Yö
oli pitkä kuin ikuisuus, kuin se olisi päättänyt olla vaihtumatta enää koskaan
aamuksi. Minuutit matelivat pimeydessä, toinen toisensa jälkeen, heidän
molempien valvoessa väsymyksestään huolimatta, tuijottaen mitään näkemättä
pimeyteen. Yksikään kuunsäde ei valaissut luolaa, minkä Jack toivoi johtuvan
siitä, että ulkona oli pilvistä, eikä siitä, että tähän nimenomaiseen käytävään
valoa ei tulisi edes keskellä kirkkainta päivää, vaan heidät olisi tuomittu
istumaan tässä pimeydessä kunnes nääntyisivät nälkään. Muutaman kerran he
kuuluvat ääniä jostain, kuin huutoa tai kirouksia, ja nuo äänet saivat heidät
pidättämään hengitystään, odottamaan ja taas odottamaan.
Lopulta
aamu tuli. Jack tunsi sen ensin itsessään: määrittelemättömän tietoisuuden
siitä, että niin pitkä kuin yö oli ollutkin, pian olisi aamu. Tai ehkä se ei
ollut niinkään tietoisuus kuin toive, halua uskoa siihen, että yötä ei voisi
kestää loputtomiin. Toive siitä, että aamu toisi mukanaan valonpilkahduksen.
”Oi,
katso”, Virginia sanoi kuiskaten ja nosti kätensä. Todellakin, he näkivät hänen
kätensä, erottivat sen vaaleana läiskänä pimeydessä, näkivät hänen liikuttavan
sitä. He katsoivat toisiinsa ja erottivat toistensa kasvot hetki hetkeltä
paremmin. ”On aamu, Jack!”
Jack
nousi istumaan hitaasti, aivan kuin empien nousta ylös ja lähteä kohti
tuntematonta, tietäessään, että tässä he ainakin olisivat turvassa. Pimeys oli
todella väistymässä, muuttumassa hämäräksi ja sen jälkeen se muuttuisi
päivänvaloksi. Hän kohotti katseensa ylöspäin ja näki luolan katossa siellä
täällä rapautumia, joista alkava päivä yritti tunkeutua sisälle. Jack katso
Virginiaan, jonka hän erotti hetki hetkeltä yhä paremmin, ja nauroi.
Meni
vielä kaksi tuntia ennen kuin he pääsivät ulos luolasta, kaksi pitkää tuntia,
jotka he hiipivät hämärissä luolissa, kompastellen, kahlaten vedessä välillä
kainaloitaan myöten, liukastellen, väsyneinä, nälissään, peläten joka hetki
törmäävänsä Sparkiin, joka ei ehkä ollutkaan kuollut myrkkyyn, tai Angeliin,
jolla niin ikään oli mahdollisuus selvitä hengissä ilman vasenta kättäkin. Jack
ja Virginia olivat kuitenkin kahden loputtomalta tuntuvissa luolissa ja kun he
viimein löysivät takaisin veneelle, he eivät olleet kuulleet äännähdystäkään,
mikä olisi saanut heidät epäilemään, että luolissa olisi ollut heidän lisäkseen
ketään kuita. Veneen näkeminen sai Virginian hengähtämään kovaäänisesti. Jack
nosti sormen huulilleen ja pudisti päätään. Virginia vaikeni ja hetken he
katselivat neuvottomina toisiaan ja ympärilleen. Kaikki näytti olevan
ennallaan; vene siinä, mihin he olivat sen edellispäivänä jättäneet, airot
paikoillaan. Ei ylimääräisiä ääniä, ei heidän lisäkseen ketään missään. Jack
yritti saada hengityksensä tasaantumaan.
”Haluatko…”
hän kuiskasi, kostutti kuivia huuliaan ja jatkoi; ”haluatko käydä luolassa
tarkistamassa…”
”Hyvä
luoja, en!” Virginia voihkaisi äänessään kauhua. Hän teki kädellään torjuvan
eleen ja olisi perääntynyt Jackin luota, mikäli tämä ei olisi tarttunut kiinni
hänen takkinsa hihasta, joka oli kuivuneen veren tahrima.
”Francis
voi olla vielä…” Jack yritti, lähinnä vaimentaakseen omatuntonsa, joka itsepintaisesti
vakuutti hänelle, että heidän pitäisi käydä katsomassa tilannetta, vaikka se
olikin vaarallista. Jos Virginia tekisi asiasta päätöksen, hän voisi komentaa
omatuntonsa hiljaiseksi ja pestä omat kätensä asiasta.
”Ei,
ei”, Virginia vaikeroi ravistellen päätään puolelta toiselle uudestaan ja
uudestaan, kunnes Jack tarttui siihen kaksin käsin.
”Lopeta
tuo.”
”Francis
on kuollut”, Virginia sanoi, ”Sparky tappoi hänet, enkä minä halua takaisin
tuonne”, hänen silmänsä pälyilivät käytävään aivan kuin hän ei uskaltaisi
kunnolla edes katsoa sinne päin. ”Ennemmin kuolen kuin menen sinne uudelleen.”
”Hyvä
on”, Jack tönäisi häntä saadakseen hänet liikahtamaan veneeseen päin, ”jätetään
sinne kaikki, mitä siellä oli ja mitä meiltä sinne jää. Veneeseen.”
Virginia
kompasteli venettä kohti jalat täristen. Hän ei ollut huomannut, milloin vapina
oli alkanut, mutta mitä lähemmäs venettä hän pääsi, sen pahemmaksi se kävi.
Hänen jäsenensä vapisivat ja hänen hampaansa löivät loukkua niin, että kun hän
viimeisillä voimillaan sai jalkansa veneen laidan yli, hän lysähti sen pohjalle
voimattomana ja tutisevana. Hän jäi makaamaan niille sijoilleen holtittomasti
vapisevana myttynä ja antoi henkensä Jackin käsiin tietäen, ettei hän jaksaisi
enää tuumaakaan mihinkään päin, eikä saisi aikaiseksi enää yhtään järjellistä
ajatusta. Jack saisi hoitaa kaiken, kunnes he olisivat jälleen Tortugalla. Sitä
paitsi hän oli sen Jackille velkaa, vähintään sen. Taivas, että hän oli ollut
typerä.
Vene
liikkui, mutta Virginia ei jaksanut kohottaa päätään nähdäkseen, olivatko he
todella lähdössä. oliko Jack airoissa ja lipuiko vene hiljalleen kauemmas
kirotusta luolasta. Hän kuuli airojen tasaisen loiskeen ja lähetti äänettömän
rukouksen jonnekin. Hän olisi rukoillut ääneen, mutta se olisi vaatinut liikaa
ponnisteluja, eikä hänellä sillä hetkellä ollut riittävästi voimia edes
aukaistakseen suunsa.
Jack
muisti edelliskerran, kun hän oli poistunut tästä luolasta, sen kauhun ja
pettymyksen, jota hän oli tuntenut huomatessaan, että Black Pearl oli ollut
poissa. Hetken ajan hän muisti tuon kaiken niin elävästi mielessään, että
soudettuaan heidät lähemmäksi luolan suuta hän sulki silmänsä kuin päästäkseen
näkemästä suojaista lahtea ja sitä autiutta, mikä siellä vallitsisi, jos Virgin
olisikin lähtenyt. Hän avasi silmänsä ja näki Virginin siellä, missä sen piti
ollakin. Huojennus kulki hänen lävitseen ja hän unohti varovaisuuden, alkoi
soutaa kohti laivaa niin nopeasti kuin kykeni. Virginia nosti päätään,
hitaasti, kuin se olisi ollut lyijyä ja liian raskas kannatella.
”Onko
se siellä?” hän kysyi käheällä äänellä, paljasten, että myös hän oli pelännyt,
että heidät oli jätetty saarelle ja Virgin olisi purjehtinut pois.
”Jep.”
Virginia
antoi päänsä vaipua takaisin veneeseen, sulki silmänsä, eikä avannut niitä
ennen kuin tunsi veneen tömähtävän Virginin kylkeen.
Jack
kiipesi ensimmäisenä Virginin kannelle, jäsenet väsymyksestä raskaina ja
tuntien, että jos häneltä vaadittaisiin vielä jotain enemmän kuin hän viimeisen
vuorokauden aikana oli tehnyt, hän ei luultavasti yksinkertaisesti pystyisi sen
enempään. Ehkä, jos olisi pakko, mutta hän toivoi koko sydämestään edes hetken
lepoa. Hänen polvensa notkahtivat, kun hän sai jalkansa partaan yli ja tunsi
Virginin kannen jalkojensa alla, ja hänen oli pakko ottaa tukea Harbertista,
joka vaistomaisesti ojensi kätensä häntä auttaakseen.
”Mitä…
missä?” de Montauban kiirehti veljensä vierelle. Jack huohotti ponnistuksesta
soudettuaan heidät saarelta laivalle niin nopeasti kuin se suinkin oli ollut
mahdollista ja pystyi nyt vain viittomaan alas veneeseen.
”Virginia…”
hän läähätti, nielaisi ja katsoi ympärilleen huomaten, että koko miehistö oli
kerääntynyt hänen ympärilleen, Sparkin kahdeksan miestä mukaan lukien.
”Auttakaa… auttakaa hänet laivaan.”
”Missä
on kapteeni Drake?”
”Missä
on Sparky? Angel?”
”Mitä
on tapahtunut?”
”Missä…?”
Jack
ei jaksanut vastata, eikä hän myöskään tuntenut, että hänen olisi pitänytkään
vastata. Vastatkoon Virginia. Tämä kirottu reissu ei ollut hänen vastuullaan,
ei vähimmässäkään määrin, joten vastatkoon Virginia aikaansaannoksistaan. Hän
liikahti, työnsi miehet edeltään ja sanomatta sanaakaan kenellekään pujotteli
näiden välistä ja painui suoraan Virginian hyttiin.
”Ei
helvetti”, hän voihkaisi, lysähti istumaan lähimmälle tuolille ja painoi päänsä
polviinsa. Hengissä, elossa, yhtenä kappaleena… Hän oli ollut jo vähällä lakata
uskomasta onneensa, mutta se ei sittenkään ollut pettänyt häntä, ei tälläkään
kertaa. Hän todella oli onnen lempilapsi, hän oli kapteeni Jack Sparrow ja
luikerteli ehjänä tilanteesta kuin tilanteesta. Niin se vain oli, toisilla oli
onnea, toisilla ei. Sparkyn onni oli loppunut, hänen ei. Eikä vielä
Virginiankaan, ihme kyllä. Jack kohotti
päänsä, eikä voinut hillitä virnistystään. Onnekas naikkonen, kyllä vain.
Jack
huokasi syvään ja nojautui vasten tuolin selkänojaa. Hän halusi kunnon
kulauksen rommia, mutta viivytteli vielä nousemista, ajatellen, että
todennäköisesti joku kohta tulisi hyttiin ja hän voisi pyytää lasillista sen
sijaan, että hänen pitäisi nousta. Hän totisesti oli ansainnut vähän palvelua
tuotuaan Virginian hengissä takaisin laivalle ja vastineeksi siitä hän
haluaisi… ei, vaan vaatisi toisenlaista kohtelua kuin oli saanut matkalla
tänne, kirotulle saarelle. Jep, ei enempää eikä vähempää kuin kuninkaallisen
kohtelun. Ensin rommi, sitten jotain kuivaa ylle. Jack vilkaisi itseään,
tarttui takkinsa helmaan ja haistoi sitä. Hyi hitto, mikä löyhkä hänen
kahlattuaan luolan seisovissa vesissä, joihin oli pudonnut ties mitä,
mädäntynyt ja muuttanut veden saastaiseksi liejuksi, jonka peitossa hän nyt
oli. Tarkemmin ajatellen hän halusi kuivat vaatteet nyt heti, rommikin voisi
odottaa.
Hän
nousi seisomaan aikeenaan riisua takkinsa, kun hytin ovi aukeni ja Virginia
tuli sisään de Montaubanin veljesten seuraamana. Hän käveli hiukan horjuen,
mutta kuitenkin omin jaloin, ottaen tukea ovenpielestä sisään astuessaan. Hän
näytti siltä kuin olisi läpikäynyt helvetin, kuraisena ja verisenä, mutta
samalla hänen kalvenneilla kasvoillaan oli rauhallinen ja päättäväinen ilme.
Jack hämmästyi. Hän ei ollut voinut kuvitella Virginian tokenevan näin pian,
mutta se, että tämä kuitenkin oli niin tehnyt ja näytti nyt siltä, että oli
kaikesta huolimatta jälleen valmis mihin vain, sai hänet voihkaisemaan hiljaa
mielessään. Hän aavisteli pahinta ja olikin oikeassa.
”Jack”,
Virginia sanoi seisahtuen de Montaubanin veljekset takanaan kuin nämä olisivat
hänen henkivartijoitaan, ”päätimme juuri, että menemme takaisin tuonne… tuonne
luolaan.”
”Olkaa
hyvät vain”, Jack totesi hymyillen maireasti.
”Sinä
myös”, Virginia tähdensi. Jack pudisti päätään.
”Unohda
se”, hän sanoi ja ravisti takin yltään, puisteli sitä ja asetti sen sitten
huolellisesti tuolin selkämykselle. Samassa hän huomasi pöydällä vadillisen
hedelmiä, otti käsiinsä ensimmäisen niihin osuneen omenan ja upotti hampaansa
siihen ahneesta. Taivaallista. ”Minä en todellakaan tule.”
”Francis
saattaa olla elossa”, de Montauban sanoi. Jack kohautti harteitaan, nakersi
omenaa.
”Emme
voi jättää häntä tuonne”, Harbert sanoi.
”No,
te ette sitten jätä vanhaa kunnon Francisia sinne”, Jack totesi, valitsi toisen
omenan ja siirtyi sitä pureskellen kuin ohimennen kaapille, jossa Virginia
säilytti juomiaan. Kukaan ei estellyt häntä, kun hän avasi kaapin ja kolusi
sitä niin kauan että löysi etsimänsä. Hän avasi pullon, otti pitkän
nautinnollisen kulauksen ja kääntyi sitten toisiin päin avattu pullo kädessään.
”Mitä?”
Kaikki
kolme katsoivat häneen kuin odottaen häneltä jotain. Virginian silmissä oli
pyyntö ja de Montaubanin veljesten katseessa jotain hieman enemmän, ehkä
vaatimus, mutta ainakin korkeita odotuksia hänen suhteensa. Jackilla ei ollut
pienintäkään aikomusta täyttää noita odotuksia, hän oli saanut tarpeekseen
tästä aarreretkestä ja hänen puolestaan Virginia sai pestä omien sotkujensa
jälkipyykin ihan ilman häntä.
”Me
tarvitsemme sinua”, Harbert sanoi.
”Ehei,
ette todellakaan tarvitse”, Jack sanoi, ravisti päätään niin että hänen
hiuksensa helähtivät ja otti uuden huikan, haukaten sitten omenastaan. ”Minun
mittani tuli täyteen nyt.” hän osoitti Virginiaa pullolla. ”Sinä liittouduit
yhteen Sparkyn kanssa ja raahasit minut tänne pistoolilla uhaten. Ja sitten
sinä”, hän osoitti Harbertia, ”suljit minut ruumaan. Sanokaa minulle yksikin
hyvä syy, miksi minä auttaisin teitä?”
Jack
katsoi Virginiaan, joka ei kestänyt hänen silmiensä syyttävää katsetta, vaan
antoi päänsä painua. Virginia ei varsinaisesti katunut omaa hölmöyttään, mutta
häpesi sitä, että oli lähtenyt tähän järjettömyyteen ja vaarantanut sillä oman
kapteeninsa, luultavasti tavalla, joka
oli maksanut tämän hengen. Vaikka hän ei voinut enää hyvittää tekoaan, hän oli
kuitenkin sen velkaa niin kapteenilleen kuin miehistölleen, että kävisi
varmistamassa, oliko vielä jotain tehtävissä. Ja aarre, sekin oli yhä luolassa.
He eivät voisi lähteä saarelta vain tyhjin käsin, menettäneenä kapteeninsa.
”Sinä
tunnet tien sinne luolaan”, de Montauban sanoi.
”Niin
tietää Virginiakin”, Jack sanoi maistaen jälleen pullon suusta.
”Virginia
ei tule mukaan”, Harbert vastasi. Jack oli vähällä pärskäyttää rommin suustaan
lattialle.
”Ja
minunko pitäisi panna henkeni alttiiksi vielä kerran, vaikka rouva aikoo jäädä
laivalle?” hän kysyi kiukkuisesti.
”Niin”,
de Montauban sanoi rauhallisesti.
”Älä
unta näe”, Jack totesi. De Montauban astui Virginian takaa tämän eteen.
”Me
emme pyydä sinua, Jack”, hän sanoi,
”vaan rukoilemme, jos emme saa sinua muuten mukaamme.”
”Ei”,
Jack sanoi heltymättä, sulki pullon ja tuli pois kaapilta pullo kädessään. Hän
pysähtyi aivan de Montaubanin eteen. ”Sinä voit tietysti kahlita minut vaikka
veljesi ranteeseen ja kiskoa minut saarelle mukanasi, mutta vapaaehtoisesti
minä en sinne lähde.”
”Turhaan
sinä minulle kaunaa kannat”, de Montauban sanoi. Jack tuhahti, työnsi hänet
syrjään ja marssi hänen ohitseen suoraa päätä ulos kannelle. De Montauban ja
Harbert seurasivat häntä melkein puolijuoksua. ”Jack…?”
Jack
pysähtyi partaan ääreen ja nojasi sitä vasten toisella kädellään, toisessa
kädessään pullo. Hän viskasi omenankaran kohti saarta, joka tuntui katselevan
yhä häntä, eikä tuo katse todellakaan ollut ystävällinen.
”Minä
en mene tuonne”, hän sanoi painokkaasti. ”Purjehdin mielihyvin Virginin pois
täältä, aarrelastissa tai ilman, mutta en suostu enää astumaan jalallanikaan
tuolle saarelle.”
De
Montauban kiersi käsivartensa varovasti Jackin hartioiden ympäri ja sai Jackin
vilkaisemaan häneen kummastuneena.
”Kyllä,
me haluamme edelleen sen aarteen”, hän sanoi hänen velipuolensa säestäessä
hänen sanojaan hymähtämällä myöntävästi sopivissa kohdin, ”mutta vielä enemmän
me haluamme Francisin tuolta mukaamme elävänä tai kuolleena… Meitä lähtee
seitsemän miestä ja tarvitsemme sinut oppaaksemme.”
”Ei.”
De
Montauban alensi äänensä kuiskaukseksi, vaikka ketään ei ollut Harbertia
lukuunottamatta kuulemassa.
”Mitä
sinä haluat, Jack?” hän kysyi. ”Virginin?”
Jack
oli entistäkin kummastuneempi ja arveli ensin kuulleensa väärin. Hän vilkaisi
Virginian hyttiin päin, huomasi yhden tämän miehistä seisovan sen ovella kuin
vartiossa ja ymmärtävä hymy nousi hänen huulilleen.
”Ahaa”,
hän sanoi venytellen sanaa tietävästi, ”teillä on ollut aikaa ajatella asioita
sillä välin, kun rouva on ollut poissa, vai mitä?”
De
Montauban nyökkäsi vakavana, näyttäen siltä, että ajatus kapinasta ei ollut
mieluinen, mutta että hän ei ollut muutakaan keksinyt.
”Virginia
on tehnyt liian monta väärää päätöstä”, Harbert sanoi vastaten veljensä
puolesta, ”ja me äänestimme hänen syrjäyttämisestään viime yönä
odotellessamme.”
”Virginia
varmasti rakastaa ajatusta, että viette hänen asemansa”, Jack totesi.
”Hän
ei tiedä sitä vielä”, Harbert sanoi.
”Vai
niin”, Jack sanoi ja työnsi de Montaubanin käden pois. Vaikka hänellä oli
tapana suorastaan hyppiä ihmisten silmille fyysisestikin, hän ei suuremmin
pitänyt siitä, että häneen koskettiin. ”Ja mitä ajattelitte tehdä hänelle?
Jättää tänne?”
”Ei
sentään”, de Montauban sanoi, ”viemme hänet Port-au-Princeen, tai minne hän nyt
haluaakin.”
”Kohtuullista”,
Jack sanoi.
”Emme
me mitään raakalaisia ole”, de Montauban sanoi moittivasti ja sai Jackin
hörähtämään nauruun, koska kukaan heistä ei ollut varsinaisesti mikään
herrasmieskään.
”Entä
kenestä piti tulla Virginin uusi kapteeni?” hän sitten kysyi, vaikka oikeastaan
tiesikin vastauksen. ”Tai ehkä minun pitääkin kysyä; kenestä tulee Virginin
kapteeni jos Francis ei tule takaisin tuolta hengissä?”
”En
minä tiedä”, de Montauban vastasi hiukan jurosti. Jack tiesi, että hän tai
hänen veljensä olisivat varteenotettavia vaihtoehtoja heidän purjehdustaitonsa
vuoksi, mutta muuten heillä kummallakaan ei ollut juurikaan niitä ominaisuuksia,
jotka tekivät kapteenista hyvän kapteenin. Molemmat mieluummin tottelivat kuin
käskivät, tosin tätä käsitystä ei tukenut se, että veljekset näyttivät olevan
tämän kapinan toimeenpanevana voimana.
”Sinusta?”
Jack kysyi. De Montauban pudisti innottomasti päätään.
”Minähän
tarjosin juuri sitä sinulle”, hän sanoi, ”maksuksi siitä, että opastat meidät
siihen luolaan, missä aarre on.”
Jack
oli miettivinään, vaikka asiassa ei ollut mitään miettimistä. Mitä ihmettä hän
Virginilla tekisi? Hän ei ollut koskaan halunnut mitään muuta kuin Black
Pearlin, joka odotti häntä Tortugalla, siinä kaikki, mitä hän halusi tai
tarvitsi. Elää Black Pearlilla, kuolla Black Pearlilla. Hän unohtui
tuijottamaan saarta sitä kuitenkaan näkemättä niin pitkään, että de Montauban rykäisi
herättääkseen hänet ajatuksistaan.
”Tehdään
sopimus”, Jack sanoi palaten takaisin todellisuuteen. Vaikka hän ei
halunnutkaan Virginin kapteeniksi, hän halusi olla hyvissä väleissä sen
kapteenin kanssa, oli tämä kuka tahansa. Loppujen lopuksi, vielä yksi matka
saarelle seitsemän miehen kanssa, se ei kuulostanut kovin pahalta. ”Minä vien
teidät luolaan ja sen jälkeen sinä olet minulle palveluksen velkaa. Mitä
sanot?”
”Minkä
palveluksen?” de Montauban kysyi hänen veljensä kurkotellessaan kaulaansa kuullakseen
paremmin.
”En
tiedä vielä”, Jack sanoi. ”Palveluksen. Odotan sinun olevan valmis tekemään sen
sitten, kun on sen aika.”
De
Montauban katsoi häneen hetken, tutkien päästä jalkoihin hänen kuraista ja
lähinnä raadolta haisevaa olemustaan kuin miettien pyysikö hän mahdottomia.
”Minä
jään palveluksen velkaa”, hän sanoi sitten. Jackilla oli maineensa, joka ei
missään tapauksessa ainakaan imarrellut tämän rehellisyyttä, mutta toisaalta,
hänellä ei ollut henkilökohtaisesti mitään syytä epäillä, että Jack tulisi
pyytämään häneltä mahdottomia. Jack ojensi kätensä ja hän tarttui siihen,
Jackin puristaessa lujaa.
”Sovittu”,
Jack sanoi virnistäen.
”Meidän
pitää lähteä välittömästi”, Harbert huomautti ja alkoi viittilöidä miehille,
jotka olivat odotelleet kauempana, ilmeisesti vain sitä, että Jack saataisiin
suostumaan. Jonkinlainen närkästys häivähti Jackin mielessä, mutta hän antoi
mennä sen menojaan. Mitä sitten, vaikka de Montauban ja Harbert olivatkin
laskeneet hänen apunsa varaan, se kai oli vain inhimillistä. Sitä paitsi,
hänhän oli suostunut.
”Niin
kai”, hän sanoi huokaisten, nosti kätensä ja hieroi otsaansa kulmakarvojen
välistä. ”Olen kuolemanväsynyt, mutta
nukkuminen saa kai odottaa vielä. Haen vain…”
Hälytyshuuto
keskeytti hänen lauseensa.
”Laiva!
Sumusta tulee laiva!”
”Ei
voi olla…” Jack henkäisi ja syöksyi kaikkien muiden tavoin Virginin toiselle
laidalle, viskaten rommipullon kourastaan kannelle, missä se vieri jonnekin
näkymättömiin. Hän ei voinut uskoa korviaan, mutta hänen oli pakko uskoa
silmiään, kun sumusta esiin puskeva hahmo sai muodon ja tunnistettavat
piirteet. Jack kirosi ääneen, pitkään ja hartaasti. Jack, sinä typerys, hän
moitti itseään ja hillitsi vain vaivoin halunsa lyödä päänsä vasten laivan
parrasta, takoa kunnes olisi menettänyt tajuntansa. Hän ei sittenkään ollut
ainoa, joka osasi Isla de Muertalle nyt, kun Barbossa oli kuollut. Miten hän
oli tuudittautunut siihen uskoon, että hän oli ainoa, joka pystyi purjehtimaan
salmen läpi, joka oli muuttunut laivojen hautausmaaksi? Ehkä hän ei ollut
halunnut myöntää, että oli olemassa joku muukin hänen lisäkseen, koska sitten
hän ei olisi ollut muka niin ainutlaatuinen kykyineen ja tietoineen? Tai sitten
hän oli vain sokea ja typerä, mitä tuli mieheen, joka oli hänen veroisensa. Ei hänen
ystävänsä, eikä vihollisensa, vaan vastustajansa.
Se
oli totta. Laiva, joka lipui esiin sumusta melkein majesteettisen ylväästi, oli
Jackille tuttu, koska hän itse oli purjehtinut sen kerran saman salmen lävitse,
josta se oli nyt selvinnyt ehjänä, luultavasti naarmutta, vaikka sen ruorissa oli joku muu. Miksei
olisi selvinnyt? Laiva oli vankkaa tekoa ja sitä navigoi mies, joka tiesi
täsmälleen, mitä teki.
”Kuka
hemmetti?” de Montauban kysyi tajuamatta näkemäänsä. Virginia oli ilmoittanut
Jackin olevan välttämätön tälle tarumaiselle saarelle pääsemiseksi, koska
kukaan muu ei tiennyt sen täsmällistä sijaintia – mutta kuka siinä tapauksessa
oli nyt tulossa aluksella, joka näytti kuin työntävän sumua tieltään ja
etenevän määrätietoisesti kohti Virginia? Jackilta pääsi uusi kirousten ryöppy
ja samassa de Montauban tajusi, mitä he katselivat. Vieras alus oli tullut
kokonaan esiin sumusta ja he erottivat sen mastossa lipun, joka roikkui pitkin
mastoa kosteudesta niin painavana, että pieni
tuulenvire ei jaksanut heilauttaa sitä auki, mutta josta ei siitä
huolimatta voinut erehtyä.
”Taivas”,
Harbert sanoi silmät selällään, ”mistä tuo tuli? Mikä se oikein on?”
”Lukekaa
rukouksenne, pojat”, Jack sanoi, tuntien kerrankin itsensä täysin
neuvottomaksi, ”se on hms Dauntless. Saamme kyydin Port Royaliin ja pääsemme
keinumaan Gallow’s Pointiin.”
”Mitä?”
de Montauban äännähti, haluamatta uskoa Jackia, vaikka tunsi sotalaivan silloin
kun sellaisen näki. Hän kääntyi veljensä puoleen kuin hakien tästä apua, jota
tälläkään ei ollut antaa, tämän pystymättä muuhun kuin vastaamaan hänen
katseeseensa samanlainen epävarma katse silmissään.
”Meidän
täytyy taistella!” Harbert hätäili. ”Minä ainakaan en suostu vain antautumaan.”
”Taistella?
Tuota vastaan?” hänen veljensä ääni kohosi huudoksi jo siksi, että hänen oli
pakko huutaa saadakseen kuuluviin, kun pakokauhu Virginin miehistön keskuudessa
alkoi nousta ja miehet olivat alkaneet karjua kuka mitäkin.
”Taistella?”
joku toisti de Montaubanin sanat ja ne levisivät nopeasti suusta suuhun niin
että kysymys muuttui käskyksi. ”Taistella! Meidän täytyy taistella!”
”Asemiin!”
Harbert huusi ottaen johdon veljeltään, jolle oli sen tähän asti ilomielin
suonut kaikessa muussa. ”Kanuunat esiin! Joka mies paikalleen! Valmiina
taisteluun!” hän kääntyi Jackiin päin riemukas kiihko kasvoillaan.
”Taistellaan, Jack, henkemme puolesta!”
Voi
luoja, Jack parahti äänettömästi. Hän ei missään tapauksessa halunnut ryhtyä
taisteluun, koska se olisi ollut silkka itsemurha, puhumattakaan siitä, että
Dauntlessilla oli mies, jonka kanssa hän ei halunnut joutua silmäkkäin, ei
varsinkaan miekka kädessään, koska uskoi mieluummin työntävänsä miekan omaan
kurkkuunsa kuin kohottavansa sen tuota miestä vastaan. Hän ei pystyisi siihen,
ei pystyisi kohtaaman miestä tässä, eikä näin.
”Saakeli
soikoon”, hän vinkaisi, ”minulla ei ole asetta… en voi…”
”Tulta!”
Harbert karjui, kuulematta sanaakaan Jackin vastalauseista, unohtaneena tämän
läsnäolon kokonaan. Ennenkokematon kiihko oli vallannut hänet ja kiersi
polttavana hänen suonissaan, estäen häntä kuulemasta tai näkemästä selkeästi,
ymmärtämättä mitään muuta kuin alkukantaisen oivalluksen siitä, että hänen oli
tapettava tai tultava tapetuksi. Hän näki kanuunankuulien molskahtavan mereen,
yhdenkään osumatta kohteeseen, eikä hän ehtinyt pysähtyä syyttelemään itseään
siitä, että oli antanut ampumiskäskyn liian aikaisin. ”Uudelleen! Ladatkaa
kanuunat ja ampukaa uudelleen! Upotetaan se!”
Takki,
Jackin mieleen välähti täysin järjenvastaisesti, jätin takkini Virginian
hyttiin. Takin saaminen tuntui äkkiä tärkeimmältä asialta juuri siinä
tilanteessa ja hän pyörähti ympäri kannoillaan, töytäili kannella
sekasortoisesti sinne tänne säntäilevien miesten lomasta kohti Virginian
hyttiä, jonka ovea ei enää kukaan vartioinut ja työnsi ovea voimakkaasti. Se ei
hievahtanutkaan. Jack löi kämmenellään oveen.
”Virginia!”
hän huusi. ”Päästä minut sisään!”
Hän
ei saanut minkäänlaista vastausta sisäpuolelta, eikä kukaan tullut edes
avaamaan ovea, jonka pystyi lukitsemaan vain sisäpuolelta. Jack ei voinut
ymmärtää, miksi Virginia oli lukinnut itsensä sisään, joten hän löi ovea
nyrkillään, hän potkaisi sitä ja huusi Virginiaa. Hän kuuli kovan jyrähdyksen
Dauntlessin laukaistua kanuunansa ja tajusi samassa, että heidän
mahdollisuutensa puolustautua loppuivat sillä sekunnilla. Dauntlessin tykkien
kantama oli paljon pitempi kuin Virginin.
Se
oli kuin maailmanloppu. Jack kuuli koko laivan huutavan tuskasta, kun ammukset
osuivat siihen, repivät sen rungon hajalle, iskeytyivät sen kylkiin, mastoihin,
rakenteisiin, silpoivat sen kappaleiksi. Ilma oli äkkiä täynnä savua,
puunsälöjä, huutoa, itkua, kirouksia, ääniä, jotka olivat niin epäinhimillisiä,
ettei Jack voinut tulkita niitä muuksi kuin Virginin kuolonhuudoksi. Hän
menetti jalansijansa tuntiessaan jonkun suhahtavan ohitseen, paiskautui vasten
seinää selkä edellä niin rajusti, että tunsi nousevansa ilmaan ja jysähdyksen
tyhjentäessä hänen keuhkonsa kokonaan. Maailma tanssi hänen silmissään hänen
pudotessaan alas ja jysähtäessään kannelle, tuskasta henkeään haukkoen. Hän
olisi noudattanut omaa kehotustaan rukoilla, jos olisi muistanut yhdenkin
rukouksen.
”Voi
luoja”, hän voihki, ”voi hitto…”
Jotain
jysähti melkein hänen syliinsä, pompahti iloisesti kerran ja toisenkin
ilmalentonsa jälkeen ja vieri sitten muutaman metrin päähän hänestä. Se oli
Harbert tai tarkemmin sanottuna hänen päänsä, tuijottaen Jackia niin
ällistyneen näköisenä, ettei osannut hetkeen muuta kuin tuijottaa takaisin.
Pelkkä pää, niin eloisan näköisenä kuin ei olisi tajunnut vielä olevansa ilman
alaruumista ja ihmetellen omituista asentoaan.
”Uh”,
Jack sanoi päälle, ”nyt sattui pahasti, kaveri.”
Hän
arveli olevansa sekoamassa lopullisesti, mutta ei jaksanut pelästyä sitä juuri
nyt. Sehän oli joka tapauksessa ollut jo vuosia vain ajan kysymys, joten sama
kai se, milloin se sitten tapahtui jos oli tapahtuakseen. Samassa hän muisti
kuitenkin takkinsa ja päätti, että sekoaminen sai vielä odottaa; hän halusi
takkinsa, sillä jos hänen kohtalonsa tosiaan oli päätyä hirteen ennen neljättäkymmenettä
syntymäpäiväänsä, ei hän tekisi sitä ilman takkiaan. Hän kompuroi pystyyn
nousten ensin nelinkontin ja hivuttautuen siitä seisomaan ottaen seinästä
tukea. Ilmassa ei lennellyt enää mitään, mitta se oli sakea pölystä ja täynnä
huutoa. Dauntless olisi kohta saavuttanut Virginin, jonka miehistö valmistautui
taistelemaan hengestään nyt mies miestä vastaan. Jack ei halunnut muuta kuin
takkinsa ja pois tältä laivalta, vaikka ei tiennytkään, minne olisi voinut
mennä. Tämä ei kuitenkaan ollut hänen taistelunsa, hän ei ollut tällä laivalla
vapaaehtoisesti, eikä hän halunnut tulla sekoitetuksi tähän.
Virginian
hytissä ei enää ollutkaan ovea. Kanuunankuula oli lentänyt aivan hänen
ohitseen, repinyt mennessään oven karmin niin, että ovi oli yksinkertaisesti
pudonnut alas. Jack pisti päänsä sisään, huuteli Virginiaa, turhaan. Hytti oli
kaaoksen vallassa, kuulan jatkettua matkaansa suoraan vastapäisestä seinästä
ulos, tehden siistin reiän mennessään, mutta puunsäleiden levittyä kaikkialle.
Jack astui sisään, näki takkinsa siinä, mihin oli sen jättänyt ja liikahti sitä
kohti, kun hän viimein näki myös Virginian, joka makasi lattialle pitkin
pituuttaan.
”Voi
paskat”, Jack voihkaisi. Virginia oli tajuton, mutta hänen ruumiinsa ei
näyttänyt välittävän siitä, vaan veri suorastaan suihkusi hänen reidessään
olevasta haavasta. ”Voi saamari.”
Jack
ei voinut vain jättää häntä lojumaan aloilleen tekemättä mitään, ei
kertakaikkiaan pystynyt siihen. Hän vakuutti itselleen, ettei hänellä ollut
mitään velvollisuuksia auttaa naista, jonka ansiosta hän oli täällä, eikä Black
Pearlilla, mutta siitä huolimatta hän polvistui tämän viereen ja tietämättä
mitä muutakaan voisi tehdä, irrotti Virginian vyön tämän vyötäisiltä, kiersi
sen tämän reiden ympärille ja veti niin tiukalla kuin pystyi tukahduttaakseen
verenvuodon ennen kuin nainen vuotaisi kokonaan kuiviin. Virginia oli saanut
reiteensä puunsälön, jonka hän oli pystynyt itse vetämään ulos ennen kuin oli
pyörtynyt, luultavasti silkasta kivusta. Verta tuntui olevan kaikkialla ja sitä
pulppusi yhä lisää haavasta, huolimatta Jackin yrityksestä tyrehdyttää vuoto.
Hän tahriintui itsekin Virginian vereen niin, että pian ei voinut enää erottaa,
kummasta veri oli peräisin, niin paljon sitä heissä molemmissa oli.
”Älä
kuole”, Jack pyysi, ”älä nyt ainakaan minun käsiini kuole.”
Äänet
kannella kävivät yhä sekasortoisemmiksi; huudon ja paukkeen kertoessa, että
sotilaat olivat nousseet Virginille ja Virginian hytin ulkopuolella taisteltiin
miekoin ja pistoolein. Jack kuuli ääniä takaansa, mutta ei jaksanut juuri sillä
hetkellä kiinnostua niistä, yrittäessään painaa sormillaan Virginian haavaa
saadakseen verenvuodon loppumaan. Miten verta saattoi olla noin paljon, hän
ihmetteli.
”Sir!”
hän kuuli selkänsä takaa. ”Täällä on lisää! Aloillasi, roisto! Kädet ylös!”
”Näytänkö
minä muka siltä kun aikoisin juosta tästä johonkin?” Jack mutisi ja nosti
veriset kätensä hitaasti ylös, kääntäen samalla päätään nähdäkseen, kuka häntä
uhkaili. No niin tietenkin, hän olikin ollut tuntevinaan äänen. He tunnistivat
toisensa, sotilaan hätkähtäessä hänet nähdessään, sillä hänenhän ei pitänyt
kaiken järjen mukaan olla täällä.
”Sparrow?”
luutnantti Gillette ähkäisi, tähdäten häntä pistoolilla. ”Sir! Se on Jack
Sparrow!”
James
Norringtonin hahmo ilmestyi ovelle ja astui sisään. Hänen silmänsä, yhtä kovat
kuin hänen kasvonsa iskivät tikareina Jackiin ja hän näytti hetken
ällistyneeltä, miltei typertyneeltä, mutta sitten hän käveli tätä kohti nopein
askelin, paljastettu verinen miekka kädessään. Voi ei, Jack voihkaisi mielessään,
tuntien sydämensä jysähtävän jonnekin vatsanpohjaansa silkasta kauhusta. Hän
unohti Virginian tajutessaan olevansa pahassa pulassa; kommodori Norringtonin
mitta oli tullut täyteen hänen viimeisimmän temppunsa ansiosta, eikä tämä
jättäisi tätä asiaa ainoastaan oikeuden hoidettavaksi. Jack oli tölväissyt
häntä henkilökohtaisesti, ei ainoastaan sitä, mitä hän edusti.
”Voi
ei”, Jack sanoi ääneen, yritti jaloilleen sännätäkseen pakoon, vaikka ei
tiennytkään, minne olisi juossut, mereen ehkä, mutta hän ei halunnut jäädä
Norringtonin käsiin. Hän olisikin päässyt ainakin muutaman metrin jos hänen
jalkansa eivät olisi livenneet lattialla, joka oli verestä liukas, mutta hän
liukastui ja sen jälkeen olikin liian myöhäistä. Hän kuuli miekan metallisen
kalahduksen, kun kommodori heitti miekkansa lattialle ja sen jälkeen vahvat
kädet tarrasivat kiinni hänen niskaansa ja tempaisivat hänet ylös lattialta
kuin hän olisi ollut räsynukke. Hän sai jalat melkein alleen, mutta ennen kuin
hän sai kompuroitua pystyyn, hänen jalkansa lipesivät uudelleen, Norringtonin
raastaessa häntä perässään, kourat tukevasti hänen vaatteissaan ja hiuksissaan.
”Hei
hei”, Jack yritti haraten kantapäillään turhaan vastaan, sillä Norringtonilla
tuntui suuttuessaan olevan kolmen miehen voimat, ”emmekö me nyt voisi… ouh!”
Norrington
paiskasi hänet niin rajusti pöytää vasten vatsalleen, että kaikki ilma hänen
keuhkoistaan pakeni uudelleen ja hän löi otsansa kipeästi pöytään. Mikä
hemmetin vimma kaikilla oli takoa hänen päätään pöytää vasten, hän ihmetteli
Norringtonin puristaessa häntä yhä niskasta ja pitäessä häntä aloillaan.
”Luutnantti
Gillette, miekkani”, Norrington sanoi hieman huohottaen. Jack kuuli luutnantin
tulevan lähemmäs ja puristus hänen niskassaan keveni hieman, mutta sen sijasta hän
tunsi miekan terän kaulansa oikealla puolen terävänä kipuna. Hän ei pystynyt
näkemään miekkaa pitelevää miestä, koska tämä oli hänen oikealla puolellaan ja
hän oli painanut oikean poskensa pöytää vasten, tarkkaillen kasvoilleen
heilahtaneiden hiustensa lomasta vasemmalla puolellaan seisovaa luutnantti
Gillettea. Luutnantti katseli häntä halveksien, joten hän hymyili tälle
aurinkoisesti saaden luutnantin katsomaan kiusaantuneena muualle. Samassa
Gillette tunnisti lattialla makaavan Virginian.
”Sir”,
hän sanoi, ”tuohan on rouva Newgate.”
”Mitä?”
kommodori äännähti. Jack kuuli hämmästyksen hänen äänessään, mutta hän ei
liikauttanut miekkaansa tuumaakaan eikä hellittänyt puristustaan. ”Oletteko
varma?”
”On
hän”, Jack heitti väliin, ”ja kaunis rouva Newgate vuotaa kuiviin tuossa
lattialla sillä välin, kun arvon herrat huvittelevat minun kanssani.”
”Kysyinkö
minä teiltä jotain, Sparrow?” Norrington sanoi jäätävällä äänellä ja painoi
hänen niskastaan aavistuksen verran voimakkaammin. ”Luutnantti, huolehtikaa
hänet Dauntlessille välittömästi.”
”Kyllä,
sir.”
Luutnantti
hävisi Jackin näkökentästä ja kuului sitten huutavan pari sotilasta avukseen
auttamaan Virginiaa. Askelia, ääniä. Jack ei nähnyt epämukavasta asennostaan,
mitä tapahtui, mutta arveli Virginiaa kannettavan tajuttomana hytistä pois.
Kommodorin hengitys pyyhkäisi kuumana hänen kasvojaan miehen kumartuessa hänen
puoleensa.
”Te
olette kuollut, Sparrow”, Norrington sanoi hiljaisella, uhkaavalla äänellä.
”Kuollut. Te huijasitte minua. Varastitte minulta tietoja. Käytitte minua
hyväksenne.”
”Enpäs!”
Jack kielsi ja voihkaisi, sillä terä hänen kaulallaan painui aavistuksen verran
syvemmälle puhkaisten ihon. ”Se… se oli vaihtokauppa, Norrington. Minä annoin
maksun, minä…”
”Te
ryöväsitte armeijan palkkarahat”, Norrington keskeytti, ”ja minä olen mennyttä,
jos kukaan ikinä saa tietää, mistä saitte tiedon niistä. Jos se on teidän
mielestänne reilu vaihtokauppa, minä…”
”Syyttäkää
kuvernööriä”, Jack sanoi nopeasti.
”Anteeksi
kuinka?”
”Kuvern…
Auh, hellittäkää nyt, hyvä mies! Minä en pysty hengittämään.”
”Teillä
ei ole mitään vaikeuksia saada sanotuksia sanottavaanne”, Norrington sanoi
hellittämättä otettaan. ”Luultavasti suunne käy vielä sittenkin, kun roikutte
hirressä, mistä minä en tällä kertaa aio teitä enää pelastaa.”
”En
minä voi siitä teitä kai moittiakaan”, Jack mutisi.
”Sir?”
Gillette kuului sanovan ja Jack tunsi Norringtonin etääntyvän hänestä.
”Luutnantti,
viekää hänet… kahleissa. En todellakaan halua, että hän hyppää mereen ja ui
tiehensä”, Norrington sanoi ja Jack tunsi tämän viimeinkin löysäävän otettaan
hänen niskastaan. ”Kädet selän taakse, Sparrow… Hyi helvetti, miten te haisette
noin?”
Jack
kuuli hänen äänessään aidon närkästyksen ja virnisti vahingoniloisesti.
Herkkänenäinen mies. Toisaalta, ei tarvinnut olla lainkaan herkkänenäinen
todetakseen, että hän tosiaankin haisi, löyhkäsi suorastaan märissä, verisissä
vaatteissaan. Hän hörähti huvittuneena vastaukseksi ja totteli käskyä laittaa
kätensä selkänsä taakse, Gilletten kahlitessa ne. Kun se oli tehty, Norrington
viimein siirsi miekan pois hänen kaulaltaan.
”Ylös”,
Gillette sanoi ja kun Jack ei päässyt riittävän nopeasti jaloilleen, kommodorin
koura sujahti jälleen hänen niskaansa, kahmaisten otteen hänen hiuksistaan ja
tempaisi hänet pystyyn. Hetken ajan he seisoivat aivan kasvokkain, Jack katsoen
ylöspäin ruskeilla silmillään, kohdaten Norringtonin vihreät.
”Viekää
hänet pois”, Norrington sanoi vilkaisten Gilletteen ja katsoen sitten uudelleen
Jackiin. ”Me tapaamme myöhemmin. Minulla on teiltä hieman kysyttävää, herra
Sparrow, ja ihan omaksi parhaaksenne; teidän kannattaa valmistautua siihen
ajattelemalla, että tällä kertaa haluan kuulla totuuden.”
”Kapteeni…”
Jack korjasi Gilletten tuupatessa hänet liikkeelle, ”kapteeni Sparrow. Ja jos
saan pyytää… takkini.”
”Suu
kiinni”, James tiuskaisi hänen peräänsä. Kun Gillette vankeineen oli kadonnut
näkyvistä, hän otti Jackin takin tuolilta, pidellen sitä kaukana itsestään ja
poistui näiden perään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti