaisi kirjaa, se oli ranskankielinen ja Sparrow näytti aloittaneen sen alusta ja ehtineen lukea nelisenkymmentä sivua ennen nukahtamistaan. James ei epäillyt, etteikö tämä olisi lukenut ja puhunut ranskaa sujuvasti siinä missä hän itsekin. Luultavasti myös ainakin espanjaa. Portugalia? Hollantia? Latinaa? Luultavasti. Hän oli nähnyt tämän Dauntlessin ruorissa ja tiesi, ettei tämän merenkulkutaitojakaan ollut mitään syytä aliarvioida. Jos tuon kaiken vain olisi jotenkin saanut valjastettua kuninkaan palvelukseen sen sijaan, että… Niin, mitä sitten? Olisiko hän muka tuntenut jotenkin toisin, jos Jack Sparrow olisi purjehtinut kaapparin valtuuksilla sen sijaan, että toimi merellä siten kuin teki, ryöväten kaikkien lippujen alla purjehtivia laivoja, vain ja ainoastaan oman etunsa tähden? Olisiko hän voinut hyväksyä yhtään paremmin sen, mitä hän nyt tunsi katsellessaan tämän hiuksia, jotka levisivät tämän pään ympärillä takkuisina, paksuina suortuvina ja joista hän olisi halunnut nostaa yhden huulilleen ja suudella? James tiesi tekevänsä väärin, mutta vastoin kaikkea sitä, mitä hän oli, hän ei sisimmässään tuntenut tekevänsä väärin. Jos tämä kerran lakien ja moraalin nimissä oli väärin, olkoon sitten niin väärin kuin kuvitella saattoi; vaikka hän konjakin hämärtämillä aivoillaan yritti keksiä tunteilleen vielä huonomman kohteen kuin hirttolavalta paennut merirosvo, hän ei keksinyt ja oivallus sai hänet tuntemaan tyytyväisyyttä, jonka hän ajatteli olevan sairasta, mutta josta hän ei osannut tuntea katumusta.

                      Hyvä luoja, että häntä väsytti. Se ei ollut niinkään unen puutetta, vaikka toki se osaksi oli sitäkin, kuin henkistä uupumusta. Jack Sparrow oli pakottanut hänen jokaisen aistinsa varuilleen ja saanut hänen mielensä kireäksi kuin viulunkielen, eikä asiaa ollut yhtään auttanut ne kaksi tuntia, jotka hän oli viettänyt Grovesin seurassa, koko ajan kauhuissaan, josko luutnantti huomaisi ja tunnistaisi vieraat vaatteet hänen naulakossaan. Ja entä konjakki – liikaa konjakkia. Hänen oli pakko saada levätä edes hetken. Tukahduttaen syvän huokauksen James kiersi vuoteensa ja istui sen vasemmalle laidalle todeten, että hänellä olisi tilaa oikaista itsensä, juuri siihen, Sparrow’n viereen. Vuode oli vähän turhankin leveä yksinäiselle ihmiselle, mutta nyt sen leveydestä näytti olevan viimeinkin jotain hyötyä. Hän löysäsi solmukettaan, otti peruukin päästään, avasi kauluksensa ja asettui vuoteelle hyvin varovasti, haluamatta herättää vieressään nukkuvaa miestä. Hän makasi selällään monta pitkää minuuttia, jotka tuntuivat tunneilta, kuulostellen Jackin tasaista hengitystä, eikä hän voinut mitään sille, että hänen mielessään käväisi epäilys siitä, saattoiko tämä todella nukkua heräämättä siihen, että hän oli huoneessa. Viimein hän sai itsensä vakuuttuneeksi siitä, että se oli mahdollista, hänen liikuttuaan niin hiljaa ja varottuaan herättämästä, haluamatta pilata tätä hetkeä, kun Sparrow kerrankin vain makasi hiljaa.

                      Heräisikö Sparrow, jos hän koskettaisi tätä? Voisiko hän edes kerran koskettaa ilman, että kuulisi siitä vihjailua ja ivaa joka kerta, kun Sparrow suvaitsisi taas muka vahingossa ilmestyä hänen luokseen? Jokin sanoi hänelle, että niin tapahtuisi vielä, jonakin päivänä Sparrow olisi taas hänen silmiensä edessä, uudelleen ja taas uudelleen ja ajatus siitä sai hänet tällä kertaa huokaamaan ääneen. Entä jos hän… vain varastaisi yhden kosketuksen, ihan vain itselleen? Tuntisi sormiensa alla tämän vartalon, koskettaisi tätä vaatteiden läpi, tuntisi tämän siinä. Merirosvo… kapteeni Jack Sparrow, joka oli lumonnut hänet hulluudellaan, mikäli mitään aitoa hulluutta olikaan. Jos ei ollut, niin eikö mies silloin ollut todella hullu, näytellessään sellaista? Mitä hän tekisi jos Sparrow heräisi?

                      James kääntyi hitaasti kyljelleen ja ojensi sitten kätensä, ajatellen, että oli vielä mahdollista perääntyä. Mutta hän ei halunnut tehdä niin, vaan laski kätensä Jackin selälle, aivan tämän vyötäröä kiertävän vyön yläpuolelle ja tunsi tämän liivin kankaan sormenpäidensä alla.

                      Jack oli liukunut unestaan hereille vaistotessaan, että joku katseli häntä. Nukkuvaa teeskennellen ja pakottaen luomensa pysymään edelleen kiinni hän oli yrittänyt tajuta, missä oli ja haistaessaan Norringtonin konjakkiin sekoittuneen tutun tuoksun hän oli muistanut. Ah, tosiaan, häntä oli alkanut väsyttää ja hän oli antanut itselleen luvan sulkea silmänsä hetkeksi. Kuinkahan kauan hän oikein oli nukkunut, näkemättä unia? Hän oli aistinut Norringtonin vetäytyneen kauemmas ja oli kuullut ensin tämän kiertävän vuoteen toiselle puolen ja sitten tuntenut tämän istuvan vuoteelle, Mies oli ilmiselvästi yrittänyt liikkua hiljaa, mutta jokin tämän liikkeissä oli kielinyt Jackille, että tämä ei tainnut olla enää aivan selvin päin. Miehen liikkeet olivat kuulostaneet jotenkin haparoivilta ja tämä oli hengittänyt raskaasti.

                      Hän oli kuullut Norringtonin riisuvan jotain ja ojentuvan sitten hänen vierelleen. Hänen sydämenlyöntinsä olivat tuntuneet käyneen kovemmiksi, nopeammiksi ja hän oli pidättänyt huomaamattaan hengitystään odottaessaan, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Norrington oli juonut ja hän oli aiemmin illalla härnännyt tätä, yrittänyt saada tämän menettämään itsehillintänsä ja suutelemaan häntä. Vähällä se oli ollutkin, hyvin vähällä, mutta Norringtonin sotilaallinen itsekuri oli pitänyt. Jack ei halunnut ajatella, mitä hän itse olisi tehnyt, jos Norrington todella olisi antanut mennä, päästänyt irti itsehillinnästään.

                      Nyt Norrington oli juovuksissa ja samassa sängyssä hänen kanssaan ja Jack oli vähällä nauraa ääneen tilanteen mielipuolisuutta. James Norrington, kuninkaallisen laivaston upseeri, jonka kylmien silmien ylimielinen katse sai hänet tuntemaan itsensä epävarmaksi ja jonka iva pystyi todella loukkaamaan häntä. Jonka kopeus ja lähes täydellinen itsehallinta tuntui pilkkaavan hänen tasapainottomuuttaan. Silti, kaiken tuon alla oli jotain muutakin. Tämän kuiva huumorintaju, ja vankkumaton rehellisyys, se, kuinka tämä pystyi myöntämään jopa hänen hyvät puolensa tämän arvovallan kärsimättä siitä. Jackista tuntui, että jos maailmassa olisi ihminen, jolla olisi jonkinlainen kontrolli häneen, tuo ihminen olisi jotakuinkin kommodori Norringtonin kaltainen. Siksi hänen olisi pitänyt nousta, juosta pois, eikä maata tässä henkeään pidätellen ja odottaen, mitä oli tapahtumassa.

                      Käden laskeutuessa hänen selälleen hänen sydämensäkin tuntui pysähtyvän. Kosketus ei ollut raskas, vaan pikemminkin kevyt kuin Norrington ei olisi laskenut kättään koko painollaan alas, vaan kannatellut sitä ilmassa. Jos Parkinsin metsikössä olikin vielä ollut mahdollista erehtyä siitä, oliko Norrington hyväillyt häntä, nyt ei enää voinut erehtyä. Käsi liukui hitaasti, hyvin hitaasti hänen selkärankaansa pitkin ylöspäin ja sai hänet melkein haukkomaan henkeään. Hän piti silmänsä yhä suljettuina, kuin peläten, että tuo käsi katoaisi jos hän avaisi ne, ja vaikka hän ei nähnyt, hän saattoi elävästi kuvitella silmäluomiensa takana, miten Norringtonin sormet kulkivat pitkin hänen selkärankaansa, miltä tämän paidan röyhelöt näyttivät, miten tämän ranne liukui esiin niiden poimuista. Sormet melkein ryömivät ylös hänen selkäänsä ja hänen jokainen solunsa ahnehti lisää tuota kosketusta. Hän ei muistanut, milloin häntä oli viimeksi kosketettu näin kuin kommodori Norrington nyt, luullessaan hänen nukkuvan.

                      Käsi pysähtyi hänen yläselkäänsä lapaluiden väliin, odotti, ja Jackista tuntui kuin aika olisi pysähtynyt odottamaan sen keralla. Hän hengitti lyhyin henkäyksin, yrittäen teeskennellä nukkuvaa, epäillen, ettei Norrington voinut olla niin humalassa, ettei olisi tajunnut hänen heränneen. Hänen koko ruumiinsa jännittyi odottamaan ja kun Norrington viimein liikautti sormiaan, hän oli varma, ettei tämä voinut olla huomaamatta, miten tuo kosketus sai hänet säpsähtämään rajusti, kun hänestä tuntui kuin kuuma virta olisi syöksynyt hänen vartalonsa läpi. Toinen liikahdus iski hänen vatsanpohjaansa ja nivusiinsa ja lähetti hänen aivoihinsa hyvin selkeän viestin siitä, miten tuo kosketus otti hänet valtaansa, niin hänen ruumiinsa kuin hänen sielunsakin. Kolmannen liikahduksen jälkeen hän tukahdutti vaivoin voihkaisun puremalla itseään alahuulensa sisäpinnasta. Hän puristi silmiään kiinni ja hän tunsi olevansa kuuman hyökyaallon keskuksessa, tietäen, että seuraava liikahdus saisi hänet pyytämään lisää, lopettamaan teeskentelyn ja rukoilemaan, että nuo sormet hiipisivät ylemmäs, hänen niskaansa, siirtäisivät hänen hiuksensa syrjään ja paljastaisivat hänen niskansa, aivan paljaaksi Norringtonin huulten liittyä mukaan tähän, mikä ei ollut enää leikkiä.

                      Jack odotti minuutin, toisen minuutin ja hän odotti niin kauan, että antoi ruumiinsa rentoutua, rauhoittua. James Norrington oli nukahtanut. Hän kuuli tämän tasaisen, raskaan hengityksen ja viimein, ollessaan täysin varma siitä, että tämä todella nukkui, hän liukui hyvin varovasti kauemmas päästäkseen vapaaksi Norringtonin käden painon alta. Nukkuvan miehen käsi putosi raskaana peitteelle hänen kääntyessään oikealle kyljelleen ja voidessaan katsoa tätä himmeässä valossa, joka huoneeseen lankesi parista palamaan jätetystä kynttilästä. Norringtonin tummat hiukset olivat yhä painuneina sileästi vasten tämän päätä, tämän jouduttua pitämään päässään univormuun kuuluvaa valkoista peruukkia koko päivän, ja tämän komeat kasvot näyttivät uneen rauenneina paljon nuoremmilta kuin muulloin, leuassaan tumma parransänki. Tämän ylähuulelle oli kohonnut muutama hikipisara, sillä huoneessa oli lämmin, eikä paksu univormu varmasti ollut vaatteista viileimpiä. Jack nousi hitaasti polvilleen, hivuttautui sitten vuoteen laidalle istumaan ja nousi seisomaan. Hänen jalkansa vapisivat, eikä hän ollut varma, pystyisikö lainkaan poistumaan huoneesta, vai jäisikö niille sijoilleen kunnes aurinko nousisi ja Norrington heräisi ja – niin, mitä sitten? Hän ei halunnut tietää, joten hän pakotti jalkansa tottelemaan ja poistui huoneesta kerättyään hattunsa, takkinsa ja miekkansa mukaansa.

***

                      Aurinko oli noussut, kun James avasi silmänsä. Hänen olonsa oli enemmän kuin huono: ankara päänsärky takoi hänen aivojaan ja hänen suunsa oli niin kuiva, että kieli oli liimaantunut kitalakeen kiinni. Hän oli hikinen, kuumissaan ja vaatteet olivat kiertyneet hänen ympärilleen kuin olisivat liittoutuneet häntä vastaan ja yrittäisivät kuristaa hänet. Siitä huolimatta jossain hänen mielensä perukoilla hänellä oli hyvä olla, kuin jotain hyvää olisi tapahtunut, vaikka hän ei heti muistanut, mitä se oli. Hän kohotti päätään varovasti. Sparrow. Jack Sparrow, todellakin… Edellisyö palasi hänen mieleensä ja hän hätkähti täysin hereille muistaessaan, kuinka oli käynyt makuulle omaan sänkyynsä, Sparrow’n vierelle, mutta nyt miestä ei ollut missään. James nousi vaivalloisesti istumaan. Poissa. Tietenkin Sparrow oli poissa, häipynyt varmasti ennen auringonnousua ja ehtinyt jo kauas.

                      James painoi päänsä käsiinsä, haroi hiuksiaan. Miten Sparrow oli voinut lähteä ennen kuin oli saanut maksunsa tiedoistaan? James oli ollut valmis neuvottelemaan asiasta, eikä hän voinut uskoa, että Sparrow olisi voinut poistua hänen luotaan saamatta sitä, mitä oli tullut hakemaan, oli se sitten mitä tahansa. Jack Sparrow ottaisi sen, minkä katsoi itselleen kuuluvan, eikä häipyisi tyhjin toimin, edes yrittämättä saada häneltä haluamaansa, keinoista välittämättä; manipuloimalla, maanittelemalla, huijaamalla, jopa varastamalla. Varastamalla? Hirvittävä tietoisuus siitä, että Sparrow ei todellaan lähtisi hänen luotaan ilman sitä, mitä oli tullut hakemaan, jysähti hänen päähänsä niin kirkkaana kuin se olisi kirjoitettuna kultaisin kirjaimin hänen seinälleen. Mitä tahansa Sparrow oli häneltä halunnutkin, tämä oli saanut sen. Ehkä hän oli tietämättään antanut sen tai sitten Sparrow oli vienyt sen häneltä lupaa kysymättä. Jälkimmäinen oli varmasti ollut helppoa, hänen nukahdettuaan yöllä sikeään humalaisen uneen. Sparrow’n ei ollut tarvinnut odottaa hänen heräämistään, saati herättää häntä, koska oli saanut haluamansa muutenkin.

                      James nousi vuoteesta tuntien olonsa vähän epävarmaksi aivan kuin hänellä olisi ollut liikaa käsiä tai jalkoja, ja hän arveli näyttävänsä kamalalta nukuttuaan koko yön univormu yllään. Mikään huoneessa ei kertonut, että hänellä olisi ollut seuraa, ainoastaan kirja, joka oli edelleen vuoteella avonaisena ja jonka James otti käsiinsä, sulki ja laittoi vuoteen vierellä olevalle pienelle pöydälle. Hän käveli ikkunan luo, avasi sen ja veti keuhkoihinsa sateen raikastamaa ilmaa, joka tuoksui vahvasti merelle. Hän jätti ikkunan auki ja lähti alakertaan, pujottaen ensin jalkansa kenkiinsä, jotka nekin olivat siinä, mihin hän oli ne jättänyt. Taistellen yhä kasvavia pahoja aavistuksiaan vastaan hän laskeutui portaat alas ja meni suoraan työhuoneeseensa. Hän työnsi oven auki, pysähtyi kynnykselle ja vaikka sielläkin kaikki näytti olevan kunnossa ja täysin ennallaan, hänestä tuntui, että huoneen näennäinen harmittomuus oli hämäystä ja sen alla jokin oli pahasti, peruuttamattomasti vialla. Hän antoi katseensa kiertää huoneessa, astui peremmälle ja näki ikkunan raollaan, mutta se ei hänestä ollut pahaenteistä tai edes huolestuttavaa. Sparrow oli luultavasti vain katsonut viisaimmaksi poistua sitä kautta oven sijaan. Toisaalta, tuo auki jäänyt ikkuna vahvisti hänen epäilystään siitä, että hänen nukahdettuaan konjakinhuuruiseen uneensa, viimeisenä ajatuksenaan kuinka hän oli halunnut koskettaa Jack Sparrow’ta, tämä oli hiipinyt juuri tänne, ottamaan sen, mitä oli tullut hakemaan ja jättänyt hänelle maksuksi tietonsa Charles Goldista. Kunpa hän vain olisi tiennyt, mistä oli saanut maksun. Mistä? Mitä puuttui?

                      Samassa hän huomasi sen. Kirjoituspöytä, se kavalsi Sparrow’n. Tuoli, jonka hän itse aina työnsi pöydän alle, ei ollut enää siellä ja kun hän harppoi lähemmäs melkein paniikinsekaisin tuntein, hän huomasi, että hänen sulkakynänsä ei ollut siististi mustepullossa, mihin hän sen tapasi jättää, vaan se lojui paperipinon päällä, siinä, mihin Sparrow oli sen jättänyt, kirjoitettuaan ensin poikittain hänen Virginia Newgatea koskevien muistiinpanojensa päälle yhden ainoan sanan, mikä kertoi hänelle kaiken sen, mitä hänen tarvitsi tietää. Hän istui omalle tuolilleen kuin unessa, ja ajatteli hetken, että hän ei ollut sittenkään herännyt, vaan siirtynyt sikeästä unestaan painajaiseen, josta hän ei osannut herätä. Hän saattoi kuvitella elävästi, miten Sparrow oli hiipinyt hänen työhuoneeseensa, vetänyt itselleen tuolin, istunut siihen, ensin ehkä tarkistettuaan kaikki hänen kaappinsa ja sen jälkeen kirjoituspöytänsä laatikon, lukenut kaiken, nopeasti, ahmimalla ja löytänyt etsimänsä. James ei epäillyt omaa mielikuvaansa, ei hetkeäkään. Löydettyään etsimänsä tiedon, Sparrow oli kastanut kynän musteeseen ja kirjoittanut itselleen muistiin sen, mitä hänen oli tarvinnut tietää. Jamesin ei tarvinnut sulkea edes silmiään kuvitellakseen tuon näyn; Jack Sparrow istumassa hänen kirjoituspöytänsä ääressä, juuri tässä, kirjoittamassa nopeasti, hänen hiustensa pyyhkiessä paperia hänen ollessaan kumartuneena paperinsa ylle, hänen hiuskoristeidensa ehkä helistessä hiljaa, niin hiljaa, että sitä tuskin kuuli. Ja viimein, kun tämä oli saanut kirjattua ylös kaiken tarvitsemansa tiedon, tämä oli vielä kirjoittanut hänelle viestin, joka oli täysin riittävä hänen ymmärtääkseen, mistä oli kyse, puhumattakaan siitä, että Sparrow oli taatusti tiennyt, että hän ymmärtäisi.

                      James jysäytti otsansa vasten pöytäänsä ja jäi siihen. Hänen teki mieli valittaa ääneen, mutta mitä se olisi hyödyttänyt. Mennyt mikä mennyttä ja oli ollut hänen oma virheensä, että hän oli antanut Sparrow’lle tilaisuuden viedä sen. Mutta mikä se oli? Mitä helvettiä tämä oli häneltä vienyt? Huoneen hiljaisuus tuntui melkein ilkkuvan häntä, ikään kuin nuo seinät tietäisivät, mutta eivät koskaan kertoisi hänelle.

                      ”Ei jumalauta”, hän viimein voihkaisi, nosti päätään ja näki edessään tuon paperin, johon Jack Sparrow oli ennen poistumistaan yöhön kirjoittanut:

                      ”Kiitos”.