KAHDEKSAN ARKULLISTA KULTAA - Luku 5

Ukonilma ei tullut yhtään lähemmäs, mistä Jack oli iloinen. Hän pelkäsi, että salamoiden välähdykset olisivat paljastaneet Pearlin tuolle laivalle, minkä lipun alla se sitten purjehtikaan. Muutaman kaukaisen salamanvälähdyksen jälkeen ukonilma lipui pois ja yö oli taas niin pimeä kuin se saattoi olla, raskaiden sadepilvien valuttaessa heidän ylleen vettä taukoamatta. Tunnistamaton alus meni menojaan ja vaikka Jack oli melko vakuuttunut siitä, että se oli vain harhautunut reitiltä ja että sen määränpäänä oli Port Royal, hän viipyi ulkona tuntikausia, tähyillen yhä uudestaan ja uudestaan kaukoputken läpi suuntaan, jossa valot olivat näkyneet. Hän vaihtoi muutaman sanan silloin tällöin Gibbsin kanssa, muutaman kerran Anamaria kävi kyselemässä tilannetta., kerran joku toi hänelle takin suojaksi sadetta vastaan, mutta jo aikoja sitten sekin oli vettynyt läpimäräksi. He kaikki odottivat taisteluvalmiudessa, mutta mitään ei tapahtunut. Lopulta, yön kääntyessä jo pikkuhiljaa kohti aamua, Gibbs otti kaukoputken Jackilta.

"Herrantähden, Jack", hän sanoi, "Sinähän vapiset kylmästä! Mene sisälle ja vaihda vaatteet, pidämme vartiota läpi yön ilman, että sinun tarvitsee hankkia tautia siinä täristessäsi."

"Olet oikeassa", Jack sanoi ja pyyhki sadevettä kasvoiltaan. Vesi valui hänen hiuksistaan hänen kasvoilleen, märkä paita oli liimaantunut vasten hänen ihoaan siinä missä hänen housunsakin. Hänestä tuntui kuin hänen saappaansakin olisivat olleet täynnä vettä. Hän oli väsynyt ja häntä paleli, mutta silti hän oli haluton jättämään paikkaansa. Gibbs oli kuitenkin oikeassa. Hän vaihtoi vielä muutaman sanan Gibbsin kanssa, joka oli säilynyt huomattavasti häntä kuivempana öljykankaisen viittansa ansiosta, ja laskeutui portaat alas. Hän ei tarvinnut valoa liikkuakseen Black Pearlilla, josta hän tunsi jokaisen tuuman niin unissaan kuin läpitunkemattomassa pimeydessäkin.

Hänen avatessaan hyttinsä oven hän kuuli Charlesin tasaisen, vaimean kuorsauksen. Hän sytytti yhteen kynttilään valkean ja näki miehen nukkuvan hänen sängyssään. Pöydällä oleva rommipullo oli tyhjä. Charles oli riisunut takkinsa, liivinsä, peruukkinsa ja kenkänsä, ja tehnyt olonsa näköjään mahdollisimman mukavaksi, kierähtäneenä aivan seinän viereen. Kissa oli käpertynyt miehen jalkopäähän.

"Painu helvettiin siitä", Jack sanoi, mutta kumpikaan ei noudattanut hänen käskyään, ei mies eikä kissa. Huokaisten Jack alkoi riisua märkiä vaatteitaan, kunnes seisoi alasti, yhä kylmästä vapisten. Hän asetteli nopeasti märät vaatteensa tuolin selkämykselle kuivumaan, avasi sen jälkeen yhden arkuistaan ja penkoi sitä, kunnes löysi paidan ja housut, jotka hän veti ylleen. Housut olivat hänelle aivan liian isot ja niitä kannatellen hän siirtyi kaapille, josta hän otti avaamattoman pullon rommia, väänsi korkin auki ja otti pitkän kulauksen. Juoma lämmitti hänen koko ruumistaan miellyttävästi. Hän jätti pullon pöydälle ja istahti vuoteelleen. Kissa oli avannut silmänsä ja katseli häntä. Jack irvisti sille, mutta se ei näyttänyt välittävän. Hänen hiuksistaan tippui yhä vettä ja hänestä tuntui, että hän olisi kohta aivan yhtä märkä kuin äskenkin. Hän puristi ylimääräisen veden hiuksistaan lattialle, kääntyi Charlesiin päin, tutkaili hetken tilannetta ja ryhtyi sitten kiskomaan yhtä peitteistä Charlesin alta. Lopulta peitettä oli niin paljon, että kun hän oikaisi itsensä Charlesin viereen, hän saattoi saattoi ryömiä sen alle. Hän käpertyi kasaan, veti polvet vatsaansa vasten ja tunsi pikkuhiljaa lämpenevänsä. Charles vaihtoi asentoa hänen selkänsä takana ja jatkoi kuorsaamista. Jack tuijotteli pimeyteen, kuunteli yön, sateen ja laivan ääniä kunnes uni voitti hänet ja hän nukahti levottomiin uniin.

***

Aamulla vieraasta aluksesta ei näkynyt vilaustakaan. Kaikki näytti olevan kunnossa, alus oli vain purjehtinut ohi kauempana merellä. Sade oli tauonnut, päivä oli valjennut pilvisenä. Yön valvomisesta väsyneet miehet nukkuivat kuka missäkin. Cottonin papukaija oli lennähtänyt raa'annokkaan ja kälkätti jotain.

Charles avasi silmänsä ja näki ensimmäisenä Jackin vierellään. Hän muisti hyvin hämärästi heränneensä yöllä, aamun jo hiukan sarastaessa ja oli jo silloin rekisteröinyt oudon tilanteen ja muistanut miten oli siihen joutunut. Hän oli ollut kuitenkin liian uninen alkaakseen pohtia tilannetta sen tarkemmin, oli vain siirtynyt hieman kauemmas kapteenista, joka oli puhunut unissaan jotain, joka oli kuulostanut Barbadokselta, ja jatkanut uniaan tultuaan siihen tulokseen, että mitä tahansa yöllä olikin tapahtunut, se sai luvan odottaa aamuun. Kapteeni nukkui edelleen siinä selällään, syvää unta, eikä havahtunut siihen, kun Charles nousi istumaan vuoteessa. Hän raapi kaksin käsin lyhyeksi kerittyä mustaa tukkaansa ja yritti sitten nähdä ulos ikkunasta, jonka pienet ruudut vääristivät näkymän omituisesti. Hän näki vain harmaata taivasta ja vasta kurkottautumalla hän sai rannan näköpiiriinsä. Hyvä, eivät he ainakaan olleet lähteneet mihinkään. Luultavasti mitään erityistä ei ollut yön aikana tosiaankaan tapahtunut, sillä tuskin kaikki olisi näyttänyt näin levolliselta, kapteeni Sparrow mukaan lukien, jos kaikki ei olisi ollut kunnossa. Aamun valjussa valossa hytti ei näyttänyt enää niin mystiseltä tai ylelliseltä kuin edellisiltana kynttilän hehkussa. Charles antoi katseensa kiertää ja huomasi, että matot eivät olleet kovin uusia, vaan paikoittain kuluneita ja seinäpaneeleista oli sieltä täältä maalia lohjennut. Mutta kultainen peilinkehys oli edelleenkin kultaa ja pöydälle jääneet lasit hienoimmin hiottua kristallia, mitä Charles oli koskaan nähnyt. Ja hän itse oli juuri herännyt merirosvon vierestä, tunkkaiselta haisevien peitteiden keskeltä, minkä lisäksi sängyssä näkyi olevan valkoinen kissa, jolla oli muutama musta laikku turkissaan.

Charles kumartui lähemmäs Jackia, tutki tätä silmillään. Hän katseli auringon ruskeaksi paahtamaa ihoa, tummia viiksiä ja leukapartaa kaksine letteineen, sekä leuassa olevaa syntymämerkkiä, raollaan olevia huulia ja silmiä, joita verhosivat pitkät tummat ripset sekä mustan värin tahrimat silmäluomet. Silmien yläpuolella tummat kulmakarvat ja sitten otsaa peittävä punainen huivi, joka piti aloillaan tummia hiuksia, joista osa oli kiertynyt hampuksi, jota tuskin enää saisi selvitettyä muutoin kuin saksilla. Jack liikahti hieman, viskasi päätään ensin vasemmalle, sitten oikealle, heitti vasemman kätensä otsansa yli ja mutisi jotain. Charles vetäytyi hieman kauemmas siltä varalta, että kapteeni heräisi, mutta tämä ei edes avannut silmiään. Näkee unta, Charles ajatteli, mistä merirosvot mahtavat uneksia?

"En halua…" Jack sanoi tukahtuneesti, "ei… ei".

Sitten hän vaikeni, mumistuaan vielä epäselvästi jotain. Charles ryhtyi taas tuijottelemaan ulos ikkunasta. Ulkoa kuului ääniä, askelia ja puhetta. Hän kuuli Anamarian äänen, mutta ei saanut sanoista selvää, sitten tyttö nauroi iloisesti ja hänen nauruunsa yhtyi toinen, miehekkäämpi ääni. Lokki liiteli ikkunan ohi. Jack äännähti jälleen jotain käsittämätöntä. Siinä hän nukkuu, Charles ajatteli, pahamaineinen kapteeni Jack Sparrow - ja minä voisin viiltää hänen kurkkunsa auki minä hetkenä hyvänsä ja siihen loppuisi hänen tarinansa. Ajatus sai hänet irvistämään ilkeästi ja hän onnitteli itseään omasta nokkeluudestaan. Hän oli joka tapauksessa sinetöinyt kapteenin kohtalon käydessään Port Roylissa ja kertoessaan kuvernöörille, että tiesi, missä Black Pearl oli, aivan sama, vaikka hän olisi jouduttanut tämän loppua leikkaamalla tältä kurkun auki. Toisaalta, hän ei halunnut tahria itseään edes merirosvon vereen, ei edes kuvainnollisesti. Hirsipuu oli siisti tapa kuolla ja kiitos hänen, siihen kapteeni joutuisi. Ehkä hän katuisi asiaa joskus, ehkä ei. Luultavasti ei. Luvatusta palkkiosta hän oli valmis toimittamaan hirteen vaikka tusinan merirosvoja, yhdestä kaistapäisestä kapteenista puhumattakaan.

Hän ei halunnut kavuta Jackin yli, joten hän hivuttautui kohti sängyn jalkopäätä, tönäisten kissaa kauemmas tieltään. Hänen allaan oli jotain kovaa, hän tavoitteli sitä käteensä ja huomasi sen olevan kapteenin rähjäinen kolmikolkkahattu. Hän viskasi sen kapteenin vierelle ja huomasi tämän avanneen silmänsä.

"En halunnut herättää", Charles sanoi anteeksipyytävästi.

"Täytyy joka tapauksessa nousta", Jack vastasi ja nousi istumaan sängyssä. Charles huomasi tämän olevan vielä puolinukuksissa, aivan kuin hänen olisi vaikea palata unestaan tähän todellisuuteen. Hyvä tietää, hän ajatteli.

"Yöllä ei kai sitten tapahtunut mitään?" Charles kysyi. Jack pudisti päätään.

"Joku laiva kai vain oli eksynyt reitiltään", hän sanoi ja haukotteli. Samassa hän heitti reippaalla liikkeellä peiton yltään ja ponnahti jalkeille. Charles huomasi hämmästyksekseen, että hänellä oli yllään punaiset silkkihousut, joita hän joutui kannattelemaan kädellään, jotta ne eivät olisi valahtaneet nilkkoihin, "No niin, ja sitten töihin. Pääset maihin tuota pikaa, kaveri!"

"Minun pitäisi…" Charles sanoi, "Tiedäthän, hiukan keventää itseäni."

"Meillä on sitä varten sanko", Jack viittasi kädellään ovelle päin ja kokeili, olivatko hänen housunsa tuolinselkämyksellä jo kuivuneet. Ne eivät olleet, mutta sillä ei ollut oikeastaan väliä, kuivuisivathan ne hänen yllään. Charles sujautti kengät moitteettoman puhtaiden sukkien verhoamiin jalkoihinsa ja lähti ulos, valkoisen kissan pujahtaessa ovesta yhtä matkaa hänen kanssaan. Heti kun hytin ovi sulkeutui hänen takanaan, Jack riisui nopeasti silkkihousut ja veti tilalle omat housunsa, sulloi paidan housuihin, napitti sepaluksen ja ryhtyi penkomaan hajuvedeltä tuoksuvaa vaatemyttyä, jossa olivat Charlesin liivi ja takki. Hän kävi vikkelin sormin läpi molempien vaatteiden kaikki taskut löytämättä mitään sen ihmeellisempää kuin nenäliinoja, kellon ja kukkaron, jonne hän myös kurkisti. Hiukan rahaa, muutamia rypistettyjä muistilappuja, joissa olevat päivämäärät ja nimet eivät kertoneet mitään Jackille. Mitä sinä mahdat minusta haluta, herra Gold, Jack ajatteli ja laski vaatteet käsistään samaan paikkaan, jossa ne olivat olleet.

Charlesin tullessa takaisin Jack oli jo pukeissa. Hän oli juuri kiristämässä vyötä ja saatuaan sen tehtyä, hän otti vuoteesta tyynynsä alta pistoolin ja työnsi sen vyöhönsä. Sitten hän polvistui lattialle, avaten yhden arkuista, otti sieltä toisen pistoolin, tarkasti sen ja työnsi sen niin ikään vyöhönsä, sekä nahkaisen kämmensuojan, jonka hän pujotti oikeaan käteensä. Vielä hän otti ruutisarven, jonka hän kiinnitti roikkumaan vyöstään. Charles pukeutui päällysvaatteisiinsa tarkaten samalla kapteenin toimia. Seuraavaksi tämä otti takkinsa ja saatuaan sen ylleen, hän otti vielä miekkansa ja pujotti sen kannattimineen päänsä yli. Viimeisenä hattu ja painettuaan sen päähänsä, hän pyörähti kohti Charlesia ja hymyili tälle koko olemuksellaan. Hänen eleissään ja ilmeissään oli taas jotain niin viettelevää, niin intiimiä, että Charles ei hämmennykseltään osannut vastata hymyyn, ainoa mitä hän pystyi tekemään, oli se, että hän vain tuijotti vain miestä, joka asteli huoneen poikki hänen luokseen keinuvin askelin ja pysähtyi aivan hänen eteensä.

"Harmi, että iltamme jäi vähän kesken", Jack sanoi ja katsoi ylöspäin Charlesiin viattoman suurin silmin, "mutta ehkä toisella kertaa, kaveri… voimme keskustella lisää".

Charles ravisti vaistomaisesti päätään kuin ravistaakseen Jackin kauemmas. Tämä perääntyikin pari askelta, otti suunnan kohti ovea ja harppoi tiehensä. Sanattomaksi mennyt Charles seurasi häntä, huomasi ovella unohtaneensa peruukkinsa ja hattunsa, ja palasi hakemaan niitä. Hän asetteli kultakehyksisen peilin edessä molemmat päähänsä miten parhaiten taisi ja meni sitten ulos kannelle.

Black Pearl tuntui olevan täynnä elämää. Miehet juoksentelivat edes takaisin, isoja veneitä laskettiin alas veteen, ruuman luukkuja avattiin ja kaikilla näytti olevan paitsi kiire niin myös selvillä oma tehtävänsä, ja kaikki myös katsoivat asiakseen ilmeisesti hoitaa tehtävänsä melkoisella metelillä. Charles ei tiennyt, mitä tekisi tai mihin menisi, kun Jackia ei näkynyt missään. Hän kurkisti partaan yli ja näki juuri kuinka ensimmäinen isoista veneistä loiskahti veden pintaan. Anamaria seisoi veneessä ja huusi viittilöiden ohjeita miehille, jotka olivat auttaneet kannelta käsin veneen alas. He heittelivät veneeseen isoja köysinippuja ja kapusivat sitten köysitikkaita alas veneeseen.

"Ohoi, sinä siellä!" Anamaria huusi hänet huomatessaan, "Kelpaako kyyti?!"

"Kiitos, kyllä!" Charles huusi takaisin ja heitti vähän kömpelösti jalkansa partaan yli, ja lähti laskeutumaan alas, pidellen niin tiukasti kiinni köysitikkaista että pelkäsi saavansa krampin käsiinsä. Päästyään turvallisesti alas veneeseen, hän istahti alas, ja eräs miehistä tönäisi veneen airolla irti Black Pearlin kyljestä. Veneen lipuessa kauemmas laivasta Charles huomasi Jackin komentosillalla; tämä seisoi siellä Gibbs ja Cotton vierellään, tähyillen merelle päin kaukoputken läpi. Omituinen tunne häivähti Charlesin rinnassa; hetken hän tunsi halua palata takaisin laivalle vain saadakseen vielä yhden kapteeni Sparrow'n vihjailevista hymyistä, vain hänelle tarkoitetun. Samassa hän nolostui omia ajatuksiaan, vilkaisi ympärilleen aivan kuin säikähtäen, että hänen ajatuksensa näkyisivät hänen kasvoiltaan. Anamaria katsoi häneen kasvoillaan halveksiva ilme.

***

"Hän lähti", Gibbs sanoi. Jack laski kaukoputken alas ja käänsi päätään sen verran, että näki loittonevan veneen.

"Niin näkyy", hän sanoi sitten, "En saanut hänestä mitään käyttökelpoista irti, paitsi että hän on kiintynyt sisareensa vähän liiankin omistushaluisesti. Outo tyyppi... pinnan alla kuohuu."

"Minä en luottaisi häneen hetkeäkään", Gibbs sanoi päätään pudistaen. Cotton ei sanonut mitään, tyytyi vain katsomaan molempiin.

"En minä luotakaan", Jack sanoi ja hänen katseensa pyyhki jälleen horisonttia kaukoputken linssin läpi, "Tosin en usko, että hänestä mitään vaaraakaan on. Kuvittelee olevansa enemmän kuin onkaan."

"Sinähän sen kai parhaiten tiedät".

"Ja… " Jack mutisi, "helppo saada hämmentymään pienellä silmäpelillä."

"Oh! Sinä olet parantumaton!"

Jack naurahti, mutta vakavoitui sitten.

"En jaksa uskoa, että yöllä näkemämme laiva oli vain harhautunut kurssista", hän sanoi, "Toivon todella, että se olisi vain sitä, mutta ajatus siitä, että laivat eksyvät reitiltään juuri silloin, kun minä olen täällä, ei miellytä minua. Haluan päästä lähtemään täältä niin pian kuin mahdollista."

Gibbs myönteli olevansa samaa mieltä. Cotton nyökytteli ilmaistakseen oman mielipiteensä. Hänen papukaijansa lennähti paikalle ja istahti hänen olkapäälleen.

"Lähdetään maihin", Jack sanoi, "Puutavara pitää hoitaa tänne ensimmäisenä, saadaan Ted ja Lonely Bear töihin ja Pearl lähtökuntoon."

***

Anna istui salongissa syventyneenä käsityöhönsä. Aamu oli ollut ikävän harmaa yöllisen sateen jälkeen, mutta päivän edetessä ilma oli alkanut kirkastua ja aurinko pilkisteli repaleisten pilvien lomasta ajoittain. Hän oli asettunut suurten ikkunoiden eteen saadakseen riittävästi valoa ja voidakseen nähdä paremmin kirjailemaansa tyynynpäälliseen tekemänsä pienen pienet pistot. Talo oli hiljainen ja hän nautti tunteesta, että hän oli aivan yksin. Työnsä lomassa hän välillä nosti katseensa ikkunaan, jäi ajatuksiinsa ja tuijotteli puutarhaan. Hänen isänsä oli lähtenyt jonnekin jo varhain aamulla ja hänen äitipuolensa ei ollut vielä näyttäytynyt lainkaan sinä aamuna, jättäen aamiaisen väliin. Charles-enokin oli häipynyt omille teilleen, joiden luonteesta Anna aavisti sen verran, ettei halunnut tietää niistä yhtään enempää. Hän pisti muutaman piston taas käsityöhönsä, katseli sitä, päätteli langan ja valitsi käsityökoristaan uuden värin, pujotti langan neulansilmään ja alkoi pistellä neulaa kankaaseen tasaiseen, rauhalliseen tahtiin. Kunpa voisikin viettää kaikki päivänsä näin, kaikessa rauhassa, vailla isän ja Charles-enon välillä väreilevää kylmyyttä, jota he eivät kai kuvitelleet hänen huomaavan. Sitä ei voinut olla huomaamatta, sillä kun molemmat olivat huoneessa ja isä pahalla tuulella, tuntui kuin koko huone olisi jäähtynyt monta astetta. Catherine-täti siinä kolmantena, välissä, sovittelemassa ja pehmentämässä kunnes isä hermostui ja purki kiukkunsa häneen. Luulivat kai, ettei hän tiennyt sitäkään. Tietenkin hän tiesi. Huoneen ovelta kuuluvat askeleet saivat hänet nostamaan katseensa. Hän kirkaisi kauhusta ennen kuin ehti kunnolla edes tajuta näkemäänsä.

"Anteeksi, neiti", sanoi vanhempi mies, jolla oli ystävälliset poskiparran kehystämät kasvot ja otti hatun päästään, "Meillä ei ollut tarkoitusta säikäyttää teitä".

Annan käsi oli kohonnut suulle ja hänen käsityönsä oli pudonnut lattialle hänen säikähtäessään viskattuaan sen sylistään. Kapteeni Sparrow asteli lähemmäs takin helmat heilahdellen ja poskipartainen mies, sekä toinen, jolla oli kirjava papukaija olkapäällään, jäivät oven suuhun. Kapteeni kumartui poimimaan Annan käsityön lattialta, ojensi sen sitten tytölle, joka otti sen vastaan typertyneenä, saamatta sanaakaan suustaan. Jack seisoi Annan edessä, lepuuttaen vasenta kättään miekan kahvalla.

"Etsimme isäänne", hän sanoi.

"En minä tiedä, missä hän on", Anna sanoi heikolla äänellä ja vilkuili vuoronperään kapteenia ja ovella seisovia miehiä. Papukaija verytteli siipiään ja hetken Anna pelkäsi sen lähtevän lentelemään pitkin huonetta ja pudottelevan ilmasta ties mitä heidän päälleen, mutta lintu asettui uudelleen aloilleen ja tyytyi kirkaisemaan jotain, mikä kuulosti Annan korvissa siltä kuin lintu olisi vaatinut nostamaan purjeet.

"Entä rouva? Tietääkö hän? Meidän pitäisi tosiaan saada puhua isänne kanssa." Jack tivasi. Anna nousi pystyyn ja yritti hivuttautua kapteenin ohi mahdollisimman kaukaa, yrittäen kuitenkin tehdä sen niin, ettei tämä huomaisi ja loukkaantuisi. Hänestä tuntui, ettei hän uskaltaisi kääntää selkäänsä miehelle ja kulki siksi melkein kyljittäin tämän ohi kunnes oli mielestään riittävän kaukana. Mies papukaijan kanssa katseli häntä tutkimattomin ilmein, mutta poskipartainen mies hymyili hymyä, joka rauhoitti Annan mieltä hieman. Niin ystävällisen näköinen mies ei voinut olla pahoissa aikeissa. Anna uskalsi hymyillä varovasti takaisin ja kohdisti sitten sanansa juuri tälle.

"Minä haen tädin", hän sanoi, "Olkaa hyvä ja odottakaa täällä."

"Odotamme kyllä, neiti", poskipartainen sanoi, "Oikein ystävällistä teiltä, neiti".

Anna kiiruhti huoneiden poikki ja melkein juoksi yläkertaan tätinsä makuuhuoneen ovelle. Hän pysähtyi koputtamaan varovasti, mutta ei malttanut odottaa vastausta, vaan kiskaisi oven auki ja tuiskahti sisään.

"Oh", Catherine vinkaisi. Hän istui kampauspöytänsä ääressä puolipukeissa ja Annan törmätessä ovesta, hän hätäisellä liikkeellä haroi aamutakkiaan kiinni.

"Voi ei, ei!" Anna huudahti, sillä hän oli ehtinyt nähdä tuoreet mustelmat tätinsä ylävartalossa. Hän syöksähti tämän luo ja heittäytyi lattialle tätinsä eteen, tarttuen tämän käsiin, "Onko hän lyönyt sinua taas?"

Catherine käänsi päänsä pois tyynin kasvoin ja nousi arvokkaasti seisomaan, Annan päästäessä otteensa hänen käsistään, jäädessään katsomaan hänen selkäänsä surullisin ilmein.

"Ei sillä ole väliä", Catherine sanoi ja kulki vaatekaapilleen, jonka ovesta roikkui puku, johon hän oli aikeissa pukeutua, "ei mitään merkitystä".

"Täti-rakas", Anna aloitti, mutta muisti sitten, miksi oli huoneeseen tullut ja nousi ylös lattialta, "Se kapteeni Sparrow on täällä, salongissa!"

"Täällä? Mitä hän haluaa?" Catherine otti puvun ja siirtyi sen kanssa sermin taakse, "Onko hän yksin?"

"Ei, hän ei ole yksin… Täti, sinun pitää mennä tapaamaan häntä, hän kysyy isää, enkä minä tiedä, missä isä on tai milloin hän tulee! Täti kiltti, mene sanomaan hänelle jotain", Anna kiirehti sermin luo, kurkisti sen takana pukeutuvaa tätiään ja väänteli anovasti käsiään, "Minä en halua enää mennä sinne takaisin niin kauan kuin hän on siellä. Hän… hän pelottaa minua. Minusta hän on inhottava! Sitä paitsi hän on likainen ja haisee!"

"Hyvä on, minä menen kyllä", Catherine rauhoitteli ja kurkottautui taputtamaan Annaa poskelle, "Auta minua vähän, ole ystävällinen".

Kymmenen minuutin kuluttua Catherine tunsi olevansa siinä kunnossa, että oli valmis kohtaamaan kapteenin. Hän oli ennen Annan paikalle säntäämistä ehtinyt jo laittaa hiuksensa ja ehostaa kasvojaan, ja pukeutui nyt pukuunsa, viimeistellen asunsa ohuella huivilla, joka peitti puvun avaraa kaula-aukkoa sen verran, ettei hänellä ollut pelkoa, että tuoreet mustelmat näkyisivät. Hänellä oli kosolti kokemusta, miten Eliahin lyöntien jäljet pystyi peittämään… eikä se ollut kovin vaikeatakaan, eihän Eliah koskaan lyönyt häntä kasvoihin edes hermostuessaan. Kai siitäkin sai olla kiitollinen, koska toistuvat mustelmat kasvoissa olisivat vaikeasti peitettävissä ja hyvin vaikeasti selitettävissä. Erityisesti Charlesin takia oli oltava varovainen… hän ei uskaltanut edes kuvitella, mitä Charles tekisi Eliahille, jos ymmärtäisi, ettei kaikki ollut kohdallaan edes sitä vähää, mitä ne päällepäin näyttivät olevan. Annasta ei niin ollut väliä, sillä Anna ei kertoisi mitään kenellekään.

Huolimatta siitä, että Anna oli sanonut, ettei halunnut tavata kapteenia enää, tämä lähti Catherinen perässä s alonkiin, seuraten varjon lailla aivan Catherinen kannoilla. Naisten saapuessa kapteeni ja Gibbs istuivat sohvalla, jossa Anna oli aiemmin käsitöineen istunut ja Cotton seisoi ikkunan ääressä. Gibbs nousi seisomaan, kun naiset ehtivät huoneeseen, Jack ei. Anna nyrpisti suutaan paheksuvasti, Catherinen säilyttäessä rauhallisuutensa ja pakottaessa kasvoilleen pienen, kohteliaan hymyn. Kaikki kolme miestä katsoivat häneen kasvoillaan hyväksyvä, ihaileva ilme. Catherine oli tottunut näkemään tuon ilmeen miesten kasvoilla eikä välittänyt siitä enää nykyään. Sillä ei ollut hänelle merkitystä; hän tiesi olevansa kaunis, mutta asia oli hänelle yhdentekevä. Enää hän ei kuvitellut, että voisi saavuttaa sillä jotain tai että sillä yleensä olisi mitään merkitystä hänen asemassaan.

"Kapteeni, miten voin auttaa?" hän kysyi ja kulki huoneen poikki noiden kolmen miehen luo. Jack katseli häntä nyt toisella tavoin kuin äsken, toisella tavoin kuin kaksi vanhempaa miestä. Catherinen mielestä hänen katseensa oli jo vähän liian julkea kun se kulki hänen vartaloaan pitkin jaloista aina hänen kasvoihinsa asti.

"Milloin miehenne tulee kotiin?" Jack kysyi sitten, "Minun täytyy tietää, milloin voimme alkaa lastata hänen tavaroitaan… haluaisin ryhtyä siihen hommaan niin pian kuin mahdollista. Mutta hän ei ole toimittanut vielä mitään muuta kuin ne tavarat, joita minä tarvitsen, lukuun ottamatta ruutia ja ammuksia, jotka hän lupasi minulle myös."

Catherine pudisti päätään pahoittelevasti.

"En osaa vastata kysymyksiinne", hän sanoi, "mieheni ei puhu näistä asioista minulle mitään, eikä minulle ole näin ollen minkäänlaista käsitystä asiasta."

"No entä veljenne sitten? Vai eikö hänkään tiedä mitään?"

"Pahoin pelkään, että näin on… Charles on lähtenyt ratsastamaan, mutta jos haluatte odottaa.. " Catherine yritti tyynnytellä, koska kapteeni vaikutti hänen mielestään jos ei vihaiselta niin ainakin hyvin tyytymättömältä. Jack nousi seisomaan ja katsoi edessään seisovaa naista arvioivasti.

"Mikäpä siinä", hän sanoi", "rouva varmaan pitää minulle seuraa?"

"Luonnollisestikin", Catherine vastasi ja hänen ällistyksekseen kapteeni painoi kämmenensä yhteen ja kumarsi hänelle kevyesti.

"Se on minulle suuri ilo", hän sanoi ja hymyili leveästi, kultaiset hampaat välkähtäen. Catherine ei päässyt selvyyteen, pilailiko mies hänen kanssaan, vai mitä hänen oli ajateltava tämän käytöksestä. Gibbs rykäisi.

"Meitä ei kai tarvita tässä nyt?" hän kysyi osoittaen itseään ja Cottonia, "Jos ei, niin palaamme Pearlille auttamaan lastauksessa."

"Tee se, ystäväni", Jack sanoi, "mutta älkää jättäkö minua maihin; jos saatte lastauksen valmiiksi ennen kuin minä tulen, jätä yksi vene odottamaan minua."

Gibbs lupasi tehdä kuten Jack pyysi. Hän tiesi, että Jack oli hermostunut ja epäluuloinen heidän edellisyönä näkemänsä laivan takia, eikä olisi missään tapauksessa halunnut jäädä yöksi maihin. Hän ei voinut syyttää Jackia siitä, koska olisi itsekin mieluusti ollut jo matkalla jonnekin tästä lahdenpoukamasta, johon Black Pearl oli ankkuroitu. Jos joku laiva keksisi tulla samaan lahteen, Black Pearlin olisi hyvin vaikea väistää sitä tilanteen niin vaatiessa. Hän tiesi myös, että Jack mieluummin väisti kuin ryhtyi tulitaisteluun siitäkin huolimatta, että Pearl oli hyvin raskaasti aseistettu, jopa ilman Parkins lupaamia ammuksia. Jack ei lähtisi merelle ilman, ettei hänellä ollut tarpeeksi ruutia ja kuulia upottamaan vaikka kokonaisen laivaston tarpeen vaatiessa.

Gibbs ja Cotton lähtivät, Gibbsin kumartaessa lähtiessään sekä Catherinelle että Annalle, joka oli jäänyt ovensuuhun tarkkailemaan tilannetta. Catherine kääntyi Jackin puoleen.

"Ehkä vähän virvokkeita puutarhassa, kapteeni?" hän kysyi tältä.

"Mikään ei voisi miellyttää minua enempää juuri nyt", Jack vastasi.