ELYSION - Luku 4

 Grenville todellakin haki Virginian tämän ja herra Newgaten hytistä aseella uhaten, tosin ei hän varsinaisesti sillä ketään osoitellut, mutta antoi ymmärtää asettaan taputellen, ettei kapteenin kutsusta kannattaisi kieltäytyä. Virginia yritti peitellä innokkuuttaan aviomieheltään, joka oli enemmän kuin närkästynyt protestoidessaan Grenvillelle tätä asioiden saamaa uutta käännettä. Jack oli antanut Grenvillen tehtäväksi selittää tilanteen matkustajille, samoin kuin sen, että oli kaikille osapuolille parempi, jos kaikki kiltisti sopeutuisivat siihen, että määräsatama saavutettaisiin ehkä huomattavastikin myöhemmin kuin oli ollut tarkoitus. Tästä syystä matkustajien sinänsä oikeutettu närkästys kohdistui Jackin sijasta Grenvilleen, joka päätti hyväksyä sen, että viestinviejänä hän nyt vain oli hankalassa välikädessä.

”Tämä on nyt kerta kaikkiaan liikaa!” Samuel Newgate raivosi Grenvillelle, joka tyynenä odotti ovensuussa, että rouva Newgate saisi itsensä valmiiksi palvelijattaren nyörittäessä tämän pukua yhä tiukemmalle ja tiukemmalle, niin että rouvan rinnat näyttivät lopulta suorastaan tursuvan esiin pitsien keskeltä. Gabriel yritti pitää silmänsä jossain muualla, mutta ei voinut sille mitään, että hän vilkaisi pari kertaa rouvan pukeutumisoperaatiota aivan sopimattoman suorasukaisesti. Viimein rouva oli valmis ja lähetti palvelijattarensa pois, tämän omaan pieneen hyttiin käytävän toiselle puolen. Gabriel vilkaisi pari ylimääräistä kertaa puolestaan nyt palvelustyttöä, joka livahti hänen ohitseen ja käänsi sitten katseensa uudelleen rouvaan, joka pöyhi hiuksiaan sekä keimaili omalle pelikuvalleen ripustaessaan korviinsa Grenvillen arvion mukaan omaisuuksia maksavia timanttikorvakoruja. Herra Newgate vilkaisi vaimoonsa nyrpein katsein. ”Ja mitä sinä oikein tälläät itseäsi?”

”Samuel”, Virginia sanoi kyllästyneellä äänellä kääntyessään häneen päin, ”olet oikea tollo. Haluatko antaa sille miehelle sen nautinnon, että minä menen sinne kuin mikäkin teuraslammas? Jos hän kuvittelee olevansa joku kapteeni, niin hyvä on, minä menen mukaan hänen leikkiinsä ja käyttäydyn kuin hän olisi todella sellainen.”

”Minä tulen valittamaan tästä”, Samuel Newgate sanoi uhkaavasti Grenvillelle, joka ei hätkähtänyt hänen sanojaan. Mies ei ollut sitä tyyppiä, että olisi pystynyt sen kummempaan kuin suunpieksentään tilanteessa, jossa toiminnalla olisi saanut enemmän aikaiseksi. Sitä paitsi mies oli vahvasti humalassa. ”Voitte olla varma, että sekä te että tuo niin sanottu kapteeni roikutte vierekkäin narun jatkeena ennemmin tai myöhemmin. Kunhan pääsen takaisin Port Royaliin ja kommodori Norrington…”

”Äh, Samuel”, hänen vaimonsa keskeytti, ”säästä kiukkusi kommodorille. En usko, että herra Grenville piittaa sinun rähinästäsi tuon taivaallista ja Jack Sparrow sitäkään vähää.”

”Te saatte nähdä”, Newgate murisi Grenvilleen vilkuillen, ”että laki ja järjestys vielä voittavat.”

”Toivotaan niin, kultaseni, toivotaan niin”, Virginia sanoi hänelle ja taputti häntä kädelle äidillisesti. ”Minun täytynee mennä nyt. Emmehän halua suututtaa sitä miestä, vai mitä, Samuel?”

Samuel mutisi vielä jotain hänen peräänsä, mutta hän ei jäänyt enää kuuntelemaan, vaan lähti Grenvillea seuraten kohti kapteenin hyttiä. Hän ajatteli, että Samuel ei todennäköisesti välittänyt pätkääkään hänen illastamisestaan Jack Sparrow’n kanssa, vaan tälle olisi yhdentekevää, vaikka hän joutuisi raiskatuksi. Samuel tuntui olevan raivoissaan paitsi siitä, että Black Pearlin kapteeni oli ollut heidän kanssaan samalla laivalla koko ajan kenenkään sitä tietämättä, niin myös siitä, että heidät oli suljettu hytteihin kuin vangit. Samuel ei pitänyt siitä, että hänen tekemisiään rajoitettiin ja vielä vähemmän hän piti siitä, että hänen piti jakaa hyttinsä Virginian kanssa nyt myös päivisin. Tähän asti he olivat päässeet päivän ajaksi toisistaan eroon, kun Virginia oli viihtynyt paremmin kannella ja Samuel yksin heidän hytissään. Sen rinnalla Samuelin mielessä näytti kalpenevan sekin, että hänen omaisuuteensa, jota Virginiakin ilmeisesti oli, koskettiin. Ehkä Samuel oli vain nyt niin sekaisin muuttuneesta tilanteesta, että tajuaisi vasta myöhemmin, että kapteeni Sparrow kajosi hänen omaisuuteensa tällä illalliskutsulla. Virginia tiesi, että illallinen olisi kahdenkeskinen, sillä matkustajille oli toimitettu illallinen hytteihin. Ilmeisesti, vaikka heidät oli käytännössä laitettu arestiin, heitä ei ollut tarkoitus pitää nälässä. Virginian oli vaikea kuvitella, että kapteeni Sparrow pitäisi ketään nälässä.

Grenville avasi hänelle kohteliaasti oven, joka oli jo korjattu ja hän astui hyttiin, jossa ei ollut ketään. Illallinen oli katettu pöydälle ja ruuan tuoksu kutitti hänen makuhermojaan miellyttävästi. Hän katsoi hieman hämmentyneenä ympärilleen ajatellen, että kapteeni leikki hänen kanssaan jotain piiloleikkiä.

”Missä hän on?” Virginia kysyi Grenvillelta.

”Ruorissa”, Grenville sanoi, ”menen vapauttamaan hänet sieltä. Tehkää olonne kotoisaksi, rouva Newgate.”

”Kiitos, sen minä teen”, Virginia sanoi nyökäten kapinalliselle perämiehelle armollisin elein. Tämä katsoi häneen ihaillen, pitempään kuin oli soveliasta, mutta niinhän kaikki miehet katsoivat, joten Virginia soi hänelle kiitokseksi yhden kaikkein viettelevimmistä hymyistään. Mies näytti jokseenkin autuaalliselta poistuessaan ovesta kannelle. Virginia istahti tummanpunaisella sametilla päällystetylle sohvalle, katseli ympärilleen kunnolla nyt, kun oli yksin ja totesi, että kapteeni Knightin makumieltymykset olivat rahvaanomaiset. Hytti muistutti lähinnä bordellia raskaine punaisine sametteineen, tosin hän ei koskaan ollut käynyt bordellissa, joten varmaksi hän ei voinut asiaa mennä sanomaan. Jotakuinkin tällaiseksi hän kuitenkin kuvitteli bordellin. Hänhän voisi kysyä asiaa Samuelilta. Ajatus sai hänet nauramaan hiljaa. Tietenkin Samuel kävi bordelleissa, tuskin tämä otti toista kertaa sitä riskiä, minkä hänen kanssaan; että hänen rakastajattarensa tulisi raskaaksi ja hän joutuisi kantamaan seuraukset. Tosin, jos niin kävisi toistamiseen, Samuel yrittäisi vain maksaa itsensä eroon tilanteesta, kahta vaimoa hänkään ei voinut pitää, kaikista rikkauksistaan huolimatta. Ei sen puoleen, jos hytti muistutti bordellia, niin hän sopi sinne siinä tapauksessa erinomaisesti, hän myönsi sen itsekin.

Ovi tempaistiin auki ja kapteeni Sparrow marssi sisään. Virginia oli pannut jo aiemmin merkille hänen erikoisen kävelytyylinsä, mikä oli suorastaan naismainen. Oikeastaan kapteeni oli omalla tavallaan hyvinkin naisellinen, mutta ei tavalla, joka olisi ärsyttänyt Virginiaa – hän ei missään tapauksessa pitänyt naisellisista miehistä – vaan oudon viehättävällä tavalla. Kapteeni tervehti häntä puolihuolimattomasti, heitti hatun päästään Virginian vierelle sohvalle, takki ja miekka seurasivat perästä ja sitten hän alkoi kiihkeästi tonkia paria näkyvillä olevaa arkkua. Virginia katseli hänen touhujaan ihmeissään.

”Onko teiltä kadonnut jotain?” hän kysyi.

”Paita”, Jack mutisi, ”minun täytyy löytää paita. Ah, tässä.”

Hän kiskaisi arkusta, johon oli laskostettu puhtaita, tuoksuvia paitoja, päällimmäisen ja leväytti sen auki. Kapteeni Knight oli häntä isompi, joten paita olisi hänelle väljä, mutta se ei haitannut, kaikki hänen paitansa joka tapauksessa olivat aina kuuluneet jollekin muulle ennen häntä, joten hän ei olettanut löytävänsä juuri omiin mittoihinsa sopivaa asustetta. Hän avasi vyönsä, samoin kuin vyötäisilleen kiedotun pitkän kangaskaistaleen, sitten liivinsä ja veti viimeiseksi yllään olevan paidan päänsä yli. Virginia silmäili hyväksyvästi hänen alastonta hoikkaa ylävartaloaan, joka oli sieltä täältä arpien kuvioima ja yhtä kauniin ruskea kuin hänen kasvonsakin. Oikealla kyljessä oli tuore arpi, hädin tuskin ehtinyt umpeutua.

”Mikä vika tuossa paidassa on, jonka juuri riisuitte?” hän kysyi. Jack kiskaisi juuri ottamansa vaatteen ylleen.

”Minä en halua pitää sitä”, hän sanoi lyhyesti ja alkoi sulloa paitaa housuihinsa. Virginia kohautti kulmakarvojaan.

”Saanko minä nähdä sen?” Virginia kysyi muistaessaan jotain.

”Paidanko?”

”Ei tietenkään paidan”, Virginia puhkesi kikattamaan, ”tarkoitin sitä varpusen kuvaa.”

”Kaikin mokomin”, Jack sanoi ja astui lähemmäs käärien oikeaa hihaansa hiukan ylemmäs, ojentaen sitten ranteensa Virginian katsottavaksi. ”Siinä.”

Virginia tarttui hänen ranteeseensa nähdäkseen paremmin ja hetken hänestä tuntui kuin mies olisi yrittänyt sittenkin vetää kätensä pois, mutta antoi sitten hänen katsoa rauhassa. Kuviot olivat juuri kuten niiden oli kuvailtukin olevan ja Virginia tunsi polttomerkintää katsoessaan jonkinlaisen inhon väristyksen ajatellessaan, miten se oli tehty. Hän päästi Jackin käden irti ja tämä jatkoi pukeutumistaan, jättäen kuitenkin takin ja miekan pois, työntäen pistoolin vyöhönsä. Virginia ajatteli hänen todennäköisesti nukkuvankin pistoolinsa kanssa. Jack viittasi pöytään päin kehottaen Virginiaa istumaan ja tössähti sitten itse ensimmäisenä pöytään.

”Tässä laivassa minä en päässyt kapteenin pöytään paitsi kaappaamalla koko laivan pöytineen haltuuni”, Jack totesi Virginian asettuessa omalle istuimelleen, asetellen hameitaan tovin ennen kuin löysi mukavan asennon, ”vaikka luultavasti maksoin matkastani enemmän kuin kukaan muu.”

Virginia silmäili pöydälle katettua ateriaa, joka ei ollut yhtä ylellinen kuin mitä hän oli tottunut kapteeni Knightin pöydässä näkemään. Hän arveli, että matkustajista kukaan ei saisi nauttia monen ruokalajin illallisia niin kauan kuin Jack Sparrow piti laivassa komentoa, eikä hän ollut siitä pahoillaan, ei omasta eikä toisten puolesta. Kaikki se, mikä oli annettu matkustajille, oli todennäköisesti ollut poissa suoraan miehistön ruuasta.

”Kokki on ilmeisesti teidän kapinamiehistössänne myös?” Virginia kysäisi.

Jack hymähti ja nyökkäsi virnistäen. Äkkiä hänen mieleensä tuli jotain ja hän nousi uudelleen istuimeltaan Virginian katsoessa hämmästynein ilmein hänen puuhiaan, kun hän kävi uudelleen läpi arkut, jotka hän hetki aiemmin oli jo tonkinut. Lopulta hän löysi etsimänsä; pienen lippaan, jonka avattuaan hän löysi paitsi rahaa niin omat sormuksensa, jotka hän oli antanut maksuksi matkastaan. Hän pujotti ne takaisin sormiinsa yksi kerrallaan ja palasi pöytään, ihaillen käsiään.

”Nämä kuuluvat minulle”, hän sanoi vastaukseksi kysymykseen, jonka hän luki Virginian kasvoilta, mutta jota tämä ei sanonut ääneen.

”Koko laiva kuuluu teille”, Virginia huomautti.

”Totta, niin kuuluukin” Jack sanoi ja kurottautui kaatamaan viiniä Virginian pikariin, ”mutta minä en ole niin ahne, että aikoisin pitää tämän. Luulisin. Toistaiseksi tarvitsen todellakin vain kyydin omalle laivalleni”, hän silmäili Virginian korvakoruja ja virnisti hiukan pahanilkisesti. ”Tosin en ole aivan varma, pystynkö vastustamaan kiusausta ja olemaan vapauttamatta ainakin teitä ylimääräisistä koruistanne.”

”Koruista?” Virginia tuhahti ja nappasi nopealla liikkeellä korvakorut korvistaan, viskaten ne sitten Jackin puolelle pöytää. Toinen osui Jackin lautaseen, kimmoten sen reunalta pöydälle. ”Siinä, olkaa hyvä. Haluatteko kaulaketjunikin? Se ei kuulemma ole aivan yhtä arvokas kuin korvakoruni, mutta kai sekin kelpaa.”

”No, mikä ettei”, Jack sanoi ja ojensi kätensä, ”tänne vain.”

Virginia nosti kätensä niskan taakse avaten kaulaketjunsa lukon ja sinkosi korun Jackille, joka otti kopin.

”Siinä on sekin”, hän sanoi, ”pitäkää hyvänänne.”

Jack tipautti korun samaan läjään toisten kanssa, tyynesti, vaikuttamatta yhtään kiusaantuneelta siitä tosiseikasta, että oli juuri ryövännyt illallisvieraansa omaisuutta. Virginia katseli häntä mietteliäästi, pääsemättä selvyyteen, oliko hän tosissaan vai ei. Asia oli sinänsä aivan sama Virginialle; hän ei välittänyt koruistaan eikä surisi niiden menetystä – ostaisihan Samuel hänelle kuitenkin uusia – mutta Jack Sparrow kiehtoi häntä hetki hetkeltä enemmän. Mies itse ja varsinkin elämä, jota tämä vietti. Hänen omaan elämäänsä verrattuna se vaikutti jännittävältä ja vaikka he eivät varsinaisesti olleetkaan vertailukelpoisia, ikävystynyt hienostorouva ja merirosvo, niin hänestä tuntui, että hän saattaisi olla valmis vaihtamaan oman osansa Jack Sparrow’n osaan. Tosin hän oli täysin varma siitä, että kapteeni ei vaihtaisi omaa elämäänsä sen enempää hänen elämäänsä kuin kenenkään muunkaan. Hän nosti katseensa lautasestaan ja katsoi miestä, joka istui häntä vastapäätä, silmät alasluotuina niin että hänen ripsensä loivat pitkät varjot hänen poskilleen hytin hämärässä, jota kynttilät valaisivat. Kuin hänen katseensa ja ajatuksensa vaistoten Jack kohotti päänsä ja kysyi:

”Te taidatte olla melko kyllästynyt elämäänne, vai mitä, rakas rouva?”

”Täysin kyllästynyt”, Virginia myönsi kiertelemättä. ”Se varmasti hämmästyttää teitä.”

”Itse asiassa ei”, Jack sanoi ja poimi Virginian korut käteensä, viskaten ne sitten hänelle takaisin. ”En minä noita tarvitse. Halusin vain nähdä, miten reagoisitte niiden menetykseen.”

”En tarvitse minäkään”, Virginia totesi, otti korut käteensä ja viskasi ne olkansa yli jonnekin hytin lattialle. Jack veti henkeä kuin aikoisi sanoa jotain, mutta jätti sanomatta. Hän vilkaisi hullunkurisesti vasempaan ja oikeaan ja hymyili sitten kalseasti Virginialla kuin sanoakseen, että tällä viirasi hieman päästä.

                      ”Joten”, Jack sanoi ja vilkuili Virginian ohi tavalla, joka kertoi tälle, että mitä todennäköisimmin mies konttailisi pitkin lattioita koruja etsien välittömästi sen jälkeen, kun jäisi yksin, ”mikä teidän ongelmanne on? Väkivaltainen ja hallitseva aviomies?”

                      Virginia pärskähti kiukkuisesti.

                      ”Näytänkö minä siltä, että antaisin aviomieheni pahoinpidellä tai hallita itseäni?” hän kivahti. Jack silmäili häntä liioitellun hitaasti ja naulitsi silmänsä lopuksi hänen avaraan kaula-aukkoonsa.

                      ”Ette”, hän sanoi Virginian rinnoille, ”mutta minusta näytätte joskus hieman siltä kuin ette itse täysin hallitsisi itseänne.”

                      ”Te olette mies, kapteeni Sparrow”, Virginia sanoi äänessään ripaus halveksuntaa, jota hän ajoittain tunsi koko miessukukuntaa kohtaan siksi, että maailma oli suurimmalta osalta näiden hallinnassa, ”ja siksi te näette sen, mitä minä haluankin teidän näkevän. Tosin te olette huomattavasti tarkkanäköisempi kuin useimmat tuntemani miehet, mutta yhtä kaikki, teillä on pöksyissänne se, mitä minulta puuttuu, jotta voisin lakata teeskentelemästä jotain, mitä en ole.”

                      Virginia kuvitteli näkevänsä Jackin kasvoilla jonkinlaisen surumielisen häivähdyksen, mutta se oli niin pian ohi, että hän ei ollut varma, oliko sitä ollutkaan. Jack kaatoi lisää viiniä hänen tyhjentyneeseen lasiinsa.

                      ”Suoraan sanottuna”, Jack sanoi istuuduttuaan uudelleen, ”se, mitä minulla on pöksyissäni, tuppaa pikemminkin saattamaan minut pulaan kuin auttamaan minua elämässäni eteenpäin.”

                      ”Siinä tapauksessa teidän ei kannata huomautella minulle mitään siitä, miten minä hallitsen itseni”, Virginia sanoi, ”sillä sen lisäksi, että minä hallitsen itseni erinomaisesti, niin sillä, mitä minulla on pöksyissäni, - olettaen tietenkin, että minulla olisi pöksyt – minä pystyn hallitsemaan niitäkin, jotka kuvittelevat hallitsevansa minua.”

                      ”Minä taidan kohta kadottaa tämän keskustelun hallinnan”, Jack sanoi.

                      ”Minun ongelmani ei ole aviomieheni”, Virginia sanoi ja yritti leikata sievästi lautasellaan olevaa linnunjalkaa pienemmäksi siinä missä Jack oli ottanut sormensa avukseen, ”ei ainakaan sillä tavoin kuin äsken esititte. Päinvastoin, en panisi pahakseni, jos hän olisi hieman hallitsevampi. Luulen, että minun ongelmani on se, että minulla ylipäänsä pitää olla aviomies.”

                      Jack äännähti jotain käsittämätöntä ja katsoi Virginiaa kanankoiven takaa, jota hän oli juuri kaluamassa. Virginia epäröi pienen tovin, laittoi sitten aterimensa syrjään ja tarttui Jackin esimerkkiä seuraten molemmin käsin omalla lautasellaan olevaan koipeen.

                      ”Sanoin, että en oikein ymmärtänyt”, Jack sanoi nielaistuaan suunsa tyhjäksi.

                      ”Tietenkään ette. Juurihan totesimme, että te olette mies”, Virginia sanoi nojaten kyynärpäillään pöytään ja osoittaen Jackia kädessään olevalla kanankoivella. ”Katsokaahan, naisena minulla on kaksi huonoa vaihtoehtoa, miten järjestää elämäni. Ensimmäinen vaihtoehto on olla menemättä naimisiin, mutta päinvastoin kuin vaikkapa teillä, se ei suinkaan merkitse minulle vapautta, vaan tiukkaa kontrollia. Hyvin tiukkaa kontrollia ympäristön ja perheen taholta, koska on vain kaksi tapaa olla naimaton nainen; joko siveä vanhapiika tai huora. Jos en kiellä sitä, että olen elävä olento, joka tarvitsee toisen läheisyyttä, olen huora. Jos kiellän, kelpaan koko seurakunnalle, mutta entä minä itse? Näivetyn ja kuolen hiljaa pystyyn.”

                      ”Ahaa”, Jack sanoi varovasti.

                      ”Toinen vaihtoehto eli avioliitto”, Virginia jatkoi, ”tarkoittaa toisenlaista kontrollia. Paitsi että aviomies katsoo asiakseen kontrolloida, niin myös naimisissa olevaa naista koskevat tietyt käyttäytymissäännöt. Jos naista onnistaa, hänen aviomiehensä osoittautuu miellyttäväksi kumppaniksi, mutta mitä jos ei onnista? Mitä jos nainen huomaa olevansa kahlittu mieheen, jonka kanssa ei ole mitään muuta yhteistä kuin lapsi? Minä olen vahvempi ja älykkäämpi kuin minun aviomieheni, kapteeni Sparrow, mutta mitä iloa minulle siitä on? Minähän olen vain hänen vaimonsa, minun tehtäväni on olla kaunis ja pysytellä poissa hänen liiketoimistaan. Ne eivät ole naisten aluetta. Mikään todella mielenkiintoinen ei ole naisten aluetta. Osaisin tehdä paljon enemmän kuin mitä minun annetaan tehdä. Leikin talon emäntää, mutta tosiasiassa palvelijat tekevät kaiken. Harrastan vähän hyväntekeväisyyttä, kuljen seurapiiritapahtumasta toiseen tapaamassa toisia yhtä tylsistyneitä ämmiä. Mitä enemmän teen sitä, sen enemmän tahtoisin huutaa, kuinka väärin on minua kohtaan, ettei minulla ole muita vaihtoehtoja. Paitsi tietenkin pitää typerää peliä typerien miesten kanssa, koska minun oma aviomieheni on aivan yhtä kyllästynyt minuun kuin minä häneen.”

                      Jack ei pitkään aikaan sanonut mitään, mietti vain Virginian sanoja, Virginian itsensä tyynesti pyyhkiessä käsiään lautasliinaansa ja ottaessa sitten uuden kanankoiven tarjoiluvadilta. Hän ei näyttänyt katkeralta tai vihaiselta, vain ainoastaan siltä, että oli todennut asian niin kuin se oli. Vaikka Jackilla ei kieltämättä ollut kokemusta naisena olemisesta ja vaikka hän oli jättäytynyt niin sanotun kunniallisten ihmisten maailman laitamille jo vuosia aiemmin, hän oli silti nähnyt yhtä ja toista siinä määrin, että hänen oli lopulta pakko myöntää Virginian olevan todennäköisesti oikeassa.

                      ”Kieltämättä te ainakin saatte sen kuulostamaan tylsältä”, Jack sanoi sitten. ”En ole koskaan ajatellut sitä tuolta kannalta.”

                      ”Miksi olisittekaan?” Virginia kysyi. ”Ei se ole teidän maailmaanne, kapteeni Sparrow. Te olette paitsi merirosvo niin myös sitä sukupuolta, jolla on pöksyissään tarvittavat välineet siihen, ettei teidän tarvitse koskaan kokea samaa kuin minun.”

                      ”Minä en silti ole typerys, vaikka olenkin mies”, Jack sanoi, ”tai tunteeton. Minulla on silmät päässäni, hyvä rouva.”

                      ”Aika erikoiset silmät ne ovatkin”, Virginia hymähti, ”miksi te olette maalannut ne noin?”

                      ”Aurinko ei häikäise niin paljon”, Jack sanoi, ”opin tavan jo aikoja sitten. Lisäksi se suojaa silmiä, tai niin ainakin sanotaan. Ja sitä paitsi, enkö olekin aika sievä näin?”

                      Hän hymyili leveästi, katsoen Virginiaan, joka ei voinut olla nauramatta hänelle hyvätahtoisesti.

                      ”Te olette turhamainen, kapteeni”, hän sanoi. Jack myönsi.

                      ”Minä olen… vain minä”, hän sanoi sitten. ”En minä oikein sovi sinne maailmaan, jossa te olette vaarassa kuolla ikävään, mutta ehkä minulla on ollut onnea, koska olen voinut siirtyä siihen maailmaan, jossa olen voinut luoda omat sääntöni.”

                      ”Ehkä”, Virginia sanoi, ”mutta mitä minä voin tehdä? Pelastaakseni itseni juuttumasta lopullisesti tähän ilveilyyn, jolla huvitan itseäni, tai mikä tärkeämpää; pelastaakseni tyttäreni tältä samalta kohtalolta. Minulla on neljä lasta, kapteeni, ja he ovat ainoat ihmiset maailmassa, joista todella välitän… joiden takia olen valmis jatkamaan elämääni näin sen sijaan, että vaikka”, hän piti tauon ja katsoi Jackiin kasvoillaan vakava ilme, ”… lähtisin teidän mukaanne.”

                      ”En minä ottaisi teitä mukaani”, Jack sanoi vastaten hänen katseeseensa yhtä vakavana, ”koska en usko, että se on sitä, mitä todella haluatte.”

                      ”Ei olekaan”, Virginia kurottautui tällä kertaa itse täyttämään lasinsa, ”huoraksiko minä teidän laivallenne ryhtyisin? Miten se eroaisi siitä, että huoraan avioliitossani? Sängyssä minä olen nykyisen asemani saavuttanut ja se riittää. Sitä paitsi, miten minun lasteni kävisi, jos lähtisin? Kolme poikaani eivät ole nykyisen mieheni, eikä hän varmasti kokisi olevansa missään vastuussa heidän elämästään. Hän huolehtisi yhteisestä tyttärestämme aineellisesti ja tekisi hänestäkin samanlaisen aivottoman koristeen kuin minun pitäisi olla.”

                      ”Miten minusta tuntuu, että olen yhä vakuuttuneempi siitä, että olen onnekas, kun en ole nainen?” Jack sanoi ajatellen Catherine Parkinsia. Virginia nojautui tuolinsa selkänojaa vasten ja painoi kätensä tiukkaan nyöritettyä pukunsa miehustaa vasten.

                      ”Minä vihaan tätä hemmetin korsettia”, hän mutisi, ”minä en saa edes syödäkseni tässä pahuksen kidutusvälineessä.”

                      ”Ottakaa se pois”, Jack sanoi, ”ei teidän ainakaan minun takiani kannata tukehduttaa itseänne hitaasti hengiltä.”

                      ”Mutta tämä puku ei mahdu ylleni, jos otan sen pois”, Virginia sanoi huvittuen ajatuksesta, että riisuisi itsensä alusvaatteisilleen ja jatkaisi illallista siinä asussa. Hän jätti lisäämättä, että jos hän riisuisi pukunsa, hän ei myöskään voisi pukeutua siihen uudelleen ilman apua. Tosin saattoihan olla, että kapteeni Sparrow pystyisi nyörittämään hänen korsettinsa ja pukunsa siinä missä hänen palvelustyttönsäkin.

                      ”Ottakaa kaikki pois”, Jack sanoi, ”lainataan kapteeni Knightilta jotain mukavampaa.”

                      ”Te taidatte olla tosissanne?”

                      ”Ehdottoman tosissani”, Jack sanoi ja nousi, kiersi pöydän toiselle puolen ojentaen sitten Virginialle sievistelevin elein kätensä auttaakseen tämän ylös. Virginia nousi ja ilman mitään ylimääräistä keimailua ja eleitä hän antoi Jackin auttaa itseltään ensin puvun pois, sitten korsetin, jonka puristuksesta päästyään hän veti henkeä syvään, kuin olisi ollut pitkään hengittämättä kunnolla. Tuntui maailman luonnollisimmalta asialta riisua viimein alusvaatteet ja viskata nekin lattialle, seisoa pelkissä sukissa, koska puristavat kengät korkeine korkoineen saivat nekin lähteä. Hetken hän odotti Jackin tekevän hänelle jotain, yrittävän ainakin suudella, mutta tämä vain ojensi hänelle vaatemytyn, jonka oli ottanut kapteeni Knightin arkuista.

                      ”Minä en tarvitse edes vyötä”, Virginia totesi nauraen pujahdettuaan ensin paitaan, jonka hihansuita koristivat pitsit ja vedettyään sitten jalkaansa housut, jotka istuivat hänen lanteilleen kuin ne olisivat hänelle tehdyt.

                      ”Haluatteko takin?” Jack ojensi hänelle kyseistä vaatekappaletta, ja auttoi sen sitten hänen ylleen. Virginia silitteli takin pehmeää kangasta ja ihaili itseään peilistä, Jackin istuessa takaisin pöydän ääreen, tarkkailemaan häntä sieltä, viinilasillaan leikitellen.

                      ”Tämä todella tuntuu paljon mukavammalta”, Virginia sanoi istuen viimein hänen seurakseen. Takin hihat olivat hieman liian pitkät ja haittasivat hänen ruokailuaan, mutta hän päätti olla välittämättä siitä. ”Tähän voisi jopa tottua, mutta kuvitelkaapa, millaista pahennusta herättäisin Port Royalissa jos kuljeskelisin miehen vaatteissa. Omituista kyllä, herättäisin varmasti suurempaa närkästystä kuin nyt herätän, hakkailemalla suurin piirtein kaikkia tapaamiani miehiä, jotka eivät tutise haudanpartaalla.”                  

                      ”Lisää viiniä?” Jack kysyi.

                      ”Aiotteko te juottaa minut humalaan?” Virginia kysyi hyväntuulisesti.

                      ”En”, Jack sanoi, ”en varsinaisesti, koska minulla ei ole aikomusta juopotella seuraksenne, vaikka mieleni tekisi. Mutta aion juottaa teille sen verran viiniä, että kun kysyn, jäättekö luokseni yöksi, vastaatte myöntävästi.”

                      ”Mitä?” Virginia puuskahti. ”Me teimme sen jo kertaalleen, mitä te enää minusta tahdotte? Sitä paitsi aviomieheni…”

                      ”Aviomiehenne ymmärtää kyllä, että minä pakotin teidät jäämään”, Jack sanoi, ”ja toiseksi, minä vilpittömästi pyydän teitä vain jäämään kanssani. Se ei velvoita mihinkään, mitä ette halua.”

                      ”Todellako?” Virginia kysyi hämmästyneenä. Jack nyökkäsi. Virginia mietti asiaa. ”Hyvä on, mutta yhdellä ehdolla.”

                      ”Kuuntelen tarkasti.”

                      ”Koska te olette nähnyt minut alasti ja koska aiomme viettää yömme yhdessä, niin nyt haluan, että kutsutte minua Virginiaksi”, Virginia sanoi. ”Rouva Newgate ei jotenkin enää tunnu sopivalta tässä tilanteessa.”

                      ”Siinä olet enemmän kuin oikeassa, Virginia”, Jack sanoi ojentaen tarjoiluvadin lähemmäs. Virginia otti lautaselleen herkullisen näköistä lihaa enemmän kuin oli oikeastaan soveliastakaan, mutta hänestä tuntui, että tässä seurassa hänen ei ollut mitään syytä kursailla, vaan hän sai syödä täsmälleen juuri niin paljon ja ahneesti kuin hänen vatsansa vaati. Hän huokaisi nautinnollisesti maistaessaan ruokaansa. Jack katseli häntä huvittuneesti, mutta ei missään tapauksessa pilkallisesti. Pikemminkin hän tunsi hellyyttä tätä naista kohtaan, joka näytti viihtyvän kapteeni Knightin vaatteissa paljon paremmin kuin omissaan. Kerta kaikkiaan erikoinen nainen, toisenlainen kuin kukaan, jonka Jack oli aikaisemmin tavannut ja se oli oikeastaan aika paljon. Hän ei ollut kovin vaatimaton mies ja myönsi ilomielin tavanneensa naisen jos toisenkin viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana, tosin ei nyt aivan niin montaa kuin hän mielellään väitti tavanneensa. Nimenomaan tavannut; saapunut ja lähtenyt, jäämättä kovinkaan moneksi yöksi kerrallaan, tulematta harvoin toista kertaa, oli sitten luvannut tai ei. Jossain vaiheessa hän oli lakannut lupaamasta. Eihän hän joka tapauksessa voinut luvata sitä koskaan varmaksi.

                      ”Millaista sinun elämäsi oikeastaan on, Jack?” Virginia kysyi havahduttaen hänet ajatuksistaan. Jack katsoi häneen kysyvästi. ”Niin, sinun elämäsi. Mitä se oikeasti on, todellisuudessa?”

                      ”Haluat siis tietää, olenko minä se sankarillinen roisto, jonka toivot minun olevan, vai se kunnoton lurjus, jonka pelkäät minun olevan?” Jack kysyi hetken kysymystä mietittyään. Virginia naurahti.

                      ”Jotain sinne päin”, hän myönsi. ”Sinua on vaikea erehtyä kuvittelemaan vaikkapa kunnialliseksi kauppiaaksi, mutta toisaalta, niin Black Pearlin kapteeni kuin oletkin, minun on yhtä vaikea kuvitella sinut verenhimoiseksi ryöväriksi.”

                      ”Johtunee siitä, että minä ole hiukkaakaan verenhimoinen”, Jack sanoi laskien katseensa käsiinsä. Se ei tietenkään ollut aivan totta, hän oli himoinnut entisen perämiehensä verta 10 vuotta ja saanut haluamansa, mutta siitä huolimatta olisi ollut liioiteltua väittää häntä verenhimoiseksi. Itselleen hän oli valmis myöntämään, että hän oli pikemminkin hellämielinen kuin verenhimoinen, mutta se ei tarkoittanut, etteikö hän olisi puolustautunut, jos hänen henkeään uhattiin. Kyllä hän teki sen – ja jätti joskus tahtomattaan jälkeensä ruumiita. Hän huokasi muistaessaan Eliah Parkinsin ja koko kaamean sotkun, johon hän oli joutunut suostuessaan tämän lastin kuljettamiseen. Jostain syystä hänellä oli omituinen taipumus joutua vaikeuksiin, teki mitä tahansa. Hän ei hakenut vaikeuksia, vaan vaikeudet hakivat häntä, se oli ilmiselvää.

                      ”Et sinä vaikuta siltä, totta”, Virginia sanoi, ”mutta et ole kunniallinenkaan.”

                      ”Tietenkään en. Minä olen kapteeni Jack Sparrow”, Jack sanoi, ”olen hurmaava, itsekeskeinen ja ovela. Otan mitä haluan ja mitä minä haluan, sen minä saan”, hän nosti lasinsa ja katsoi sen takaa Virginiaan. ”Sinut esimerkiksi.”

                      ”Ah, äläpä imartele itseäsi – kapteeni”, Virginia sanoi ja kohotti oman lasinsa. ”Minä halusin sinut ja sain sinut. Tuosta vain.”

                      ”Olkoon sitten niin, kultaseni”, Jack sanoi, ”pääasia kai, että molemmat nautimme siitä?”

                      Virginia myönsi. He kilistivät lasinsa yhteen ja jatkoivat ruokailua hiljaisuuden vallitessa, toisiaan samalla tarkkaillen, uteliaasti, mutta ei tungettelevasti. He molemmat huomasivat viihtyvänsä erinomaisesti juuri sillä tavoin, vastapäätä toisiaan, mitään toisiltaan vaatimatta tai edes odottamatta. Jack tunsi rentoutuvansa ja vasta sitten hän tajusi jännittäneensä. Päivä oli ollut rasittava, ei ruumiillisesti, mutta laivan kaappaaminen ei koskaan ollut mikään pikkujuttu, ei edes hänelle. Häntä naurahti omille ajatuksilleen ja Virginia katsoi häneen, hiukan kummastuneesti, mutta samalla huvittuneesti. Aivan kuin olisi ollut maailman luonnollisin asia istua vastapäätä pahamaineisen Black Pearlin kapteenia, jolla oli mustalla värillä rajatut silmät, palmikoita leuassaan ja joka naureskeli itsekseen. Virginia yllättyi tajutessaan, että niin mielipuolinen kuin tilanne olikin, se tuntui luonnollisemmalta kuin istuminen Samuelin kanssa kahden heidän hytissään, kumpikin teeskennellen, ettei toista ollutkaan ja hiljaisuuden suorastaan huutaessa heidän tympääntymistään toisiinsa.

                      ”Oikeasti”, Virginia sanoi, kun he molemmat olivat tyhjentäneet lautasensa viimeistä ruuanmurenta myöten. Jack oli heittänyt toisen jalkansa toisen yli ja nojautunut taaksepäin tuolissaan niin, että tuolin etummaiset jalat keikkuivat ilmassa, Jackin keinutellessa tuolia huolettoman oloisena, pyöritellen viinilasia kädessään, ”kuka sinä olet, tarkoitan, asutko sinä jossain vai kuljetko siellä täällä, ryöstelet laivoja, nautit viinistä ja naisista?”

                      ”Jep, jotakuinkin noin”, Jackin sanoi väistäen ensimmäisen kysymyksen aivan kuin ei olisi sitä kuullutkaan. Kuka hän oli? Miksi hänestä oli alkanut tuntumaan siltä, ettei hän tiennyt itsekään? ”Minä asun, jos asian noin voi ilmaista, Black Pearlilla, seilailen sinne ja seilailen tänne, ja ryöstelen laivoja pitääkseni miehistöni tyytyväisenä ja viihdyttääkseni itseäni. Siinä sivussa nautin rommista… ja naisista.”

                      ”Ja siinä kaikki?”

                      Jack mutristi suutaan ja katsoi häneen pitkään.

                      ”Pitäisikö olla jotain muuta?” hän kysyi. ”Minulle tuo riittää. Oikeastaan siinä on liikaakin… tarkemmin ajateltuna minä voisin karsia siitä kaiken muun paitsi Black Pearlin. Ja horisontin.”

                      ”Horisontin?” Virginia kysyi. Jack käänsi katseensa ikkunoihin, joiden takana oli pelkkää pimeyttä.

                      ”Jep”, hän sanoi jälleen, selittämättä sanojaan enempää. Hän toivoi äkkiä olevansa Black Pearlilla, niin pian kuin mahdollista. Elysion oli hyvä laiva, mutta se ei ollut hänen Pearlinsa. Hänen kotinsa, siinä määrin kuin hän minkään kodikseen tunsi. Hän hymähti mielessään. Hänen kotinsa oli siellä, missä hänen sydämensä ja hänen sydämensä oli hänen rinnassaan. Hän haukotteli syvään ja lopetti keikkumisen tuolilla.

                      ”Väsyttääkö?” Virginia kysyi. Jack nyökkäsi, hänen hiuksissaan roikkuvien koristeiden heilahtaessa kilahtaen hänen liikkeensä mukana, ”Haluatko sänkyyn? Kapteeni Knightilla näyttää olevan varsin mukavan oloinen soppi nukkumista varten.”

                      ”Nukkumista… ja jotain muuta?” Jack kysyi ja katsoi Virginiaan virnistäen kaksimielisesti. Virginia naurahti helisevästi ja teki kädellään kieltävän eleen.

                      ”Ei kiitos, Jack”, hän sanoi, ”sinähän sanoit, ettei yö kanssasi velvoita minua mihinkään.”

                      ”Ei velvoitakaan. Mutta jos haluat …”

                      ”En halua, kiitos vain”, Virginia sanoi. ”Yksi kerta riittää – toinen kerta on liikaa. Jos makaan miehen kanssa toistamiseen, hänestä tulee rakastajani, enkä minä voisi olla mitään sen vähempää vailla kuin rakastajaa juuri nyt.”

                      ”Vaan mitä? Mitä vailla sinä olet, kaunis Virginia?” Jack sanoi keimaillen. Virginia hämmentyi hieman miehen eleestä, sillä se oli viehättävä ja jotenkin hyvin naisellinen. ”Mikä sinun elämästäsi puuttuu? Nyt sinulla on pöksytkin.”

                      ”Pöksyt, todella”, Virginia sanoi nauraen yhä hereämmin, ”Tuskin se nyt pelkistä pöksyistä on kiinni, mutta onhan se jonkinlainen edistys. Ehkä minä tämän matkan jälkeen – mistä satamasta minä nyt sitten mahdan itseni löytääkään sen päätyttyä – olen paljon viisaampi itseni suhteen.”

                      ”Sinä olet viisas nainen, Virginia.”

                      ”Minä olen. Minun on ollut pakko.”

***

                      Virginia ei muistanut, milloin olisi viimeksi nukkunut läpi yön havahtumatta kesken kaiken ja pystymättä palaamaan levottomiin uniin ajatustensa noidankehästä. Aamuyöt olivat aina pahimpia, juuri ennen päivän valkenemista, silloin hän tunsi melkein fyysisenä kipuna oman elämänsä tyhjyyden ja tarkoituksettomuuden. Niinä hetkinä hän tunsi selkeää, puhdasta halveksuntaa itseään kohtaan, sekä voimattomuutta, koska hän ei osannut mitenkään muutenkaan elämäänsä hoitaa. Kaikki se, mistä hän oli joskus haaveillut, oli mennyt hänen viattomuutensa mukana vuosia sitten. Tämä yö ei ollut poikkeus, hänen hätkähdettyään unestaan valveille ja oltuaan välittömästi tilanteen tasalla. Jack Sparrow nukkui hänen vierellään, nykertyneenä hänen kylkeensä, näyttäen unessaan enemmän lapselta kuin pelätyltä merirosvokapteenilta, kasvot uneen rauenneina, sotkuiset hiukset osaksi peittäen ne. Hänen kätensä oli unohtunut Virginian vatsalle ja hänen toinen jalkansa painoi ikävästi Virginian jalkoja. Varovasti, hyvin varovasti hän veti omat jalkansa vapaiksi sen alta, haluamatta herättää miestä. Hän ei halunnut seuraa juuri nyt, jakamaan synkkiä ajatuksiaan. Tosin Jack näytti nukkuvan niin sikeästi, ettei ollut vaaraa, että tämä heräisi aivan heti. Virginia huokasi, katseli tyhjyyteen hiipuvien kynttilöiden valossa kunnes ensimmäinen aavistus alkavasta päivästä kajasti ikkunoista sisään. Lopulta, tultuaan siihen tulokseen, ettei hänen elämänsä ratkeaisi vielä tänään, eikä tässä, hän kääntyi kyljelleen Jackiin päin. Herättäisikö hän sittenkin miehen? Hän ojensi kätensä koskettaen tämän paidan verhoamaa käsivartta, painoi vähän kovempaa ja kuljetti kättään ylös pitkin olkavartta, tavoittaen olkapään. Ei mitään reaktiota. Hän siirsi varovasti hiukset pois tämän kasvoilta ja katseli niitä; suljettuja silmiä ja vähän raollaan olevia huulia. Hän puhalsi tämän kasvoille, hitaasti ja pitkään, miehen tuntiessa unensa läpi kevyen kosketuksen ja mutristaessa suutaan kuin yrittäen päästä eroon kutittavasta tunteesta. Virginia hymyili ja lopetti puhaltamisen.

                       Rakastua? Hän muisti, mitä he olivat keskustelleet toissailtana. Ei, hän ei voisi rakastua tähän mieheen yhtään sen enempää kuin kehenkään muuhunkaan mieheen, ei enää, mutta hän voisi pitää tästä enemmän kuin kaikista muista yhteensä. Jackin kanssa hänen ei tarvitsisi teeskennellä yhtään mitään muuta kuin oli, eikä hänen tarvitsisi edes miettiä, oliko tämä erilainen tai parempi kuin muut miehet. Kuten hän oli Jackille sanonut, yksi kerta riitti hänelle, yksi oikein miellyttävä kerta, mutta se oli tyydyttänyt hänen uteliaisuutensa. Toista kertaa hän ei Jack Sparrow’lle antautuisi, etsiköön mies helpotuksensa muualta. Jokin sanoi hänelle, ettei Jack myöskään koskaan enää pyytäisi sitä häneltä, puhumattakaan siitä, että yrittäisi suostutella tai pakottaa hänet siihen, mikäli hän ei tekisi aloitetta. Hyvä, sitä hän ei aikonut tehdä. Rakastajan sijasta mies voisi olla hänelle jotain muuta, jotain enemmän, jotain parempaa. Ainoa ongelma oli vain se, että tämän matkan jälkeen hän ei luultavasti enää koskaan tapaisi Jackia; mies menisi menojaan, etsimään horisonttiaan ja hän palaisi Samuelin kanssa aikanaan Port Royaliin, elämään elämäänsä, josta Jack Sparrow oli hänet havahduttanut. Mikäli hän ei keksisi elämälleen uutta suuntaa. Virginiasta tuntui, että jotain oli kehittymässä hänen mielessään, vaikka hän ei vielä tiennyt mitä. Oli kuin hänen ajatuksensa olisivat olleet lankakerä ja hän olisi etsinyt kuumeisesti sen päätä voidakseen keriä sen auki.

                      Hän ei voinut vastustaa kiusausta ja kosketti kevyesti sormenpäällään Jackin huulia, kutitellen tämän viiksiä. Jack mutisi jotain ja yritti kääntää päätään päästäkseen pakoon hänen kosketustaan, mutta Virginia ei hellittänyt.

                      ”Lopeta tuo”, Jack sanoi viimein, suljetuin silmin. Virginia ei ollut aivan varma, tiesikö mies, kenelle puhui, vai oliko kyseessä pelkkä vaistomainen kielto, mutta hän ei aikonut lopettaa ennen kuin mies olisi varmasti hereillä. Viimein tämä avasikin silmänsä ja katsoi häneen ruskeassa katseessaan rippeitä unesta, josta oli juuri herännyt. Häneltä näytti menevän hyvä tovi ennen kuin hän tunnisti Virginian. ”Ai, se olet sinä.”

                      ”Ketä sitten odotit?” Virginia kysyi uteliaana kuulemaan, kenen vierestä Jack mahtoi useimmiten herätä. Hän oli utelias oikeastaan kaikesta, mikä koski tätä. Vaikka hän oli yrittänyt saada tästä jotain illalla irti, hän ei tuntenut saaneensa selkeää vastausta oikeastaan yhteenkään kysymykseensä. Jack Sparrow puhui paljon sanomatta mitään.

                      ”En ketään erityisesti”, Jack sanoi unisella äänellä ja sulki silmänsä uudelleen. ”Anna minun nukkua.”

                      ”En anna”, Virginia sanoi ja nykäisi Jackia kevyesti toisesta tämän leuasta roikkuvasta palmikosta, ”minua ei nukuta ja tarvitsen seuraa.”

                      ”Mitä?” Jack sanoi vähän ärtyneesti. ”Mihin? Haluttaako sinua? Minä haluan vain nukkua.”

                      ”En vain haluaisi valvoa yksin”, Virginia sanoi antamatta Jackin tiuskimisen häiritä. ”Valvon liian usein öisin yksin omien ajatusteni kanssa.”

                      ”Hullu”, Jack mutisi, ”jos minun ajatukseni alkavat häiritä minua, minä juon pääni täyteen ja nukun taatusti heräämättä sen vähempään kuin tuomiopäivän pasuunaan ennen kuin olen nukkunut tarpeekseni.”

                      ”Minä en usko, että se sopisi minulle”, Virginia sanoi. ”No, jos sinä et tahdo valvoa kanssani, voin kai yhtä hyvin palata Samuelin luo. En halua olla häiriöksi.”

                      ”Älä mene”, Jack puristautui häneen kiinni ja kietoi kätensä tiukemmin hänen vyötärölleen. ”Jää siihen, valveilla tai ei.”

                      ”Uskomatonta”, Virginia sanoi sipaisten Jackin kasvoja, ”kuuluisa, pelätty merirosvokapteeni Jack Sparrow pyytää minua jäämään. Pelkäät pimeää, Jack? Mörköjä? Haamuja menneisyydestäsi?”

                      ”Älä”, Jack sanoi pyytävästi, niin anovasti, että Virginia ei ollut aivan varma, oliko hän todella kuullut tuon sävyn miehen äänessä. Hän epäröi ja kietaisi sitten kätensä tämän vyötärön ympäri. Hän tunsi Jackin pistoolin perän kovana heidän välissään.

                      ”Anteeksi”, hän sanoi hellästi, kuin sanoisi sen pojalleen eikä miehelle, jonka kanssa hän oli hieman yli vuorokausi sitten rakastellut laivan ruumassa, ”tarkoitukseni ei ollut loukata.”

                      ”Et sinä loukannut”, Jack mutisi jonnekin hänen kaulansa ja rintansa paikkeille, ”on vain asioita, joita en haluaisi muistaa.”

                      ”Ymmärrän”, Virginia sanoi, ”tai ainakin luulen ymmärtäväni.”

                      Jack äännähti jotain vastaukseksi. Hän oli nukkunut sikeästi, nähnyt unta… jostain? Hän ei voinut muistaa sitä enää nyt, herättyään. Hetken ajan hän oli kuvitellut olevansa jossain muualla, toisessa sängyssä, jossa oli ollut yhtä puhtaat lakanat kuin tässä, josta hän oli herännyt. Unessa joku oli kumartunut hänen ylleen ja hän oli kuvitellut haistavansa tuoksun, jonkin tutun, jota hän ei nyt enää saanut mieleensä. Hän oli kuullut äänen, joka oli saanut hänen ihonsa värähtämään, eikä hän tiennyt miksi, ja vielä hän oli uneksinut silmistä… Mutta tämä oli väärä sänky, väärä ihminen. Ihminen kuitenkin, lämmin ja elävä. Hän painoi otsansa Virginian povea vasten, hengitti tämän tuoksua ja tunsi tämän lämmön. Tuoksun, joka ei kuitenkaan ollut sama, jonka hän unessaan oli kuvitellut aistineensa.

                      ”Kenen vierestä sinä luulit heränneesi?” Virginia kysyi antaen uteliaisuudelleen periksi, sillä vaikka Jack olikin sanonut, siinä missä hän itsekin, ettei rakastuminen ollut tätä varten, hänestä oli äkkiä alkanut tuntua siltä, että Jackilla oli sittenkin olemassa joku, jonka vierestä tämä heräili tai ainakin toivoi tekevänsä niin. Kun itse oli sen kaiken ulkopuolella, pystyi näkemään sen paremmin, ja Virginia tiesi olevansa tarkkanäköinen, myös tässä asiassa. Katse, jonka Jack oli häneen luonut ennen kuin oli tunnistanut hänet, oli ollut tarkoitettu jollekin toiselle. ”Tai kenen vierestä sinä olisit halunnut herätä?”

                      ”Ei kenenkään. Ei ole ketään.” Jack sanoi. Sehän oli totta. Ei ollut ketään, kenen vierestä herätä. Tietenkin hän aina silloin tällöin heräsi joku vierellään, joskus jopa ihmetellen tuosta ihmisestä erottuaankin, kuka tämä oikein oli ollut ja mistä hän tämän oli mahtanut mukaansa poimia, mutta se ei kai ollut sama asia kuin jos olisi ollut olemassa joku, jonka vierestä hän olisi halunnut herätä. Enemmän kuin yhden kerran. Joku, joka olisi halunnut hänen heräävän juuri siitä. Hän tuhahti omille ajatuksilleen. Typerää. Pateettista roskaa. Hänelle tuli epämukava olo ja hän irrotti otteensa Virginiasta, kääntyen selälleen ja nostaen käsivartensa silmiensä suojaksi. Hän kuuli kahinan, kun Virginia liikkui hänen vierellään.

                      ”Valehtelet”, Virginia kuiskasi hänen korvaansa, ”ja jos valehtelet itsellesikin, olet sittenkin typerys, Jack Sparrow.”