tiistai 4. maaliskuuta 2014

ELYSION - Luku 7



                       Juuri ennen seuraavan iltapäivän kääntymistä illaksi, heidät pelastettiin.
                      He olivat vain istuneet odottamassa, että jotain tapahtuisi, sillä mitä muutakaan he olisivat voineet tehdä? Meri oli ollut melkein tyyni koko päivän, auringon paistaessa pilvettömältä taivaalta. Loukkaantuneet oli siirretty pois kannelta, suojaan paahteelta ja kuumuudelta, mutta kaikki muut, sekä matkustajat että miehistö – lukuun ottamatta niitä miehiä, jotka olivat yön aikana ottaneet pelastusveneen ja jättäneet laivan, Gabriel Grenville mukanaan – vain istuivat kannella ja tähyilivät horisonttiin toivoen näkevänsä edes vilauksen toisesta aluksesta.
                      Jack, joka oli nukkunut yönsä huonosti, vain muutaman tovin torkahtaen ja kärsi nyt päänsärystä, joka oli vähällä saada hänet valittamaan ääneen, istui komentosillalla, portaiden yläpäässä Virginian ja Charlesin kanssa. Hän oli löytänyt kapteeni Knightin hytistä ruutia ja kuulia, ja tunsi olonsa huomattavaksi varmemmaksi nyt, kun oli saanut pistoolinsa ladattua. Jos hänen päänsä ei olisi särkenyt niin armottomasti, hän olisi ollut liki hyvällä tuulella, sillä niin huonolta kuin tilanne Elysionilla sillä hetkellä näyttikin, hän jollain tasolla oli huvittunut. Vain hän saattoi saada aikaan tällaisen sotkun silkalla läsnäolollaan. Kuka muu muka pystyisi nostattamaan kapinan, joka johtaisi tähän; että hänellä oli takanaan nainen ja mielipuoli, vastassa matkustajat ja miehistö? Tai siis osa miehistöstä. Hän toivotti mielessään kaikkea hyvää Gabrielille ja tämän mukaan lähteneille miehille, ja samalla totesi näiden olevan typeryksiä. Miten miehet kuvittelivat selviävänsä pienessä veneessä? Minne he kuvittelivat soutavansa? Toisaalta, olihan Charleskin selvinnyt, jopa ilman airoja.
                      Virginia oli yhtä väsynyt kuin Jack, mutta hän ei sentään kärsinyt päänsärystä, vaikka olikin nukkunut aivan yhtä vähän. Hän oli yrittänyt nukkua, mutta se oli ollut mahdotonta. Ajatukset eivät olleet antaneet hänelle hetkeksikään rauhaa, ja jos olisivatkin, niin Jackin takia hänen nukkumisestaan ei olisi kuitenkaan tullut mitään. Charles oli tarjoutunut valvomaan, ja vaikka Virginia ei ollut täysin luottanutkaan häneen, hän oli kuitenkin vetänyt Jackin mukanaan sänkyyn ja yrittänyt torkahtaa. Hän ei tiennyt, mitä unia Jack oli mahtanut nähdä, eikä ollut kysynyt, mutta siitä päättäen, miten Jack oli valittanut unissaan, ne eivät olleet olleet lainkaan miellyttäviä. Ja nyt Jack näytti lähinnä kärsivältä, hieroen ohimoitaan vähän väliä.
                      ”Minulla on nälkä”, Charles totesi.
                      ”Turpa kiinni”, Jack ärähti ja Charles napsautti suunsa kiltisti kiinni. Virginia hillitsi vain vaivoin halunsa purskahtaa nauruun. Charles Gold totisesti oli muuttunut sitten viime näkemän. Hän nosti katseensa Charlesista ja ryhtyi taas tähyilemään merta, jota riitti joka suuntaan, merta, pelkkää merta. Näky rauhoitti häntä ja sai hänet tuntemaan, että meri oli täynnä mahdollisuuksia; jos ja kun Elysion olisi hänen, hän voisi purjehtia aivan minne haluaisi, voisi valita minkä tahansa suunnan ja meri kantaisi hänet sinne. Hän siristi silmiään nähdessään jotain kaukana horisontissa.
                      ”Laiva”, hän sanoi epävarmasti, ”Jack, onko tuo laiva?”
                      Jack haparoi käteensä kaukoputken ja katsoi Virginian osoittamaan suuntaan. Kyllä, Virginia oli oikeassa; se oli laiva. Ihan oikea laiva, valkoisin purjein. Hän laski kaukoputken, katsoi Virginiaan ja virnisti.
                      ”Nyt täytyy vain toivoa, ettei se ole esimerkiksi Dauntless”, hän sanoi, ”muuten minä saan sanoa hyvästit elämälleni ja sinä Elysionille.”
                      ”Kuule, vaikka se olisi Dauntless ja itse kommodori Norrington, minä en menisi takuuseen tuosta”, Virginia sanoi hymyillen leveästi, ”ja jos noin onnettomasti kävisi, minä piilottaisin sinut ja ennen kuin kommodori huomaisikaan, hän olisi luvannut minulle maat ja taivaat – ja Elysionin.”
                      ”Tuosta minä en menisi takuuseen”, Jack sanoi.
                      ”Mikset muka? Minä olen tavannut kommodorin riittävän monta kertaa tietääkseni, että hän on mies. Tiukka, suora, periaatteen mies, mutta yhtä kaikki, pelkkä mies.”
                      ”Jos sinä niin sanot”, Jack vastasi. ”Mutta minäkin olen tavannut hänet ja voin sanoa, että hän ei ulkokuorensa alla olekaan ehkä sellainen mies kuin sinä kuvittelet.”
                      Virginia nauroi helisevästi, vapautunutta naurua.
                      ”Oli miten oli”, hän sitten sanoi, ”tuo laiva pitää saada lähemmäs, Dauntless tai ei.”
                      Heidän onnekseen laivan kurssi oli kohti Elysionia ja kun se pääsi riittävän lähelle, he näkivät, ettei se suinkaan ollut Dauntless, eikä edes toinen merirosvolaiva, kuten he olivat myöskin pelänneet, vaan aivan tavallinen kauppa-alus. Sen tullessa niin lähelle, että he pystyivät tunnistamaan sen, Jack lähetti äänettömän kiitosrukouksen jumalilleen, hänen suunsa levitessä hymyyn, joka paljasti jokaisen hänen kultaisista hampaistaan. Hän vilkaisi Charlesiin ja nauroi, välittämättä siitä, kuinka nauraminen koski hänen päähänsä. Jep, onnettaret eivät olleet unohtaneet häntä.
                      Laiva oli St Catherine. Se oli yksi Eliah Parkinsin laivoista, nyttemmin hänen leskensä Catherine Parkinsin, matkalla Port Royalista St. Augustineen.
                      ”Charles, ystäväiseni”, Jack sanoi, kietaisi kätensä miehen hartioiden ympäri, ”Sinun vuorosi näyttää mihin sinusta on. Sisaresi laiva.”
                      ”Mutta, kapteeni Sparrow…” Charles aloitti, Jackin keskeyttäessä hänet.
                      ”Jack”, hän sanoi, ”sano vain Jack.”
                      Charles katsoi häneen, hänen ruskeisiin silmiinsä, jotka olivat melkein häiritsevän lähellä hänen omiaan, ja hän tunsi, että nuo silmät lumosivat hänet samalla tavoin kuin olivat lumonneet Black Pearlilla. Saattoiko hän kieltää mitään tältä mieheltä, jonka silmissä oli näin vetoava, rehellinen katse? Hän tiesi, ettei Jack Sparrow ollut rehellinen, mutta oliko sillä oikeastaan mitään merkitystä? Ennen kuin hän ehti pysähtyä edes ajattelemaan asiaa tarkemmin, hän lupasi Jackille kaiken, mitä tämä melkein supatti hänen korvaansa. Oli niin helppo luvata, koska se sai hänet tuntemaan, että hän oli jotain, jotain tärkeää, että hänellä oli valta antaa määräyksiä St Catherinen kapteenille, määräyksiä, jotka hän uskoi keksineensä itse ja jotka hän unohti kuulleensa kapteeni Jack Sparrow’n huulilta.
Oliko sillä todellakaan mitään merkitystä? Kun he viimein saapuivat Port-au-Princeen, Jack Sparrow yksinkertaisesti katosi saman tien kun he pääsivät satamaan ja Charles ryhtyi tosissaan nauttimaan asemastaan Catherine Parkinsin veljenä, eikä kukaan koskaan muistanut, että hän oli iskenyt kapteeni Knightin loppuiäkseen takaisin menneisyyteen.
                     

Ei kommentteja: