Catherine heräsi vuoteeltaan unen
jäljiltä tokkuraisena. Päivä oli ehtinyt jo pitkälle hänen nukkuessaan, ja
aurinko oli siirtynyt niin, ettei se enää paistanut hänen makuuhuoneeseensa. Talossa
oli aivan hiljaista. Hän nousi jalkeille, siirtyi peilin eteen ja kohensi
nopeasti kampaustaan ja asuaan, joka oli rypistynyt hänen nukahdettuaan
täysissä pukeissa. Ihmeellistä, että hän oli pystynyt nukkumaan, vaikka hänen
päänsä oli ollut niin täynnä raskaita ajatuksia hänen palattuaan puutarhasta
sisälle, mutta hyvä niin, sillä uni oli helpottanut hänen oloaan ja hänen
mielensä oli nyt kevyempi kuin aamulla.
Hän poistui makuuhuoneestaan ja
kulki hiljaisin askelin pitkin käytävää. Vierashuoneen, jossa kapteeni Sparrow
oli viettänyt yhden yön, ovi oli auki ja hän vilkaisi sisään tietämättä, miksi.
Vuode oli tietenkin sijattu, lakanat vaihdettu, eikä mistään voinut enää nähdä,
että kapteeni oli joskus nukkunut siinä. Hän jatkoi matkaansa alakertaan, vaelsi
salonkiin, missä palvelustyttö huiski pölyhuiskan kanssa päämäärättömän
oloisesti, lähinnä vain näön vuoksi. Catherinen huomatessaan hän sai
liikkeisiinsä enemmän pontta ja Catherine hymyili hänelle tyynnyttelevästi.
Pian palvelustyttö siirtyi toiseen huoneeseen ja Catherine jäi yksin.
Annan käsityö oli jäänyt sohvalle,
mutta tyttöä itseään ei näkynyt missään. Catherine istuutui, laski kätensä
helmaansa, tietämättä, mitä muutakaan voisi tehdä, koska hänen paremmasta
mielialastaan huolimatta hän tunsi itsensä jotenkin voimattomaksi, avuttomaksi.
Aivan kuin mitään ei kannattaisi tehdä, koska missään ei tuntunut lopultakaan
olevan mitään mieltä. Pientä, mitätöntä puuhailua; pistellä neulaa kankaaseen,
kuhkia vähän puutarhassa ja ennen muuta näyttää kauniilta - eikö hänellä
todella ollut mitään muuta virkaa? Ja mitä muuta yleensä oli olemassa, jos oli
sattunut syntymään naiseksi?
Hän kuuli askelia ovelta. Eliah
asteli sisään kiireisin askelin. Hän näytti vihaiselta nähdessään vaimonsa
istuvan siinä.
"Missä sinä olet ollut?"
hän tiuskaisi. Catherine tunsi sydämensä käpertyvän ihan pieneksi pelosta,
koska Eliahin äänessä oli sävy, joka kertoi hänelle, että mies oli tavallista
huonommalla tuulella. Ilmeisesti kaikki ei sujunut kuten piti, liekö syy sitten
Charlesissa vai oliko Eliah ehkä riitaantunut kapteenin kanssa.
"Huoneessani", Catherine
sanoi pienellä äänellä, "Olin nukkumassa".
"Nukkumassa? Ja sinullako ei
mitään muuta tekemistä ollut? Ensin järjestät puutarhassa teekutsut miehelle,
joka ei varmasti osaa edes omaa nimeään kirjoittaa ja sitten painut
nukkumaan?"
"Anteeksi", Catherine
kuiskasi ja pelkäsi äänensä katoavan kohta ihan kokonaan, "Halusin olla
vain kohtelias…"
"Kohtelias?" Eliah
Parkins purskahti ivalliseen tekonauruun, "Säästä kohteliaisuutesi ennemmin
vaikka aviomiehellesi! Enpä muista, milloin olisit yhtä sievästi istunut minun
kanssasi puutarhassa teekupposen ääressä, mutta jollekin merirosvolle sinä
kyllä kohteliaisuuttasi tuhlaat."
Catherine tunsi alkavansa vapista
sisältäpäin, se oli ehkä pelkoa, mutta myös jotain muuta; pidäteltyä kiukkua
siitä, että Eliah saattoi kohdella häntä näin epäoikeudenmukaisesti. Hän
puristi käsiään yhteen estääkseen vapinan näkymästä päällepäin, eikä nostanut
katsettaan Eliahiin, ettei tämä pystyisi lukemaan hänen kasvoiltaan hänen
ajatuksiaan, joiden hän uskoi näkyvän niiltä.
"Ehkä…" hän aloitti
kuiskaten, mutta ei uskaltanut sanoa ajatuksiaan loppuun, säikähtäen omaa
rohkeuttaan.
"Ehkä mitä?" hänen
miehensä tivasi, "Ehkä olit valmis tarjoilemaan kapteenille muutakin kuin
teetä ja leivoksia? Siltä se minusta ainakin näytti, sinun istuessasi niin
somasti hänen lähellään".
"Eliah…"
"Ja mikä ettei, kapteeni on
varmasti paljon miellyttävämpi mies kuin oma aviomiehesi", Parkins jatkoi
kiihdyttäen itseään omilla sanoillaan yhä suurempaan kiukkuun. Hän oli
jännittynyt ja hermostunut sen tiimoilta, mitä oli tekemässä, hän oli
hermostunut siitä, että merirosvolaiva oli hänen talonsa edustalla ja hän oli
hermostunut siitä, että oli tuntenut aivan käsittämätöntä mustasukkaisuutta
nähdessään Catherinen ja kapteenin istuvan puutarhassa kahden, "Aivan
hurmaava mies, eikö niin? Kultaiset hampaat ja likaiset kädet, ooh, mitä
sankari hän onkaan, eikö niin, rouvaseni?"
"Tuo ei ole totta!"
Catherine huudahti, nosti päänsä ja katsoi mieheensä kiukun punaamin poskin,
"Miksi sanot noin?"
"Ahaa? Miksi kiivastut? En
taidakaan olla aivan väärässä?"
Catherine ponnahti pystyyn. Hänen
teki mieli sylkeä vasten miehensä kasvoja, mutta hillitsi itsensä.
"Olkoon sitten niin",
hän sanoi käheällä äänellä, "Ehkä … ehkä minä voisin istua sinun kanssasi
puutarhassa keskustelemassa kohteliaasti, jos sinä kohtelisit minua
puoliksikaan niin herrasmiesmäisesti kuin kapteeni Sparrow! Olkoon vain vaikka
yltä päältä liasta musta, mutta sinuun verrattuna hän on… on…"
Hän ei keksinyt sopivaa sanaa,
eikä hänen enää tarvinnutkaan, sillä Eliah löi häntä avokämmenellä suoraan
suulle niin lujaa että hän kirkaisi kivusta ja horjahti iskun voimasta
taaksepäin. Hän painoi kätensä suulleen ja huomasi, että hänen sormiensa
välistä tippui veripisaroita. Eliah vain katsoi häneen, ilkeästi ja
voitonriemuisesti, kiivaasti hengittäen.
"Lutka", hän sanoi.
Catherine painoi haljennutta huultaan kaksin käsin, varoen tiputtamasta verta
puvulleen. Eliah ojensi hänelle nenäliinan, "siisti itsesi".
Catherine otti nenäliinan vastaan
ja yritti tukahduttaa verenvuotoa painamalla sitä tiukasti suulleen. Eliah
kohautti harteitaan, kääntyi ympäri ja poistui huoneesta kiireisin askelin.
Catherine otti muutaman askeleen taaksepäin, istuutui takaisin sohvalle. Hänen
kaikki voimansa olivat hävinneet, mutta kiukku oli yhä tallella. Hänestä
tuntui, että hänen aivoissaan kiehui ja vaikka hän tiesi, miten hyödytöntä se
oli, hänen teki mieli juosta miehensä perään ja vaatia tätä tilille, ei vain
tästä lyönnistä, vaan niistä kaikista, jotka hän tältä oli saanut.
"Ei", hän sanoi ääneen
itselleen, puuroisella äänellä, koska hänen alahuulensa oli alkanut turvota,
"minä en siedä tällaista. En siedä! En enää!"
Hän melkein syöksyi ylös ja kiisi
nopein askelin huoneen poikki, aulan poikki ja tempaisi ulko-oven auki. Hän ei
tiennyt, mihin hänen miehensä oli mennyt, mutta muutaman sekunnin harkinnan
jälkeen hän päätti lähteä etsimään tätä sieltä, missä oletti tämän
todennäköisimmin olevan; satamalaiturilla. Hän kiirehti portaat alas ja lähti
juoksuun hiekkatietä pitkin, suomatta ajatustakaan sille, että saattaisi
kompastua soralla korkeakantaisissa kengissään. Hänen askeleensa olivat yhtä
kevyet kuin hänen mielensäkin, hänen kiiruhtaessaan tietä pitkin, ilman päähinettä
tai päivänvarjoa, vauhdin irrottaessa hänen kampauksestaan muutamia kiharoita.
Hänen teki mieli nauraa. Olen todellakin menettänyt järkeni, hän totesi
itsekseen.
Eliah Parkins ei ollut laiturilla.
Kapteeni Sparrow sen sijaan oli.
Catherine pysähtyi huohottaen
siihen, mihin tie päättyi ja laituri alkoi. Kapteenin miehet lastasivat juuri
isoon veneeseen tavaroita, osa ojenteli niitä laiturilta, osa oli ottamassa
niitä veneessä vastaan. Catherine katsoi miehiä, sitten ympärilleen. Yhtään
tuttuja kasvoja ei näkynyt, kapteeni Sparrow'ta lukuun ottamatta, tämä oli
seisoi laiturin päässä, selin häneen ja näytti osallistuvan veneen lastaukseen
siinä missä kaikki muutkin. Catherine veti syvään henkeä ja laski jalkansa
laiturille, lähti miestä kohden. Kaikki katsoivat häneen ja tällä kertaa se
häiritsi häntä, eikä hän tiennyt, miksi. Ehkä se johtui itse näistä miehistä,
merirosvoista, salakuljettajista, rikollisista… Catherine ei ollut koskaan
aiemmin ollut tekemisissä tällaisten ihmisten kanssa, mutta hän ei silti
tuntenut pelkoa, vaan jotain muuta, ehkä jännitystä. Silti hän toivoi, etteivät
he olisi katsoneet häneen noin.
Kapteeni Sparrow kääntyi ympäri.
"Rouva Parkins", hän
sanoi toteavasti, kun Catherine oli muutaman metrin päässä ja pysähtyi siihen.
Jack näki hänen turvonneen alahuulensa ja huomasi hänen puristavan kädessään
veristä kangaskaistaletta. Taitaa olla parempi, kun en kysy mitään, hän
ajatteli. Nainen näytti omituiselta, paitsi ilmiselvää seikkaa, että mitä
todennäköisimmin joku oli huitaissut häntä kasvoihin, niin hän oli kokonaan
hukannut viileytensä ja tyyneytensä jonnekin, ja oli nyt sen näköinen kuin
olisi saamassa vähintäänkin hysteerisen kohtauksen. Hän oli kuumissaan, kampaus
sekaisin ja hän hymyili aivan toisenlaista hymyä kuin oli hymyillyt aiemmin
päivällä.
"Kapteeni Sparrow", hän
sanoi ja nauroi. Se ilmeisesti sattui, koska hän vinkaisi pienen
"ain" ja painoi alahuultaan kädellään.
"Etsittekö jotakuta?"
Jack kysyi. Catherine pudisti päätään kiivaasti, painoi edelleen huultaan.
"Ei, en enää", hän
mutisi, yrittäen saada äänensä kuuluviin avaamatta suutaan silti liikaa,
"Kapteeni, tehkää minulle palvelus?"
"Ja mikähän se olisi?"
"Näyttäkää minulle
laivanne", Catherine pyysi, "viekää minut Black Pearlille! Tahtoisin
nähdä sen lähempää."
Jack harkitsi hetken. Pyyntö oli houkutteleva, eikä hän
yleensä olisi epäröinyt hetkeäkään. Jos joku nainen oli riittävän typerä
tunkemaan Pearlille, hän mielellään käytti tilaisuutta hyväkseen, mutta tällä
kertaa se ei tuntunut oikealta edes hänestä. Rouva ei selvästikään ymmärtänyt,
mitä pyysi. Toisaalta, oliko se hänen ongelmansa?
"Oletteko nyt ihan varma
tästä?" hän kuitenkin kysyi. Catherine ei ymmärtänyt hänen tarkoitustaan,
vaan nyökytti tarmokkaasti.
"Tahtoisin niin nähdä
sen", hän sanoi.
"Tarkoitan, että haluatteko
todella lähteä sinne? Ihan yksin?"
"Haluan", Catherine
vakuutti kiihkeästi, "Haluan minä! Ei minua pelota teidän seurassanne,
kapteeni Sparrow".
"No, sama se minulle on,
mennään sitten", Jack sanoi. Hän hyppäsi veneeseen ja ojensi kätensä Catherinelle,
joka siirtyi laiturin reunalle, kumartui tarttuakseen Jackin käteen, mutta
epäröi; hyppy laiturilta veneeseen näytti pitkältä. Jack ojensi molemmat
kätensä ja tarttui häntä vyötäröstä, melkein nostaen hänet laiturilta
veneeseen, mikä olikin järkevintä, koska ilman hänen tukeaan Catherine olisi
kaatunut veneen keinahtaessa. Jack auttoi hänet istumaan ja komensi muutaman
miehistä soutamaan.
"Mutta kyytiin mahtuu vielä,
kapteeni", eräs miehistä sanoi.
"Muutama paali sinne tai
tänne", Jack sanoi ja vilkaisi Catherineen, joka istui paikoillaan selkä
suorana, kasvoillaan kiihtynyt ilme, "Täytyyhän teidän tehdä kuitenkin
ainakin kaksi reissua ennen kuin tuo kaikki roina on Pearlilla."
"Hui", Catherine sanoi
vilkaistessaan, miten syvällä vene ui lastin painosta, "eihän tämä uppoa,
kapteeni?"
"Ei uppoa", Jack vastasi
rauhallisesti ja istuutui Catherinea vastapäätä. Nainen hymyili hänelle sen
minkä turvonneella suullaan pystyi, näyttäen hymystä huolimatta yhtä tyyneltä
kuin ihminen, joka ilmiselvästi aikoo hypätä mereen. Jack kumartui häntä kohden
hitaasti, varoen säikäyttämästä häntä ja irrotti hänen sormensa verisestä
liinasta, jota hän yhä piti nyrkissään. Catherine katsoi hämmästynein ilmein
liinaa, kuin ihmetellen, mikä se oli ja miten se oli hänelle joutunut. Jack
viskasi sen tuuleen, joka lennätti sitä hetken ennen kuin se putosi aalloille
ja jäi keikkumaan niiden mukana, muuttuen pian valkoiseksi pisteeksi ja häviten
sitten kokonaan näköpiiristä.
Rouva vaikutti olevan niin muissa
maailmoissa, että Jack katsoi viisaammaksi olla häiritsemättä häntä siellä.
Tilanne oli sitä paitsi niin eriskummallinen, ettei hän olisi mitään sanottavaa
tunnelmaa keventääkseen keksinytkään, joten siltäkin osin tuntui järkevältä
olla vain hiljaa. Niinpä he istuivat puhumattomina koko matkan Black Pearlille
asti, eikä kukaan miehistäkään uskaltanut avata suutaan, kun ei kerta
kapteenikaan. Liki taukoamatta hymyilevä nainen, joka heillä oli veneessään,
oli hyvä syy olla puhumatta; murjotuista kasvoistaan huolimatta tämä oli niin
kaunis, että tätä katsellessa mies kuin mies unohti puhekykynsä.
Black Pearlilla Gibbs järkyttyi
nähdessään Catherinen kapuavan laivaan Jackin auttamana, sukkasillaan, sillä
hän oli riisunut kenkänsä voidakseen nousta köysitikkaita turvallisemmin kuin
kengissään, joita ei ollut suunniteltu minkäänlaiseen kiipeämiseen.
"Ei, ei, ei", Gibbs
kiiruhti Jackin luo huiskien kiihtyneesti käsillään, "taasko nainen? Ei
naisia laivalle, Jack, se tuo huonoa onnea!"
Jack siirtyi muutaman askeleen
poispäin Catherinesta viitaten Gibbsiä seuraamaan ja kumartui siten kuiskaamaan
hänen korvaansa, että pitäisi pienempää meteliä taikauskoisine höpinöineen.
"Sinä säikäytät rouvan",
Jack supatti matalalla äänellä. He molemmat kääntyivät samanaikaisesti
katsomaan Catherinea, joka seisoi Black Pearlin kannella miesten
töllisteltävänä, osoittamatta minkäänlaista hämmennystä tai pelkoa. Jack
arveli, että mitä tahansa hänelle olikaan sattunut, tapahtuma oli järkyttänyt
häntä niin, että jokin oli kääntynyt hänen mielessään kokonaan nurin. Tuo
onnellinen hymy oli luonnoton naisella, jonka alahuuli oli halki ja jonka
puvulla oli huulesta pisaroinutta verta. Ilmeisesti Gibbs oli samaa mieltä,
koska hän ilmeili tavalla, jonka Jack tulkitsi tarkoittavan, että nainen oli
sekaisin päästään. Tai yhtä hyvin Gibbs saattoi tarkoittaa häntäkin.
"Mikä rouvaa oikein
vaivaa?" Gibbs kysyi saamatta katsettaan irti Catherinesta. Jack kuiskasi,
ettei oikeastaan tiennyt ja taas he molemmat katsoivat naiseen, ihmetellen,
mitä tämän kanssa oikeastaan tekisivät.
"Hän tahtoi nähdä
Pearlin", Jack sanoi sitten melkein anteeksipyytävästi, ajatellen, että
oli oikeastaan toiminut melkoisen ajattelemattomasti suostuessaan pyyntöön.
Toki hän voisi näyttää laivan, mutta mitä sitten, kun se olisi tehty - rouva olisi
kai toimitettava takaisin maihinkin. Olisiko tämä saateltava takaisin kotiinsa
vai voisiko tämän tylysti jättää laiturille? Ja jos hän veisi tämän Parkinsin
talolle asti, mitä siellä oli odotettavissa? Hän ei ollut hiukkaakaan
innostunut ajatuksesta, että tulisi sekoitetuksi siihen, mitä talossa tapahtui.
Se ei kuulunut hänelle, se ei ollut hänen ongelmansa. Ei se ollut, eihän? Jack
oli tietoinen siitä, että hänellä oli taipumus sekaantua toisten ongelmiin,
aivan kuin hänellä ei olisi elämässään ollut niitä riittävästi omastakin takaa.
Ongelmat suorastaan kutsuivat häntä ja ennen kuin hän huomasikaan, hän oli
kaulaansa myöten jossain sotkussa, josta irti päästäkseen hänen oli pantava
peliin kaikkensa ja vähän enemmänkin. Hän huokasi ja meni Catherinen luo, jättäen
Gibbsin katsomaan peräänsä happamin ilmein.
"Näytättekö nyt laivan
minulle, kapteeni?" Catherine kysyi innokkaana. Jack nyökkäsi.
"Kyllä, näytän", hän
sanoi, "mutta sen jälkeen teidän on palattava rantaan,
ymmärrättehän?"
"Tietenkin ymmärrän",
Catherine vastasi ja otti jo muutaman askeleen, mutta Jack pysäytti hänet
tarttumalla häntä olkapäästä.
"Teillä ei ole kenkiä",
hän sanoi.
"Oh". Catherine näki
kenkänsä lojuvan kannella, siinä, mihin joku oli ne laskenut heidän kavuttuaan
laivaan. Hän nosti helmojaan ja pujotti jalkansa kenkiin, "No, nyt."
Jack näytti hänelle kaiken saman,
minkä oli näyttänyt hänen veljelleenkin kaksi päivää aiemmin, mutta toisin kuin
Charles, Catherine ei yrittänyt peitellä kiinnostustaan, vaan oli lapsellisen
innostunut kaikesta näkemästään, kysellen Jackilta koko ajan lisää, osoitellen
sormellaan, säestäen puhettaan pienillä, kiihkeillä huudahduksilla. Tämä rouva
Parkins oli kokonaan toinen nainen kuin se, jonka kanssa Jack oli päivällä
istunut puutarhassa, eikä Jack pitänyt tästä naisesta. Liian arvaamaton.
"Voi, miten niitä on
paljon", Catherine hämmästeli, kun he laskeutuivat ruumaan ja hän näki
Pearlin kanuunat. Hän asteli yhden luo ja kosketti varovasti sen kylmää pintaa,
"täällä ja vielä ylhäällä kannellakin."
"Varovasti", Jack sanoi
ja ojensi kätensä auttaakseen Catherinea harppaamaan lattialle kasattujen
pitkien airojen yli, "tahritte pukunne."
"Ei sillä ole väliä",
Catherine sanoi nopeasti, mutta Jack huomasi hänen kuitenkin vetävän helmojaan
niin, ettei pyyhkisi niillä ruutia kanuunoiden piipuista. Jack toivoi, että
saatuaan jotain muuta ajateltavaa kuin sen, mitä hänelle nyt olikaan mahtanut
tapahtua, hän pääsisi hieman tasapainoon itsensä kanssa, mutta vaikka hän ei
vaikuttanutkaan olevan enää ihan niin pois tolaltaan kuin ilmestyessään
tyhjästä Parkinsin laiturille, Jackista tuntui silti siltä, että oli syytä
edelleen olla varuillaan, ettei tekisi mitään, mikä saattaisi säikäyttää häntä.
Ainakaan hän ei enää hymyillyt pakonomaisesti, mistä Jack oli iloinen. Heidän ympärillään
Black Pearlin miehistö lastasi Parkinsin tavaroita, luukut kannelle olivat auki
ja isoja paaleja ja tynnyreitä laskettiin köysien varassa alas. Miehet
metelöivät, laskivat leikkiä ja nauroivat, ja koko laiva tuntui olevan jo
lähtötunnelmissa. Jack auttoi Catherinen takaisin kannelle, missä tämä nosti
katseensa ylös hämmästyen heidän ylleen kohoavaa mastojen, köysien ja purjeiden
metsää.
"Niin valtavasti
köysiä", hän sanoi katseensa kiivetessä yhä ylemmäs tavoittaen viimein
isomaston huipun, jossa liehuva lippu kiinnitti hänen huomionsa, sillä se ei
ollut mikään musta pääkallolippu, kuten hän olisi olettanut, vaan aivan
tavallinen Englannin lippu, eikä hän voinut olla kysymättä siitä, "Mutta
teillähän on väärä lippu."
Jack vilkaisi ylös.
"Se on helppo vaihtaa
tarvittaessa", hän sanoi, "näillä vesillä käytämme usein tuota, mutta
kun purjehdimme täältä espanjalaisten reitille, voitte olla varma, että
mastossa on Espanjan lippu. Loppujen lopuksi, sehän on pelkkä kangasriepu. Yhtä
hyvin voisin vetää mastoon vaikka tuon hartiahuivinne."
Hän ojensi kätensä aivan kuin
aikoisi todella ottaa ohuen huivin, jolla Catherine oli peittänyt hartiansa ja
povensa, ja joka oli hänen juostessaan luiskahtanut alas hänen toiselta
olkapäältään hänen sitä huomaamattaan. Jackin teki mieli joko auttaa häntä
korjaamaan asuaan tai vetää huivi kokonaan pois, mutta Catherine otti muutaman
nopean askeleen taaksepäin ja teki hätäisen liikkeen kuroakseen huivin
tiukemmin peittämään paljasta ihoaan. Jack nosti kätensä pystyyn osoittaakseen,
ettei hänellä ollut mitään aikeita koskea naiseen, jos tämä ei sitä halunnut.
Huivillekin oli pudonnut veripisaroita, mutta Catherine ei ollut huomannut
niitä liioin. Hän tunki huivin liepeitä miehustansa alle ja saatuaan asunsa
mielestään järjestykseen, hän yhä painoi kädellään miehustaansa kuin
varjellakseen itseään. Hän näytti hetken siltä kuin olisi viimein ymmärtänyt
olevansa Black Pearlilla ilman että kukaan muu kuin Jack ja hänen miehistönsä
tiesivät siitä. Sitten hänen huomionsa kiinnittyi hahmoon, joka ketterin
liikkein laskeutui alas mastosta, pukeutuneena pelkkään paitaan ja housuihin,
musta pitkä tukka palmikoituna monille pienille leteille ja vihreä huivi
kiedottuna pään ympäri, kaukoputki työnnettynä sisään housunkauluksesta, ettei
se haittaisi hänen kiipeämistään. Catherine ei ollut uskoa silmiään vielä
sittenkään, kun Anamaria oli päässyt alas kannelle ja jäi seisomaan muutaman
metrin päähän hänestä.
"Ei mitään tavanomaisesta
poikkeavaa", Anamaria kohdisti sanansa Jackille, mutta ei katsonut häntä,
vaan Catherinea. Hän oli nähnyt mastosta, että Jack oli tuonut naisen mukanaan
Pearlille, eikä täysin keksinyt, miksi. Tämä ei näyttänyt varsinaisesti miltään
tavanomaiselta hutsulta. Vaikkapa mistä hän tiesi, mitä kenenkin päässä
liikkui. Jostain syystä naiset, joiden hän ei olisi kuvitellutkaan edes
vilkaisevan Jackiin, tuntuivat olevan valmiita kunniansa ja maineensa
menettämisen uhalla heittäytymään hänen syliinsä. Eikä tuohon syliin ollut
tunkua ainoastaan vastakkaisen sukupuolen edustajilla. Anamaria ei tuntenut
suurempaa kiinnostusta perehtyä kapteeninsa yksityiselämään, mutta sen
perusteella mitä hän oli sitä joutunut näkemään, hän oli päätellyt, ettei Jack
ollut turhan tarkka kumppaneistaan, vaan otti vastaan, mitä milloinkin oli
tarjolla. Ja miksi hän olisikaan toiminut toisin? Tai miksi hän itse olisi
omalla tahollaan toiminut jotenkin toisin kuin Jack?
"Hyvä", Jack sanoi
hänelle, "mutta en siltikään pääse eroon tunteesta…"
"Joo, tiedän", Anamaria
keskeytti hänet rypistäen otsaansa huolestuneesti, "minusta tuntuu
samalta. Aurinko laskee parin tunnin päästä… tuplataanko vahtivuoroja?"
"Tuplataan. Hoida se",
Jack kääntyi Catherinen puoleen, "Pitäisikö teidän palata jo rantaan?
Alkaa olla myöhä."
Hänen teki mieli lisätä vielä,
että todennäköisesti herra Parkins alkaisi pian ihmetellä, missä hänen vaimonsa
oli, mutta jätti sen kuitenkin sanomatta. Hänen oli helppo kuvitella, miten
Parkins reagoisi, jos saisi tietää, missä rouva Parkins juuri sillä hetkellä
oli, ja hänestä tuntui, että rouva itsekin oli asiasta tietoinen, eikä
välttämättä halunnut itseään muistutettavan siitä. Tai jos tuossa kaikessa ei
ollut kyse aviomiehestä, sitten kyse oli varmasti veljestä, Jack arveli.
"Ei vielä", Catherine
sanoi havahtuen ajatuksistaan. Hänen oli pakko uskoa sekä silmiään että
korviaan; tuo nuorelta pojalta näyttävä todellakin oli nuori nainen, paljain
likaisin jaloin ja suoraryhtisenä, niin itsevarmoin ilmein, että Catherine
tunsi halua parahtaa silkasta kateudesta, "tahtoisin vielä nähdä, mistä laivaa
ohjataan."
Jack vei hänet komentosillalle,
missä Catherine tarttui varovasti ruoriin, sulki silmänsä ja näytti eläytyvän
siihen, miltä tuntuisi kääntää sitä. Jack nojautui parrasta vasten, tähyili
merelle ja sitten rantaan päin, josta juuri soudettiin venettä Black Pearlia
kohti, luultavasti viimeistä lastia Parkinsin tavaroista, minkä jälkeen olisi
jäljellä enää ammukset ja kulta, jotka he toivottavasti saisivat
lastattavakseen heti aamusta ja pääsisivät lähtemään matkaan kohti pohjoista.
Jack melkein jo aisti mielessään lähdön äänet ja tunnelmat, purjeiden paukkeen,
kun ne laskettiin alas ja ne pullistuivat tuulesta, ankkurikettinkien kolinan.
Sen, kuinka hän tunsi Black Pearlin jalkojensa alla, koko laivan vain
odottavan, kuinka hän kääntäisi ruoria ja kertoisi laivalle suunnan. Black
Pearl kuuntelisi hänen käskyjään, myötäilisi hänen liikkeitään. Hän olisi yhtä
Black Pearlin kanssa. Hän olisi Black Pearl.
Jack risti kätensä rinnalleen ja
katseli naista, joka piteli yhä kiinni ruorista, tai pikemminkin vain lepuutti
käsiään sen pienoilla. Hän oli avannut silmänsä, mutta vaikutti siltä, ettei
oikeastaan havainnut mitään siitä, mitä hänen näkökentässään pääkannella
tapahtui. Gibbs kulki kannen poikki vastaanottamaan Pearlille saapuvaa venettä,
vilkaisi komentosillalle ja tavoittaessaan Jackin katseen, irvisti
mielenosoituksellisesti. Jack hymähti huvittuneena. Catherine kuuli hänen
äännähdyksensä ja kääntyi katsomaan häneen päin.
"Minä taidan ymmärtää, mitä
tarkoititte puhuessanne vapaudesta", hän sanoi ja oli äkkiä sama Catherine
Parkins, jonka kanssa Jack oli aikaisemmin päivällä istunut puutarhassa. Hän
katsoi kapteeniin kasvot vakavina ja silmissään kyyneleitä. Hän ei enää
vaikuttanut pikkutyttömäisen riehakkaalta näkemästään. Mitä tahansa hän olikin
ajatellut siinä ruorin takana seisoessaan, se ilmeisesti oli selvittänyt hänen
ajatuksiaan. Jack tunsi rentoutuvansa. Tämän naisen hän tunsi, ja tiesi, ettei
hänen tarvinnut olla varuillaan tämän suhteen - varuillaan siksi, ettei ollut
voinut täysin tietää, saisiko nainen päähänsä tehdä jotain itselleen hänen
laivallaan. Se olisi ollut hyvin epämiellyttävää. Hän ei missään tapauksessa
halunnut, että epätoivoiset aviovaimot tulisivat Black Pearlille aikomuksenaan
esimerkiksi kiivetä mastoon ja pudottautua sieltä alas. Jack ei olisi ollut
hämmästynyt, jos rouva Parkinsin päähän olisi pälkähtänyt jotain vastaavaa
tämän ollessa hysteerisimmillään, ja sen lajin mainetta Jack ei kaivannut. Eikä
sen lajin ongelmia, mitä moisesta seuraisi.
"No, mitä?" Jack kysyi
ja pyyhkäisi kasvoiltaan pois hiuksia, joilla navakka tuuli leikitteli.
"Te voitte lähteä",
Catherine sanoi, "Te voitte vain nostaa ankkurin ja lähteä pois."
"Sitäkö te tahtoisitte?
Lähteä pois?" Jack kysyi. Hänestä tuntui, että hänen pitäisi jotenkin
ilmaista ymmärtäneensä, että jokin oli hullusti. Nyt kun rouva näytti
rauhoittuneen ja saavuttaneen tasapainonsa, hän varmasti käsitti, ettei Jack
voinut olla huomaamatta, ettei kaikki ollut kohdallaan.
"Niin. Tai en tiedä",
Catherine sanoi. Hän kääntyi ja laski toisen kätensä uudelleen ruorille,
pyyhkäisten toisella vaivihkaa kasvoilleen vierähtäneen kyyneleen pois. Hän ei
halunnut kapteeni Sparrow'n näkevän häntä enää itkemässä, hänen käyttäydyttyään
jo muutenkin kuin mielipuoli, rynnätessään sillä tavoin laiturille ja
tuppauduttuaan Black Pearlille. Mikä hulluus minuun oikein meni, hän ajatteli,
mitä oikein kuvittelin tekeväni?
"Anteeksi nyt", Jack
sanoi, "mutta onko teille sattunut jotain?"
Catherine katseli itsepäisesti
eteenpäin. Hän oli aivan varma, että jos hän edes vilkaisisi kapteeniin, hän
menettäisi loputkin itsehillinnästään ja purskahtaisi itkuun. Kapteenin ääni
oli liian ystävällinen, liian myötätuntoinen, eikä Catherine uskonut kestävänsä
enää sitä, jos tämän kasvot olisivat yhtä ystävälliset kuin äänikin.
"Ei, ei mitään", hän
sanoi tietäen itsekin, ettei kapteeni voinut uskoa niin surkeasti valehdeltuja
sanoja. Mutta ehkä tämä ymmärtäisi, ettei hän halunnut puhua asiasta.
"Olkoon sitten niin",
Jack sanoi, "Haluatteko nyt lähteä? Tulen saattamaan teidät, jos haluatte.
Jos ette halua, en tule."
"Ehkä minun olisi parasta
lähteä", Catherine myönsi, vaikka hän ei oikeastaan olisi halunnut
ajatellakaan lähtemistä. Alkoi olla jo myöhä, aurinko oli matalalla ja oli
selvä, ettei hän tänne voinut jäädä, tahtoi tai ei. Eliah ei välttämättä
huomaisi hänen poissaoloaan lainkaan, vaan olettaisi hänen vetäytyneen
huoneeseensa tämän käytöksestä mielensä pahoittaneena. Oli epätodennäköistä,
että Eliah kaipaisi hänen seuraansa niin paljon, että vaivautuisi tarkistamaan,
oliko hän omassa huoneessaan vai ei. Anteeksipyyntöä varten ei Eliah hänen
luokseen koskaan tulisikaan. Mahtaisivatko Charles tai Annakaan häntä kaivata;
hän uskoi, että samoin kuin Eliah he olettaisivat hänen käyneen varhain levolle
ja antaisivat hänen olla rauhassa. Kukaan ei ehkä kaipaisi häntä ennen
huomista, jolloin joku puolen päivän aikaan saattaisi alkaa ihmetellä hänen
poissaoloaan. Hän voisi olla koko yön poissa, hänelle voisi tapahtua mitä vain,
eikä kukaan tietäisi mitään.
Oli kuitenkin selvä, että hänen
piti palata kotiin. Ei häntä Black Pearlillekaan kukaan halunnut, eikä hän
keksinyt paitsi yhtään veruketta jäämiselleen niin ei myöskään yhtään hyvää
syytä, miksi hän sinne jäisi. Sitä paitsi, jos Eliah kaikesta huolimatta
kaipaisi häntä ja saisi jotenkin tietää hänen olevan Black Pearlilla, siitä
seuraisi jotain vielä pahempaa kuin se, mitä tänään oli tapahtunut. Huolimatta
siitä, että oli tehnyt kapteeni Sparrow'n kanssa sopimuksen, Eliah näytti hädin
tuskin sietävän kapteenia, puhuen tästä hyvin halveksivin äänensävyin.
Catherine oli ensin hämmästynyt huomatessaan aviomiehensä suhtautumisen
kapteeniin, mutta oli sitten ymmärtänyt, että kyse ei ehkä ollutkaan pelkästään
kapteenin persoonasta, joskin sekin varmasti vaikutti, mutta osansa oli myös sillä
tosiasialla, että tämä tarvitsi kapteenia ja inhosi tilannetta, jossa oli
riippuvainen kenenkään muun avusta kuin omastaan. Hän ei todellakaan
kunnioittanut niitä ihmisiä, joille uskoi olevansa kiitollisuudenvelassa ja
vielä vähemmän hän kunnioitti niitä, jotka olivat hänelle
kiitollisuudenvelassa. Kuten Charles ja Catherine itse.
"Tulkaa, mennään", Jack
astui muutaman askeleen ja kosketti varovasti Catherinen käsivartta. Naisen iho
tuntui viileältä, eikä hän vetänyt kättään pois, käänsi päätään ja katsoi
vakavin kasvoin Jackia suoraan silmiin. Hän näytti surulliselta, alistuneelta
ja Jackin teki mieli melkein pyytää anteeksi sitä, että olivat tämän murheet
kuinka vakavia tahansa, niin hänestä ei olisi niitä ratkaisemaan. Hän tiukensi
otettaan naisen käsivarresta, kiersi sormensa sen ympäri, odottaen, että
Catherine käskisi hänen irrottaa otteensa. Hän veti Catherinen vähän lähemmäs
itseään.
"Teidän on nyt
lähdettävä", hän sanoi ja käänsi Catherinea niin, että saattoi ohjata
tämän kohti portaita, "halusitte tai ette, minun on palautettava teidät
maihin."
He laskeutuivat alas kannelle.
Catherine mietti kuumeisesti keksiäkseen jotain, millä voisi viivyttää lähtöä
vielä edes hetken. Kapteeni piti häntä yhä käsivarresta ja hän huomasi
pitävänsä tämän kosketuksesta, vaikka siinä tuskin oli mitään sen kummempaa
kuin että tämä varmisti, että hän menisi kiltisti veneelle ja lähtisi Black
Pearlilta. Ikään kuin hänellä olisi voimaa vastustaa kapteeni Sparrow'ta kaiken
sen jälkeen, mitä tänään oli tapahtunut. Nyt, rauhoituttuaan, Catherine tunsi
olevansa voimaton, kaikista tunteista tyhjä. Välinpitämätön. Hänestä tuntui
samalla siltä, että voisi tehdä mitä tahansa sitä jälkeenpäin katumatta.
"Odottakaa", hän sanoi
ja kapteeni pysähtyi, "Te olette jättänyt jotain näyttämättä. Haluan nähdä
vielä senkin ennen kuin lähden."
Jack nosti kulmakarvojaan
kysyvästi. Catherine hymyili.
"Te näytitte minulle
miehistön tilat", Catherine sanoi, "mutta olette jättänyt
näyttämättä, missä te itse nukutte. Onhan kapteenilla toki omakin majoitustilansa,
eikö vain?"
"On minulla", Jack sanoi
epäröiden. Hän ei ollut aivan varma, pilailiko Catherine vai oliko tämä todella
niin viaton, ettei nähnyt omassa ehdotuksessaan mitään sellaista, jonka hän
olisi voinut tulkita tahallisesti väärin. Nainen hymyili hymyä, joka ei
ylettynyt hänen silmiinsä, katsoen häneen ripsiensä alta tavalla, joka
ilmeisesti oli tarkoitettu kujeilevaksi. Oli helppo nähdä, ettei hän ollut
tottunut leikkimään näitä leikkejä. Jackin mielestä hänen viettely-yrityksensä
oli lähinnä kömpelö. Tosin varsin hellyttävä kaikessa kömpelyydessään. Jack,
olet oikea roisto jos käytät tilaisuutta hyväksesi, hän sanoi itselleen.
"Minua janottaa",
Catherine sanoi vetoavasti, "jos tarjoaisitte minulle tilkan vaikka vettä.
Olenhan sentään vieraananne."
"Minä en kutsunut teitä
tänne", Jack muistutti, "mutta olkoon, mennään sisälle."
Catherine epäröi pienen hetken
ennen sisään astumistaan, kun Jack avasi oven ja piti sitä auki hänelle. Jack
harkitsi sulkevansa oven kiinni naisen edestä ja käskevänsä tämän poistumaan
Pearlilta, mutta hän oli liian utelias näkemään, miten pitkälle Catherine oli
ajatellut mennä, että olisi todella tehnyt niin. Catherine meni sisälle
hyttiin, hän seurasi, oven paukahtaessa kiinni hänen jälkeensä. Catherine jäi
seisomaan oven suuhun, katsellen varovaisesti ympärilleen. Jack puolestaan
katseli häntä, yrittäen tulkita hänen ilmeistään jotain, mutta hän näytti
unohtaneen tilanteen, johon oli itsensä lykännyt, ja oli nyt vain utelias
näkemään, millainen mahtoi olla merirosvolaivan kapteenin yksityishytti. Jack
antoi oman katseensa kiertää Catherinen katseen mukana ja lämmin tunne ailahti
hänen mielessään. Jos hän jotain paikkaa maailmassa saattoi nimittää kodikseen,
niin tämä sen täytyi olla. Hytti oli nyt toisen näköinen kuin se oli ollut noin
vuosi sitten, jolloin se oli tyhjennetty Black Pearlin edellisen kapteenin
tavaroista. Jack olisi mielellään repinyt seiniltä hienot paneelitkin ja
heittänyt ne samaan läjään muiden tavaroiden kanssa, mutta toisaalta, ne olivat
osa Pearlia ja hän oli lopulta jättänyt ne paikoilleen. Kaikki muu oli kasattu
pieneen veneeseen, joka oli sytytetty palamaan ja jätetty merelle. Jack oli
seisonut kauan katselemassa palavaa venettä, paljon kauemmin kuin kukaan muu.
Hän oli tuijottanut sitä kauan sen jälkeenkin, kun se oli kadonnut
horisonttiin, eikä hän ollut erottanut enää edes savujuovaa.
"Rommia en taida teille
tarjota", Jack sanoi ja siirtyi Catherinen ohi peremmälle,
"säästetään se veljellenne."
Hän otti tammikaapista kaksi
kultaista pikaria ja vajaan viinipullon. Hän asetti pikarit pöydälle, avasi
pullosta korkin ja kaatoi molemmat astiat puolilleen punaista juomaa. Sitten
hän palasi Catherinen luo ja ojensi toisen pikareista tälle, toisen hän jätti
pöydälle. Catherine otti juoman vastaan mitään sanomatta, hymyillen
kiitokseksi. Jack istahti pöydän ääreen. Hänen miekkansa kolahti vasten pöydän
jalkaa ja hän katsoi parhaaksi riisua sen, pujottaen sen kannattimineen päänsä
yli ja laski sitten sen hattunsa kera pöydälle. Catherine maistoi pikaristaan
varovasti ja tyhjensi sen muutamalla kulauksella. Hän joi niin ahneesti, että
juomaa läikähti hänen puvulleen niin että siinä oli nyt sekä viiniä että verta.
Hän ojensi tyhjää pikariaan Jackia kohti pyytäen lisää ja kun Jack nosti pulloa
osoittaen, että täyttäisi pikarin, mikäli Catherine tulisi lähemmäs, hän
uskaltautui peremmälle hyttiin.
"Tämä on kiehtovaa",
Catherine sanoi Jackin kaataessa hänelle lisää juomista, "Minusta tuntuu
aivan siltä kuin olisin päässyt näkemään jotain… jotain intiimiä teistä."
"Minä voisin esitellä teille
jotain paljon intiimimpääkin", Jack sanoi hymyillen tarkoituksella
tavalla, jonka saattoi tulkita jopa ilkeäksi. Häntä huvitti nähdä Catherinen
reaktio: tämä hämmentyi, oli saada viiniä henkeensä ja syvä puna nousi hänen
kasvoilleen.
"Kapteeni, pyydän…" hän
sopersi.
"Pyytäkää vapaasti",
Jack sanoi, "pyytäkää minun puolestani vaikka kuu taivaalta. Minun ei
omalla laivallani tarvitse suostua mihinkään pyyntöihinne ja kukaan muu ei
täällä pyyntöjänne kuulekaan."
"Mitä tarkoitatte?"
Catherine katsoi häneen silmät pelästyksestä suurina. Jack nousi ylös ja ojensi
kätensä tarttuakseen Catherinen leukaan. Nainen perääntyi puristaen kaksin
käsin kultaista pikaria kuin hakien siitä turvaa. Jack nauroi viskaten päänsä
taaksepäin.
"Kukaan ei tiedä, että te
olette täällä", Jack sanoi ja teki kädellään viehkeän kaaren ikkunaan päin
ja osoitti sitten Catherinea molemmilla etusormillaan, "Te, arvon rouva,
tulitte Pearlille kertomatta kenellekään lähdöstänne, ja nyt te olette aivan kahden
minun kanssani. Voin vakuuttaa, ettei tuosta ovesta tule kukaan ilman minun
lupaani, vaikka täällä tapahtuisi mitä."
"Mutta te ette ole sellainen
mies", Catherine kuiskasi. Jack nosti kätensä lanteilleen ja silmäili
parin askeleen päässä seisovaa naista arvioivasti. Catherine painoi pikarin
rintaansa vasten.
"Parin tunnin tuttavuuden
jälkeen te ette voi sanoa, millainen mies minä olen tai en ole", Jack
sanoi, "Tosin, olette oikeassa. En ole sellainen. Silti, teidän olisi
korkea aika nyt lähteä, jos haluatte ehtiä kotiinne ennen pimeää."
Catherine ei halunnut lähteä
laivalta mihinkään, eikä hän halunnut ehtiä ennen pimeää varsinkaan kotiin. Hän
halusi lykätä maihin palaamista ja tiesi todellakin voivansa lykätä sitä aamuun
asti. Hän halusi kuvitella edes muutaman tunnin olevansa joku muu, jossain
muualla… ja vastoin kaikkia järkisyitä hän tunsi olevansa Black Pearlilla
turvassa, tietämättä tarkalleen, miltä tai keneltä. Eliahilta? Mutta jos hän
jäisi Black Pearlille, hän ei olisi turvassa kapteeni Sparrow'lta, joka ei
ottaisi häntä laivalle vain siksi, että hän pyytäisi sitä. Mikään elämässä ei
ollut helppoa eikä yksinkertaista. Eikä ilmaista.
Catherine katsoi kapteeniin, joka
seisoi hänen edessään kädet lanteilla, jalat harallaan. Tämä ei ollut
epämiellyttävä mies, joskaan ei varsinaisesti kovin viehättäväkään takkuisine
hiuksineen ja palmikoituine partoineen, mutta Catherine piti hänen silmistään
ja hymystään silloin, kun se ei ollut tuollainen ilkeä. Ja hän oli paljon
nuorempi kuin Eliah, ehkä Catherinen itsensä ikäinen. Hän nosti kultaisen
pikarin huulilleen, varoen haavaa, joka oli yhä turvonnut ja verenmakuinen,
juoden viinin niin nopeasti kuin pystyi. Hän ymmärsi, että tulisi humalaan,
mutta ehkä se oli vain hyvä. Kapteeni kallisti päätään ja mutristi suutaan.
"Varovasti sen viinin
kanssa", hän sanoi, "vaikka se ei vedäkään vertoja rommilleni, niin
ei se mitään vettä ole."
"Lisää", Catherine sanoi
nieleskellen. Hän ojensi pikariaan kapteenia kohti, joka otti pöydältä pullon
ja odotti, että Catherine tuli jälleen hänen luokseen. Catherinen kohottaessa
pikarinsa täytettäväksi, hän epäröi hetken, mutta kaatoi sitten pikarin
puolilleen. Catherine oli jo nostamassa pikarin huulilleen, kun Jack pysäytti
hänen liikkeensä tarttumalla häntä ranteesta.
"Ei noin ahneesti, rouva
hyvä", hän sanoi, "En halua toimittaa teitä ympäripäissänne kotiin
miehenne luo."
Catherine väänsi ranteensa irti
miehen otteesta, joka ei ollut kovin tiukka. Hän otti hyvän kulauksen
pikaristaan, katsoen kapteeniin pikarin reunan yli. Hän oli hyvin kokematon
näissä asioissa, eikä tiennyt, miten hänen olisi meneteltävä, mutta jotenkin
hänen kai oli tehtävä miehelle tiettäväksi, että oli valmis muuhunkin kuin vain
keskustelemaan kapteenin kanssa, joka ilmeisesti ymmärsi hänen hämmennyksensä,
kun katseli häntä sen näköisenä kuin olisi nauttinut suunnattomasti tilanteesta
ja hänen ahdingostaan. Catherine otti jälleen nopean kulauksen viiniä ja
vilkaisi ympärilleen.
"Teillä on paljon kirjoja,
kapteeni", hän kuuli itsensä sanovan.
"Toivottavasti te ette hämmästy
sitä, että minä osaan lukea", Jack vastasi. Catherine näytti nolostuvan,
pudisti päätään, mutta ei sanonut mitään. Jack odotti mielenkiinnolla hänen
seuraavaa siirtoaan. Tilanne oli enemmän kuin vain nautittava, eikä hän
halunnut helpottaa Catherinen hämmennystä osoittamalla mitenkään, että oli
ymmärtänyt, mihin tämä pyrki. Catherine laski pikarin kädestään pöydälle ja
nosti sitten kätensä koskettaen hänen hiuksiaan. Jack ei liikahtanutkaan,
odotti vain. Catherinen käsi kulki hänen poskeaan pitkin alas hänen rinnalleen,
hänen vatsansa yli ja pysähtyi hänen nivusilleen. Jack miltei hätkähti
mielihyvästä.
"Te ette nyt käyttäydy kuten
kunniallisen naisen pitäisi käyttäytyä", Jack kiusoitteli. Hän katsoi
alas, missä naisen käsi oli ja tämän sormet liikkuivat kevyesti hyväillen.
"Minä käyttäydyn täsmälleen
seurani mukaisesti", Catherine sanoi uhmakkaasti, "Tekään ette ole
mikään kunniallinen mies."
"Ei, sitä minä en ole",
Jack sanoi, kietoi toisen kätensä Catherinen hoikan vyötärön ympäri ja veti
tämän lähemmäs itseään, "Jos minä olisin kunniallinen mies, minä käskisin
teidän lopettaa, koska te ette itse asiassa haluaisi tehdä tuota, ja
huolehtisin teidät kiltisti kotiinne. Mutta koska minä en ole mikään",
hänen oli pakko nielaista, "… kunniallinen mies, ja koska haluan, että
ette missään tapauksessa lopeta, minulla ei ole muuta mahdollisuutta kuin
pyytää mitä nöyrimmin, että voisitteko, kultaseni, voisitteko mitenkään laittaa
sen kätenne sinne housujeni sisäpuolelle?"
Jack veti molemmat pistoolit
vyöstään ja laski ne pöydälle, sitten hän avasi vyönsä, pudotti sen lattialle
ja auttoi Catherinea avaamaan hänen kangasvyönsä solmun, ja pian sekin oli
lattialla. Catherine ryhtyi napittamaan hänen housujaan auki kömpelöin liikkein
ja hän hillitsi vain vaivoin halunsa kiirehtiä asiaa avaamalla nappinsa itse.
Odottaminen oli niin suloista, niin kiihottavaa. Hän nosti toisen kätensä
hyväilemään naisen niskaa ja taivutti tämän päätä itseään kohti, yrittäen
suudella, mutta Catherine väisti kääntämällä päänsä pois.
"Hyvä on, kultaseni",
Jack sanoi, "jos et halua suudella minua, ei sinun ole pakko. En minä
satuta sinua."
Catherine käänsi päänsä häneen
päin. Jack suuteli häntä hyvin varovasti, miltei hipaisten, eikä hän reagoinut
siihen mitenkään, ikään kuin ei tietäisi, että voisi vastata suudelmaan. Hänen
kätensä sen sijaan tiesivät mitä tehdä. Jack tunsi paitansa liukuvan housuista
ja sitten naisen käden paljaalla vatsallaan matkalla alaspäin. Hänen mielessään
välähti, pitäisikö hänen sanoa naiselle, että tämä oli vapaa sanomaan
"ei" koska tahansa ja Jack kunnioittaisi hänen kieltoaan, mutta
päätti sitten, että oli turhaa muistutella moisesta pikkuasiasta.
***
Koska Catherinella ei ollut
kokemusta muista miehistä kuin omasta aviomiehestään, hän ei olisi tiennyt,
mitä odottaa, jos olisi ehtinyt pohtimaan asiaa. Hän oli toki päätellyt,
etteivät miehet olleet kaikki samanlaisia, mutta millainen joku toinen mies
kuin Eliah oli, sitä hän ei ollut osannut kuvitella. Loppujen lopuksi, kapteeni
Sparrow ei ollut kovinkaan paljon erilainen, vaan vietyään hänet vuoteelleen ja
päästyään hänen jalkojensa väliin, Catherine olisi voinut sulkea silmänsä ja
kuvitella Eliahin hänen tilalleen. Tosi kapteeni ei ollut aivan niin iso kuin
Eliah, mikä tarkoitti sitä, ettei Catherineen sattunut niin paljon. Oikeastaan
se ei sattunut lainkaan. Kapteeni tuntui olleen tosissaan sanoessaan, että
halunnut satuttaa häntä. Sitä paitsi hän näytti nauttivan siitä, mitä teki.
Catherinesta oli outoa, että kapteeni Sparrow äänteli jotain, sen lisäksi että
sanoi muutaman kerran hänelle jotain mikä oli ilmeisesti tarkoitettu
kohteliaisuudeksi. Eliah ei koskaan sanonut mitään ja näytti lähinnä siltä,
että aviolliset velvollisuudet olisivat olleet todellakin velvollisuuksia myös
hänelle. Eliah ei varmaan olettanut, että kenenkään oli syytä nauttia. Ehkä
nautinto kuuluikin aviovuoteen ulkopuolelle ja sielläkin vain miehille. Tälle
miehelle, jolla oli kultaisia hampaita, helmiä hiuksissaan ja joka, miten
törkeätä, oli riisunut vain takkinsa ennen kuin oli nostanut hänen helmansa
ylös. Miten rahvaanomaista tehdä sitä sängyssä miehen kanssa, jolla oli
saappaat jaloissaan.
Kapteeni irrottautui hänestä
äkkiä, voihkaisi ja painoi sitten raskaasti hengittäen päänsä hänen
rinnoilleen. Hänen hengityksensä tasaantui vähitellen ja Catherine toivoi, että
mies olisi noussut pois, jotta hän olisi voinut vetää jalkansa yhteen ja laskea
hameensa alas. Kapteeni nousikin sen verran, että saattoi käydä pitkälleen
hänen viereensä, mutta ennen kuin Catherine ehti oikoa helmojaan, kapteeni teki
sen hänen puolestaan. Pitäisikö minun nyt nousta ylös, Catherine ajatteli,
nouseeko hän nyt ylös?
Kapteeni kohottautui toisen
kyynärpäänsä varaan ja nojasi päätään käteensä. Hän kietoi toisen kätensä
Catherinen ympäri ja siveli sormillaan hänen korvaansa.
"Se ei tainnut olla sinusta
kovin miellyttävää, kultaseni?" hän kysyi.
"Ei se epämiellyttävääkään
ollut", Catherine vastasi totuudenmukaisesti. Jack virnisti.
"Koska olit valmis menemään
näin pitkälle voidaksesi jäädä Black Pearlille", hän sanoi, "minusta
olisi kamalan ikävää jos uhrauksesi olisi ollut turha. Jää sitten aamuun."
"Kiitos", Catherine
sanoi.
"Enkö nyt olisi ansainnut
kuulla syyn? Minä se tuskin olen?"
"En halua puhua siitä",
Catherine sanoi kääntäen päänsä pois. Jack veti kätensä hänen ympäriltään,
nousi istumaan ja alkoi napittaa housujaan, sulloen paitaansa housujen sisään.
"Seuraava kerta on
miellyttävämpi, lupaan sen", hän sanoi ja nauroi mielessään Catherinen
ilmiselvää nolostumista, "Katsos, yksi kerta ei kata sentään koko yötä.
Ajattelin tarjota sinulle sitä paitsi illallisen. Oletko nälkäinen?"
Catherine kielsi olevansa. Hän oli
loukkaantunut ja käänsi miehelle selkänsä. Hän kuuli selkänsä takana kapteenin
nauravan. Inhottava mies, hän ajatteli.
***
Catherine uskoi menettäneensä
järkensä lopullisesti. Hän olisi voinut kuvitella näkevänsä unta, mutta oli
mahdotonta uskoa uneen, jossa hän söi illallista kapteeni Sparrow'n kanssa,
tämän hytissä, istuen kynttilänvalossa tätä vastapäätä. Vaikka hän oli sanonut,
ettei hänen ollut nälkä, niin kun kapteeni oli joksikin aikaa poistunut ja
palannut sitten mukanaan synkän näköinen, puhumaton mies, joka oli kattanut
heille pöydän ja tuonut tarjolle höyryävän kuumaa lihapataa, hänestä oli
tuntunut siltä, että hän oli kuolemaisillaan nälkään. Ruuan tuoksu oli liian
houkutteleva ja vaikka häntä hävetti oma käytöksensä niin, että ei kehdannut
katsoa kapteenia kuin vaivihkaa, silloin kun tämä ei katsonut häneen, hän oli
noussut vuoteelta, siistinyt asunsa ja kampauksensa miten parhaiten taisi ja istunut
pöydän ääreen. Ruoka oli herkullista, eikä kaikessa yksinkertaisuudessaan
kaivannut seurakseen mitään sen enempää kuin mitä pöytään oli katettu, tuoretta
leipää, juustoa ja viiniä, jota kapteeni oli hakenut heille uuden pullon.
Vaikka kapteenin pöytätavat eivät olleet juuri sen paremmat kuin olivat olleet
siihenkään asti, ja hän jätti veitsen käyttämättömänä pöydälle, Catherinesta
oli silti oudolla tavalla miellyttävää istua hänen seurassaan. Laiva keinahteli
verkkaisesti aaltojen mukana ja hetkittäin Catherine tunsi olevansa kuin
itämaisessa sadussa, kynttilänliekkien heijastuessa pöydälle katetuista
kultaisista astioista. Catherine ei osannut päättää, oliko kapteenille aivan
normaalia käyttää omaisuuksien arvoisia astioita, vai halusiko tämä tehdä häneen
vaikutuksen. Jos tarkoitus oli tehdä vaikutus, sen hän oli onnistunut tekemään.
"Hauskaa, että ruoka näyttää
maistuvan", Jack sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen, "Minä olen
yksinkertainen mies ja nautin yksinkertaisesta ruuasta. Täsmälleen samaa sapuskaa,
mitä miehistöni syö."
Catherine vilkaisi häneen
nopeasti.
"Ruoka on todella
herkullista", hän myönsi ujosti, " ettekä te ole mikään
yksinkertainen mies, kapteeni."
Jack katsoi häneen sanomatta
mitään. Catherine oli painanut päänsä ja keskittynyt siihen, mitä hänen
edessään lautasella oli. Jack arveli, että nainen oli hämillään siitä, mitä oli
tapahtunut, eikä tiennyt, miten olisi pitänyt olla tai sanoa. Hän itse ei
voinut sanoa olevansa hämillään, mutta kieltämättä jossain hänen aivojensa
perukoilla muhi ajatus, että hän olisi voinut toimia hiukan tahdikkaamminkin,
eikä röyhkeästi ottaa vastaan, mitä tarjottiin. Houkutus oli vain ollut liian
suuri ja tilanne liian kutkuttava, että hän olisi voinut olla käyttämättä sitä
hyväkseen. Loppujen lopuksi, vaikka hän ei ehkä ollut yksinkertainen mies, hän
oli mies.
"Tiedättekö, te muistutatte
isääni", Catherine sanoi äkkiä. Jack hörähti nauruun.
"Toivottavasti en", hän
sanoi, "Tuo ei kuulosta kovin terveeltä asenteelta, kun ottaa huomioon,
mitä puuhailimme jokin aika sitten."
"Te olette kauhea
ihminen!" Catherine kivahti, "Ei, en todellakaan tarkoittanut sitä
noin".
"Vaan miten?" Jack
yritti hillitä nauruaan. Catherine ei vastannut vähään aikaan mitään, vaan
tökki haarukallaan ruokaansa ja vilkuili alta kulmain Jackiin. Jackista hän
näytti suloiselta sillä tavoin, alahuuli mutrullaan ja hän oli vähällä sanoa
sen, mutta tuli sitten siihen tulokseen, että Catherine ei todennäköisesti
olisi ymmärtänyt sitä kohteliaisuudeksi juuri sillä hetkellä.
"Minun isäni oli merikapteeni",
Catherine sanoi sitten, "Hän omisti laivoja, kuten aviomiehenikin, mutta
toisin kuin Eliah, hän oli mukana purjehduksilla. Näin häntä oikeastaan aika
harvoin, kun olimme lapsia; Charles ja minä. Isä oli niin usein merellä… hän
rakasti merta, laivaansa ja vapauttaan. Siksi te tuotte minulle hänet
mieleen."
"Mikä hänen nimensä oli? Ehkä
minä tunsin hänet?"
"William Gold",
Catherine vastasi ja otti vielä yhden palan leipää, "hän lopetti
purjehtimisen jo 15 vuotta sitten ja jäi maihin. Hän kuoli kolme vuotta
sitten."
Jack mietti hetken. Hän oli varma,
että oli kuullut nimen joskus, mutta ei muistanut, missä yhteydessä oli siihen
törmännyt. Miestä hän ei sen sijaan uskonut koskaan tavanneensa. Hän ravisti
päätään.
"Ei ole tuttu", hän
sanoi, "Harmi. Hän oli varmasti mielenkiintoinen mies."
"Hän oli", Catherine
sanoi surullisesti.
"Ainakin hänellä on
tavattoman kaunis tytär", Jack sanoi. Catherine ei näyttänyt siltä, että
olisi ilahtunut kohteliaisuudesta.
"Antakaa olla,
kapteeni", hän sanoi, "En kaipaa tuollaista juuri nyt."
"Anteeksi kamalasti."
He söivät jälleen hyvän tovin
hiljaisuuden vallitessa. Jack tarjosi Catherinelle viiniä, mutta tämä
kieltäytyi päätään pudistamalla. Kissa, joka oli pujahtanut taas hyttiin Jackin
vanavedessä, vaihtoi vuoteella asentoaan, käpertyen tyynyjen väliin.
"Rakastin isääni hyvin
paljon", Catherine sanoi, kun hiljaisuus alkoi käydä painostavaksi,
"ja hän rakasti meitä, vaikka olikin paljon poissa. Isä ja Eliah olivat
liikekumppaneita ja sitten Eliah meni naimisiin Charlottan, sisareni,
kanssa."
"Näin olen ymmärtänyt",
Jack sanoi. Hän pyyhki leipäpalalla lautasensa puhtaaksi, ja syötyään leivän,
hän työnsi lautasen kauemmas voidakseen nojata kyynärpäillään pöytään. Hän
nosti viinipikarin huulilleen ja tyhjensi sen kerralla, nuolaisten kielellään
viinipisarat viiksiltään.
"Anna on Charlottan tytär…
Charlotta odotti toista vauvaa, mutta hän ei selvinnyt synnytyksestä, eikä
vauvakaan."
"Olen pahoillani", Jack
sanoi myötätuntoisesti, vähän epäselvästi, koska hän yritti irrottaa haarukalla
hampaidensa väliin jäänyttä lihanpalaa. Catherine huokaisi syvään. Myös hän oli
saanut lautasensa tyhjäksi, pyyhki suunsa lautasliinaansa ja asetti sen
lautaselle.
"Äitinikin kuoli hyvin pian
sen jälkeen", hän sanoi, ja isä lopetti purjehtimisen. Sitten Charles
lähti Englantiin tuhlaamaan perintönsä ja minä jäin isän kanssa kahden. Hän ei
koskaan oikein toipunut siitä kaikesta. Onneksi Eliah oli auttamassa… ilman
häntä olisimme jääneet taivasalle tilanteessa, kun isä oli menettänyt
uhkapelissä kotimmekin. Eliah otti meidät luokseen asumaan ja päätti sitten
isän kanssa, että meidän oli parasta mennä naimisiin. Se oli kaikille
yksinkertaisinta."
"Ainakin saat sen
kuulostamaan yksinkertaiselta, kultaseni", Jack sanoi, "Missä piilee
sitten jutun juju? Unohtivatko he kysyä sinun mielipidettäsi, vai miksi
tuollainen ilme suloisilla kasvoillasi?"
"Kapteeni! Minä kieltäydyn
keskustelemasta kanssanne jos ette lopeta tuota typerää imartelua."
"No, anteeksi!" Jack
sanoi. Hän viskasi haarukan kädestään lautaselle, mistä se ponnahti pöydälle ja
siitä lattialle pöydän alle. Hän kumartui poimimaan sen ylös, häviten hetkeksi
kokonaan pöydän alle. Catherine, joka ei ymmärtänyt, miksi kapteeni äkkiä
päätti mennä lattialle, tuijotti häntä silmät suurina, kun hän nousi jälleen
ylös ja oli vähällä lyödä päänsä pöydän reunaan.
"Kyllä he kysyivät minunkin
mielipidettäni", Catherine sanoi, kun Jack oli asettunut uudelleen
paikalleen, "mutta minulla ei oikeastaan ollut sellaista. Sehän oli viisas
ratkaisu kaikkeen. Eliah tarvitsi vaimoa, minä tarvitsin aviomiestä ja isä
tarvitsi uuden kodin."
"Kaikkihan on sitten ihan
hyvin? Tai ainakin pitäisi olla?"
Catherine pudisti päätään.
"Minussa on jokin
vialla", hän sanoi viimein, "En osaa olla sellainen kuin Eliah
haluaisi minun olevan, ja sitten hän… hän suuttuu minulle. En kai yritä
tarpeeksi."
"En ymmärrä, millainen sinun
sitten pitäisi olla, jos et kelpaa tuollaisena, kultaseni", Jack sanoi,
"Älä nyt suutu, mutta olet varmasti yksi kauneimmista naisista, joita olen
koskaan tavannut ja käytöksesi saattaa häpeään kuningattarenkin. Enkä nyt
tarkoita ilmeistä taipumustasi maata merirosvojen kanssa."
Catherine raivostui. Juuri kun hän
alkoi tuntea olonsa rennoksi ja miellyttäväksi miehen seurassa, tämä onnistui
sanomaan jotain sellaista, joka paitsi hämmensi niin myös loukkasi häntä, ja
teki sen lisäksi uudelleen ja uudelleen niin, ettei sitä voinut tulkita
miksikään muuksi kuin tahalliseksi ilkeilyksi. Olisi luullut hänen saaneen
siitä tarpeekseen jo parin ensimmäisen kerran jälkeen, mutta ilmeisesti
kapteeni yksinkertaisesti nautti hänen kiusaamisestaan.
"Ooh, minä inhoan
teitä!" Catherine kirkaisi ja paiskasi kapteenia ensimmäisellä käteensä
osuneella esineellä, joka sattui olemaan tyhjä pikari. Jack väisti pikarin
lentäessä seinään ja pudotessa lattialle, "Minä en kuuntele teiltä enää
sanaakaan, en!"
Hän ponnahti pystyyn tuoliltaan,
sysäten sen samalla nurin ja ryntäsi ovelle, hän tarttui ovenkahvaan ja
yrittäessään turhaan tempoa sitä auki hän tajusi hätääntyen, että ovi oli
lukittu. Kapteeni Sparrow oli lukinnut hänet sisään hyttiinsä ja aikoi tehdä
hänelle vielä ties mitä!
"Tuo onnistuisi paljon
paremmin, jos työntäisit sitä, etkä vetäisi," Jack sanoi rauhallisesti.
Catherine työnsi ovea, joka avautui vaivatta ja syöksyi ulos kannelle. Hetken
asiaa harkittuaan Jack nousi ja lähti hänen peräänsä.
Catherine oli kiiruhtanut partaan
ääreen ja seisahtanut siihen ihmetellen, mihin oikein oli matkalla. Black
Pearlin lyhdyt oli sytytetty, horisontin ylle oli noussut valju kuunsirppi,
eivätkä lamput sen enempää kuin kuukaan juuri valaisseet pimennyttä iltaa.
Catherine kurkisti partaan yli ja näki lyhtyjen sekä Pearlin tumman hahmon
kuvastuvan vedestä, ja kun hän nosti katseensa ylöspäin hän näki mastojen
katoavan pimeyteen. Joku tuli hänen viereensä, hän ei kuullut askelia, mutta
huomasi lähestyvän vaaleapaitaisen hahmon. Se oli hänen aiemmin näkemänsä nuori
tummaihoinen nainen, edelleen paitahihasillaan ja paljain jaloin.
"Onko kaikki hyvin?" hän
kysyi. Ennen kuin Catherine ehti vastata mitään, hän kuuli kapteeni Sparrow'n
askeleet takaansa ja tunsi miehen tarttuvan lujasti häntä käsivarresta.
"On", Jack sanoi ja
vetäisi Catherinen melko rajulla liikkeellä lähemmäs itseään. Catherine yritti
tempaista kätensä irti, mutta tällä kertaa kapteeni piteli hänestä kiinni
tosissaan.
"Eikä ole", hän kiisti,
mutta lakkasi tempoilemasta. Anamaria katsoi heitä molempia vuoronperään.
"Jack, senkin sika", hän
sitten sanoi kiukkuisesti, "mitä sinä oikein olet tehnyt hänelle?"
"Pysy erossa tästä",
Jack kivahti yhtä kiukkuisesti. Catherine reagoi tilanteeseen purskahtamalla
itkuun. Hän ei olisi halunnut tehdä niin, mutta äkkiä hän ei vain voinut enää
hillitä tunteitaan ja uskoi hukkuvansa niihin siitä paikasta. Jack ja Anamaria
katsoivat häneen ja sitten toisiinsa näyttäen molemmat yhtä neuvottomilta.
Anamaria kietoi toisen kätensä Catherinen hartioiden ympäri ja sysäsi Jackin
kauemmas.
"Kuulkaa", Anamaria
sanoi nyyhkyttävällä Catherinelle, "viemmekö teidät maihin? Haluatteko
lähteä?"
"Kyllä", Catherine
nyyhkäisi, mutta muisti samassa, ettei halunnutkaan ja irrottautui Anamarian
otteesta, kääntyen Jackin puoleen, "Ei, en halua! Antakaa minun jäädä
aamuun."
"Minä en tajua tästä enää
yhtään mitään", Anamaria sanoi.
"Minä tajuan", Jack
vastasi, mutta ei katsonut aiheelliseksi selittää Anamarialle yhtään enempää.
Hänen tuli sääli Catherinea, joka ei olisi oikeasti halunnut viettää yötään
Black Pearlilla ja vielä vähemmän hänen vuoteessaan, mutta kun valittavana oli
palaaminen kotiin aviomiehen luo, hän ja Black Pearl olivat sittenkin kahdesta
pahasta pienempi. Hän nosti mitään sanomatta Catherinen syliinsä ja tämä antoi
hänen tehdä sen, nyyhkyttäen yhä lohduttomasti.
"Auta minua vähän, ole
kiltti", Jack pyysi Anamariaa, joka nyökkäsi ja meni hänen edellään Jackin
hyttiin, pidellen hänelle ovea auki. Heidän päästyään sisälle Anamaria suori
vuoteen nopeasti, sysäten ensin kissan lattialle ja vetäen kaikki peitteet
lattialle, sitten hän otti yhden peitteistä, levitti sen vuoteelle, heitti
muutaman tyynyn sen päälle ja viittasi Jackia laskemaan Catherinen vuoteelle.
Jack melkein pudotti tämän sylistään, käsivarret hellinä ponnistuksesta.
Catherine kääntyi vatsalleen haudaten kasvonsa tyynyihin. Jack nosti lattialta
yhden peitteen, peitellen hänet sillä, Anamarian poistuessa äänettömin askelin.
Jack seisoi hetken vuoteen
vieressä, katsellen Catherinea. Tämä oli saanut itkunsa hiukan tasaantumaan,
niiskauttaen vain silloin tällöin vaimeasti tyynyjä vasten. Jack ei ollut
varma, pitäisikö hänen pyytää anteeksi, ja jos hän pyytäisikin, välittäisikö
Catherine mistään anteeksipyynnöstä. Lopulta hän päätti olla sanomatta mitään,
nosti lattialta loput peitteet, taitteli ne laskoksille ja laski sitten vuoteen
jalkopäähän. Sen jälkeen hän kääntyi kannoillaan ja poistui.
Catherine luuli ensin kapteenin
istuneen vuoteelle, mutta kuullessaan tämän askeleet, hän ymmärsi, että mies
oli jättänyt hänet yksin. Hän odotti hetken, liikkumattomana, kuulostellen,
mutta kapteeni ei tullut takaisin. Häntä alkoi nukuttaa, ei niinkään
väsymyksestä kuin uupumuksesta. Päivä oli ollut kuin painajaisunesta aamusta
alkaen ja hän toivoi, että voisi nukkua ja herättyään huomata sen olleen
painajaista. Hän otti paremman asennon kääntyen kyljelleen ja tunsi samassa
jonkun kävelevän ylitseen. Avatessaan silmänsä hänen näki kissa palanneen
sänkyyn, se käpertyi hänen viereensä ja alkoi puhdistaa turkkiaan viehkein,
rytmikkäin liikkein. Catherine hymyili. Hän olisi halunnut koskettaa eläintä,
mutta hänen käsivartensa tuntui liian voimattomalta, että hän olisi jaksanut nostaa
sitä. Peitteet tuoksuivat siltä kuin ne olisivat tarvinneet kunnon tuuletuksen
ulkoilmassa, mutta se ei oikeastaan ollut epämiellyttävä tuoksu.
***
Catherine ui hitaasti takaisin
todellisuuteen unestaan. Hän avasi silmänsä, näki edessään kissan vuoteella ja
kuuli selkänsä takaa rapinaa. Hän kääntyi varovasti toiselle kyljelleen.
Kapteeni Sparrow seisoi selin häneen, pöytänsä ääressä ja levitteli sille isoja
karttarullia. Pöydällä karttojen päällä oli rommipullo ja lasi puolillaan
rommia, ja Catherinen katsellessa häntä salaa, hän nosti lasin huulilleen ja
joi sen tyhjäksi.
"Mitä kello on?"
Catherine kysyi. Hänen silmiään särki, hänen huulensa tuntui kovalta ja aralta,
ja hän oli pettynyt huomatessaan, että oli herännyt samaan todellisuuteen,
johon oli nukahtanut.
"Kohta kaksi yöllä",
Jack vastasi päätään kääntämättä.
"Hyvänen aika",
Catherine sanoi, "ettekö te käy nukkumaan?"
"Lattialleko?" Jack
kysyi ja rullasi yhden kartoista takaisin kokoon, laittaen sen sivuun,
"Nähdäkseni sinä olet minun sängyssäni, enkä taida olla tervetullut
sinne."
Catherine nousi istumaan ja
katseli sänkyä. Se oli kyllin leveä heille molemmille, eikä hänestä tuntunut
oikealta, ettei kapteeni voisi tulla omaan sänkyynsä hänen takiaan.
"Olen pahoillani", hän
sanoi ja siirtyi lähemmäs seinää, "en minä tarkoittanut häätää teitä pois.
Tietenkin te voitte tulla omaan sänkyynne."
"Onko minun luvattava olla
kiltisti?" Jack kysyi kääntyen häneen päin. Catherine ei voinut vieläkään
katsoa häneen suoraan ja laski siksi katseensa nopeasti hänen jalkoihinsa. Hän
ei tiennyt, mitä vastaisi, eikä sanonut siksi mitään. Kapteeni kaatoi itselleen
vielä tilkan rommia, kumosi sen kurkkuunsa ja alkoi sitten riisuutua. Catherine
vilkuili häneen seuraillen hänen puuhiaan ja oli helpottunut, kun kapteeni
jätti ylleen paidan ja housut ja istui sitten hänen viereensä, ottaen vuoteen
jalkopäästä itselleen peitteen. Catherine siirtyi vielä hiukan lähemmäs seinää,
pakottaen kissan nousemaan ja lähtemään muualle. Jack ei käynyt pitkäkseen,
vaan veti jalkansa koukkuun ja kietoi kätensä polviensa ympäri, katsellen
Catherinea, joka itsepäisesti tuijotti hänen käsiään.
"Olen pahoillani", Jack
sanoi, "Tiedän, että käyttäydyin törkeästi. Älä silti ajattele minusta
pahaa, ethän? En minä oikeasti ole paha mies."
Catherine mutisi jotain
vastaukseksi. Jack huokasi teatraalisesti.
"En minä halua mitään sen
kummempaa kuin kukaan muukaan mies, kultaseni", hän sanoi tarkaten
silmäkulmastaan sanojensa vaikutusta, "Vähän hellyyttä… vähän
rakkautta."
Catherine vilkaisi viimein hänen
kasvoihinsa ja tavoitti hänen anovan katseensa. Jack kuvitteli kuulevansa
napsahduksen, kun nainen putosi hänen viehätysvoimansa pauloihin. Voi miten
helppoa, hän ajatteli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti