tiistai 4. maaliskuuta 2014

KAHDEKSAN ARKULLISTA KULTAA - Luku 7



 Catherine heräsi vuoteeltaan unen jäljiltä tokkuraisena. Päivä oli ehtinyt jo pitkälle hänen nukkuessaan, ja aurinko oli siirtynyt niin, ettei se enää paistanut hänen makuuhuoneeseensa. Talossa oli aivan hiljaista. Hän nousi jalkeille, siirtyi peilin eteen ja kohensi nopeasti kampaustaan ja asuaan, joka oli rypistynyt hänen nukahdettuaan täysissä pukeissa. Ihmeellistä, että hän oli pystynyt nukkumaan, vaikka hänen päänsä oli ollut niin täynnä raskaita ajatuksia hänen palattuaan puutarhasta sisälle, mutta hyvä niin, sillä uni oli helpottanut hänen oloaan ja hänen mielensä oli nyt kevyempi kuin aamulla.
Hän poistui makuuhuoneestaan ja kulki hiljaisin askelin pitkin käytävää. Vierashuoneen, jossa kapteeni Sparrow oli viettänyt yhden yön, ovi oli auki ja hän vilkaisi sisään tietämättä, miksi. Vuode oli tietenkin sijattu, lakanat vaihdettu, eikä mistään voinut enää nähdä, että kapteeni oli joskus nukkunut siinä. Hän jatkoi matkaansa alakertaan, vaelsi salonkiin, missä palvelustyttö huiski pölyhuiskan kanssa päämäärättömän oloisesti, lähinnä vain näön vuoksi. Catherinen huomatessaan hän sai liikkeisiinsä enemmän pontta ja Catherine hymyili hänelle tyynnyttelevästi. Pian palvelustyttö siirtyi toiseen huoneeseen ja Catherine jäi yksin.
Annan käsityö oli jäänyt sohvalle, mutta tyttöä itseään ei näkynyt missään. Catherine istuutui, laski kätensä helmaansa, tietämättä, mitä muutakaan voisi tehdä, koska hänen paremmasta mielialastaan huolimatta hän tunsi itsensä jotenkin voimattomaksi, avuttomaksi. Aivan kuin mitään ei kannattaisi tehdä, koska missään ei tuntunut lopultakaan olevan mitään mieltä. Pientä, mitätöntä puuhailua; pistellä neulaa kankaaseen, kuhkia vähän puutarhassa ja ennen muuta näyttää kauniilta - eikö hänellä todella ollut mitään muuta virkaa? Ja mitä muuta yleensä oli olemassa, jos oli sattunut syntymään naiseksi?
Hän kuuli askelia ovelta. Eliah asteli sisään kiireisin askelin. Hän näytti vihaiselta nähdessään vaimonsa istuvan siinä.
"Missä sinä olet ollut?" hän tiuskaisi. Catherine tunsi sydämensä käpertyvän ihan pieneksi pelosta, koska Eliahin äänessä oli sävy, joka kertoi hänelle, että mies oli tavallista huonommalla tuulella. Ilmeisesti kaikki ei sujunut kuten piti, liekö syy sitten Charlesissa vai oliko Eliah ehkä riitaantunut kapteenin kanssa.
"Huoneessani", Catherine sanoi pienellä äänellä, "Olin nukkumassa".
"Nukkumassa? Ja sinullako ei mitään muuta tekemistä ollut? Ensin järjestät puutarhassa teekutsut miehelle, joka ei varmasti osaa edes omaa nimeään kirjoittaa ja sitten painut nukkumaan?"
"Anteeksi", Catherine kuiskasi ja pelkäsi äänensä katoavan kohta ihan kokonaan, "Halusin olla vain kohtelias…"
"Kohtelias?" Eliah Parkins purskahti ivalliseen tekonauruun, "Säästä kohteliaisuutesi ennemmin vaikka aviomiehellesi! Enpä muista, milloin olisit yhtä sievästi istunut minun kanssasi puutarhassa teekupposen ääressä, mutta jollekin merirosvolle sinä kyllä kohteliaisuuttasi tuhlaat."
Catherine tunsi alkavansa vapista sisältäpäin, se oli ehkä pelkoa, mutta myös jotain muuta; pidäteltyä kiukkua siitä, että Eliah saattoi kohdella häntä näin epäoikeudenmukaisesti. Hän puristi käsiään yhteen estääkseen vapinan näkymästä päällepäin, eikä nostanut katsettaan Eliahiin, ettei tämä pystyisi lukemaan hänen kasvoiltaan hänen ajatuksiaan, joiden hän uskoi näkyvän niiltä.
"Ehkä…" hän aloitti kuiskaten, mutta ei uskaltanut sanoa ajatuksiaan loppuun, säikähtäen omaa rohkeuttaan.
"Ehkä mitä?" hänen miehensä tivasi, "Ehkä olit valmis tarjoilemaan kapteenille muutakin kuin teetä ja leivoksia? Siltä se minusta ainakin näytti, sinun istuessasi niin somasti hänen lähellään".
"Eliah…"
"Ja mikä ettei, kapteeni on varmasti paljon miellyttävämpi mies kuin oma aviomiehesi", Parkins jatkoi kiihdyttäen itseään omilla sanoillaan yhä suurempaan kiukkuun. Hän oli jännittynyt ja hermostunut sen tiimoilta, mitä oli tekemässä, hän oli hermostunut siitä, että merirosvolaiva oli hänen talonsa edustalla ja hän oli hermostunut siitä, että oli tuntenut aivan käsittämätöntä mustasukkaisuutta nähdessään Catherinen ja kapteenin istuvan puutarhassa kahden, "Aivan hurmaava mies, eikö niin? Kultaiset hampaat ja likaiset kädet, ooh, mitä sankari hän onkaan, eikö niin, rouvaseni?"
"Tuo ei ole totta!" Catherine huudahti, nosti päänsä ja katsoi mieheensä kiukun punaamin poskin, "Miksi sanot noin?"
"Ahaa? Miksi kiivastut? En taidakaan olla aivan väärässä?"
Catherine ponnahti pystyyn. Hänen teki mieli sylkeä vasten miehensä kasvoja, mutta hillitsi itsensä.
"Olkoon sitten niin", hän sanoi käheällä äänellä, "Ehkä … ehkä minä voisin istua sinun kanssasi puutarhassa keskustelemassa kohteliaasti, jos sinä kohtelisit minua puoliksikaan niin herrasmiesmäisesti kuin kapteeni Sparrow! Olkoon vain vaikka yltä päältä liasta musta, mutta sinuun verrattuna hän on… on…"
Hän ei keksinyt sopivaa sanaa, eikä hänen enää tarvinnutkaan, sillä Eliah löi häntä avokämmenellä suoraan suulle niin lujaa että hän kirkaisi kivusta ja horjahti iskun voimasta taaksepäin. Hän painoi kätensä suulleen ja huomasi, että hänen sormiensa välistä tippui veripisaroita. Eliah vain katsoi häneen, ilkeästi ja voitonriemuisesti, kiivaasti hengittäen.
"Lutka", hän sanoi. Catherine painoi haljennutta huultaan kaksin käsin, varoen tiputtamasta verta puvulleen. Eliah ojensi hänelle nenäliinan, "siisti itsesi".
Catherine otti nenäliinan vastaan ja yritti tukahduttaa verenvuotoa painamalla sitä tiukasti suulleen. Eliah kohautti harteitaan, kääntyi ympäri ja poistui huoneesta kiireisin askelin. Catherine otti muutaman askeleen taaksepäin, istuutui takaisin sohvalle. Hänen kaikki voimansa olivat hävinneet, mutta kiukku oli yhä tallella. Hänestä tuntui, että hänen aivoissaan kiehui ja vaikka hän tiesi, miten hyödytöntä se oli, hänen teki mieli juosta miehensä perään ja vaatia tätä tilille, ei vain tästä lyönnistä, vaan niistä kaikista, jotka hän tältä oli saanut.
"Ei", hän sanoi ääneen itselleen, puuroisella äänellä, koska hänen alahuulensa oli alkanut turvota, "minä en siedä tällaista. En siedä! En enää!"
Hän melkein syöksyi ylös ja kiisi nopein askelin huoneen poikki, aulan poikki ja tempaisi ulko-oven auki. Hän ei tiennyt, mihin hänen miehensä oli mennyt, mutta muutaman sekunnin harkinnan jälkeen hän päätti lähteä etsimään tätä sieltä, missä oletti tämän todennäköisimmin olevan; satamalaiturilla. Hän kiirehti portaat alas ja lähti juoksuun hiekkatietä pitkin, suomatta ajatustakaan sille, että saattaisi kompastua soralla korkeakantaisissa kengissään. Hänen askeleensa olivat yhtä kevyet kuin hänen mielensäkin, hänen kiiruhtaessaan tietä pitkin, ilman päähinettä tai päivänvarjoa, vauhdin irrottaessa hänen kampauksestaan muutamia kiharoita. Hänen teki mieli nauraa. Olen todellakin menettänyt järkeni, hän totesi itsekseen.
Eliah Parkins ei ollut laiturilla. Kapteeni Sparrow sen sijaan oli.
Catherine pysähtyi huohottaen siihen, mihin tie päättyi ja laituri alkoi. Kapteenin miehet lastasivat juuri isoon veneeseen tavaroita, osa ojenteli niitä laiturilta, osa oli ottamassa niitä veneessä vastaan. Catherine katsoi miehiä, sitten ympärilleen. Yhtään tuttuja kasvoja ei näkynyt, kapteeni Sparrow'ta lukuun ottamatta, tämä oli seisoi laiturin päässä, selin häneen ja näytti osallistuvan veneen lastaukseen siinä missä kaikki muutkin. Catherine veti syvään henkeä ja laski jalkansa laiturille, lähti miestä kohden. Kaikki katsoivat häneen ja tällä kertaa se häiritsi häntä, eikä hän tiennyt, miksi. Ehkä se johtui itse näistä miehistä, merirosvoista, salakuljettajista, rikollisista… Catherine ei ollut koskaan aiemmin ollut tekemisissä tällaisten ihmisten kanssa, mutta hän ei silti tuntenut pelkoa, vaan jotain muuta, ehkä jännitystä. Silti hän toivoi, etteivät he olisi katsoneet häneen noin.
Kapteeni Sparrow kääntyi ympäri.
"Rouva Parkins", hän sanoi toteavasti, kun Catherine oli muutaman metrin päässä ja pysähtyi siihen. Jack näki hänen turvonneen alahuulensa ja huomasi hänen puristavan kädessään veristä kangaskaistaletta. Taitaa olla parempi, kun en kysy mitään, hän ajatteli. Nainen näytti omituiselta, paitsi ilmiselvää seikkaa, että mitä todennäköisimmin joku oli huitaissut häntä kasvoihin, niin hän oli kokonaan hukannut viileytensä ja tyyneytensä jonnekin, ja oli nyt sen näköinen kuin olisi saamassa vähintäänkin hysteerisen kohtauksen. Hän oli kuumissaan, kampaus sekaisin ja hän hymyili aivan toisenlaista hymyä kuin oli hymyillyt aiemmin päivällä.
"Kapteeni Sparrow", hän sanoi ja nauroi. Se ilmeisesti sattui, koska hän vinkaisi pienen "ain" ja painoi alahuultaan kädellään.
"Etsittekö jotakuta?" Jack kysyi. Catherine pudisti päätään kiivaasti, painoi edelleen huultaan.
"Ei, en enää", hän mutisi, yrittäen saada äänensä kuuluviin avaamatta suutaan silti liikaa, "Kapteeni, tehkää minulle palvelus?"
"Ja mikähän se olisi?"
"Näyttäkää minulle laivanne", Catherine pyysi, "viekää minut Black Pearlille! Tahtoisin nähdä sen lähempää."
Jack harkitsi hetken. Pyyntö oli houkutteleva, eikä hän yleensä olisi epäröinyt hetkeäkään. Jos joku nainen oli riittävän typerä tunkemaan Pearlille, hän mielellään käytti tilaisuutta hyväkseen, mutta tällä kertaa se ei tuntunut oikealta edes hänestä. Rouva ei selvästikään ymmärtänyt, mitä pyysi. Toisaalta, oliko se hänen ongelmansa?
"Oletteko nyt ihan varma tästä?" hän kuitenkin kysyi. Catherine ei ymmärtänyt hänen tarkoitustaan, vaan nyökytti tarmokkaasti.
"Tahtoisin niin nähdä sen", hän sanoi.
"Tarkoitan, että haluatteko todella lähteä sinne? Ihan yksin?"
"Haluan", Catherine vakuutti kiihkeästi, "Haluan minä! Ei minua pelota teidän seurassanne, kapteeni Sparrow".
"No, sama se minulle on, mennään sitten", Jack sanoi. Hän hyppäsi veneeseen ja ojensi kätensä Catherinelle, joka siirtyi laiturin reunalle, kumartui tarttuakseen Jackin käteen, mutta epäröi; hyppy laiturilta veneeseen näytti pitkältä. Jack ojensi molemmat kätensä ja tarttui häntä vyötäröstä, melkein nostaen hänet laiturilta veneeseen, mikä olikin järkevintä, koska ilman hänen tukeaan Catherine olisi kaatunut veneen keinahtaessa. Jack auttoi hänet istumaan ja komensi muutaman miehistä soutamaan.
"Mutta kyytiin mahtuu vielä, kapteeni", eräs miehistä sanoi.
"Muutama paali sinne tai tänne", Jack sanoi ja vilkaisi Catherineen, joka istui paikoillaan selkä suorana, kasvoillaan kiihtynyt ilme, "Täytyyhän teidän tehdä kuitenkin ainakin kaksi reissua ennen kuin tuo kaikki roina on Pearlilla."
"Hui", Catherine sanoi vilkaistessaan, miten syvällä vene ui lastin painosta, "eihän tämä uppoa, kapteeni?"
"Ei uppoa", Jack vastasi rauhallisesti ja istuutui Catherinea vastapäätä. Nainen hymyili hänelle sen minkä turvonneella suullaan pystyi, näyttäen hymystä huolimatta yhtä tyyneltä kuin ihminen, joka ilmiselvästi aikoo hypätä mereen. Jack kumartui häntä kohden hitaasti, varoen säikäyttämästä häntä ja irrotti hänen sormensa verisestä liinasta, jota hän yhä piti nyrkissään. Catherine katsoi hämmästynein ilmein liinaa, kuin ihmetellen, mikä se oli ja miten se oli hänelle joutunut. Jack viskasi sen tuuleen, joka lennätti sitä hetken ennen kuin se putosi aalloille ja jäi keikkumaan niiden mukana, muuttuen pian valkoiseksi pisteeksi ja häviten sitten kokonaan näköpiiristä.
Rouva vaikutti olevan niin muissa maailmoissa, että Jack katsoi viisaammaksi olla häiritsemättä häntä siellä. Tilanne oli sitä paitsi niin eriskummallinen, ettei hän olisi mitään sanottavaa tunnelmaa keventääkseen keksinytkään, joten siltäkin osin tuntui järkevältä olla vain hiljaa. Niinpä he istuivat puhumattomina koko matkan Black Pearlille asti, eikä kukaan miehistäkään uskaltanut avata suutaan, kun ei kerta kapteenikaan. Liki taukoamatta hymyilevä nainen, joka heillä oli veneessään, oli hyvä syy olla puhumatta; murjotuista kasvoistaan huolimatta tämä oli niin kaunis, että tätä katsellessa mies kuin mies unohti puhekykynsä.
Black Pearlilla Gibbs järkyttyi nähdessään Catherinen kapuavan laivaan Jackin auttamana, sukkasillaan, sillä hän oli riisunut kenkänsä voidakseen nousta köysitikkaita turvallisemmin kuin kengissään, joita ei ollut suunniteltu minkäänlaiseen kiipeämiseen.
"Ei, ei, ei", Gibbs kiiruhti Jackin luo huiskien kiihtyneesti käsillään, "taasko nainen? Ei naisia laivalle, Jack, se tuo huonoa onnea!"
Jack siirtyi muutaman askeleen poispäin Catherinesta viitaten Gibbsiä seuraamaan ja kumartui siten kuiskaamaan hänen korvaansa, että pitäisi pienempää meteliä taikauskoisine höpinöineen.
"Sinä säikäytät rouvan", Jack supatti matalalla äänellä. He molemmat kääntyivät samanaikaisesti katsomaan Catherinea, joka seisoi Black Pearlin kannella miesten töllisteltävänä, osoittamatta minkäänlaista hämmennystä tai pelkoa. Jack arveli, että mitä tahansa hänelle olikaan sattunut, tapahtuma oli järkyttänyt häntä niin, että jokin oli kääntynyt hänen mielessään kokonaan nurin. Tuo onnellinen hymy oli luonnoton naisella, jonka alahuuli oli halki ja jonka puvulla oli huulesta pisaroinutta verta. Ilmeisesti Gibbs oli samaa mieltä, koska hän ilmeili tavalla, jonka Jack tulkitsi tarkoittavan, että nainen oli sekaisin päästään. Tai yhtä hyvin Gibbs saattoi tarkoittaa häntäkin.
"Mikä rouvaa oikein vaivaa?" Gibbs kysyi saamatta katsettaan irti Catherinesta. Jack kuiskasi, ettei oikeastaan tiennyt ja taas he molemmat katsoivat naiseen, ihmetellen, mitä tämän kanssa oikeastaan tekisivät.
"Hän tahtoi nähdä Pearlin", Jack sanoi sitten melkein anteeksipyytävästi, ajatellen, että oli oikeastaan toiminut melkoisen ajattelemattomasti suostuessaan pyyntöön. Toki hän voisi näyttää laivan, mutta mitä sitten, kun se olisi tehty - rouva olisi kai toimitettava takaisin maihinkin. Olisiko tämä saateltava takaisin kotiinsa vai voisiko tämän tylysti jättää laiturille? Ja jos hän veisi tämän Parkinsin talolle asti, mitä siellä oli odotettavissa? Hän ei ollut hiukkaakaan innostunut ajatuksesta, että tulisi sekoitetuksi siihen, mitä talossa tapahtui. Se ei kuulunut hänelle, se ei ollut hänen ongelmansa. Ei se ollut, eihän? Jack oli tietoinen siitä, että hänellä oli taipumus sekaantua toisten ongelmiin, aivan kuin hänellä ei olisi elämässään ollut niitä riittävästi omastakin takaa. Ongelmat suorastaan kutsuivat häntä ja ennen kuin hän huomasikaan, hän oli kaulaansa myöten jossain sotkussa, josta irti päästäkseen hänen oli pantava peliin kaikkensa ja vähän enemmänkin. Hän huokasi ja meni Catherinen luo, jättäen Gibbsin katsomaan peräänsä happamin ilmein.
"Näytättekö nyt laivan minulle, kapteeni?" Catherine kysyi innokkaana. Jack nyökkäsi.
"Kyllä, näytän", hän sanoi, "mutta sen jälkeen teidän on palattava rantaan, ymmärrättehän?"
"Tietenkin ymmärrän", Catherine vastasi ja otti jo muutaman askeleen, mutta Jack pysäytti hänet tarttumalla häntä olkapäästä.
"Teillä ei ole kenkiä", hän sanoi.
"Oh". Catherine näki kenkänsä lojuvan kannella, siinä, mihin joku oli ne laskenut heidän kavuttuaan laivaan. Hän nosti helmojaan ja pujotti jalkansa kenkiin, "No, nyt."
Jack näytti hänelle kaiken saman, minkä oli näyttänyt hänen veljelleenkin kaksi päivää aiemmin, mutta toisin kuin Charles, Catherine ei yrittänyt peitellä kiinnostustaan, vaan oli lapsellisen innostunut kaikesta näkemästään, kysellen Jackilta koko ajan lisää, osoitellen sormellaan, säestäen puhettaan pienillä, kiihkeillä huudahduksilla. Tämä rouva Parkins oli kokonaan toinen nainen kuin se, jonka kanssa Jack oli päivällä istunut puutarhassa, eikä Jack pitänyt tästä naisesta. Liian arvaamaton.
"Voi, miten niitä on paljon", Catherine hämmästeli, kun he laskeutuivat ruumaan ja hän näki Pearlin kanuunat. Hän asteli yhden luo ja kosketti varovasti sen kylmää pintaa, "täällä ja vielä ylhäällä kannellakin."
"Varovasti", Jack sanoi ja ojensi kätensä auttaakseen Catherinea harppaamaan lattialle kasattujen pitkien airojen yli, "tahritte pukunne."
"Ei sillä ole väliä", Catherine sanoi nopeasti, mutta Jack huomasi hänen kuitenkin vetävän helmojaan niin, ettei pyyhkisi niillä ruutia kanuunoiden piipuista. Jack toivoi, että saatuaan jotain muuta ajateltavaa kuin sen, mitä hänelle nyt olikaan mahtanut tapahtua, hän pääsisi hieman tasapainoon itsensä kanssa, mutta vaikka hän ei vaikuttanutkaan olevan enää ihan niin pois tolaltaan kuin ilmestyessään tyhjästä Parkinsin laiturille, Jackista tuntui silti siltä, että oli syytä edelleen olla varuillaan, ettei tekisi mitään, mikä saattaisi säikäyttää häntä. Ainakaan hän ei enää hymyillyt pakonomaisesti, mistä Jack oli iloinen. Heidän ympärillään Black Pearlin miehistö lastasi Parkinsin tavaroita, luukut kannelle olivat auki ja isoja paaleja ja tynnyreitä laskettiin köysien varassa alas. Miehet metelöivät, laskivat leikkiä ja nauroivat, ja koko laiva tuntui olevan jo lähtötunnelmissa. Jack auttoi Catherinen takaisin kannelle, missä tämä nosti katseensa ylös hämmästyen heidän ylleen kohoavaa mastojen, köysien ja purjeiden metsää.
"Niin valtavasti köysiä", hän sanoi katseensa kiivetessä yhä ylemmäs tavoittaen viimein isomaston huipun, jossa liehuva lippu kiinnitti hänen huomionsa, sillä se ei ollut mikään musta pääkallolippu, kuten hän olisi olettanut, vaan aivan tavallinen Englannin lippu, eikä hän voinut olla kysymättä siitä, "Mutta teillähän on väärä lippu."
Jack vilkaisi ylös.
"Se on helppo vaihtaa tarvittaessa", hän sanoi, "näillä vesillä käytämme usein tuota, mutta kun purjehdimme täältä espanjalaisten reitille, voitte olla varma, että mastossa on Espanjan lippu. Loppujen lopuksi, sehän on pelkkä kangasriepu. Yhtä hyvin voisin vetää mastoon vaikka tuon hartiahuivinne."
Hän ojensi kätensä aivan kuin aikoisi todella ottaa ohuen huivin, jolla Catherine oli peittänyt hartiansa ja povensa, ja joka oli hänen juostessaan luiskahtanut alas hänen toiselta olkapäältään hänen sitä huomaamattaan. Jackin teki mieli joko auttaa häntä korjaamaan asuaan tai vetää huivi kokonaan pois, mutta Catherine otti muutaman nopean askeleen taaksepäin ja teki hätäisen liikkeen kuroakseen huivin tiukemmin peittämään paljasta ihoaan. Jack nosti kätensä pystyyn osoittaakseen, ettei hänellä ollut mitään aikeita koskea naiseen, jos tämä ei sitä halunnut. Huivillekin oli pudonnut veripisaroita, mutta Catherine ei ollut huomannut niitä liioin. Hän tunki huivin liepeitä miehustansa alle ja saatuaan asunsa mielestään järjestykseen, hän yhä painoi kädellään miehustaansa kuin varjellakseen itseään. Hän näytti hetken siltä kuin olisi viimein ymmärtänyt olevansa Black Pearlilla ilman että kukaan muu kuin Jack ja hänen miehistönsä tiesivät siitä. Sitten hänen huomionsa kiinnittyi hahmoon, joka ketterin liikkein laskeutui alas mastosta, pukeutuneena pelkkään paitaan ja housuihin, musta pitkä tukka palmikoituna monille pienille leteille ja vihreä huivi kiedottuna pään ympäri, kaukoputki työnnettynä sisään housunkauluksesta, ettei se haittaisi hänen kiipeämistään. Catherine ei ollut uskoa silmiään vielä sittenkään, kun Anamaria oli päässyt alas kannelle ja jäi seisomaan muutaman metrin päähän hänestä.
"Ei mitään tavanomaisesta poikkeavaa", Anamaria kohdisti sanansa Jackille, mutta ei katsonut häntä, vaan Catherinea. Hän oli nähnyt mastosta, että Jack oli tuonut naisen mukanaan Pearlille, eikä täysin keksinyt, miksi. Tämä ei näyttänyt varsinaisesti miltään tavanomaiselta hutsulta. Vaikkapa mistä hän tiesi, mitä kenenkin päässä liikkui. Jostain syystä naiset, joiden hän ei olisi kuvitellutkaan edes vilkaisevan Jackiin, tuntuivat olevan valmiita kunniansa ja maineensa menettämisen uhalla heittäytymään hänen syliinsä. Eikä tuohon syliin ollut tunkua ainoastaan vastakkaisen sukupuolen edustajilla. Anamaria ei tuntenut suurempaa kiinnostusta perehtyä kapteeninsa yksityiselämään, mutta sen perusteella mitä hän oli sitä joutunut näkemään, hän oli päätellyt, ettei Jack ollut turhan tarkka kumppaneistaan, vaan otti vastaan, mitä milloinkin oli tarjolla. Ja miksi hän olisikaan toiminut toisin? Tai miksi hän itse olisi omalla tahollaan toiminut jotenkin toisin kuin Jack?
"Hyvä", Jack sanoi hänelle, "mutta en siltikään pääse eroon tunteesta…"
"Joo, tiedän", Anamaria keskeytti hänet rypistäen otsaansa huolestuneesti, "minusta tuntuu samalta. Aurinko laskee parin tunnin päästä… tuplataanko vahtivuoroja?"
"Tuplataan. Hoida se", Jack kääntyi Catherinen puoleen, "Pitäisikö teidän palata jo rantaan? Alkaa olla myöhä."
Hänen teki mieli lisätä vielä, että todennäköisesti herra Parkins alkaisi pian ihmetellä, missä hänen vaimonsa oli, mutta jätti sen kuitenkin sanomatta. Hänen oli helppo kuvitella, miten Parkins reagoisi, jos saisi tietää, missä rouva Parkins juuri sillä hetkellä oli, ja hänestä tuntui, että rouva itsekin oli asiasta tietoinen, eikä välttämättä halunnut itseään muistutettavan siitä. Tai jos tuossa kaikessa ei ollut kyse aviomiehestä, sitten kyse oli varmasti veljestä, Jack arveli.
"Ei vielä", Catherine sanoi havahtuen ajatuksistaan. Hänen oli pakko uskoa sekä silmiään että korviaan; tuo nuorelta pojalta näyttävä todellakin oli nuori nainen, paljain likaisin jaloin ja suoraryhtisenä, niin itsevarmoin ilmein, että Catherine tunsi halua parahtaa silkasta kateudesta, "tahtoisin vielä nähdä, mistä laivaa ohjataan."
Jack vei hänet komentosillalle, missä Catherine tarttui varovasti ruoriin, sulki silmänsä ja näytti eläytyvän siihen, miltä tuntuisi kääntää sitä. Jack nojautui parrasta vasten, tähyili merelle ja sitten rantaan päin, josta juuri soudettiin venettä Black Pearlia kohti, luultavasti viimeistä lastia Parkinsin tavaroista, minkä jälkeen olisi jäljellä enää ammukset ja kulta, jotka he toivottavasti saisivat lastattavakseen heti aamusta ja pääsisivät lähtemään matkaan kohti pohjoista. Jack melkein jo aisti mielessään lähdön äänet ja tunnelmat, purjeiden paukkeen, kun ne laskettiin alas ja ne pullistuivat tuulesta, ankkurikettinkien kolinan. Sen, kuinka hän tunsi Black Pearlin jalkojensa alla, koko laivan vain odottavan, kuinka hän kääntäisi ruoria ja kertoisi laivalle suunnan. Black Pearl kuuntelisi hänen käskyjään, myötäilisi hänen liikkeitään. Hän olisi yhtä Black Pearlin kanssa. Hän olisi Black Pearl.
Jack risti kätensä rinnalleen ja katseli naista, joka piteli yhä kiinni ruorista, tai pikemminkin vain lepuutti käsiään sen pienoilla. Hän oli avannut silmänsä, mutta vaikutti siltä, ettei oikeastaan havainnut mitään siitä, mitä hänen näkökentässään pääkannella tapahtui. Gibbs kulki kannen poikki vastaanottamaan Pearlille saapuvaa venettä, vilkaisi komentosillalle ja tavoittaessaan Jackin katseen, irvisti mielenosoituksellisesti. Jack hymähti huvittuneena. Catherine kuuli hänen äännähdyksensä ja kääntyi katsomaan häneen päin.
"Minä taidan ymmärtää, mitä tarkoititte puhuessanne vapaudesta", hän sanoi ja oli äkkiä sama Catherine Parkins, jonka kanssa Jack oli aikaisemmin päivällä istunut puutarhassa. Hän katsoi kapteeniin kasvot vakavina ja silmissään kyyneleitä. Hän ei enää vaikuttanut pikkutyttömäisen riehakkaalta näkemästään. Mitä tahansa hän olikin ajatellut siinä ruorin takana seisoessaan, se ilmeisesti oli selvittänyt hänen ajatuksiaan. Jack tunsi rentoutuvansa. Tämän naisen hän tunsi, ja tiesi, ettei hänen tarvinnut olla varuillaan tämän suhteen - varuillaan siksi, ettei ollut voinut täysin tietää, saisiko nainen päähänsä tehdä jotain itselleen hänen laivallaan. Se olisi ollut hyvin epämiellyttävää. Hän ei missään tapauksessa halunnut, että epätoivoiset aviovaimot tulisivat Black Pearlille aikomuksenaan esimerkiksi kiivetä mastoon ja pudottautua sieltä alas. Jack ei olisi ollut hämmästynyt, jos rouva Parkinsin päähän olisi pälkähtänyt jotain vastaavaa tämän ollessa hysteerisimmillään, ja sen lajin mainetta Jack ei kaivannut. Eikä sen lajin ongelmia, mitä moisesta seuraisi.
"No, mitä?" Jack kysyi ja pyyhkäisi kasvoiltaan pois hiuksia, joilla navakka tuuli leikitteli.
"Te voitte lähteä", Catherine sanoi, "Te voitte vain nostaa ankkurin ja lähteä pois."
"Sitäkö te tahtoisitte? Lähteä pois?" Jack kysyi. Hänestä tuntui, että hänen pitäisi jotenkin ilmaista ymmärtäneensä, että jokin oli hullusti. Nyt kun rouva näytti rauhoittuneen ja saavuttaneen tasapainonsa, hän varmasti käsitti, ettei Jack voinut olla huomaamatta, ettei kaikki ollut kohdallaan.
"Niin. Tai en tiedä", Catherine sanoi. Hän kääntyi ja laski toisen kätensä uudelleen ruorille, pyyhkäisten toisella vaivihkaa kasvoilleen vierähtäneen kyyneleen pois. Hän ei halunnut kapteeni Sparrow'n näkevän häntä enää itkemässä, hänen käyttäydyttyään jo muutenkin kuin mielipuoli, rynnätessään sillä tavoin laiturille ja tuppauduttuaan Black Pearlille. Mikä hulluus minuun oikein meni, hän ajatteli, mitä oikein kuvittelin tekeväni?
"Anteeksi nyt", Jack sanoi, "mutta onko teille sattunut jotain?"
Catherine katseli itsepäisesti eteenpäin. Hän oli aivan varma, että jos hän edes vilkaisisi kapteeniin, hän menettäisi loputkin itsehillinnästään ja purskahtaisi itkuun. Kapteenin ääni oli liian ystävällinen, liian myötätuntoinen, eikä Catherine uskonut kestävänsä enää sitä, jos tämän kasvot olisivat yhtä ystävälliset kuin äänikin.
"Ei, ei mitään", hän sanoi tietäen itsekin, ettei kapteeni voinut uskoa niin surkeasti valehdeltuja sanoja. Mutta ehkä tämä ymmärtäisi, ettei hän halunnut puhua asiasta.
"Olkoon sitten niin", Jack sanoi, "Haluatteko nyt lähteä? Tulen saattamaan teidät, jos haluatte. Jos ette halua, en tule."
"Ehkä minun olisi parasta lähteä", Catherine myönsi, vaikka hän ei oikeastaan olisi halunnut ajatellakaan lähtemistä. Alkoi olla jo myöhä, aurinko oli matalalla ja oli selvä, ettei hän tänne voinut jäädä, tahtoi tai ei. Eliah ei välttämättä huomaisi hänen poissaoloaan lainkaan, vaan olettaisi hänen vetäytyneen huoneeseensa tämän käytöksestä mielensä pahoittaneena. Oli epätodennäköistä, että Eliah kaipaisi hänen seuraansa niin paljon, että vaivautuisi tarkistamaan, oliko hän omassa huoneessaan vai ei. Anteeksipyyntöä varten ei Eliah hänen luokseen koskaan tulisikaan. Mahtaisivatko Charles tai Annakaan häntä kaivata; hän uskoi, että samoin kuin Eliah he olettaisivat hänen käyneen varhain levolle ja antaisivat hänen olla rauhassa. Kukaan ei ehkä kaipaisi häntä ennen huomista, jolloin joku puolen päivän aikaan saattaisi alkaa ihmetellä hänen poissaoloaan. Hän voisi olla koko yön poissa, hänelle voisi tapahtua mitä vain, eikä kukaan tietäisi mitään.
Oli kuitenkin selvä, että hänen piti palata kotiin. Ei häntä Black Pearlillekaan kukaan halunnut, eikä hän keksinyt paitsi yhtään veruketta jäämiselleen niin ei myöskään yhtään hyvää syytä, miksi hän sinne jäisi. Sitä paitsi, jos Eliah kaikesta huolimatta kaipaisi häntä ja saisi jotenkin tietää hänen olevan Black Pearlilla, siitä seuraisi jotain vielä pahempaa kuin se, mitä tänään oli tapahtunut. Huolimatta siitä, että oli tehnyt kapteeni Sparrow'n kanssa sopimuksen, Eliah näytti hädin tuskin sietävän kapteenia, puhuen tästä hyvin halveksivin äänensävyin. Catherine oli ensin hämmästynyt huomatessaan aviomiehensä suhtautumisen kapteeniin, mutta oli sitten ymmärtänyt, että kyse ei ehkä ollutkaan pelkästään kapteenin persoonasta, joskin sekin varmasti vaikutti, mutta osansa oli myös sillä tosiasialla, että tämä tarvitsi kapteenia ja inhosi tilannetta, jossa oli riippuvainen kenenkään muun avusta kuin omastaan. Hän ei todellakaan kunnioittanut niitä ihmisiä, joille uskoi olevansa kiitollisuudenvelassa ja vielä vähemmän hän kunnioitti niitä, jotka olivat hänelle kiitollisuudenvelassa. Kuten Charles ja Catherine itse.
"Tulkaa, mennään", Jack astui muutaman askeleen ja kosketti varovasti Catherinen käsivartta. Naisen iho tuntui viileältä, eikä hän vetänyt kättään pois, käänsi päätään ja katsoi vakavin kasvoin Jackia suoraan silmiin. Hän näytti surulliselta, alistuneelta ja Jackin teki mieli melkein pyytää anteeksi sitä, että olivat tämän murheet kuinka vakavia tahansa, niin hänestä ei olisi niitä ratkaisemaan. Hän tiukensi otettaan naisen käsivarresta, kiersi sormensa sen ympäri, odottaen, että Catherine käskisi hänen irrottaa otteensa. Hän veti Catherinen vähän lähemmäs itseään.
"Teidän on nyt lähdettävä", hän sanoi ja käänsi Catherinea niin, että saattoi ohjata tämän kohti portaita, "halusitte tai ette, minun on palautettava teidät maihin."
He laskeutuivat alas kannelle. Catherine mietti kuumeisesti keksiäkseen jotain, millä voisi viivyttää lähtöä vielä edes hetken. Kapteeni piti häntä yhä käsivarresta ja hän huomasi pitävänsä tämän kosketuksesta, vaikka siinä tuskin oli mitään sen kummempaa kuin että tämä varmisti, että hän menisi kiltisti veneelle ja lähtisi Black Pearlilta. Ikään kuin hänellä olisi voimaa vastustaa kapteeni Sparrow'ta kaiken sen jälkeen, mitä tänään oli tapahtunut. Nyt, rauhoituttuaan, Catherine tunsi olevansa voimaton, kaikista tunteista tyhjä. Välinpitämätön. Hänestä tuntui samalla siltä, että voisi tehdä mitä tahansa sitä jälkeenpäin katumatta.
"Odottakaa", hän sanoi ja kapteeni pysähtyi, "Te olette jättänyt jotain näyttämättä. Haluan nähdä vielä senkin ennen kuin lähden."
Jack nosti kulmakarvojaan kysyvästi. Catherine hymyili.
"Te näytitte minulle miehistön tilat", Catherine sanoi, "mutta olette jättänyt näyttämättä, missä te itse nukutte. Onhan kapteenilla toki omakin majoitustilansa, eikö vain?"
"On minulla", Jack sanoi epäröiden. Hän ei ollut aivan varma, pilailiko Catherine vai oliko tämä todella niin viaton, ettei nähnyt omassa ehdotuksessaan mitään sellaista, jonka hän olisi voinut tulkita tahallisesti väärin. Nainen hymyili hymyä, joka ei ylettynyt hänen silmiinsä, katsoen häneen ripsiensä alta tavalla, joka ilmeisesti oli tarkoitettu kujeilevaksi. Oli helppo nähdä, ettei hän ollut tottunut leikkimään näitä leikkejä. Jackin mielestä hänen viettely-yrityksensä oli lähinnä kömpelö. Tosin varsin hellyttävä kaikessa kömpelyydessään. Jack, olet oikea roisto jos käytät tilaisuutta hyväksesi, hän sanoi itselleen.
"Minua janottaa", Catherine sanoi vetoavasti, "jos tarjoaisitte minulle tilkan vaikka vettä. Olenhan sentään vieraananne."
"Minä en kutsunut teitä tänne", Jack muistutti, "mutta olkoon, mennään sisälle."
Catherine epäröi pienen hetken ennen sisään astumistaan, kun Jack avasi oven ja piti sitä auki hänelle. Jack harkitsi sulkevansa oven kiinni naisen edestä ja käskevänsä tämän poistumaan Pearlilta, mutta hän oli liian utelias näkemään, miten pitkälle Catherine oli ajatellut mennä, että olisi todella tehnyt niin. Catherine meni sisälle hyttiin, hän seurasi, oven paukahtaessa kiinni hänen jälkeensä. Catherine jäi seisomaan oven suuhun, katsellen varovaisesti ympärilleen. Jack puolestaan katseli häntä, yrittäen tulkita hänen ilmeistään jotain, mutta hän näytti unohtaneen tilanteen, johon oli itsensä lykännyt, ja oli nyt vain utelias näkemään, millainen mahtoi olla merirosvolaivan kapteenin yksityishytti. Jack antoi oman katseensa kiertää Catherinen katseen mukana ja lämmin tunne ailahti hänen mielessään. Jos hän jotain paikkaa maailmassa saattoi nimittää kodikseen, niin tämä sen täytyi olla. Hytti oli nyt toisen näköinen kuin se oli ollut noin vuosi sitten, jolloin se oli tyhjennetty Black Pearlin edellisen kapteenin tavaroista. Jack olisi mielellään repinyt seiniltä hienot paneelitkin ja heittänyt ne samaan läjään muiden tavaroiden kanssa, mutta toisaalta, ne olivat osa Pearlia ja hän oli lopulta jättänyt ne paikoilleen. Kaikki muu oli kasattu pieneen veneeseen, joka oli sytytetty palamaan ja jätetty merelle. Jack oli seisonut kauan katselemassa palavaa venettä, paljon kauemmin kuin kukaan muu. Hän oli tuijottanut sitä kauan sen jälkeenkin, kun se oli kadonnut horisonttiin, eikä hän ollut erottanut enää edes savujuovaa.
"Rommia en taida teille tarjota", Jack sanoi ja siirtyi Catherinen ohi peremmälle, "säästetään se veljellenne."
Hän otti tammikaapista kaksi kultaista pikaria ja vajaan viinipullon. Hän asetti pikarit pöydälle, avasi pullosta korkin ja kaatoi molemmat astiat puolilleen punaista juomaa. Sitten hän palasi Catherinen luo ja ojensi toisen pikareista tälle, toisen hän jätti pöydälle. Catherine otti juoman vastaan mitään sanomatta, hymyillen kiitokseksi. Jack istahti pöydän ääreen. Hänen miekkansa kolahti vasten pöydän jalkaa ja hän katsoi parhaaksi riisua sen, pujottaen sen kannattimineen päänsä yli ja laski sitten sen hattunsa kera pöydälle. Catherine maistoi pikaristaan varovasti ja tyhjensi sen muutamalla kulauksella. Hän joi niin ahneesti, että juomaa läikähti hänen puvulleen niin että siinä oli nyt sekä viiniä että verta. Hän ojensi tyhjää pikariaan Jackia kohti pyytäen lisää ja kun Jack nosti pulloa osoittaen, että täyttäisi pikarin, mikäli Catherine tulisi lähemmäs, hän uskaltautui peremmälle hyttiin.
"Tämä on kiehtovaa", Catherine sanoi Jackin kaataessa hänelle lisää juomista, "Minusta tuntuu aivan siltä kuin olisin päässyt näkemään jotain… jotain intiimiä teistä."
"Minä voisin esitellä teille jotain paljon intiimimpääkin", Jack sanoi hymyillen tarkoituksella tavalla, jonka saattoi tulkita jopa ilkeäksi. Häntä huvitti nähdä Catherinen reaktio: tämä hämmentyi, oli saada viiniä henkeensä ja syvä puna nousi hänen kasvoilleen.
"Kapteeni, pyydän…" hän sopersi.
"Pyytäkää vapaasti", Jack sanoi, "pyytäkää minun puolestani vaikka kuu taivaalta. Minun ei omalla laivallani tarvitse suostua mihinkään pyyntöihinne ja kukaan muu ei täällä pyyntöjänne kuulekaan."
"Mitä tarkoitatte?" Catherine katsoi häneen silmät pelästyksestä suurina. Jack nousi ylös ja ojensi kätensä tarttuakseen Catherinen leukaan. Nainen perääntyi puristaen kaksin käsin kultaista pikaria kuin hakien siitä turvaa. Jack nauroi viskaten päänsä taaksepäin.
"Kukaan ei tiedä, että te olette täällä", Jack sanoi ja teki kädellään viehkeän kaaren ikkunaan päin ja osoitti sitten Catherinea molemmilla etusormillaan, "Te, arvon rouva, tulitte Pearlille kertomatta kenellekään lähdöstänne, ja nyt te olette aivan kahden minun kanssani. Voin vakuuttaa, ettei tuosta ovesta tule kukaan ilman minun lupaani, vaikka täällä tapahtuisi mitä."
"Mutta te ette ole sellainen mies", Catherine kuiskasi. Jack nosti kätensä lanteilleen ja silmäili parin askeleen päässä seisovaa naista arvioivasti. Catherine painoi pikarin rintaansa vasten.
"Parin tunnin tuttavuuden jälkeen te ette voi sanoa, millainen mies minä olen tai en ole", Jack sanoi, "Tosin, olette oikeassa. En ole sellainen. Silti, teidän olisi korkea aika nyt lähteä, jos haluatte ehtiä kotiinne ennen pimeää."
Catherine ei halunnut lähteä laivalta mihinkään, eikä hän halunnut ehtiä ennen pimeää varsinkaan kotiin. Hän halusi lykätä maihin palaamista ja tiesi todellakin voivansa lykätä sitä aamuun asti. Hän halusi kuvitella edes muutaman tunnin olevansa joku muu, jossain muualla… ja vastoin kaikkia järkisyitä hän tunsi olevansa Black Pearlilla turvassa, tietämättä tarkalleen, miltä tai keneltä. Eliahilta? Mutta jos hän jäisi Black Pearlille, hän ei olisi turvassa kapteeni Sparrow'lta, joka ei ottaisi häntä laivalle vain siksi, että hän pyytäisi sitä. Mikään elämässä ei ollut helppoa eikä yksinkertaista. Eikä ilmaista.
Catherine katsoi kapteeniin, joka seisoi hänen edessään kädet lanteilla, jalat harallaan. Tämä ei ollut epämiellyttävä mies, joskaan ei varsinaisesti kovin viehättäväkään takkuisine hiuksineen ja palmikoituine partoineen, mutta Catherine piti hänen silmistään ja hymystään silloin, kun se ei ollut tuollainen ilkeä. Ja hän oli paljon nuorempi kuin Eliah, ehkä Catherinen itsensä ikäinen. Hän nosti kultaisen pikarin huulilleen, varoen haavaa, joka oli yhä turvonnut ja verenmakuinen, juoden viinin niin nopeasti kuin pystyi. Hän ymmärsi, että tulisi humalaan, mutta ehkä se oli vain hyvä. Kapteeni kallisti päätään ja mutristi suutaan.
"Varovasti sen viinin kanssa", hän sanoi, "vaikka se ei vedäkään vertoja rommilleni, niin ei se mitään vettä ole."
"Lisää", Catherine sanoi nieleskellen. Hän ojensi pikariaan kapteenia kohti, joka otti pöydältä pullon ja odotti, että Catherine tuli jälleen hänen luokseen. Catherinen kohottaessa pikarinsa täytettäväksi, hän epäröi hetken, mutta kaatoi sitten pikarin puolilleen. Catherine oli jo nostamassa pikarin huulilleen, kun Jack pysäytti hänen liikkeensä tarttumalla häntä ranteesta.
"Ei noin ahneesti, rouva hyvä", hän sanoi, "En halua toimittaa teitä ympäripäissänne kotiin miehenne luo."
Catherine väänsi ranteensa irti miehen otteesta, joka ei ollut kovin tiukka. Hän otti hyvän kulauksen pikaristaan, katsoen kapteeniin pikarin reunan yli. Hän oli hyvin kokematon näissä asioissa, eikä tiennyt, miten hänen olisi meneteltävä, mutta jotenkin hänen kai oli tehtävä miehelle tiettäväksi, että oli valmis muuhunkin kuin vain keskustelemaan kapteenin kanssa, joka ilmeisesti ymmärsi hänen hämmennyksensä, kun katseli häntä sen näköisenä kuin olisi nauttinut suunnattomasti tilanteesta ja hänen ahdingostaan. Catherine otti jälleen nopean kulauksen viiniä ja vilkaisi ympärilleen.
"Teillä on paljon kirjoja, kapteeni", hän kuuli itsensä sanovan.
"Toivottavasti te ette hämmästy sitä, että minä osaan lukea", Jack vastasi. Catherine näytti nolostuvan, pudisti päätään, mutta ei sanonut mitään. Jack odotti mielenkiinnolla hänen seuraavaa siirtoaan. Tilanne oli enemmän kuin vain nautittava, eikä hän halunnut helpottaa Catherinen hämmennystä osoittamalla mitenkään, että oli ymmärtänyt, mihin tämä pyrki. Catherine laski pikarin kädestään pöydälle ja nosti sitten kätensä koskettaen hänen hiuksiaan. Jack ei liikahtanutkaan, odotti vain. Catherinen käsi kulki hänen poskeaan pitkin alas hänen rinnalleen, hänen vatsansa yli ja pysähtyi hänen nivusilleen. Jack miltei hätkähti mielihyvästä.
"Te ette nyt käyttäydy kuten kunniallisen naisen pitäisi käyttäytyä", Jack kiusoitteli. Hän katsoi alas, missä naisen käsi oli ja tämän sormet liikkuivat kevyesti hyväillen.
"Minä käyttäydyn täsmälleen seurani mukaisesti", Catherine sanoi uhmakkaasti, "Tekään ette ole mikään kunniallinen mies."
"Ei, sitä minä en ole", Jack sanoi, kietoi toisen kätensä Catherinen hoikan vyötärön ympäri ja veti tämän lähemmäs itseään, "Jos minä olisin kunniallinen mies, minä käskisin teidän lopettaa, koska te ette itse asiassa haluaisi tehdä tuota, ja huolehtisin teidät kiltisti kotiinne. Mutta koska minä en ole mikään", hänen oli pakko nielaista, "… kunniallinen mies, ja koska haluan, että ette missään tapauksessa lopeta, minulla ei ole muuta mahdollisuutta kuin pyytää mitä nöyrimmin, että voisitteko, kultaseni, voisitteko mitenkään laittaa sen kätenne sinne housujeni sisäpuolelle?"
Jack veti molemmat pistoolit vyöstään ja laski ne pöydälle, sitten hän avasi vyönsä, pudotti sen lattialle ja auttoi Catherinea avaamaan hänen kangasvyönsä solmun, ja pian sekin oli lattialla. Catherine ryhtyi napittamaan hänen housujaan auki kömpelöin liikkein ja hän hillitsi vain vaivoin halunsa kiirehtiä asiaa avaamalla nappinsa itse. Odottaminen oli niin suloista, niin kiihottavaa. Hän nosti toisen kätensä hyväilemään naisen niskaa ja taivutti tämän päätä itseään kohti, yrittäen suudella, mutta Catherine väisti kääntämällä päänsä pois.
"Hyvä on, kultaseni", Jack sanoi, "jos et halua suudella minua, ei sinun ole pakko. En minä satuta sinua."
Catherine käänsi päänsä häneen päin. Jack suuteli häntä hyvin varovasti, miltei hipaisten, eikä hän reagoinut siihen mitenkään, ikään kuin ei tietäisi, että voisi vastata suudelmaan. Hänen kätensä sen sijaan tiesivät mitä tehdä. Jack tunsi paitansa liukuvan housuista ja sitten naisen käden paljaalla vatsallaan matkalla alaspäin. Hänen mielessään välähti, pitäisikö hänen sanoa naiselle, että tämä oli vapaa sanomaan "ei" koska tahansa ja Jack kunnioittaisi hänen kieltoaan, mutta päätti sitten, että oli turhaa muistutella moisesta pikkuasiasta.

***

Koska Catherinella ei ollut kokemusta muista miehistä kuin omasta aviomiehestään, hän ei olisi tiennyt, mitä odottaa, jos olisi ehtinyt pohtimaan asiaa. Hän oli toki päätellyt, etteivät miehet olleet kaikki samanlaisia, mutta millainen joku toinen mies kuin Eliah oli, sitä hän ei ollut osannut kuvitella. Loppujen lopuksi, kapteeni Sparrow ei ollut kovinkaan paljon erilainen, vaan vietyään hänet vuoteelleen ja päästyään hänen jalkojensa väliin, Catherine olisi voinut sulkea silmänsä ja kuvitella Eliahin hänen tilalleen. Tosi kapteeni ei ollut aivan niin iso kuin Eliah, mikä tarkoitti sitä, ettei Catherineen sattunut niin paljon. Oikeastaan se ei sattunut lainkaan. Kapteeni tuntui olleen tosissaan sanoessaan, että halunnut satuttaa häntä. Sitä paitsi hän näytti nauttivan siitä, mitä teki. Catherinesta oli outoa, että kapteeni Sparrow äänteli jotain, sen lisäksi että sanoi muutaman kerran hänelle jotain mikä oli ilmeisesti tarkoitettu kohteliaisuudeksi. Eliah ei koskaan sanonut mitään ja näytti lähinnä siltä, että aviolliset velvollisuudet olisivat olleet todellakin velvollisuuksia myös hänelle. Eliah ei varmaan olettanut, että kenenkään oli syytä nauttia. Ehkä nautinto kuuluikin aviovuoteen ulkopuolelle ja sielläkin vain miehille. Tälle miehelle, jolla oli kultaisia hampaita, helmiä hiuksissaan ja joka, miten törkeätä, oli riisunut vain takkinsa ennen kuin oli nostanut hänen helmansa ylös. Miten rahvaanomaista tehdä sitä sängyssä miehen kanssa, jolla oli saappaat jaloissaan.
Kapteeni irrottautui hänestä äkkiä, voihkaisi ja painoi sitten raskaasti hengittäen päänsä hänen rinnoilleen. Hänen hengityksensä tasaantui vähitellen ja Catherine toivoi, että mies olisi noussut pois, jotta hän olisi voinut vetää jalkansa yhteen ja laskea hameensa alas. Kapteeni nousikin sen verran, että saattoi käydä pitkälleen hänen viereensä, mutta ennen kuin Catherine ehti oikoa helmojaan, kapteeni teki sen hänen puolestaan. Pitäisikö minun nyt nousta ylös, Catherine ajatteli, nouseeko hän nyt ylös?
Kapteeni kohottautui toisen kyynärpäänsä varaan ja nojasi päätään käteensä. Hän kietoi toisen kätensä Catherinen ympäri ja siveli sormillaan hänen korvaansa.
"Se ei tainnut olla sinusta kovin miellyttävää, kultaseni?" hän kysyi.
"Ei se epämiellyttävääkään ollut", Catherine vastasi totuudenmukaisesti. Jack virnisti.
"Koska olit valmis menemään näin pitkälle voidaksesi jäädä Black Pearlille", hän sanoi, "minusta olisi kamalan ikävää jos uhrauksesi olisi ollut turha. Jää sitten aamuun."
"Kiitos", Catherine sanoi.
"Enkö nyt olisi ansainnut kuulla syyn? Minä se tuskin olen?"
"En halua puhua siitä", Catherine sanoi kääntäen päänsä pois. Jack veti kätensä hänen ympäriltään, nousi istumaan ja alkoi napittaa housujaan, sulloen paitaansa housujen sisään.
"Seuraava kerta on miellyttävämpi, lupaan sen", hän sanoi ja nauroi mielessään Catherinen ilmiselvää nolostumista, "Katsos, yksi kerta ei kata sentään koko yötä. Ajattelin tarjota sinulle sitä paitsi illallisen. Oletko nälkäinen?"
Catherine kielsi olevansa. Hän oli loukkaantunut ja käänsi miehelle selkänsä. Hän kuuli selkänsä takana kapteenin nauravan. Inhottava mies, hän ajatteli.

***

Catherine uskoi menettäneensä järkensä lopullisesti. Hän olisi voinut kuvitella näkevänsä unta, mutta oli mahdotonta uskoa uneen, jossa hän söi illallista kapteeni Sparrow'n kanssa, tämän hytissä, istuen kynttilänvalossa tätä vastapäätä. Vaikka hän oli sanonut, ettei hänen ollut nälkä, niin kun kapteeni oli joksikin aikaa poistunut ja palannut sitten mukanaan synkän näköinen, puhumaton mies, joka oli kattanut heille pöydän ja tuonut tarjolle höyryävän kuumaa lihapataa, hänestä oli tuntunut siltä, että hän oli kuolemaisillaan nälkään. Ruuan tuoksu oli liian houkutteleva ja vaikka häntä hävetti oma käytöksensä niin, että ei kehdannut katsoa kapteenia kuin vaivihkaa, silloin kun tämä ei katsonut häneen, hän oli noussut vuoteelta, siistinyt asunsa ja kampauksensa miten parhaiten taisi ja istunut pöydän ääreen. Ruoka oli herkullista, eikä kaikessa yksinkertaisuudessaan kaivannut seurakseen mitään sen enempää kuin mitä pöytään oli katettu, tuoretta leipää, juustoa ja viiniä, jota kapteeni oli hakenut heille uuden pullon. Vaikka kapteenin pöytätavat eivät olleet juuri sen paremmat kuin olivat olleet siihenkään asti, ja hän jätti veitsen käyttämättömänä pöydälle, Catherinesta oli silti oudolla tavalla miellyttävää istua hänen seurassaan. Laiva keinahteli verkkaisesti aaltojen mukana ja hetkittäin Catherine tunsi olevansa kuin itämaisessa sadussa, kynttilänliekkien heijastuessa pöydälle katetuista kultaisista astioista. Catherine ei osannut päättää, oliko kapteenille aivan normaalia käyttää omaisuuksien arvoisia astioita, vai halusiko tämä tehdä häneen vaikutuksen. Jos tarkoitus oli tehdä vaikutus, sen hän oli onnistunut tekemään.
"Hauskaa, että ruoka näyttää maistuvan", Jack sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen, "Minä olen yksinkertainen mies ja nautin yksinkertaisesta ruuasta. Täsmälleen samaa sapuskaa, mitä miehistöni syö."
Catherine vilkaisi häneen nopeasti.
"Ruoka on todella herkullista", hän myönsi ujosti, " ettekä te ole mikään yksinkertainen mies, kapteeni."
Jack katsoi häneen sanomatta mitään. Catherine oli painanut päänsä ja keskittynyt siihen, mitä hänen edessään lautasella oli. Jack arveli, että nainen oli hämillään siitä, mitä oli tapahtunut, eikä tiennyt, miten olisi pitänyt olla tai sanoa. Hän itse ei voinut sanoa olevansa hämillään, mutta kieltämättä jossain hänen aivojensa perukoilla muhi ajatus, että hän olisi voinut toimia hiukan tahdikkaamminkin, eikä röyhkeästi ottaa vastaan, mitä tarjottiin. Houkutus oli vain ollut liian suuri ja tilanne liian kutkuttava, että hän olisi voinut olla käyttämättä sitä hyväkseen. Loppujen lopuksi, vaikka hän ei ehkä ollut yksinkertainen mies, hän oli mies.
"Tiedättekö, te muistutatte isääni", Catherine sanoi äkkiä. Jack hörähti nauruun.
"Toivottavasti en", hän sanoi, "Tuo ei kuulosta kovin terveeltä asenteelta, kun ottaa huomioon, mitä puuhailimme jokin aika sitten."
"Te olette kauhea ihminen!" Catherine kivahti, "Ei, en todellakaan tarkoittanut sitä noin".
"Vaan miten?" Jack yritti hillitä nauruaan. Catherine ei vastannut vähään aikaan mitään, vaan tökki haarukallaan ruokaansa ja vilkuili alta kulmain Jackiin. Jackista hän näytti suloiselta sillä tavoin, alahuuli mutrullaan ja hän oli vähällä sanoa sen, mutta tuli sitten siihen tulokseen, että Catherine ei todennäköisesti olisi ymmärtänyt sitä kohteliaisuudeksi juuri sillä hetkellä.
"Minun isäni oli merikapteeni", Catherine sanoi sitten, "Hän omisti laivoja, kuten aviomiehenikin, mutta toisin kuin Eliah, hän oli mukana purjehduksilla. Näin häntä oikeastaan aika harvoin, kun olimme lapsia; Charles ja minä. Isä oli niin usein merellä… hän rakasti merta, laivaansa ja vapauttaan. Siksi te tuotte minulle hänet mieleen."
"Mikä hänen nimensä oli? Ehkä minä tunsin hänet?"
"William Gold", Catherine vastasi ja otti vielä yhden palan leipää, "hän lopetti purjehtimisen jo 15 vuotta sitten ja jäi maihin. Hän kuoli kolme vuotta sitten."
Jack mietti hetken. Hän oli varma, että oli kuullut nimen joskus, mutta ei muistanut, missä yhteydessä oli siihen törmännyt. Miestä hän ei sen sijaan uskonut koskaan tavanneensa. Hän ravisti päätään.
"Ei ole tuttu", hän sanoi, "Harmi. Hän oli varmasti mielenkiintoinen mies."
"Hän oli", Catherine sanoi surullisesti.
"Ainakin hänellä on tavattoman kaunis tytär", Jack sanoi. Catherine ei näyttänyt siltä, että olisi ilahtunut kohteliaisuudesta.
"Antakaa olla, kapteeni", hän sanoi, "En kaipaa tuollaista juuri nyt."
"Anteeksi kamalasti."
He söivät jälleen hyvän tovin hiljaisuuden vallitessa. Jack tarjosi Catherinelle viiniä, mutta tämä kieltäytyi päätään pudistamalla. Kissa, joka oli pujahtanut taas hyttiin Jackin vanavedessä, vaihtoi vuoteella asentoaan, käpertyen tyynyjen väliin.
"Rakastin isääni hyvin paljon", Catherine sanoi, kun hiljaisuus alkoi käydä painostavaksi, "ja hän rakasti meitä, vaikka olikin paljon poissa. Isä ja Eliah olivat liikekumppaneita ja sitten Eliah meni naimisiin Charlottan, sisareni, kanssa."
"Näin olen ymmärtänyt", Jack sanoi. Hän pyyhki leipäpalalla lautasensa puhtaaksi, ja syötyään leivän, hän työnsi lautasen kauemmas voidakseen nojata kyynärpäillään pöytään. Hän nosti viinipikarin huulilleen ja tyhjensi sen kerralla, nuolaisten kielellään viinipisarat viiksiltään.
"Anna on Charlottan tytär… Charlotta odotti toista vauvaa, mutta hän ei selvinnyt synnytyksestä, eikä vauvakaan."
"Olen pahoillani", Jack sanoi myötätuntoisesti, vähän epäselvästi, koska hän yritti irrottaa haarukalla hampaidensa väliin jäänyttä lihanpalaa. Catherine huokaisi syvään. Myös hän oli saanut lautasensa tyhjäksi, pyyhki suunsa lautasliinaansa ja asetti sen lautaselle.
"Äitinikin kuoli hyvin pian sen jälkeen", hän sanoi, ja isä lopetti purjehtimisen. Sitten Charles lähti Englantiin tuhlaamaan perintönsä ja minä jäin isän kanssa kahden. Hän ei koskaan oikein toipunut siitä kaikesta. Onneksi Eliah oli auttamassa… ilman häntä olisimme jääneet taivasalle tilanteessa, kun isä oli menettänyt uhkapelissä kotimmekin. Eliah otti meidät luokseen asumaan ja päätti sitten isän kanssa, että meidän oli parasta mennä naimisiin. Se oli kaikille yksinkertaisinta."
"Ainakin saat sen kuulostamaan yksinkertaiselta, kultaseni", Jack sanoi, "Missä piilee sitten jutun juju? Unohtivatko he kysyä sinun mielipidettäsi, vai miksi tuollainen ilme suloisilla kasvoillasi?"
"Kapteeni! Minä kieltäydyn keskustelemasta kanssanne jos ette lopeta tuota typerää imartelua."
"No, anteeksi!" Jack sanoi. Hän viskasi haarukan kädestään lautaselle, mistä se ponnahti pöydälle ja siitä lattialle pöydän alle. Hän kumartui poimimaan sen ylös, häviten hetkeksi kokonaan pöydän alle. Catherine, joka ei ymmärtänyt, miksi kapteeni äkkiä päätti mennä lattialle, tuijotti häntä silmät suurina, kun hän nousi jälleen ylös ja oli vähällä lyödä päänsä pöydän reunaan.
"Kyllä he kysyivät minunkin mielipidettäni", Catherine sanoi, kun Jack oli asettunut uudelleen paikalleen, "mutta minulla ei oikeastaan ollut sellaista. Sehän oli viisas ratkaisu kaikkeen. Eliah tarvitsi vaimoa, minä tarvitsin aviomiestä ja isä tarvitsi uuden kodin."
"Kaikkihan on sitten ihan hyvin? Tai ainakin pitäisi olla?"
Catherine pudisti päätään.
"Minussa on jokin vialla", hän sanoi viimein, "En osaa olla sellainen kuin Eliah haluaisi minun olevan, ja sitten hän… hän suuttuu minulle. En kai yritä tarpeeksi."
"En ymmärrä, millainen sinun sitten pitäisi olla, jos et kelpaa tuollaisena, kultaseni", Jack sanoi, "Älä nyt suutu, mutta olet varmasti yksi kauneimmista naisista, joita olen koskaan tavannut ja käytöksesi saattaa häpeään kuningattarenkin. Enkä nyt tarkoita ilmeistä taipumustasi maata merirosvojen kanssa."
Catherine raivostui. Juuri kun hän alkoi tuntea olonsa rennoksi ja miellyttäväksi miehen seurassa, tämä onnistui sanomaan jotain sellaista, joka paitsi hämmensi niin myös loukkasi häntä, ja teki sen lisäksi uudelleen ja uudelleen niin, ettei sitä voinut tulkita miksikään muuksi kuin tahalliseksi ilkeilyksi. Olisi luullut hänen saaneen siitä tarpeekseen jo parin ensimmäisen kerran jälkeen, mutta ilmeisesti kapteeni yksinkertaisesti nautti hänen kiusaamisestaan.
"Ooh, minä inhoan teitä!" Catherine kirkaisi ja paiskasi kapteenia ensimmäisellä käteensä osuneella esineellä, joka sattui olemaan tyhjä pikari. Jack väisti pikarin lentäessä seinään ja pudotessa lattialle, "Minä en kuuntele teiltä enää sanaakaan, en!"
Hän ponnahti pystyyn tuoliltaan, sysäten sen samalla nurin ja ryntäsi ovelle, hän tarttui ovenkahvaan ja yrittäessään turhaan tempoa sitä auki hän tajusi hätääntyen, että ovi oli lukittu. Kapteeni Sparrow oli lukinnut hänet sisään hyttiinsä ja aikoi tehdä hänelle vielä ties mitä!
"Tuo onnistuisi paljon paremmin, jos työntäisit sitä, etkä vetäisi," Jack sanoi rauhallisesti. Catherine työnsi ovea, joka avautui vaivatta ja syöksyi ulos kannelle. Hetken asiaa harkittuaan Jack nousi ja lähti hänen peräänsä.
Catherine oli kiiruhtanut partaan ääreen ja seisahtanut siihen ihmetellen, mihin oikein oli matkalla. Black Pearlin lyhdyt oli sytytetty, horisontin ylle oli noussut valju kuunsirppi, eivätkä lamput sen enempää kuin kuukaan juuri valaisseet pimennyttä iltaa. Catherine kurkisti partaan yli ja näki lyhtyjen sekä Pearlin tumman hahmon kuvastuvan vedestä, ja kun hän nosti katseensa ylöspäin hän näki mastojen katoavan pimeyteen. Joku tuli hänen viereensä, hän ei kuullut askelia, mutta huomasi lähestyvän vaaleapaitaisen hahmon. Se oli hänen aiemmin näkemänsä nuori tummaihoinen nainen, edelleen paitahihasillaan ja paljain jaloin.
"Onko kaikki hyvin?" hän kysyi. Ennen kuin Catherine ehti vastata mitään, hän kuuli kapteeni Sparrow'n askeleet takaansa ja tunsi miehen tarttuvan lujasti häntä käsivarresta.
"On", Jack sanoi ja vetäisi Catherinen melko rajulla liikkeellä lähemmäs itseään. Catherine yritti tempaista kätensä irti, mutta tällä kertaa kapteeni piteli hänestä kiinni tosissaan.
"Eikä ole", hän kiisti, mutta lakkasi tempoilemasta. Anamaria katsoi heitä molempia vuoronperään.
"Jack, senkin sika", hän sitten sanoi kiukkuisesti, "mitä sinä oikein olet tehnyt hänelle?"
"Pysy erossa tästä", Jack kivahti yhtä kiukkuisesti. Catherine reagoi tilanteeseen purskahtamalla itkuun. Hän ei olisi halunnut tehdä niin, mutta äkkiä hän ei vain voinut enää hillitä tunteitaan ja uskoi hukkuvansa niihin siitä paikasta. Jack ja Anamaria katsoivat häneen ja sitten toisiinsa näyttäen molemmat yhtä neuvottomilta. Anamaria kietoi toisen kätensä Catherinen hartioiden ympäri ja sysäsi Jackin kauemmas.
"Kuulkaa", Anamaria sanoi nyyhkyttävällä Catherinelle, "viemmekö teidät maihin? Haluatteko lähteä?"
"Kyllä", Catherine nyyhkäisi, mutta muisti samassa, ettei halunnutkaan ja irrottautui Anamarian otteesta, kääntyen Jackin puoleen, "Ei, en halua! Antakaa minun jäädä aamuun."
"Minä en tajua tästä enää yhtään mitään", Anamaria sanoi.
"Minä tajuan", Jack vastasi, mutta ei katsonut aiheelliseksi selittää Anamarialle yhtään enempää. Hänen tuli sääli Catherinea, joka ei olisi oikeasti halunnut viettää yötään Black Pearlilla ja vielä vähemmän hänen vuoteessaan, mutta kun valittavana oli palaaminen kotiin aviomiehen luo, hän ja Black Pearl olivat sittenkin kahdesta pahasta pienempi. Hän nosti mitään sanomatta Catherinen syliinsä ja tämä antoi hänen tehdä sen, nyyhkyttäen yhä lohduttomasti.
"Auta minua vähän, ole kiltti", Jack pyysi Anamariaa, joka nyökkäsi ja meni hänen edellään Jackin hyttiin, pidellen hänelle ovea auki. Heidän päästyään sisälle Anamaria suori vuoteen nopeasti, sysäten ensin kissan lattialle ja vetäen kaikki peitteet lattialle, sitten hän otti yhden peitteistä, levitti sen vuoteelle, heitti muutaman tyynyn sen päälle ja viittasi Jackia laskemaan Catherinen vuoteelle. Jack melkein pudotti tämän sylistään, käsivarret hellinä ponnistuksesta. Catherine kääntyi vatsalleen haudaten kasvonsa tyynyihin. Jack nosti lattialta yhden peitteen, peitellen hänet sillä, Anamarian poistuessa äänettömin askelin.
Jack seisoi hetken vuoteen vieressä, katsellen Catherinea. Tämä oli saanut itkunsa hiukan tasaantumaan, niiskauttaen vain silloin tällöin vaimeasti tyynyjä vasten. Jack ei ollut varma, pitäisikö hänen pyytää anteeksi, ja jos hän pyytäisikin, välittäisikö Catherine mistään anteeksipyynnöstä. Lopulta hän päätti olla sanomatta mitään, nosti lattialta loput peitteet, taitteli ne laskoksille ja laski sitten vuoteen jalkopäähän. Sen jälkeen hän kääntyi kannoillaan ja poistui.
Catherine luuli ensin kapteenin istuneen vuoteelle, mutta kuullessaan tämän askeleet, hän ymmärsi, että mies oli jättänyt hänet yksin. Hän odotti hetken, liikkumattomana, kuulostellen, mutta kapteeni ei tullut takaisin. Häntä alkoi nukuttaa, ei niinkään väsymyksestä kuin uupumuksesta. Päivä oli ollut kuin painajaisunesta aamusta alkaen ja hän toivoi, että voisi nukkua ja herättyään huomata sen olleen painajaista. Hän otti paremman asennon kääntyen kyljelleen ja tunsi samassa jonkun kävelevän ylitseen. Avatessaan silmänsä hänen näki kissa palanneen sänkyyn, se käpertyi hänen viereensä ja alkoi puhdistaa turkkiaan viehkein, rytmikkäin liikkein. Catherine hymyili. Hän olisi halunnut koskettaa eläintä, mutta hänen käsivartensa tuntui liian voimattomalta, että hän olisi jaksanut nostaa sitä. Peitteet tuoksuivat siltä kuin ne olisivat tarvinneet kunnon tuuletuksen ulkoilmassa, mutta se ei oikeastaan ollut epämiellyttävä tuoksu.

***

Catherine ui hitaasti takaisin todellisuuteen unestaan. Hän avasi silmänsä, näki edessään kissan vuoteella ja kuuli selkänsä takaa rapinaa. Hän kääntyi varovasti toiselle kyljelleen. Kapteeni Sparrow seisoi selin häneen, pöytänsä ääressä ja levitteli sille isoja karttarullia. Pöydällä karttojen päällä oli rommipullo ja lasi puolillaan rommia, ja Catherinen katsellessa häntä salaa, hän nosti lasin huulilleen ja joi sen tyhjäksi.
"Mitä kello on?" Catherine kysyi. Hänen silmiään särki, hänen huulensa tuntui kovalta ja aralta, ja hän oli pettynyt huomatessaan, että oli herännyt samaan todellisuuteen, johon oli nukahtanut.
"Kohta kaksi yöllä", Jack vastasi päätään kääntämättä.
"Hyvänen aika", Catherine sanoi, "ettekö te käy nukkumaan?"
"Lattialleko?" Jack kysyi ja rullasi yhden kartoista takaisin kokoon, laittaen sen sivuun, "Nähdäkseni sinä olet minun sängyssäni, enkä taida olla tervetullut sinne."
Catherine nousi istumaan ja katseli sänkyä. Se oli kyllin leveä heille molemmille, eikä hänestä tuntunut oikealta, ettei kapteeni voisi tulla omaan sänkyynsä hänen takiaan.
"Olen pahoillani", hän sanoi ja siirtyi lähemmäs seinää, "en minä tarkoittanut häätää teitä pois. Tietenkin te voitte tulla omaan sänkyynne."
"Onko minun luvattava olla kiltisti?" Jack kysyi kääntyen häneen päin. Catherine ei voinut vieläkään katsoa häneen suoraan ja laski siksi katseensa nopeasti hänen jalkoihinsa. Hän ei tiennyt, mitä vastaisi, eikä sanonut siksi mitään. Kapteeni kaatoi itselleen vielä tilkan rommia, kumosi sen kurkkuunsa ja alkoi sitten riisuutua. Catherine vilkuili häneen seuraillen hänen puuhiaan ja oli helpottunut, kun kapteeni jätti ylleen paidan ja housut ja istui sitten hänen viereensä, ottaen vuoteen jalkopäästä itselleen peitteen. Catherine siirtyi vielä hiukan lähemmäs seinää, pakottaen kissan nousemaan ja lähtemään muualle. Jack ei käynyt pitkäkseen, vaan veti jalkansa koukkuun ja kietoi kätensä polviensa ympäri, katsellen Catherinea, joka itsepäisesti tuijotti hänen käsiään.
"Olen pahoillani", Jack sanoi, "Tiedän, että käyttäydyin törkeästi. Älä silti ajattele minusta pahaa, ethän? En minä oikeasti ole paha mies."
Catherine mutisi jotain vastaukseksi. Jack huokasi teatraalisesti.
"En minä halua mitään sen kummempaa kuin kukaan muukaan mies, kultaseni", hän sanoi tarkaten silmäkulmastaan sanojensa vaikutusta, "Vähän hellyyttä… vähän rakkautta."
Catherine vilkaisi viimein hänen kasvoihinsa ja tavoitti hänen anovan katseensa. Jack kuvitteli kuulevansa napsahduksen, kun nainen putosi hänen viehätysvoimansa pauloihin. Voi miten helppoa, hän ajatteli.

Ei kommentteja: