Juuri
ennen seuraavan iltapäivän kääntymistä illaksi, heidät pelastettiin.
He
olivat vain istuneet odottamassa, että jotain tapahtuisi, sillä mitä muutakaan
he olisivat voineet tehdä? Meri oli ollut melkein tyyni koko päivän, auringon
paistaessa pilvettömältä taivaalta. Loukkaantuneet oli siirretty pois kannelta,
suojaan paahteelta ja kuumuudelta, mutta kaikki muut, sekä matkustajat että
miehistö – lukuun ottamatta niitä miehiä, jotka olivat yön aikana ottaneet
pelastusveneen ja jättäneet laivan, Gabriel Grenville mukanaan – vain istuivat
kannella ja tähyilivät horisonttiin toivoen näkevänsä edes vilauksen toisesta
aluksesta.
Jack,
joka oli nukkunut yönsä huonosti, vain muutaman tovin torkahtaen ja kärsi nyt
päänsärystä, joka oli vähällä saada hänet valittamaan ääneen, istui
komentosillalla, portaiden yläpäässä Virginian ja Charlesin kanssa. Hän oli
löytänyt kapteeni Knightin hytistä ruutia ja kuulia, ja tunsi olonsa
huomattavaksi varmemmaksi nyt, kun oli saanut pistoolinsa ladattua. Jos hänen
päänsä ei olisi särkenyt niin armottomasti, hän olisi ollut liki hyvällä
tuulella, sillä niin huonolta kuin tilanne Elysionilla sillä hetkellä
näyttikin, hän jollain tasolla oli huvittunut. Vain hän saattoi saada aikaan
tällaisen sotkun silkalla läsnäolollaan. Kuka muu muka pystyisi nostattamaan
kapinan, joka johtaisi tähän; että hänellä oli takanaan nainen ja mielipuoli,
vastassa matkustajat ja miehistö? Tai siis osa miehistöstä. Hän toivotti
mielessään kaikkea hyvää Gabrielille ja tämän mukaan lähteneille miehille, ja
samalla totesi näiden olevan typeryksiä. Miten miehet kuvittelivat selviävänsä
pienessä veneessä? Minne he kuvittelivat soutavansa? Toisaalta, olihan
Charleskin selvinnyt, jopa ilman airoja.
Virginia
oli yhtä väsynyt kuin Jack, mutta hän ei sentään kärsinyt päänsärystä, vaikka
olikin nukkunut aivan yhtä vähän. Hän oli yrittänyt nukkua, mutta se oli ollut
mahdotonta. Ajatukset eivät olleet antaneet hänelle hetkeksikään rauhaa, ja jos
olisivatkin, niin Jackin takia hänen nukkumisestaan ei olisi kuitenkaan tullut
mitään. Charles oli tarjoutunut valvomaan, ja vaikka Virginia ei ollut täysin
luottanutkaan häneen, hän oli kuitenkin vetänyt Jackin mukanaan sänkyyn ja
yrittänyt torkahtaa. Hän ei tiennyt, mitä unia Jack oli mahtanut nähdä, eikä
ollut kysynyt, mutta siitä päättäen, miten Jack oli valittanut unissaan, ne
eivät olleet olleet lainkaan miellyttäviä. Ja nyt Jack näytti lähinnä
kärsivältä, hieroen ohimoitaan vähän väliä.
”Minulla
on nälkä”, Charles totesi.
”Turpa
kiinni”, Jack ärähti ja Charles napsautti suunsa kiltisti kiinni. Virginia
hillitsi vain vaivoin halunsa purskahtaa nauruun. Charles Gold totisesti oli
muuttunut sitten viime näkemän. Hän nosti katseensa Charlesista ja ryhtyi taas
tähyilemään merta, jota riitti joka suuntaan, merta, pelkkää merta. Näky
rauhoitti häntä ja sai hänet tuntemaan, että meri oli täynnä mahdollisuuksia;
jos ja kun Elysion olisi hänen, hän voisi purjehtia aivan minne haluaisi, voisi
valita minkä tahansa suunnan ja meri kantaisi hänet sinne. Hän siristi silmiään
nähdessään jotain kaukana horisontissa.
”Laiva”,
hän sanoi epävarmasti, ”Jack, onko tuo laiva?”
Jack
haparoi käteensä kaukoputken ja katsoi Virginian osoittamaan suuntaan. Kyllä,
Virginia oli oikeassa; se oli laiva. Ihan oikea laiva, valkoisin purjein. Hän
laski kaukoputken, katsoi Virginiaan ja virnisti.
”Nyt
täytyy vain toivoa, ettei se ole esimerkiksi Dauntless”, hän sanoi, ”muuten
minä saan sanoa hyvästit elämälleni ja sinä Elysionille.”
”Kuule,
vaikka se olisi Dauntless ja itse kommodori Norrington, minä en menisi
takuuseen tuosta”, Virginia sanoi hymyillen leveästi, ”ja jos noin onnettomasti
kävisi, minä piilottaisin sinut ja ennen kuin kommodori huomaisikaan, hän olisi
luvannut minulle maat ja taivaat – ja Elysionin.”
”Tuosta
minä en menisi takuuseen”, Jack sanoi.
”Mikset
muka? Minä olen tavannut kommodorin riittävän monta kertaa tietääkseni, että
hän on mies. Tiukka, suora, periaatteen mies, mutta yhtä kaikki, pelkkä mies.”
”Jos
sinä niin sanot”, Jack vastasi. ”Mutta minäkin olen tavannut hänet ja voin
sanoa, että hän ei ulkokuorensa alla olekaan ehkä sellainen mies kuin sinä
kuvittelet.”
Virginia
nauroi helisevästi, vapautunutta naurua.
”Oli
miten oli”, hän sitten sanoi, ”tuo laiva pitää saada lähemmäs, Dauntless tai
ei.”
Heidän
onnekseen laivan kurssi oli kohti Elysionia ja kun se pääsi riittävän lähelle,
he näkivät, ettei se suinkaan ollut Dauntless, eikä edes toinen merirosvolaiva,
kuten he olivat myöskin pelänneet, vaan aivan tavallinen kauppa-alus. Sen
tullessa niin lähelle, että he pystyivät tunnistamaan sen, Jack lähetti
äänettömän kiitosrukouksen jumalilleen, hänen suunsa levitessä hymyyn, joka
paljasti jokaisen hänen kultaisista hampaistaan. Hän vilkaisi Charlesiin ja
nauroi, välittämättä siitä, kuinka nauraminen koski hänen päähänsä. Jep,
onnettaret eivät olleet unohtaneet häntä.
Laiva
oli St Catherine. Se oli yksi Eliah Parkinsin laivoista, nyttemmin hänen
leskensä Catherine Parkinsin, matkalla Port Royalista St. Augustineen.
”Charles,
ystäväiseni”, Jack sanoi, kietaisi kätensä miehen hartioiden ympäri, ”Sinun
vuorosi näyttää mihin sinusta on. Sisaresi laiva.”
”Mutta,
kapteeni Sparrow…” Charles aloitti, Jackin keskeyttäessä hänet.
”Jack”,
hän sanoi, ”sano vain Jack.”
Charles
katsoi häneen, hänen ruskeisiin silmiinsä, jotka olivat melkein häiritsevän
lähellä hänen omiaan, ja hän tunsi, että nuo silmät lumosivat hänet samalla
tavoin kuin olivat lumonneet Black Pearlilla. Saattoiko hän kieltää mitään
tältä mieheltä, jonka silmissä oli näin vetoava, rehellinen katse? Hän tiesi,
ettei Jack Sparrow ollut rehellinen, mutta oliko sillä oikeastaan mitään
merkitystä? Ennen kuin hän ehti pysähtyä edes ajattelemaan asiaa tarkemmin, hän
lupasi Jackille kaiken, mitä tämä melkein supatti hänen korvaansa. Oli niin
helppo luvata, koska se sai hänet tuntemaan, että hän oli jotain, jotain
tärkeää, että hänellä oli valta antaa määräyksiä St Catherinen kapteenille,
määräyksiä, jotka hän uskoi keksineensä itse ja jotka hän unohti kuulleensa
kapteeni Jack Sparrow’n huulilta.
Oliko sillä todellakaan mitään
merkitystä? Kun he viimein saapuivat Port-au-Princeen, Jack Sparrow
yksinkertaisesti katosi saman tien kun he pääsivät satamaan ja Charles ryhtyi
tosissaan nauttimaan asemastaan Catherine Parkinsin veljenä, eikä kukaan
koskaan muistanut, että hän oli iskenyt kapteeni Knightin loppuiäkseen takaisin
menneisyyteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti