ELYSION - Luku 3

                      Seuraavana päivänä Virginia oli todistamassa ikävää kohtausta perämiehen ja kapteeni Knightin välillä. Hän oli pyytänyt Rebekka Matherin jälleen seurakseen kannelle, sillä jostain syystä hän tunsi mieltymystä tuohon ujoon, nujerrettuun tyttöparkaan. Tätä katsellessaan hän ei voinut olla ajattelematta, että hän ei koskaan voisi kohdella omaa lastaan sillä tavoin kuin rouva Mather kohteli tätä tyttöä, tai oikeastaan nuorta naista. Neiti Mather oli miellyttävän näköinen, vaikkakin hiukan väritön, epämääräisen ruskeine hiuksineen ja siniharmaine silmineen, ja hänen ihonsakin oli hieman huono. Pienellä ehostamisella ja kohentamisella hänestä olisi kuitenkin saanut mitä viehättävimmän näköisen neitosen, joka pystyisi ulkomuodollaan panemaan monen miehen pään pyörälle. Tosin hän olisi tarvinnut myös opastusta käyttäytymisessään, ettei olisi kuljeskellut äitinsä perässä kuin pyydellen anteeksi olemassaoloaan. Ei, Rosesta ei todellakaan tulisi tuollaista. Äkkiä Virginia tuli ikävä pientä tytärtään. Hän oli harkinnut pitkään, lähtisikö Samuelin mukaan liikematkalle vai jäisikö sittenkin kotiin Rosen luo, mutta hän oli sitten päättänyt lähteä. Rose oli hyvässä hoivassa lastenhoitajan kanssa kotonaan ja hän taas sai vaihtelua päiviinsä lähtemällä Samuelin mukaan. Hän oli yksinkertaisesti kyllästynyt istumaan kotosalla tyhjän panttina, eikä ollut kysynyt Samuelin mielipidettä, olipahan vain ilmoittanut seuraavansa miestään kuten kunnon aviovaimon tulikin. Ja mitä taas tuli hänen kaipaamaansa vaihteluun, sitä hän todella oli saanut.

                      Hänen katseensa etsi kannelta kapteeni Sparrow’ta samalla, kun hän yritti ylläpitää keskustelua neiti Matherin kanssa. Se oli lähinnä yksinpuhelua, koska tyttö ei oma-aloitteisesti sanonut oikeastaan mitään ja tyytyi vastaamaan hänen puheisiinsa mahdollisimman lyhyesti silkkaa arkuuttaan. Virginia ei antanut sen haitata. Hänestä tuntui, että jokainen minuutti, jonka tyttö oli poissa äitinsä vaikutuspiiristä, oli tälle hyväksi.

                      ”Sinä alat olla siinä iässä, että voit alkaa harkita jo avioliittoa, Rebekka”, Virginia sanoi kokeilevasti. Puhuteltu suorastaan hätkähti ja vilkaisi häneen kauhistuneena.

                      ”Avioliittoa?” Rebekka Mather kuiskasi.

                      ”Niin, avioliittoa”, Virginia sanoi ja näki samassa Jack Sparrow’n. Tämä oli komentosillalla kapteeni Knightin kanssa. Yllättäen kapteeni Knight oli ruorissa. Virginia oli jo ajatellut, ettei kapteeni osaisi Elysionia purjehtiakaan, koska tämä tuntui olleen kiinnostunut enemmän kaikesta muusta kuin itse purjehtimisesta. ”Tiedäthän, kultaseni; miellyttävä aviomies ja muutamia pienokaisia. Vai onko sinulla jotain muita suunnitelmia elämäsi varalle?”

                      ”Ei minulla ole mitään suunnitelmia”, Rebekka sanoi painaen päänsä.

                      ”Entä äidilläsi?” Virginia tarttui kiinni häntä käsipuolesta ja alkoi ohjata häntä komentosillalle päin.

 ”Tule, kultaseni, mennään tervehtimään kapteenia.”

                      Hän ei halunnut tarkentaa, kumpaa miehistä tarkoitti. Eihän kukaan muu tiennyt, että komentosillalla oli juuri sillä hetkellä kaksi kapteenia. Miehet tervehtivät heitä, kun he kapusivat portaat ylös, kapteeni Knight kohteliaasti, suorastaan lipeävän kohteliaasti ja Jack Sparrow vähemmän kohteliaasti, mutta tervehti kuitenkin. Virginia hymyili molemmille viettelevintä hymyään. Rebekka katseli käsiään, jotka hän oli laskenut helmaansa ja liittänyt yhteen. Hän olisi toivonut olevansa jossain muualla, melkein missä tahansa muualla kuin tässä rouva Newgaten ja noiden kahden miehen kanssa, kapteenin ja tuon toisen. Hänen olonsa oli epävarma ja hän häpesi omaa yksinkertaista asuaan rouva Newgaten uhkeuden rinnalla. Jos äiti sai hänen olonsa tuntumaan epävarmalta, niin rouva Newgate onnistui siinä vielä paremmin. Hän vilkaisi varovasti kapteeniin, joka puhui rouva Newgaten kanssa. Silmäkulmastaan hän näki toisen miehen katsovan noita kahta huvittunut hymyväre huulillaan, sitten tämä huomasi hänen katseensa ja katsoi suoraan häneen. Rebekka hämmentyi ja laski katseensa takaisin käsiinsä, mutta vilkuili miestä alta kulmain vähän väliä, kun tämä oli taas siirtänyt huomionsa rouva Newgateen ja kapteeniin, osallistumatta kuitenkaan näiden kahden keskusteluun millään tavoin. Hänestä mies, jonka nimeä hän ei tiennyt, ja joka näytti kaikkea muuta kuin kunnialliselta mieheltä, oli kiehtovinta, mitä hän koskaan oli nähnyt, eikä hän saanut tarpeekseen tämän katselemisesta. Ei ollut vaikea arvata, mitä mieltä hänen äitinsä olisi siitä ollut. Rebekka huokasi syvään itsekseen, omissa ajatuksissaan, eikä huomannut tutkivaa katsetta, jonka Virginia häneen loi.

                      Vain muutaman minuutin kuluttua perämies Grenville marssi paikalle kiukkuisen näköisenä, suorastaan juosten portaat ylös. Kaikki kääntyivät hänen suuntaansa, kun hän suuntasi kulkunsa suoraan kapteenin luo, välittämättä siitä, että läsnä oli muitakin. Hän pysähtyi aivan kapteenin eteen, koko olemus vihaa leimuten. Kapteeni Knight näytti siltä, että tiesi, mitä oli tulossa, Rebekka oli säikähtäneenä vetäytynyt kauemmas ja Jack sekä Virginia seurasivat uteliaina vieressä, millainen näytelmä heille nyt oli tarjolla.

                      ”Kapteeni Knight”, Grenville sanoi ja yritti saada hengityksensä tasaantumaan kiivaan kulkunsa jälkeen, ”te olette taas pienentänyt miehistön ruoka-annoksia! Kuvitteletteko te, että kirottu laivanne purjehtii ilman miehistöä? Vai mikä on tarkoituksenne, jos kerta aiotte näännyttää miehistön nälkään?”

                      Hän seisoi kapteenin edessä suorana, kädet sivuillaan nyrkkiin puristuneina ja vaikka hän oli kapteenia huomattavasti lyhyempi, hän näytti aivan kuin kasvaneen kokoa ja kuin olisi valmiina taisteluun. Hän näytti olevan niin raivoissaan, että säikympi mies olisi perääntynyt usean askeleen, mutta kapteenin kasvoilla ilmekään ei värähtänyt.

                      ”Menkää pois siitä vaahtoamasta, Grenville”, hän sanoi näennäisen tyynesti, mutta hänen kireä äänensä paljasti, että hän ei lainkaan pitänyt kuulemastaan, ”keskustelemme tästä myöhemmin, kahden kesken.”

                      ”Ei”, Grenville sanoi painokkaasti, ”me keskustelemme tästä juuri nyt.”

                      Kapteeni vilkaisi kiusaantuneena yleisöään ja tajusi vähän hämillään, miten kiinteästi nämä häneen katsoivat, neiti Matheria lukuun ottamatta. Jack Smithin kasvoilla väreili jonkinlainen tyytyväisyys, aivan kuin kissalla joka vaanii saalistaan ja Virginia Newgate taas oli avoimen utelias ja katsoi vuorotellen häntä ja Grenvillea.

                      ”Häipykää, Grenville”, hän suhahti yhteen puristettujen hampaidensa välistä. Grenville otti kannella entistäkin tukevamman asennon ja nosti kädet puuskaan.

                      ”En, ennen kuin saan vastauksen”, hän sanoi. Kapteeni Knight hermostui. Hän nosti kätensä kuin lyödäkseen, mutta viime hetkellä hän muutti mielensä ja tuuppasi Grenvillea kauemmas, niin kovaa, että tämä tosiaankin liikahti metrin verran ja näytti suuttuvan entisestään. ”Helvetti teidän kanssanne, Knight!”

                      ”Viimeisen kerran; nyt poistutte”, kapteeni ärisi, ”ja tämän matkan jälkeen poistutte tältä laivalta lopullisesti.”

                      ”Te ette voi erottaa minua”, Grenville sanoi uhmakkaasti, ”koska te ette ole minua palkannutkaan.”

                      ”Minulla on kaikki valtuudet toimia miehistön suhteen aivan niin kuin haluan”, Knight sanoi, nyt jo vähän rauhoittuneena ja varmana siitä, että hallitsi taas tilanteen, ”ja kun sanon, että tästä hetkestä lähtien pysytte poissa silmistäni ja Santo Domingossa poistutte Elysionilta lopullisesti, niin käskyjeni noudattamatta jättäminen tietää teille paljon pahempia hankaluuksia kuin mihin olette jo joutunut. Miettikää sitä, Grenville.”

                      ”Tätä te vielä kadutte”, Grenville totesi, kuulostamatta uhkaavalta, vaan siltä kuin olisi sanonut minkä tahansa arkipäiväisen asian. Se kuulosti itse asiassa paljon huolestuttavammalta sanottuna juuri niin. Kapteeni rypisti otsaansa ja oli aikeissa sanoa jotain, mutta Grenville käänsi hänelle selkänsä ja poistui sanomatta enää mitään. Kapteeni Knight tunsi itsensä helpottuneeksi ja kääntyi Virginiaan päin ajatuksenaan, että ehkä rouva oli säikähtänyt kohtausta ja tarvitsi nyt ehdottomasti pientä lohduttelua.

                      ”Tuo todella tietää hankaluuksia, kaveri”, Jack sanoi vahingoniloisesti. Kapteeni suutahti uudelleen, tällä kertaa Smithiksi itseään kutsuvalle venkoilijalle, jolla ei sitä paitsi pitänyt olla mitään asiaa komentosillalle. Mitä tämä oikeastaan siellä teki?

                      ”Minä en ole teille mikään kaveri”, hän sanoi ääntään korottaen, ”ja koska tekään ette nähdäkseni kuulu minun miehistööni, voitte saman tien palata sinne, minne kuulutte, herra Smith.”

                      ”Ohoo”, Jack sanoi ja avasi silmänsä oikein suuriksi hämmästynyttä teeskennellen, ”älkää toivoko jotain, minkä voitte saavuttaa. Jos olisin siellä, minne kuulun, meillä kahdella voisi olla oikein mielenkiintoinen tapaaminen.”

                      Hän katsoi kapteeni Knightiin päätään kallistaen, silmät viattomasti ammollaan ja huulillaan vetoava hymy. Kapteeni katsoi takaisin, hänen ilmeensä muuttuessa kiukkuisesta ällistyneeksi. Ei hitto, mieshän flirttailee minulle, Knight tajusi ja tunsi itsensä enemmän kuin kiusaantuneeksi. Hän ravisti päätään saadakseen ajatuksen pois sieltä, mutta turhaan. Jack Smith todellakin piti silmäpeliä hänen kanssaan. Selvä, sitä se siis oli ollut, mies oli kiinnostunut hänestä. Kapteeni Knight värähti vastenmielisyydestä ja hänen teki mieli tuupata tätä miestä samalla tavoin kuin oli tuupannut perämiestään.

                      ”Mitä hittoa te lässytätte?” hän tiuskaisi vihaisesti. ”Hus-hus, painukaa matkoihinne siitä.”

                      Jack naurahti huvittuneesti, pyörähti kannoillaan ympäri niin että hänen takinhelmansa heilahtivat ja lähti Grenvillen perään. Kapteeni ei voinut hetken kuin tuijottaa hänen peräänsä, hänen kävelytyylinsä oli niin omintakeinen keikkuvine lanteineen. Sitten hän kääntyi naisten puoleen ja alkoi ladella anteeksipyyntöjä, kohdistaen ne lähinnä rouva Newgatelle, joka näytti hetken siltä kuin hänen tilallaan olisi ollut joku toinen, kun hän katsoi herra Smithin perään, rypistäen otsaansa ja mutristaen huuliaan kaikkea muuta kuin viehättävällä tavalla.

***

                      Jack ei pitänyt kiirettä etsiessään Grenvillen käsiinsä. Hän ei halunnut vaikuttaa liian innokkaalta, liian päällekäyvältä, vaan halusi antaa miehen ensin hiukan rauhoittua ennen kuin alkaisi varovasti ohjailemaan tätä siihen suuntaan, johon tämän halusi kulkevan. Äskeinen kohtaus komentosillalla oli tullut kuin tilauksesta ja se oli saanut Jackin entistäkin vakuuttuneemmaksi siitä, että hän tulisi onnistumaan omissa pyrkimyksissään muuttaa hieman Elysionin kurssia Gabrielin avulla. Hän oli edellisenä iltana Virginiasta erottuaan maannut kauan valveilla, miettien ja eri vaihtoehtoja pohtien, ja tullut lopulta tulokseen, että nimenomaan Grenville oli se henkilö, jota hän nyt tarvitsi. Sinänsä roistomaista käyttää kunniallista miestä omiin tarkoituksiinsa, mutta hei – eihän hän koskaan pakottanut ketään mihinkään, eihän? Ei se toki hänen vastuullaan ollut, jos ihmiset kuuntelivat häntä ja saivat sitten jostain kumman syystä päähänsä ajatuksen, että hän puhui oikeastaan ihan järkeviä.

                      Hän löysi Grenvillen lopulta miehistön tiloista, jossa tämä lepäsi punkassaan, selällään, kädet niskan takana ja katseli kattoa mitään näkemättä. Hänen kasvoillaan oli yhä kiukkuinen ilme ja hän näytti miettivän ankarasti. Jack katseli häntä hetken kauempaa ja hänen onnekseen Grenville ei ollut huomannut häntä eikä siksi nähnyt laskelmoivaa, ovelaa ilmettä, joka hänen kasvoilleen oli kohonnut. Sitten Jack asteli lähemmäs, ei varsinaisesti hiipimällä, mutta kuitenkin sen verran varovaisin askelin, että Grenville ei kuullut hänen saapumistaan ennen kuin hän oli aivan tämän vierellä. Grenville hätkähti nähdessään hänet siinä, aivan yllättäen.

                      ”Hui”, häneltä pääsi ennen kuin hän tajusi, kuka hänen vierellään seisoi. ”Sinäkö? En kuullut, että tulit.”

                      ”Minä vain”, Jack sanoi huolettomasti ja vilkaisi ympärilleen nähdäkseen, oliko kukaan muu kuulemassa. He olivat kahden, joten Jack jatkoi, ”Knight ajoi minutkin pois komentosillalta.”

                      ”Ja me molemmat poistumme sitten Santo Domingossa laivasta lopullisesti”, Grenville sanoi voipuneella äänellä. ”Jotenkin olin osannut odottaa tämän tulevan, mutta en ajatellut, että se tapahtuisi näin. Miten minä pääsen kotiinkaan?”

                      ”Kulkeehan noita laivoja”, Jack sanoi lohduttavasti ja istahti hänen jalkopäähänsä. Seurasi lyhyt hiljaisuus, jonka aikana Grenville vajosi taas omiin synkkiin mietteisiinsä. ”Morsiamesi odottaa sinua kovasti kotiin, vai mitä? Ja nyt pääsekään palaamaan sinne Elysionin mukana?”

                      ”Hitto, älä muistuta minua siitä”, Grenville sanoi ja katsoi häneen kohdaten hyvin myötätuntoisen katseen, ”tämä on tarpeeksi kurjaa ilmankin.”

                      ”Niin, ymmärrän”, Jack sanoi ystävällisesti, kallisti päätään ja katsoi Grenvilleen kasvoillaan miltei murheellinen ilme. Grenville ilahtui kurjuutensa keskellä, ja tunne siitä, että Jack Smithissä hän oli löytänyt todellisen ystävän, joka kuunteli ja ymmärsi, voimistui entisestään. Vaikka hän oli miehistön kanssa hyvissä väleissä, hän ei kuitenkaan tuntenut oikein kuuluvansa heihin, koska oli tavallaan heitä ylempänä ja mitä taas kapteeniin tuli, se oli selvää, mitä tämä hänestä ajatteli, joten enimmäkseen hän tunsi olonsa Elysionilla yksinäiseksi. ”Et varmaan saa pestiä toiseen laivaankaan, ajattele nyt, kaveri; olet saanut potkut Elysionilta, jonka kapteeni inhoaa sinua. Voit olla varma, että hän pitää huolen siitä, että hän kertoo tapahtuneesta oman versionsa kaikille.”

                      Grenville ponnahti istumaan ja katsoi Jackiin kauhistuen ajatustakin, että hän olisi tämän jälkeen merkitty mies.

                      ”Voisiko hän tehdä niin?” hän kysyi. Jack väänsi ilmeensä entistäkin surkeammaksi ja nyökkäsi suu mutrullaan.

                      ”Sano yksikin hyvä syy, miksi Knight ei tekisi sitä?” hän sanoi. Grenville painoi kasvonsa käsiinsä.

                      ”Ei hitto, elämäni on pilalla”, hän sanoi.

                      ”Niin taitaa olla”, Jack myönteli, ”ihan kerta kaikkiaan perseellään. Mutta hei”, hän naurahti, ”sellaistahan se elämä on. Sitä vain roikkuu mukana ja yrittää haalia kynnet verillä muutaman kolikon sieltä täältä siinä missä toiset kahmivat kaksin käsin senkin, mikä ei heille kuuluisi.”

                      ”Tuo on niin totta”, Grenville myönsi. Jack kumartui häntä kohden, asettaen kätensä hänen jalkojensa molemmin puolin ja sitten nojautuen käsiinsä niin että saattoi tuoda kasvonsa hänen kasvojensa lähelle. Grenville nosti päänsä käsistään ja näytti hämmentyneeltä kohdatessaan Jackin silmät taas kerran niin lähellä omiaan. Hän vetäytyi varovasti taaksepäin.

                      ”Tietysti”, Jack sanoi matalalla, suostuttelevalla äänellä, ”aina on olemassa vaihtoehtoja – tajuatko?”

                      ”Vaihtoehtoja?” Grenville toisti yrittäen kääntää katseensa muualle, mutta hänen silmänsä palasivat aina takaisin Jackin ruskeisiin silmiin aivan kuin ei olisi päässyt irti niistä vaikka kuinka yritti.

                      ”Oletko sinä miettinyt, kaveri, sitä kuinka paljon inhoat kapteeniasi ja kuinka paljon tarvitset rahaa?” Jack kuiskasi, nojautui taaksepäin ja katseli jälleen vähän kauempaa Grenvilleä, joka oli mennyt sanattomaksi. Jack saattoi melkein kuulla, kuinka hän kuumeisesti pohti, mitä Jack oli mahtanut tarkoittaa, uskaltamatta kuitenkaan ajatella todennäköisintä vaihtoehtoa. Hän tiesi erinomaisesti, milloin oli korkea aika jättää toisen mielikuvitukselle tilaa ja koska hän ei halunnut ottaa sitä riskiä, että kukaan tulisi paikalle ja näkisi heidät keskustelemassa keskenään, hän nousi ja käänsi selkänsä Grenvillelle aikoen poistua kannelle. Grenville ei kuitenkaan tarvinnut yhtään enempää miettimisaikaa ymmärtääkseen mihin Jack pyrki, tai ainakin ymmärtääkseen, että tässä oli kyse jostain, mikä oli moraalisesti vähintäänkin epäilyttävää. Mutta hän ei ollut juuri nyt sillä tuulella, että olisi piitannut sen enempää moraalista kuin laista ja järjestyksestäkään. Hän pomppasi ylös ja säntäsi kiivain askelin Jackin perään pyytäen tätä odottamaan. Jack hidasti askeleitaan niin että Grenville sai hänet kiinni ennen kuin hän ehti nousta ylös auringonpaisteeseen.

                      ”Mitä sinä oikein tarkoitat, Jack?” Grenville kysyi. ”Mitä vaihtoehtoja? Tarkoitatko… tarkoitatko…”

                      Hän ei saanut sanottua sitä, mitä ajatteli. Jack pudisti päätään kuin pahoitellen.

                      ”Hyvänen aika sentään, Gabriel”, hän sanoi, ”en tietenkään tarkoita, että vahingoittaisit kapteenia. Emmekö me jo päässeet yksimielisyyteen siitä, ettet halua hänelle tapahtuvan mitään, missä sinä olisit osallisena?”

                      ”No, mitä sitten?” Grenville tivasi.

                      ”Minähän käskin sinun miettiä”, Jack sanoi ja jatkoi jälleen matkaansa, ”käytä aivojasi.”

                      Vaikka Grenville kuinka yritti käyttää aivojaan, hän ei ymmärtänyt, mitä Jack tarkoitti. Jos kapteenille ei ollut tarkoitus esimerkiksi tuikata puukkoa selkään sopivassa tilanteessa, niin mitä sitten? Hän kipitti jälleen Jackin perään, yli kannen ja lopulta Jackin hyttiin. Kun he olivat molemmat sisällä, Jack sulki oven ja salpasi sen sisäpuolelta, vilkaistuaan sitä ennen molempiin suuntiin käytävällä, ettei kukaan ollut huomannut heidän sulkeutuvan sinne kahden kesken.

                      ”En minä ymmärrä arvoituksia enkä mitään leikkejä”, Grenville sanoi hänelle ja seurasi hänen jokaista liikettään tarkasti. Jack otti lattialta pöydän alta romminassakan, nosti sen käsivartensa varaan ja joi pitkän kulauksen.

                      ”Istu alas”, hän sanoi sitten, matalalla äänellä, koska ei ollut varma, kuinka hyvin heidän puheensa kuuluisi käytävään, eikä voinut olla varma, kulkisiko joku ohi vai ei, ”keskustellaan hetki, jos tunnet olevasi valmis kuulemaan ehdotuksen, jonka lupasin sinulle tehdä.”

                      ”Ai, nytkö on sen vuoro?” Grenville sanoi muistaen heidän keskustelunsa toissailtana. Jack nyökkäsi ja työnsi nassakan takaisin pöydän alle. Äkkiä Grenville tunsi asian valkenevan hänelle. ”Sinä puhuit jotain laivan kaappaamisesta… Siitäkö tässä on kyse?”

                      Jack viittasi häntä istumaan ja kun Grenville oli tehnyt sen, Jack nojautui käsillään pöytään, kumartui sen yli Grenvillen puoleen, joka tunsi nauliutuvansa tuoliinsa Jackin katseen edessä.

                      ”Siitä”, Jack sanoi ja hänen kasvoilleen levisi hitaasti hymy, joka suorastaan sädehti kilpaa hänen kultaisten hampaidensa kanssa. Grenville tuijotti häntä mielessään kysymys, kenen kanssa hän oikeastaan oli tekemisissä. Tällä hetkellä Jack ei tuntunutkaan enää ystävältä, vaan täysin vieraalta, joka lisäksi pelotti häntä.

                      ”Minä luulin, että se oli leikkiä”, hän sanoi avuttomasti, ääni värähtäen, ”enkä ymmärrä, miten se oikeasti olisi mahdollista. Et sinä voi kaapata tätä laivaa yksin.”

                      ”No, enhän minä yksin olekaan”, Jack sanoi hiukan kärsimättömästi. Mies tosiaankin oli hieman hidas kaikessa kunniallisuudessaan. ”Olethan sinä siinä.”

                      ”Minä?”

                      ”Sinä. Ja”, Jack osoitti häntä etusormellaan, jossa komeili arvokas smaragdisormus, ”sinun takanasi on miehistö. Eikö olekin, Gabriel? Ei heistä kukaan rakasta kapteenia.”

                      Grenville pudisti hitaasti päätään.

                      ”Miehistö ei suostu siihen”, hän sanoi mietittyään asiaa pitkään joka kantilta, ”ehkä jotkut, mutta eivät kaikki. Eivät he halua vaarantaa henkeään ryhtymällä kapinaan. Siitä joutuu pahimmassa tapauksessa hirteen.”

                      ”Huhuu, onko siellä ketään kotona?” Jack kysyi ja taputti Grenvilleä päälaelle hellästi, ”Tuossa kohtaa minä astun kuvaan – tajuatko?”

                      ”Suoraan sanottuna en tajua yhtään mitään.”

                      Jack huokaisi ja istui alas Grenvillea vastapäätä, ojentaen jalkansa suoriksi eteensä ja ristien nilkkansa.

                      ”Otetaanpas nyt koko juttu alusta”, hän sanoi kärsivällisesti, kuin pikkulapselle selittäen. ”Sinä menet puhumaan asiasta miehistölle, koska jos he lähtevät suunnitelmaan mukaan, he lähtevät siksi, että sinä ehdotat sitä. Minua he eivät kuuntelisi, mutta sinut he tuntevat, eikä totta? Sinä olet rehellinen mies ja pidät aina heidän puoltaan. Niin hyvässä kuin pahassa. Minä taas olen vain joku tuntematon.”

                      ”Kuuntelevat he”, Grenville sanoi, ”mutta en ymmärrä, miten saisin heidät suostumaan.”

                      ”Suostuttelu jää sinulle, suunnitelma taas on täällä”, Jack sanoi ja napautti otsaansa, ”ja sinun tehtäväsi on esittää se miehistölle mahdollisimman houkuttelevassa muodossa. Kuuntelehan”, hän kumartui taas Grenvillen puoleen ja madalsi ääntään entisestään, vaikka ketään muita ei ollutkaan kuulemassa, ”koko miehistön ei tarvitse olla mukana, mutta haluan, että he kaikki ovat siitä kuitenkin tietoisia. En halua ikäviä yllätyksiä. Ne, jotka ovat mukana, tulkoot mukaan ja ne, jotka eivät halua olla, pysykööt pois jaloista. Minä otan Elysionin haltuuni ja sinä sekä se osa miehistöstä, joka haluaa olla mukana, on takanani. Kun tilanne on hallinnassa, minä vähän muutan Elysionin kurssia, koska minä en itse asiassa halua mihinkään Santo Domingoon… kun pääsemme perille, minä hyppään maihin ja sinä puolestasi voit tehdä Elysionilla, sen kapteenilla, matkustajilla sekä lastilla ihan mitä haluat. Tiputat kaikki ylimääräiset henkilöt johonkin sopivaksi katsomaasi satamaan, esimerkiksi, ja jatkat oman miehistösi kanssa johonkin toiseen satamaan, missä myyt lastin. Sen jälkeen voit vaikka palata Port Royaliin – mitä se oikeastaan enää minulle kuuluu? – ja kertoa Elysionin omistajalle vertavuotavan tarinan siitä, kuinka kapteeni Knight myi lastin lastin ja katosi rahojen kanssa. Käytä päätäsi, Gabriel.”

                      ”Entä siellä sitten?” Grenville kysyi uskomatta täysin todeksi, että Jack oli todella suunnitellut laivan kaappaamista tosissaan. ”Minä olen pulassa ennemmin tai myöhemmin. Ei kai mitenkään voi jäädä salaisuudeksi, mitä täällä tapahtui. Ja entä kapteeni Knight?”

                      ”Kapteeni Knight palannee Port Royaliin aikanaan, mutta siihen mennessä sinä olet jo ehtinyt pois sieltä, ehkä Elysionin uutena kapteenina”, Jack selitti ajatuksiaan, joita oli edellisyönä pyöritellyt mielessään, pohtiessaan, mikä olisi se suunnitelma, jonka hän saisi kuulostamaan suorastaan idioottivarmalta Gabrielin korvissa, ”Olethan sinä luotettava ja rehellinen mies ja palasit Port Royaliin siinä missä kieroileva Knight häipyi kera rahojen, jotka eivät hänelle kuulu.”

                      ”Rahat?”

                      ”Rahat, juuri niin. Ne tietenkin ovat sinulla, juurihan äsken sanoin, että myyt lastin. Kun olet Elysionin kapteeni, menet ja haet tyttösi, ja häivytte Port Royalista, ettekä enää palaa. Purjehtikaa vaikka pohjoiseen. Tai vaikka Eurooppaan, minne nyt mielesi halajaa.”

                      ”Ei helkkari”, Grenville sanoi samanaikaisesti kauhuissaan että ihastuksissaan, ”sinä esität tosissasi, että ryhtyisin valehtelijaksi ja varkaaksi?”

                      Jack nojautui tuolinsa selkänojaa vasten kasvoillaan mitä tyytyväisin ilme.

                      ”Jep”, hän sanoi kuin maailman luonnollisimman asian. ”Osa miehistöstäsi haluaa varmasti seurata sinua. Se osa, joka ei halua, sen sinä jätät samaan satamaan matkustajien kanssa.”

                      ”Ei, ei”, Grenville sanoi ja elehti molemmilla käsillään kieltäytymisen merkiksi, ”tuosta ei tule mitään, ei voi tulla. Entä kapteeni? Ja entä matkustajat?”

                      ”Kukaan ei loukkaannu”, Jack vakuutti, ”ei millään tavoin. Kapteenin pidämme lukkojen takana ja mitä matkustajiin tulee, en taatusti taita hiuskarvaakaan heidän päästään. He vain pääsevät perille Santo Domingoon vähän myöhemmin kuin oli tarkoitus. Ei heidän tarvitse tietää, mitä todella tapahtuu, tai sinun osuudestasi mitään pieneen viiveeseen. Lukitsen heidät vaikka heidätkin hytteihinsä jos en muuta keksi.”

                      ”Hullu sinä olet.”

                      ”Jep.”

                      ”Minä en voi suostua tuohon”, Grenville sanoi melkein voihkaisten, ”tuohan on… tuo on merirosvousta.”

                      Jack kohautti harteitaan.

                      ”Päätös on sinun”, hän sanoi huolettomasti. ”Tietenkin, jos jäät mieluummin Santo Domingoon oletettavasti vailla rahaa ja vailla mitään tietoa, mitä teet, niin jää sitten, omahan on elämäsi. Voihan olla, että saat pestin johonkin laivaan laivapojaksi vielä senkin jälkeen, kun Knight on kertonut kaikille, millainen rähinöitsijä sinä todella olet.”

                      ”Voi ei”, Grenville voihkaisi.

                      ”Voi kyllä”, Jack sanoi ja nyökäytti päätään tyytyväinen ilme kasvoillaan. Ihmisten tyhmyys on rajaton, hän ajatteli silmäillessään Grenvillen kamppailua omatuntoaan vastaan. Hän tiesi, kumpi tulisi voittamaan ja odotti vain mielenkiinnolla, kuinka kauan kamppailu mahtaisi kestää. Tuskin se kovin monta minuuttia veisi, hän oli pehmittänyt miestä jo sen verran.

                      ”Kuka sinä oikein olet, Jack?” Grenville kysyi sitten. ”Ja mitä sinä tästä saat itsellesi? Miksi ryhdyt tähän?”

                      ”Minähän sanoin, etten ole menossa Santo Domingoon alkuunkaan”, Jack vastasi, ”minulla on intressejä ihan toisessa satamassa ja sinne minä haluan niin pian kuin mahdollista.”

                      ”Ja mikähän se satama on?”

                      ”Tortuga”

                      ”Tortuga?” Grenville toisti arvaten, minkä luontoisia intressejä hänen edessään istuvalla miehellä siellä oli, eikä hän halunnut kuulla niistä yhtään sen enempää. Hän pelkäsi, että saisi siitä huolimatta kuulla niistä.

                      ”Jep, Tortuga”, Jack sanoi, ”laivani Black Pearl odottaa minua siellä.”

                      ”Black Pearl?” Grenville tunsi, ettei pystynyt muuta kuin toistamaan toisen sanoja kuin opetettu papukaija. Hän selasi hetken muistiaan ja tajusi sitten. ”Ei hitto… ei voi olla. Sinä olet… olet… Jack Sparrow?”

                      ”Kapteeni”, Jack sanoi painokkaasti, hiukan kärsimätön ilme kasvoillaan, ”kapteeni Jack Sparrow. Milloin se uppoaa teidän kalloihinne?”

                      Ainakin totuus siitä, mihin oli todella ryhtymässä ja kenen kanssa, näytti uppoavan Grenvillen kalloon. Tämä vain tuijotti Jackia, suu auki ja silmät päässä seisoen kuin näkisi edessään kummituksen. Tietenkin hän oli kuullut Black Pearlista ja sen kapteenista, mutta jostain syystä hän oli kuvitellut tämän toisenlaiseksi, ei tällaiseksi hilpeäksi tyypiksi, johon hän oli tuntenut voivansa luottaa ensi kohtaamisesta asti. Helmiä? Sitä paitsi, joskus hänestä tuntui, että kuuluisa Jack Sparrow aivan kuin flirttaili hänen kanssaan, vaikka hän ei voinutkaan uskoa tuntemuksiaan todeksi, nyt vielä vähemmän, kun hän tiesi, kenen kanssa hän oli tekemisissä. Hän päästi asentonsa lysähtämään, nojautui vasten pöytää ja painoi kasvonsa käsiinsä.

                      ”Minusta tuntuu, ettei minulla ole valinnanvaraa”, hän mutisi. ”Jos kieltäydyn, mitä minulle tapahtuu?”

                      ”Ei mitään”, Jack sanoi. ”Minä tiedän, ettet sinä juokse kertomaan kenellekään, kuka minä olen, joten minulla ei ole mitään syytä tehdä sinulle yhtään mitään. Jos et suostu mukaan suunnitelmaani, niin sitten me päädymme Santo Domingoon ja minä jatkan matkaani sieltä jollain konstilla.”

                      ”Todellako?” Grenville nosti päänsä.

                      ”Todella, kaveri”, Jack sanoi ja ojensi kätensä pöydän yli kohti Grenvilleä. ”No, onko meillä sopimus?”

                      Grenville tarttui hänen käteensä epäröiden, mutta puristi sitten sitä yllättävän lujaa. Hymy nousi hitaasti hänen kasvoilleen ja valaisi lopulta hänen äsken niin synkän ilmeensä.

                      ”On”, hän sanoi ja nauroi, ”meillä on sopimus!”

                      Jack lähetti hänet tiehensä ja heittäytyi selälleen kapealle vuoteelle. Grenville oli poistunut hänen luotaan innoissaan ja jännittyneenä, kuin valmistautuen suureen seikkailuun, eikä Jack ollut katsonut parhaaksi muistuttaa hänelle, ettei tietenkään ollut mitään takuuta, että kaikki todellisuudessa sujuisi niin hyvin kuin hyvin kuin hän oli vakuuttanut, varsinkaan matkustajien suhteen. Oli aika vaikea kuvitella, että nämä vain vaieten hyäksyisivät omituiset tapahtumat Elysionilla, kuten kurssin muuttumisen ja kapteeni Knightin vaihtumisesta ensin häneen ja sen jälkeen Grenvilleen. Hän tiesi tilanteen pysyvän hänen ja Grenvillen hallinnassa niin kauan kuin hän itse oli laivalla, mutta mitä sitten tapahtuisi, kun hän poistuisi, siitä hän ei voinut olla varma. Mutta sehän ei ollut hänen ongelmansa. Hänen kiinnostuksensa Elysioniin päättyisi siinä vaiheessa, kun hän astuisi laivasta Tortugassa. Sen verran hän sentään aikoi huolehtia Grenvillestä, että voisi palkita tämän vaivoistaan jotenkin erityisesti. Eiköhän hänen arkuistaan jotain pientä pääomaa löytyisi miehelle, joka oli valmis vaarantamaan henkensä hänen takiaan? Pari kaulakäätyä vaikka, vietäväksi morsiamelleen. Ne yhdistettynä paitsi Elysioniin niin myös sen lastiin luulisi riittävän turvaamaan Gabriel Grenvillelle kohtalainen elämä jossain toisaalta. Loppujen lopuksi, se elämä olisi todennäköisesti parempaa kuin elämä Elysionin perämiehenä. Gabriel saisi olla hänelle loppuikänsä kiitollinen, jos kaikki sujuisi hyvin. Jos ei sujuisi… no, silloin luultavasti Gabriel ei eläisi kovin kauan häntä kiroten.

                      Hän asettui odottamaan, milloin Grenville tulisi takaisin kertomaan, kuinka moni miehistöstä oli hänen takanaan. Jackilla ei ollut pienintäkään epäilystä siitä, etteikö Grenville saisi suurimman osan miehistä mukaan suunnitelmaansa; tämä oli itse selvästikin innostunut siitä ajateltuaan sitä tarkemmin ja osaisi varmasti tartuttaa osan innostuksestaan miehistöönkin. Oli erinomaista, että Grenville tunnettiin kunnon miehenä, se helpotti asiaa paljon, samoin kuin se tosiseikka, että kapteeni Knight oli osaltaan itse kaivanut oman hautansa, noin kuvainnollisesti sanottuna. Häntä kohtaan Jack ei tuntenut minkäänlaista sääliä tai myötätuntoa, ei tosin mitään vihaa tai kaunaakaan. Mutta mitä ihmettä hän matkustajille tekisi? Sulkisi nämä todella hytteihinsä estääkseen jonkinlaiset herrasmiesmäiset urheudenosoitukset? Hän ei todellakaan kaivannut mitään ylimääräisiä tempauksia matkustajien taholta, tosin heidän joukossaan ei ollut ketään, kenet olisi todella voinut kuvitella ryhtymässä mihinkään sellaiseen, paitsi ehkä sen karmean akan, joka katseli häntä pitkin nenänvarttaan siinä missä Virginia Newgateakin.

                      Jack hymyili itsekseen ja sulki silmänsä. Virginia. Nainen oli arvoitus, joka oli alkanut kiehtoa häntä oudolla tavalla. Hän oli ensin kuvitellut, että tämä oli vain lemmenkipeä hienostorouva, siitäkin huolimatta, että tämän suorasukainen flirtti ei ollut enää kovin hienostunutta, mutta tuon pinnan alle kätkeytyi aivan jotain muuta. Ei niin, etteikö tämä olisi ollut myös lemmenkipeä, jessus, todellakin, mutta asiassa oli jotain muutakin. Jack arveli, että voisi viihtyä rouva Newgaten kanssa pitempäänkin ja muuallakin kuin hämärässä ruumassa. Hänestä tuntui, että hän oli ollut viime viikkoina erityisen onnekas naisten suhteen; ensin Catherine Parkins ja nyt Virginia Newgate. Kuin toistensa vastakohdat, mutta silti molemmissa jotain samaa, jotain, jonka he piilottivat sisimpäänsä. Catherine oli piilottanut todellisen minänsä, mikä se sitten mahtoikaan olla, jäänviileän kuorensa alle ja Virginia taas oli päältä melkein liian kuuma koskea.

                      Ja entä hän itse? Jack hymähti itsekseen omille mietteilleen. Hän oli piiloutunut oman hulluutensa taakse niin, ettei enää tiennyt itsekään, kuinka paljon siitä oli näyteltyä ja kuinka paljon aitoa. Joskus hänestä tuntui, ettei hän itsekään enää tuntenut itseään, puhumattakaan siitä, että kukaan muu olisi voinut kehua tuntevansa hänet. Varovaisuutta? Vai pelkoa? Ehkä molempia, hänellä oli riittävästi kokemusta siitä, miten ihmiset osasivat haavoittaa, jos antoi heille siihen aseet, ja sitä hän ei aikonut enää tehdä, ei koskaan. Hän ei enää ollut nuori, eikä missään tapauksessa typerä. Ei niin, etteikö hän olisi pitänyt ihmisistä. Hän piti Gibbsistä ja varsinkin Anamariasta, vaikka tämä jaksoikin kiukutella hänelle joka asiasta. Hän myönsi itselleen, että melko usein Anamaria kiukutteli aivan aiheesta ja että ilman tätä hän olisi tehnyt paljon pahempia hullutuksia kuin nyt teki, mutta sitä hän ei olisi ikinä myöntänyt Anamarialle itselleen. Tosin Anamaria ei ollut myöskään mikään typerys ja luultavasti tiesi asian sanomattakin. Anamaria tunsi hänet, kuten jossain määrin tunsi myös nuori Turner, jota kohtaan hän tunsi jotain, jota hän saattoi nimittää vaikkapa isällisiksi tunteiksi. Ja Elizabeth. Ah, hän oli todella käyttäytynyt törkeästi tyttöä kohtaan ja oli tälle anteeksipyynnön velkaa. Harmi, ettei hän ollut ehtinyt kertoa sitä tälle, no, kai hän jossain vaiheessa ehtisi. Ja sitten Norring… hetkinen!

                      Hän räväytti silmänsä auki aivan kuin joku olisi voinut kuulla hänen ajatuksensa, joita hän pelästyi itsekin. Ei, Norrington ei tuntenut häntä. Mitä hän oikein ajatteli? Eikä hän missään tapauksessa pitänyt siitä hemmetin paskajäykästä peruukkipäästä. Toki tätä oli hauska kiusoitella, saada hämmentymään, mutta mitään muuta se ei ollut. Ei missään tapauksessa. Olkoonkin, että Norringtonin suuteleminen oli ollut… miellyttävää. Se myönnettäköön. Mutta niin oli ollut monen muunkin, eikä kukaan heistä yrittänyt väkisin tunkea hänen ajatuksiinsa. Mikä helvetin oikeus sillä miehellä oli tulla hänen ajatuksiinsa vielä nytkin, kun hän oli jo kaukana Port Royalista ja Norringtonin vierashuoneesta, tuntikausien seurustelusta ja keskinäisestä piikittelystä tämän kanssa? Kissa-hiiri-leikistä, josta hän oli nauttinut täysin siemauksin, jopa niistä sivalluksista, jotka Norrington oli saanut osumaan? Se mies oli nero, hänen oli pakko myöntää se. Ainoa mies, joka sai kapteeni Jack Sparrow’n hämmentymään ja luultavasti myös tiesi sen, niin hyvin kuin Jack osasikin tunteensa peittää. Oli todella harmi, että he kaksi olivat ikään kuin kolikon vastakkaisilla puolilla. Harmi hänelle, luultavasti muulle maailmalle se oli vain onneksi. No, luultavasti hän ei enää tapaisi kommodori Norringtonia, siitä hän aikoi pitää huolen. Liian vaarallista. Hän ei halunnut elämäänsä miestä, joka pystyi näkemään hänen lävitseen tavalla, jolla Norrington näki. Ei miestä, eikä naista, koska ihminen, joka näkisi hänet sellaisena kuin hän todella oli, pystyisi luultavasti siihen, mihin ei kovin moni voinut kehua pystyneensä. Pystyisi viemään kapteeni Jack Sparrow’n sydämen. Sen hän aikoi pitää omanaan, kuten oli pitänyt tähänkin asti. Hänen sydämensä kuului hänelle itselleen, merelle ja Black Pearlille. Hänen ruumiinsa sen sijaan – no, se oli vapaata riistaa. Miksei olisi ollut?

                      Hän nousi istumaan ja työnsi sormensa hiuksiinsa, haroi niitä, raapi päänahkaansa. Hän nousi seisomaan, otti pari askelta voidakseen katsoa ulos pienestä lasilla peitetystä aukosta, josta pääsi sisään päivänvaloa ja joka ilmeisesti toimitti ikkunan virkaa. Hän ei nähnyt muuta kuin merta ja taivasta, ja niiden yhtymäkohdan. Hän painoi otsansa viileää lasia vasten ja huokasi syvään.

                      ”Mitä nyt, Jack Sparrow” hän kysyi ääneen itseltään, saamatta vastausta, ”Mitä nyt?”

                      Koska meri, taivas, aurinko tai horisonttikaan eivät osanneet kertoa hänelle, miksi hän tunsi olonsa äkkiä niin alakuloiseksi sen sijaan, että hän olisi tuntenut miellyttävää jännityksen tuomaa kihelmöivää tunnetta jossain siellä, missä nyt tuntui olevan kuin tyhjä kolo, hän palasi takaisin vuoteelle. Hän katseli jalkojaan ja mietti uusien saappaiden hankkimista. Hän otti pistoolin vyöstään ja tarkisti, että se oli ladattu. Hän katseli kulunutta takkiaan ja paitaa, joka edelleen oli melkeinpä yhtä puhdas kuin se oli ollut Norringtonin vaatekaapista otettuna, vaikka olikin ollut hänen yllään päiväkausia, eikä sen katseleminen häntä ainakaan paremmalle mielialalle saanut. Hänen teki mieli kiskoa paita yltään ja viskata se mereen, mutta sitten hän olisi ollut kokonaan ilman paitaa, joten hän päätti antaa asian olla, toistaiseksi. Hän siirtyi aktiivisesti ajattelemaan Black Pearlia ja sen ruumassa myymistään odottavaa lastia.

                      Hän oli ehtinyt miettiä Black Pearlin lastin kohtalon moneenkin kertaan ennen kuin Gabriel Grenville tuli takaisin, kasvot innostuksesta loistaen. Hän oli ilmeisesti todella paneutunut miehistön suostutteluun, koska hikihelmet kimaltelivat hänen otsallaan ja hänen poskensa punottivat, kun hän ääni hiukan väristen ilmoitti Jackille, että melkein puolet miehistöstä oli sanonut olevansa mukana, loput muutamaa miestä lukuun ottamatta puolestaan olivat hengessä mukana; eivät puuttuisi tapahtumien kulkuun, mutta eivät liioin osallistuisi niihin mitenkään. Vain kolme miestä oli ilmoittanut, etteivät missään tapauksessa suostuisi moiseen, mutta heidät oli saman tien vaiennettu ja heitä pideltäisiin aloillaan kunnes Jack olisi ottanut laivan haltuunsa, jotta he eivät voisi varoittaa kapteenia.

                      ”Hienoa”, Jack sanoi pompaten ylös vuoteelta, ”heidät voimme sulkea tarvittaessa vaikka tyrmään, pois jaloista. Missä kapteeni on nyt?”

                      ”Tarkoitatko, että teemme sen heti?” Grenville kysyi innoissaan. Hän oli äkkiä hypännyt mukaan johonkin suureen seikkailuun ja tunsi, ettei jaksaisi odottaa sekuntiakaan suunnitelman toimeenpanoa. Hän tarkkasi, miten Jack otti pistoolin vyöstään ja tarkisti sen vielä kerran, työnsi sen sitten takaisin, pujotti miekan kannattimineen päänsä yli ja otti viimeiseksi hatun pöydältä, painaen sen päähänsä.

                      ”Jep”, Jack sanoi, ”ei kai meillä ole mitään syytä odottaa?”

                      ”Ilmeisesti ei”, Grenville intoili. ”Kapteeni meni kuulemma juuri äsken hyttiinsä – eikä suinkaan yksin.”

                      ”Ei vai?” Jack kysyi kulmakarvojaan kohauttaen. Hän arvasi erinomaisesti, kuka kapteenin kanssa sillä hetkellä oli. Grenville nyökkäsi kasvoillaan kaksimielinen virnistys. ”Rouva Newgate, eikö totta?”

                      ”Juuri hän”, Grenville sanoi.

                      ”Hyvä, se tekee asian vielä helpommaksi”, Jack sanoi peittelemättä tyytyväisyyttään. Kapteenilla oli oletettavasti muuta puuhaa juuri sillä hetkellä, eikä hän osaisi odottaa Jackin ilmaantuvan paikalle. Lisäksi, jostain oudosta syystä, hänestä tuntui, että Virginia tulisi pitämään sinänsä melko epäsovinnaisesta tilanteesta. Grenville katsoi häneen ja naurahti nähdessään hänen ilmeensä, joka toi mieleen saalistaan vaanivan kissan. Hänestä tuntui, että hän alkoi ymmärtää, ettei kuuluisan Black Pearlin kapteeni todellakaan ollut sitä, miltä ensisilmäyksellä näytti.

                      ”Mennään.”

                      Grenville pinkaisi Jackin perään seuraten tätä kannelle, jonne päästyään he pysähtyivät. Suurin piirtein puolet Elysionin miehistöstä oli kerääntynyt kokoon ja he näyttivät odottavan Jackia ja perämiestään. Selvä, Jack ajatteli, tässä on siis minun miehistöni. Hän antoi katseensa kiertää miehissä ja pani samalla merkille, ettei kukaan matkustajista ollut kannella, vaan kaikki olivat vetäytyneet hytteihinsä ilmeisesti pakoon keskipäivän auringon kuumaa paistetta. Se sopi hänelle erinomaisesti. Hän vilkaisi komentosillalle, missä toinen perämies, Johnson nimeltään, seisoi ruorissa. Jackin katseen nähdessään tämä vilkutti hänelle nostaen peukalonsa pystyyn osoittaakseen, että oli mukana tässä, jota kai saattoi nimittään kapinaksi. Tai kapinaksi Jack sitä ainakin mielessään nimitti, ihmetellen, tajusivatko miehet itse sellaiseen ryhtyneensä. Niin tai näin, hän ei ainakaan aikonut muistuttaa sitä heidän mieliinsä.

                      ”Ovatko kaikki nyt mukana tässä?” hän kysyi miehiltä, jotka kokoontuivat hänen ja Grenvillen ympärille. ”Ovatko kaikki tajunneet, mitä aion tehdä?”

                      Hän sai vastaukseksi kaikkea myöntävästä mutinasta innostuneisiin huutoihin, jotka hän vaiensi nopeasti viittoilemalla molemmilla käsillään. Hän halusi selvitä tästä niin pian ja vaivattomasti kuin mahdollista, eikä missään tapauksessa halunnut, että kapteeni ryntäisi tässä vaiheessa kannelle katsomaan, mitä oli tekeillä.

”Katso, että he pysyvät toistaiseksi kauempana”, Jack sanoi Grenvillelle ja viittasi tämän seuraamaan itseään. Heidän päästyään kapteenin hytin oven taakse, Jack nosti sormen huulilleen ja katsoi Grenvilleen iloinen tuike ruskeissa silmissään, hymyillen niin leveästi, että kaikki hänen kultaiset hampaansa olivat näkyvissä. Hän veti pistoolin vyöstään ja Grenville teki samoin, Jackin vilkaistessa häneen ja ihmetellessä, mistä mies oli pistoolin siihen hätään jo ehtinyt käydä hakemassa. Hän ei varsinaisesti ilahtunut nähdessään aseen Grenvillen kädessä, koska ei voinut olla varma, ettei tämä hermostuksissaan vahingossa laukaisisi sitä. Hän painoi kädellään Grenvillen pitelemän pistoolin piipun alas ja pudisti päätään, viittoillen sitten, että mies laittaisi aseensa pois. Kulmiaan rypistäen tämä tottelikin häntä. Jack kääntyi oveen päin, painoi korvansa sitä vasten ja kuunteli, virnistäen sitten uudelleen mitä leveimmin ja vilkaisten Grenvilleen. Jack työnsi ovea varovasti, hyvin varovasti, mutta kuten hän oli arvellutkin, se ei auennut. Hän viittoi Grenvillea väistymään hiukan ja potkaisi sitten ovea. Kuului rysähdys, kun sen lukko antoi periksi, karmin sälöillessä.

”Anteeksi häiriö”, Jack sanoi astuessaan sisään pistooli ojennetussa kädessään, tähdäten pöydän äärellä istuvaa kapteeni Knightia.

”Mitä helvettiä?” kapteeni älähti, tajuamatta ensin lainkaan tilannetta. Hän näytti paljon ällistyneemmältä kuin Virginia, jonka hän vain hetki aiemmin oli saanut kammettua viimeinkin syliinsä ja avattua tältä senkin vähän puvun miehustasta, mitä siinä oli avaamista. Virginia ei vaivautunut vetämään miehustaansa kiinni, katsoi vain Jackiin hyvin kiinnostuneesti. Kapteeni yritti tönäistä hänet sylistään lattialle pöydän viereen, mutta hän ei suinkaan ollut tönäistävissä silloin, kun ei sitä halunnut.

”Mutta kapteeni Sparrow”, hän sanoi Jackille miltei kehräten, ”tämäpä yllätys! Haluatteko liittyä pieneen ilakointiimme?”

”Ei kiitos”, Jack sanoi nauraen, ”toisella kertaa. Juuri nyt minä haluan… tämän laivan.”

Kapteeni Knight tunsi pudonneensa kärryiltä täysin. Hän tuijotti pistoolia ja sen takana seisovaa miestä, havainnoiden, että Gabriel Grenville seisoi tämän takana. Hän tunsi itsensä avuttomaksi ja sen tunteen alla kuohui koko ajan voimistuva kiukku siitä, että oli tapahtumassa jotain, minkä edessä hän oli voimaton. Laivan? Kapteeni Sparrow?

”Mitä täällä oikein tapahtuu?” kapteeni Knight sanoi raivon tummentamalla äänellä, Jackin astuessa lähemmäs.

”Jos saan pyytää, rouva Newgate”, Jack sanoi kohteliaasti. Virginia nousi ylös kapteenin sylistä ja vetäytyi kauemmas, pois Jackin ja kapteenin välistä. Nyt Jackin koristellun pistoolin piippu oli noin puolen metrin päässä kapteenin kasvoista, jotka pikkuhiljaa muuttuivat punaisiksi silkasta raivosta.

”Te joudutte hirteen tästä”, hän sanoi Jackille, katsoen tähän kuin näkisi tämän ensimmäistä kertaa, ja hänen raivonsa kohosi vielä yhden pykälän verran siitä tosiseikasta, että hän ei tiennyt, kenen kanssa hän oli tekemisissä, kuka todella oli tämä tyyppi, jonka hän sittenkin oli päästänyt yllättämään itsensä, vaikka oli aluksi luvannut olla varuillaan. Hänestä tuntui, että hänen olisi pitänyt tietää, mutta ei tiennyt ja ennen kaikkea hänestä tuntui, että hän oli mennyt lankaan. ”Kuka helvetti te oikein olette, kun luulette voivanne tehdä tämän minulle?”

Virginia, joka oli keskittynyt pyörittämään pukunsa miehustaa, heläytti iloisen naurun ja vastasi Jackin puolesta.

”Hän on se harmiton hullu”, hän sanoi nauttien tilanteesta täysin siemauksin. Viimeinkin jotain todella hauskaa ja jännittävää! Hän oli tuntevinaan, kuinka veri lähti monen vuoden tauon jälkeen kiertämään kuumana hänen suonissaan, kuumempana kuin koskaan ennen, ”Black Pearlin kapteeni.”

Jack katsoi hänen miltei rakastunein ilmein ja hän vastasi katseeseen, silmissään hyväksyvä ymmärrys. Me olemme samanlaisia, Virginia ajatteli. Kapteeni Knight puolestaan näytti valmiilta saamaan jonkinlaisen kohtauksen.

”Te… te kirottu merirosvo!” hän huusi niin että sylki roiskui hänen suupielistään.

”Olen minä kokeillut vähän aikaa sitäkin”, Jack sanoi, ”mutta ei siitä nyt tämän enempää tässä yhteydessä. Mutta jospa nyt palaisimme itse asiaan, Knight?”

”Kapteeni Knight”, kapteeni korjasi. Häntä alkoi huimata ja hän tajusi, että hänen pitää yrittää rauhoittua, jos ei halua menettää tajuntaansa silkasta kiukusta. Jack pudisti päätään ja ravisti sormeaan toruvasti.

”Ei, ei, ei”, hän sanoi, ”minä olen nyt tämän laivan kapteeni. Kapteeni Jack Sparrow.”

“Te joudutte hirteen tästä”, Knight sai sanottua uudelleen.

”Ette te ole ensimmäinen, joka minua on sinne toivottamassa”, Jack totesi. ”Mutta nyt, jos suinkin viitsitte, Knight, hilatkaa perseenne ylös siitä tuolista. Me kaksi vaihdamme hyttejä. Gabriel?”

”Mitä?” Grenville astui peremmälle, valmiina palvelemaan uutta kapteeniaan.

”Ota pari miestä ja vie Knight minun hyttiini”, Jack sanoi, ”ja telkeä ovi ulkopuolelta. Sekä hae puuseppä korjaamaan tuo ovi”. Äkkiä hän muisti jotakin ja lisäsi: ”Äläkä unohda ottaa minun rommiani sieltä.”

Jos katse voisi tappaa, Jack olisi kuollut siinä vaiheessa, kun Grenville ohjasi kapteeni Knightin hänen ohitseen ulos kannelle kahden miehistön jäsenen pidellessä tätä tiukasti käsivarsista. Kapteeni oli niin täynnä vihaa, että Jack tiesi joutuvansa pitämään tätä tarkasti lukkojen takana koko matkan ajan Tortugaan asti, ja luultavasti varomaan tätä koko loppuelämänsä, mikäli heidän tiensä sattuisivat vielä risteämään. Jotkut ihmiset nyt vain olivat sellaisia, että ottivat hänen tekonsa liian henkilökohtaisesti, ja kapteeni Knight näytti olevan yksi heistä. Jack olisi mielellään huomauttanut hänelle, ettei tässä ollut mitään henkilökohtaista juuri häntä vastaan; hän nyt vain sattui olemaan Elysionin kapteeni ja Jack tarvitsi laivan tässä ja nyt, ihan sama, kuka sen kapteenina oli ollut sen lähtiessä Port Royalista. Tosin, se Jackin oli myönnettävä, tuotti enemmän nautintoa ottaa laivan päällikkyys joltain sellaiselta, joka ei sitä oikein hallinnut kuin sellaiselta, jonka takana olisi miehistön enemmistö. Se, että kapteeni Knight ei ollut kovin pidetty miehistön keskuudessa, teki tästä jotenkin oikeutetumpaa.

Kapteenin, Grenvillen ja miesten mentyä Jack jäi kapteenin hyttiin kahden Virginian kanssa.

”Olipa temppu”, Virginia sanoi Jackin työnnettyä pistoolin vyöhönsä ja ryhdyttyä tutkimaan hyttiä. ”Mitähän tästä nyt seuraa, jos saan tiedustella?”

”Tietenkin saatte tiedustella, rakas rouva”, Jack sanoi ja otti esiin nipun karttoja, leväyttäen ne pöydälle, työnnettyään sitä ensin sivuun lasit, joista Knight ja Virginia olivat maistelleet viiniä ennen kuin hän oli törmännyt sisään. Virginia pelasti lasit ennen kuin ne olisivat kaatuneet ja siemaisi toisesta, tarjoten toista Jackille, joka kuin ajatuksissaan otti sen vastaan ja tyhjensi yhdellä kulauksella. ”Ei tästä seuraa mitään muuta kuin että Elysionin kurssi muuttuu nyt ja ehkä matkustajat, te mukaan lukien, ette nousekaan laivasta Santo Domingossa. Pääsette kuitenkin maihin ennemmin tai myöhemmin ja Elysion purjehtii pois. Minä puolestani en tarvitse tätä laivaa, tarvitsen vain kyydin omalle laivalleni.”

”Ja missä se sitten on? Toivottavasti ei toisella puolella maapalloa?”

Jack nosti katseensa kartoista ja naurahti. Virginian äänensävy kertoi, ettei tämä missään tapauksessa olisi ollut pahoillaan, vaikka hän olisi ottanut Elysionille uuden kurssin toiselle puolelle maapalloa.

”Te nautitte tästä, eikö totta?” hän kysyi. Virginia myönsi. ”Illastatteko kapteenin kanssa, rouva Newgate? Tänä iltana?”

”Mielelläni”, Virginia sanoi ja vaipui hoviniiaukseen, ”tosin teidän täytyy pakottaa minut siihen – Samuel ei muuten antaisi sitä koskaan anteeksi.”

”Se sopii”, Jack sanoi virnistäen, ”Grenville tulee hakemaan teidät illalla aseella uhaten. Mutta nyt teidän on paras poistua, minulla on töitä.”