ELYSION - Luku 6

                       Virginia ei pitänyt mitään kiirettä etsiäkseen Gabriel Grenvillen käsiinsä, mikä tarkoitti sitä, että tällä oli aikaa ajatella asioiden saamaa yllättävää käännettä. Miten päin tahansa hän sitä ajattelikin, hän ei saanut sitä vaikuttamaan hyvältä. Ei hänen kannaltaan, eikä kenenkään muunkaan. Asiat olivat kerta kaikkiaan menneet vikaan ja jotenkin tilanteen hallinta oli liukunut pois hänen käsistään. Mikäli hän sitä siihenkään mennessä oli millään tavoin hallinnut. Nyt hän joka tapauksessa oli tilanteessa, ettei hän enää edes pysynyt selvillä siitä, mikä tilanne oli, ei puhettakaan, että hän olisi hallinnut sitä millään tavoin. Jack Sparrow, Virginia Newgate, Charles Gold – hänestä tuntui, että merirosvo, hienostorouva ja sekopäinen haaksirikkoutunut tanssivat hänen päässään kummallista piirileikkiä, johon he odottivat häntä mukaan.

                      Gabriel voihkaisi matalasti omille ajatuksilleen. Sekavaa, kaikki oli sekavaa ja tapahtunut liian äkkiä jotta hän olisi pysynyt tapahtumien perässä. Koska hän ei tiennyt, mitä muutakaan hän olisi tehnyt, hän vaelsi ruumaan tarkistamaan, että Charles Goldilla oli kaikki hyvin. Tällä näytti kaikki olevan enemmän kuin hyvin. Mies ei näyttänyt enää lainkaan siltä kuin olisi puoli vuorokautta aiemmin tullut pelastetuksi keskeltä merta, vaan lojui riippumatossa katsellen Gabrielia kirkkain, tarkkaavaisin silmin. Gabriel huomasi, että mies, jonka hän oli määrännyt vahtimaan miestä, oli poissa.

                      ”Missä George on?” Gabriel kysyi avuttomasti. Hänestä tuntui yhä selvemmin siltä, että rouva Newgate oli ollut oikeassa sanoessaan, ettei hänestä ollut muuhun kuin purjehtimaan, niin loukkaavalta kuin se oli kuulostanutkin. Eihän hän näemmä saanut miehistöä tottelemaan käskyjäänkään. Charles katsoi häneen pitkään, arvioivasti, ja tuo katse sai hänet lopullisesti pois radaltaan.

                      ”Minä käskin hänet pois”, Charles sanoi viimein, ”Halusin olla yksin. Ja nyt, jos sopii, minä haluan puhtaat vaatteet.”

                      ”Te käskitte hänet pois?” Gabriel sanoi typertyneenä. ”Ja hän vain totteli ja lähti pois?”

                      ”Niin”, Charles sanoi, tottuneena siihen, että häntä toteltiin, ”mitä kummaa siinä on?”

                      ”Ei kai mitään”, Gabriel sanoi. ”Ainoa kumma olen minä, joka kuvittelin…”

                      Hän ei saanut sanottua enempää. Eikä hän halunnut jäädä enää hetkeksikään Charles Goldin luo, josta hän ei tarkalleen tiennyt, kuka tai mikä tämä oli. Hän tiesi vain, että tämä oli asettunut poikkiteloin Jack Sparrow’n tielle ja melkein menettänyt siitä hyvästä henkensä. Charles Gold huuteli jotain hänen peräänsä, kun hän haparoi tiensä läpi laivan takasin kannelle, mutta hän ei jäänyt kuuntelemaan.

                      Tuuli oli taas tyyntynyt hieman, eivätkä aallot viskoneet laivaa samalla voimalla kuin aiemmin. Pilvet olivat repeilleet, auringon pilkahdellessa esiin riekaleiden välistä, lupaillen parempaa ilmaa illaksi. Gabriel antoi katseensa pyyhkiä pitkin kantta ja näki matkustajat, jotka olivat kerääntyneet yhteen, lukuun ottamatta rouva Newgatea, joka luultavasti oli edelleen Jackin hytissä, tekemässä jotain, jonka luonteesta Gabriel ei halunnut tietää yhtään enempää. Häpeämätön lunttu. Hän ei välittänyt kenen kanssa nainen makasi, mutta ryhtyä loukkaamaan häntä sillä tavoin kuin tämä oli tehnyt… tai vielä pahempaa: nähdä hänen lävitseen, vaikka ei ollut juuri muuta kuin kiimainen narttu. Hän oli kuvitellut, että nainen oli ollut vastahakoinen Jackin huomionosoituksille, mutta ilmeisesti niin ei ollutkaan, vaan tämä oli tarjonnut itseään Jackille samalla tavoin, halukkaasti, kuten oli tarjonnut kaikille muillekin. Merirosvo, kunniallinen kapteeni, kuka tahansa kelpasi, vaikka nainen kuinka oli vihitty Samuel Newgaten kanssa. Ja tuo samainen nainen sanoi hänelle, että hänen olisi purjehdittava Elysion, laiva, jota hän piti enemmän kuin omanaan, sinne, minne nainen käski hänen purjehtia.

                      ”Herra Grenville”, rouva Mather huusi hänelle keskeyttäen hänen mietteensä, ”mitä meille oikein tapahtuu?”

                      Gabriel katsoi häneen ja kohtasi hänen vihaisen katseensa. Kaikki matkustajat katsoivat häneen ja heillä kaikilla oli tuo sama katse. Ei, he eivät olleet peloissaan, vaan vihaisia hänelle, ikään kuin tämä onneton kapina olisi ollut hänen ideansa. Jack Sparrow’ta he eivät olisi varmasti katsoneet noin, mutta häntä he saattoivat katsoa, tietäen, että hän välitti tuosta katseesta siinä missä Jack olisi nauranut niin että koristeet hänen hiuksissaan olisivat kilisseet villisti. Gabriel teki molemmin käsin avuttoman eleen kuin olisi yrittänyt työntää heidät kaikki kauemmas. Hän ei tiennyt, mitä tehdä tai mitä sanoa, ja kulki hoippuvin askelin Jackin entisen hytin luo, sen, missä kapteeni Knight oli lukkojen takana.

                      Tietämättä tarkalleen, toimiko hän järkevästi vai – eikä sillä oikeastaan ollut merkitystäkään, koska hän ei mielestään ollut toiminut järkevästi enää pitkään aikaan – hän avasi oven ja jäi oven suuhun. Kapteeni Knight seisoi pienen ikkunan ääressä, josta hän oli katsellut ulos kuullessaan oven käyvän. Hän kääntyi katsomaan ovella seisovaa Gabrielia, sanomatta mitään, kysyvä ilme kasvoillaan. Gabriel astui sisään ja painoi oven perässään kiinni, lukitsematta sitä. Hetken asiaa harkittuaan hän veti esiin pistoolinsa, jota hän oli kantanut vyöllään siitä asti, kun Jack oli ryhtynyt Elysionin kapteeniksi. Hän ei ollut koskaan osoitellut ketään tosissaan pistoolilla ja siksi kapteeni Knightin tähtääminen sillä tuntui hänestä lähinnä luonnottomalta. Samalla se kuitenkin toi hänelle turvallisuudentunnetta, sai hänet tuntemaan, että hän hallitsi tilanteen.

                      ”No”, Knight kysyi rauhallisesti, kun he olivat aikansa tuijottaneet toisiaan, ”onko teillä jotain asiaa? Tämä ei oikein vaikuta pelkältä kohteliaisuuskäynniltä.”

                      ”Minä...” Gabriel aloitti takellellen sanoissaan niin, ettei osannut jatkaa yhtään pitemmälle. Knight kohotti kulmakarvojaan kysyvästi, arvioi tilannetta nopeasti silmillään ja mielessään. Perämies Grenville näytti hänen mielestään sillä hetkeltä siltä, kuin olisi vaarassa suistua pois henkisestä tasapainostaan. Huomio teki hänet tyytyväiseksi.

                      ”Lähettikö se merirosvo teidät tänne?” hän kysyi. ”Vai aiotteko mahdollisesti hankkiutua minusta nyt lopullisesti eroon hävittääksenne kaikki, jotka voisivat todistaa rikoksestanne? Teillä on iso urakka edessänne, perämies Grenville, koska teidän täytyy teloittaa myös kaikki matkustajat ja käsittääkseni osa miehistöstäni.”

                      ”Jumalan tähden”, Gabriel voihkaisi ja antoi pistoolia pitelevän kätensä vajota, ”minulla ei ole mielessäni mitään sellaista.”

                      ”Vaan mitä?” Knight otti kokeilevasti askeleen lähemmäs. Hän uskoi arvaavansa jo, miksi mies oli tullut hänen luokseen. Jos hän koskaan oli nähnyt yhdenkään miehen kasvoilla katuvaa ilmettä, niin tämän miehen kasvoilla se oli nähtävissä. Gabriel Grenville oli tullut katumapäälle. Liian myöhään, Knight ajatteli ja näki mielessään jo miehen keikkuvan narun jatkeena Gallows Pointissa. Näky täytti hänen mielensä mitä suurimmalla tyytyväisyydellä.

                      ”Olen tehnyt hirveän erehdyksen”, Gabriel sanoi juuri niin kuin Peter Knight oli hänen odottanutkin sanovan. Hän otti kasvoilleen myötätuntoisen ilmeen.

                      ”Niin te todellakin olette, Grenville”, hän sanoi surkutellen, ”ettekä ainoastaan virheen, vaan raskaan rikoksen. Mutta sen kanssa teidän on nyt elettävä ja kannettava seuraukset.”

                      ”Ei hyvä jumala”, Gabriel huokasi. ”Voinko minä mitenkään tehdä sitä tekemättömäksi.”

                      ”Voitte, toki”, Knight sanoi ja otti uuden, vielä varovaisemman askeleen häntä kohti katse lukkiutuneena pistooliin. Gabriel ei tuntunut huomaavan mitään muuta kuin oman surkeutensa, eikä mikään hänen aisteistaan antanut pienintäkään varoitusta siitä, mitä kapteeni Knight oli ehkä aikeissa tehdä. ”Pääsemme varmasti jonkinlaiseen sopimukseen, perämies Grenville. Mitä se merirosvo teille on tarjonnut? Laivanko? Vai haluaako hän itse tämän?”

                      ”Laivan”, Gabriel myönsi avuttomasti. Hän ei voinut ymmärtää, miksi hänestä oli alkanut tuntua, ettei hän sittenkään halunnut Elysionia, ei tällä tavoin.

                      ”Mutta te ette halua laivaa?” Knight kysyi madaltaen ääntään. ”Koska se tarkoittaa sitä, että purjehtisitte koko loppuelämänne tuntien hirttosilmukan kaulassanne, eikö totta?” hän katsoi Gabrieliin, joka ei osannut muuta kuin katsoa takaisin ja nyökätä avuttomasti. Knight hymyili susimaisesti. ”Katsotaan, mitä minä voin asialle tehdä, eikö niin?”

                      Gabriel ehtinyt myöntää eikä kieltää, ennen kuin Knight oli hänen kimpussaan. Se kävi nopeasti, aivan liian nopeasti, että Gabriel olisi ehtinyt tekemään mitään; Knight yksinkertaisesti tarttui hänen pistoolia pitelevään käteensä, väänsi sitä niin lujaa, että ainoa, mitä hän pystyi tekemään, oli se, että hän pudotti pistoolin tuskasta parahtaen. Ase ei ehtinyt pudota, vaan Knight sieppasi sen lennosta, iski sen perällä Gabrielia suoraan kasvoihin ja tehosti iskuaan potkaisemalla tätä suoraan vatsaan tämän huojahtaessa taaksepäin. Gabriel ulvaisi tuskallisesti kaatuessaan selälleen ja lyödessään päänsä lattiaan. Hänen tajuntansa hämärtyi hetkeksi, hänen näkökenttänsä sumentuessa omituisesti. Hän yritti ravistaa päätään, saada silmiinsä jotain muutakin kuin usvaa, ja kun se onnistui, hän näki kapteeni Knightin yläpuolellaan. Kapteeni tähtäsi häntä pistoolilla ja laski toisen jalkansa hänen rintansa päälle, tyynenä, silmissään murhanhimoinen katse. Gabriel tajusi olevansa mennyttä. Mikään, mitä hän tekisi, ei saisi tekemättömäksi sitä, että hän oli ryhtynyt kapinaan kapteeni Knightia vastaan.

                      ”Ylös”, Knight sanoi lyhyesti ja Gabriel totteli. Hän kierähti kyljelleen ja nousi hitaasti, tuntien suussaan veren rautaisen maun. Knightin isku oli ilmeisesti halkaissut hänen huulensa. Knight painoi pistoolin hänen otsaansa vasten, eikä hän osannut enää olla edes peloissaan, ainoastaan täysin turta kaikista tunteista. Ainoa, mitä hän toivoi, oli se, että kaikki olisi ohi nopeasti.

                      Knight kietaisi käsivartensa hänen kaulansa ympärille ja puristi lujaa, painaen samalla pistoolin hänen ohimolleen ja pakottaen hänet edellään hytistä ulos. Selvä, hän ampuu minut näyttävästi kannelle, Gabriel ajatteli, jaksamatta edes välittää koko asiasta. Hänen mielessään häivähti ajatus siitä, mitä Jackille tapahtuisi, mutta se häipyi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, antaen tilaa itsesäälille, kun hän kuvitteli, kuinka hänen morsiamensa ja vanhempansa häpeäisivät häntä hänen kuoltuaan. Kyyneleet alkoivat valua hänen kasvoilleen, kun kapteeni Knight työnsi hänet edellään kannelle.

                      Heidän ilmestymisensä sai aikaiseksi kaaoksen, kuten Knight oli arvellutkin. Rouva le Clerc alkoi kirkua hysteerisesti, rouva Mather näytti paheksuvalta ja kiskaisi luokseen tyttärensä, joka oli kalpea ja näytti enemmän kuolleelta kuin elävältä juuri sillä hetkellä, miehistö alkoi huudella toisilleen. Täydellinen hämmennys, jonka aikana Knight etsi katseellaan merirosvo Sparrow’ta, mutta tätä ei näkynyt kannella, eikä ruorissakaan, vaan sen takana seisoi toinen perämies Johnson, joka Knightin ja Gabrielin nähdessään nosti kätensä pystyyn kuin antautuakseen.

                      Alkuhälyn jälkeen tuli hiljaista. Täysin hiljaista, vain laivan äänet jäivät kuuluville.

                      ”No niin”, Knight huusi, nauttien omasta voimastaan ja vallastaan, ”eiköhän sitten palata normaaliin päiväjärjestykseen. Missä se kirottu merirosvo on? Tuokaa hänet tänne!”

                      Jack kuuli metelin kapteenin hyttiin ja tajusi, että jotain oli pielessä. Hän oli keskustellut niitä näitä Virginian kanssa, joka oli kuin ohimennen kulkenut edestakaisin, poimien lattialta tavaroita ja asetellut niitä paikoilleen. Jack piti Virginiasta hetki hetkeltä enemmän ja viihtyi tämän seurassa, ajatellen, että luonnollisestikin nainen jäisi hänen luokseen seuraavaksikin yöksi, ei vähiten siksi, että ilmeisesti tämän aviomies ei pitänyt tätä kovin tervetulleena enää luokseen.

                      ”Mitä tuo on?” Virginia kysyi kuin kaikuna Jackin ajatuksille. He katsoivat toisiinsa ja Jack veti miekkansa tupestaan edes ajattelematta, pitäisikö hänen tehdä niin, totellen vaistoaan.

                      ”Vaikeuksia”, Jack totesi ja viittasi Virginian siirtymään kauemmas, taakseen, minkä tämä välittömästi tekikin. Jack kohotti mielessään hattuaan hänelle; oli harvinaista löytää nainen, joka tajusi totella silloin, kun oli sen aika. Jos Elizabeth olisi ollut Virginian tilalla, tyttö olisi luultavasti alkanut protestoida ja tivaamaan syytä, miksi hänen olisi pitänyt siirtyä syrjään.

                      ”Ulos, merirosvo!” kapteeni Knight kuului huutavan ulkoa. Jack katsahti Virginiaan, arvioi tilannetta ja mietti, mikä häntä mahtoi odottaa ulkona. Yhteislaukaus? Hän ei kuitenkaan voinut jäädä sisällekään. Virginia katsoi häneen vakavana, odottaen hänen siirtoaan. Hetken aikaa harkittuaan Jack työnsi miekan takaisin tuppeen ja kääntyi Virginiaan päin.

                      ”Mitä teen?” hän kysyi. ”Menenkö?”

                      ”Onko sinulla jokin muu vaihtoehto?” Virginia kysyi tyynesti ja Jack myönsi, ettei juuri siinä tilanteessa todellakaan oikein ollut muita vaihtoehtoja. Hän tarkisti nopeasti pistoolinsa ja työnsi senkin takaisin vyöhönsä. Oli parempi mennä näyttämättä kovin uhkaavalta. Hän asteli ovelle ja työnsi sen auki. Virginia kuului seuraavan häntä.

                      Kapteeni Knight seisoi kannella ja uhkasi perämies Grenvillea pistoolilla, Grenvillen näyttäessä lähinnä siltä, että oli heittänyt jo kaiken toivonsa yli laidan ja valmistautui kuolemaan. Mies oli niin alistuneen, niin säikähtäneen näköinen, että Jack oli vähällä ryhtyä säälimään häntä. Gabriel Grenville ei loppujen lopuksi ollut juuri muuta kuin nuorukainen, joka oli antanut houkutella itsensä johonkin, jonka vakavuutta hän ei oikein ollut ajatellut loppuun asti. Jep, poikaparka tosiaan oli suora ja rehellinen. Jack ei silti aikonut antaa Knightin ampua häntä, tai ketään muutakaan. Hän katsoi Knightiin ja huokaisi kyllästyneesti, nosti kädet lanteilleen ja otti muutaman keinuvan, hyvin keinuvan askeleen kohti kaksikkoa. Knight tiukensi otettaan Gabrielista.

                      ”Ja mitähän meillä nyt on meneillään tässä?” Jack kysyi kepeään keskustelusävyyn ja vilkaisi nopeasti ympärilleen. Tilanne ei näyttänyt sittenkään kovin huolestuttavalta, eikä hän havainnut mitään muuta hälyttävää kuin Knightin Gabrielin kimpussa. Tosin Samuel Newgate oli siirtynyt tämän näiden taakse kuin osoittaakseen, että oli Knightin tukena.

                      ”Haluan laivani takaisin, merirosvo”, Knight sanoi hilliten vihaa äänessään. Jack kallisti päätään ja katsoi häneen suloisesti hymyillen.

                      ”Se on kapteeni Jack Sparrow”, hän korjasi, ”merirosvo, kyllä, kieltämättä, mutta on minulla nimikin.”

                      ”Sen nimen te voitte mainita kommodori Norringtonille sitten kun minä toimitan teidät hänen käsiinsä”, Knight sanoi ivallisesti. Jackin hymy hyytyi. Norrington – taasko Norrington? Eivätkö ihmiset tällä helvetin purkilla osanneet olla ajattelematta Norringtonia ja vetämättä tätä joka keskusteluun mukaan?

                      ”Kommodori Norrington tietää minun nimeni”, hän sanoi sitten, tavoittaen uudelleen äskeisen hunajaisen äänensävynsä ja siihen sopivan hymyn. Knightin suupielet kiristyivät irvistykseen.

                      ”Lopettakaa viisastelu”, hän sanoi uhkaavalla äänellä, ”ja antakaa minulle laivani takaisin.”

                      Jack teeskenteli miettivänsä kapteenin sanoja.

                      ”Miksi ihmeessä?”, hän sitten kysyi. ”Mitä minä siitä hyödyn?”

                      ”Minun nähdäkseni oikeuden ja kohtuuden mukaan ei teidän kuulu hyötyä siitä mitään”, Knight sanoi, ”mutta minulla on varaa olla armollinen. Minä päästän teidät menemään. Vietätte loput matkasta ruumassa kaltereiden takana ja kun olemme perillä Santo Domingossa, saatte mennä vapaasti.”

                      ”Ahaa…” Jack sanoi. ”Entä kelpo perämiehenne siinä teidän hellässä syleilyssänne?”

                      ”Hänet minä luovutan oikeuden eteen, kuten minun kuuluukin”, Knight sanoi. ”Hän on kapinallinen eikä minulla ole mitään syytä päästää häntä menemään.”

                      ”Vai niin. Entä jos minä en suostu luovuttamaan laivan komentoa takaisin sinulle, kaveri?”

                      Knight tunsi raivostuvansa entistä enemmän kuullessaan jälleen Jackin tuttavallisen puhuttelun, mutta hän päätti olla välittämättä siitä. Rauhallisesti, hän muistutti itseään, tietäen, että hänen suurin heikkoutensa oli hänen äkkipikaisuutensa, joka sai hänen kiukkunsa paisumaan aivan liian helposti suunnattomaksi raivoksi. Sitä ominaisuutta hän ei tällä hetkellä kaivannut yhtään. Jack Sparrow, joka seisoi muutaman metrin päässä hänestä, vaikutti hyvin rauhalliselta, melkeinpä huvittuneelta.

                      ”Minä ammun Grenvillen”, Knight sanoi, ”paukautan hänen aivonsa tähän kannelle.”

                      ”No, tee niin”, Jack sanoi. Kaiken kurjuutensa keskellä Gabriel tajusi hänen sanansa ja nosti päänsä katsoen häneen epätoivoisena.

                      ”Mitä?” Knight kysyi epävarmasti. Jack kumartui hieman voidakseen katsoa päätään riiputtavan Gabrielin kasvoihin ja levitti kätensä, näyttäen hyvin vilpittömältä ja Knightin silmissä hiukan yksinkertaiselta, kuin ei oikein olisi tilanteen tasalla.

                      ”Gabriel, ystäväiseni”, Jack sanoi, ”en todellakaan tajua, miten olet saattanut itsesi tuohon tilanteeseen, mutta nyt sinulla on oiva tilaisuus päästä siitä pois. Kelpo kapteeni Knight tässä tarjoaa sinulle vaihtoehtoja: haluatko päättää päiväsi tässä ja nyt vai odotatko Port Royaliin, jossa pääset hirsipuuhun? Mm? Kumpi miellyttäisi enemmän?”

                      ”Mon dieu”, kauempana seisova herra le Clerc sai hetkellisen rohkeuden puuskan ja yritti puuttua tilanteeseen, ”lopettakaa tämä ilveily! Täällä on naisia ja me …”

                      ”Hiljaa!” Knight ärähti. Le Clerc napsautti suunsa kiinni ja katsoi avuttomana ympärilleen.

                      ”Gabriel? Odotamme vastaustasi?” Jack kysyi. Gabriel mutisi jotain. ”Mitä? En kuullut?”

                      ”Ei hirteen”, Gabriel kuiskasi, ”Ei Port Royaliin.”

                      ”Hyvä”, Jack totesi iloisesti, ”siis laukaus päähän. Oikein hyvä. Antaa mennä, Knight.”

                      ”Ei helvetti”, Knight sanoi uskomatta silmiään ja korviaan. Hän oli valmis sanomaan, että Black Pearlin kapteeni ei ollut harmiton hullu, kuten oli kuullut tätä nimitettävän, mutta siitä, että tämä oli hullu, ei ollut epäilystäkään. ”Ettekö te usko, että minä pystyn ampumaan hänet?”

                      ”Uskon minä, miksen uskoisi? Minä en vain käsitä, mitä kuvittelet hyötyväsi perämiehesi ampumisesta, kaveri”, Jack sanoi avaten silmänsä hämmästyksestä oikein suuriksi, ”sillä jos sinä ammut hänet, millä sinä sitten yrität minua kiristää? Tosin”, hän naurahti, ”minusta näyttää, että olet melkoisen alakynnessä nytkin. Ei minua varsinaisesti liikuta, vaikka ampuisitkin oman perämiehesi.”

                      Knightin oli myönnettävä mielessään, että Jack oli oikeassa. Tämä ei nyt oikein sujunut siten kuin hän oli kuvitellut. Hän oli luullut, että kapinallisen perämiehen ja merirosvon välille olisi muodostunut jonkinlainen side, lojaalisuudentunne, mutta hänelle alkoi olla varsin selvää, että hän oli arvioinut tilanteen väärin. Pitäisikö hänen nyt todella ampua Grenville? Hänen kieltämättä olisi tehnyt mielensä tehdä niin, eikä häntä olisi siitä tilille vedetty, mutta mitä hän sitten tekisi, laukaistuaan pistoolinsa hän olisi aseeton. Juoksisi karkuun? Antaisi viedä itsensä takaisin hyttiin? Hän silmäili ympärilleen antamatta tarkkaavaisuutensa kuitenkaan herpaantua Jackista. Ainoa, jolla hänen lähettyvillään näytti olevan ase, oli Jack. Jos hän ampuisi ensin Grenvillen ja sitten heittäytyisi Jackin kimppuun, hän saattaisi saada tältä pistoolin tai miekan ja pystyisi ehkä eliminoimaan tämänkin. Kun sekä Grenville että merirosvo olisivat pois pelistä, hän saisi laivan takaisin haltuunsa, koska ilman johtajiaan tämä kapina kuolisi.

                      Ennen kuin Knight ehti päästä ajatuksistaan toteutuksen tasolle, Jack aivan yllättäen veti pistoolinsa esiin ja tähtäsi sillä häntä, tai niin hän ensin luuli, hätkähti hieman toisen odottamatonta ja aivan liian nopeaa liikettä, ja tajusi sitten, ettei pistooli osoittanut häntä, vaan jotain hänen takanaan.

                      ”Takaisin”, Jack sanoi kireällä äänellä Charles Goldille, joka oli noussut kannelle ja seisoi muutaman metrin päässä Knightistä, hiukan erillään muista matkustajista, jotka käänsivät kuin yhteistuumin katseensa häneen. Charles nosti kätensä korkealle ilmaan.

                      ”Ra… rauhallisesti”, hän vinkaisi, ”minun piti vain päästä… kuselle.”

                      ”Sinua piti vartioida”, Jack sanoi ja tunsi alkavansa kadottaa tilanteen hallinnan. Helvetin Gabriel – mitä tämä oikein oli mennyt tekemään? Miksi Charles hortoili pitkin laivaa oman päänsä mukaan ja miten perkeleessä Gabriel oli mennyt hankkiutumaan moiseen asetelmaan Knightin kanssa?

                      Kapteeni Knight kuuli aivan oudon äänen takaansa, mutta ei voinut kääntää päätään nähdäkseen, kenelle Jack puhui, koska silloin hänen olisi pitänyt siirtää katseensa Jackista. Kuka kumma hänen takanaan oli ja miksi merirosvokapteeni Sparrow osoitteli tätä pistoolillaan silmät viiruiksi kavenneina? Perämies Grenville hänen syleilyssään puolestaan alkoi niiskuttaa varsin kovaäänisesti. Tämä tilanne alkaa lipsua jo kohti mielipuolisuutta, Peter Knight ajatteli typertyneenä. Miten helvetissä tähän oikein oli jouduttu? Hänen oma vikansako, kun oli antanut ahneudelleen vallan ja ottanut laivaan Black Pearlin kapteenin, jolla oli – hetkinen. Jolla tosiaan oli sormissaan ilmeisesti samat sormukset, joilla tämä oli maksanut matkansa. Se hemmetin roisto oli tonkinut hänen arkkunsa.

                      ”Olen pahoillani”, Charles sanoi ruikuttavalla äänensävyllä, ”mutta ei minua kukaan vartioinut ja minun oli ihan pakko… pakko…”

                      Jack ei enää tiennyt mitä sanoa. Hän pyöritteli silmiään ja teki pistoolillaan malttamattomaan eleen kohti parrasta.

                      ”Mene, mene”, hän sanoi voipuneesti, ”ala lorottaa. Ei juma, minä en kestä kohta enää hetkeäkään tällä paatilla, tehän olette päästänne vialla jokainen!”

                      Virginia hänen takanaan purskahti helisevään nauruun. Hän oli yrittänyt pidätellä itseään jo jonkin aikaa, seuratessaan miesten keskinäistä sanailua ja ilmeitä, mutta Jackin suoraan sydämestä tullut toteamus muiden hulluudesta oli liikaa. Hän nauroi, nauroi niin että vedet valuivat hänen silmistään ja hänen oli puristettava kädet kylkiään vasten, koska korsetti puristi ikävästi hänen nauraessaan. Tilannetta ei suinkaan parantanut se, että Charles kipitti miltei jalat ristissä partaan ääreen, avasi housunsa ja helpotti oloaan pitkällä kaarella yli laidan. Aivan kuin he olisivat esittäneet näytelmää tässä kannella; ympärilleen vilkaisemalla Virginia saattoi nähdä, että kaikki laivalla olijat miehistöä myöten olivat kerääntyneet katselemaan sitä.

                      ”No niin, kapteeni Sparrow”, Knight sanoi kireällä äänellä, hilliten itseään enää vaivoin, ”mitä nyt tehdään? Ainakin teidän täytyy saada minut takaisin hyttiin lukkojen taakse, mikäli aiotte jatkaa matkaa sinne, minne nyt olettekaan matkalla?”

                      ”Tortugalle”, Jack vastasi, ”onko teille unohdettu kertoa? Voi, nöyrimmät anteeksipyyntöni!”

                      ”Aivan sama minulle”, Knight sanoi. Hän siirsi hitaasti, hyvin hitaasti pistoolinpiippua Gabrielin ohimolta kunnes se osoitti tämän olkapään yli suoraan Jackiin, ”koska mikäli asia minusta yhtään riippuu, vaihdamme kohta kurssin takaisin kohti Santo Domingoa. Miehet!” hän korotti äänensä ja silmäsi nopeasti ympärilleen, havainnoiden saman kuin Virginia hetkeä aikaisemmin. Kaikki olivat kannella tai mastoissa, lukuun ottamatta niitä kolmea miestä, jotka oli suljettu tyrmään, jotta pysyisivät jaloista pois. ”Lupaan ja vannon, että perämies Grenvilleä lukuun ottamatta en vedä ketään edesvastuuseen tästä, mikäli tämä typerä kapina loppuu nyt tähän!”

                      Jack siirsi omaa pistoolia pitelevää kättään niin paljon, että hän tähtäsi nyt puolestaan kapteeni Knightia, joka irrotti käsivartensa Gabrielin kaulan ympäriltä ja potkaisi tätä polvitaipeisiin niin että tämä lysähti kannelle rähmälleen. Jack ja Knight seisoivat nyt vastakkain, katsoen toisiinsa. Virginia oli lakannut nauramasta, eikä uskaltanut nyt kunnolla edes hengittää odottaessaan, miten miehistö reagoisi kapteeni Knightin sanoihin.

                      Kukaan ei ehtinyt vielä reagoida Knightin tarjoukseen mitenkään, sillä äkkiä Charles, joka oli housunsa napitettuaan jäänyt partaan ääreen, huusi äänessään ällistystä:

                      ”Laiva! Tuolla on laiva!”

                      Elysion tuntui heräävän kuin horroksesta. Osa miehistöstä ryntäsi partaan ääreen, mastoissa alkoi tapahtua, matkustajat eivät tienneet, minne päänsä kääntää, eikä Virginiakaan jäänyt paikoilleen, vaan otti muutaman askeleen nähdäkseen paremmin suuntaan, jota Charles osoitti. Jopa kapteeni Knight ja Jack kääntyivät katsomaan, aivan kuin yhteisestä sopimuksesta.

                      ”Ei helvetti”, Jack voihkaisi. Laiva oli lähellä, todella lähellä. Aivan liian lähellä. Kukaan ei ollut tajunnut tähystää merelle, kun kannella oli näytelty paljon mielenkiintoisempi näytelmä, joka oli vetänyt kaikkien huomion. Jack katsoi kapteeni Knightiin. ”Laske pistoolisi, kaveri”, hän sanoi nopeasti, sovittelevasti, ”niin minä lasken omani. Nyt ei ole oikea hetki käydä ampumaan toisiamme. Päinvastoin, sinulla on mahdollisuus selvitä vain siksi, että minä satun olemaan täällä.”

                      ”Tuoko ei siis ole teidän laivanne?” kapteeni Knight kysyi. Hän katsoi Jackiin, mutta näki koko ajan silmänurkastaan lähestyvän laivan.

                      ”Ei, se ei ole Black Pearl!” Jack huusi. ”Laita se pistooli pois ja anna minun mennä ruoriin. Gabriel taitaa olla nyt vähän liian … hm… vapisevassa kunnossa edes ajatellakseen selkeästi.”

                      ”Ruoriin? Ei ikinä!” Knight huusi vastaan. Meteli heidän ympärillään kävi yhä kovemmaksi ja matkustajien joukosta kuului itkua, rouva le Clercin puhjettua valittamaan kovaäänisesti. Jackin teki hetken mieli todellakin ampua, mutta hän muistutti itselleen, ettei hänellä ollut siihen mitään pätevää syytä. Hänen oli kuitenkin pakko päästä ruoriin, aivan pakko.

                      ”Kaikki purjeet auki! Nyt!” Jack huusi. Hän käännähti niin nopeasti ympäri kuin pystyi ja syöksähti kohti portaita, odottaen saavansa luodin selkäänsä minä hetkenä hyvänsä. Mutta kapteeni Knight ei ehtinyt ampua. Hän myöhästyi muutaman silmänräpäyksen, Charlesin ollessa nopeampi: samalla, kun hänen aivonsa antoivat hänen kädelleen käskyn vetää liipaisimesta, Charles iski häntä päähän ensimmäisellä käsiinsä osuneella esineellä, joka sattui olemaan puinen sanko. Knight kuuli vain omituisen ”tömps”-äänen ja tajuamatta, että se tuli hänen omasta kallostaan, hän vajosi kannelle ehtimättä ampua tai edes sanoa mitään, rojahtaen Gabrielin niskaan.

                      ”Oho”, Charles sanoi ja katsoi sanko kädessään Virginiaa, joka tuijotti takaisin silmät selällään.

                      ”Kerrankin jotain niin kuin pitääkin”, Virginia sanoi ja kääntyi katsomaan Jackiin, joka oli ehtinyt ruorille ja työnsi Johnsonin syrjään, tarttuen ruoriin ja pyörittäen sitä. Jokainen purje hulmahti auki miehistön saatua itseensä vauhtia. Virginia juoksi partaan ääreen ja nojautuen sitä vasten hän katsoi toista laivaa. Hän näki paljainkin silmin erinomaisesti sen mastossa liehuvan mustan lipun. Mistä se oli tullut niin nopeasti? Miksi kukaan ei ollut huomannut? Charles kiiruhti hänen viereensä.

                      ”Mitä ihmettä sinä täällä teet, Virginia?” hän kysyi. Virginia ei ollut uskoa korviaan.

                      ”Tämähän onkin oikein sopiva tilanne kevyelle seurustelulle”, hän tuhahti. ”Etkö sinä näe, että meidän kimppuumme hyökätään?”

                      ”Minä näen sen oikein hyvin”, Charles vastasi, ”ja jotenkin se tuntuu hyvin loogiselta tässä hullunmyllyssä, jota ennen kutsuin elämäkseni.”

                      Virginia pudisti päätään kärsivästi. Sana ’hullu’ oli esiintynyt tällä laivalla jo vähän turhan usein. Jack kuului antavan käskyjä kanuunoiden lataamisesta ja Elysionin miehistö säntäili sinne tänne. Virginia tunsi olonsa neuvottomaksi, mutta yllätyksekseen hän ei pelännyt pätkääkään; hän olisi vain halunnut tehdä jotain, tietää, mitä hän olisi voinut tehdä sen sijaan, että seisoi tässä tietämättä, mitä tehdä. Pitikö pysyä kannella? Painua kannen alle? Taistella? Taistella, kyllä.

                      Virginia tiesi nyt, mitä tehdä. Hän syöksyi kapteenin hyttiin ja alkoi repiä vaatteita yltään riisuutuen nopeammin kuin olisi kuvitellut edes mahdolliseksi. Hän kuuli pitsien repeilevän, kun hän kiskoi pukuaan auki, repi nyöreistä, raastoi yltään painavat hameensa ja puristavan korsettinsa, kunnes seisoi alasti. Ulkoa hän kuuli metelin ja sen yllä Jackin käskyt, joita tämä karjui saadakseen jonkinlaisen järjestyksen tilanteeseen. Se vähä, minkä Virginia tilanteesta ymmärsi, ei antanut hänelle paljon toivoa sen suhteen, mitä tapahtuman piti; jopa hän ymmärsi, että Elysion oli vain kauppalaiva ja sen miehistöllä ei todennäköisesti ollut mitään mahdollisuuksia merirosvoja vastaan. Jack oli ollut oikeassa sanoessaan Knightille, että hän saattaisi olla Elysionin ainoa mahdollisuus. Oman miehistönsä kanssa Jack olisi varmasti pärjännytkin, mutta tämä ei ollut Jackin kokenut miehistö. Virginia räväytti kapteeni Knightin arkut auki, penkoi niitä löytääkseen päällepantavaa ja pukeutui kapteenin vaatteisiin vielä nopeammin kuin äsken oli päässyt omistaan eroon. Saappaat, hän tarvitsi saappaat! Hän löysi etsimänsä, mutta ne olivat niin isot, että hän tunki saappaiden kärkiin ylimääräisiä sukkia, etsi sitten vyön, jonka kietoa ympärilleen ja viimeiseksi hän painoi hiuksilleen hatun. Pistooli? Hän tarvitsi pistoolin ja ammuksia, miekkaa hän ei osannut käyttää, mutta pistoolin hän osasi ladata ja uskoi pystyvänsä ampumaan.

                      Juuri kun Virginia löysi etsimäänsä, koko laiva tärähti ankarasti. Paukahdus löi korvat lukkoon ja Virginia suistui tasapainosta lattialle pitkin pituuttaan. Ulkoa kohosi huuto ja kirkuminen, kun hän nousi jalat vapisten ylös ja hoippui ulos, pistooli kädessään. Kaaos, täydellinen kaaos, savua, huutoa ja valitusta. Virginian mielessä välähti, että tämä olisi todennäköisesti hänen loppunsa, mutta sen sijaan, että se olisi saanut hänet epätoivoiseksi, se sai hänet kiukkuiseksi. Ei, hän ei todellakaan aikonut kuolla Elysionille merirosvojen hyökätessä, ei nyt, kun hän oli vasta tajunnut, mitä elämällään tekisi, eikä hänen suunnitelmiinsa kuulunut edes se, että hänen Elysioninsa ammuttaisiin seulaksi. Hän ryntäsi Charlesin luo, joka kömpi ylös kannelta typertyneen näköisenä.

                      ”Mitä tapahtuu?” Virginia huusi.

                      ”Ampuivat… ampuivat kanuunoilla”, Charles sanoi ällistyneenä, ”me taidamme upota, ei sen kummempaa.”

                      ”Helvetti!” Virginia kirosi. Samassa hän tajusi, että he olivat pysähtyneet ja kaiken kaaoksen keskellä Elysionin purjeita käärittiin kokoon, merirosvolaivan lähestyessä. Se oli nyt niin liki, että Virginia näki miehet sen kannella. Jack aikoi antautua, puolustautumatta, ampumatta yhtään kanuunanlaukausta takaisin. Virginia kääntyi katsomaan komentosillalle, mutta Jack ei ollutkaan enää ruorissa, vaan Johnson, joka näytti siltä kuin aikoisi antaa ylen silkasta kauhusta.

                      ”Jack?”  Virginia huusi.

                      ”Täh?” Jack sanoi hänen takanaan. Virginia tunsi ensin suunnatonta helpotusta, joka vaihtui kiukuksi. Hänen teki mieli tarttua miestä käsivarsista ja ravistella.

                      ”Aiotko sinä antautua?” hän karjui Jackille, jonka kasvoilla oli näennäisesti tyyni ilme, mutta Virginia näki sen olevan pelkkää pintaa. Ei, Jack Sparrow ei ollut peloissaan, mutta hermostunut siinä missä kuka tahansa vähemmänkin omituinen mies olisi hänen tilallaan ollut.

                      ”Onko minulla muka vaihtoehtoja?” Jack kysyi aivan kuten Virginia oli kysynyt jo kerran sinä päivänä, ”Minä en anna noiden upottaa Elysionia! Eikä tästä joukosta ole taistelemaan. Vai oletko sinä ehkä eri mieltä?”

                      ”Ei, minä olen täysin samaa mieltä kanssasi”, Virginia sanoi hiljaa, niin hiljaa, että Jack hädintuskin kuuli metelin ylitse hänen sanojaan. Vasta nyt hän huomasi Virginian asun ja katsoi tätä päästä jalkoihin.

                      ”Järkevää”, hän sanoi ja katsoi sitten ympärilleen kuin jotain etsien. ”Mihin kapteeni Knight meni?”

                      ”Tuossahan hän makaa”, Virginia sanoi ja osoitti sormellaan kapteenia, joka oli raahattu partaan ääreen, jossa tämä retkotti edelleen tajuttomana, ”Charles iski häneltä tajun kankaalle ennen kuin hän ehti ampua luotia selkääsi.”

                      ”Charles?” Jack ei ollut uskoa korviaan. Hänellä ei kuitenkaan ollut aikaa pohtia asiaa, sillä joku tarttui häntä takaapäin kiinni niin rajusti, että hän huojahti ja oli vähällä kadottaa tasapainonsa.

                      ”Mitä te teette?” Samuel Newgate huusi hänen korvaansa ja ravisteli häntä niin että hänen hampaansa kalisivat toisiaan vasten.

                      ”Samuel, lopeta tuo!” Virginia huusi ja tuuppasi aviomiehensä kauemmas, Charlesin asettuessa Samuelin ja Jackin väliin. Jack pyörähti ympäri ja antoi katseensa kiertää ympäri kantta, nosti sitten silmänsä ylös isomaston huippuun, johon juuri oltiin hinaamassa valkoista lippua. Samuel, Virginia ja Charles katsoivat samaan suuntaan, Samuelin kirotessa pitkään ja hartaasti.

                      ”Sinä kirottu merirosvo aiot luovuttaa meidät kavereillesi”, hän huusi, poissa tolaltaan, osoittaen Jackin sormellaan. Jackista tuntui, että hän alkoi uhkaavasti seota; liian paljon ihmisiä, tapahtumien rullatessa liian nopeasti eteenpäin. Hänelle tuli hetkellinen halu heittäytyä mereen, uida tiehensä ja jättää koko kirottu Elysion miehistöineen, matkustajineen selviytymään ilman häntä miten parhaiten taisivat. Hän ravisti päätään selvittääkseen ajatuksiaan ja huomasi, että paitsi kapteeni Knightin vaatteita, Virginialla oli pistooli. Hän huokaisi syvään, kokosi itseään.

                      ”Minä vain yritän pelastaa sinunkin perseesi, kaveri”, hän sanoi sitten pettävän rauhallisella äänellä Samuelille, ”sinun ja kaikkien muiden tällä paatilla – mukaan lukien omani. Muista se ja pysy poissa minun tieltäni, tajuatko?”

                      Samuel Newgate näytti siltä, että vaikka hän todennäköisesti ymmärsi, mitä hänelle sanottiin, hänellä ei ollut pienintäkään aikomusta totella Jackia. Hänen kasvoillaan oli selkeän murhanhimoinen ilme, jolla hän ei silmäillyt ainoastaan Jackia vaan myös vaimoaan. Virginia kohotti pistooliaan ja tähtäsi sillä aviomiestään.

                      ”Mene kauemmas, Samuel”, hän sanoi tyynesti, ”sinua ei nyt kaivata tähän leikkimään sankaria.”

                      Jack ja Charles vilkaisivat toisiinsa ja sitten omituista avioparia, jonka osapuolet näyttivät siltä, että olivat todellakin valmiita käymään toistensa kimppuun. Charles liikahti sen verran että pääsi nyt asettumaan Samuelin ja Virginian väliin, Jackin katsoessa nyt ällistyneenä häntä. Charles Gold oli muuttunut sitten viime tapaamisen. Oliko mies todella pelastanut hänen nahkansa, ehkä jopa henkensä, iskemällä kapteeni Knightin tajuttomaksi? Mutta nyt ei ollut oikea aika miettiä sitä.

Jack kääntyi ja silmäili lähestyvää laivaa, joka olisi muutaman hetken kuluttua niin lähellä, että voisi kiinnittyä aivan Elysionin kylkeen, ja Jack antaisi sen tapahtua. Elysion ei enää liikkunut sen enempää, mitä aallot sitä kuljettivat ja kaikki, niin miehistö kuin matkustajatkin, tuntuivat jähmettyvän vain odottamaan. Jack ei ollut ensin tunnistanut laivaa, mutta nyt hän, muistiaan kaiveltuaan, tajusi, kuka oli kyseessä. Ei helvetti, hän ajatteli ja painoi päänsä, helvetin helvetin helvetti.

Meni noin varttitunti, kun Elysion oli vallattu, mikäli valtaaminen lainkaan oli oikea ilmaus tilanteessa, jossa merirosvot nousivat laivaan kohtaamatta lainkaan vastarintaa. Se näytti hiukan hämmentävän valtaajia, eikä mitään yleistä riehuntaa päässyt tapahtumaan, kun Elysionin puolustajat yksinkertaisesti istuivat tai seisoivat paikoillaan, kuka mitenkin, tekemättä elettäkään puolustaakseen laivaansa tai edes henkeään. Merirosvolaivan kapteeni käveli laivojen välille sillaksi asetettua lankkua pitkin Elysionille, pitämättä mitään erityistä kiirettä ja hyppäsi sitten alas kannelle, päätyen Jackin eteen. Jack kohotti katseensa mieheen, joka oli häntä yli päätä pitempi ja hyvin vaikuttavan näköinen paitsi kokonsa puolesta niin myös sen tosiseikan, että häneltä puuttuivat molemmat korvalehdet. Tuota puutetta korostaakseen hän ei koskaan käyttänyt mitään, mikä olisi peittänyt hänen korviaan, vaan oli ajellut päänsä kaljuksi ja asettanut päälaelleen leveälierisen hatun sekä kietaissut sen ympärille sinisen huivin.

”Kas kas”, merirosvokapteeni sanoi ivallisesti, ”Jack Sparrow, jos en aivan väärin muista. Sinä et ole muuttunut juuri yhtään sitten viime näkemän.”

”Kiitos samoin, Sparky”, Jack sanoi ja katsoi mieheen pää kallellaan, leveästi hymyillen, vaikka hän olisi mieluummin irvistänyt niin pahasti kuin se ikinä oli mahdollista. Kapteeni Miles Spark, Sparky, todellakin. Nyt taisi käydä hullusti, Jack ajatteli. ”Näytät hyvältä… paremmalta kuin viimeksi, kun korvasi eivät… vuoda verta.”

”Ei, ne eivät vuoda”, Miles Spark vastasi ja teki kädellään kärsimättömän liikkeen, jolloin yksi hänen miehistöön tuli Jackin luo ja otti tämän miekan ja pistoolin. Jack antoi sen tapahtua tekemättä elettäkään vastustaakseen. ”Kuten huomaat, minä olen pärjännyt oikein hyvin ilman korvalehtiäkin.”

”Mm”, Jack sanoi nyökäyttäen päätään, ”niiden puuttuminen luo sinun ulkonäköösi tiettyä karismaa, Sparky.”

”Ja siitä minun on kiittäminen sinua, Jack”, Spark sanoi mitä herttaisemmin, tavalla, joka sai kylmät väreet kulkemaan pitkin Jackin selkää. Hänelle oli päivänselvää, että nyt oli hänen vuoronsa menettää jotain, jos ei ihan henkeään niin vähintään korvansa. Hän hillitsi vain vaivoin halunsa painaa kädet korvilleen.

”Hei hei”, Jack sanoi tyynnytellen, ”ei se ollut minun vikani, ei ollenkaan. Onnettomien yhteensattumien summa.”

”Todella onnettomien, Jack”, Spark sanoi sipaisten kädellään Jackin leuan kaarta. Ele näytti hyvin intiimiltä, kuin hyväilyltä, mutta ei ollut tarkoitettu sellaiseksi. ”Miten sattuikaan niin onnettomasti, että sinä puhuit itsesi vapaaksi ja sait Ringrosen uskomaan, että sinä olit ihan syytön kaikkeen? Voi, sinä varmasti nauroit ja nautit, kun pääsit todistamaan minun korvieni leikkaamista!”

”En suinkaan”, Jack sanoi lipevästi. ”Sydäntäni särki katsella sitä ja voit uskoa, että olisin ollut mieluummin ihan missä tahansa muualla. Mutta päästivät minut menemään vasta sen jälkeen, Sparky-ystäväiseni.”

                      ”Tietenkin, Jack Sparrow”, Spark sanoi happamasti ja silmäili Jackia päästä jalkoihin, ”mutta miksiköhän minulla on vaikeuksia uskoa sinun vilpittömyyteesi? Mitä sinä muuten täällä teet? Ah, anna minä arvaan; onnettomien yhteensattumien summa?”

                      ”Erittäin onnettomien”, Jack nyökäytti päätään. ”Olisitko halukas neuvottelemaan tilanteesta? Sinä olet nyt niskan päällä ja minä voin suostua yhteen jos toiseen, jos päästät meidät jatkamaan matkaa.”

                      ”Neuvotella? Ei, minua ei kiinnosta pätkääkään neuvotella sinun kanssasi, Jack”, Miles Spark sanoi ja kahmaisi varoittamatta kätensä täyteen Jackin tummia hiuksia, kiskaisten tämän lujasti itseään vasten. ”Silmä silmästä, Jack… tai tällä kertaa olisi kai parempi puhua korvista. Ja hiuksista.”          

                      ”Spark… Sparky”, Jack yritti, ”oikeasti, puhutaan asiasta?”

                      ”Ei puhuta”, Spark sanoi ja otti vielä paremman otteen Jackin hiuksista, vääntäen niin kovaa, että Jack olisi taittunut kaksinkerroin jos olisi päässyt liikkumaan mihinkään. Jack kuuli helähdyksen, kun mies veti veitsen esiin.

                      ”Ei… ei minun hiuksiani”, Jack sanoi avuttomasti. Jostain syystä ajatus hiusten menettämisestä tuntui kamalammalta kuin korvien. Eihän hänen korvansa edes näkyneet pitkien hiusten ja huivin alta, sama se oikeastaan, vaikka vanha Sparkyn paskiainen leikkaisikin ne irti. Mutta hiukset – hän oli turhamainen, kyllä, eikä hän halunnut menettää hiuksiaan. ”Älä nyt tee mitään hätiköityä, Spark! Jutellaan, kuuletko? Meillä on nyt tärkeämpääkin tekemistä kuin alkaa selvitellä henkilökohtaisia erimielisyyksiämme.”

                      Yllättäen Spark laski hänet irti. Jack melkein haukkoi henkeään helpotuksesta ja yritti peittää sen kokoamalla arvokkuutensa viime rippeet, peruuttaen muutaman askeleen, suorien hiuksiaan ja nostaen kannelle pudonneen hattunsa. Hän hymyili sovittelevasti korvattomalle miehelle, joka ei vastannut hänen hymyynsä, vaan katseli häntä kylmin silmin, työntäen pitkän veitsensä takaisin vyöstään roikkuvaan tuppeen.

                      ”No, alahan jutella”, hän sanoi Jackille. ”Vai pitäisikö minun jutella kapteenin kanssa? Sinä tuskin olet tämän laivan kapteeni, Jack.”

Hän antoi katseensa kiertää pitkin kantta, huomasi matkustajat ja jäi tuijottamaan heidän joukossaan olevaa kolmea naista tavalla, joka ei jättänyt epäselväksi, mitä hänen mielessään liikkui.

                      ”Kapteeni on tuossa”, Charles puuttui puheeseen ja osoitti kapteeni Knightia, joka oli palailemassa tajuihinsa. Spark katsoi häneen kuin kysyen, kuka kumma hän kuvitteli olevansa. Jack arveli, että Pearlilla ja merellä vietetyt päivät olivat todella sekoittaneet Charlesin pään, sillä hän käyttäytyi kuin he olisivat olleet jonkun salongissa keskellä sivistynyttä illanviettoa, Charles vaikutti olevan ihan yhtä vähän huolissaan kuin olisi ollut tuossa tilanteessa. Kapteeni Knight puolestaan oli päähänsä saamastaan iskusta niin pyörryksissä, että Gabriel Grenvillen auttaessa häntä pystyyn, hän ei muistanut edes, missä oli. Spark mutristi suutaan ja kääntyi Jackiin päin.

                      ”Joten”, hän sanoi, ”neuvottelen sitten sinun kanssasi, Jack. Missä muuten sinun oma laivasi on? Olen kuullut huhuja, että olet löytänyt rakkaan Black Pearlisi? Joko olet hukannut sen uudelleen?”

                      ”Ei”, Jack sanoi kiukkuisesti, ”Black Pearl on minun, tallessa ja turvassa. Minä en ole hukannut sitä.”

                      ”Olkoon sitten niin”, Spark totesi. ”Kerropa nyt, mitä sinä minulle tarjoat? Mitä sellaista sinä voisit minulle antaa, mitä minä en voisi ottaa ilman sinun lupaasikin?”

                      Jack myönsi mielessään, että Spark oli oikeassa. Elysionin miehistöstä ei olisi vastusta Sparkin miehille, mutta mikäli he ryhtyisivät vastarintaan, Spark menettäisi ainakin muutaman miehistään. Jack silmäili arvioivasti Sparkin miehistöä. Heitä ei ollut kovinkaan suurta joukkoa ja Jack arveli, ettei Sparkilla ollut varsinaisesti varaa menettää heistä yhtäkään. Osalla näytti olevan tuoreita mustelmia, haavoja ja ruhjeita.

                      ”Olet tainnut olla kahakassa hiljattain”, Jack sanoi, ”sinä ja tämä aika kurjan näköinen miehistösi?”

                      Spark ähkäisi kiusaantuneena.

                      ”Tee tarjouksesi, Jack”, hän sanoi.

                      ”Ottakaa mitä haluatte”, Jack sanoi, ”ilman vastarintaa. Säästä laiva, miehistö ja matkustajat. Saat kaiken mitä haluat ilman, että kenenkään tarvitsee edes loukkaantua. Se, jos mikä, on kohtuullista, Sparky, jopa sinun miehistöäsi ajatellen.”

                      ”Se on kohtuullista”, Spark myönsi hetken asiaa ajateltuaan ja vilkaisi taas ympärilleen kannella, mietti vielä uudemman kerran ja antoi katseensa pyyhkiä yhä uudelleen ja uudelleen sinne kerääntyneissä Elysionin miehistössä ja matkustajissa sekä omassa miehistössään. ”Ovatko kaikki tässä? Koko miehistösi?”

                      Jack ei tiennyt, mutta myöntävä mutina, joka seurasi Sparkin kysymystä, riitti hänelle.

                      ”Jep”, hän sanoi.

                      ”Hyvä”, Spark sanoi tyytyväisenä ja alkoi viittoa oikeaan ja vasempaan antaen käskyjä omille miehilleen laivan tutkimisesta ja tyhjentämisestä. Sitten hän katsoi Jackiin pahantahtoisesti virnuillen. ”Ja vielä…”

                      ”Ja mitä vielä?” Jack kysyi toivoen, että hänen hiuksensa ja korvansa olisivat tältä erää säästyneet silpomiselta. Spark ei ollut varsinaisesti kovin kostonhimoinen kaveri, äkkipikainen kylläkin, mutta hän pahoin pelkäsi, että korvien menetys ei ollut niitä asioita, jotka tämä oli valmis kovin helposti antamaan anteeksi.

                      ”Haluan myös…” Spark katsoi jälleen matkustajiin ja osoitti sormellaan Rebekka Matheria, ”hänet.”

                      ”Täh?” Jack äännähti. ”Hänet? Et sinä voi viedä häntä!”

                      ”Kuka tässä mistään viemisestä on puhunutkaan”, Spark sanoi ja silmäili neiti Matheria ahnein silmin, välittämättä sen enempää tytön kauhusta kuin hänen äitinsä närkästyksestäkään, ”minähän sanoin, että haluan hänet ja voin ottaa hänet täälläkin. Tässä kannella, tai voinhan minä olla hienotunteinen ja viedä hänet kapteenin hyttiin. Siellä kai on sänkykin?”

                      ”Mutta hänet”, Jack sanoi, ”hän on… on aika nuori, Sparky.”

                      ”En välitä”, Spark sanoi huolettomasti, nuolaisten huuliaan liioitellun hitaasti. ”Mitä nuorempi, sen parempi. Sitä paitsi hän on paras tuosta joukosta. Tuo toinen on liian paksu ja tuo toinen liian laiha, vanha ja ruma.”

                      ”Sparky”, Jack yritti kärsivällisesti. Spark nosti kätensä vaientaakseen hänet.

                      ”Siitä hyvästä, että minä jätän teidät kaikki henkiin, minä saan tyhjentää laivan ilman vastarintaa”, hän sanoi, ”ja ihan silkkaa armeliaisuuttani säästän omia ammuksiani ja ruutiani, enkä ammu toista täyslaidallista ja upota teitä yhtä varmasti kuin nimeni on Miles Spark. Tosin”, hän kasvoilleen nousi leveä virnistys, joka paljasti isot hampaat, joita oli viilattu terävimmiksi, ”mitä todennäköisimmin painutte pohjaan ilmankin muutamassa päivässä.”

                      ”Mutta tuo tyttö…”

                      ”Turpa kiinni, Jack! Sinä et koskaan lakkaa puhumasta, ethän?”

                      Jack irvisti pahasti, mutta katsoi viisaammaksi vaieta.

                      ”Tuo tyttö”, Spark jatkoi, ”hänet minä vaihdan sinun korviisi ja hiuksiisi. Valinta on sinun; tyttö vai kalliit kutrisi ja sievät korvasi?”

                      ”Sinä et ole koskaan edes nähnyt minun korviani”, Jack lipsautti ennen kuin ehti ajatella asiaa tarkemmin. Spark näytti hämmästyneeltä.

                      ”No, kohtahan ne nähdään”, hän sanoi sitten ja ojensi kätensä kuin tarttuakseen uudelleen Jackin hiuksiin, Jackin peruuttaessa vielä kauemmas. ”Vai onko sinulla tarjota minulle jotain tuota tyttöä parempaa?” hän liikahti lähemmäs Jackia ja madalsi ääntään. ”Satamissa huhutaan, että sinä et pane pahaksesi myöskään komeaa kaveria takanasi… se kai pitää paikkansa, vai mitä?”

                      ”Ei helvetti”, Jack kirosi antaumuksella, ryhtymättä kieltämään tai myöntämään väitettä. Spark nauroi matalaa, syvältä kumpuavaa naurua.

                      ”Ole huoleti”, hän sanoi lopulta, ”en minä sinua halua. Kiitos, mutta ei kiitos. Korvat ja hiukset vai tyttö?”

                      ”Miksi sinä minun lupaani siihen tarvitset?” Jack kysyi, ”Jos sinä haluat hänet, sinä otat hänet, vaikka minä sanoisin, ettei sellainen käy.”

                      ”Mutta sinä olet nyt olevinasi tämän laivan kapteeni ja minä kysyn sinulta luvan. Minä haluan, että sinun matkustajasi ja miehistösi kuulevat, että sinä annat luvan. Jos sinä sanot ’ei’, minä otan hänet ja sinun hiuksesi sekä korvasi. Jos sinä sanot ’kyllä’, saat pitää pehkosi, samoin kuin korvasi. Kuinka sanotaan, Jack?”

                      Jack välttyi vastaamasta Virginian puuttuessa keskusteluun. Hän liikahti syrjemmältä kohti Jackia ja oli muutamalla askeleella tämän vieressä, vetäen hatun päästään, jolloin hänen vaaleat hiuksensa putosivat hänen harteilleen. Spark oli vähällä tipauttaa silmänsä tuon ilmestyksen nähdessään; hiuksia, valtavasti kultaisia hiuksia, mustat kulmakarvat ja suu, joka sai miehen välittömästi unohtamaan taivasosansa ja lupaamaan sielunsa paholaiselle yhdestä suudelmasta.

                      ”Minä olen vielä jäljellä”, Virginia sanoi kireällä äänensävyllä ja katsoi haastavasti kaljupäistä, korvatonta merirosvoa, ”enkä toivottavasti ole liian paksu, liian vanha enkä tietääkseni liian nuorikaan.”

                      ”Et tosiaankaan, rouvaseni”, Spark sanoi ja tuijotti, räpäytti silmiään ja tuijotti taas. ”Mistä sinä siihen ilmestyit? Sinähän olet pukeutunut väärän sukupuolen vaatteisiin.”

                      ”Minä pääsen näistä kyllä äkkiä eroon”, Virginia sanoi. ”No, kuinka on, hyvä herra? Kelpaanko minä vastineeksi kapteeni Sparrow’n korvista? Ja hiuksista, joista hän näyttää olevan hyvin haluton luopumaan?”

                      ”Virginia”, Charles sanoi moittivasti, ”tuo ei ole oikein sopivaa.”

                      ”Voi taivaan vallat”, Virginia voihkaisi, ”sinä olet kyllä sekaisin, Charles.”

                      ”Jack?” Spark kysyi. ”Sinä et sano mitään? Et pane pahaksesi, vaikka naisesi tarjoutuu pelastamaan sinun kutrisi?”

                      ”Hän ei ole minun naiseni”, Jack sanoi katsoen vakavana Virginiaan. Hän olisi halunnut kieltää Virginiaa ryhtymästä moiseen, mutta se oli kai jo liian myöhäistä. Sitä paitsi, neiti Matherin kannalta oli aivan sama, mitä hän sanoisi, eikä hän todellakaan halunnut, että Sparkyn paskiainen raiskaisi tämän. Virginian tarjoutuminen tytön tilalle oli kai ainoa keino, tai ainakin paras kaikista huonoista vaihtoehdoista. Siksi hän vain katsoi Virginiaan, joka katsoi takaisin silmillä, jotka tuntuivat sanovan, ettei hän paljon piitannut, vaikka makaisi toisenkin merirosvon kanssa.

                      ”Haluatteko te?” Virginia kysyi Sparkilta liki pilkallisesti. ”Onko teistä yleensäkään siihen? Aiotteko seisoa siinä hölmönä, vai menemmekö me kapteenin hyttiin?”

                      ”Jack?” Spark kysyi uudelleen. ”Olen muuttanut mieleni. Haluankin tämän naisen. Mikä on sinun vastauksesi, kyllä vai ei.”

                      ”Kyllä”, Jack sanoi hiljaa.

                      ”En oikein kuullut?” Sparky sanoi tyytyväisin ilmein. Jack toisti sanan, tällä kertaa niin kovaa, että se varmasti kuului. Virginia käännähti ympäri ja lähti kohti kapteenin hyttiä vaivautumatta katsomaan, tuliko mies hänen perässään vai ei. Tietenkin mies tulisi, juoksujalkaa.

                      ”Minusta tämä ei nyt ole oikein korrektia käytöstä”, Charles sanoi huolestuneesti. Jack katsoi häneen ja huokasi syvään. Spark katsoi heitä molempia pitkään ja lähti sitten Virginian perään.

                      ”Coligny”, hän huusi mennessään merirosvolle, joka oli riisunut Jackin aseista, ”vahdi häntä ja tapa, jos hän tekee yhdenkin varomattoman liikkeen.”

                      Puhuteltu veti esiin vyöltään lyhyen, käyrän sapelin ja asettui tuijottamaan Jackia tavalla, joka viiden ensimmäisen minuutin jälkeen alkoi käymään todella hermostuttavaksi. Jack ihmetteli, mikä miehen katseessa häiritsi ja tajusi sitten, että tältä puuttuivat silmäripset. Hän huokasi, ties monenneko kerran.

                      ”Saanko minä istua?” hän kysyi mieheltä, joka urahti vastaukseksi. Jack tulkitsi sen myöntäväksi ja istui alas kannelle, Charlesin seuratessa hänen esimerkkiään. Voi helvetinperkele, Jack ajatteli ja katseli, kuinka Sparkin miehet tyhjensivät Elysionia.

***

                      Spark viipyi kapteenin hytissä Virginian kanssa melkein tunnin. Pitkän tunnin, joka Elysionin miehistöstä ja matkustajista tuntui ikuisuudelta, heidän katsellaan Jackin tavoin hiljaisuuden vallitessa, kuinka Elysionin lasti sekä paljon muuta sen lisäksi siirtyi Sparkin laivaan. Kukaan ei puhunut mitään, ainoastaan neiti Mather nyyhkytti lohduttomasti, kunnes lopulta hänenkin itkunsa tuli itkettyä loppuun ja hän vain retkotti äitinsä ja rouva le Clercin sylissä, tyhjin silmin taivaalle tuijottaen. Äänettömyys oli melkein luonnotonta ja sen rikkoakseen Sparkin miehistö piti turhankin kovaa ääntä siirtäessään tavaroita laivasta toiseen, laskien karkeaa leikkiä, kolistellen ja kilinästä päätellen myös hajottaen osan tavaroista ennen kuin saivat niitä Elysionilta omaan laivaansa. Kilinän kuullessaan Charles irvisti.

                      ”Siinä meni hyvää kristallia säpäleiksi”, hän sanoi päätään pudistellen. Jackin teki mieli iskeä hänet tajuttomaksi, mutta tyytyi vain mulkaisemaan häntä pahasti, sanomatta sanaakaan. Charles katsoi takaisin, kasvoillaan pieni hymynpoikanen, jota Jack ei osannut tulkita. Hullu, hän ajatteli, mutta ei osannut päättää, oliko hänen oltava huolissaan Charlesin läsnäolosta tai siitä, mitä tämä mahdollisesti saisi päähänsä. Mies oli halunnut hänet hengiltä, se oli totta, mutta sen jälkeen oli tapahtunut paljon, ja mikäli hän oli todella ymmärtänyt oikein, mies oli myös pelastanut hänen henkensä iskemällä kapteeni Knightin tajuttomaksi, kun tämä oli ollut vähällä ampua häntä. Mutta oliko Charles tehnyt sen tietoisesti vai oliko se vain ollut jotain, jonka hän oli äkkiä saanut päähänsä?

Äh, hän ajatteli, liian vaikeaa juuri nyt.

                      Kapteeni Spark paiskasi hytin oven auki niin lujaa, että saranat parahtivat ja marssi kannelle hiukan poissaolevan näköisenä, mutta pyyhkäisi ilmeen pian naamaltaan ja ryhdistäytyi. Jackin nähdessään hänen kasvoilleen kohosi omahyväinen ilme.

                      ”Mikä nainen!” hän huudahti, ”Kenen muija hän oikein on, jos ei sinun?”

                      Edelleen ylitsevuotavan avulias Charles osoitti sormellaan Samuelia.

                      ”Tuon herrasmiehen”, hän sanoi. Spark nauroi.

                      ”Herrasmiehen?” hän sanoi naurunsa lomaan. ”Rouva kuljeskelee klopiksi pukeutuneena ja ukkonsa ei sano sanaakaan, vaikka vaimo tyrkyttää itseään minulle? Ei hitto, minä en aina tajua teidän tapojanne.”

                      Spark nousi nauraen partaalle ja lankulle, kääntyi sitten katsomaan taakseen ja alkoi jaella käskyjä miehilleen. He olivat ilmiselvästi saaneet kaiken haluamansa, lukuun ottamatta tavaroita kapteenin hytistä, joita muutama miehistä meni vielä hakemaan, palaten pian mukanaan arkkuja ja lippaita. Näytti, että Spark halusi jo päästä lähtemään, eikä ollut kiinnostunut tyhjentämään kapteenin hyttiä kovin perusteellisesti. Jack nousi seisomaan.

                      ”Saisinko minä pistoolini ja miekkani takaisin?” hän kysyi. ”Edes pistoolini?”

                      ”Kaikin mokomin”, Spark sanoi, antoi merkin Colignylle, joka ojensi Jackin aseet tälle takaisin, ammuttuaan ensin pistoolin tyhjäksi. ”Seuraavaan kertaan, Jack. Pidä huoli korvistasi ja hiuksistasi, sillä seuraavalla kerralla minä todellakin vien ne.”

                      ”Yritän muistaa, Sparky”, Jack sanoi hänen loittonevalle selälleen.

                      Hetken kuluttua Sparkin laiva irrottautui Elysionin kyljestä, heidän kaikkien vain seisoessa ja katsellessa. Kukaan ei vieläkään puhunut mitään, eikä tehnyt mitään, aivan kuin he olisivat odottaneet jotain muuta vielä tapahtuvaksi. Viimein Jack kääntyi miehistöön päin, antoi määräyksen toimittaa kapteeni Knight hyttiin takaisin ja tällä kertaa pitää tämä siellä, eikä hänen määräysvaltaansa kyseenalaistettu, vaan Gabriel alkoi toisen miehen avustamana kiskoa yhä pökkyräistä Knightia pystyyn ja raahata tätä välissään.

                      ”Voinko minä olla avuksi, kapteeni Sparrow?” Charles kysyi. Jack puristi kätensä jo nyrkkiin ajatellen, että ei enää pystyisi hillitsemään itseään hetkeäkään, mutta onnistui siinä kuitenkin.

                      ”Voit”, hän sähähti yhteen puristettujen hampaidensa välistä, ”pysymällä pois minun tieltäni ja mieluummin minun näkyvistänikin. Minun pitää tarkistaa vauriot ja nähdä, pysymmekö me pinnalla, ja lisäksi minun pitää…”

                      Loittonevalta merirosvolaivalta ammuttu kanuunanlaukaus keskeytti hänen puheensa. Hän pyörähti nopeasti kannoillaan katsomaan, ehti nähdä savupöllähdyksen ja ajatella, ettei kirottu Spark pitänyt sittenkään lupaustaan olla upottamatta Elysionia, ennen kuin kuula osui mastoista taaempaan murskaten sen säpäleiksi. Hitaasti, kuin empien masto kallistui, saaden kannella aikaan täyden kaaoksen, ihmisten yrittäessä päästä sen alta pois, uuden jysäyksen kertoessa, että merirosvolaivalta oli laukaistu uudemman kerran. Jack ei ollut uskoa silmiään. Tällä kertaa kuula lensi Elysionin yli, mutta kolmas laukaus osui etummaiseen mastoon.

                      ”Ei helvetin Sparky!” Jack huusi ja heittäytyi rähmälleen kannelle yrittäen suojautua. Kaatuvien mastojen äänet repivät tärykalvoja, ihmiset kirkuivat ja huusivat, valtava jysäys täräytti laivaa ja Jack luuli Sparkin ampuneen neljännen kerran, mutta tajusi sitten, että mastojen kaatuminen sai koko laivan tärähtämään. Jack suojasi päätään käsillään ja odotti pimeyttä ja tajuttomuutta, mutta hetken kuluttua hän tajusi, ettei kumpikaan mastoista ollut sittenkään osunut häneen. Hän uskalsi varovasti nostaa päänsä, kohottautui sitten polvilleen ja katseli ympärilleen leviävää kaaosta. Molemmat mastot olivat poissa, toinen kaatuneena kannelle pitkin pituuttaan, toinen mereen. Kannella oli köysien ja purjeiden sekasotku, ihmisten hänen laillaan kömpiessä pystyyn huutaen ja valittaen. Kaikki eivät olleet olleet yhtä onnekkaita kuin hän ja Jack arveli, että kaiken muun päälle heillä oli laivalla nyt loukkaantuneita. Kirottu Spark. Mies oli pitänyt lupauksensa, eikä ollut ryhtynyt upottamaan Elysionia, mutta oli silti pitänyt huolen, etteivät he purjehtisi sillä yhtään mihinkään. Mitä minä nyt teen, Jack kysyi itseltään ja katseli kaaosta epätoivoinen ilme kasvoillaan.

                      Virginia tuli ulos kapteenin hytistä pukeutuneena Knightin housuihin ja paitaan, avojaloin. Hän pysähtyi tuijottamaan kannella avautuvaa näkymään näyttäen yhtä järkyttyneeltä kuin miksi Jack itsensä tunsi. Heidän katseensa kohtasivat, täynnä hämmennystä ja epävarmuutta. Jackin teki mieli kysyä, oliko Virginia kunnossa, mutta koska tämä näytti ainakin ulkoisesti vahingoittumattomalta, mitä laiva taas ei ollut, hän päätti työntää huolen Virginiasta syrjään ja liikahti kohti kannelle kaatunutta mastoa. Hänen hämmästyksekseen Charles oli tointunut häntä nopeammin ja oli jo auttamassa ihmisiä pystyyn kannelta, yrittäen parhaillaan siirtää mastoa herra la Clercin päältä. Jackin mielessä välähti, että ehkä Charles ei ollut edes hämmästynyt mastojen kaatumista. Miehellä ei todellakaan ollut kaikki enää ihan kotona, ihan kuin hän olisi sulkenut pelon tunteistaan kokonaan itsensä ulkopuolelle. Jack ravisti päätään selvittääkseen ajatuksiaan. Liikaa, aivan liikaa, hän ei nyt pysynyt tapahtumien mukana. Virginia, joka oli tullut hänen luokseen, kosketti hänen olkapäätään.

                      ”Oletko sinä kunnossa?” Virginia kysyi. Jack painoi kämmenet ohimoilleen kuin pitääkseen päänsä kasassa ja huomasi jälleen kerran pudottaneensa hattunsa. Pakottaen itsensä rauhalliseksi hän kokosi ajatuksensa.

                      ”Olen”, hän sanoi ja henkäisi syvään, ”en ole saanut mastosta päähäni ja korvani ja hiuksenikin ovat yhä tallella. Entä sinä?”

                      ”Ei minulla ole mitään hätää”, Virginia sanoi hymähtäen. ”Kapteeni Spark ei ole mikään miellyttävä mies, mutta yhtä kaikki; hän on vain mies. Ei mitään, mitä minä en osaisi hallita”, hän katsoi Jackiin pitkään, vakavana. ”Mutta minä en tehnyt sitä sinun hiustesi tai edes korviesi takia. Minä tein sen Rebekka Matherin takia.”

                      ”Sama se”, Jack sanoi. ”Olen sinulle kuitenkin kiitoksen velkaa. Neiti Matherista puhumattakaan.”

                      ”Aivan, sinä olet kiitoksen velkaa… neiti Mather sen sijaan ei. Minä en tehnyt sitä siksi, että hän jäisi minulle mitään velkaa”. Virginia sanoi ja lähti auttamaan Charlesia, kiipeillen paljaine jalkoineen maston ja purjeiden yli.

                      Jack ei osannut hetkeen päättää, pitäisikö hänen olla enemmän huolissaan laivasta kuin ihmisistä, mutta päätti sitten, että ihmiset olivat tärkeämpiä. Laivalle hän ei sillä hetkellä pystyisi tekemään mitään, eikä pystyisi kukaan muukaan, mutta ihmisiä hän pystyisi auttamaan. Hän heitti miekkansa ja takkinsa kannelle ja käveli hitain askelin Charlesin ja Virginia luo.

***

                      Yön laskeuduttua tuuli oli jälleen tyyntynyt. Elysion näytti surkealta; mastot olivat poissa ja laiva oli hiukan kallistunut oikealle, meriveden tihkuessa koko ajan sisään rei’istä, jotka merirosvot olivat ampuneet veden rajaan ja jotka oli nyt saatu paikattua jotenkuten, mutta ei kuitenkaan niin, että ne olisivat olleet aivan tiiviitä. Pääasia oli, että enää ei ollut vaaraa laivan välittömästä uppoamisesta. Se pysyisi pinnalla muutamia päiviä, ehkä pitempäänkin, ja Jack luotti siihen, että jotain tapahtuisi ennen sitä, joku laiva varmasti purjehtisi riittävän läheltä ohi havaitakseen heidät. Tosin Jack ei uskaltanut ajatella asiaa yhtään pitemmälle, sillä yhtä hyvin laiva saattaisi olla toinen kauppalaiva, tai ehkä Dauntless. Miten tahansa, Jack tajusi olevansa vaikeuksissa, pahoissa vaikeuksissa. Hänen olisi päästävä pois Elysionilta, mutta miten? Niin hullu hänkään ei ollut, että olisi ottanut veneen ja lähtenyt. Charles Gold oli ollut onnekas veneinensä, todella onnekas, mutta hän ei halunnut kokeilla omaa onneaan veneen kanssa.

                      Jack oli väsynyt, kuolemanväsynyt. Hetkittäin hänestä tuntui, että koko kauhea sotku oli hänen vikansa, mutta sen ajatuksen hän hääti päättäväisesti pois päästään. Kaikki oli vain jotenkin mennyt pieleen. Ei ollut hänen vikansa, että Gabriel oli mennyt kapteeni Knightin hyttiin ja antanut houkutella itsensä ansaan, tai mitä siellä nyt sitten oli tapahtunutkaan, Jack ei tiennyt, eikä enää välittänytkään, vain seurauksilla oli väliä. Eikä ollut Jackin vika, että Sparky miehistöineen oli päässyt yllättämään heidät sillä tavoin. Hänen oma miehistönsä ei olisi koskaan antanut tarkkaavaisuutensa herpaantua kuten Knightin miehistö oli antanut. Missä helvetissä tähystäjän silmät oikein olivat olleet? Hänessä ja kapteeni Knightissä, kyllä, mutta tähystäjän silmien olisi kuulunut olla suunnattuina merelle eikä kannelle, välittämättä siitä, vaikka hän ja Knight olisivat ryhtyneet tappamaan toisiaan kannella. No, nyt kapteeni Knight ainakin oli poissa pelistä. Charles oli iskenyt häntä liian kovaa, eikä hän edelleenkään tajunnut, mitä oli tapahtunut, missä hän oli tai kuka hän oli. Knight muisti kysyttäessä nimensä, mutta kuvitteli olevansa laivastossa ja kutsui itseään luutnantti Knightiksi ja raivostui, jos joku unohti puhutella häntä siten. Jack oli toimittanut hänet takaisin lukkojen taakse, ei siksi, että olisi odottanut enempää ikäviä yllätyksiä hänen taholtaan, vaan siksi, että mies tuntui olevan koko ajan jaloissa vaatimassa, että häntä oli puhuteltava oikein.

                      Herra le Clerc oli vakavasti loukkaantunut, kolme Elysionin miehistä oli menettänyt henkensä jäätyään kaatuvan maston alle. Rouva le Clerc oli syvästi järkyttynyt ja vajonnut puhumattomaksi, seitsemän muuta miehistön jäsentä oli loukkaantunut lievästi ja laivan lääkärinäkin toimiva perämies Johnson oli paikkaillut heidät kykyjensä mukaan. Jackin arvion mukaan hänen kykynsä sillä saralla eivät olleet kovin mainittavat, mutta tyhjää paremmat. Rebekka Mather, joka oli ollut vähällä menettää neitsyytensä kapteeni Sparkille, oli luonnollisestikin poissa tolaltaan, mutta ei aivan siinä määrin kuin Jack olisi odottanut hänen olevan. Sparkin poistuttua ja yleisen kaaoksen hieman rauhoituttua, tyttö oli herännyt tajuamaan, että hän oli kunnossa ja oli ryhtynyt auttamaan Johnsonia loukkaantuneiden hoivaamisessa tavalla, jota Jack ei olisi häneltä odottanut. Itse asiassa hänen äitinsä näytti olevan järkyttyneempi, pystyen vain kiittelemään Virginiaa tyttärensä pelastamisesta. Virginia vaikutti kiusaantuneelta naisen huomiosta ja vältteli tätä parhaansa mukaan.

                      Heillä ei ollut enää ammuksia eikä ruokaa, sillä merirosvot olivat vieneet molemmat mennessään. Ei niin, ettäkö heille ruudista tai kanuunankuulista olisi sillä hetkellä mitään iloa ollutkaan, mutta ruuan menetys oli huolestuttavaa. Luojan kiitos, vettä heille oli sentään jätetty. Elysionin lasti oli tiessään, samoin matkustajien kaikki arvokkaampi omaisuus, Virginian arvokkaita pukuja myöten. Virginia oli luultavasti ainoa, joka ei surrut menetystään, ei korujaan eikä pukujaan. Rouva Mather surkutteli hänenkin puolestaan, Samuel Newgaten yhtyessä tämän valituksiin. Merirosvot olivat vieneet mennessään jopa suurimman osan lyhdyistä, niin että päivän tummuessa yöksi, he jäivät suurimmaksi osaksi pimeään.

                      Jack hoiperteli väsymyksestä turtana kapteenin hyttiin, löysi sen liki koskemattomana ja sytytettyään muutamia kynttilöitä heittäytyi pöydän ääreen istumaan. Hän ei halunnut muuta kuin päästä nukkumaan, mutta tiesi, ettei uskaltaisi ummistaa silmiään koko yönä. Hän oli lakannut syyttämästä itseään tapahtuneesta, mutta tiesi, että muut eivät suinkaan olleet tehneet samaa. Hän oli kaapannut Elysionin ja hänen komennossaan kaikki oli alkanut mennä hirvittävällä tavalla vikaan. Miksi, voi miksi ihmiset eivät voineet tehdä, kuten hän käski heidän tehdä? Miksi he yrittivät ajatella itse ja saivat päähänsä läjäpäin hienoja aivoituksiaan sen sijaan että olisivat antaneet hänen hoitaa ajatustyön? Hän painoi otsansa vasten pöydän pintaa ja kirosi ääneen. Pois. Hän halusi pois tältä kirotulta laivalta, Tortugalle, Black Pearlille.

                      Oveen koputettiin varovasti ja Jack nosti päänsä. Hän hapuili pistoolia vyöltään, mutta muisti sitten, ettei maksanut vaivaa ottaa sitä esiin, koska se ei ollut edes ladattu. Virginia raotti ovea ja pujahti sisään Charles kannoillaan. Jack ähkäisi miehen nähdessään. Eikö tästä päässyt edes varttitunniksi eroon? Mies tuntui liimaantuneen häneen ja Virginiaan. Tosin Jackin oli myönnettävä, ettei tästä haittaakaan ollut; mies oli toiminut loogisesti, järkevästi ja määrätietoisesti raivatessaan kantta ja auttaessaan loukkaantuneita, ja hänen ainoa vikansa sillä hetkellä oli se, ettei Jack sietänyt häntä silmissään sen takia, että mies oli ollut niin vähällä järjestää hänet hirteen.

                      ”Onko sinulla mitään syötävää?” Virginia kysyi väsyneesti. Jack pudisti päätään.

                      ”Rommia, olettaisin”, hän sanoi, ”jos Sparkyn miehet eivät vieneet sitäkin.”

                      ”Ei kiitos, ei maistu edelleenkään”, Virginia sanoi ja istahti häntä vastapäätä.

                      ”Minulle kyllä maistuu”, Charles sanoi hyväntuulisesti.

                      ”Mene helvettiin”, Jack sanoi. Charles näytti loukkaantuneelta ja mutisi jotain. ”Mitä?”

                      ”Sanoin, että taidan olla tulossa sieltä”, Charles sanoi. Jack painoi päänsä uudelleen pöytää vasten.

                      ”Mitä nyt tehdään, Jack?” Virginia kysyi. Jack ei tiennyt ja koska hän arveli Virginian tietävän, ettei hän tiennyt, hän ei vaivautunut vastaamaan mitään.

                      ”Ajelehditaan?” Charles ehdotti. Jack kuuli hänen koluavan kaappeja ja älähtävän ilahtuneesti löytäessään romminassakan. Jackin mieleen välähti, ettei ehkä ollut viisasta antaa rommia miehelle, josta ei tiennyt, miten tämä siihen reagoisi – Charles oli päästään niin sekaisin, ettei Jack voinut mennä vannomaan, etteikö tämä voisi saada esimerkiksi raivohulluuskohtausta humaltuessaan -, mutta hän ei varsinaisesti jaksanut juuri sillä hetkellä välittää siitäkään.

                      ”Ei kai meillä ole muuta vaihtoehtoa”, Virginia sanoi hetken kuluttua, kun Jack ei puhunut mitään. Charles nosti nassakan huulilleen ja joi pitkän, ahneen kulauksen. ”Ajelehditaan ja toivotaan, että joku pelastaa meidät. Mieluummin tietysti joku muu kuin vaikka kommodori Norrington.”

                      Jackin teki mieli paukauttaa päänsä pöytää vasten, mutta hän tyytyi vain huokaamaan. Olisipa sekin tilanne… kommodori oli päästänyt hänet menemään, eikä varmaan sen takia, että hän jäisi uudelleen kiinni muutaman päivän kuluttua. Mahtaisiko mies vapauttaa hänet vielä kerran? Tuskin. Tosin hän voisi aina uhata kertovansa, mitä tämän vierashuoneessa oli tapahtunut. Ei niin että kukaan häntä uskoisi, mutta kuten hän Norringtonille oli sanonut: tämä tietäisi, että se oli totta. Aivan yhtä totta kuin että herra upseeri oli valehdellut hänelle päästäessään hänet menemään. Tämä ei ollut avannut hänen kahleitaan Elizabethin takia, vaan oman itsensä. Tai hänen. Tai itsensä ja hänen. Tai sitten ei minkään erityisen syyn takia, mutta ei ainakaan Elizabethin takia. Jack ei kuitenkaan ollut varma, tekisikö tämä sitä kolmatta kertaa, eikä missään tapauksessa ollut halukas kokeilemaan onneaan.

                      Rommia kurkkuunsa kulautteleva Charles naurahti.

                      ”Sepä olisikin jotain, vai mitä, kapteeni Sparrow?” hän kysyi ja kuulosti hetken ajalta samalta Charlesilta, joka oli uhannut Jackia Black Pearlilla tämän omalla pistoolilla. ”Voin kuvitella kommodorin hämmästyksen.”

                      Sinulla ei ole aavistustakaan, kuinka paljon kommodori todella hämmästyisi, Jack ajatteli. Virginia mulkaisi Charlesiin pahasti.

                      ”Pane se rommi pois, Charles”, hän komensi, ”minä ainakaan en siedä sinua hetkeäkään, jos aiot juoda itsesi humalaan.”

                      Charles totteli huokaisten. Jack nosti päätään ja katsoi vähän hämmästyneenä Virginiaan. Tämän takana hän näki kapteenin alkovin, sänky jäi pimeään, mutta taidokkaasti koristellut liukuovet olivat auki ja niiden maalausten kultaukset kimalsivat himmeästi kynttilöiden valossa. Uskomaton nainen, Jack ajatteli. Mitä tämä oli mahtanut tehdä Sparkylle? Hän ei olisi hämmästynyt yhtään, vaikka Virginia olisi saanut Sparkyn ensin rukoilemaan polvillaan ennen kuin oli antanut tälle yhtään mitään. Virginialta sekin olisi onnistunut, vaikka Sparky ei todellakaan ollut ihan kaikkein hellin kaveri naistensa kanssa.

                      ”Voinko minä istua tähän?” Charles sanoi osoittaen tyhjää tuolia Virginian oikealla puolella.

                      ”Painu helvettiin”, Jack mutisi, mutta piittaamatta hänen sanoistaan tai odottamatta Virginian vastausta Charles istui aloilleen. ”Tarkemmin ajateltuna, voitte molemmat painua helvettiin.”

                      ”Minulla ei ole pienintäkään aikomusta painua helvettiin sen enempää kuin edes poistua tästä hytistä”, Virginia totesi tyynesti. ”Matkustajat ja miehistö eivät varsinaisesti rakasta sinua juuri tällä hetkellä, ja voin vakuuttaa sinulle, että olet suuremmalla todennäköisyydellä hengissä aamulla, jos minä olen sinun kanssasi.”

                      ”Ja onko sillä asialla rouvalle jotain merkitystä?” Jack kysyi ivallisesti, tietäen erinomaisesti, että Virginia oli oikeassa ainakin sen suhteen, että hänen henkikultansa ei ollut täysin turvassa Elysionilla.

                      ”Tietenkin sillä on”, Virginia sanoi. ”Paitsi että ilman sinua kapteeni Spark olisi lähtiessään upottanut laivan, minä myös tarvitsen sinua.”

                      ”Vai niin.”

                      ”Elysion on minun, Jack”, Virginia sanoi pyyhkäisten hiuksia silmiltään, jolloin hänen verentahrimasta kädestään hänen otsalleen jäi pitkä punainen tahra. Jack naurahti väsyneesti.

                      ”No, ei tästä juuri nyt paljon sinulle iloa ole”, hän sanoi. Virginia myönsi.

                      ”Mutta laivan pystyy korjaamaan”, hän sanoi, ”ei nyt eikä täällä, mutta telakalla. Elysion ei uppoa mikäli pääsemme ajoissa lähimpään satamaan. Mikäli joku osuu kohdalle ja hinaa meidät satamaan. Eikö niin? Enkö minä olekin oikeassa?”

                      ”Olet, tietenkin olet”, Jack sanoi. ”Oletko sinä koskaan elämässäsi ollut väärässä, Virginia?”

                      ”Voi, ei mitään syytä tuohon ivalliseen äänensävyyn”, Virginia vastasi, ”kyllä minä olen ollut väärässäkin, monta kertaa. Mutta juuri nyt minä tiedän mitä teen ja tiedän tekeväni niin kuin minun pitää. Ja minä tarvitsen sinua, Jack, joten jos minun pitää valvoa täällä koko yö huolehtiakseni siitä, ettei kukaan hiivi yöllä sisään ja leikkaa sinun kurkkuasi auki, niin minä teen sen.”

                      ”Miten lohdullista. Siinä tapauksessa voit aloittaa siitä, että häädät tuon helvetin … Charles Goldin ulos täältä. Hän on ensimmäinen, joka himoitsee minun henkeäni”, Jack puuskahti. Charles näytti loukkaantuneelta, mutta ei sanonut mitään. Mitä hän olisi siihen voinut sanoakaan? Hän ei voinut kieltää, etteikö ollut vähällä toimittaa kapteeni Sparrow’ta hirsipuuhun. Aivan yhtä vähällä hän oli ollut menettää henkensä itse, joten eivätkö he oikeastaan olleet tasoissa?

                      ”Älä nyt hermostu”, Virginia sanoi, ”ei mitään syytä siihen. Charlesilla ei ole paikkaa…”

                      ”Kyllä hänellä on”, Jack keskeytti. Virginia katsoi häneen tutkivasti. Jack oli valehdellut Charlesille Eliah Parkinsista, eikä Virginia ollut katsonut aiheelliseksi kertoa tälle totuutta, arvellen, että Jackilla oli syynsä valheisiinsa. Charles äännähti kysyvästi ja Jack katsoi häneen väsyneesti. ”Sinun sisaresi aviomies on kuollut. Kukaan ei ole sinulle vihainen, kukaan ei edes tiedä, että himoitsit Parkinsin kultaa, paitsi sinun sisaresi, enkä usko, että hän välittää mistään muusta kuin että tulet ehjänä takaisin kotiin. Minä valehtelin.”

                      ”Valehtelit...?” Charles äännähti. ”Eliah… kuollut?”

                      ”Kuollut kuin kivi”, Jack sanoi, ”ja ei, vastaukseksi kysymykseen, jonka haluat esittää: minä en tappanut häntä.”

                      ”Entä Ca-Catherine…” Charles änkytti.

                      ”Elossa, ehjänä ja rikas leski”, Jack vastasi. Hän olisi mielellään piikitellyt Charlesia siitä, että Catherine ei tosin enää ollut se kunniallinen nainen, jollaisena Charles oli tätä pitänyt, mutta eiköhän mies muistaisi sen jossain vaiheessa ilman hänen muistutustaankin. Mikäli edes välittäisi enää sisarensa kunniallisuudesta, kunniattomuudesta tai siitä, kenen kanssa tämä oli maannut, kaiken tapahtuneen jälkeen. Sitä paitsi Jack oli liian väsynyt ilkeilläkseen. Silkkaa väsymystään hän oli kertonut totuuden Eliah Parkinsista; hän ei yksinkertaisesti jaksanut pelata mitään pelejä juuri nyt. Pääni repeää kohta, hän ajatteli avuttomasti. Hänestä tuntui, että hänen päänsä oli kuin tanssisali, jossa pyörivät piirissä niin Catherine kuin Eliah Parkins, Norrington, jopa Elizabeth, puhumattakaan tästä mielipuolten porukasta, joka seilasi hänen kanssaan Elysionilla. Hän laski päänsä takaisin pöydälle ja kietoi kätensä päänsä ympäri. Virginia ja Charles antoivat hänen olla, Charles vajonneena omiin ajatuksiinsa, kasvoillaan hymynväre, Virginia katsellen Jackin painunutta päätä mietteliään näköisenä.

                      Kyllä, Virginia sanoi mielessään itselleen, kuin vastaukseksi omaan kysymykseensä. Kaikki oli muuttunut, kaikki entinen oli poissa, eikä hänellä ollut enää paluuta siihen, mitä hän ennen tätä matkaa oli ollut. Menneisyys oli poissa, tulevaisuus oli edessäpäin, ja mikäli hän yhtään pystyi mihinkään vaikuttamaan purjehduskelvottomassa laivassa keskellä Karibian merta, niin herra auttakoon, hän tekisi kaikkensa tulevaisuutensa eteen. Ja joka ainut sielu tällä silvotulla laivalla saisi tehdä saman. Jack Sparrow’ta myöten.