tiistai 4. maaliskuuta 2014

KAHDEKSAN ARKULLISTA KULTAA - Luku 8



 Catherinen herätessä seuraavan kerran oli jo aamu. Hän palasi todellisuuteen hitaasti, haluten pitkittään viipymistään unessaan, tai pikemminkin juuri tässä, unen ja valveen rajamailla, kapteeni Sparrow'n lämmössä. Hän kuuli miehen hengityksestä selkänsä takana, että tämä oli yhä unessa, eikä hän uskaltanut liikahtaakaan, ettei mies heräisi ja vetäisi käsiään pois, vetäytyisi kauemmas hänestä. Hän makasi vuoteella kyljellään, kapteeni hänen takanaan, kietoneena käsivartensa hänen ympärilleen, painaneena otsansa hänen olkaansa vasten, polvet hänen polvitaipeissaan. Hänestä tuntui, ettei hän ollut koskaan ollut näin liki ketään ja tähän hän olisi halunnut jäädä. Hän ei edelleenkään ymmärtänyt, mitä ihmeellistä siinä oli, mitä naisten ja miesten välillä tapahtui, mutta tämän hän ymmärsi. Jos tämä oli seurasta siitä, tämän takia hän voisi sietää melkein mitä tahansa. Oli ihmeellistä olla näin lähellä kapteenia, tuntea olevansa unesta raukea ja turvassa, näin alaston häpeämättä alastomuuttaan tai mustelmiaan. Kapteeni oli yhtä alaston ja sekin oli ihmeellistä; hän ei ollut koskaan ennen nähnyt alastonta miestä tai tuntenut, miten lämmin pelkkä iho saattoi olla tällä tavoin, hänen ihoaan vasten. Catherine oli kuin pesässä, josta hän ei olisi koskaan halunnut lentää pois, vaikka tiesikin, ettei aikaa ollut paljon jäljellä, pian kapteeni heräisi ja hänen olisi lähdettävä Black Pearlilta, palattava elämään elämäänsä Catherine Parkinsina. Paljonko armonaikaa vielä oli? Tunti? Puoli tuntia? Hän huokaisi ja painoi ujosti huulensa miehen ranteeseen polttomerkitylle P-kirjaimelle. Iho maistui suolaiselle, vähän kirpeälle. Arven yläpuolella kapteenilla oli ihossaan piirros, jossa varpunen lensi meren yllä ja sekin oli Catherinesta ihmeellistä; kuva, joka oli piirretty ihon alle ja joka ei lähtenyt pois. Hän huokaisi uudelleen ja yritti hyvin varovasti päästä vielä lähemmäs miestä. Tämä liikahti, mutisi jotain ja kietoi kätensä vielä tiukemmin hänen ympärilleen. Vasemman käden arvet tulivat näkyviin ja Catherinen tuli melkein sääli häntä. Tuntui turhalta surra muutamaa mustelmaansa.
"Onko sinulla hyvä olla siinä?" kapteeni kysyi unisesti hänen selkänsä takana. Catherine myönsi. Hetken hiljaisuuden kuluttua hän ymmärsi kapteenin nukahtaneen uudelleen. Catherine alkoi liukua takaisin uneen, mutta havahtui siihen, että oveen koputettiin.
"Kapteeni Jack! Vene tulossa".
Jack hätkähti hereille Hullu-Samin tempaistessa hytin oven auki.
"Vene? Mikä vene?" hän ponnahti istumaan Catherinen yrittäessä vetää peitettä ylleen peittääkseen alastomuutensa.
"Rannasta lähestyy vene", Sam sanoi viittoillen ikkunaan päin.
Jack kumartui ottamaan lattialta housunsa, pujottautui niihin ja etsi sitten hetken vuoteelta punaista huiviaan ja löydettyään sen hän nousi ja käveli ikkunan luo solmien samalla huivia päähänsä. Hän painoi kasvonsa miltei kiinni ikkunaruutuun yrittäessään tunnistaa laivaa lähestyvässä veneessä olevat miehet. Charles Goldin kookkaan hahmon hän tunnisti helposti, kaksi muuta olivat ilmeisesti Parkinsin miehiä. Jack rypisti otsaansa ja vilkaisi Catherineen, josta ei näkynyt peitteen alta muuta kuin hiukan hiuksia.
"Se on veljesi", Jack sanoi hänelle. Catherine heitti peiton yltään ja nousi kyynärpäidensä varaan katsoen häneen pelästynein silmin.
"Ei voi olla!" hän sanoi, "Miksi hän tänne tulisi?"
Jack veti saappaat jalkaansa ja vilkaisi uudelleen ulos. Ei ollut epäilystäkään, etteikö Charles Gold ollut jälleen tulossa Black Pearlille, ja samoin kuin Catherine, Jack ihmetteli syytä tähän vierailuun. Oli vielä niin varhaista, ettei hän olisi kuvitellut Charlesin normaalisti nousevan vuoteestakaan vielä siihen aikaan, saati lähtevän Pearlille. Jack oli arvellut, että he pääsisivät nostamaan ankkurin puolenpäivän aikoihin ja siihen oli vielä aikaa kuutisen tuntia.
"En tiedä, mutta otan selvää", Jack sanoi ja tuli vuoteen viereen ottaen paitansa, vetäen sen ylleen, "Pysy sinä täällä".
"Hän ei saa nähdä minua", Catherine hätäili. Hän oli noussut vuoteelle polvilleen ja piteli peitettä molemmin käsin ympärillään. Ovella seisova Sam tuijotti häntä autuas ilme kasvoillaan, "Hän ei saa tietää, että minä olen täällä."
"Minä huolehdin sinut rantaan niin, ettei hän saa sinun koskaan tietää täällä olleenkaan", Jack vakuutti, vaikka arveli salailun olevan turhaa. Hän ei keksinyt muuta syytä Charlesin saapumiselle kuin että tämä oli tullut hakemaan sisarensa kotiin. Tiedossa taisi olla ongelmia. Mitä todennäköisimmin mies ei lainkaan ollut ihastunut siitä, että Catherine oli Black Pearlilla, eikä missään tapauksessa kuvitellut, että tämä olisi viettänyt yönsä siellä keskustellen Anamarian kanssa henkeviä.
"Charles ei ollenkaan ymmärtäisi…" Catherine sanoi. Jack veti vyönsä tiukalle ja vilkaisi ovelle, huomasi Samin yhä seisovan oviaukossa.
"Sam, pölvästi, mene ulos", hän tiuskaisi tälle.
Samin mentyä Jack, joka oli jo pukeissa hattua ja takkia lukuun ottamatta, tuli Catherinen luo, kumartui tämän puoleen ja suuteli tätä suulle.
"Yhteinen aikamme taitaa olla lopuillaan", hän sanoi pehmeällä äänellä ja katsoi Catherineen tämän vastatessa hänen katseeseensa vakavana, vaieten, "Harmi. Olisin viihtynyt kanssasi pitempäänkin, kultaseni. Nyt sinun pitää pukeutua, huolehdin sinut kohta maihin."
Catherine avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta ei sitten tiennytkään, mitä sanoa. Mitään sanottavaa ei oikeastaan ollut, eikä enää aikaakaan, sillä Jack pyörähti ympäri ja otti toisen pistooleistaan työntäen sen vyöhönsä. Vielä takki ja hattu, ja sitten hän jo harppoi ulos, Catherinen jäädessä yksin.

***

Charlesin kiivetessä partaan yli Pearlin kannelle Jack huomasi heti erehtyneensä. Mies ei tullut ainakaan sisarensa takia, sillä tämä olisi tuskin ollut niin iloisen näköinen kuin oli Jackin nähdessään. Tämä toivotteli iloisesti huomenta melkein mätkähtäessään kannelle hänen toisen jalkansa takerrettua köysiin. Miehen perässä kannelle kiipesi Parkinsin työnjohtaja, McCourt, jonka kanssa Jack oli edellisenä päivänä jo ollut tekemisissä ja vielä kolmas mies.
"Huomenta", McCourt tervehti, "herra Parkins lähetti tiedon, että loput tavaroista ovat noudettavissa nyt. Haluatteko lähettää miehiä mukaamme niitä hakemaan?"
Jack nyökkäsi.
"Hyvä, hienoa", hän sanoi, "pääsemmekin lähtemään aikaisemmin kuin kuvittelin."
"Ei kai teillä mihinkään kiire ole?" Charles kysyi huolettomalla äänensävyllä.
"On meillä", Jack vastasi, "Mitä sinä muuten täällä teet?"
"Halusin tavata sinut", Charles sanoi. Jackista hän kuulosti vähän turhankin iloiselta, teennäiseltä ja hän oli erottavinaan äänessä hermostuneen sävyn.
"Tähän aikaan aamusta? Luulisi sinun vielä nukkuvan tähän aikaan? Joko kaunis sisaresikin on jalkeilla tähän aikaan?"
"Catherine? Mitä tekemistä hänellä minkään kanssa on?" Charles näytti hölmistyneeltä, "En minä tiedä, kai hän vielä nukkuu. En ole nähnyt häntä eilisen jälkeen".
"Ahaa", Jack sanoi. Hän katsoi ympärilleen, ja kun ei nähnyt Gibbsiä missään, hän komensi Samin hakemaan tämän. Sitten hän käveli ruuman avonaisten luukkujen luo ja kurkisti sisään. Charles seurasi hänen kannoillaan koko ajan, mikä oli hänestä ärsyttävää. Hänen teki mieli tuupata mies alas ruumaan, koska ei tiennyt, mitä muutakaan tämän kanssa tekisi. Ainakin se olisi kätevä tapa päästä tästä hetkeksi eroon, edes siksi aikaa, että voisi kuljettaa Catherinen veljensä huomaamatta hytistä ulos ja veneeseen. Tosin ei naista kai voinut tämän aviomiehen työnjohtajan veneeseenkään työntää. Oli kai päästävä eroon koko porukasta ensin.
Gibbs ilmestyi haukotellen kannelle ja tervehti sekä Jackia että Charlesia. Hänen tukkansa oli pystyssä unen jäljiltä ja hän oli sen näköinen, ettei olisi halunnut tulla herätetyksi vielä. Jackista tuntui oikeastaan aivan samalta; hän olisi mielellään jäänyt vielä sänkyyn rouva Parkinsin kera, mutta toisaalta, hyvä näinkin.
"Mitä nyt?" Gibbs kysyi, "En ole ehtinyt nukkumaan kuin muutaman tunnin".
"Kukapa tässä sen enempää olisi nukkunut?" Jack ei voinut olla virnistämättä ja vilkaisi syrjäsilmin Charlesiin, joka näki hänen katseensa ja tulkitsi sen omalla tavallaan. Hänen sydämensä jätti muutaman lyönnin väliin, vaikka hän oli luvannut itselleen, ettei antaisi kapteenin flirtin enää vaikuttaa itseensä mitenkään. Hän näki Gibbsin huokaavan ja pyörittelevän päätään kärsivän näköisenä, eikä ymmärtänyt alkuunkaan, mitä miehet mahtoivat ilmehtimisellään tarkoittaa. Jack nosti sormen huulilleen ja pudisti päätään merkiksi siitä, että Gibbsin ei pitäisi sanoa asiasta yhtään enempää. Gibbs huokaisi vielä uudemman kerran. Charles katsoi hölmistyneenä heitä kumpaakin vuoron perään.
"No niin", Jack sanoi ja viittoili kauemmas jääneen McCourtin lähemmäs, "Gibbs ottaa veneen ja viisi miestä ja lähtee teidän kanssanne samaa matkaa hakemaan loput lastista. Montako kertaa matka täytyy tehdä? Kaksi vai kolme?"
"Jos lastaatte veneen aivan täyteen, kaksi riittänee". McCourt sanoi hetken mietittyään. Jack oli tyytyväinen kuulemaansa.
"Hyvä, hyvä", hän sanoi, "Laskekaa vene ja alkakaa mennä."
"Etkö sinä mene mukaan?" Charles kysyi.
"Ei, minä en tule mukaan. Sinä sen sijaan menet." Jack vastasi osoittaen sormellaan Charlesia. Tämä hätääntyi ja aukoi hetken suutaan tietämättä mitä sanoa. Jack katsoi häneen yhä kummastuneempana.
"Mutta…" Charles sanoi miettien kuumeisesti jotain veruketta joko jäädä Black Pearlille tai saada kapteeni mukaansa maihin. Tässä vaiheessa hän ei aikonut päästää tätä enää hetkeksikään silmistään, eikä lähtemään mihinkään ennen puolta päivää laivan kanssa, joka ennen iltaa olisi hänen. McCourt tuli hänen avukseen, tosin tietämättään.
"Herra Parkins tahtoo tavata teidät", hän sanoi Jackille, "ne arkut, joista teillä oli puhe, ovat hänen talossaan. Pyytämänne ammukset on jo tuotu laiturille."
"Lähde mukaan", Charles sanoi Jackille helpottuneena, "piipahdetaan Eliahin luona hakemassa arkut, tulen mukaasi."
"Minulla on muita suunnitelmia", Jack sanoi kääntäen hänelle selkänsä, "Tulen kyllä, kunhan ehdin."
Hän keinahteli tiehensä, kavuten portaat ylös komentosillalle. Gibbs meni kokoamaan viittä miestä mukaansa ja antoi samalla määräyksen veneen laskemisesta vesille. Muutamia miehiä kiipesi välittömästi köysiin ja alkoi laskea yhtä Black Pearlin isoista veneistä alas. McCourt palasi samoin partaan ääreen ja alkoi kiivetä alas Pearlin kylkeä. Charles jäi neuvottomana seisomaan paikalleen. McCourt kurkisti vielä partaan yli ja huikkasi hänelle, oliko hän mahdollisesti tulossa vai eikö ollut. Charles pudisti päätään ja McCourt katosi näkyvistä. Hän tunsi itsensä hölmöksi seisoessaan kannella yksin, mitään tekemättä, joten hän kiipesi Jackin perästä komentosillalle, missä Jack keskusteli matalalla äänellä Anamarian kanssa. Jack huomasi Charlesin ja katsoi tähän kiukkuisena.
"Onko sinulla vaikeuksia ymmärtää, mitä minä sanoin?" hän kysyi, "Sanoin käsittääkseni sinulle, että sinä et jää tänne?"
"Minä nyt kuitenkin jäin", Charles vastasi, "Ei minulla ole parempaakaan tekemistä."
"Mutta minulla on", Jack sanoi ristien kätensä rinnalleen, "McCourt näköjään lähti, mutta sinä ehdit Gibbsin mukaan, kun nyt pidät kiirettä."
"Minulla… minulla on sinulle tärkeätä asiaa", Charles keksi nopeasti ja tunsi poskiaan kuumottavan, kun hän vilkaisi Jackiin, joka seisoi hänen edessään tutkien hänen ilmeitään epäuskoisen näköisenä, otsaansa rypistäen, "kahdenkeskistä asiaa."
"Jaha", Anamaria puuttui keskusteluun ja katsoi ivallisesti Charlesiin, vaikka puhuikin Jackille, "Sinullapa on vientiä, Jack, taidat pitää oikein sukukokousta."
"Auh", Jack voihkaisi, "Lopeta, minusta tuo ei ollut hauskaa."
"Joo, joo, joo", Anamaria sanoi ja katsoi nyt suoraan häneen, melkein hellästi ja hymyili. Charles näki hänen hymyilevän ensimmäistä kertaa, eikä voinut olla ihmettelemättä, miksei hän hymyillyt useammin ja enemmän. Jos hänen tuittupäinen ilmeensäkin oli kaunis, niin tämä oli vielä jotain enemmän. Charles ei voinut muuta kuin kadehtia Jackia, jolle tuo hymy oli osoitettu, siitäkin huolimatta, että edes hän ei voinut nähdä siinä mitään viitettä siitä, että Anamarialla olisi Jackia kohtaan todellakaan muita kuin korkeintaan sisarellisia tunteita. Aivan samaa hymyä Catherine hymyili hänelle joskus. Anamaria poistui jättäen hänet kahden Jackin kanssa ja kuiskasi ohi mennessään Jackille jotain, mistä Charles ei saanut selvää, vaikka yrittikin kuunnella tarkasti. Molemmat vilkaisivat häneen nopeasti ja hänelle tuli epämiellyttävä olo. Hänestä tuntui hetken, että Black Pearlilla oli meneillään jotain, josta hänen olisi pitänyt ehkä olla tietoinen, mutta tunne meni ohi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.
"Sano asiasi nopeasti", Jack sanoi Charlesille, "muuten joudut uimaan saadaksesi Gibbsin kiinni."
"Minä… tuota", Charles änkytti. Kapteeni Sparrow seisoi edelleen kädet puuskassa, odottaen, "Minä ajattelin… "
"Kiitos, aikasi meni umpeen juuri nyt", Jack sanoi ja liikahti eteenpäin poistuakseen Anamarian perään alas kannelle. Charles tarttui hädissään hänen käsivarteensa, mutta ei tavoittanut muuta kuin takin hihansuun, jonka Jack nykäisi irti hänen otteestaan.
"Älä mene", Charles sanoi, "Voisimmeko keskustella jossain aivan kahden kesken? Jossain, missä kukaan ei näe? Hytissäsi?"
"Minulla ei ainakaan ole mitään keskusteltavaa", Jack sanoi silmäillen häntä päästä jalkoihin, "Ole ystävällinen ja poistu, kaveri."
Charles näki Jackin silmissä kiukkua ja jotain muuta, joka sai hänet tajuamaan, ettei tämä ehkä ollutkaan aivan omituinen kuin hän oli kuvitellut. Jack oli varuillaan, epäluuloinen ja halusi hänestä eroon jostain syistä, joilla oli tekemistä nimenomaan hänen itsensä kanssa. Mitä oli tekeillä? Oliko Eliah keskustellut kapteenin kanssa hänen tietämättään? Pimitettiinkö häneltä taas jotain, mitä hänen olisi ehdottomasti pitänyt tietää? Hänen olisi tehnyt mieli puristaa tieto irti kapteenista vaikka väkisin, mutta tajusi, että pilaisi kaiken, jos nyt näyttäisi oman hermostumisensa.
"Pieni hetki? Muutama minuutti?" Charles kärtti. Jack käänsi hänelle selkänsä ja Charles ojensi jo kätensä tarttuakseen häneen uudelleen, mutta veti sitten kätensä pois. Jack laskeutui portaat nopein askelin, Charlesin seuratessa. Jack käveli partaan ääreen, kumartui sen yli ja huusi alhaalla veneessä istuvaa Gibbsiä odottamaan hetken; hän saisi veneeseen vielä yhden miehen lisää. Jack kääntyi Charlesin puoleen.
"Siitä sitten vaan", hän sanoi tälle ja osoitti partaan yli heitettyjä köysitikkaita, " Sinä poistut Pearlilta nyt ja minä puolestani…"
Mastosta kuuluva huuto keskeytti hänet.
"Laiva!"
Jack pyörähti ympäri, silmäili ympärilleen ja syöksyi sitten juoksujalkaa takaisin komentosillalle. Charles ei tiennyt mitä muutakaan olisi voinut tehdä kuin juosta hänen peräänsä. Kun hän ehti ylös, Jack oli jo saanut jostain käsiinsä kaukoputken ja katseli sen läpi ulapalle päin. Charles yritti silmiään siristäen nähdä siellä jotain, mutta ei ollut varma, kuvitteliko hän vain pienen horisontissa näkyvän täplän vai oliko siellä todella laiva.
"Helvetin helvetin helvetti!" Jack kirosi. Hän erotti laivan niin selkeästi, että oli jopa tunnistavinaan sen. Hms Dauntless, mikään muu se ei voinut olla, hän tunsi laivan niin hyvin, ettei uskonut erehtyvänsä. Hänen teki mieli paiskata kaukoputki lattiaan silkasta kiukusta ja hämmennyksestä; mitä ihmettä Dauntless täällä teki, syrjässä kaikilta reiteiltä? Tämä ei voinut olla vahinko tai sattumaa, mutta hän ei liioin voinut uskoa, että laiva olisi täällä hänen tai Black Pearlin takia. Kukaan ei voinut tietää, että hän oli täällä. Vai tiesikö? Olivatko he edellisyönäkin nähneet Dauntlessin?
"Ei helvetti!" hän kirosi vielä kerran, "Se on kirottu Dauntless! Dauntless! Mitä se täällä tekee?"
Gibbs kiipesi takaisin Black Pearlin kannelle ja huusi Jackille kysyen, mitä oli tapahtumassa. Jack osoitti kaukoputkella ulapalle päin.
"Dauntless!" hän huusi, "ja luultavasti rakas ystävämme Norrington."
"Tuleeko se tänne?" Gibbs kysyi. Jack katsoi jälleen kaukoputken läpi. Laiva näytti purjehtivan hyvää vauhtia kauemmas, mutta sen huomaaminen ei huojentanut hänen mieltään yhtään. Dauntlessilla ei pitänyt olla mitään syytä seilata täällä.
"Ei näytä tulevan", hän huusi Gibbsille.
"Mitä aiot tehdä?" Charles kysyi. Jack katsoi häneen hämmästyneen näköisenä, kuin olisi kokonaan unohtanut hänen läsnäolonsa ja ihmettelisi nyt, kuka hän oikein oli. Jack ei vaivautunut vastaamaan hänelle, vaan kumartui kaiteen yli Gibbsin puoleen, nojautuen kaiteeseen molemmin käsin, kaukoputki kainalossaan.
"Nostakaa vene ylös", hän sanoi Gibbsille, "ja laskekaa pienempi veteen. Haluan kaikki Black Pearlille kuulumattomat henkilöt täältä pois välittömästi", hän kääntyi Charlesin puoleen, "Osaathan sinä kai sen verran soutaa, että saat veneen rantaan?"
"Tietenkin", Charles sanoi, "mutta mitä tarkoitat? Miksi minun pitää lähteä? En ymmärrä…"
Hän alkoi hätääntyä huomatessaan, etteivät asiat nyt menneet niin kuin hän olisi halunnut niiden menevän. Komentaja Norrington pilaisi kaiken varomattomalla toiminnallaan!
"Minä nostan ankkurin", Jack sanoi. Charles ei ollut uskoa kuulemaansa; aikoiko kapteeni paeta hakematta viimeisiä tavaroita, itse varsinaista lastia?
"Mutta loput lastista?" hän hätäili, "Kulta-arkut, ethän sinä voi jättää niitä?"
"Minä voin", Jack sanoi. Hän ei ollut varma, oliko Dauntless täällä hänen takiaan ja oltiinko siellä lainkaan tietoisia siitä, että Black Pearl oli ankkurissa tässä lahdenpoukamassa, mutta hän päätti suhtautua tilanteeseen kuin Dauntlessin läsnäolo ei olisi sattumaa. Vaikka Dauntless olisikin poikennut reitiltä jonkin muun syyn kuin Black Pearlin takia, oli silti enemmän kuin mahdollista, että Pearl oli huomattu tai ainakin huomattaisiin pian. Norringtonilla ei olisi varaa pitää Dauntlessin miehistössä tähystäjää, joka ei huomaisi lahdelle ankkuroitua merirosvolaivaa. Jack oli melko varma, että Dauntlessilla tiedettiin heidän olevan täällä, mutta miksi se siinä tapauksessa purjehti poispäin? Parempi tietysti niin; jos hänen olisi kohdattava Dauntless, hän ei halunnut tehdä sitä tässä matalassa lahdessa. Ensin piti vain saada Charles Gold sisarineen pois Pearlilta, eikä hän tiennyt miten muuten sen olisi voinut tehdä kuin laittamalla molemmat samaan veneeseen. Charles luultavasti närkästyisi nähdessään sisarensa, mutta Jack katsoi itsellään olevan juuri nyt isompiakin murheita kuin Catherinen maineen suojeleminen. Äkkiä hänen mieleensä nousi muistikuvia Catherinesta alastomana kynttilöiden valossa, häveliäänä, suloisena kaikessa viattomuudessaan ja kokemattomuudessaan, eikä hän voinut olla hymyilemättä. Ei juuri mikään ollut hauskempaa vuoteessa kuin opastaa siveitä rouvia asioissa, joista heidän aviomiehillään ei ollut aavistustakaan. Charles katsoi häneen hölmistyneenä.
"Mutta kulta-arkut", hän sanoi ruikuttavalla äänellä, "täytyyhän ne hakea! Ja mitä aiot tehdä tavaroille, jotka sinulla on jo ruumassasi? Purjehditko sinä vain tiehesi?"
"Toimitan korvauksen tavaroista Parkinsille", Jack vastasi, "minulla ei ole mitään tarvetta varastaa niitä, jos sitä kuvittelet. Sinä voit selittää tilanteen hänelle."
"Mutta eihän tässä ole mitään tilannetta", Charles yritti, "Et voi säikähtää yhtä laivaa noin."
"Ole hiljaa asioista, joista et mitään ymmärrä", Jack tiuskaisi. Charlesin inttäminen ärsytti häntä, "äläkä tule sanomaan minulle, että säikähtäisin. Minä olen varovainen mies, mutta en säiky", hänen kasvoilleen nousi ilkeä ilme, "ja siksi minä olen tämän laivan kapteeni ja oma herrani siinä missä sinä syöt armopaloja sisaresi pöydästä."
Charles raivostui. Hän näki elämänsä tilaisuuden lipuvan pois käsistään, minkä lisäksi kapteeni Sparrow julkeni loukata häntä aivan kuin heitä kahta voisi ikinä millään tavoin verrata toisiinsa.
Jack ei olisi kuvitellut Charlesin liikkuvan niin nopeasti, eikä hän olisi liioin kuvitellut, että mies voisi uhata häntä millään tavoin. Hän tajusi erehtyneensä miehen suhteen, mutta liian myöhään; vahva käsivarsi kiertyi hänen kaulansa ympäri ja ennen kuin hän täysin ehti tajuta, mitä oikeastaan tapahtui, hän tunsi kuinka pistooli vedettiin hänen vyöstään ja sen piippu painettiin hänen ohimolleen. Charles nykäisi hänet itseään vasten niin rajusti, että hänen silmissään musteni. Kaukoputki putosi hänen kainalostaan alas kannelle. Hän tarttui kaksi käsin kaulaansa puristavaan käsivarteen, mutta se oli hyödytöntä Charlesin tiukentaessa otettaan yhä. Kuului naksahdus, kun Charles poisti pistoolista varmistimen. Jack kirosi mielessään omaa varomattomuuttaan ja haukkoi henkeään saadakseen ilmaa.
"Tuo ei hyödytä mitään, arvon kapteeni", Charles sanoi ivallisesti, raivon tummentamalla äänellä, "minä joko taitan niskasi tai ammun aivosi pihalle sinun omalla pistoolillasi jos et ole aloillasi ja tee juuri niin kuin minä sanon."
Jack ei tiennyt, kuinka tosissaan Charles oli. Hän vaikutti mieheltä, joka kyllä pystyi uhkailemaan, mutta joka ei kyennyt varsinaisiin tekoihin, mutta toisaalta, tarpeeksi vihaisena ihminen teki asioita, joista muulloin ei pystynyt edes kuvittelemaan. Jack olisi luultavasti päässyt irti miehen otteesta jos tämä ei olisi pidellyt pistoolia hänen ohimollaan, mutta tässä tilanteessa hän ei ollut halukas kokeilemaan onneaan. Charles tiukensi otettaan entisestään.
"Älä", Jack sai kähistyä, "minulta lähtee taju jos puristat vielä enemmän."
"Sepä olisi sievä näky", Charles sanoi hänen korvaansa ja nauroi. Hän työnsi Jackin edellään aivan kaiteen ääreen, jotta kaikki kannella varmasti huomaisivat heidät. Kannella oleva miehet tuijottivat heihin neuvottoman näköisinä ja Charles nauroi uudelleen. Hän tunsi itsensä vahvaksi ja vapaaksi. Hän tönäisi pistoolin piipulla hatun Jackin päästä ja katseli, kuinka se putosi kannelle kaukoputken viereen. Sitten hän painoi piipun uudelleen tämän ohimolle, paremmin ja tiukemmin.
"Mitä te haluatte?" Gibbs huusi alhaalta kannelta.
"Minä haluan tämän laivan", Charles huusi takaisin, "ja minä haluan sen lastin."
"Oletteko te hullu?" Gibbs kysyi. Charles pudisti päätään ja nauroi kuulostaen mielipuoliselta.
"Te käytte nyt kiltisti hakemassa loput tavaroista", hän sanoi sitten päättäväisesti, "ja te, herra Gibbs, voitte edustaa langolleni kapteenia, joka on nyt… hm… hieman estynyt poistumasta Black Pearlilta. Kun tavarat ovat laivassa, nostamme ankkurin ja purjehdimme merelle, missä hms Dauntless meitä odottaa."
"Mitä?" Jack ei ollut uskoa korviaan. Charles kumartui lähemmäs häntä.
"Juuri niin", hän sanoi ja pyyhkäisi huulillaan Jackin poskea, "Minä olen tehnyt kuvernöörin kanssa pienen sopimuksen. Jos toimitan sinut, laivasi ja miehistösi komentaja Norringtonille, minä saan pitää laivasi ja kaiken, mitä sinulle on ruumassasi."
"Valehtelet".
"En valehtele. Miksi valehtelisin?"
"Mutta miksi?" Jack ihmetteli, "En minä käsittääkseni ole tehnyt sinulle mitään pahaa."
Charles nautti tilanteesta suunnattomasti. Hän tunsi suorastaan kiihottuvansa voidessaan nöyryyttää kapteeni Sparrow'ta, joka oli päiväkausia pilaillut hänen kanssaan, flirttaillut ja vihjaillut.
"Ei tämä ole mitään henkilökohtaista", hän sanoi, "Tai ei ainakaan aluksi ollut. Kun Eliah käski minun etsiä sinut, nimesi kuulosti tutulta ja otin sinusta selvää enemmän kuin oli tarpeenkaan. Kapteeni Jack Sparrow, jostain syystä kuvernööri ei ollenkaan pidä sinusta ja tahtoo nähdä sinut hirressä hinnalla millä hyvänsä, ja kun minä menin kertomaan hänelle, että tiedän, mistä sinut löytää, pääsimme aika kivasti sopimukseen siitä, mikä oli minun hintani. Henkilökohtaiseksi tämä kääntyi siinä vaiheessa, kun sinä et tajunnut pitää turpaasi kiinni ja ryhdyit pilkkaamaan minua lankoni juoksupojaksi. Näethän, minä en ole kenenkään juoksupoika? Vai olenko?"
Hän potkaisi yllättäen jalat Jackin alta niin että tämä lysähti hänen käsivartensa varaan ja luuli hetken niskansa todella katkeavan. Jack kompuroi hetken ja pääsi takaisin jaloilleen. Nyt häntä alkoi tosissaan hirvittää, Charles oli sen verran kiihtynyt, että saattaisi todella tehdä hänelle jotain jos ei saisi haluamaansa.
"Rauhallisesti", Gibbs huusi alhaalta, "Eiköhän tässä voisi päästä johonkin sopimukseen?"
"Minä olen jo päässyt mieleiseeni sopimukseen", Charles huusi takaisin, kasvoillaan riemukas ilme, "Ja nyt, herra Gibbs, jos tahdotte pitkittää kapteeninne elämää siihen asti, että hän ehtii päättää päivänsä hirressä, alatte pitää kiirettä kulta-arkkujen noutamisessa."
Gibbs käänsi katseensa Charlesista johonkin, mitä tapahtui kannella ja mitä Charles ei nähnyt.
"En usko, että se menee ihan noinkaan", hän sanoi sitten nostaen katseensa Charlesiin uudelleen. Charles ei ymmärtänyt hänen tarkoitustaan heti, mutta kun hän ymmärsi, hän ei pystynyt muuhun kuin tuijottamaan, uskomatta omia silmiään.
"Catherine..?" hän ähkäisi.
Se todellakin oli Catherine, katsoen häneen kasvoillaan kauhistunut ilme, kyyneleet valuen silmistä. Anamaria oli hänen takanaan, toisen käden sormet hänen hiuksissaan, vetäen hänen päätään taaksepäin niin että Charles saattoi melkein erottaa hänen kaulasuonensa sykinnän, kun Anamaria piti veistä hänen kaulallaan. Catherine seisoi kädet sivuilla roikkuen, pää taaksepäin taipuneena ja näyttäen siltä kuin voisi pyörtyä kauhusta minä hetkenä hyvänsä. Anamaria veti häntä hiuksista vielä vähän lähemmäs Gibbsiä niin että Charles varmasti näki heidät. Anamaria oli tyyni ja päättäväisen näköinen, eikä Charles epäillyt, etteikö hän pystyisi katkaisemaan Catherinen kaulaa yhdellä vedolla.
"Mitä sinä täällä teet?" Charles kysyi.
"Oi voi", Jack sanoi, "nyt sinä et taida enää tuntea yhtään kunniallista naista."
Charlesin tarkkavaisuus herpaantui hetkeksi ja se riitti Jackille. Hän löi kyynärpäänsä Charlesin kylkeen ja kun tämän ote hänen kaulansa ympärillä heltisi hieman, hän sukelsi käden alta vapaaksi, pyörähti ympäri ja iski nyrkkinsä Charlesin kasvoihin. Isku oli niin luja ja yllättävä, että Charles lensi lattialle selälleen tuskasta parahtaen. Jack painoi jalkansa hänen pistoolia pitelevälle kädelleen ja otti pistoolin. Pöllämystynyt Charles haukkoi henkeään, kokeili kädellään nenäänsä, jonka uskoi olevan murtunut ja vasta sitten hän tajusi, että kapteeni seisoi hänen edessään tähdäten häntä pistoolillaan. Hän tajusi olevansa pahassa pulassa; kapteeni ei näyttänyt lainkaan siltä, että edes epäröisi ampua.
"Ja nyt", Jack sanoi huohottaen, paksulla äänellä, "nyt voit lukea rukouksesi, koska nyt sinä kuolet."
"Ei, ei…" Charles alkoi uikuttaa ja nosti kätensä kasvojensa eteen, "älä ammu minua, älä…"
"Ja anna minulle yksikin syy olla ampumatta, kaveri", Jack sanoi ja tähtäsi vielä tarkemmin. Charles sulki silmänsä ja odotti laukausta. Gibbs juoksi portaat ylös ja pysähtyi Jackin vierelle.
"Oletko kunnossa?" hän kysyi.
"Olen, mutta tämä sankari ei ole kohta enää ole", Jack vastasi. Hän oli todella raivoissaan sekä itselleen ja omalle varomattomuudelleen että tälle miehelle, joka oli päässyt yllättämään hänet niin täydellisesti ja jonka suhteen hän oli tehnyt kohtalokkaan virhearvion. Anamaria kapusi komentosillalle riepottaen itkevää Catherinea mukanaan, hän oli työntänyt veitsensä tuppeen, mutta piteli yhä kiinni Catherinen hiuksista ja väänsi hänen toista kättään selän taakse.
"Ei, kapteeni, älkää", Catherine tyrski. Charles laski kätensä alas ja katsoi sisareensa edelleenkin sen näköisenä kuin uskoisi näkevänsä aaveita.
"Sinä et voi olla täällä", hän sanoi epäuskoisena, "Miten sinä olet täällä? Onko tuo mies tehnyt sinulle jotain? Onko sinut tuotu tänne väkisin?"
Catherine yritti pudistaa päätään, mutta Anamarian ote hänen hiuksistaan oli niin tiukka, ettei hän voinut liikuttaa päätään mihinkään suuntaan ja koska hän ei itkultaan pystynyt puhumaankaan mitään, hän vain räpytteli silmiään. Hän tunsi pudonneensa johonkin pahaan uneen ja vetäneensä Charlesin sinne mukaansa. Kapteeni Sparrow, joka oli vielä vähän aikaa sitten ollut hänelle niin kiltti ja hellä, seisoi nyt hänen edessään kasvoillaan ilme, jota hän ei ollut niillä vielä koskaan nähnyt ja joka kertoi hänelle, että jos kapteeni ampuisi Charlesin, tämä ei olisi ensimmäinen, joka olisi kuollut kapteenin toimesta. Miten typerää ja lapsellista kuvitella, että kapteeni olisi ollut kaikesta huolimatta jalo ja kunniallinen ja olisi kunnioittanut ihmiselämää. Että tämä ei olisi ollut mikään tavallinen rikollinen. Tässä ei ollut mitään jaloa ja kunniallista, vaan kaikki oli raadollista ja rumaa; säilyäkseen hengissä kapteenin ja miehistönsä oli riistettävä henki muilta. Catherine itki niin että luuli tukehtuvansa.
"Väkisin?" Jack puuskahti, "Minä pikemminkin yritin väkisin pitää hänet poissa täältä. Minun ei tosiaankaan tarvitse raahata naisia tänne väkisin".
"Senkin lutka!" Charles huusi sisarelleen, joka luuli pyörtyvänsä häpeästä siihen paikkaan. Charles olisi halunnut rynnätä hänen kimppuunsa ja läväyttää häntä päin naamaa, mutta kapteenin pistoolin piippu viilensi hänen tunteitaan sen verran, että hän tyytyi vain silmäilemään Catherinea murhaavasti.
"Tuo oli rumasti sanottu", Jack sanoi, "ei minun kanssani makaaminen hänestä sentään lutkaa tee."
"Onko se totta?" Charles kysyi Catherinelta, "Makasitko sinä hänen kanssaan?"
Catherine ei osannut kieltääkään; se tuntui turhalta eikä hänestä sitä paitsi olisi ollut valehtelijaksi. Koska hän ei voinut liikuttaa päätään, eikä saanut sanottua mitään, hän vain räpytteli silmiään yhä kiivaammin. Jack vilkaisi häneen ja sitten hänen veljeään, jonka muuttui pikkuhiljaa punaiseksi kasvoiltaan, muualtakin kuin nenän ympäriltä, josta juoksi verinoro hänen poskelleen.
"Tietenkin hän makasi minun kanssani", Jack sanoi ja hymyili Charlesille, "ja nyt sinä et tiedä, kummalle olisit mustasukkainen - minulle vai sisarellesi".
Charlesin itsehillintä petti ja teki liikkeen syöksyäkseen Jackin kimppuun, jolloin tämä tyynesti painoi liipaisinta. Catherine kirkaisi Charlesin mätkähtäessä takaisin selälleen ampuvahaava vasemmassa olkapäässään. Charles voihki ja painoi toisella kädellä haavaa veren pursutessa hänen sormiensa välistä. Jack kumartui hänen puoleensa.
"Tiedoksesi, kaveri", hän sanoi, "jos olisin tähdännyt päähäsi, olisin osunut siihen", hän suoristautui ja kääntyi Gibbsin puoleen, "köyttäkää hänet isomastoon".
Gibbs nyökkäsi.
"Entä hän?" hän kysyi osoittaen Catherinea. Jack mietti hetken.
"Minä ja Sam viemme hänet rantaan", hän sanoi.
Jack laskeutui alas kannelle, otti hattunsa ja meni hyttiinsä. Hän otti pöydältä siihen yöllä jättämänsä rommipullon ja joi suoraan pullon suusta pitkän kulauksen, lysähti sitten istumaan lähimmälle tuolille. Hän istui siinä kymmenkunta minuuttia, otti vielä toisen ryypyn pullosta ja suljettuaan sen korkin, hän ryhtyi lataamaan pistooliaan.
Jackin tullessa takaisin kannelle, molemmat pistoolit vyössään ja miekka kannattimessa olallaan, Charles oli jo köytetty isomastoon; hän istui kannella ja köydet kulkivat hänen ylävartalonsa ympäri, hänen kätensä ollessa köytettyinä yhteen hänen etupuolelleen. Hän vuoti verta sekä nenästään että olkapäästään ja silmäili ympärilleen alistunein ilmein. Anamaria oli päästänyt Catherinen irti ja tämä seisoi kauempana pää painuksissa, uskaltamatta tehdä mitään, sanoa mitään tai mennä mihinkään. Jack kyykistyi Charlesin eteen.
"Norrington siis odottaa minua tuolla?" hän kysyi. Charles nyökkäsi, "Odottaako hän minua johonkin tiettyyn aikaan? Äskenhän Dauntless näytti purjehtivan poispäin?"
Charles nyökäytti päätään ja kertoi Norringtonin odottavan Black Pearlia puoen päivän jälkeen. Jack nousi ylös ja viittasi Samin luokseen kysyen, oliko vene valmiina. Gibbs puuttui asiaan.
"Älä lahde, Jack", hän sanoi, "minä en pidä ollenkaan ajatuksesta. Laita heidät molemmat veneeseen ja nosta ankkuri, häivytään täältä."
"Ei käy", Jack sanoi, "Ensinnäkin haluan huolehtia rouvan turvallisesti takaisin kotiin, ja toisekseen, jos Dauntless käy kimppuumme merellä, en tahtoisi riistää herra Goldilta sitä nautintoa, ettei hän saisi seurata tapahtumaa oikein aitiopaikalta."
"Ottaisit muita mukaasi edes?" Gibbs pyysi.
"Sam riittää", Jack sanoi, "Te muut jäätte tänne ja sinä olet vastuussa Black Pearlista. Jos emme palaa kymmeneen mennessä, nostat ankkurin ja suuntaat Tortugalle. Jos näet Dauntlessin, yritä karistaa se kannoiltasi, älä ryhdy taisteluun paitsi jos et näe muuta vaihtoehtoa."
"Entä hän?" Gibbs kysyi osoittaen Charlesia.
"Kun olette turvallisilla vesillä, heitä hänet yli laidan", Jack sanoi ja hiljensi ääntään niin että vain Gibbs kuuli hänen lauseensa lopun, "… veneessä."
Catherine parahti.
"Ei, ei!" hän huusi ja syöksähti kohti Jackia ojennellen käsiään anovasti tätä kohden, "Kapteeni, minä pyydän, minä rukoilen…"
"Minä en ole Jumala", Jack sanoi, "eivätkä sinun rukouksesi tehoa minuun, kultaseni, varsinkin kun en ole vielä päässyt selvyyteen, oletko kenties samassa juonessa veljesi kanssa."
"Ei hän ole", Charles sanoi, "vannon, ettei hän tiennyt tästä mitään."
"Luultavasti niin", Jack sanoi ja katseli mietteliään näköisenä Catherinea, "ei hänestä olisi ollut salaamaan asiaa minulta. Lähdetään, kultaseni."
Hän ojensi kätensä Catherinelle, mutta tämä ei tarttunut siihen, vaan vetäytyi kauemmas hänestä.
"Minä en tahdo", hän kuiskasi. Jack huokasi kyllästyneesti.
"Minä en nyt enää kysele sinun tahtomisiasi", hän sanoi, "eikä minun olisi kannattanut kuunnella niitä alun perinkään, mutta sille asialle ei nyt voi mitään."
"Minä en jätä Charlesia", Catherine vaikeroi. Hän olisi halunnut polvistua Charlesin vierelle, tehdä jotain edes tukahduttaakseen verenvuodon tämän olkapäästä, mutta veli silmäili häntä niin halveksivin ilmein, ettei hän uskaltanut lähestyä tätä, "Älkää tehkö hänelle pahaa, kapteeni, minä pyydän!"
"Ja miksi minä olisin armollinen häntä kohtaan?" Jack kysyi kiukkuisesti, "Hän oli valmis toimittamaan minut ja koko miehistöni hirsipuuhun."
"Minun takiani?" Catherine yritti pehmittää kapteenin sydämen polvistumalla tämän eteen ja syleilemällä tämän jalkoja, "Päästäkää hänet ja pitäkää minut hänen tilallaan? Tehkää minulle mitä haluatte, suostun mihin tahansa…"
"Herrantähden, Catherine!" Charles huusi tuskaisella äänellä. Häntä inhotti nähdä Catherinen ryömivän kapteeni Sparrow'n jaloissa tuolla tavoin, varsinkin kun hän tiesi aivan varmaksi, ettei mikään, mitä Catherine keksisi tehdä, liikauttaisi kapteenia mihinkään suuntaan. Hän oli erehtynyt kapteenin suhteen täydellisesti; mies oli kyllä omituinen, mutta kaikkea muuta kuin hullu.
Jack astui pois Catherinen käsien muodostamasta kehästä hänen ilmeensä pehmentymättä piiruakaan. Catherine antoi itsensä lysähtää niille sijoilleen ja alkoi itkeä voimatonta, väsynyttä itkua. Tälle painajaiselle ei tuntunut olevan loppua, eikä hän jaksanut välittää enää miltä näytti tai miten käyttäytyi Black Pearlin miehistön töllistellessä hänen ympärillään. Hän tavoitti Anamarian katseen ja ymmärsi, että hän saisi myötätuntoa tältäkään; tämän häneen luoma katse oli täysin välinpitämätön. Tosin ei hän mitään muuta ollut odottanutkaan sen jälkeen, kun Anamaria oli yllättäen raastanut hänet ulos kapteenin hytistä pitäen isoa veistä hänen kaulallaan. Hän ei merkinnyt Anamarialla yhtään mitään siksi, että he olivat samaa sukupuolta, vaan Anamaria oli lojaali Jackille siksi, että tämä oli hänen kapteeninsa.
"Sam, lähdetään", Jack huikkasi ja tarttui Catherinen käsivarteen vetäen tämän pystyyn. Catherinella oli vaikeuksia pysyä jaloillaan, joten Jack kiersi käsivartensa hänen vyötärönsä ympäri. Charles katsoi heitä sen näköisenä kuin olisi mielellään syöksynyt kiskaisemaan sisarensa eroon Jackista.
"Ei, minä en halua", Catherine yritti työntää voimattomin käsivarsin Jackin kauemmas.
"Juurihan sanoit olevasi valmis mihin tahansa", Jack sanoi ivallisesti. Hän näki miten Charles katsoi heihin ja tiukensi otettaan tämän sisaresta edelleen, "Kultaseni, annammeko rakkaalle veljellesi kauniin muiston meistä kahdesta?"
"Mitä…?" Catherine ehti sanoa ennen kuin Jack painoi suunsa hänen huulilleen ja suuteli häntä rajusti. Hän hämmentyi niin, ettei tajunnut edes pyristellä irti.
"Senkin kirottu merirosvo", Charles ähkäisi, "toivottavasti joudut helvettiin."
Jack päästi Catherinen irti, joka otti muutaman askeleen taaksepäin hoippuvin jaloin. Jack kyykistyi uudelleen Charlesin eteen ja Charles näki hänen silmissään paitsi huvittuneisuutta myös silkkaa pirullisuutta.
"Helvettiin?" hän sanoi, "Ei, sellainen ei ole suunnitelmissani. Ensin vien sisaresi aviomiehensä luo ja sitten sinä ja minä jatkamme yhdessä matkaa. Tietysti, jos jokin menee pieleen, emmekä enää tapaakaan, niin toivotan sinulle oikein hyvää loppuelämää. Koetahan elää tekojesi ja niiden seuraamusten kanssa."
Sanojensa päätteeksi Jack taputti Charlesia vertavuotavaan olkapäähän ja sai tämän ulvomaan tuskasta. Sen jälkeen hän nousi tarttuen uudemman kerran Catherinen käteen, mutta tämä alkoi vastustella.
"Ei, ei!" Catherine huusi ja huitoi molemmin käsin Jackia, joka tarttui häntä ranteista kahliten hänen kätensä. Catherine yritti potkia, mutta se oli aivan yhtä hyödytöntä hänen helmojensa takia.
"Käveletkö sinä vai kannanko minä sinut?" Jack kysyi. Catherine ei vastannut, vaan jatkoi tempoiluaan, jolloin Jack kietoi kätensä hänen ympärilleen ja puolittain kantoi, puolittain veti hänet perässään partaan ääreen. Jack kurkisti alas. Sam odotti alhaalla veneessä, valmiina vastaanottamaan Catherinen, joten Jack yksinkertaisesti nosti tämän syliinsä ja viskasi partaan yli. Hän kuuli Catherinen kirkaisevan pudotessaan suoraan alhaalla odottavan Samin syliin.
Veneessä Jack katsoi viisaimmaksi istuttaa Catherinen veneen pohjalle niin että pystyi pitelemään tätä aloillaan siltä varalta, että tämä tuntisi ylitsepääsemätöntä halua hypätä mereen kesken matkan. Jack halusi vain suoriutua takaisin Black Pearlille mahdollisimman pian ja Catherinen perään sukelteleminen olisi hidastanut matkaa liikaa. Tosin tämä ei vaikuttanut siltä kuin hukuttautuminen olisi ollut päällimmäisenä hänen mielessään, vaan hän istui lähinnä apaattisena Jackin jalkojen välissä, Jackin käsivarret ympärillään. Puolivälissä matkaa Jack uskalsi hieman hellittää otettaan ja nosti kätensä hyväilemään Catherinen hiuksia, jotka putosivat tummina kiharoina pitkin tämän selkää. Catherine ei reagoinut hänen kosketukseensa.
"Olen pahoillani", Jack sanoi hiljaa, "minä todella olen. Mutta tämä sotku ei ole minun aikaansaannostani."
Catherine kääntyi sen verran, että saattoi katsoa häneen.
"Ettekö voisi kaikesta huolimatta olla armollinen veljelleni?" hän kysyi anovasti, "Eikö ole mitään, millä saisin sydämenne heltymään?"
"Ei", Jack sanoi lyhyesti, eikä katsonut enää Catherineen. Tämä painoi päänsä hänen polveaan vasten ja itki hiljaa. Outoa, miten paljon kyyneleitä riittääkin, Catherine ajatteli.
McCourt odotti heitä laiturilla ja näytti perin juurin ällistyneeltä nähdessään Jackin, Samin ja rouva Parkinsin, joka näytti aivan joltain muulta kuin tavanomaiselta itseltään. Hänen asunsa oli epäjärjestyksessä ja tahrainen, hänen kasvonsa olivat itkusta turvonneet ja hänen hiuksensa roikkuivat vapaina. McCourt ei voinut käsittää, miten rouva Parkins saattoi olla Black Pearlilta saapuvassa veneessä, eikä hän liioin ymmärtänyt, mihin oli jäänyt se vene, jota Pearlilla oli alettu laskea veteen, kun hän oli sieltä poistunut. Ja missä oli Charles Gold, miksi tämä oli jäänyt laivalle?
"Tuli ongelmia", Jack sanoi vastaukseksi hänen kummastelevaan katseeseensa, "meidän pitää tavata Parkins nyt heti."

Ei kommentteja: