tiistai 4. maaliskuuta 2014

ISLA DE MUERTA - Luku 4



                      Yö oli pitkä kuin ikuisuus, kuin se olisi päättänyt olla vaihtumatta enää koskaan aamuksi. Minuutit matelivat pimeydessä, toinen toisensa jälkeen, heidän molempien valvoessa väsymyksestään huolimatta, tuijottaen mitään näkemättä pimeyteen. Yksikään kuunsäde ei valaissut luolaa, minkä Jack toivoi johtuvan siitä, että ulkona oli pilvistä, eikä siitä, että tähän nimenomaiseen käytävään valoa ei tulisi edes keskellä kirkkainta päivää, vaan heidät olisi tuomittu istumaan tässä pimeydessä kunnes nääntyisivät nälkään. Muutaman kerran he kuuluvat ääniä jostain, kuin huutoa tai kirouksia, ja nuo äänet saivat heidät pidättämään hengitystään, odottamaan ja taas odottamaan.
                      Lopulta aamu tuli. Jack tunsi sen ensin itsessään: määrittelemättömän tietoisuuden siitä, että niin pitkä kuin yö oli ollutkin, pian olisi aamu. Tai ehkä se ei ollut niinkään tietoisuus kuin toive, halua uskoa siihen, että yötä ei voisi kestää loputtomiin. Toive siitä, että aamu toisi mukanaan valonpilkahduksen.
                      ”Oi, katso”, Virginia sanoi kuiskaten ja nosti kätensä. Todellakin, he näkivät hänen kätensä, erottivat sen vaaleana läiskänä pimeydessä, näkivät hänen liikuttavan sitä. He katsoivat toisiinsa ja erottivat toistensa kasvot hetki hetkeltä paremmin. ”On aamu, Jack!”
                      Jack nousi istumaan hitaasti, aivan kuin empien nousta ylös ja lähteä kohti tuntematonta, tietäessään, että tässä he ainakin olisivat turvassa. Pimeys oli todella väistymässä, muuttumassa hämäräksi ja sen jälkeen se muuttuisi päivänvaloksi. Hän kohotti katseensa ylöspäin ja näki luolan katossa siellä täällä rapautumia, joista alkava päivä yritti tunkeutua sisälle. Jack katso Virginiaan, jonka hän erotti hetki hetkeltä yhä paremmin, ja nauroi.
                      Meni vielä kaksi tuntia ennen kuin he pääsivät ulos luolasta, kaksi pitkää tuntia, jotka he hiipivät hämärissä luolissa, kompastellen, kahlaten vedessä välillä kainaloitaan myöten, liukastellen, väsyneinä, nälissään, peläten joka hetki törmäävänsä Sparkiin, joka ei ehkä ollutkaan kuollut myrkkyyn, tai Angeliin, jolla niin ikään oli mahdollisuus selvitä hengissä ilman vasenta kättäkin. Jack ja Virginia olivat kuitenkin kahden loputtomalta tuntuvissa luolissa ja kun he viimein löysivät takaisin veneelle, he eivät olleet kuulleet äännähdystäkään, mikä olisi saanut heidät epäilemään, että luolissa olisi ollut heidän lisäkseen ketään kuita. Veneen näkeminen sai Virginian hengähtämään kovaäänisesti. Jack nosti sormen huulilleen ja pudisti päätään. Virginia vaikeni ja hetken he katselivat neuvottomina toisiaan ja ympärilleen. Kaikki näytti olevan ennallaan; vene siinä, mihin he olivat sen edellispäivänä jättäneet, airot paikoillaan. Ei ylimääräisiä ääniä, ei heidän lisäkseen ketään missään. Jack yritti saada hengityksensä tasaantumaan.
                      ”Haluatko…” hän kuiskasi, kostutti kuivia huuliaan ja jatkoi; ”haluatko käydä luolassa tarkistamassa…”
                      ”Hyvä luoja, en!” Virginia voihkaisi äänessään kauhua. Hän teki kädellään torjuvan eleen ja olisi perääntynyt Jackin luota, mikäli tämä ei olisi tarttunut kiinni hänen takkinsa hihasta, joka oli kuivuneen veren tahrima.
                      ”Francis voi olla vielä…” Jack yritti, lähinnä vaimentaakseen omatuntonsa, joka itsepintaisesti vakuutti hänelle, että heidän pitäisi käydä katsomassa tilannetta, vaikka se olikin vaarallista. Jos Virginia tekisi asiasta päätöksen, hän voisi komentaa omatuntonsa hiljaiseksi ja pestä omat kätensä asiasta.
                      ”Ei, ei”, Virginia vaikeroi ravistellen päätään puolelta toiselle uudestaan ja uudestaan, kunnes Jack tarttui siihen kaksin käsin.
                      ”Lopeta tuo.”
                      ”Francis on kuollut”, Virginia sanoi, ”Sparky tappoi hänet, enkä minä halua takaisin tuonne”, hänen silmänsä pälyilivät käytävään aivan kuin hän ei uskaltaisi kunnolla edes katsoa sinne päin. ”Ennemmin kuolen kuin menen sinne uudelleen.”
                      ”Hyvä on”, Jack tönäisi häntä saadakseen hänet liikahtamaan veneeseen päin, ”jätetään sinne kaikki, mitä siellä oli ja mitä meiltä sinne jää. Veneeseen.”
                      Virginia kompasteli venettä kohti jalat täristen. Hän ei ollut huomannut, milloin vapina oli alkanut, mutta mitä lähemmäs venettä hän pääsi, sen pahemmaksi se kävi. Hänen jäsenensä vapisivat ja hänen hampaansa löivät loukkua niin, että kun hän viimeisillä voimillaan sai jalkansa veneen laidan yli, hän lysähti sen pohjalle voimattomana ja tutisevana. Hän jäi makaamaan niille sijoilleen holtittomasti vapisevana myttynä ja antoi henkensä Jackin käsiin tietäen, ettei hän jaksaisi enää tuumaakaan mihinkään päin, eikä saisi aikaiseksi enää yhtään järjellistä ajatusta. Jack saisi hoitaa kaiken, kunnes he olisivat jälleen Tortugalla. Sitä paitsi hän oli sen Jackille velkaa, vähintään sen. Taivas, että hän oli ollut typerä.
                      Vene liikkui, mutta Virginia ei jaksanut kohottaa päätään nähdäkseen, olivatko he todella lähdössä. oliko Jack airoissa ja lipuiko vene hiljalleen kauemmas kirotusta luolasta. Hän kuuli airojen tasaisen loiskeen ja lähetti äänettömän rukouksen jonnekin. Hän olisi rukoillut ääneen, mutta se olisi vaatinut liikaa ponnisteluja, eikä hänellä sillä hetkellä ollut riittävästi voimia edes aukaistakseen suunsa.
                      Jack muisti edelliskerran, kun hän oli poistunut tästä luolasta, sen kauhun ja pettymyksen, jota hän oli tuntenut huomatessaan, että Black Pearl oli ollut poissa. Hetken ajan hän muisti tuon kaiken niin elävästi mielessään, että soudettuaan heidät lähemmäksi luolan suuta hän sulki silmänsä kuin päästäkseen näkemästä suojaista lahtea ja sitä autiutta, mikä siellä vallitsisi, jos Virgin olisikin lähtenyt. Hän avasi silmänsä ja näki Virginin siellä, missä sen piti ollakin. Huojennus kulki hänen lävitseen ja hän unohti varovaisuuden, alkoi soutaa kohti laivaa niin nopeasti kuin kykeni. Virginia nosti päätään, hitaasti, kuin se olisi ollut lyijyä ja liian raskas kannatella.
                      ”Onko se siellä?” hän kysyi käheällä äänellä, paljasten, että myös hän oli pelännyt, että heidät oli jätetty saarelle ja Virgin olisi purjehtinut pois.
                      ”Jep.”
                      Virginia antoi päänsä vaipua takaisin veneeseen, sulki silmänsä, eikä avannut niitä ennen kuin tunsi veneen tömähtävän Virginin kylkeen.
                      Jack kiipesi ensimmäisenä Virginin kannelle, jäsenet väsymyksestä raskaina ja tuntien, että jos häneltä vaadittaisiin vielä jotain enemmän kuin hän viimeisen vuorokauden aikana oli tehnyt, hän ei luultavasti yksinkertaisesti pystyisi sen enempään. Ehkä, jos olisi pakko, mutta hän toivoi koko sydämestään edes hetken lepoa. Hänen polvensa notkahtivat, kun hän sai jalkansa partaan yli ja tunsi Virginin kannen jalkojensa alla, ja hänen oli pakko ottaa tukea Harbertista, joka vaistomaisesti ojensi kätensä häntä auttaakseen.
                      ”Mitä… missä?” de Montauban kiirehti veljensä vierelle. Jack huohotti ponnistuksesta soudettuaan heidät saarelta laivalle niin nopeasti kuin se suinkin oli ollut mahdollista ja pystyi nyt vain viittomaan alas veneeseen.
                      ”Virginia…” hän läähätti, nielaisi ja katsoi ympärilleen huomaten, että koko miehistö oli kerääntynyt hänen ympärilleen, Sparkin kahdeksan miestä mukaan lukien. ”Auttakaa… auttakaa hänet laivaan.”
                      ”Missä on kapteeni Drake?”
                      ”Missä on Sparky? Angel?”
                      ”Mitä on tapahtunut?”
                      ”Missä…?”
                      Jack ei jaksanut vastata, eikä hän myöskään tuntenut, että hänen olisi pitänytkään vastata. Vastatkoon Virginia. Tämä kirottu reissu ei ollut hänen vastuullaan, ei vähimmässäkään määrin, joten vastatkoon Virginia aikaansaannoksistaan. Hän liikahti, työnsi miehet edeltään ja sanomatta sanaakaan kenellekään pujotteli näiden välistä ja painui suoraan Virginian hyttiin.
                      ”Ei helvetti”, hän voihkaisi, lysähti istumaan lähimmälle tuolille ja painoi päänsä polviinsa. Hengissä, elossa, yhtenä kappaleena… Hän oli ollut jo vähällä lakata uskomasta onneensa, mutta se ei sittenkään ollut pettänyt häntä, ei tälläkään kertaa. Hän todella oli onnen lempilapsi, hän oli kapteeni Jack Sparrow ja luikerteli ehjänä tilanteesta kuin tilanteesta. Niin se vain oli, toisilla oli onnea, toisilla ei. Sparkyn onni oli loppunut, hänen ei. Eikä vielä Virginiankaan,  ihme kyllä. Jack kohotti päänsä, eikä voinut hillitä virnistystään. Onnekas naikkonen, kyllä vain.
                      Jack huokasi syvään ja nojautui vasten tuolin selkänojaa. Hän halusi kunnon kulauksen rommia, mutta viivytteli vielä nousemista, ajatellen, että todennäköisesti joku kohta tulisi hyttiin ja hän voisi pyytää lasillista sen sijaan, että hänen pitäisi nousta. Hän totisesti oli ansainnut vähän palvelua tuotuaan Virginian hengissä takaisin laivalle ja vastineeksi siitä hän haluaisi… ei, vaan vaatisi toisenlaista kohtelua kuin oli saanut matkalla tänne, kirotulle saarelle. Jep, ei enempää eikä vähempää kuin kuninkaallisen kohtelun. Ensin rommi, sitten jotain kuivaa ylle. Jack vilkaisi itseään, tarttui takkinsa helmaan ja haistoi sitä. Hyi hitto, mikä löyhkä hänen kahlattuaan luolan seisovissa vesissä, joihin oli pudonnut ties mitä, mädäntynyt ja muuttanut veden saastaiseksi liejuksi, jonka peitossa hän nyt oli. Tarkemmin ajatellen hän halusi kuivat vaatteet nyt heti, rommikin voisi odottaa.
                      Hän nousi seisomaan aikeenaan riisua takkinsa, kun hytin ovi aukeni ja Virginia tuli sisään de Montaubanin veljesten seuraamana. Hän käveli hiukan horjuen, mutta kuitenkin omin jaloin, ottaen tukea ovenpielestä sisään astuessaan. Hän näytti siltä kuin olisi läpikäynyt helvetin, kuraisena ja verisenä, mutta samalla hänen kalvenneilla kasvoillaan oli rauhallinen ja päättäväinen ilme. Jack hämmästyi. Hän ei ollut voinut kuvitella Virginian tokenevan näin pian, mutta se, että tämä kuitenkin oli niin tehnyt ja näytti nyt siltä, että oli kaikesta huolimatta jälleen valmis mihin vain, sai hänet voihkaisemaan hiljaa mielessään. Hän aavisteli pahinta ja olikin oikeassa.
                      ”Jack”, Virginia sanoi seisahtuen de Montaubanin veljekset takanaan kuin nämä olisivat hänen henkivartijoitaan, ”päätimme juuri, että menemme takaisin tuonne… tuonne luolaan.”
                      ”Olkaa hyvät vain”, Jack totesi hymyillen maireasti.
                      ”Sinä myös”, Virginia tähdensi. Jack pudisti päätään.
                      ”Unohda se”, hän sanoi ja ravisti takin yltään, puisteli sitä ja asetti sen sitten huolellisesti tuolin selkämykselle. Samassa hän huomasi pöydällä vadillisen hedelmiä, otti käsiinsä ensimmäisen niihin osuneen omenan ja upotti hampaansa siihen ahneesta. Taivaallista. ”Minä en todellakaan tule.”
                      ”Francis saattaa olla elossa”, de Montauban sanoi. Jack kohautti harteitaan, nakersi omenaa.
                      ”Emme voi jättää häntä tuonne”, Harbert sanoi.
                      ”No, te ette sitten jätä vanhaa kunnon Francisia sinne”, Jack totesi, valitsi toisen omenan ja siirtyi sitä pureskellen kuin ohimennen kaapille, jossa Virginia säilytti juomiaan. Kukaan ei estellyt häntä, kun hän avasi kaapin ja kolusi sitä niin kauan että löysi etsimänsä. Hän avasi pullon, otti pitkän nautinnollisen kulauksen ja kääntyi sitten toisiin päin avattu pullo kädessään. ”Mitä?”
                      Kaikki kolme katsoivat häneen kuin odottaen häneltä jotain. Virginian silmissä oli pyyntö ja de Montaubanin veljesten katseessa jotain hieman enemmän, ehkä vaatimus, mutta ainakin korkeita odotuksia hänen suhteensa. Jackilla ei ollut pienintäkään aikomusta täyttää noita odotuksia, hän oli saanut tarpeekseen tästä aarreretkestä ja hänen puolestaan Virginia sai pestä omien sotkujensa jälkipyykin ihan ilman häntä.
                      ”Me tarvitsemme sinua”, Harbert sanoi.
                      ”Ehei, ette todellakaan tarvitse”, Jack sanoi, ravisti päätään niin että hänen hiuksensa helähtivät ja otti uuden huikan, haukaten sitten omenastaan. ”Minun mittani tuli täyteen nyt.” hän osoitti Virginiaa pullolla. ”Sinä liittouduit yhteen Sparkyn kanssa ja raahasit minut tänne pistoolilla uhaten. Ja sitten sinä”, hän osoitti Harbertia, ”suljit minut ruumaan. Sanokaa minulle yksikin hyvä syy, miksi minä auttaisin teitä?”
                      Jack katsoi Virginiaan, joka ei kestänyt hänen silmiensä syyttävää katsetta, vaan antoi päänsä painua. Virginia ei varsinaisesti katunut omaa hölmöyttään, mutta häpesi sitä, että oli lähtenyt tähän järjettömyyteen ja vaarantanut sillä oman kapteeninsa, luultavasti tavalla,  joka oli maksanut tämän hengen. Vaikka hän ei voinut enää hyvittää tekoaan, hän oli kuitenkin sen velkaa niin kapteenilleen kuin miehistölleen, että kävisi varmistamassa, oliko vielä jotain tehtävissä. Ja aarre, sekin oli yhä luolassa. He eivät voisi lähteä saarelta vain tyhjin käsin, menettäneenä kapteeninsa.
                      ”Sinä tunnet tien sinne luolaan”, de Montauban sanoi.
                      ”Niin tietää Virginiakin”, Jack sanoi maistaen jälleen pullon suusta.
                      ”Virginia ei tule mukaan”, Harbert vastasi. Jack oli vähällä pärskäyttää rommin suustaan lattialle.
                      ”Ja minunko pitäisi panna henkeni alttiiksi vielä kerran, vaikka rouva aikoo jäädä laivalle?” hän kysyi kiukkuisesti.
                      ”Niin”, de Montauban sanoi rauhallisesti.
                      ”Älä unta näe”, Jack totesi. De Montauban astui Virginian takaa tämän eteen.
                      ”Me emme   pyydä sinua, Jack”, hän sanoi, ”vaan rukoilemme, jos emme saa sinua muuten mukaamme.”
                      ”Ei”, Jack sanoi heltymättä, sulki pullon ja tuli pois kaapilta pullo kädessään. Hän pysähtyi aivan de Montaubanin eteen. ”Sinä voit tietysti kahlita minut vaikka veljesi ranteeseen ja kiskoa minut saarelle mukanasi, mutta vapaaehtoisesti minä en sinne lähde.”
                      ”Turhaan sinä minulle kaunaa kannat”, de Montauban sanoi. Jack tuhahti, työnsi hänet syrjään ja marssi hänen ohitseen suoraa päätä ulos kannelle. De Montauban ja Harbert seurasivat häntä melkein puolijuoksua. ”Jack…?”
                      Jack pysähtyi partaan ääreen ja nojasi sitä vasten toisella kädellään, toisessa kädessään pullo. Hän viskasi omenankaran kohti saarta, joka tuntui katselevan yhä häntä, eikä tuo katse todellakaan ollut ystävällinen.
                      ”Minä en mene tuonne”, hän sanoi painokkaasti. ”Purjehdin mielihyvin Virginin pois täältä, aarrelastissa tai ilman, mutta en suostu enää astumaan jalallanikaan tuolle saarelle.”
                      De Montauban kiersi käsivartensa varovasti Jackin hartioiden ympäri ja sai Jackin vilkaisemaan häneen kummastuneena.
                      ”Kyllä, me haluamme edelleen sen aarteen”, hän sanoi hänen velipuolensa säestäessä hänen sanojaan hymähtämällä myöntävästi sopivissa kohdin, ”mutta vielä enemmän me haluamme Francisin tuolta mukaamme elävänä tai kuolleena… Meitä lähtee seitsemän miestä ja tarvitsemme sinut oppaaksemme.”
                      ”Ei.”
                      De Montauban alensi äänensä kuiskaukseksi, vaikka ketään ei ollut Harbertia lukuunottamatta kuulemassa.
                      ”Mitä sinä haluat, Jack?” hän kysyi. ”Virginin?”
                      Jack oli entistäkin kummastuneempi ja arveli ensin kuulleensa väärin. Hän vilkaisi Virginian hyttiin päin, huomasi yhden tämän miehistä seisovan sen ovella kuin vartiossa ja ymmärtävä hymy nousi hänen huulilleen.
                      ”Ahaa”, hän sanoi venytellen sanaa tietävästi, ”teillä on ollut aikaa ajatella asioita sillä välin, kun rouva on ollut poissa, vai mitä?”
                      De Montauban nyökkäsi vakavana, näyttäen siltä, että ajatus kapinasta ei ollut mieluinen, mutta että hän ei ollut muutakaan keksinyt.
                      ”Virginia on tehnyt liian monta väärää päätöstä”, Harbert sanoi vastaten veljensä puolesta, ”ja me äänestimme hänen syrjäyttämisestään viime yönä odotellessamme.”
                      ”Virginia varmasti rakastaa ajatusta, että viette hänen asemansa”, Jack totesi.
                      ”Hän ei tiedä sitä vielä”, Harbert sanoi.
                      ”Vai niin”, Jack sanoi ja työnsi de Montaubanin käden pois. Vaikka hänellä oli tapana suorastaan hyppiä ihmisten silmille fyysisestikin, hän ei suuremmin pitänyt siitä, että häneen koskettiin. ”Ja mitä ajattelitte tehdä hänelle? Jättää tänne?”
                      ”Ei sentään”, de Montauban sanoi, ”viemme hänet Port-au-Princeen, tai minne hän nyt haluaakin.”
                      ”Kohtuullista”, Jack sanoi.
                      ”Emme me mitään raakalaisia ole”, de Montauban sanoi moittivasti ja sai Jackin hörähtämään nauruun, koska kukaan heistä ei ollut varsinaisesti mikään herrasmieskään.
                      ”Entä kenestä piti tulla Virginin uusi kapteeni?” hän sitten kysyi, vaikka oikeastaan tiesikin vastauksen. ”Tai ehkä minun pitääkin kysyä; kenestä tulee Virginin kapteeni jos Francis ei tule takaisin tuolta hengissä?”
                      ”En minä tiedä”, de Montauban vastasi hiukan jurosti. Jack tiesi, että hän tai hänen veljensä olisivat varteenotettavia vaihtoehtoja heidän purjehdustaitonsa vuoksi, mutta muuten heillä kummallakaan ei ollut juurikaan niitä ominaisuuksia, jotka tekivät kapteenista hyvän kapteenin. Molemmat mieluummin tottelivat kuin käskivät, tosin tätä käsitystä ei tukenut se, että veljekset näyttivät olevan tämän kapinan toimeenpanevana voimana.
                      ”Sinusta?” Jack kysyi. De Montauban pudisti innottomasti päätään.
                      ”Minähän tarjosin juuri sitä sinulle”, hän sanoi, ”maksuksi siitä, että opastat meidät siihen luolaan, missä aarre on.”
                      Jack oli miettivinään, vaikka asiassa ei ollut mitään miettimistä. Mitä ihmettä hän Virginilla tekisi? Hän ei ollut koskaan halunnut mitään muuta kuin Black Pearlin, joka odotti häntä Tortugalla, siinä kaikki, mitä hän halusi tai tarvitsi. Elää Black Pearlilla, kuolla Black Pearlilla. Hän unohtui tuijottamaan saarta sitä kuitenkaan näkemättä niin pitkään, että de Montauban rykäisi herättääkseen hänet ajatuksistaan.
                      ”Tehdään sopimus”, Jack sanoi palaten takaisin todellisuuteen. Vaikka hän ei halunnutkaan Virginin kapteeniksi, hän halusi olla hyvissä väleissä sen kapteenin kanssa, oli tämä kuka tahansa. Loppujen lopuksi, vielä yksi matka saarelle seitsemän miehen kanssa, se ei kuulostanut kovin pahalta. ”Minä vien teidät luolaan ja sen jälkeen sinä olet minulle palveluksen velkaa. Mitä sanot?”
                      ”Minkä palveluksen?” de Montauban kysyi hänen veljensä kurkotellessaan kaulaansa kuullakseen paremmin.
                      ”En tiedä vielä”, Jack sanoi. ”Palveluksen. Odotan sinun olevan valmis tekemään sen sitten, kun on sen aika.”
                      De Montauban katsoi häneen hetken, tutkien päästä jalkoihin hänen kuraista ja lähinnä raadolta haisevaa olemustaan kuin miettien pyysikö hän mahdottomia.
                      ”Minä jään palveluksen velkaa”, hän sanoi sitten. Jackilla oli maineensa, joka ei missään tapauksessa ainakaan imarrellut tämän rehellisyyttä, mutta toisaalta, hänellä ei ollut henkilökohtaisesti mitään syytä epäillä, että Jack tulisi pyytämään häneltä mahdottomia. Jack ojensi kätensä ja hän tarttui siihen, Jackin puristaessa lujaa.
                      ”Sovittu”, Jack sanoi virnistäen.
                      ”Meidän pitää lähteä välittömästi”, Harbert huomautti ja alkoi viittilöidä miehille, jotka olivat odotelleet kauempana, ilmeisesti vain sitä, että Jack saataisiin suostumaan. Jonkinlainen närkästys häivähti Jackin mielessä, mutta hän antoi mennä sen menojaan. Mitä sitten, vaikka de Montauban ja Harbert olivatkin laskeneet hänen apunsa varaan, se kai oli vain inhimillistä. Sitä paitsi, hänhän oli suostunut.
                      ”Niin kai”, hän sanoi huokaisten, nosti kätensä ja hieroi otsaansa kulmakarvojen välistä. ”Olen kuolemanväsynyt,  mutta nukkuminen saa kai odottaa vielä. Haen vain…”
                      Hälytyshuuto keskeytti hänen lauseensa.
                      ”Laiva! Sumusta tulee laiva!”
                      ”Ei voi olla…” Jack henkäisi ja syöksyi kaikkien muiden tavoin Virginin toiselle laidalle, viskaten rommipullon kourastaan kannelle, missä se vieri jonnekin näkymättömiin. Hän ei voinut uskoa korviaan, mutta hänen oli pakko uskoa silmiään, kun sumusta esiin puskeva hahmo sai muodon ja tunnistettavat piirteet. Jack kirosi ääneen, pitkään ja hartaasti. Jack, sinä typerys, hän moitti itseään ja hillitsi vain vaivoin halunsa lyödä päänsä vasten laivan parrasta, takoa kunnes olisi menettänyt tajuntansa. Hän ei sittenkään ollut ainoa, joka osasi Isla de Muertalle nyt, kun Barbossa oli kuollut. Miten hän oli tuudittautunut siihen uskoon, että hän oli ainoa, joka pystyi purjehtimaan salmen läpi, joka oli muuttunut laivojen hautausmaaksi? Ehkä hän ei ollut halunnut myöntää, että oli olemassa joku muukin hänen lisäkseen, koska sitten hän ei olisi ollut muka niin ainutlaatuinen kykyineen ja tietoineen? Tai sitten hän oli vain sokea ja typerä, mitä tuli mieheen, joka oli hänen veroisensa. Ei hänen ystävänsä, eikä vihollisensa, vaan vastustajansa.
                      Se oli totta. Laiva, joka lipui esiin sumusta melkein majesteettisen ylväästi, oli Jackille tuttu, koska hän itse oli purjehtinut sen kerran saman salmen lävitse, josta se oli nyt selvinnyt ehjänä, luultavasti naarmutta,  vaikka sen ruorissa oli joku muu. Miksei olisi selvinnyt? Laiva oli vankkaa tekoa ja sitä navigoi mies, joka tiesi täsmälleen, mitä teki.
                      ”Kuka hemmetti?” de Montauban kysyi tajuamatta näkemäänsä. Virginia oli ilmoittanut Jackin olevan välttämätön tälle tarumaiselle saarelle pääsemiseksi, koska kukaan muu ei tiennyt sen täsmällistä sijaintia – mutta kuka siinä tapauksessa oli nyt tulossa aluksella, joka näytti kuin työntävän sumua tieltään ja etenevän määrätietoisesti kohti Virginia? Jackilta pääsi uusi kirousten ryöppy ja samassa de Montauban tajusi, mitä he katselivat. Vieras alus oli tullut kokonaan esiin sumusta ja he erottivat sen mastossa lipun, joka roikkui pitkin mastoa kosteudesta niin painavana, että pieni  tuulenvire ei jaksanut heilauttaa sitä auki, mutta josta ei siitä huolimatta voinut erehtyä.
                      ”Taivas”, Harbert sanoi silmät selällään, ”mistä tuo tuli? Mikä se oikein on?”
                      ”Lukekaa rukouksenne, pojat”, Jack sanoi, tuntien kerrankin itsensä täysin neuvottomaksi, ”se on hms Dauntless. Saamme kyydin Port Royaliin ja pääsemme keinumaan Gallow’s Pointiin.”
                      ”Mitä?” de Montauban äännähti, haluamatta uskoa Jackia, vaikka tunsi sotalaivan silloin kun sellaisen näki. Hän kääntyi veljensä puoleen kuin hakien tästä apua, jota tälläkään ei ollut antaa, tämän pystymättä muuhun kuin vastaamaan hänen katseeseensa samanlainen epävarma katse silmissään.
                      ”Meidän täytyy taistella!” Harbert hätäili. ”Minä ainakaan en suostu vain antautumaan.”
                      ”Taistella? Tuota vastaan?” hänen veljensä ääni kohosi huudoksi jo siksi, että hänen oli pakko huutaa saadakseen kuuluviin, kun pakokauhu Virginin miehistön keskuudessa alkoi nousta ja miehet olivat alkaneet karjua kuka mitäkin.
                      ”Taistella?” joku toisti de Montaubanin sanat ja ne levisivät nopeasti suusta suuhun niin että kysymys muuttui käskyksi. ”Taistella! Meidän täytyy taistella!”
                      ”Asemiin!” Harbert huusi ottaen johdon veljeltään, jolle oli sen tähän asti ilomielin suonut kaikessa muussa. ”Kanuunat esiin! Joka mies paikalleen! Valmiina taisteluun!” hän kääntyi Jackiin päin riemukas kiihko kasvoillaan. ”Taistellaan, Jack, henkemme puolesta!”
                      Voi luoja, Jack parahti äänettömästi. Hän ei missään tapauksessa halunnut ryhtyä taisteluun, koska se olisi ollut silkka itsemurha, puhumattakaan siitä, että Dauntlessilla oli mies, jonka kanssa hän ei halunnut joutua silmäkkäin, ei varsinkaan miekka kädessään, koska uskoi mieluummin työntävänsä miekan omaan kurkkuunsa kuin kohottavansa sen tuota miestä vastaan. Hän ei pystyisi siihen, ei pystyisi kohtaaman miestä tässä, eikä näin.
                      ”Saakeli soikoon”, hän vinkaisi, ”minulla ei ole asetta… en voi…”
                      ”Tulta!” Harbert karjui, kuulematta sanaakaan Jackin vastalauseista, unohtaneena tämän läsnäolon kokonaan. Ennenkokematon kiihko oli vallannut hänet ja kiersi polttavana hänen suonissaan, estäen häntä kuulemasta tai näkemästä selkeästi, ymmärtämättä mitään muuta kuin alkukantaisen oivalluksen siitä, että hänen oli tapettava tai tultava tapetuksi. Hän näki kanuunankuulien molskahtavan mereen, yhdenkään osumatta kohteeseen, eikä hän ehtinyt pysähtyä syyttelemään itseään siitä, että oli antanut ampumiskäskyn liian aikaisin. ”Uudelleen! Ladatkaa kanuunat ja ampukaa uudelleen! Upotetaan se!”
                      Takki, Jackin mieleen välähti täysin järjenvastaisesti, jätin takkini Virginian hyttiin. Takin saaminen tuntui äkkiä tärkeimmältä asialta juuri siinä tilanteessa ja hän pyörähti ympäri kannoillaan, töytäili kannella sekasortoisesti sinne tänne säntäilevien miesten lomasta kohti Virginian hyttiä, jonka ovea ei enää kukaan vartioinut ja työnsi ovea voimakkaasti. Se ei hievahtanutkaan. Jack löi kämmenellään oveen.
                      ”Virginia!” hän huusi. ”Päästä minut sisään!”
                      Hän ei saanut minkäänlaista vastausta sisäpuolelta, eikä kukaan tullut edes avaamaan ovea, jonka pystyi lukitsemaan vain sisäpuolelta. Jack ei voinut ymmärtää, miksi Virginia oli lukinnut itsensä sisään, joten hän löi ovea nyrkillään, hän potkaisi sitä ja huusi Virginiaa. Hän kuuli kovan jyrähdyksen Dauntlessin laukaistua kanuunansa ja tajusi samassa, että heidän mahdollisuutensa puolustautua loppuivat sillä sekunnilla. Dauntlessin tykkien kantama oli paljon pitempi kuin Virginin.
                      Se oli kuin maailmanloppu. Jack kuuli koko laivan huutavan tuskasta, kun ammukset osuivat siihen, repivät sen rungon hajalle, iskeytyivät sen kylkiin, mastoihin, rakenteisiin, silpoivat sen kappaleiksi. Ilma oli äkkiä täynnä savua, puunsälöjä, huutoa, itkua, kirouksia, ääniä, jotka olivat niin epäinhimillisiä, ettei Jack voinut tulkita niitä muuksi kuin Virginin kuolonhuudoksi. Hän menetti jalansijansa tuntiessaan jonkun suhahtavan ohitseen, paiskautui vasten seinää selkä edellä niin rajusti, että tunsi nousevansa ilmaan ja jysähdyksen tyhjentäessä hänen keuhkonsa kokonaan. Maailma tanssi hänen silmissään hänen pudotessaan alas ja jysähtäessään kannelle, tuskasta henkeään haukkoen. Hän olisi noudattanut omaa kehotustaan rukoilla, jos olisi muistanut yhdenkin rukouksen.
                      ”Voi luoja”, hän voihki, ”voi hitto…”
                      Jotain jysähti melkein hänen syliinsä, pompahti iloisesti kerran ja toisenkin ilmalentonsa jälkeen ja vieri sitten muutaman metrin päähän hänestä. Se oli Harbert tai tarkemmin sanottuna hänen päänsä, tuijottaen Jackia niin ällistyneen näköisenä, ettei osannut hetkeen muuta kuin tuijottaa takaisin. Pelkkä pää, niin eloisan näköisenä kuin ei olisi tajunnut vielä olevansa ilman alaruumista ja ihmetellen omituista asentoaan.
                      ”Uh”, Jack sanoi päälle, ”nyt sattui pahasti, kaveri.”
                      Hän arveli olevansa sekoamassa lopullisesti, mutta ei jaksanut pelästyä sitä juuri nyt. Sehän oli joka tapauksessa ollut jo vuosia vain ajan kysymys, joten sama kai se, milloin se sitten tapahtui jos oli tapahtuakseen. Samassa hän muisti kuitenkin takkinsa ja päätti, että sekoaminen sai vielä odottaa; hän halusi takkinsa, sillä jos hänen kohtalonsa tosiaan oli päätyä hirteen ennen neljättäkymmenettä syntymäpäiväänsä, ei hän tekisi sitä ilman takkiaan. Hän kompuroi pystyyn nousten ensin nelinkontin ja hivuttautuen siitä seisomaan ottaen seinästä tukea. Ilmassa ei lennellyt enää mitään, mitta se oli sakea pölystä ja täynnä huutoa. Dauntless olisi kohta saavuttanut Virginin, jonka miehistö valmistautui taistelemaan hengestään nyt mies miestä vastaan. Jack ei halunnut muuta kuin takkinsa ja pois tältä laivalta, vaikka ei tiennytkään, minne olisi voinut mennä. Tämä ei kuitenkaan ollut hänen taistelunsa, hän ei ollut tällä laivalla vapaaehtoisesti, eikä hän halunnut tulla sekoitetuksi tähän.
                      Virginian hytissä ei enää ollutkaan ovea. Kanuunankuula oli lentänyt aivan hänen ohitseen, repinyt mennessään oven karmin niin, että ovi oli yksinkertaisesti pudonnut alas. Jack pisti päänsä sisään, huuteli Virginiaa, turhaan. Hytti oli kaaoksen vallassa, kuulan jatkettua matkaansa suoraan vastapäisestä seinästä ulos, tehden siistin reiän mennessään, mutta puunsäleiden levittyä kaikkialle. Jack astui sisään, näki takkinsa siinä, mihin oli sen jättänyt ja liikahti sitä kohti, kun hän viimein näki myös Virginian, joka makasi lattialle pitkin pituuttaan.
                      ”Voi paskat”, Jack voihkaisi. Virginia oli tajuton, mutta hänen ruumiinsa ei näyttänyt välittävän siitä, vaan veri suorastaan suihkusi hänen reidessään olevasta haavasta. ”Voi saamari.”
                      Jack ei voinut vain jättää häntä lojumaan aloilleen tekemättä mitään, ei kertakaikkiaan pystynyt siihen. Hän vakuutti itselleen, ettei hänellä ollut mitään velvollisuuksia auttaa naista, jonka ansiosta hän oli täällä, eikä Black Pearlilla, mutta siitä huolimatta hän polvistui tämän viereen ja tietämättä mitä muutakaan voisi tehdä, irrotti Virginian vyön tämän vyötäisiltä, kiersi sen tämän reiden ympärille ja veti niin tiukalla kuin pystyi tukahduttaakseen verenvuodon ennen kuin nainen vuotaisi kokonaan kuiviin. Virginia oli saanut reiteensä puunsälön, jonka hän oli pystynyt itse vetämään ulos ennen kuin oli pyörtynyt, luultavasti silkasta kivusta. Verta tuntui olevan kaikkialla ja sitä pulppusi yhä lisää haavasta, huolimatta Jackin yrityksestä tyrehdyttää vuoto. Hän tahriintui itsekin Virginian vereen niin, että pian ei voinut enää erottaa, kummasta veri oli peräisin, niin paljon sitä heissä molemmissa oli.
                      ”Älä kuole”, Jack pyysi, ”älä nyt ainakaan minun käsiini kuole.”
                      Äänet kannella kävivät yhä sekasortoisemmiksi; huudon ja paukkeen kertoessa, että sotilaat olivat nousseet Virginille ja Virginian hytin ulkopuolella taisteltiin miekoin ja pistoolein. Jack kuuli ääniä takaansa, mutta ei jaksanut juuri sillä hetkellä kiinnostua niistä, yrittäessään painaa sormillaan Virginian haavaa saadakseen verenvuodon loppumaan. Miten verta saattoi olla noin paljon, hän ihmetteli.
                      ”Sir!” hän kuuli selkänsä takaa. ”Täällä on lisää! Aloillasi, roisto! Kädet ylös!”
                      ”Näytänkö minä muka siltä kun aikoisin juosta tästä johonkin?” Jack mutisi ja nosti veriset kätensä hitaasti ylös, kääntäen samalla päätään nähdäkseen, kuka häntä uhkaili. No niin tietenkin, hän olikin ollut tuntevinaan äänen. He tunnistivat toisensa, sotilaan hätkähtäessä hänet nähdessään, sillä hänenhän ei pitänyt kaiken järjen mukaan olla täällä.
                      ”Sparrow?” luutnantti Gillette ähkäisi, tähdäten häntä pistoolilla. ”Sir! Se on Jack Sparrow!”
                      James Norringtonin hahmo ilmestyi ovelle ja astui sisään. Hänen silmänsä, yhtä kovat kuin hänen kasvonsa iskivät tikareina Jackiin ja hän näytti hetken ällistyneeltä, miltei typertyneeltä, mutta sitten hän käveli tätä kohti nopein askelin, paljastettu verinen miekka kädessään. Voi ei, Jack voihkaisi mielessään, tuntien sydämensä jysähtävän jonnekin vatsanpohjaansa silkasta kauhusta. Hän unohti Virginian tajutessaan olevansa pahassa pulassa; kommodori Norringtonin mitta oli tullut täyteen hänen viimeisimmän temppunsa ansiosta, eikä tämä jättäisi tätä asiaa ainoastaan oikeuden hoidettavaksi. Jack oli tölväissyt häntä henkilökohtaisesti, ei ainoastaan sitä, mitä hän edusti.
                      ”Voi ei”, Jack sanoi ääneen, yritti jaloilleen sännätäkseen pakoon, vaikka ei tiennytkään, minne olisi juossut, mereen ehkä, mutta hän ei halunnut jäädä Norringtonin käsiin. Hän olisikin päässyt ainakin muutaman metrin jos hänen jalkansa eivät olisi livenneet lattialla, joka oli verestä liukas, mutta hän liukastui ja sen jälkeen olikin liian myöhäistä. Hän kuuli miekan metallisen kalahduksen, kun kommodori heitti miekkansa lattialle ja sen jälkeen vahvat kädet tarrasivat kiinni hänen niskaansa ja tempaisivat hänet ylös lattialta kuin hän olisi ollut räsynukke. Hän sai jalat melkein alleen, mutta ennen kuin hän sai kompuroitua pystyyn, hänen jalkansa lipesivät uudelleen, Norringtonin raastaessa häntä perässään, kourat tukevasti hänen vaatteissaan ja hiuksissaan.
                      ”Hei hei”, Jack yritti haraten kantapäillään turhaan vastaan, sillä Norringtonilla tuntui suuttuessaan olevan kolmen miehen voimat, ”emmekö me nyt voisi… ouh!”
                      Norrington paiskasi hänet niin rajusti pöytää vasten vatsalleen, että kaikki ilma hänen keuhkoistaan pakeni uudelleen ja hän löi otsansa kipeästi pöytään. Mikä hemmetin vimma kaikilla oli takoa hänen päätään pöytää vasten, hän ihmetteli Norringtonin puristaessa häntä yhä niskasta ja pitäessä häntä aloillaan.
                      ”Luutnantti Gillette, miekkani”, Norrington sanoi hieman huohottaen. Jack kuuli luutnantin tulevan lähemmäs ja puristus hänen niskassaan keveni hieman, mutta sen sijasta hän tunsi miekan terän kaulansa oikealla puolen terävänä kipuna. Hän ei pystynyt näkemään miekkaa pitelevää miestä, koska tämä oli hänen oikealla puolellaan ja hän oli painanut oikean poskensa pöytää vasten, tarkkaillen kasvoilleen heilahtaneiden hiustensa lomasta vasemmalla puolellaan seisovaa luutnantti Gillettea. Luutnantti katseli häntä halveksien, joten hän hymyili tälle aurinkoisesti saaden luutnantin katsomaan kiusaantuneena muualle. Samassa Gillette tunnisti lattialla makaavan Virginian.
                      ”Sir”, hän sanoi, ”tuohan on rouva Newgate.”
                      ”Mitä?” kommodori äännähti. Jack kuuli hämmästyksen hänen äänessään, mutta hän ei liikauttanut miekkaansa tuumaakaan eikä hellittänyt puristustaan. ”Oletteko varma?”
                      ”On hän”, Jack heitti väliin, ”ja kaunis rouva Newgate vuotaa kuiviin tuossa lattialla sillä välin, kun arvon herrat huvittelevat minun kanssani.”
                      ”Kysyinkö minä teiltä jotain, Sparrow?” Norrington sanoi jäätävällä äänellä ja painoi hänen niskastaan aavistuksen verran voimakkaammin. ”Luutnantti, huolehtikaa hänet Dauntlessille välittömästi.”
                      ”Kyllä, sir.”
                      Luutnantti hävisi Jackin näkökentästä ja kuului sitten huutavan pari sotilasta avukseen auttamaan Virginiaa. Askelia, ääniä. Jack ei nähnyt epämukavasta asennostaan, mitä tapahtui, mutta arveli Virginiaa kannettavan tajuttomana hytistä pois. Kommodorin hengitys pyyhkäisi kuumana hänen kasvojaan miehen kumartuessa hänen puoleensa.
                      ”Te olette kuollut, Sparrow”, Norrington sanoi hiljaisella, uhkaavalla äänellä. ”Kuollut. Te huijasitte minua. Varastitte minulta tietoja. Käytitte minua hyväksenne.”
                      ”Enpäs!” Jack kielsi ja voihkaisi, sillä terä hänen kaulallaan painui aavistuksen verran syvemmälle puhkaisten ihon. ”Se… se oli vaihtokauppa, Norrington. Minä annoin maksun, minä…”
                      ”Te ryöväsitte armeijan palkkarahat”, Norrington keskeytti, ”ja minä olen mennyttä, jos kukaan ikinä saa tietää, mistä saitte tiedon niistä. Jos se on teidän mielestänne reilu vaihtokauppa, minä…”
                      ”Syyttäkää kuvernööriä”, Jack sanoi nopeasti.
                      ”Anteeksi kuinka?”
                      ”Kuvern… Auh, hellittäkää nyt, hyvä mies! Minä en pysty hengittämään.”
                      ”Teillä ei ole mitään vaikeuksia saada sanotuksia sanottavaanne”, Norrington sanoi hellittämättä otettaan. ”Luultavasti suunne käy vielä sittenkin, kun roikutte hirressä, mistä minä en tällä kertaa aio teitä enää pelastaa.”
                      ”En minä voi siitä teitä kai moittiakaan”, Jack mutisi.
                      ”Sir?” Gillette kuului sanovan ja Jack tunsi Norringtonin etääntyvän hänestä.
                      ”Luutnantti, viekää hänet… kahleissa. En todellakaan halua, että hän hyppää mereen ja ui tiehensä”, Norrington sanoi ja Jack tunsi tämän viimeinkin löysäävän otettaan hänen niskastaan. ”Kädet selän taakse, Sparrow… Hyi helvetti, miten te haisette noin?”
                      Jack kuuli hänen äänessään aidon närkästyksen ja virnisti vahingoniloisesti. Herkkänenäinen mies. Toisaalta, ei tarvinnut olla lainkaan herkkänenäinen todetakseen, että hän tosiaankin haisi, löyhkäsi suorastaan märissä, verisissä vaatteissaan. Hän hörähti huvittuneena vastaukseksi ja totteli käskyä laittaa kätensä selkänsä taakse, Gilletten kahlitessa ne. Kun se oli tehty, Norrington viimein siirsi miekan pois hänen kaulaltaan.
                      ”Ylös”, Gillette sanoi ja kun Jack ei päässyt riittävän nopeasti jaloilleen, kommodorin koura sujahti jälleen hänen niskaansa, kahmaisten otteen hänen hiuksistaan ja tempaisi hänet pystyyn. Hetken ajan he seisoivat aivan kasvokkain, Jack katsoen ylöspäin ruskeilla silmillään, kohdaten Norringtonin vihreät.
                      ”Viekää hänet pois”, Norrington sanoi vilkaisten Gilletteen ja katsoen sitten uudelleen Jackiin. ”Me tapaamme myöhemmin. Minulla on teiltä hieman kysyttävää, herra Sparrow, ja ihan omaksi parhaaksenne; teidän kannattaa valmistautua siihen ajattelemalla, että tällä kertaa haluan kuulla totuuden.”
                      ”Kapteeni…” Jack korjasi Gilletten tuupatessa hänet liikkeelle, ”kapteeni Sparrow. Ja jos saan pyytää… takkini.”
                      ”Suu kiinni”, James tiuskaisi hänen peräänsä. Kun Gillette vankeineen oli kadonnut näkyvistä, hän otti Jackin takin tuolilta, pidellen sitä kaukana itsestään ja poistui näiden perään.

Ei kommentteja: