tiistai 4. maaliskuuta 2014

RAKKAUS VAI VELVOLLISUUS - Luku 3



                      Jäätyään jälleen yksin Wilkinsin sekä tarkistettua hänen kahleensa että vilkaistuaan hänen haa­vaansa ja vietyä tyhjät astiat mennessään, Jack odotti muutaman tovin mitään tekemättä. Kun näytti siltä, että Wilkins ei nytkään aikonut tulla huoneeseen takaisin, Jack otti esille Elizabethin hiusneulat, jotka hän oli työntänyt omiin hiuksiinsa huivin alle. Hetken ajan hän tunsi jotain, jota hän olisi saattanut nimittää jopa katumukseksi, mutta tunne meni nopeasti ohi, kun hän päätti, että jos hän vain saisi tilaisuuden, hän pyytäisi anteeksi Elizabethilta ja selittäisi, miksi oli toiminut siten kuin oli tehnyt. Sitä paitsi, hän ei olisi halunnut jättää tyttöä siihen uskoon, että tämän suuteleminen oli ollut jotain, mitä hän todella olisi halunnut tehdä. Tyttö oli kieltämättä sievä, hoikkine varta­loineen, pitkine kauloineen ja kauriinsilmineen, mutta samalla paitsi nuoren Turnerin vaimo niin myös vähän turhan nuori. Jack oli kyllin vanha ollakseen hänen isänsä, vaikka toisaalta, ei sillä ollut hänelle kovin suurta merkitystä.
                      Jack otti paremman asennon, tutki hetken ranteessaan olevan kahleen lukkoa, otti pari hiusneulaa ja työnsi ne varovasti lukkoon.
                      Lukko oli hankalampi kuin hän oli kuvitellut, ja vaikka hän tarvittaessa jaksoi olla kärsivällinenkin, nyt ei ollut sellainen hetki. Hän oli hermostunut ja turhautunut ja tunsi, ettei aikaa ollut hukattavaksi tämän pahuksen lukon kanssa, joka silkkaa ilkeyttään pysyi kiinni, huolimatta siitä, miten varovasti ja taiten hän yritti saada sen nap­sahtamaan auki. Tuskanhiki nousi hänen otsalleen ja imeytyi hänen päätään kiertävään huiviin, hiukset pyrkivät heilahtamaan hänen kasvoilleen ja hän pyyhkäisi niitä pitkine helmi- ja korunauhoineen muutaman kerran kiukkui­sella liikkeellä sivuun.
                      ”Voi helvetin perkeleen…” hän manasi aloittaessaan ties kuinka monennen yrityksensä. Jonkin ai­kaa keskittyneesti aherrettuaan hän kuulikin napsahduksen, mutta sen sijaan, että hän olisi huomannut kätensä olevan vapaa, hän huomasi toisen hiusneuloista katkenneen. Pahojen aavistusten vallassa hän ravisteli rajusti rannettaan ja huokasi helpotuksesta, kun sai lukkoon jääneen neulan putoamaan vuoteelle. Hän päätti luovuttaa hetkeksi, piilotti katkenneen hiusneulan patjan alle, työnsi ehjänä säilyneen omiin hiuksiinsa ja liukui makuulle.
                      Hän makasi jonkin aikaa paikoillaan, kuulostellen. Sitten hän nousi sängyn laidalle istumaan ja verryt­teli jalkojaan, jotka tuntuivat monen päivän sairastelun ja makaamisen jälkeen voimattomilta. Pakenemisesta ei tulisi mitään, jos hänen jalkansa eivät kantaisi muutamaa askelta pitemmälle. Jonkin ajan kuluttua hän nousi vuoteen vierelle seisomaan, kuulosteli oloaan ja todettuaan sen jopa paremmaksi kuin oli kuvitellut, hän tarttui kak­sin käsin sängyn pylvääseen, johon hänet oli kahlittu ja työnsi sitä. Sänky liikahti pari tuumaa päästäen parahtavan äänen sen jalkojen raahautuessa lattiaa vasten. Jack irvisti ja heittäytyi nopeasti takaisin sängylle ja pitkäkseen, odottaen Wilkinsin pistävän päänsä ovesta minä hetkenä hyvänsä, mutta mitään ei tapahtunut. Hän alkoi epäillä, oliko Wilkins lainkaan käytävässä.
                      ”Wilkins?” hän huusi. Ei vastausta. Hän huusi uudelleen, kovempaa ja parin minuutin kuluttua ovi avattiin. Wilkins astui sisään avainnippu kädessään.
                      ”Niin, sir?” hän kysyi.
                      ”Onko sinulle annettu ohjeet näännyttää minut janoon?” Jack kysyi pahantuulisesti ja vilkaisi huonee­seen jätettyä vesikannua, joka kuitenkin oli hänen ulottumattomissaan, ”ja sitä paitsi minua kusettaa.”
                      Mitään puhumatta Wilkins kaatoi hänelle mukiin vettä, odotti, että hän joi sen ja laski tyhjän mukin takaisin sivupöydälle. Sen jälkeen hän potkaisi vuoteen jalkopäästä yöastian liukumaan pitkin lattiaa vuoteen vie­relle, jääden odottamaan, että Jack toimittaisi asiansa. Jack otti kasvoilleen kärsivän ilmeen.
                      ”Onko sinun pakko seisoa siinä tuijottamassa?” hän kysyi noustessaan pystyyn varsin ketterästi, vähän liiankin ketterästi Wilkinsin mielestä mieheksi, joka vasta oli ollut niin sairas, että oli häälynyt tajunnan raja­mailla, ”Kuten näkyy, olen jo riittävässä kunnossa selviytyäkseni tästä ihan itse.”
                      ”Ei tietenkään ole pakko, sir” Wilkins vastasi rauhallisesti, ”mutta jokin sanoo minulle, että minun ei ole viisasta kääntää teille selkääni nyt, kun olette noin hyvässä kunnossa, sir.”
                      ”Ah, Wilkins”, Jack sanoi ivallisesti ryhtyessään avaamaan nappejaan, ”sinä pääset vielä pitkälle elämässäsi.”
                      ”Se on tarkoitukseni, sir”, Wilkins sanoi. Hän odotti, että Jack oli valmis ja asettunut takaisin vuo­teelle pitkäkseen, otti sitten astian ja poistui huoneesta lukiten oven jälkeensä.
                      Jack hymyili itsekseen, risti vapaan kätensä niskansa taakse saadakseen paremman asennon ja sulki silmänsä. Jonkin ajan kuluttua hän avasi ne kuitenkin uudelleen ja ryhtyi tarkastelemaan kättään, jota rautai­nen kahle kiersi. Koska hänellä oli varsin kapeat kädet, kahle liukui pitkälle yli ranteen ennen kuin jumiutui paikal­leen. Hän yritti vetää sormensa niin suppuun kuin mahdollista ja painoi vasemmalla kädellään oikean peukalonsa kämmentä vasten, mutta se ei aivan riittänyt. Vaikka hän kiskoi niin lujaa, että iho tuntui kuoriutuvan rullalle, hän ei saanut kättään liukumaan kahleen läpi. Toivotonta.
                      Jack siirsi katseensa sänkyyn, johon hänet oli kahlittu, mutta luopui saman tien ajatuksesta, että saisi sen pään kahleesta irti. Hänen olisi hajotettava sänky, mutta siihen tarvitsisi kirveen; pääty oli todella vankkaa tekoa, eikä hän pystyisi rikkomaan sitä aiheuttamatta meteliä. Olettaen, että hän saisi käsiinsä jonkun sopivan työ­kalun, mikä oli enemmän kuin epätodennäköistä.
                      Jäljelle jäi siis vain se mahdollisuus, että hän sitkeästi yrittäisi tiirikoida lukkoa auki ranteestaan. Ajan kanssa sen oli pakko onnistua, vaikka se vaatisikin monta epäonnistunutta yritystä. Hän oli onnistunut siinä ennen­kin, hän onnistuisi siinä nytkin. Sen jälkeen hän jatkaisi alkuperäisen suunnitelmansa mukaan, joka oli onnettomalla tavalla keskeytynyt, kun hänen ruumiinsa oli ryhtynyt oikuttelemaan. Tosin nyt hänen pitäisi olla erityisen varovai­nen, koska hänen paettuaan häntä etsittäisiin, minkä takia hänelle ei jäisi aikaa etsiä sopivaa laivaa päästäkseen Tortugalle, vaan ensimmäisen laivan, joka veisi hänet pois Port Royalista, olisi kelvattava. Tortugalle hän ehtisi myöhemminkin, vaikka mutkan kautta. Black Pearl ja hänen miehistönsä odottaisivat kyllä. Puoli vuotta.
                      Askelista ja avaimen kääntymisestä lukossa Jack kuuli, että joku oli jälleen tulossa. Hän kohotti hie­man päätään nähdäkseen tulijan. James Norrington. Mies asteli hänen luokseen koreana kuin papukaija, sini-val­koisessa asussaan, jokainen kultainen nappi, jokainen peruukin kihara täsmällisen sotilaallisesti juuri niin kuin piti ollakin. Hänellä oli hattu päässä, miekka kupeellaan ja hän tervehti Jackia ivallisen huvittuneesti, vetäen itselleen tuolin ja riisuen hattunsa. Jack ei ollut kiinnittävinään häneen huomiota, vaan alkoi tarkastella vasemman kätensä sormuksia.
                      ”Ylihuomenna, heti aamusta, teidät siirretään selliin, Sparrow”, Norrington sanoi. Jack antoi kätensä vaipua rinnalleen. Selvä, Norrington oli tehnyt siis päätöksensä hänen suhteensa, juuri sen päätöksen, jonka Jack oli odottanutkin tämän tekevän. Voi helvetti. Vuorokausi aikaa päästä irti ja häipyä. Hän ei vaivautunut vastaamaan, katseli vain kattoa kuin siihen maalatut kömpelöt pikkuenkelit olisivat olleet erityisen kiinnostavia, vaikka hän ei tosiasiassa noteerannut niitä juuri mitenkään, hänen mielensä pohtiessa kuumeisesti tuota noin vuorokauden ar­monaikaa.
                      ”Meillä on sitä ennen hyvää aikaa keskustella monia minusta kiinnostavista asioista”, James sanoi, kun ei saanut mitään vastausta. Sparrow vain makasi selällään, näyttäen siltä kuin hänen läsnäolonsa olisi ollut yhdentekevä, ”Kuten Eliah Parkinsista ja Charles Goldista.”
                      Jack ei huomannut purevansa hampaitaan yhteen, mutta James, joka katseli häntä kiinteästi, huo­masi hänen leukaperiensä kiristyvän. James huomasi myös hänen kahlitussa kädessään punaisen hiertymän, jota siinä aiemmin päivällä ei ollut ollut ja tunsi sen nähdessään vahingoniloa. Ei epäilystäkään, mistä jälki oli tullut.
                      ”Mitä te muuten teitte rouva Turnerille tänään?” James kysyi sitten, ”Tai sanoitte?”
                      ”Miten niin?” Jack kysyi päätään kääntämättä, ”Mitä minä hänelle muka voisin tehdä tässä maates­sani?”
                      ”Hän vaikutti olevan vähän poissa tolaltaan”, James sanoi muistellen mielessään Elizabethin kiuk­kuista sisääntuloa hänen työhuoneeseensa. Tämä oli ollut loukkaantunut hänen määräyksestään olla jättämättä tätä Sparrow’n kanssa kahden, mutta jokin muukin oli suututtanut hänet. Elizabeth oli jyrkästi kieltänyt asian, mutta James oli päätellyt, että Sparrow oli sanonut tai tehnyt jotakin.
                      ”Jep, niin vaikutti”, Jack sanoi katon pulleille, muotopuolille kerubeille, ”hänellä on varmaan se aika kuukaudesta.”
                      ”Mitä?” James äännähti, tuntien itsensä epämääräisesti loukatuksi. Hän ei sietänyt, että Sparrow sanoi Elizabethista jotain tuollaista, ”Varoitan teitä, Sparrow, tuo menee jo sopimattomaksi.”
                      Jack käänsi päätään ja katsoi häneen, huokaisten kyllästyneesti.
                      ”Hän on aivan tavallinen nainen, eikä mikään neitsyt Maria”, hän sanoi, ”ja on aivan oma häpeänne, jos vain tyydytte ihailemaan häntä kaukaa, Norrington. Minä en tekisi niin teidän housuissanne.”
                      ”Ette varmastikaan”, James sanoi, ”Kiitän luojaani, etten ole samanlainen kuin te.”
                      ”Aivan vapaasti”, Jack sanoi välinpitämättömästi ja alkoi uudelleen katsella kattoon. Hetken hiljaisuu­den jälkeen hän sanoi; ”Voihan olla, että suloinen rouva Turner on pieniin päin. Sellaista sattuu, Norrington.”
                      James ei sanonut mitään. Ajatus Elizabethista raskaana tuntui musertavalta. Niin kauan kuin mitään näkyviä seurauksia ei ollut siitä tosiseikasta, että Elizabeth oli toisen miehen vaimo, hän saattoi kestää tilanteen, mutta jos tämä alkaisi odottaa lasta, hänen olisi pakko hyväksyä se, että Elizabeth oli William Turnerin oma, sielui­neen ja ruumiineen. Hän arveli, että hänen ajatuksensa näkyivät hänen kasvoiltaan ja katse, jonka Jack Sparrow häneen syrjäsilmin heitti, oli niin vahingoniloinen, ettei ollut epäilystäkään, etteikö tämä arvannut, mitä hänen pääs­sään liikkui.
                      ”Te todella olette sietämätön”, hän sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen.
                      ”Ei, minä olen realisti”, Jack sanoi, ”haaveilkaa te vain, Norrington, ja kiittäkää edelleen luojaanne omasta erinomaisuudestanne.”
                      ”Luulin, että nuori Turner on ystävänne”, James sanoi. Jack avasi silmänsä suuriksi. James huomasi hänen silmiensä näyttävän jotenkin alastomilta, kun musta väri oli kulunut suurimmaksi osaksi pois.
                      ”Ystävä?” Jack kysyi, ”Ei sillä asialla ole mitään tekemistä tämän kanssa. Elizabeth ei ole hänen omaisuuttaan ja te olette yhtä vapaa kokeilemaan onneanne.”
                      Hetken ajan James melkein uskoi häntä, mutta kauhistui sitten omia ajatuksiaan. Sitä paitsi hän oli jo kerran tullut nöyryytetyksi julkisesti, kun Elizabeth oli valinnut William Turnerin hänen sijastaan ja sitä häpeää hän ei halunnut kokea toistamiseen sen enempää julkisesti kuin yksityisestikään. Hän ei uskonut omiin mahdolli­suuksiinsa, eikä siihen, että Elizabeth voisi pettää aviomiestään. Hän ei halunnut tämän tekevän mitään niin kun­niatonta – miten hän itse voisi rakastaa ja kunnioittaa Elizabethia sen jälkeen?
                      ”Teillä on erinomainen taito hämmentää ihmisiä, Sparrow”, hän sanoi, ”olin jo vähällä unohtaa, miksi tulin.”
                      ”Ahaa? No, miksi tulitte?” Jack kysyi näyttäen jälleen siltä, että oli menettänyt mielenkiintonsa sekä Jamesiin että koko tilanteeseen. Hän veti polvensa koukkuun ja heitti toisen jalan toisen päälle, sulki silmänsä ja haukotteli.
                      ”Edelleen minua kiinnostaa, mitä Eliah Parkinsille oikein tapahtui”, James sanoi ja jäi odottamaan, mitä hänen keskustelukumppanillaan olisi asiaan sanottavaa. Tällä kertaa tämä ei reagoinut Parkinsin nimeen mi­tenkään. Ei pienintäkään värähdystä, ”tai hänen langolleen, Charles Goldille.”
                      ”Voin vaikka vannoa, että siitä mitä hänelle on tapahtunut, minä en tiedä mitään”, Jack vastasi, ”vaikka ei niin, ettäkö minun vannomisillani olisi teille mitään merkitystä.”
                      ”Siinä olette oikeassa. Olette hankala keskustelukumppani, Sparrow. Tokko enää itsekään erotatte omia valheitanne totuudesta.”
                      ”Kyllä minä erotan, kaveri.”
                      ”Yrittäkää sitten keksiä minulle joku selitys sille, miksi yksi lähiseudun arvostetuimpia asukkaita lensi il­maan kellarinsa keralla ja miten te oikein liitytte asiaan.”
                      Jack raotti silmiään ja vilkaisi Jamesiin raukein katsein.
                      ”Jospa kertoisitte, mitä jo tiedätte, niin minun olisi helpompi sovittaa valheeni sen mukaiseksi”, hän sanoi. James hymyili hymyä, joka kertoi Jackille, että hän ei ollut lainkaan huvittunut.
                      ”Minä en ole nyt tuolla tuulella, Sparrow”, hän sanoi, ”Minun kanssani tämä olisi varmasti helpompaa kuin jonkun toisen. Tiedättehän, meillä on uusi kuvernööri, joka edelliseen verrattuna suosii sanoisinko; hieman barbaarisempia kuulustelumenetelmiä.”
                      ”Tuo kuulosti ihan uhkaukselta.”
                      ”Se oli varoitus.”
                      ”Selvä, yritän pitää sen mielessäni.”
                      James kumartui vähän lähemmäs häntä, ikään kuin olisi aikeissa sanoa jotain luottamuksellista.
                      ”Te ette varsinaisesti ole mikään raavas mies, Sparrow”, hän sanoi äänellä, joka sai Jackin avaa­maan silmänsä kokonaan ja katsomaan häneen, teeskentelemättä, etteikö olisi ollut täysin kuulolla, ”te olette ovela, te olette nopea ja ketterä, enkä yhtään epäile, ettettekö osaisi käyttää miekkaa paremmin kuin keskivertomies, mutta minun on vaikea kuvitella, että ette olisi kymmenennen ruoskaniskun jälkeen valmis kertomaan ihan mitä tahansa.”
                      ”Vedä kät…” Jack aloitti, mutta James keskeytti hänet.
                      ”Lontoon slummissako te olette syntynyt?” hän tuhahti halveksivasti.
                      ”Jos tuo ajatus saa teidät tuntemaan itsenne paremmaksi ihmiseksi, niin olkoon sitten niin”, Jack sanoi. Hetken ajan hän oli ollut vähällä kadottaa tyyneytensä, mutta hän sai sen nopeasti takaisin. Kyllä; tämä oli peliä hänen ja Norringtonin välillä ja hänen kannatti muistaa, että tällä kertaa hänellä oli tasavertainen vastustaja. James Norrington osasi iskeä vastaan siinä missä hänkin ja hän jäisi alakynteen jos ei muistaisi olla näyttämättä, milloin tämän sivallukset osuivat. Äskeinen oli kieltämättä osunut, paljastaen samalla, että Norrington tunsi hänet varsin hyvin.
                      ”Perun puheeni”, James sanoi, ”Teidän kohdallanne on helppo tehdä virhearvioita, sillä siihenhän te pyritte. Ei, Jack Sparrow, en kuvittele teidän olevan mitään muuta kuin sivistynyt mies ja saaneen jonkinlaisen koulutuksenkin. Mitä teille sittemmin on tapahtunut, sitä en osaa edes kuvitella.”
                      Jack naurahti.
                      ”Onnitteluni, Norrington”, hän sanoi, ”jälleen kerran oikea huomio. En ihmettele, että olette tuossa asemassa noin nuorena.”
                      ”Vahinko, että te valitsitte toisin”, James sanoi.
                      ”Miten niin vahinko? Ja kenelle?”
                      ”Kuinka vanha te olette, Sparrow? Kolmenkymmenenviiden? Neljänkymmenen?”
                      ”Jotain sinne päin.”
                      ”Ettekö koskaan mieti, missä olisitte, jos olisitte valinneet toisin? Olisitte voinut saavuttaa hyvän aseman yhteiskunnassa, ihmisten arvostuksen sen sijaan, että päädytte hirteen merirosvona ennen kuin täytätte neljäkymmentä.”
                      ”Mitä minä yhteiskunnallisella asemalla tekisin?” Jack kysyi, ”Ennemmin menenkin hirteen kuin vaih­dan vapauteni teidän yhteiskunnalliseen asemaanne, Norrington.”
                      ”Minusta näyttää, ettei teidän vapaudellanne ole kovin suurta vaihtoarvoa tällä hetkellä”, James sa­noi ivallisesti. Hän näki heti, että piikki osui jälleen, vaikka Sparrow yrittikin pitää kasvonsa peruslukemilla, onnis­tuen siinä varsin hyvin. Vain hänen silmiensä hetkellinen kaventuminen ja hänen Jamesiin sinkoama katse kertoi­vat hänen mielensä kuohahduksesta.
                      ”Ei ole”, Jack myönsi, ”mutta minä en liioin roiku hirressä vielä.”
                      ”Hyvä, pidämme nämä tosiasiat mielessä ja palaamme jälleen kerran Eliah Parkinsiin”, James sanoi. Jack teki vapaalla kädellään teatraalisen eleen, jonka James tulkitsi myöntäväksi. Hän jäi odottamaan, josko mies sanoisi asiasta jotain oma-aloitteisesti, mutta ilmeisesti tällä ei ollut aikomustakaan tehdä niin. Jamesin teki mieli repäistä hänet hiuksista ylös istumaan ja vaatia edes jonkinlaista kunnioitusta, mutta se oli pelkkä hetkellinen mie­liteko; hän ei koskaan kävisi käsiksi puolustuskyvyttömään mieheen, ei edes Jack Sparrow’hun, niin raivostuttava kuin tämä osasikin olla.
                      ”Sparrow?” hän kysyi lopulta, ”Oletteko ollenkaan tässä maailmassa?”
                      ”Jep”, Jack sanoi, ”minulla vain ei ole mitään sanottavaa, mitä tulee Eliah Parkinsiin.”
                      ”Kaiken kaikkiaan hyvin omituinen juttu”, James sanoi kepeään keskustelusävyyn, ”Eliah Parkins on kuollut ja hänen lankonsa mystisesti kadonnut. Hänen tyttärensä väittää teidän murhanneen molemmat, hänen leskensä myöntää teidän olleen paikalla, mutta kiistää ehdottomasti tytärpuolensa väitteen ja hänen työnjohtajansa puolestaan väitti, ettei ole koskaan nähnyt sen enempää teitä kuin laivaannekaan. Tosin hän tuli toisiin ajatuksiin, kun minun oli pakko epäillä hänen huomiokykyään, jos hän ei todellakaan ollut havainnut lahdelle ankkuroitua lai­vaa, varsinkin kun se viipyi siellä peräti kolme päivää.”
                      ”Ahaa?” Jack sanoi, vilkaisi Jamesiin, työnsi kätensä saappaanvarrestaan sisään ja raapi pohjet­taan, ”Ketä olette taipuvainen uskomaan?”
                      ”McCourt on poissa laskuista”, James sanoi nostaen etusormensa pystyyn, ”Hän valehtelee, koska ei halua tulla sekoitetuksi siihen, mitä sitten lieneekin tapahtunut. Hänen jäätyään kiinni jo yhdestä valheesta, hän väittää nyt, ettei tiedä mistään mitään.”
                      ”Jäljelle jää siis vain kaksi naista”, Jack sanoi toteavasti. James oli jälleen saanut hänen jakamatto­man huomionsa, jopa siinä määrin, että hän nousi vuoteella istumaan. James nosti keskisormensa pystyyn.
                      ”Anna Parkins on nähnyt jotain, mikä on järkyttänyt häntä syvästi”, hän sanoi, ”ja minusta hänen puheissaan ei ole järjen häivää. Hysteerinen nuori nainen ei saa minua uskomaan, että Jack Sparrow olisi muuttu­nut kylmäveriseksi murhaajaksi.”
                      ”Jäljellä on enää kaunis rouva Parkins?” Jack sanoi hymyillen. James nosti kolmannen sormensa pystyyn.
                      ”Catherine Parkins valehtelee syistä, joita voin vain arvailla”, hän sanoi, ”Jos en tuntisi häntä ennes­tään, olisin valmis epäilemään, että hän valehtelee, koska hänellä on tunteita teitä kohtaan.”
                      ”Tunteita?”
                      ”Rouva Parkins kuvittelee olevansa rakastunut teihin, Sparrow”, James sanoi ja hymyili ivallisen huvittunutta hymyä.
                      ”Miksi hänen se kuvitella pitäisi?” Jack kysyi, ”En kai minä nyt niin mahdoton ole, etten voisi herättää lämpimiä tunteita vastakkaisessa sukupuolessa?”
                      ”Varmasti niinkin epätoivoisia naisia on”, James sanoi halveksivasti, ”mutta että joku rouva Parkinsin kaltainen – ei, minun mielikuvitukseni ei riitä kuvittelemaan, mitä hän teissä näkisi.”
                      ”Hämmästyisitte, jos tietäisitte, Norrington” Jack vastasi tyynesti, antamatta miehen ivan loukata, ”ja koska ette tiedä, saatte riutua kaipauksessanne ihanaiseen Elizabethiin kunnes pallinne surkastuvat ja hän on hampaaton vanha akka.”
                      Hänen pilkkansa osui. James tuijotti häntä typertyneenä, osaamatta hetkeen sanoa yhtään mitään. Pahinta oli, että hänestä tuntui, että Sparrow oli oikeassa.
                      ”Toivon todella, ettette makaisi siinä niin avuttomana”, hän sai viimein sanottua, ”kokeilisin mielel­läni, onko teistä muuhun kuin pieksemään suutanne.”
                      Jack purskahti nauruun ja nauroi niin antaumuksella että helmet hänen hiuksissaan kilisivät. Elizabeth oli Norringtonille ilmeisesti enemmänkin kuin arka paikka. Silmäkulmastaan hän näki tämän punastuvan ja se huvitti häntä entisestäänkin. Jäykkäniskainen Norrington, kuninkaallisen laivaston ansioitunut upseeri riutui kaipauksessaan toisen miehen vaimoon niin, että helähti punaiseksi jos häntä vähän kiusoitteli.
                      ”Milloin tahansa”, Jack sanoi nostaen kahlittua kättään, ”avainhan on teillä.”
                      ”Älkää luulkokaan”, James sanoi. Hän hillitsi vain vaivoin halunsa poistua huoneesta, mutta ajatus siitä, kuinka Sparrow nauraisi hänen peräänsä, sai hänet pysymään paikoillaan.
                      ”Miksi ei?” Jack kysyi, ”Vai pelkäättekö, että jäätte häviölle? Olette vähän nuorempi ja kokoerokin on teidän hyväksenne, joten irrottakaa kahle ja kokeilkaa onneanne.”
                      ”En.”
                      ”Ha! Te siis pelkäätte jäävänne häviölle”, Jack sanoi. Norrington vaikutti siltä, ettei ollut ylipuhutta­vissa, mutta hän halusi silti yrittää. Hän vakavoitui, pyydysti Norringtonin katseen, vangiten hänen silmänsä omil­laan, hän kallisti vähän päätään ja madalsi ääntään niin että se kuulosti aavistuksen verran pehmeämmältä, kä­heämmältä, ”Antaa mennä, Norrington – mitä teillä on pelättävää? Olen maannut tässä monta päivää ja minulla on kylki auki, joten eikö ole todennäköistä, että voitte tehdä sen, mitä mielenne tekee, mäiskiä minut mustelmille. Eikö se olisi nautinto? Vedellä Jack Sparrow’ta päin näköä oikein kunnolla?”
                      ”Oletteko te ihan hullu?” James kysyi epävarmana siitä, oliko todella kuullut oikein.
                      ”Niinhän ne sanovat”, Jack vastasi, ”Tehdään sopimus. Jos minä vastoin kaikkia odotuksia päihitän teidät, te päästätte minut menemään. Mitä sanotte?”
                      ”Teillä ei ole mitään mahdollisuuksia”, James sanoi yhä vakuuttuneempana siitä, että Jack Sparrow oli juuri niin kaistapäinen kuin hänen huhuttiinkin olevan.
                      ”On minulla”, Jack sanoi virnistäen, ”eikä minulla sitä paitsi ole mitään menetettävää. Miksi en tart­tuisi pienimpäänkin oljenkorteen? No, pääsemmekö sopimukseen?”
                      ”Emme todellakaan pääse”, James sanoi pudistaen päätään tavalla, jonka olisi voinut tulkita sääli­väksi, vaikka hän ei tuntenutkaan sääliä, vaan lähinnä ällistystä siitä, että Sparrow oli valmis moiseen uhkayrityk­seen. Toisaalta hän ei voinut olla ihailematta tätä; mies ei olisi koskaan elänyt edes näin vanhaksi jos ei olisi us­kaltautunut pelaamaan elämällään silloin tällöin uhkapeliä. Hänestä tuntui, ettei hän tiennyt varmaksi, oliko mies hullu vai nero, mutta siltä varalta, että tämä olisi ollut nero, hän ei halunnut antaa tälle pakomahdollisuutta.
                      ”Ei sitten”, Jack sanoi pettyneesti, ”Toivottavasti muistatte loppuelämänne ajan, että teillä oli tilai­suus, mutta jätitte sen käyttämättä.
                      ”Todellakin”, James sanoi, ”Lupaan, että jos vielä joskus saan toisen tilaisuuden, sitä en jätä käyttä­mättä.”
                      ”Sitä ei tule.”
                      ”Palatakseni jälleen kerran…” James aloitti. Jack huiskautti kättään keskeyttäen hänet.
                      ”… Eliah Parkinsiin”, hän sanoi, ”Ääh, teette turhaa työtä, Norrington, ei minulla ole mitään sanotta­vaa.”
                      ”Myönnätte kuitenkin olleenne hänen luonaan.”
                      Jack nyökkäsi pari kertaa tarmokkaasti hänen letitetyn leukapartansa heilahdellessa hänen liik­keidensä mukaan.
                      ”Pakkohan minun on”, hän sanoi, ”en ala väittämään, että kuulustelemanne ihmiset olisivat uneksi­neet minut sinne.”
                      ”Hyvä, mehän edistymme.”
                      ”Niinkö? Toistaiseksi en ole sanonut mitään, mitä ette jo tietäisi”, Jack sanoi, ”Te tiedätte, että minä olin siellä ja että Black Pearl oli siellä. Minä en kiellä kumpaakaan tosiseikkaa.”
                      ”Me todellakin edistymme”, James sanoi jälleen ivaa äänessään ja sai Jackin irvistämään.
                      ”Saanko minä kysyä vuorostani jotain?” hän kysyi. James mietti hetken ja nyökkäsi. Jack veti hen­keä esittääkseen kysymyksensä, mutta James nosti sormensa pystyyn moittivasti ja katsoi häneen kuten huonosti käyttäytyvää lasta katsotaan. Jack rypisti otsaansa, katsoen häntä alta kulmain.
                      ”Tehdäänpä näin; kysymys kysymyksestä”, James sanoi, ”ja vastaus vastauksesta. Rehellisesti. Ja minä kysyn ensin.”
                      Jackin mielestä ehdotus kuulosti järjettömältä, koska hänellä ei ollut kovinkaan suurta aikomusta olla rehellinen tilanteessa, jossa hän ei uskonut hyötyvänsä rehellisyydestä mitään ja aivan varmasti Norrington tiesi sen. Mies voitiin hirttää vain kerran, eikä hänellä ollut mitään harhakuvitelmia siitä, mikä häntä odotti, täysin riippu­matta siitä, sanoisiko hän yhtään mitään Parkinsista, jos Norrington kerta oli päättänyt luovuttaa hänet oikeuslai­toksen haltuun. Jos totuuden kertominen ei hyödyttäisi häntä, miksi hän vaivautuisi? Jos hän vaikenisi, ihmiset selittäisivät tapahtumat omalla tavallaan ja tarinat alkaisivat elää omaa elämäänsä, kuten aiemmatkin hänestä ker­rotut tarinat. Lisää mainetta ja kunniaa, sitä hän rakasti. Tosin jos oikein huonosti kävisi, hän ei olisi itse niitä tari­noita enää kuulemassa, mikä olisi harmi. Hän rakasti jokaista itsestään kerrottua tarinaa, kaikkein päättömintäkin.
                      ”Selvä, kysykää sitten”, hän sanoi.
                      ”Missä on Charles Gold?” James kysyi.
                      “En tiedä”, Jack sanoi, täysin rehellisesti ja yrittäen parhaansa jopa näyttääkseen rehelliseltä, mutta Norringtonin ilme kertoi hänelle, ettei hän ollut uskottava.
                      ”Aah, Sparrow…” James aloitti.
                      “Minä en todellakaan tiedä”, Jack vakuutti, “Hän jäi Black Pearlille, mutta en usko, että hän on siellä enää.”
                      ”Black Pearl?” James toisti ihmeissään, ”Mitä hän siellä teki?”
                      ”Soo soo, Norrington”, Jack sanoi heristäen vuorostaan sormeaan toruvasti, ”minun vuoroni kysyä.”
                      ”Eikä ole” James tiuskaisi, ”te ette vastannut rehellisesti.”
                      ”Vastasinpas!”
                      James ei ollut varma, uskoako häntä vai ei. Hän näytti niin rehelliseltä kuin se yleensä oli mahdol­lista miehelle, jonka ulkonäkö oli sen verran tavanomaisesta poikkeava kuin Jack Sparrow’n, joka helyineen, silmi­neen ja hiuspehkoineen ei varsinaisesti näyttänyt luottamusta herättävältä kunnialliselta kansalaiselta. James piti itseään hyvänä ihmistuntijana, mikä oli osaltaan auttanut häntä urallaan eteenpäin, mutta edes hän ei oppisi kos­kaan erottamaan Jack Sparrow’sta, milloin tämä valehteli. Ei kai ollut muuta mahdollisuutta kuin teeskennellä us­kovansa tätä. Sitä paitsi hän halusi kuulla, mitä tämä oli ollut aikeissa kysyä.
                      ”No, kysykää”, hän kehotti nyrpeästi. Jack otti paremman asennon, kääntyen häneen päin, vaikka se tarkoittikin sitä, että hänen kahlehdittu kätensä vääntyi epämukavaan asentoon.
                      ”Mikä”, Jack kysyi katsoen kiinteästi keskustelukumppaniaan suoraan silmiin, mutta ilman mitään tavanomaista elehtimistään, ”mikä oli teidän osuutenne siinä sopimuksessa, jonka Charles Gold teki kuvernöörin kanssa?”
                      ”Miten te tiedätte siitä?” James kysyi.
                      ”Teidän pitää ensin vastata minun kysymykseeni, Norrington”, Jack muistutti. Hetken ajan he silmäili­vät toisiaan hiljaisuuden vallitessa, kunnes James vastasi:
                      ”Tiesin siitä, mutta minun osuuteni oli vain toimittaa teidät oikeuden eteen”, hän naurahti äkkiä muista­essaan, miten oli katsellut Black Pearlin etääntymistä yhä kauemmas Dauntlessista ja kuvitellut Jack Sparrow’n etääntyneen sen mukana, ”ja jostain kummallisesta kohtalon oikusta tulen sittenkin tekemään sen, tosin en aivan siten kuin olin kuvitellut. Minun kysymykseni. Miten tiedätte sopimuksesta?”
                      ”Tiedän siitä, koska Charles Gold oli kyllin typerä aliarvioidakseen kapteeni Jack Sparrow’n”, Jack sanoi, ”eikä hän malttanut olla kerskumatta minulle sopimuksesta. Oi voi, paha virhe, oikein paha.”
                      ”Mikä?” James kysyi epävarmasti, sillä Jack näytti lähinnä mielipuoliselta hymyillessään äkkiä säteile­västi, tuoden hänen mieleensä kylläisen kissan, joka vain leikkii saaliillaan vaivautumatta lopettamaan sen kärsimyksiä. Hän arveli, että Charles Gold oli ihan yhtä mennyttä miestä. Jack pudisti päätään.
                      ”Olisi oikeastaan minun kysymykseni vuoro, mutta vastaan tuohon silti”, hän sanoi, ”Paha virhe läh­teä kokeilemaan onneaan minun kanssani.”
                      ”Mitä te olette tehnyt hänelle?”
                      ”Nyt tulee liian monta kysymystä! Minun vuoroni välillä.”
                      ”Äkkiä sitten.”
                      ”Eikö teitä surettanut lähteä jahtaamaan minua ja Black Pearlia?”
                      ”Siis… mitä?” James kysyi ajatellen, että jompikumpi oli kadottanut keskustelun punaisen langan ja että se ei ollut hän. Jack toisti kysymyksensä, ”Kyllä minä kuulin, mitä te sanoitte.”
                      ”Jaha”, Jack sanoi, ”mutta minä en kuule vastausta siihen.”
                      ”Ei, minua ei surettanut”, James kivahti, ”se oli minun velvollisuuteni, enkä minä pysähtynyt mietti­mään, miltä sen täyttäminen minusta tuntui.”
                      ”Ja juuri siinä on teidän heikkoutenne”, Jack sanoi myötätuntoisesti. James pudisti päätään kuin yrittäen selvittää sitä.
                      ”Mikä?” hän kysyi.
                      ”Se, että te ette kuuntele tunteitanne”, Jack selvensi, ”olette niin täynnä velvollisuuttanne, että sahapuk­kikin on elävämpi, mitä tulee tunteisiin. Ei ihmekään, että kaunis neiti Swann ryhtyi ennemmin rouva Turneriksi kuin huoli teidät. Olen aivan varma…”
                      ”Suu kiinni!” James huusi ponnahtaen seisomaan. Hän näytti olevan niin raivoissaan, että Jack ka­vahti vaistomaisesti taaksepäin muutamia tuumia, ”Ei sanaakaan hänestä, kuuletteko?”
                      ”En kai minä voi olla kuulematta, kun huudatte noin”, Jack sanoi rentoutuen hieman, sillä James ei sittenkään tullut häntä kohti, vaan otti sen sijaan muutaman askeleen taaksepäin kaataakseen itselleen vettä kan­nusta. Samassa Wilkins pisti päänsä ovesta näyttäen huolestuneelta.
                      ”Kaikki hyvin, sir?” hän kysyi. James huitaisi kädellään ja käski hänen poistua.
                      ”On, kaikki on kunnossa”, hän sanoi ja Wilkinsin poistuttua hän istuutui uudelleen kädessään lasilli­nen vettä, rauhoittuneena, ”Tekisi mieleni luovuttaa teidät oikeuden eteen saman tien”, hän sanoi sitten Jackille, ”teidän kuulustelemisenne on yhtä vaivatonta kuin yrittäisi sulloa mustekalaa avaimenreikään.”
                      ”Ai, onko tämä kuulustelu?”
                      ”Epävirallinen”, James vastasi, ”Minun vuoroni kysyä: mitä olette tehnyt Charles Goldille?”
                      Jack nykäisi suupieliään ylöspäin näyttäen kiusaantuneelta ja siltä kuin ei olisi halukas vastaamaan.
                      ”Käskin sitoa hänet Pearlin isomastoon”, hän sitten sanoi, ”ja siihen hän jäi, kun minä hänet viimeksi näin.”
                      ”Miksi…” James aloitti, mutta lopetti lauseen kesken ja jäi odottamaan Jackin kysymystä.
                      ”Onko teistä hauska nähdä minut tässä näin, kahlittuna?” Jack kysyi. James pystyi vain tuijottamaan häntä. Mikä miestä oikein vaivasi? Aivan kuin tämä ei olisi joka hetki tajunnut omaa tilannettaan, vaan pelleili hä­nen kanssaan kuin mikäkin kokotti.
                      ”Kyllä!” James puuskahti, ”Te olette juuri siinä, missä haluankin teidät nähdä; kahleissa. Mutta olisin säästynyt paljolta vaivalta jos ette olisi ilmestynyt tänne, Sparrow. Miksi muuten ette ollut laivallanne? Ryhtyikö tämäkin miehistö kapinaan? Todella huono tuuri, jos teidät syrjäytettiin taas kerran.”
                      ”Ei, minun miehistöni ei ryhtynyt kapinaan”, Jack sanoi kiukkuisesti, ”käskin toimittaa laivani ulottumat­tomiinne riippumatta siitä, olenko minä mukana vai en, ja minä en sattunut olemaan mukana. Tiesittekö te koko ajan, että Black Pearl oli niin lähellä Port Royalia?”
                      ”Suurin piirtein. Kiitos herra Goldin, tiesin odottaa teidän saapuvan, ja hän kävi saapumistanne seuraa­vana päivänä kertomassa, että olitte tullut. Miksi käskitte sitoa hänet mastoon?”
                      ”Koska minusta hän nyt vain jotenkin sopi siihen”, Jack sanoi herttaisesti. Äkkiä hänen ei tehnytkään enää mieli keskustella Charles Goldista, ”Aiotteko te todella luovuttaa minut oikeuden eteen?”
                      ”Aion”, James vastasi päättäväisesti, koska Sparrow’n luovuttaminen eteenpäin todellakin oli hänen aikomuksensa. Asiaa tarkkaan harkittuaan hän ei ollut voinut tehdä toisenlaista päätöstä. Hän ei nähnyt asiassa muuta vaihtoehtoa, eikä halunnut valehdella, että niitä olisi. Jack painoi päänsä, eikä James ollut varma, oliko hä­nen surumielinen ilmeensä aito vai teeskennelty, ”Mitä teidän ja Catherine Parkinsin välillä tapahtui?”
                      Jack vilkaisi häneen.
                      ”Miten niin?” hän kysyi.
                      ”Odotan vastausta, Sparrow”, James sanoi.
                      ”Ei mitään”, Jack vastasi, ”hän tuskin vaivautui puhumaan minulle. Miten hän minuun liittyy?”
                      James kohautti harteitaan.
                      ”Kunhan kysyin”, hän sanoi muistellen keskusteluaan rouva Parkinsin kanssa, ja tämän innokkuutta vakuuttaa Jack Sparrow’n syyttömyyttä hänen miehensä omituiseen kuolemaan tai veljensä katoamiseen. James oli aluksi uskonutkin tätä, koska ei nähnyt mitään syytä, miksi tämä olisi valehdellut, mutta jokin tavassa, jolla tämä oli kapteeni Sparrow’sta puhunut, oli saanut hänet epäilemään tämän kykyä tai edes halua pysytellä totuudessa, ”Ihmettelen edelleen, miksi hän haluaa valehdella teitä suojellakseen.”
                      ”Kaipa hänellä on syynsä”, Jack sanoi, ”mistä minä hänen aivoituksistaan tietäisin. Ei hän olisi ensim­mäinen avioliitossaan riutuva rouva, joka salaa haaveilee merirosvosta.”
                      ”Pah”, James tuhahti huvittuneesti. Hänestä oli enemmän kuin vaikeata kuvitella jäänviileää Catherine Parkinsia haaveilemassa Jack Sparrow’sta, pikemminkin olisi luullut tämän tuntevan vastenmielisyyttä miehen koko olemusta ja persoonaa kohtaan. Catherine Parkinsin silmissä Jack Sparrow todennäköisimmin käyt­täytyi omituisesti, puhui omituisesti, näytti omituiselta ja oli omituinen. Äkkiä hän oli hyvällä tuulella, ”Teidän vuo­ronne kysyä, Sparrow.”
                      ”Miksi ette luota Elizabethiin?” Jack kysyi. James rypisti otsaansa ja Jack kiirehti lisäämään; ”Kysymyk­seni on aivan asiallinen, Norrington! Miksi tuo kaapinkokoinen tyyppi on läsnä, kun Elizabeth tulee ter­vehtimään minua? Te ette luota naiseen, jota rakastatte.”
                      ”Tuo viimeinen lause ei ollut asiallinen”, James sanoi ja nosti vesilasin huulilleen peittääkseen hämmen­nyksensä sen johdosta, että Sparrow oli taas ottanut Elizabethin puheeksi, ”ja sitä paitsi koko sana ’rak­kaus’ on teidän huuliltanne rienaava. Ainoa ihminen, jota uskon teidän pystyvän rakastamaan, on Jack Sparrow.”
                      ”Että te jaksatte loukata avutonta miestä”, Jack sanoi ottaen kasvoilleen närkästyneen ilmeen. James katsoi häneen, arvioiden, oliko hän tosissaan vai näyttelikö hän loukattua.
                      ”Avutonta?” hän sanoi, melkein sylkäisten sanan suustaan, ”Te kieltämättä olitte melkoisen avuton, kun näin teidät White Sailsissa, mutta siitä on jo useita päiviä. Nyt minulla ei ole mitään harhakuvitelmia avutto­muudestanne ja juuri siksi rouva Turner ei saa jäädä kanssanne kahden. Teihin minä en luota, Sparrow.”
                      Jack kallisti päätään ja katsoi häneen kysyvästi, jääden odottamaan, olisiko hänellä muuta sanotta­vaa asiasta. James nousi, laski tyhjentyneen lasin pöydälle ja kaatoi kannusta vettä tinamukiin, jonka hän ojensi Jackille, joka otti sen vastaan kiittäen ja joi janoisesti, antoi sitten mukin takaisin. Jamesin teko näytti mutkatto­malta, ystävälliseltä eleeltä ja Jack ei näyttänyt pitävän sitä minään muuna, mutta kumpikin rekisteröi tarkasti toisen jokaisen, pienimmänkin liikkeen. Tyyneytensä alla James oli varuillaan ne muutamat sekunnit, jotka hän oli niin lähellä Jackia, että tämä olisi ylettynyt koskettamaan häneen, ja Jack puolestaan tarkkaili koko ajan mahdollisuuk­siaan tehdä niin, käydä käsiksi Jamesiin, tavoitella miekkaa hänen kupeeltaan, mitä tahansa. Vaikka Jackin toinen käsi oli tiukasti kiinni sängynpylväässä, heille molemmille oli selvä, ettei hän siitä huolimatta ollut kovin avuton tai edes vaaraton. Ei ollut sattumaa, ettei hänelle annettu paitsi haarukkaa, niin ei myöskään astiaa, jonka hän olisi helposti saanut iskettyä teräväreunaisiksi pirstaleiksi. Jack tunsi, ettei häntä todellakaan aliarvioitu ja hän oli toi­saalta imarreltu siitä, vaikka samalla hän yritti havaita edes yhden virheen, joka olisi lisännyt hänen pakomahdolli­suuksiaan. Hänellä ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö Norrington olisi tiennyt hänen aistiensa olevan täysin hereillä ja valppaina niin raukealta kuin hän päällepäin näyttikin.
                      ”Te olette taitava manipuloimaan ihmisiä”, James sanoi istuuduttuaan jälleen, juuri ja juuri Jackin ulottumattomiin. Hän otti rennomman asennon, ojentaen jalkansa eteensä ja ristien nilkkansa, ”ja te tiedätte, mitä sanoa ja kenelle sanoa. En halua, että alatte pelata sitä peliä rouva Turnerin kanssa.”
                      ”Ei minulla ole mitään aikomusta tehdä niin”, Jack sanoi.
                      ”Eikö todellakaan?” James kysyi, ”Ettekö tahtoisi pyytää häntä hankkimaan avaimen tuohon kahlee­seen? Sehän on minulla ja hänen olisi niin helppo saada se haltuunsa ja tuoda teille.”
                      ”Teillä ei taida olla minusta kovin korkeata käsitystä, vai mitä?”
                      ”Ei, sitä minulla ei todellakaan ole”, James myönsi, katsoen häntä liioitellun hitaasti punaisesta hui­vista ja päälaella keikkuvasta ponihännästä ja siitä sojottavasti pitkästä luusta aina kuluneiden saappaiden kärkiin asti, ”minä tunnen teidät paremmin kuin uskottekaan, Sparrow, eikä minulla ole epäilystäkään siitä, ettettekö olisi valmis lirkuttelemaan vaikka itsensä paholaisen pyörryksiin saadaksenne haluamanne. Miksi ette siis tekisi sitä rouva Turnerille? Suomatta ajatustakaan sille, että asetatte hänet jälleen kerran hankalaan tilanteeseen?”
                      ”Minä en tekisi sitä”, Jack sanoi ja korjasi asentoaan, koska hänen kahlehdittu kätensä alkoi puutua hankalassa asennossa, ”koska minä välitän Elizabethista.”
                      ”Niinhän te sanotte”, James sanoi, ”Minä en anna teille tilaisuutta edes yrittää, ja aivan samasta syystä; koska minäkin välitän hänestä. Tosin sillä erotuksella, että minä en yritä hyötyä hänestä.”
                      ”Teillä todella on alhainen käsitys minusta, Norrington. Ettekö näe minussa mitään hyvää?”
                      Hän vajosi mukavampaa asentoa hakiessaan kuin vahingossa puolittain makuulle, katsoen siitä asennosta Jamesiin huulillaan pieni hymynväre, silmissään vetoava katse, jonka edessä olisi ollut helppo heltyä sanomaan hänelle sen, mitä hän näytti haluavan kuulla. James tiesi katselevansa tarkoin harkittua esitystä, johon hän ei halunnut lähteä mukaan, mutta silti huoneeseen laskeutui hiljaisuus, kun hän ei hetkeen tiennyt, mitä sanoa. Hänen oli pakko ihailla Sparrow’n kykyä saada temppuilullaan keskustelukumppaninsa hämmennyksiin, tavalla tai toisella.
                      ”Minä näen, mitä te teette, Sparrow”, hän sanoi sitten rauhallisesti, suostumatta sen enempää häm­mentymään kuin hermostumaankaan, ”sanoin jo aiemmin, ettei tuo tehoa minuun.”
                      ”Mikä tuo?” Jack kysyi viattomasti. James katsoi häneen kyllästyneen näköisenä.
                      ”Juuri tuo”, hän sanoi, ”te tuotte mieleeni kiimaisen kollikissan, mutta vaikka alkaisitte kehrätä, en unohda, että teillä on käpälissänne terävät kynnet.”
                      Jack hölmistyi hänen hymynsä hyytyessä hetkeksi, mutta sitten hän purskahti sydämelliseen nau­ruun, joka oli niin tarttuva, ettei James voinut olla virnistämättä.
                      ”Oikeasti, Norrington”, Jack sanoi saatuaan naurunsa tasaantumaan, ”kuulisin mielelläni, onko mi­nussa yhtään mitään, mille ette nyrpistäisi nenäänne.”
                      ”Toki on”, James sanoi, ”en anna henkilökohtaisen mielipiteeni teistä sumentaa arvostelukykyäni. Minä en väheksy teidän kykyjänne, vaan sitä, mihin te niitä käytätte.”
                      ”Minulla on paikkani tässä maailmassa”, Jack sanoi, ”ja tarkoitukseni. Minä olen teidän vastavoi­manne, Norrington”, hän piti pienen tauon ja jatkoi sitten pehmeämmin; ”Jos te heittäisitte menemään arvonne, asemanne ja tuon pirun velvollisuudentuntonne, ja siirtyisitte minun puolelleni, me saisimme aikaiseksi suuria asi­oita.”
                      ”Minä en usko kuulemaani,” James sanoi. Ehdotus, jonka hän kuvitteli Sparrow’n suusta kuulleensa, oli enemmän kuin mielipuolinen ja vaistomaisesti hän kohensi asentoaan, suoristaen selkänsä ja vetäen jalkansa lähemmäs itseään, kuin suojautuen tämän sanoilta, ”Ette voi tarkoittaa tuota.”
                      ”Ja miksi en, kaveri?”
                      ”Tekö tosissanne esitätte ajatuksen, että minä ryhtyisin merirosvoksi?”
                      ”Miksi en? Minä ajattelen paljon, kaikenlaista. Kuten sitä, että ettekö te itse asiassa vähän… pidä minusta?”
                      ”Pidä teistä?”
                      ”Äh”, Jack sanoi nauttien Jamesin järkyttyneestä ilmeestä, ”en minä tosissani usko, että koskaan edes harkitsisitte sitä, mitä juuri ehdotin, mutta eikö se ajatuksena olisi mielenkiintoinen? Vaikka pääsisitte eroon tuosta paskajäykkyydestänne, joka näyttää liittyvän virka-asemaanne”, hän teki kädellään siron liikkeen kohti Jamesin asua, ”olisitte luonteeltanne varmasti aivan yhtä jäätävä kuin olette nyt. Joskus minusta tuntuu, että hitu­nen tuota ominaisuutta tekisi minulle hyvää silloin, kun minulla alkaa… vähän heittää.”
                      ”Heittää?”
                      ”Päästä”, Jack sanoi katsoen häneen kasvoillaan ilme, joka oli samanaikaisesti anteeksipyytävä ja jotain, jonka James tulkitsi omahyväiseksi. Jos hän joskus oli pohtinut sitä, tiesikö Jack Sparrow itse olevansa liki­pitäen umpihullu, niin nyt hän sai vastauksen ainakin siihen kysymykseen.
                      ”Hauska kuulla, että teillä on sentään selkeä käsitys itsestänne”, hän sanoi.
                      ”Minähän sanoin olevani realisti”, Jack sanoi venytellen jäseniään, ”ei minulla ihan niin pahasti vii­raa, ettenkö olisi siitä itse tietoinen.”
                      ”Miten tuo ei lohduta minua yhtään”, James mutisi. Hän kaivoi kellonsa esiin liivinsä taskusta muistaes­saan, että hänellä oli vielä tapaaminen sinä iltana. Hän ehtisi viipyä vielä hetken Sparrow’n luona ja päätti tehdä niin, siitäkin huolimatta, että tämä oli vähällä ajaa hänetkin ajoittain mielipuolisuuden partaalle eikä hän us­konut saavansa miehestä mitään irti enää sinä päivänä. Aikaa oli kuitenkin enää huominen ja hän halusi käyttää hyväkseen jokaisen mahdollisen minuutin kiskoakseen Sparrow’sta tietoja tai edes vihjeitä siitä, mitä oli tapahtunut ja mikä oli tuonut tämän Port Royaliin. Ajatus siitä, että luovuttaessaan tämän eteenpäin, hänellä olisi antaa jon­kinlainen selostus tapahtumista, hiveli hänen itsetuntoaan. Se saattaisi jopa poikia hänelle ylennyksen, tosin ylen­nyksellä, maineella tai edes rahalla ei ollut hänelle samaa merkitystä kuin sillä henkilökohtaisella voitolla, minkä hän saavuttaisi jos saisi Sparrow’n puhumaan muutakin kuin puuta-heinää mitä tuli Eliah Parkinsiin. Tai Charles Goldiin. James ei uskonut puoliakaan siitä, mitä Sparrow oli tästä sanonut, joskin osa hänen puheistaan oli var­masti totta. Ongelma oli siinä, ettei James osannut päättää, mikä osa.
                      ”Miten te muuten voitte, ruumiillisesti”, hän kysyi sujautettuaan kellon takaisin taskuunsa.
                      ”Paremmin”, Jack sanoi ja vei vasemman kätensä oikealle kyljelleen. Se oli totta, hän tunsi voi­mansa paljon premmin.
                      ”Näyttäkää”, James komensi, nousi ja kiersi vuoteen toiselle puolen. Jack empi hetken, mutta alkoi sitten kuroa paidanhelmaa ylös. Se näytti käyvän kömpelösti ja Jamesin mielestä liian hitaasti, joten hän veti miek­kansa tupesta ja nosti sen kärjellä Jackin paidan ylös yhdellä nopealla liikkeellä. Koska hän ei voinut tehdä sen enempää toimenpidettä nopeuttaakseen, seuraavat loputtomilta tuntuvat minuutit hän yritti kärsivällisesti odottaa Jackin kääriessä ympäriltään sidettä, eikä hän osannut hillitä itseään olemasta hoputtamatta.
                      ”Tämä olisi helpompaa jos minulla olisi käytössäni kaksi kättä, kaveri”, Jack sanoi kiskoessaan pit­kää kaistaletta esiin selkänsä takaa. Viimein hän sai keskivartalonsa paljaaksi Jamesin kumartuessa aavistuksen verran lähemmäs nähdäkseen paremmin. Haava, joka muutama päivä aiemmin oli ollut punainen ja tulehtunut, näytti nyt aivan toiselta, parantumisen edettyä vauhdilla, jota James ei olisi uskonut mahdolliseksi, jos ei olisi omin silmin sitä nähnyt. Jos Jack Sparrow’n mieli toimi hämmästyttävällä tavalla, niin samoin näytti toimivan hänen ruu­miinsakin.
                      ”Teillä tuskin oli alunperinkään mitään hätää”, James sanoi, ”mitä todennäköisimmin, vaikka olisitte jäänyt White Sailsiin makaamaan, olisitte yhtä lailla ollut parissa-kolmessa päivässä jalkeilla. Ette olisi tarvinnut minua hoitamaan teidät kuntoon.”
                      ”Minä en muistaakseni ole missään vaiheessa teiltä apua pyytänytkään”, Jack sanoi ja yritti kiskaista paidanhelmansa alas, mutta James ei siirtänyt miekkaansa syrjään, vaan päinvastoin nosti sen kärjellä paitaa vielä ylemmäs, kunnes paljasti Jackin rinnassa olevat punaiset, vanhat arvet.
                      ”Mistä nuo ovat peräisin?” hän kysyi.
                      ”Miltä ne teistä näyttävät?”
                      ”Ampumahaavoilta”, James sanoi päästäen paidanhelman putoamaan alas ja työnsi miekkansa tuppeen.
                      ”No, sitten ne ovat varmaan peräisin jonkun pistoolista”, Jack sanoi, ”Joillakin tuntuu olevan hinku huvitella pitämällä minua maalitaulunaan.”’
                      ”Sinänsä hämmästyttävää, että kukaan on koskaan osunut teihin. Muistan kerran antaneeni käskyn avata tulen teitä kohti, eikä yksikään luoti osunut, vaikka vastassanne oli toistakymmentä miestä.”
                      ”Oi voi, Norrington, teillä on huonoja ampujia”, Jack sanoi pahoitellen, ”eikö heidän koulutukseensa lainkaan kuulu liikkuvaan maaliin harjoittelu?”
                      ”Älkää viitsikö taas heittäytyä turhan ärsyttäväksi”, James varoitti, ”muistutan uudelleen, että voin luovuttaa teidät oikeuslaitoksen hellään huomaan vaikka heti, jos ryhdytte kovin hankalaksi minun kanssani.”
                      ”Miksi ette tee niin? Kuvittelette nyhtävänne minusta yllättäen ulos täydellisen tunnustuksen?”
                      ”Itse asiassa en kuvittele”, James sanoi ottaen muutaman askeleen siirtyen vuoteen jalkopäähän. Hän nojasi kyynärpäillään kevyesti sen päätyyn, katsellen sängyssä makaavaa Jackia ylhäältäpäin, ”mutta toivon nyhtäväni teistä ulos edes jotain käyttökelpoista.”
                      ”Ainahan sitä voi toivoa”, Jack sanoi huolettomasti. Hän alkoi jo väsyä Norringtonin läsnäoloon, vaikka toisaalta sanailu tämän kanssa oli enemmän kuin piristävää ja hän nautti siitä. Hän olisi kuitenkin mielellään jäänyt jo yksin. Hän tarvitsi rauhaa voidakseen miettiä tilannettaan kunnolla ja ennen kaikkea voidakseen puuhailla lukon ja hiusneulojen kanssa.
                      ”Toivottavasti olette huomenna yhteistyöhaluisempi”, James sanoi yhtä huolettomasti, ”sillä minä todella säästäisin mielelläni selkänahkaanne siltä, mikä sitä odottaa, jos itsepintaisesti kieltäydytte puhumasta mi­nulle siitä, mistä minä haluan kuulla.”
                      Jack huokaisi ja sulki silmänsä.
                      ”Menkää pois”, hän sanoi, ”jättäkää minut rauhaan.”
                      ”Kohta”, James sanoi, ”jätän teidät ennen kaikkea miettimään asiaa.”
                      ”Mietin niin että pää sauhuaa.” Jack mutisi. James suoristi selkänsä ja vei kätensä selkänsä taakse, silmäillen vuoteella oikosenaan makaavaa miestä miettivästi. Tämä näytti nauttivan olostaan täysin siemauksin, vaikuttamatta lainkaan huolestuneelta siitä, mikä häntä odotti. Hän käveli ovelle, koputti siihen, jotta Wilkins avaisi sen hänelle ulkopuolelta ja oli jo menossa, käsi ovenkahvalla, kun hän muisti jotain ja kääntyi takaisin Jackiin päin.
                      ”Muuten, Sparrow”, hän sanoi Jackin raottaessaan silmiään, ”älkää enää yrittäkö siirtää sitä vuo­detta.”
                      ”En minä ole sitä mihinkään siirtänytkään”, Jack puolustautui. James hymyili viileästi.
                      ”Se kuuluu oikein hyvin alakertaan”, hän sanoi, ”ja jos teette sen toistamiseen, lupaan kahlita toisen­kin kätenne. Ettehän te sellaista halua, ettehän?”
                      ”Ha ha haa”, Jack sanoi happamasti. James kumarsi päätään nyökäyttäen.
                      ”Huomiseen”, hän sanoi, ”minulla on nyt tapaaminen.”
                      ”Jos se on joku nainen, niin toivottavasti ette muuta häntäkin jääksi, jos pääsette pukille”, Jack sa­noi. James poistui ovesta sanomatta enää mitään.
Lähettänyt klo

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Tilaa: Lähetä kommentteja (Atom)