ISLA DE MUERTA - Luku 2

Herra isä, että hänellä oli jano. Loputkin viimeisen vuorokauden aikana juodusta rommista oli viimeinkin haihtunut hänen päästään ja jättänyt tilalle paitsi janon, joka oli vähällä viedä häneltä kyvyn ajatella mitään muuta kuin janoaan, niin myös päänsäryn. Rommi sai hänen päänsä kipeäksi miltei poikkeuksetta joka kerta, kun hän joi itsensä humalaan, mutta ei sillä ollut väliä, tai ei ainakaan silloin, kun hän sai rauhassa nukkua päänsärkynsä pois. Tietysti, miksi hän ei olisi voinut tehdä niin nytkin? Järkevästi ajateltuna, nukkuminen olisi ollut varmasti viisainta tilanteessa, missä ei voinut oikeastaan tehdä mitään muutakaan, mutta hän ei yksinkertaisesti pystynyt nukkumaan.

                      Kuinka kauan hän oli ollut täällä? Kaksi tuntia? Kolme? Liian monta, tuntien kasvavaa huolestumista sen suhteen, kauanko hän enää pystyisi vain odottamaan ennen kuin alkaisi huutaa jotakuta edes tuomaan hänelle vettä, vaikka sitten muutoin päättäisivätkin kiusata häntä näin, pitämällä lukkojen takana ja epätietoisena siitä, mikä häntä oikein odotti. Sparkyn tuntien hän saattaisi olla täällä vaikka päiväkausia, odottaen, janoisena ja jossain vaiheessa luultavasti myös nälkäisenä, ja aika pian myöskin pimeässä.

                      Jack vilkaisi huolestuneena soihtua, joka oli hiipumassa; vain pieni liekki enää valaisi koppia, mihin hänet oli teljetty ja kohta sekin sammuisi, hehkuisi hetken ja pimenisi lopullisesti. Hän nousi seisomaan kovalta lattialta, jonka pehmikkeenä ei ollut edes olkia ja päätti oikoa vähän jalkojaan unohtaakseen janonsa. Hän nojasi selkäänsä oveen ja mittasi kopin syvyyden ovesta vastapäiseen seinään. Viisi askelta. Sitten hän mittasi sen toisinpäin; neljä askelta. Viisi kertaa neljä askelta, tai neljä kertaa viisi. Hän mittasi askeleet uudelleen ja sai saman tuloksen. Jano. Hän asteli ovelle, kurkisti aukosta ja yritti nähdä jotain ruuman pimeydessä, ja olikin näkevinään valonkajastuksen jostain, aivan kuin päivänvalo olisi päässyt pujahtamaan välipohjan läpi jonkun lankun raosta. Helvetinmoinen jano. Hän käänsi selkänsä jälleen ovea vasten, silmäili ympärilleen ja huokaisi. Hän nosti kätensä kokeillakseen hiuksiaan, totesi niiden jo kuivuneen Sparkyn antaman kylvyn jäljiltä ja oli iloinen siitä, sillä hetken ajan hän oli ajatellut, että voisi yrittää imeä merivettä hiuksistaan, tietäen erinomaisesti, että se olisi ollut viimeinen asia, mikä olisi helpottanut hänen janoaan. Mutta hän alkoi olla jo liki epätoivoinen janonsa kanssa ja silloin hänen päänsä tuntui kehittävän toinen toistaan mukamas nerokkaita ideoita. Hän vajosi hitaasti takaisin lattialle, istui alas nojaten selkäänsä oveen ja veti polvensa koukkuun. Pian sen jälkeen soihdun kituva liekki sammui, hehkui hetken hiilenä ja katosi sitten kokonaan. Pimeässä, janoisena, eikä mitään tietoa, miksi ja kuinka kauan. Jack huokasi jälleen, melkein voihkaisi ja yritti kostuttaa kuivia huuliaan yhtä kuivalla kielellään ja ajatella jotain muuta kuin janoaa, onnistuen siinä varsin huonosti. Tämä ei tietenkään ollut ensimmäinen kerta, kun hän oli janoinen, mutta kun tämä ei ollut pelkkää janoa, vaan tämä oli… hänellä oli hemmetinmoinen kankkunen.

                      Jack kietoi kätensä polviensa ympäri ja nojasi otsaansa polviin. Hän kuuli ylhäältä kannelta vaimeita ääniä ja tiesi, että jos hän huutaisi, hänen äänensä kuuluisi ainakin jonkun tarkkakuuloisen korviin, mutta kyse oli siitä, että hän ei halunnut huutaa, ei ainakaan vielä. Hän sinnittelisi vielä janonsa kanssa, sillä mitä tahansa peliä Sparky ja Virginia hänen kanssaan pelasivatkin, sen ensimmäinen erä menisi näille siinä tapauksessa , jos hän alkaisi täällä huutaa yksinään. Ei, Jack Sparrow mieluummin kuolisi janoonsa kuin päästäisi ääntäkään ennen kuin Sparky suvaitsisi tulla hänen luokseen. Tai Virginia. Kirottu Virginia, joka oli ryhtynyt pelaamaan hänen kanssaan ja suuttunut verisesti, kun oli hävinnyt. Se ei totisesti ollut reilua. Jos oli pokkaa yrittää onneaan hänen kanssaan, piti osata myöntää häviönsä, sillä mikä häpeä se nyt muka oli, hävitä juuri hänelle? Moni mies, ja miksei nainenkin, saattoi sanoa jääneensä kakkoseksi Jack Sparrow’lle, ei sen nyt niin hirmuisesti olisi luullut Virginiankaan mieltä kirvelevän, että tähän olisi tarvinnut ryhtyä, kaapata hänet Virginille samettihipiäisen Maryn lämmöstä ja sulkea tyrmään. Siitä oli reilu peli kaukana.

                      Äkkiä Jack nauroi ääneen matalaa naurua ajatellessaan kaikkia niitä, jotka olivat jääneet kakkosiksi hänen rinnallaan. Norrington esimerkiksi. Ah, viimeisintä temppuaan kommodorin luona hän ajatteli mielellään; miten oli hiipinyt tämän makuuhuoneesta työhuoneeseen ja ehtinyt ennen aamunsarastusta käymään läpi tämän papereita ja muistiinpanoja paljon laajemmin kuin tämä saattoi aavistaakaan. Jack oli aivan varma, että Norrington tiesi hänen tonkineen paikkoja – olihan hän jättänyt tälle jopa pienen viestin, jota ei voinut olla ymmärtämättä – ja oli nyt pelko perseessä sen suhteen, mitä muuta hän oli selvittänyt, paitsi tuon englantilaisen aluksen saapumisen. Hän saattoi kuvitella, miten Norrington tyynen ulkokuorensa alla kauhulla odotti, minkä laivan kimppuun hän seuraavaksi kävisi ja partioi luultavasti itsekin Dauntlessilla lähivesiä toivoen ehtivänsä suojelemaan kaikkia mahdollisia aluksia Black Pearlilta. Siinähän partioit, James Norrington, hän ajatteli ja hirnahti uudelleen nauruun. Hänellä ei ollut pienintäkään aikomusta käyttää hyväkseen yhtään enempää siitä kaikesta, mitä hänen silmiinsä oli osunut Norringtonin papereita penkoessaan, vaikka olisi aivan hyvin voinut niin tehdäkin. Hän oli kuitenkin saanut sen, mitä oli tullut hakemaan, eikä oikeastaan ollut halunnut enempää. Tai ei, ei se aivan niin ollut. Ensin, kun hän melkein täristen oli suoriutunut Norringtonin käsivarren alta tämän työhuoneeseen, hän oli riemastunut tajutessaan, millainen aarrearkku se oikein oli ollut: herra upseerihan piti kirjaa kaikesta, aivan kaikesta. Mutta sitten, kun hän oli istahtanut alas tämän työpöydän ääreen ja syventynyt selaamaan tämän papereita, hän oli äkkiä tuntenut olevansa tekemässä jotain, mitä hänen ei ehkä olisi pitänyt tehdä. Hän oli ollut jo kirjoittamaisillaan itselleen muistiin tiedot parista lähtevästä kauppalaivasta, kun kynä oli pysähtynyt puolitiehen hänen unohtuessaan miettimään miestä, joka oli täyttänyt säntillisellä käsialallaan ne paperit, joita hän luvatta oli lukemassa. Pahuksen omatunto oli muistuttanut olemassaolostaan, täysin väärään aikaan ja väärässä paikassa. Hän oli tuntenut tekevänsä väärin, ei moraalisesti väärin, sillä moraalille hän enimmäkseen haistatti pitkät, mutta väärin James Norringtonia kohtaan. Siksi hän oli laskenut kynän kädestään ja tarttunut siihen uudelleen vasta, kun oli löytänyt englantilaisen laivan tiedot, jotka hän oli sitten myynyt Virginialle. Mutta sitähän Norrington ei voinut tietää, vaan hikoili nyt verta kuvitellessaan, mitä kaikkia tietoja hänellä oli, hikoili ja kirosi ja toivotti hänet alimpaan helvettiin.

                      Jack nosti päänsä ja katsoi pimeyteen. Se tuntui hullulta; hän ei tiennyt, oliko avannut silmänsä vai pitikö niitä yhä kiinni. Hän avasi ja sulki silmiään kokeeksi, ja pimeys oli yhä yhtä läpitunkematon. Kostea, tunkkainen ja verkkaisesti keinuva, kun Virgin purjehti merellä kohti Jackille tuntematonta määränpäätä. Vieläkö Norrington päästäisi hänet menemään, jos he osuisivat toistensa tielle, vahingossa tai tarkoituksella? Jack ei uskonut, että niin kävisi; tätä kommodori ei voisi enää vain katsoa läpi sormiensa ja leikkiä, että Jack ei ollut tehnyt mitään, miksi tämä pitäisi lyödä kahleisiin ja raahata Fort Charlesiin. Norrington ei voisi vain kääntää selkäänsä ja leikkiä, ettei ollut huomannut mitään, eikä luultavasti edes haluaisi tehdä niin. Jack oli oikeastaan käyttänyt Norringtonia hyväkseen. Pettänyt tämän… ehkä ei luottamusta, sillä selvä oli, ettei kommodori sentään luottanut häneen, mutta jotain, josta olisi saattanut kasvaa heidän välilleen ehkä ymmärtämystä, jopa jonkinlaista molemminpuoleista kunnioitustakin, aitoa kunnioitusta sen sijaan, että he näkivät toistensa hyvät puolet pikemminkin ivaamisen arvoisina kuin tunnustivat niitä olevan. Ja paskat. Miksi hän olisi tahtonut ymmärtämystä tai kunnioitusta mieheltä, joka katseli häntä pitkin nenänvarttaan, kohteli häntä enimmäkseen kuin hän ei olisi täysin ollut edes tuon aristokraattisen ylenkatseen arvoinen? Miksi hän olisi tahtonut yhtään mitään mieheltä, joka oli koskettanut häntä hellästi kuin rakastaja kuvitellessaan hänen nukkuvan? Oliko muuta syytä kuin että miehen silmät näkivät enemmän kuin hän olisi halunnut niiden näkevän ja että hän olisi halunnut tulla kosketetuksi niin vielä toistamiseen? Ei, ei mitään muuta syytä. Pelkkiä huonoja syitä, eikä yhtäkään, miksi Jack Sparrow olisi toiminut toisin kuin oli tehnyt.

                      Oi luoja, pääni on niin sekaisin, Jack voihkaisi mielessään. Suuri osa hänen tahdonvoimastaan tuntui päivisin menevän siihen, että hän yritti pitää ajatuksensa koossa, pitää ne kaikessa siinä, joka oli, tai jonka ainakin piti olla oleellista. Ajatusten pitäminen kurissa tuntui vain olevan niin vaikeata ja jos hän onnistui siinä, kaikki ne ajatukset ja tunteet, jotka hän päivisin komensi pysymään mielensä sopukoissa, tuntuivat öisin heittävän pois kahleensa ja mellastavana hänen unissaan. Hän tunsi itsensä typeräksi. Pateettiseksi hölmöksi, eikä siitä huolimatta voinut mitään itselleen. Hän nosti pimeässä oikean kätensä, toi sen aivan kasvojensa eteen näkemättä sitä. Hän kosketti sormenpäillään kasvojaan, ensin huuliaan, jotka tuntuivat kuivilta, mutta yllättävän pehmeiltä hänen kuljettaessa sormiaan varovasti ensin pitkin alahuultaan ja sitten ylähuultaan. Hän kosketti viiksiään ja kuljetti sormensa poskensa yli, juoksuttaen ne sitten melkein vain hipaisten leuankaarta pitkin kunnes hän tavoitti leuastaan roikkuvat palmikot, Hän antoi kätensä pudota alas, mutta antoi vasemman kätensä tehdä löytöretkeään omaa reittiään pitkin hänen kasvojaan, hänen koskettaessaan nenäänsä, kulkien nenänvartta pitkin ylös kohti otsaa, tunnustellen ensin vasenta kulmakarvaansa, sitten oikeaa ja antaen koko kämmenensä kulkea kasvojensa yli, sulkien silmäluomensa kahdella sormellaan kuin imitoiden tapaa, jolla vainajan silmät painettiin kiinni. Hänen kasvonsa, samaan aikaan niin tutut ja kuin vieraan ihmisen, hänen kysyessään itseltään, miksi hänestä toisinaan tuntui, ettei hän enää tuntenut itseään.

                      ”Tuntuuko sinusta samalta? Tuntuuko?” hän kysyi puoliääneen pimeydeltä, jonka ei odottanut vastaavan. Oman äänen kuuleminen tuntui kuitenkin niin lohdulliselta, että hän päätti pitää edelleenkin ääntä ja hän alkoi hyräillä laulua, jonka Elizabeth oli opettanut hänelle.

                      Ilmeisesti aaltojen keinunta ja pimeys olivat tuudittaneet hänet uneen hänen huomaamattaan, sillä kuullessaan kolahduksia ja ihmisääniä hän havahtui hereille, nykäisten pystyyn päänsä, joka oli painunut vasten hänen vasenta olkaansa vasten niin, että nyt hänen niskansa tuntui siltä kuin sinen olisi isketty tanko, joka ei sallinut hänen kääntää päätään. Voi saakeli, miten miehellä saattoi olla tällainen jano? Jackista tuntui, että hän oli aivan valmis huutamaan, kerjäämään edes pientä tilkkasta vettä, edes sen verran, että hän saisi huulensa kostutettua. Mikä hänet oli herättänyt? Kuulosti Sparkylta. Kirottu roisto. Kauanko hän oli nukkunut, kerrankin näkemättä mitään unia? Oliko nyt yö vai aamu? Pakko päästä kuselle.

                      Jack nousi ylös lattialta ja kurkisti oven pienestä ikkunasta, näki soihdun häilyvän valon lähestyvän. Hän katsoi parhaaksi peruuttaa kauemmas ovelta, se tuntui turvallisemmalta niin; Sparky joutuisi ainakin ottamaan muutaman askeleen ennen kuin kävisi käsiksi häneen, jos aikoi jotain sellaista. Mikäli Sparky ei ollut muuttunut kuluneina vuosina yhtään lempeämmäksi – mikä tuntui hyvin epätodennäköiseltä sen perusteella, miten tämä oli käyttäytynyt Elysionilla ja että tämä oli ollut jo vähällä hukuttaa hänet – tämä luultavasti luuttuaisi hänellä lattiaa ennemmin tai myöhemmin. Sparky ei totisesti ollut miehistä pitkäpinnaisempia ja hermostuessaan turvautui siihen tosiseikkaan, että oli fyysisiltä ulottuvuuksiltaan melko ylivoimainen niin häneen kuin moneen muuhunkin nähden. No, muutama mustelma sinne tai tänne, Jack oli tottunut.

                      Harbertilla oli tällä kertaa lyhty mukanaan ja sen valo oli niin kirkas, että kun mies työnsi oven auki ja astui sisään pidellen lyhtyä kohotetun käsivartensa varassa, Jackin oli suojattava pimeyteen tottuneita silmiään kämmenellään. Virginian ja Sparkin tullessa peremmälle hän kuitenkin laski kätensä alas ja siristeli silmiään arvellen näyttävänsä kesken uniaan herätetyltä pöllöltä niin tehdessään. Myös Sparkilla oli lyhty mukanaan ja pieni koppi tuntui olevan täynnä valoa. Jack arveli myös, että olisi järkevää pitää turpansa kiinni, mutta hän ei siitä huolimatta mitenkään voinut hillitä itseään.

                      ”Ooh”, hän sanoi sanaa venytellen ja teeskennellen yllättynyttä, ”mikä kunnia”, hän painoi kämmenet toisiaan vasten ja kumarsi kevyesti, ensin Virginialle ja sitten Sparkille. ”Herrasväki on tervetullut matalaan majaani. Mukavuuksia minulla ei juuri ole, kuten saatatte havaita, mutta sen sijaan voisin tarjota…”

                      ”Ole hiljaa”, Spark tiuskaisi ja ravisti päätään kuin karkottaakseen sieltä Jackin äänen, joka kuulosti nyt enemmän karkealta kuin pehmeältä. Huomio sai hänet virnistämään tyytyväisenä. Luultavasti Jack oli niin janoinen, ettei kieli tahtonut enää suussa kääntyä. ”Vai oletko mieluummin vielä muutaman tunnin omassa rauhassasi? Sanotaanko… puoli vuorokautta? Sana vain, Jack, niin poistumme häiritsemästä.”

                      ”Ei tarvitse”, Jack sanoi hämmentymättä. Hän ei missään tapauksessa halunnut varsinkaan Sparkin poistuvan niine hyvineen nyt, kun hän saattaisi saada paitsi jotain juomista pyytäessään niin myös jonkinlaisen selityksen heidän määränpäästään. ”Mikä vuorokauden aika nyt on? Kauanko minä olen ollut täällä?”

                      ”Kello on kohta kahdeksan”, Virginia vastasi, katsellen Jackia päästä jalkoihin. Jostain syystä tilanne toi hänelle mieleen sen päivän yli puolitoista vuotta sitten, kun hän oli nähnyt Jackin ensimmäisen kerran tämän seistessä hirttolavalla. Oliko siitä todella vasta niin lyhyt aika? Ja oliko siitä, kun he olivat tavanneet tällä samalla laivalla vasta puoli vuotta? Kaikki entinen tuntui niin kaukaiselta kuin siitä olisi kulunut jo vuosisatoja ja siitä, että entistä ei enää ollut, hän oli kiittäminen tätä miestä. Omituinen tapa osoittaa kiitollisuutta. Sinun ei olisi pitänyt ärsyttää minua, Jack, Virginia ajatteli, sinun ei totisesti olisi pitänyt.

                      ”Aamulla vai illalla?” Jack kysyi, yrittäen turhaan kostuttaa kielenkärjellään huuliaan. Hänen silmänsä tutkivat nopeasti selliin tulleen kolmikon, eikä hän havainnut kellään mitään, mikä olisi edes muistuttanut juoma-astiaa. Spark hörähti ivallisesti.

                      ”Oletko sinä noin sekaisin?” hän kysyi. ”Illalla.”

                      Jack nosti kädet lanteilleen ja hymyili hänelle maireasti, pää kallellaan.

                      ”Minä en meistä kahdesta ole se, joka on sekaisin, Sparky”, hän sanoi. ”Meistä kahdesta minä olen se, jolla on niin puhdas omatunto, että voi nukkua sikeästi kuin lapsi, ja juuri sitä minä olin tekemässä, kun sinä röyhkeästi tulit herättämään minut.”

                      ”Minusta sinä et näytä lainkaan sitä, että olisit ollut nukkumassa”, Spark vastasi. ”Pikemminkin näytät siltä, että et ole aivan parhaimmillasi. Jano, Jack? Liikaa rommia eilen illalla?”

                      Jack nielaisi, vilkaisi Sparkiin alta kulmain ja katsoi parhaimmaksi olla jatkamatta keskinäistä piikittelyä Sparkin kanssa yhtään pitempään sillä erää. Spark saattoi olla kovakourainen ja äkkipikainen, mutta yhtä hyvin kohtuullisen inhimillinen silloin, kun häntä vastaan ei ryhtynyt pahemmin niskuroimaan. Nyt Jackin oli vaikea ajatella mitään muuta kuin janoaan.

                      ”Saisinko vettä?” hän kysyi ja lisäsi vielä yhteistyöhalukkuuttaan korostaakseen: ”Pyydän.”

                      Spark näytti hämmästyvän hänen sopuisuuttaan.

                      ”Kaikin mokomin”, hän sanoi. ”Tulimme itse asiassa pyytämään sinua pienelle iltapalalle.”

                      ”Iltapalalle?” Jack hämmästyi vuorostaan. ”Luulin olevani vankinne.”

                      ”Se riippuu kokonaan sinusta”, Spark vastasi. ”Jos olet ihmisiksi, sinun ei tarvitse viettää koko matkaa täällä yksinäsi, varsinkin, kun olemme jo seitsemän tunnin purjehduksen päässä Tortugalta ja käytännössä sinä olet jumissa meidän kanssamme tällä laivalla.”

                      ”Koko matkaa minne?” Jack kysyi. Spark ei vastannut, vaan kääntyi poistuakseen kopista. Hän joutui ovesta mennessään kumartumaan syvään, ettei olisi iskenyt päätään oven kamanaan. Virginia seurasi häntä ja Harbert viittasi Jackia menemään heidän perästään.

                      ”Mennään”, Harbert sanoi. ”Tuskin sinä tänne haluat jäädä.”

                      ”Koko matkaa minne?” Jack kysyi uudelleen Harbertilta, joka pudisti päätään ja osoitti sormellaan ovea.

                      ”Isla de Muertalle”, Spark huikkasi mennessään jo kaukana.

                      ”Isla…?” Jack kiiruhti hänen peräänsä puolijuoksua ja sai Virginian kiinni, tarttui tämän takin hihaan. ”Ei sitä ole olemassa, Virginia, Isla de Muertaa ei ole.”

                      ”Ei ole?” Virginia pysähtyi katsomaan epäuskoisena Jackiin, kohdaten ruuman hämärässä tämän ruskeiden silmien katseen, mikä vilpittömyydessään oli melkein uskottava. Spark, joka oli ollut aikeissa jo kiivetä ylemmälle kannelle, käännähti ympäri ja otti muutaman askeleen takaisin. Hänen hahmonsa, isoine päineen, jonka korvattomuus sai näyttämään siltä kuin hänen päänsä olisi veistetty puusta vähän kömpelösti ja kuin veistäjän taltta olisi vähän lipsahtanut ja vienyt korvat mennessään, näytti jotenkin uhkaavalta Virginian takana. Jack tajusi tässä heidän fyysisessä asemassaan – Virginia hänen ja Sparkin välissä – viitteen myös heidän kolmen henkiseen asetelmaan; mikä tahansa olikin tämän matkan tarkoitus, sen lopputulos riippuisi pitkälti Virginiasta, ehkä jopa enemmän kuin Sparkysta. Jack ajatteli, että huolimatta, siitä, miksi hänet oli tänne laivalle raahattu, matkasta saattaisi tällä asetelmalla tulla enemmän kuin mielenkiintoinen. Isla de Muerta? Jos Spark oli ylipuhunut Virginian uskomaan siihen kirottuun saareen, Virginian koko olemus viestitti, ettei tämän usko ollut kovin vahva.

                      ”Mieti tarkkaan, mitä sanot, Jack”, Spark sanoi nostaen lyhtyään nähdäkseen hänen kasvonsa paremmin. ”Jos Isla de Muertaa ei ole, sinusta tuli juuri tällä hetkellä meille täysin hyödytön.”

                      Jack ymmärsi sen erinomaisesti, mutta samalla hän ymmärsi, että Spark uskoi saaren olemassaoloon; tämä ei olisi ryhtynyt tähän kaikkeen jos ei olisi ollut varma asiastaan. Jos hän kieltäisi saaren olemassaolon, Spark tuskin heittäisi häntä laidan yli, mutta voisi sen sijaan tehdä hänen olonsa varsin epämukavaksi. Hän ei varsinaisesti kaivannut juuri nyt yhteenottoa Sparkin kanssa, ei ainakaan ennen kuin olisi saanut jotain juotavaa ja päässyt kuselle. Sekä Spark että Virginia tuijottivat häneen, Virginia kasvoillaan kysymys, ilmiselvästi osaamatta päättää, ketä uskoa, ja Spark sen näköisenä kuin kehottaisi häntä pohtimaan, miten tärkeänä hän piti korviaan. Jack katsahti alaspäin, nosti sitten silmänsä uudelleen isoon mieheen Virginian takana.

                      ”Olen kuullut siitä”, hän sanoi. Spark nyökkäsi tyytyväisenä.

                      ”Diplomaattista, Jack”, hän sanoi, pyörähti ympäri ja nousi ylös ulkoilmaan muut perässään.

                      Kannella auringonpaiste sai Jackin uudelleen siristelemään silmiään. Sopeuduttuaan valoon, hän pyysi muilta kohteliaasti anteeksi ja siirtyi partaan ääreen aukoen samalla housunnappejaan sen verran, mitä oli tarpeen, että hän pystyi helpottamaan oloaan. Huh, vihdoinkin…. Nyt hän ei muuta tarvitsisi kuin sangollisen vettä, niin hän olisi tyytyväinen ja valmis ottamaan yhteen Sparkyn kanssa. Hän jäi seisomaan aloilleen hieman pitemmäksi ajaksi kuin oli tarpeellistakaan, silmäillen ilta-auringossa välkehtivää rauhallista merta. Kaikesta päätellen Sparkyn-pirulainen todella tiesi, mitä oli tekemässä, sillä ei voinut olla sattumaa, että he purjehtivat oikeaan suuntaan. Joku, joka tiesi, missä Isla de Muerta oli, oli kertonut Sparkille siitä, mutta kuka? Ei kukaan hänen miehistöstään, siitä Jack oli varma, ja mitä taas Barbossan miehistöön tuli, Jackin tietämyksen mukaan siitä kaikki olivat päättäneet päivänsä hirressä. Keitä muita jäi jäljelle? Norrington, ja kaikki, jotka olivat olleet Dauntlessilla tuolloin, kun hän oli navigoinut sen saarelle. Jopa Will ja Elizabeth tiesivät. Ei, ei sentään kumpikaan heistä. Sen oli pakko olla joku laivastosta. Jack hymähti mielessään. Spark ei varmuudestaan huolimatta tiennyt kaikkea, sillä jos tämä olisi tiennyt, tämä ei olisi raastanut häntä mukaansa varmistamatta, että hänen kompassinsa oli mukana myös, mitä se ei nyt ollut. Hänen kompassinsa, joka ei näyttänyt pohjoiseen, oli Black Pearlilla, kahdesta syystä. Ensimmäinen syy oli, ettei hän halunnut enää palata Isla de Muertalle. Siellä sai hänen puolestaan maata vaikka maailman mahtavin aarre – kuten itse asiassa taisi tehdäkin – hän ei halunnut enää vapaaehtoisesti sen lähelle. Aarre oli vaatinut liian monta ihmishenkeä, eikä hän halunnut uhrata omaansa ainakaan sen takia. Toinen syy oli se, minkä hän oli kerran maininnut kommodori Norringtonille tarjotessaan Isla de Muertan aarretta maksuksi hengestään: hän ei tarvinnut kompassia enää. Hän osasi Isla de Muertalle nyt samalla tavoin kuin Barbossa oli osannut: hän löytäisi sinne, koska tiesi, missä se oli. Hän oli kokeillut, tehnyt niin, ja ainoastaan kokeillakseen, että pystyi siihen. Mutta sitähän Spark ei tiennyt.

                      ”Toivottavasti et suunnittele mitään älytöntä”, Spark sanoi hänen takanaan. Jack napitti housunsa ja tähyili edelleen merelle, vaivautumatta kääntymään Sparkiin päin.

                      ”En kai minäkään aivan niin hullu ole”, hän totesi. Mitä hän muka voisi suunnitella? Hyppäävänsä laidan yli ja uivansa minne? Heidän ympärillään oli vain merta. Spark ei ilmeisesti halunnut puhua hänen selälleen, vaan siirtyi hänen viereensä. Tai sitten mies halusi varmistaa, ettei hän kaikesta huolimatta ollut aikeissa loikata mereen. ”Minä olen pääsemättömissä tällä kirotulla laivalla sinun kanssasi, mutta en minä siitä huolimatta ole valmis vielä heittäytymään aaltoihin.”

                      ”Se on hauska kuulla, Jack”. Spark sanoi, kietaisi äkkiä kätensä Jackin hartioiden ympäri ja veti tämän lähemmäs kuin vanhan ystävän. ”Katsos, kaikki käy hyvin, kun me kaksi ymmärrämme toisiamme.”

                      ”Me kaksi?” Jack kysyi ja sieti urhoollisesti sen tosiasian, että Sparkin viilatut hampaat olivat ilmeisesti pikkuhiljaa alkaneet mädäntyä tämän suuhun. Hän käänsi päätään ja vilkaisi olkansa yli kauempana seisovaa Virginiaa. ”En tiennyt, että oli olemassa joku me kaksi. Luulin, että teitä on te kaksi ja sitten olen minä.”

                      ”Ääh, ei takerruta pikkuseikkoihin”, Spark huitaisi kädellään suureleisesti. ”Me kaksi, sinä ja minä, kuulostaa hyvältä, eikö totta? Ihan kuin ennen vanhaan. Emme tarvitse naisia sotkemaan asioita.”

                      ”Sinä ainakin olet yhtä herttainen kuin ennenkin”, Jack totesi. ”Kuinka kummassa olet saanut houkuteltua Virginian tähän? Pidin häntä oikeasti melko viisaana ja varovaisena naisena, jolla tosin on vähän liian suuret luulot itsestään.”

                      ”Siinähän se idea onkin”, Spark sanoi madaltaen ääntään ja jatkoi melkein kuiskuttaen; ”Ämmä luulee keksineensä suunnitelman itse. Olet oikeassa, hänellä on turhan suuret luulot itsestään.”

                      ”Voi paskat”, Jack sano tuntien äkkiä jonkinlaista myötätuntoa Virginiaa kohtaan. Se meni kuitenkin nopeasti ohi, Aivan sama, kenen suunnitelma tämä oli ja mitä Sparky suunnitteli Virginian varalle; Virginia oli joka tapauksessa mukana tässä tietäen aivan hyvin, ettei Sparkylla ollut häntä kohtaan kovin lämpimiä tunteita. ”Missä sinun laivasi on? Jossain kaukoputken kantaman ulkopuolella perässämme?”

                      ”Ei suinkaan”, Spark kielsi. ”Eagle on palvellut minua hyvin, mutta sen aika alkaa olla lopuillaan. Suoraan sanottuna en olisi uskaltanut lähteä sillä tälle matkalle, joten se, että tuo ämmä tarjosi minulle laivaansa, oli enemmän kuin onnenpotku. Säästi minut paljolta. Tämä laiva tulee korvaamaan Eaglen erinomaisesti.”

                      ”Niin varmaan”, Jack mutisi ja yritti vetäytyä Sparkin otteesta, mutta mies piteli häntä tiukasti. ”Kuinka sinä sen käytännössä aiot toteuttaa yksinäsi?”

                      ”Yksinäni?” Spark kysyi teeskennellen hämmästynyttä. ”En minä ole yksin. Yhdeksän parasta miestäni ovat tällä laivalla mukanani.”

                      ”Täh?” Jack äännähti. Ei voinut olla totta. Virginia ei voinut olla niin naiivi, että oli antanut Sparkin tuoda omat miehensä Virginille. Kun Spark itse oli kymmenentenä, hänen ei olisi edes kovin vaikeaa miehineen vallata laivaa yllätyshyökkäyksen turvin. Tietenkin se oli totta. Sparky ei olisi kertonut hänelle sitä, jos se ei olisi ollut totta.

                      ”Eikö olekin mainiota?” Spark kysyi ja rutisti häntä toverillisesti. ”Ämmien totisesti pitäisi pysyä kotilieden äärellä.”

                      ”Miten vain…” Jack sanoi vähän avuttomasti.

                      ”Sinä et kipitä kertomaan hänelle tästä, ethän?” Spark kysyi ja nosti vasemman kätensä, sivellen sillä hänen poskeaan. Jack tunsi olonsa tukalaksi, sillä miehen ele lähinnä inhotti häntä, se oli kuin parodia rakastajan kosketuksesta, sillä se ei ollut tarkoitettu helläksi, vaan lähinnä varoitukseksi.

                      ”Se asia ei kuulu minulle”, hän sanoi. ”Minä en ole täällä vapaaehtoisesti, enkä tahdo tulla sekoitetuksi teidän kahden väleihin. Mitä tahansa teillä onkin keskenänne, minä pysyn erossa siitä”, hän yritti kääntää päätään, sillä Spark oli vetänyt hänet vielä lähemmäs hyväillessään hänen poskeaan. ”Uh… sinä todella haiset, Sparky.”

                      Kapteeni Spark ei ollut aivan niin helposti loukattavissa. Hän tarttui nopealla otteella Jackin leukaan ja käänsi tämän kasvot puoleensa. Hetken Jack kuvitteli, että Spark aikoi suudella häntä, mutta ei sentään, tämä vain tyytyi tuomaan kasvonsa aivan kiinni hänen kasvoihinsa, puristaen häntä niin tiukalla otteella, ettei hän saanut käännettyä päätään mihinkään suuntaan.

                      ”Niin sinäkin, Jack”, hän sanoi ja nuuhkaisi Jackin kasvoja. ”Vanhalle viinalle. Oli muuten yllätys löytää sinut huoran päältä. Olin kuvitellut, ettet sinä pidä enää lainkaan tytöistä.”

                      ”Et sinä löytänyt minua itse asiassa hänen päältään”, Jack korjasi, puhuen epäselvästi Sparkin pidellessä häntä leuasta, ”ja mitä siihen toiseen asiaan tulee, miksi sinä siitä olet niin helvetin kiinnostunut, Sparky? Haluatko sinä samaan petiin minun kanssani?”

                      ”Hyi saatana”, Spark sanoi painokkaasti ja päästi hänet irti, tuupaten hänet vähän kauemmas itsestään, nauroi sitten vähän hämillään. ”En todellakaan, en niin kauan kuin parempaakin on tarjolla. Ja nyt on: minulla on nainen täällä.”

                      ”Onko?” Jack nauroi pehmeästi huomatessaan, että Spark oli mennyt hieman hämilleen ja että hänen naurunsa ei ainakaan auttanut asiaa. Hän katsoi Sparkiin liki keimaillen. ”Tietääkö hän siitä itse?”

                      Spark pääsi tasapainoon itsensä kanssa, vastasi Jackin katseeseen ja tuhahti.

                      ”En aio kysyä hänen mielipidettään”, hän ilmoitti.

                      ”Onnitteluni”, Jack sanoi. ”Hän varmasti kiljuu riemusta sinun suosionosoitustesi takia.”

                      ”En välitä, kiljuuko hän ja minkä takia”, Spark sanoi, käänsi hänelle selkänsä ja meni odottavan Virginian luo, joka oli alkanut jo hermostua. Hän ei ollut kuullut, mitä Jack ja Spark olivat puhuneet ja se, miltä se oli näyttänyt, ei ollut vaikuttanut hänestä kovin hyvältä. Katsellessaan, miten nuo kaksi suhtautuivat toisiinsa, kuin sulkien hänet ulkopuolelle, hän ei voinut mitään sille, että pahat epäilykset hiipivät hänen mieleensä. Hänen olisi parasta olla päästämättä miehiä kahdenkeskisiin juttutuokioihin, koska tarkoitus oli saada nämä toimimaan toisiaan vastaan hänen hyväkseen eikä suinkaan ystävystymään uudelleen. Hän tunsi olonsa hieman epämiellyttäväksi ymmärtäessään, että ennen ryhtymistään tähän mielestään erinomaiseen juoneen hänen olisi pitänyt selvittää paremmin, mikä noiden kahden suhde joskus oli ollut.

                      ”Tuletko sinä, Jack?” hän huusi Jackille, joka lähti Sparkin perään lanteitaan keinutellen, näyttäen siltä, että mitä tahansa olikin tapahtumassa, se ei koskettaisi häntä kovin syvällisesti.

                      Virginian hytissä Jack sai viimeinkin janonsa sammutettua. Pöydällä oli vesikannu ja muutamia laseja, ja lupaa kysymättä tai odottelematta, hän marssi pöydän luo ja kumosi kurkkuunsa useamman lasillisen vettä ennen kuin hänestä alkoi tuntua, että hänen janonsa saattaisi tyydyttyä. Vesi oli lämmintä, mutta silti raikasta; Virginin vesivarastot oli täydennetty Tortugalla ja ei ollut pelkoa siitä, että vesi ei olisi ollut juomakelpoista.

                      ”Parempi?” Spark kysyi, veti itselleen tuolin ja istui pöydän ääreen Virginian seuratessa hänen esimerkkiään. ”Istu alas, Jack.”

                      Jack noudatti kehotusta hieman hämmästyen tätä asetelmaa; aivan kuin Spark olisi ollut Virginin kapteeni, Virginian tyytyessä epämääräiseen sivurooliin omalla laivallaan ja kapteeni Draken loistaessa poissaolollaan. Jack ei voinut vain tyytyä ihmettelemään ääneti.

                      ”Eikö Francis liity meidän seuraamme?” hän kysyi osoittaen sanansa Virginialle. Virginin tosiasiallisena kapteenina Francis Drakella oli ainakin tähän asti ollut paikkansa Virginian pöydässä iltaisin siinä missä Jackillakin, kun he olivat purjehtineet Tortugalta Port Royaliin ja takaisin. Virginia veti jo henkeä vastatakseen, mutta Spark ehti ensin.

                      ”Ei, kapteeni ei liity seuraamme”, Spark sanoi rauhallisesti, huomioimatta Virginiaa lainkaan rohmutessaan ensimmäisenä ruokaa itselleen pöydälle tuodusta höyryävästä padasta. ”Häntä ei tarvita täällä nyt.”

                      Jack kohautti kulmiaan ja pyöräytti silmiään osoittaakseen Virginialle, että oli huomannut erinomaisesti, miten Spark oli ottanut tältä tämän aseman.

                      ”Ai jaa”, hän sanoi ja kurkottautui kohti pataa samanaikaisesti Virginian kanssa ja välittämättä kohteliaisuussäännöistä yhtään sen enempää kuin kapteeni Spark, hän nappasi kauhan miltei Virginian sormista. Spark väläytti Jackille hyväksyvän hymyn, joka paljasti hänen viilatut hampaansa perimmäisiä myöten ja Jack vastasi lähes samalla tavoin, hymyillen niin että hänen kultaiset hampaansa näyttivät sädehtivän. Voi herranpieksut, Virginia voihkaisi mielessään, ajatellen, että tilanne oli lähinnä absurdi. Samalla tuo miesten yhteisymmärryksessä vaihdettu hymy sai hänet toivottamaan nämä hornaan. Hän halusi sanoa jotain, protestoida, mutta kuin hänen ajatuksensa lukien Spark vilkaisi häneen hyväntahtoisesti ja sanoi:

                      ”Kaadapa meille viiniä, kultaseni.”

                      Tämä oli totisesti jo liikaa. Virginia tunsi suuttumuksen punan nousevan kasvoilleen ja kirosi mielessään sitä, että se paljasti hänen kuohahduksensa, vaikka hän muuten pystyikin pitämään kasvonsa peruslukemilla, jopa nostamaan sille keimailevan hymyn, joka hänen itsensä sitä tietämättä oli kuin Jackin ja Sparkin vaihtaman hymyn kopio.

                      ”Kaada itse viinisi, Sparky”, hän sanoi rauhallisesti, tavoitellen huoletonta äänensävyä. ”Minä en ole sinun piikasi.”

                      ”Etpä tosiaan”, Spark hymähti, kurottautui ottamaan pullon ja täytti ensin Virginian lasin, sen jälkeen omansa ja laski pullon sitten pöydälle. Jack vilkaisi häneen mitään sanomatta. ”Jos olisit, sinä olisit totellut minua viipymättä, epäröimättä hetkeäkään.”

                      Virginia tukahdutti kiukkuiset sanat, jotka pyrkivät hänen huulilleen. Oli parempi teeskennellä, ettei välittänyt Sparkin sanoihin sisältyvästä viestistä, aivan kuten entinen Virginiakin oli tehnyt kuunnellessaan, kuinka miehet, tallipojasta aina hänen omaan aviomieheensä asti olivat halveksineet häntä, koska hän oli vain nainen, kuinka nämä olivat pöyhkeilleet omalla miehisyydellään, joka hänen oli ollut niin helppo nujertaa vain muutamalla sanalla tai katseella, tietäen, että hän oli kymmenen tuollaisen miehen arvoinen. Sparky tosin erosi noista hänen menneen elämänsä miehistä siinä, että hän tiesi, ettei Sparky tyytynyt vain puhumaan; tämä pystyi tekemään sen, minkä muut vain uhosivat haluavansa tehdä. Äkkiä Virginia tavoitti häntä vastapäätä istuvan Jackin katseen tämän kurottaessa kätensä kohti viinipulloa; Jack katsoi häntä suoraan silmiin vakavana, katseessa jotain outoa, jota hän ei osannut siinä mielentilassa tulkita. Myötätuntoa? Varoitus? Aivan kuin hän ei olisi osannut olla varuillaan ilmankin, voi, kyllä hän osasi, kulkisi kuvainnollisesti varpaillaan joka hetken, jonka Sparky viipyisi hänen laivallaan. Jos hän olisi Jack, hän kantaisi ennemmin huolta itsestään – hän ei suinkaan ollut se, joka oli kaapattu tänne laivalle aseella uhaten. Häntä ei totisesti yllätettäisi siten, kuin Jack oli antanut yllättää itsensä. Samassa hän nolostui omia ajatuksiaan. Hänhän oli vienyt Sparkyn Jackin luo, tilanteessa, jossa Jack ei todellakaan ollut odottanut kenenkään tulevan rauhaansa saati henkeään uhkaamaan.

                      ”Joten”, Jack sanoi rikkoen pitkäksi venyneen hiljaisuuden heidän syötyään sanattomina hyvän tovin ja kaatoi itselleen lisää viiniä, ”tässä sitä nyt ollaan. Jahtaamassa aaveita. Olet päättänyt uskoa tarinoihin, Sparky?” hän katsoi pöydän päässä istuvaan isoon mieheen pää kallellaan, siemaisi viiniä ja katsoi sitten Virginiaan. ”Ja sinä olet päättänyt uskoa tuota mielipuolta, Virginia?”

                      ”Suu kiinni, Jack”, Spark ärähti. Jack napsautti suunsa kiinni, mulkaisi Sparkiin ja mutristi huuliaan osoittaakseen tyytymättömyytensä. ”Minä luulen, että olisi meille kaikille mukavampi jos sinä tyytyisit istumaan siinä hyvin hiljaa ja ainoastaan vastaamaan kysyttäessä, mutta sinut tuntien sellainen ei taida onnistua.”

                      ”Ala sitten kysellä”, Jack sanoi haastavasti, osaamatta pitää suutaan kiinni käskettäessäkään. Spark katsoi häneen pitkään ja irvisti sitten kuin aikoisi purra. Jack ajatteli, että Sparkyn nykyinen ulkomuoto oli kieltämättä suorastaan kunnioitusta herättävä; tämä todella otti kaiken irti siitä tosiseikasta, että oli menettänyt korvansa rangaistukseksi varkaudesta, johon itse asiassa oli ollut syytön. Kauanko siitä oli – kuusi tai seitsemän vuotta? Kyllä, seitsemän. Hän oli ollut Eaglella viikkokausia, purjehtinut kapteeni Sparkin mukana ja käyttänyt tätä hyväkseen jokaisella mahdollisella tavalla, jolla tämä oli antanut itseään käyttää, pääsemättä koskaan selville, miksi Spark oli ottanut hänet laivalleen ja sitten pidätellyt häntä siellä niinkin kauan, melkeinpä estänyt häntä lähtemästä sieltä. Asia oli tietysti ollut Jackille melkein yhdentekevä, sillä mitä tahansa tämä oli hänestä halunnutkin, sitä tämä ei ollut saanut. Sparky oli tavallaan ollut mielenkiintoinen tyyppi, ei varsinaisesti mikään nero, mutta tämän häikäilemättömyys ja suoranainen julmuus olivat korvanneet sen puutteen jo silloin. Iso ja ruma tämä oli ollut silloinkin, mutta inhimillisemmän näköinen sinisine silmineen ja hiuksineen, joiden Jack muisteli olleen tavanomaisen ruskeat. Ringrosen käsittelyn jälkeen Sparkista oli tullut jotain paljon enemmän kuin ruma; tämä oli suorastaan kammottava. Korviaan tämä ei saisi takaisin, mutta miksi tämä ei antanut enää hiustensakaan kasvaa? Entä milloin tämä oli viilannut hampaansa tuollaisiksi?

                      Jack myönsi itselleen, että oli kai hänen vikansa, että Sparky oli menettänyt korvansa. Toisaalta oli hänen ansiotaan, ettei tämä ollut menettänyt mitään muuta. Sitä paitsi, Sparky oli kyllä syyllistynyt naimaan rouva Ringrosea ja olisi siinä samalla voinut myöskin viedä tämän korulippaan arvokkaine sisältöineenkin jos olisi ollut riittävän nokkela, joten eihän varkaussyytös aivan aiheeton ollut ollut. Sparkylla olisi ollut tilaisuus siihen. Sen sijaan, että olisi käyttänyt tilaisuutta hyväkseen, kuten ilmeisesti oli ollut aikeissa tehdä, Sparkyn typerys oli nukahtanut kirjaimellisesti rouvan päälle ja nukkunut aivan yhtä sikeää humalaisen unta kuin rouva itsekin, ja siinä he molemmat olivat kuorsanneet, kun Jack oli puikahtanut rouvan makuuhuoneeseen ja pistänyt korut parempaan talteen. Oli ihan Sparkyn oma häpeä, ettei tämä ollut herännyt ajoissa ja suoriutunut tiehensä, vaan oli antanut kapteeni Ringrosen yllättää itsensä aamun valjetessa sillä tavoin. Kapteeni Ringrose oli ollut raivoissaan vieraanvaraisuutensa väärin käyttämisestä. Rouva Ringroselta oli mennyt kunnia ja läjäpäin arvokasta omaisuutta ja koska Sparky oli todistettavasti vienyt toisen, eikä ollut pystynyt todistamaan, ettei ollut koskenut toiseen, Ringrose oli rangaistukseksi päättänyt viedä tältä paitsi korvat ja hiukset niin myös vehkeet. Luonnollisestikin Jack oli ollut tavallaan samassa veneessä, eihän kartanossa ollut ollut muita vieraita kuin Sparky ja hän. Sparky oli viattomuuttaan vakuuttaessaan yrittänyt esittää, että hän oli vienyt korut, mutta Ringrose oli ollut helppo vakuuttaa uskomaan ihan jotain muuta. Hän oli jopa puhunut Ringrosen säästämään Sparkyn pallit ja tyytymään pelkkiin korviin ja hiuksiin. Niin, Spark saisi totisesti olla hänelle kiitollinen tuon kaunan sijasta, se oli aivan tarpeetonta, eikä tuonut Sparkin korvia takaisin sen paremmin kuin korujakaan, jotka Jack oli ehtinyt ennen aamua piilottaa ja jotka hän oli vaivihkaa napannut mukaansa, kun Ringrose oli viimein päästänyt hänet menemään, hänen jouduttuaan katselemaan vierestä Sparkyn korvien ja hiusten leikkaamista. Hetken Jack oli miettinyt, olisiko jäänyt odottelemaan Sparkya ja jakanut korut tämän kanssa, mutta loppujen lopuksi, Spark oli epämiellyttävä ihminen, joka oli ansainnut korvattoman loppuelämän, joten Jack oli vain hankkiutunut tiehensä mahdollisimman pian ja päättänyt pysytellä koko loppuikänsä kaukana Sparkysta.

                      ”Annat tarkan kurssin Isla de Muertalle vielä ennen yötä”, Spark sanoi keskeyttäen hänen mietteensä.

                      ”Mm – anteeksi?” Jack kysyi. Spark toisti äskeiset sanansa. ”Vai niin. Ja entä jos minä en tiedä sitä?”

                      ”Älähän nyt viitsi”, Spark moitti. ”Totta kai sinä tiedät, koska olet ollut siellä. Olet jopa purjehtinut hms Dauntlessin sinne.”

                      ”Mitä?” Virginia äännähti hämmästyneenä, muistaen Jackin sanoneen, että tunsi tuon aluksen. Jack oli siis puhunut totta sanoessaan, että oli purjehtinut Dauntlessilla.

                      ”Kuka sellaista väittää?” Jack kysyi tyynesti, katsellen käsiään ja sormuksiaan sen oloisena kuin asia ei oikeastaan kiinnostaisi häntä. Spark irvisti mielessään. Hemmetin Jack Sparrow, miten tämä saattoi olla noin raivostuttavan tyyni, noin huoleton, vaikka tiesi taatusti, että hänen henkensä ei ollut kovin hyvissä kantimissa juuri nyt. Sekä hänellä että Virginialla oli kaunoja hampaankolossa häntä vastaan ja Jack vain söi ja joi hyvällä ruokahalulla sekä ihaili sormuksiaan. Sellainen tämä oli ollut silloinkin, vuosia sitten, kun Spark oli tämän ensimmäisen kerran tavannut; huoleton, melkeinpä hurmaava tyyppi, joka osasi puhua kenet tahansa pyörryksiin. Jack oli puhunut hänetkin ympäri ja hän oli ottanut tämän mukaansa jostain satamasta, jossa maa oli kai käynyt liian kuumaksi tämän jalkojen alla. Spark ei ollut koskaan saanut selville, mikä kiire Jackilla oli ollut päästä juuri hänen mukaansa, mutta oli olettanut, että hän oli kelvannut, koska hän oli sattunut olemaan sopivasti lähdössä merelle juuri silloin. Hän oli ottanut Jackin Eaglelle, koska tämä oli pyytänyt ja niin ärsyttäväksi kuin tämä oli osoittautunutkin, niin tajuttuaan, kuka Jack oli, hän oli pitänyt tämän laivallaan viikkoja, kysymättä, mitä tämä pakeni. Luultavasti jos Jack olisi jonkun tarinan keksinytkin, se olisi ollut yhtä hyvä kuin mikä tahansa hänen keksimänsä tarina, silkkaa valhetta alusta loppuun. Sen hän oli tajunnut heti; Jack Sparrow oli ollut täysiverinen valehtelija ja huijari, mutta jollain omituisella tavalla miltei rakastettava sellainen. Omahyväinen ja itsekeskeinen, huvittava kaikkine eleineen, ilmeineen ja suurine luuloineen, mutta samalla mies, jonka huhuttiin tietävän jotain Isla de Muertan mystisestä aarteesta. Spark oli pitänyt itseään ovelana, hän oli estänyt Jackia lähtemästä Eaglelta milloin milläkin tekosyyllä, pidätellyt tätä luonaan, teeskennellyt ystävyyttä ja yrittänyt turhaan vaivihkaa urkkia selville, oliko aarretta yleensäkään olemassa. Liian myöhään hän oli myös tajunnut, että Jack Sparrow oli mies, jolla ei ollut ollut aikomustakaan paljastaa salaisuuksiaan ainakaan hänelle ja joka naurettavuutta hipovan käytöksensä alla oli huomattavasti älykkäämpi kuin hän oli kuvitellut. Hänen oli pitänyt menettää korvansa ennen kuin oli ymmärtänyt sen. Niiden menetys ei kuitenkaan ollut ollut pahinta. Pahinta oli ollut se, että siitä huolimatta, että hän ei ollut vienyt Ringrosen ämmän jalokiviä, eikä hän ollut keksinyt, kuka muukaan ne olisi voinut viedä jollei Jack, niin kun he olivat istuneet teljettyinä Ringrosen talliin, Jack oli saanut hänet melkein uskomaan, ettei tiennyt niistä mitään. Jackin oli pakko olla syyllinen, mutta siitä huolimatta tämä oli saanut hänet epäilemään omaa järkeään ja päättelykykyään, siinä missä Ringrosen vakuuttuneeksi omasta syyttömyydestään. Spark uskoi, ettei Jack ollut missään vaiheessa yrittänyt vierittää syytä hänen niskoilleen. Ei toki, Jack ei olisi tehnyt mitään niin suorasukaista. Luultavasti Jack oli vain vakuuttanut omaa viattomuuttaan ja kuin ohimennen iskenyt Ringrosen päähän ajatuksen; ”kun se en ollut minä, niin kukahan se oli?”. Juuri sellainen oli se Jack Sparrow, jonka hän oli hiukan liian myöhään oppinut tuntemaan, puoliksi enkeli, puoliksi piru. Seitsemän vuotta hän oli kuvitellut, ettei Jack sittenkään tiennyt Isla de Muertan aarteesta mitään, mutta nyt hän oli tullut toisiin ajatuksiin. Nyt hän saisi korvauksen siitä, että oli joutunut sietämään Jackia laivallaan ja menettänyt korvansa siinä missä tämä oli saanut pitää omansa.

                      Ajatus siitä, kuinka lähellä hän oli tuota aarretta, jonka olemassaolo oli kalvanut häntä vuosia, sai kapteeni Sparkin hymyilemään voitonriemuisesti. Hän ei ollut ollut koskaan erityisen onnekas tai menestyksekäs, vaikka hänellä olikin maineensa, joka oli usein hyödyttänyt häntä silloin, kun hänen taitonsa oli pettänyt, mutta nyt häntä totisesti oli onnistanut hänen löydettyään Tortugalta sekä Jackin että uuden aluksen itselleen.

                      ”Ei sillä ole merkitystä, kuka sellaista väittää”, hän sanoi varmana omasta ylivoimaisuudestaan, piittaamatta siitä, ettei Jackin tyyneyttä pystynyt horjuttamaan kovin helposti nyt, kun tämä ei ollut enää janoinen, nälkäinen, ei pimeässä eikä tätä osoiteltu aseilla. Hän joka tapauksessa oli niskan päällä ja varma asiastaan, Jackin vastaväitteet olivat turhia. ”Sinulta ei juuri nyt haluta mitään muuta kuin saaren sijainti ja mikäli et halua päätyä herra hain illalliseksi, sinä paljastat sen.”

                      ”Kenelle?” Jack kysyi. Spark hölmistyi.

                      ”Häh?” hän äännähti. Jack nojautui vasten tuolinsa selkänojaa, heitti polvensa toisen yli ja katsoi Sparkiin silmäripsiensä lomasta.

                      ”Kenelle minä Isla de Muertan sijainnin kerron?” hän kysyi. ”Sinulleko, Sparky?”

                      ”Tietenkin minulle”, Spark äyskähti.

                      ”Miksi?”

                      ”Miksi? Mitä miksi?” Spark kysyi. Hän tunsi kiukun nousevan sisällään ymmärtäessään Jackin pitävän häntä pilkkanaan, mutta täysin käsittämättä, miten.

                      ”Miksi minä kertoisin Isla de Muertan sijainnin juuri sinulle?” Jack kysyi maireasti. Spark inhosi tuota hänen ilmettään, oli aina inhonnut, Jackin hymyillessä suu kiinni, silmät sirrillään kuin ilkkuen sitä tosiseikkaa, ettei hän pystynyt seuraamaan tämän ajatuksenjuoksua. Tarkemmin ajatellen, Jackissa ei ollut montaa piirrettä, joita Spark ei olisi oppinut inhoamaan niiden viikkojen aikana, jotka hän oli pidellyt tätä Eaglella puoliväkisin. ja hän oli melko varma, että tuo tunne oli molemminpuolinen. ”Minun käsittääkseni sinä et ole tämän laivan kapteeni, eikä sinulla liioin ole valtaa käskeä kapteenia. Vai olenko minä käsittänyt nyt jotain väärin, Virginia?”

                      Jack katsoi suoraan silmiin Virginiaa, joka ymmärsi heti, mihin hän pyrki, Sparkin kasvojen synkistyessä tavalla, joka paljasti, että Jackin piikki oli osunut maaliinsa. Hän yrittää kääntää Sparkin minua vastaan, Virginia ajatteli, eikä osannut hetkeen vastata Jackille mitään. Jack oli oikeassa, Spark ei ollut vastuussa tästä laivasta ja jos Virginia myöntäisi sen, mies luultavasti ottaisi nokkiinsa, kuten Jack oli tarkoittanutkin. Virginian oli oltava diplomaattinen ja pidettävä tilanne tasapainossa toistaiseksi.

                      ”Sparky on vastuussa tästä matkasta”, hän lopulta sanoi, ”tai pikemminkin sinusta ja siitä, että kerrot kiltisti kaiken, mitä tiedät. Minulla on valta tähän laivaan ja sen kapteeniin kuten tähänkin asti.”

                      Jack virnisti ilkikurisesti.

                      ”Joten minä kerron mahdolliset tietoni sinulle tai vielä mieluummin Francisille, koska sinä et tiedä, mitä antamallani suuntimalla tekisit”, hän totesi. Virginia ei tiennyt, mitä muutakaan olisi voinut tehdä kuin myöntää, vaikka näkikin sen tehtyään Sparkin käyvän yhä pahantuulisemman näköiseksi. Spark olisi osannut purjehtia Virginin suoraan Isla de Muertalle Jackin ohjeilla ja oli kai kuvitellut voivansa niin tehdäkin, mutta Virginia ei voinut antaa tämän tehdä sitä, koska se olisi horjuttanut hänen asemaansa hänen miehistönsä silmissä. Hän ei mitenkään voisi luovuttaa Virginin komentoa Sparkylle ja syrjäyttää kapteeni Drakea, koska sen jälkeen hän ei voisi olla varma kenenkään uskollisuudesta. Hänen sanojaan seurasi pitkä äänettömyys, jonka aikana Spark kokosi itseään, Virginia mietti mitä sanoisi ja Jack teeskenteli, ettei mikään, mitä mahdollisesti seuraavaksi tapahtuisi, liikuttaisi häntä.

                      ”Kutsutaan kapteeni Drake”, Virginia sanoi lopulta ja ehti huomata mitä vahingoniloisimman häivähdyksen Jackin kasvoilla ennen kuin tämä piilotti sen tyynen ilmeensä taakse. Spark, joka oli saanut itsensä hieman rauhoittumaan, näytti uudelleen valmiilta räjähtämään.

                      ”Eikä kutsuta”, hän kielsi, ”Jack kertoo tietonsa minulle ja minä menen ruoriin!”

                      ”No, mutta Sparky”, Jack sanoi moittivasti, ”sinä unohdat paikkasi. Tämä ei ole Eagle, etkä sinä ole täällä kapteeni.”

                      ”Turpa kiinni”, Spark ärähti ja teki liikkeen kohti Jackia kuin käydäkseen tähän kiinni, Jackin kavahtaessa taaksepäin. Hän päätti antaa Jackin olla ja keskittyä Virginiaan, joka näytti tyytymättömältä hänen vaatimuksensa takia. ”Virginia”, hän sanoi naiselle niin hellästi, sovittelevasti kuin osasi, vaikka hänen olisi tehnyt mieli heittää koko ämmä laidan yli saman tien. Hänestä tuntui, että hänen silmiensä edessä juonittiin jotain, eikä hän tiennyt tarkemmin mitä. ”Eikö se olisi järkevintä? Minä en luota miehistöösi… Ja miksi tehdä asiat vaikeammiksi kuin ne ovatkaan? Yksinkertaisinta olisi, jos tekisimme kuten minä sanon. Minä hallitsen Virginin.”

                      ”Meillä ei ollut puhetta siitä, että sinä koskisit sormellasikaan Virginin ruoriin”, Virginia muistutti hiukan kireällä äänellä, ”joten sinä pysyt kokonaan poissa komentosillalta.”

                      ”Minulle ei puhuta tuohon äänensävyyn”, Spark sanoi äkkiä täysin tyynenä. Se ei ollut varoitus, vaan toteamus ja siksi sitäkin tehokkaampi. Virginia arvioi nopeasti tilanteen, tietämättä mitä tehdä, jos Spark yrittäisi pakottaa hänet taipumaan tahtoonsa. Hän ei keksinyt, miten Spark olisi voinut pakottaa hänet ja hän antoi itsensä rentoutua.

                      ”Meillä ei ole mitään syytä riidellä tästä asiasta”, hän sanoi tyynnytellen. ”Pääasia, että pääsemme perille, eikö totta, Sparky?”

                      ”Jos pääsemme”, Jack huomautti. Sekä Virginia että Spark kääntyivät katsomaan häneen.

                      ”Miten niin?” Spark kysyi kiukkuisesti, hänen tyyneytensä ollessa hetkessä tipotiessään. Hän alkoi muistaa varsin elävästi, miksi ei ollut koskaan pitänyt Jackista, joka nyt retkotti rennosti tuolissaan ja katseli heitä vuoronperään pää kallellaan, huvittuneen näköisenä.

                      ”Siten niin”, hän sanoi sitten, ”että jos te alatte rähistä toisillenne jo tässä vaiheessa matkaa, olette toistenne kurkussa ennen kuin olemme päässeet edes puoliväliin.”

                      ”Äh, ole hiljaa!” Spark tiuskaisi, muistamatta montako kertaa oli jo turhaan käskenyt Jackia pitämään suunsa kiinni. Jack kohautti hartioitaan.

                      ”Kuten haluat”, hän sanoi. ”Ei minulla tämän enempää sanottavaa tänä iltana taida ollakaan. Hyvää yötä.”

                      ”Mitä helv…” Sparkilta pääsi, kun Jack nousi tuolistaan ja otti askeleen kohti ovea kuin poistuakseen hytistä. Spark kurottautui nopeasti tuolistaan niin pitkälle, että oli vähällä keikahtaa lattialle, mutta sai otteen Jackin liivin helmasta ja kiskaisi niin lujaa, että Jack rojahti takaisin istumaan. ”Minne sinä kuvittelet olevasi menossa?”

                      ”Nukkumaan”, Jack sanoi hämmästynyttä teeskennellen, kuin asian olisi pitänyt ilman muuta olla itsestään selvä. ”Tulkaa herättämään, kun pääsette yksimielisyyteen siitä, kenellä täällä on ylin komento ja kuka on kapteeni.”

                      ”Jack”, Spark sanoi yhä vaarallisemmaksi käyvällä äänensävyllä, ”minä varoitan sinua. Sinuna en viisastelisi yhtään.”

                      Jack irvisti.

                      ”Minä haluan muistuttaa, että en ole täällä vapaaehtoisesti”, hän sanoi, ”joten sinä saat luvan sietää minua juuri sellaisena kuin minä olen.”

                      ”Väärin”, Spark sanoi ja tarttui nopealla kädenliikkeellä Jackia niskasta. Jack näki liikkeen tulevan, mutta ei katsonut aiheelliseksi väistää, olettaen, että Spark tyytyisi jälleen vain hipelöimään häntä omituiseen tapaansa. Hän kuitenkin erehtyi, sillä Spark painoikin hänen kasvonsa pöytää vasten niin että hänen otsansa kolahti hänen tyhjää lautastaan vasten. ”Minä himoitsen edelleen sinun hiuksiasi ja korviasi, ja jos käyt liikaa minun hermoilleni, minulle ei tuota minkäänlaista tunnontuskaa viedä niitä”, hän runttasi sanojaan tehostaakseen Jackin kasvot tiukemmin pöytään. ”Joten kun käsken sinun pitää turpasi kiinni, sinä teet niin.”

                      ”Joo joo”, Jack yritti mumista pöytää vasten.

                      ”Mitä? Ei kuulu?” Spark ilkkui ja puristi häntä niskasta isolla kourallaan. Virginia päätti puuttua tilanteeseen, koska hänestä alkoi pahasti näyttää siltä, että Jack oli oikeassa; he eivät etenisi asiassa mihinkään, vaan ainoastaan riitelisivät. Lisäksi hän oli huomaavinaan, että huolimatta siitä, miten Sparky parhaillaankin murjoi Jackia, Jack nimenomaan oli se, joka tilannetta manipuloi; sai heidät kiihtymään muutamalla viattomalta kuulostavalla huomautuksellaan. Virginiasta se oli yhtä läpinäkyvää kuin se, että Sparky ei sitä huomannut ja käyttäytyi juuri kuten Jack halusikin tämän käyttäytyvän.

                      ”Päästä hänet irti, Sparky”, Virginia sanoi hiukan kyllästyneellä äänensävyllä, ikään kuin kohtauksen seuraaminen olisi ikävystyttänyt häntä. ”Tuo ei hyödytä mitään.”

                      ”Ei varmaan hyödytäkään”, Spark sanoi, empi hetken ja irrotti sitten otteensa Jackin niskasta, jolloin tämä oikaisi asentonsa ja käänteli päätään kuin kokeillakseen, oliko se vielä paikoillaan, ”mutta se tuottaa minulle syvää tyydytystä.”

                      Jack vilkaisi häneen, muistutti itseään pikaisesti siitä, että hänen todellakin pitäisi pitää jo suunsa kiinni, mutta ei siitä huolimatta osannut tehdä niin.

                      ”No, nyt minä ymmärrän, miksi et ole lainkaan suosittu naisten keskuudessa, Sparky”, hän heitti huolettomasti.

                      ”Jumankauta!” Spark karjahti ja syöksähti hänen kimppuunsa tosissaan, mutta siihen tällä kertaa varautuneena Jack sukelsi pöydän alle ennen kuin Spark sai häntä otteeseensa ja ponnahti melkein saman tien esiin pöydän toisella puolen. Spark, joka ei voinut ryömiä pöydän ali arvokkuutensa siitä kärsimättä, ei ylettynyt häneen pöydän ylikään, eikä liioin halunnut ryhtyä piirileikkiin hänen kanssaan pöydän ympäri, ei voinut muuta kuin mulkoilla häntä raivostunein katsein. ”Minä väännän sinulta niskat nurin, Jack.”

                      ”Niinkö?” Jack ivasi, kumartuen pöydän yli hieman lähemmäs Sparkia, mutta pysytellen kuitenkin sen verran kaukana, ettei tämä ylettyisi häneen. ”Ja kuka sinut sitten opastaa Isla de Muertalle?”

                      ”Lopettakaa!” Virginia huusi. Hänen teki mielensä painaa kädet korvilleen ja käskeä molemmat miehet ulos, mutta se olisi kai ollut hyödytöntä. Hän oli ryhtynyt tähän ja hänen olisi siedettävä tilannetta Isla de Muertalle asti, tai mikä vielä pahempaa, yritettävä pitää huoli siitä, ettei tilanne kävisi yhtään pahemmaksi. Siinä hänellä olisi tehtävää kerrakseen, kun jo alle tunti Jackin kanssa samojen seinien sisäpuolella sai Sparkin murhanhimoiseksi. Virginia tunsi itsensä lapsenvahdiksi. ”Sparky, rauhoitu. Etkö sinä näe, että juuri tuohon Jack pyrkiikin, saada sinut menettämään malttisi?”

                      ”Ja siinä hän onnistuu hemmetin hyvin”, Spark mutisi yhteenpuristettujen hampaidensa välistä, mulkoillen Jackia edelleen tavalla, mikä paljasti, että hän olisi mielellään kuristanut tämän. ”En voi tajuta, kuinka kukaan kestää sinua viittä minuuttia kauempaa, jos ei ole aivan pakko.”

                      ”No, mietipä sitä”, Jack ivasi. ”Sitä paitsi sinä jaksoit itsekin minua Eaglella viikkotolkulla.”

                      Äkkiä Sparkin kiukku vaihtui omahyväiseksi tyytyväisyydeksi hänen jälleen muistaessaan, että saisi seitsemän vuoden jälkeen korvauksen paitsi siitä, että oli joutunut sietämään Jackia laivallaan yrittäessään päästä selville Isla de Muertan olemassaolosta, niin myös siitä, että oli menettänyt korvansa, mutta Jack ei. Kyllä, aivan pian hän saisi kaiken takaisin korkojen kera. Muutama päivä vielä, ja sen jälkeen hänen ei tarvitsisi enää kuunnella Jackin ivaa. Toivottavasti kenenkään muunkaan ei enää koskaan tarvitsisi. Oikeastaan hän voisi säästää Jackin korvat ja sen sijaan leikata tältä kielen.

                      ”Kyllä vain ”, hän sanoi, istuutui takaisin paikalleen pöydän päähän, nojasi kyynärpäitään pöytään ja katsoi Jackiin liki halveksivasti. Halveksunta oli tunne, jota hän useimmiten tunsi Jackin seurassa, vaikka hän ei tarkalleen tiennyt, miksi, eikä vaivautunut asiaa pohtimaankaan. Hän oli mieluummin toiminnan mies, luotti omiin voimiinsa ja yksiviivaiseen ajatteluunsa ja tunsi siksi itsensä epävarmaksi Jackin seurassa. Hän ei tiennyt, oliko Jack lintu vai kala, ja koska tuntemattoman pelkääminen oli hänelle vierasta, hän tyytyi vain halveksimaan sitä, mitä ei täysin ymmärtänyt. ”Tiesin jo silloin sinusta ja Isla de Muertan aarteesta ja toivoin sinun puhuvan sivu suusi. tiemme vain erkanivat ennen kuin teit niin… ennen kuin olisin kiskonut sinusta tiedon väkisin.”

                      ”Vai niin…” Jack sanoi hitaasti, mietteissään. Tuo ei ollut koskaan juolahtanut hänen mieleensäkään, mutta kun hän ajatteli sitä, se kuulosti varsin järkeenkäyvältä. Sparky oli riittävän typerä uskoakseen tarinoihin, paitsi että tällä kertaa tarina sattui olemaan totta. Toisaalta, ehkä hän nyt aliarvioi Sparkyn oveluutta, eihän hän ollut osannut edes epäillä Isla de Muertaa Sparkyn motiiviksi pitää hänet aikoinaan Eaglella, vaikka hädintuskin sieti häntä. Niin hyvä teeskentelijä Sparky ei sentään ollut, että olisi pystynyt peittämään vastenmielisyytensä tilanteessa, jossa hän oli hetkittäin näyttänyt Sparkylle pahimmat puolensa, ruokkinut tuota vastenmielisyyttä ja toivonut, että Sparky olisi potkaissut hänet maihin. Hän ei todellakaan ollut viihtynyt Eaglella, jossa oli nähnyt asioita, jotka olisi mieluummin ollut näkemättä. Tarpeeton julmuus sai Jackin miltei voimaan pahoin ja sen käytössä Sparky oli mestari.

                      ”Tällä kertaa sinä et livahda minulta mihinkään”, Spark sanoi, ”minkä lisäksi tällä kertaa tiedän aivan varmaksi, että aarre on olemassa. Jos olisin ollut näin varma siitä silloin seitsemän vuotta sitten, aarre olisi aikoja sitten ollut minun.”

                      Jack mutristi suutaan tarkoittamatta elettään sen enempää myöntäväksi kuin kieltäväksikään. Jossittelu siitä, miten asiat olisivat nyt, jos Sparky olisi vuosia sitten saanut haluamansa, ei kiinnostanut häntä. Hän ei jossitellut, ei kääntynyt katsomaan peräänsä, sillä mitä tai ketä se olisi hyödyttänyt?

                      ”Sinä et ole kuunnellut niitä satuja kovin tarkkaan, Sparky? Ethän?” hän kysyi, ristien kädet rinnalleen ja katsellen kapteeni Sparkia pitkin nenänvarttaan. Spark näytti epävarmalta.

                      ”Mitä tarkoitat?” hän kysyi epäillen. Perhanan Jack; tämä todellakin oli täysiverinen valehtelija ja vaikka Spark oli aivan varma, että häntä huijattiin parhaillaan, hän ei voinut osoittaa missä vilppi oli. ”Minua tarkempaan ei voi kuunnella, vakuutan sinulle, Jack”, julma hymy nousi hänen kasvoilleen hänen muistaessaan, miten oli miltei kirjaimellisesti kiskonut tarinan irti tuosta entisestä laivaston sotilaasta, joka epäonnekseen oli hänen kuultensa alkanut laverrella Jack Sparrow’sta ja Isla de Muertasta. ”Mies, joka siitä minulle kertoi, ei todellakaan jättänyt pienintäkään yksityiskohtaa kertomatta. Hän suorastaan huusi tietonsa minulle.”

                      Jackia puistatti. Hän ei epäillyt yhtään, ettei Sparky olisi huudattanut uhriaan, sanan varsinaisessa merkityksessä.

                      ”Kuka se oli?” hän kysyi peittäen inhontunteensa, kuten oli tehnyt monesti aiemminkin, kun oli kyse siitä, miten Sparky kohteli muita ihmisiä.

                      ”Joku sotilas”, Spark vastasi tyytyväisenä, ”en vaivautunut kysymään hänen nimeään, mutta en silti epäile hänen kertomustaan. Vai voitko sinä kuvitella kenenkään jaksavan valehdella minulle kovin kauan jos minä todella haluan kuulla totuuden?”

                      ”Ei, sitä minä en voi kuvitella”, Jack myönsi. Hän oli nähnyt Sparkyn muun muassa katkovan mieheltä sormia nivel kerrallaan saadakseen haluamansa, ja oli mieluummin kuvittelematta, miten tämä oli saanut tietonsa Isla de Muertasta. ”Etkö ole yhtään huolissasi, että aarteella olisi muitakin ottajia? Hän saattaa tarjoilla tietojaan jokaiselle, joka suinkin on kiinnostunut niitä kuuntelemaan.”

                      Spark pudisti päätään ja maiskautti huuliaan moittivasti, hymyili sitten Jackille jokseenkin mielipuolisesti. Jackia ei enää ainoastaan puistattanut, vaan suorastaan kylmäsi.

                      ”Hän ei kerro aarteesta enää kenellekään”, Spark sanoi tarpeettomasti, sillä Jack tajusi asian sanomattakin, ”eikä mitään muutakaan, sen puoleen.”

                      ”Niinpä tietysti”, Jack sanoi ja laski katseensa saappaankärkiinsä.

                      ”Joten mieti tarkkaan, mitä itse suustasi päästelet”, Spark muistutti, nousi istuimeltaan, nyt liioitellun rauhallisin liikkein ja ilmein, kiersi Virginian taitse ja lähestyi Jackia, joka katsoi parhaimmaksi peruuttaa pari askelta ennen kuin totesi sen olevan hyödytöntä; hän ei pääsisi Sparkia pakoon ja yritys vain huvittaisi tätä. Ilmeisesti jo nuo muutamat askeleet, jotka hän oli ehtinyt ottaa, olivat Sparkin mielestä jotain erinomaisen hauskaa, koska seisahtuessaan aivan hänen eteensä tämä alkoi nauraa käheää naurua, jossa ei ollut häivähdystäkään aidosta ilosta. Jack arveli, että seuraavaksi Sparky alkaisi taas käpälöidä häntä, mutta erehtyi, sillä tämä tyytyi vain katselemaan häntä alaspäin ja nauttimaan fyysisestä ylivallastaan.

                      ”Siitä huolimatta sinä et tunne koko tarinaa”, Jack sanoi lähes huolettomaan keskustelusävyyn. Spark katsoi häneen kulmiaan rypistäen, selvästikin epävarmana siitä, mitä Jack tarkoitti; yrittikö tämä hämätä vai mistä oli kyse. Kukaan täysijärkinen mies ei tässä vaiheessa enää pullikoisi hänelle vastaan, mutta piti muistaa, ettei Jack ollut minkään mittapuun mukaan aivan tervejärkinen.

                      ”Minä kuuntelen, Jack”, Spark sanoi tavoitellen Jackin äänensävyä. Jack kallisti päätään ja katsoi häneen keimailleen, hymyillen maireaa tekohymyä.

                      ”Minä huomaan sen, Sparky”, hän sanoi, ”olet suorastaan pelkkänä korvana.”

                      Virginia oli jo aikeissa nousta ja mennä miesten väliin, mutta yllättäen Spark hillitsi itsensä ja tyytyi vain tuomaan ison nyrkkinsä Jackin kasvojen eteen ja heristelemään sitä uhkaavasti. Jack katsoi hänen nyrkkiään kuin se olisi jokin epämiellyttävä eläin.

                      ”En tajua, miksi kerjäät verta nenästäsi, Jack”, Spark sanoi, ”mutta voit olla varma, että minulle ei tuota mitään vaikeuksia toteuttaa sitä, jos se todella on hartain toiveesi. Sinä pystyt purjehtimaan tämän laivan Isla de Muertalle senkin jälkeen, kun olen iskenyt hampaasi kurkkuusi”, hän piti pienen tauon. ”Nuo kultaiset hampaasi irrotan kuitenkin sitä ennen, yksi kerrallaan.”

                      ”Jos kosket minuun sormellasikaan, en vie tietä saarelle”, Jack sanoi ja työnsi Sparkin nyrkin syrjään. ”Joudut etsimään toisen oppaan, enkä usko, että löydät.”

                      ”Sehän nähdään”, Spark sanoi. ”Asiaan, Jack. Mikä on koko tarina?”

                      ”Eikö se sotilasparka maininnut sinulle mitään kompassista?”

                      ”Kompassista?” Spark toisti. ”Virginilla on käsittääkseni erinomainen kompassi, vai mitä, rouvaseni?”

                      Virginia, joka oli kääntynyt tuolillaan 90 astetta voidakseen seurata tilanteen kehitystä, myönsi. Virginille oli hankittu paras kompassi, jonka rahalla sai samalla, kun se oli muutettu Elysionista Virginiksi. Kaikki laivalla oli uutta ja toimi moitteettomasti. Jack hymähti, otti muutaman keinahtavan askeleen Sparkin takaa ja pysähtyi Virginian eteen, kumartui sitten hieman alemmas ja sanoi luottamuksellisella äänensävyllä:

                      ”Sinun kompassisi on hyödytön, kultaseni. Se näyttää pohjoiseen.”

                      ”Entä sitten?” Virginia kysyi epäröiden. ”Kaikki kompassit näyttävät pohjoiseen.”

                      ”Paitsi minun kompassini”, Jack sanoi suoristautuen asennostaan, ”joka osoittaa Isla de Muertalle.”

                      ”Mitä?” Virginia kysyi ja vilkaisi Jackin ohi Sparkiin, joka katseli Jackin selkää otsa uhkaavassa rypyssä. ”Mikä kompassi?”

                      Jack kääntyi Sparkiin päin.

                      ”Sinä muistat minun kompassini, etkö muistakin? Pidin sitä vyössäni”, hän sanoi ja osoitti sormellaan paikkaa oikealla lantiollaan, jossa kompassi oli riippunut.

                      Spark yritti muistella ja saikin jostain muistinsa syövereistä mielikuvan Jackista vuosia aiemmin. Jack oli muuttunut hämmästyttävän vähän kuluneina vuosina, ollen lähestulkoon samannäköinen kuin seitsemän vuotta taaksepäin. Aika oli kohdellut Jackia lempeästi, kuin olisi kulkenut tämän ohitse jälkiä jättämättä, siitäkin huolimatta, että Sparkin laskujen mukaan tämä oli hyvinkin jo yli neljänkymmenen tai ei ainakaan monta vuotta alle sen. Jack näytti iättömältä kaikessa koristeellisuudessaan ja hoikkine vartaloineen, ruskettuneine ihoineen ja maalattuine silmineen. Seitsemän vuotta aiemmin tällä ei ollut ollut tuota palmikoitua leukapartaa, tämän hiuksissa oli ollut vähemmän koristeita, eikä tämän silmäkulmissa ollut ollut noita naururyppyjä, mutta sama Jack Sparrow tämä silti oli. Punaisen huivin sijasta tällä oli ollut päässään sininen huivi ja kun Spark oikein pinnisti muistiaan, hän sai aikaiseksi mielikuvan kantikkaasta esineestä Jackin vyöllä. Kompassi? Mahdollisesti se oli ollut kompassi. Hän muisti joskus miettineensä mikä se oli, mutta ei ollut tullut koskaan kysyneeksi.

                      ”Muistan”, Spark sanoi hitaasti ja sai tyytyväisen hymyn nousemaan Jackin huulille.

                      ”Jep”, Jack sanoi. “Minun kompassini, joka ei osoita pohjoiseen”, hän piti mietteliään tauon ja kuin tehostaakseen sitä, kuinka intensiivisesti hän pohti kompassinsa kohtaloa, hän painoi etusormensa alahuulelleen. ”Kuinka kummassa se miesparka unohti kertoa siitä?”

                      ”Missä se on?” Spark kysyi kireällä äänellä, mikä sai Virginian jälleen huolestumaan.

                      ”Hm, mietitäänpäs”, Jack sanoi härnäävästi. Sparkin kasvot kävivät niin synkiksi, että Jack katsoi viisaammaksi olla kiusaamatta häntä enempää ja livautti nopeasti; ”Minulla ei ole sitä enää.”

                      ”Miksei ole?” Virginia puuttui keskusteluun ennen kuin Spark räjähtäisi raivosta. Hänellä ei ollut syytä epäillä kyseisen esineen olemassaoloa tai sitä, että Jackilla ei enää ollut sitä, sillä Spark ilmiselvästi muisti sen siinä missä hän ei ollut koskaan nähnyt Jackin vyöllä mitään muita esineitä kuin tämän koristeellisen pistoolin.

                      ”Kun ei nyt vain ole”, Jack sanoi pahoitellen. ”Kerrankos sitä nyt mies tavaroitaan kadottaa, minä varsinkin.”

                      ”Etkö muka löydä sitä saarta ilman kompassiasi?” Virginia kysyi. Jack nyökkäsi, näyttäen hyvin murheelliselta kuin surisi aiheuttamaansa vaivannäköä. Virginia tunsi hänet kuitenkin niin hyvin, että ehti nähdä hänen ruskeissa silmissään ilkikurisen, liki pirullisen välähdyksen ennen kuin Jack painoi katseensa lattiaan. Virginia ei osannut tulkita tuota katsetta, eikä ollut varma, olisiko hänen pitänyt ymmärtää se vain silkaksi vahingoniloksi vai sen lisäksi myös osoitukseksi siitä, että Jack valehteli. Spark sen sijaan oli varma asiasta.

                      ”Valehtelet”, hän sanoi raivosta käheällä äänellä Jackin selälle. Jack ravisti päätään, avasi jo suunsa sanoakseen jotain, mutta ei ehtinyt ennen kuin Spark pyöräytti hänet ympäri ja tarttuen hänen käsivarsiinsa ravisteli häntä niin rajusti, että hänen hampaansa kalisivat toisiaan vasten. ”Jack, sinä kirottu valehtelija! Minä tunnen sen tarinan, eikä siinä sanota mitään mistään kompassista!” hän sysäsi Jackin äkkiä niin rajusti luotaan, ettei Jack ehtinyt saada tasapainoaan, vaan paiskautui vasten pöytää niin että sen reuna iski häntä kipeästi selkään. Hän ehti ajatella, että Spark hillitsi itsensä hämmästyttävän hyvin, sillä sen sijasta, että tämä olisi ryhtynyt iskemään häneltä hampaita kurkkuun, tämä tyytyi vain puristamaan käsiään nyrkkiin ja huutamaan niin että sylki roiskui hänen suupielistään. ”Isla de Muerta on saari, jota ei voi löytää paitsi sellainen, joka tietää missä se on! Sinä tiedät! Sinä olet käynyt siellä!”

                      ”Jep, niin olen”, Jack myönsi, Hän nojasi toisella kädellään pöytään ja hieroi toisella kivistävää selkäänsä, mihin nousisi varmasti komea mustelma, ”kompassini avulla. Olen pahoillani, Sparky, mutta sinä olet kyllä uskomattoman typerä.”

                      Spark pystyi hetken ajan vain tuijottamaan häneen, sanattomana ja aukoen suutaan kuin olisi halunnut sanoa jotain, mutta kuin sanat olisivat takertuneet toisiinsa niin, ettei yksikään tullut ulos. Hän ähkäisi jotain epämääräistä, joka kuulosti lähinnä manaukselta ja rynnisti ulos kannelle, kiskaisten oven niin voimallisesti auki, että se paukahti seinää vasten saranoiden kirskahtaessa. Hän jätti jälkeensä hiljaisuuden. Jack suoristi varovasti selkänsä ja vilkaisi Virginiaa, joka istui edelleen tuolillaan, kääntyneenä poispäin pöydästä.

                      ”Sinä tosiaan kerjäät verta nenästäsi”, Virginia sanoi lopulta toteavasti. ”Miksi taivaan tähden koko ajan ärsytät häntä? Hän rusikoi sinua ilmeisen mielellään, kun vain annat pienimmänkin syyn siihen.”

                      ”Ja sinäkö siitä välittäisit?” Jack vastasi tuhahtaen. Virginia mutristi suutaan.

                      ”Jossain määrin, kyllä”, hän sanoi. ”En minä tahdo, että Sparky vääntää sinulta niskat nurin.”

                      ”Ooh”, Jack leväytti silmänsä suuriksi, ”mistä moinen jalomielisyys?”

                      ”En minä ole jalomielinen”, Virginia sanoi, kurotti pöydältä Jackin viinilasin, täytti sen ja ojensi sen Jackille, joka otti sen vastaan vaivautumatta kiittämään, ”minä olen kohtuullinen ja siksi minulle riittää, että sinun itsevarmuutesi saa kunnon kolauksen.”

                      Jack tyhjensi lasinsa ja huokasi teatraalisesti.

                      ”Sinä töpeksit ensin tarjoamalla minulle jotain vaivaista 30 prosenttia ja kun minä neuvottelin itselleni ja miehistölleni paremman osuuden, sinä otit siitä nokkiisi. Niinkö se meni, Virginia?” hän kysyi vaikka tiesikin jo vastauksen.

                      ”Jotakuinkin noin”, Virginia myönsi. ”Sinä nolasit minut oman miehistöni silmissä pakottamalla minut myöntymään omiin ehtoihisi.”

                      ”Ai, niinkö minä tein?” Jack kysyi ja hänen ilmeensä kertoi, mitä mieltä hän asiasta oli. Hänen ei tarvinnut sanoa enempää, riitti, kun hän katsoi Virginiaa tavalla, jota kommodori Norringtonkin olisi kadehtinut.

                      ”Sinä olisit voinut tyytyä 50 prosenttiin”, Virginia sanoi hämmentymättä. Jack naurahti kuivasti.

                      ”Sinä et tarjonnut minulle sellaista jakoa”, hän muistutti. ”Kukaan ei kai ollut kertonut sinulle, että tapana on, että kaikki jaetaan tasan.”

                      ”Ääh, sama se”, Virginia sanoi kiusaantuneena. Hän ei halunnut itseään muistutettavan jälleen kerran asiasta. ”Kuten sanoin, minulle riittää, että horjutan hiukan itsevarmuuttasi.”

                      ”No, sen sinä olet nyt tehnyt. Minut on revitty tänne kesken unien, minut on yritetty hukuttaa, minua on pidetty pimeässä ruumassa lukkojen takana ja minua on mukiloitu moneen otteeseen. Mitä muuta vielä tahdot ennen kuin katsot saaneesi hyvityksen?”

                      Virginia mietti hetken, eikä voinut olla painamatta päätään ja kohdistamatta katsettaan lattiaan sen sijaan, että olisi kohdannut Jackin katseen, joka oli vaativa, melkein syyttävä. Hän tunsi nolostuvansa. Jack oli oikeassa, tämän olisi pitänyt riittää paikkaamaan hänen itsetuntonsa saama haava, mutta hän ei tiennytkään, miten olisi voinut pysäyttää tässä vaiheessa sen, minkä oli laittanut alulla ryhtyessään kuuntelemaan Sparkya. Sitä paitsi Sparkyn suhteen hänen tilinsä eivät olleet lähellekään selvät, tämän kanssa hän ei ollut vielä edes aloittanut. Kaikesta huolimatta häntä kadutti, jälleen. Mikä kumma häneen oli mennyt? Miksi hän oli niin lyhytjännitteinen nykyään? Aivan kuin hänen ajatuksensa lukien Jack huokasi syvään.

                      ”Tämä ei ole mikään hauska leikki, Virginia”, hän sanoi, otti muutaman askeleen ja pysähtyi sitten silmäilemään Virginiaa kauempaa. ”Tähän asti sinä olet purjehtinut onnellisten tähtien alla, mutta pelkään pahoin, että onnesi kääntyi, kun otit Sparkyn laivallesi.”

                      ”Mitä tarkoitat?” Virginia vilkaisi Jackiin ja näki nyt tämän kasvoilla yllättäen myötätuntoisen ilmeen.

                      ”Kuinka monessa taistelussa olet ollut lyhyen urasi aikana? Jack kysyi. ”Kuinka monta miestäsi olet menettänyt?”

                      ”Se englantilainen alus oli oikeastaan ensimmäinen, jonka kanssa minun piti käyttää kanuunoita”, Virginia sanoi, mietti ja jatkoi sitten: ”Enimmäkseen Virginia on käytetty salakuljetukseen, minkä tiedät aivan hyvin. Ketään ei ole kuollut.”

                      ”Jep, minä tiedän sen aivan hyvin”, Jack sanoi, ”halusin vain kuulla sinun sanovan sen.”

                      ”Asiaan, Jack. Mitä sinä yrität sanoa?”

                      ”Sitä, että Miles Spark ei ole mikään herrasmiesmäinen harrastelijamerirosvo, eikä hän pelaa sinun säännöilläsi.”

                      Aivan kuin Virginia ei olisi tiennyt sitä ilman, että Jackin tarvitsi siitä muistuttaa! Voi, kyllä hän tiesi, sillä se, mitä Elysionilla oli tapahtunut, ei unohtuisi hänen mielestään ihan heti. Ei se, mitä Sparky oli tehnyt hänelle, eikä liioin se, että tämä oli ollut valmis upottamaan koko laivan matkustajineen ja miehistöineen. Virginia ymmärsi erinomaisesti, millainen mies Sparky oli.

                      ”Minä tiedän sen”, hän kivahti.

                      ”Tiedätkö? Todella?” Jack kysyi. ”Tervetuloa todellisuuteen, rouva Newgate. Minä voin vakuuttaa sinulle, ettei tämä aina oli yhtä suurta seikkailua.”

                      ”Pidätkö sinä minua typeryksenä?”

                      ”Jep, pidän”, Jack katsoi häneen edelleen vailla häivähdystäkään siitä, etteikö olisi ollut mitään muuta kuin vakavissaan. ”Minä olen melkein neljänkymmenen, mikä tarkoittaa sitä, että alan olla vanha. En vanha miehenä, mutta vanha merirosvoksi. Monet, todella monet niistä miehistä, jotka tunsin vaikka 10-15 vuotta sitten, ovat kuolleet. Tauteihin, taisteluissa ja useampi kuin voit kuvitellakaan narun jatkeena. Jopa minun entinen miehistöni joutui hirteen viimeistä miestä myöten”, hän keskeytti, nosti kätensä, hieroi sormenpäillään ohimoitaan ja näytti miettivän hetken, ”paitsi tietysti ne, jotka laivasto otti hengiltä ja entinen perämieheni, jonka minä ammuin.”

                      ”Mitä?” Virginia älähti. Jack näytti hämmästyneeltä.

                      ”Onko se tarina mennyt kokonaan ohi sinun korviesi?” hän kysyi. Virginia tyytyi nyökkäämään. Hän oli kuullut monia, toinen toistaan ihmeellisempiä tarinoita Jackista, joista hän ei voinut uskoa murto-osaakaan, mutta hän ei ollut kuullut, että Jack olisi ampunut ketään. Oli vaikea edes kuvitella Jack ampumaan toista ihmistä.

                      ”Oman perämiehesi?” hän kysyi.

                      ”Ehkä keskustelemme siitä joskus toisella kertaa?” Jack ehdotti. ”Mikäli meille tulee vielä tilaisuutta keskustella mistään.”

                      ”Miksi ei tulisi?”

                      ”Siksi, että sinun jännittävä seikkailusi on kääntynyt joksikin muuksi”, Jack sanoi, ”mitä yritän sinulle parhaillaan selittää.”

                      ”Selittää?” Virginia toisti. ”Selittää sinä totisesti osaat.”

                      ”Voi kiitos”, Jack kumarsi liioitellun moitteettomasti. ”Siksi minussa vielä henki pihiseekin – siksi ja myös sen takia, että minulla on ollut onnea. Moni yhtä kyvykäs mies on heittänyt hyvästit elämälleen jo kymmenen vuotta minua nuorempana. Paitsi tietysti uusi sydänystäväsi Sparky.”

                      ”Hän ei ole…” Virginia keskeytti, mutta Jack ei aikonut antaa hänelle suunvuoroa, vaan jatkoi:

                      ”… joka on edelleen elossa siksi, että hän on ehtinyt aina toimimaan ennen kuin ajattelemaan. Sparky niittaa sinut miekallaan seinään kiinni ja kysyy vasta sitten, mitä asiaa sinulla oli, jos kysyy sittenkään.”

                      ”Minä tiedän, millainen hän on”, Virginia vakuutti.

                      ”En minä sitä epäilekään”, Jack sanoi, ”vaan sitä, että et tiedä, mitä itse olet tekemässä. Sinä ja miehistösi, te ette ole pahoja miehiä… sinä varsinkaan”, hän silmäsi Virginiaa päästä jalkoihin ilkikurisesti virnistäen, ”ja jos jollakin teistä on ihmishenkiä tunnollaan, niin no, sellaista sattuu, mutta pääasiallisesti sinä ole vain pitänyt hauskaa leikkimällä merirosvoa. Mutta lyöttäytyminen Sparkyn kanssa yhteen on leikin loppu.”

                      ”Lopeta saarnaaminen”, Virginia sanoi kiusaantuneena, sillä hän pelkäsi Jackin olevan oikeassa, mutta olisi enemmin hypännyt mereen kuin myöntänyt sitä edes itselleen, saati Jackille. ”Sinä et ole aviomieheni, etkä kyllin vanha isäksenikään.”

                      ”Enpä taida olla”, Jack hymähti. ”En myöskään ole rakastajasi, enkä tämän jälkeen ystäväsikään. Helvetin vaikea, mitä tahansa tapahtuukin, unohtaa, että toimitit minut Sparkyn käsiin, joka ei tule tämän reissun jälkeen päästämään minua menemään noin vain. Tosin, tulen antamaan tämän sinulle anteeksi, koska on todennäköistä, että meistä kahdesta minä sentään jään henkiin.”

                      ”Sinä et onnistu pelottelemaan minua, Jack.”

                      ”En minä yritä pelotella sinua”, Jack vakuutti, ”mutta ajattele nyt itsekin. Miksi Spark jättäisi sinut henkiin?”

                      ”Koska me olemme kumppaneita?” Virginia ehdotti, vaikka ei uskonut itsekään omia sanojaan. Jack ravisti päätään niin tarmokkaasti, että hänen hiuksensa kilisivät. Virginia totesi inhoavansa tuota elettä: Jackilla ei ollut mitään muuta syytä helistellä hiuksiaan noin, paitsi se, kuinka hauska tästä ilmeisesti oli kuunnella niiden kilinää.

                      ”Sinä todella olet typerä, Virginia”, Jack totesi, ”ja lapsellinen. Mihin sinä kuvittelet Sparkyn kumppania tarvitsevan? Ainoa, mitä hän tarvitsee, on Virgin, sinä itse olet hyödytön ja saat mennä heti, kun Sparky kyllästyy sinuun.”

                      ”Minä en usko tuota”, Virginia puuskahti. ”Entä sinä? Mitä hyötyä sinusta muka on?”

                      ”Enköhän minä jotain keksi”, Jack sanoi. ”Olen kuitenkin varma, että Sparky ennemmin tai myöhemmin tajuaa tarvitsevansa minua. Viimeistään siinä vaiheessa, kun hän ymmärtää, ettei hän pysty purjehtimaan Virginia tai mitään muutakaan soutuvenettä isompaa paattia Isla de Muertalle.”

                      ”Miksi?” Virginia kysyi. Hänestä tuntui, että hän oli koko ajan kyselemässä Jackilta, vaikka asian olisi pitänyt olla päinvastoin; Jackin olisi pitänyt olla hiljaa ja hänen olisi pitänyt hallita tätä sanoillaan.

                      ”Näet sen sitten”, Jack sanoi, ihmetteli mielessään, miksi hän seisoi keskellä lattiaa ja päätti sitten istua jonnekin mukavammin. Oikeastaan hän kaipasi ruuan päälle makuuasentoa, mutta koska hän ei aikonut oikaista itseään röyhkeästi Virginian sänkyyn, hän heittäytyi mukavalle sohvalle, nostaen sille saappaiden verhoamat jalkansakin. Virginia katsoi moittivasti, mutta ei sanonut mitään. ”Menomatkalla nimittäin. Jokin – kutsu sitä vaikka vaistoksi – sanoo minulle, että sinä et poistu saarelta, mikäli se Sparkysta riippuu.”

                      Virginia alkoi huolestua. Vaikka hän yrittikin säilyttää tyyneytensä vakuuttamalla itselleen, että Jack vain piti hauskaa hänen kustannuksellaan pelottelemalla häntä, hän ei voinut mitään sille, että hänen järkensä kuiski Jackin olevan oikeassa. Toki hänelle oli ollut selvää alusta asti, että Sparky aikoi hyötyä hänestä kaikin mahdollisin tavoin, mutta ei hän ollut ajatellut, että hänen henkensä olisi vaarassa. Hänellä itsellään oli omat suunnitelmansa Sparkyn varalle, ei mitään selkeätä vielä, lähinnä hän oli suunnitellut jättävänsä Sparkyn miehineen Isla de Muertalle, mutta hänen mieleensä ei ollut juolahtanut, että Sparkylla saattaisi olla suunniteltuna jotain vastaavaa hänen varalleen. Nyt kun Jack esitti asian noin loogisesti, hän tajusi, miten typerä hän todellakin oli. Hän oli kuvitellut olevansa turvassa, koska kaiken järjen mukaan Sparkylla ei ollut mitään syytä uhata hänen henkeään, mutta ehkä asia ei sittenkään mennyt hänen logiikkansa mukaan. Jos Sparkyn logiikan mukaan hänestä ei elävänä olisi hyötyä, hän voisi yhtä hyvin olla kuollut.

                      ”Miksi sinä kerrot minulle tuon kaiken?” hän kysyi sohvalla retkottavalta Jackilta, joka näytti nauttivan olostaan.

                      ”Miksi en kertoisi?” Jack kysyi vastaukseksi. ”Kai jonkun pitää se sinulle kertoa, kun et sitä itse tajua, etkä ilmeisesti ole vaivautunut kuuntelemaan miehistöäsi. Muista en tiedä, mutta ainakin Harbert ja kapteenisi näyttävät siltä, että eivät ole lähteneet tähän seikkailuusi mukaan suoranaisesti riemusta kiljuen.”

                      ”Sinulta ei jää mikään huomaamatta, Jack, eihän?” Virginia huokaisi, tuntien itsensä avuttomaksi, mikä ei ollut miellyttävä tunne. Jack tyytyi vain nyökkäämään vastaukseksi, kasvoillaan omahyväinen hymynväre. Virginia yritti vielä löytää heikon kohdan Sparkyn suunnitelmissa ja sanoi ensimmäisen mieleensä tulleen asian: ”Sparkysta ei ole minulle tai Virginille kuitenkaan todellista vaaraa, eikö totta? Meillä on kolminkertainen ylivoima häneen verrattuna… Mitä hän muka pystyy tekemään yhdeksällä miehellä? Ei mitään.”

                      ”Hah!” Jack äännähti. Hänen ei tarvinnut sanoa muuta, hänen pilkallinen äänensävynsä oli riittävä vakuuttamaan Virginian.

                      ”Mitä?” Virginia intti kuin pahantuulinen pikkutyttö. ”Mitä hän muka voi tehdä? Minun miehistöni ei anna yllättää itseään.”

                      Jack haukotteli ikävystyneen näköisenä, valui hieman alemmas sohvalla niin että sai itsensä jos mahdollista vieläkin mukavampaan asentoon ja sulki silmänsä, jotta Virginialle ei varmasti jäänyt epäselväksi se, miten vähän tämän kohtalo häntä kiinnosti.

                      ”Jos Sparky olisi itse perkele, hänen miehensä olisivat taatusti myyneet sielunsa hänelle”, hän sanoi ja vilkaisi Virginiaan laiskasti, raottaen luomiaan hiukan. ”Odota rauhassa, kultaseni, ja tulet näkemään, mitä Sparky yhdeksällä miehellään saa aikaiseksi. Saatat hämmästyä.” hän sulki silmänsä uudelleen, mutristi suutaan. ”Luojan kiitos, että tajusit jättää lapsesi pois tältä matkalta.”

                      Virginia kirosi ääneen. Hemmetin Jack, ei epäilystäkään, etteikö tämä olisi nauttinut tästä, hänen kiusaamisestaan. Toisaalta piti kai olla kiitollinen siitä, että tämä oli varoittanut häntä, tosin sen olisi voinut tehdä näyttämättä noin peittelemättömän vahingoniloiselta. Virginia painoi kasvonsa käsiinsä, huokaisi ja hieroi nyrkeillään silmiään.

                      ”Mitä minä teen, Jack?” hän kysyi sitten. Tällä kertaa Jack ei vaivautunut lainkaan avaamaan silmiään.

                      ”No, mitä luulisit?” hän mutisi. ”Yrität ehtiä ennen Sparkya.”

                      ”Tekemään hänet vaarattomaksi?” Virginia tarkensi. ”Tappamaan hänet?”

                      ”Mm”, Jack äännähti kuin puoliunessa, ”ja hänen miehensä.”

                      ”Jack?” Virginia sanoi niin pyytävästi, että Jack avasi silmänsä ja katsoi häneen. ”Autatko sinä minua? Oletko sinä minun puolellani?”

                      Jack ei miettinyt hetkeäkään vaan pudisti päätään pahoitellen. He tuijottivat toisiaan hetken suoraan silmiin, kunnes Virginia luovutti, kääntyi tuolillaan ympäri ja kaatoi itselleen viiniä. Jack huomasi hänen kätensä tärisevän ja tunsi suoranaista sääliä tätä naista kohtaan, joka oli alkanut ahnehtia liikaa ja tehnyt virhearvion. Se ei kuitenkaan ollut hänen ongelmansa, eihän? Hänellä oli tärkeämpääkin ajateltavaa, esimerkiksi se, miten hän itse selviäisi hengissä tästä typerästä seikkailusta. Hän tiesi pääsevänsä saarelta pois suuremmitta ponnistuksitta; kukaan muu ei pystyisi ohjaamaan Virginia laivojen hautausmaaksi muuttuneesta salmesta Isla de Muertalle eikä liioin takaisin sieltä, mistä syystä Sparky pitäisi hänet elossa, mutta kuinka kauan? Jack muisti kaikki ne aarteet, joita Barbossa miehineen oli saarelle kasannut 10 vuoden aikana, eikä hänellä ollut vaikeuksia kuvitella, miten aarteen näkeminen vaikuttaisi Sparkyyn. Mies haluaisi saada sen kaiken, viimeistä kultakolikkoa myöten, eikä pystyisi lastaamaan sitä kaikkea kerralla mukaansa, vaan palaisi saarelle uudelleen. Ja vielä uudelleen. Jack arveli jäävänsä käytännöllisesti katsoen Sparkyn vangiksi, eikä moinen tulevaisuudenkuva houkutellut häntä lainkaan. Jep, hänellä oli todella tärkeämpää ajateltavaa kuin Virginian hengen pelastaminen, varsinkin kun Virginia ei miltään kantilta katsottuna ollut ansainnut hänen apuaan.

                      ”En minä ole sinun puolellasi”, hän sanoi sitten, hiukan surkutellen, ”enkä sinua vastaan. Minä olen tällä kirotulla laivalla vastoin tahtoani ja aion keskittyä pitämään itseni hengissä.”

                      ”Voi helvetti”, Virginia sanoi, nousi istuimeltaan ja otti muutaman päämäärättömän askeleen ensin yhteen suuntaan, sitten toiseen. Nyt häntä pelotti jo siinä määrin, että hän oli melkein valmis myöntämään sen Jackille. Tosin hän oli varma, että Jack tiesi sen muutenkin, seuraillessaan ripsiensä alta hänen levotonta liikuskeluaan huomattavasti raukeamman näköisenä kuin Virginia uskoi hänen olevan. Jack totisesti osasi hämätä. Samassa hän muisti jotain, joka oli vielä jokin aika sitten ollut oleellista, mutta joka oli unohtunut hänen ryhtyessään huolehtimaan hengestään. ”Sitä paitsi, mikäli saari on olemassa, emmehän me edes löydä sitä, mikäli sinuun on uskominen.”

                      ”Äh, älä nyt kaikkea usko, mitä minä sanon”, Jack sanoi ja uhkaavasti nousevan pakokauhunsa keskellä Virginia yllättyi siitä, että hän jaksoi vielä huvittua Jackin heitosta. Hän ei todellakaan uskonut kuin murto-osan Jackin puheista, mutta tällä kertaa hän kuitenkin oli erehtynyt pitämään puheita kompassista totena. Jack osasi olla hyvin uskottava halutessaan ja Virginia arveli, ettei ihmisikä riittäisi siihen, että hän oppisi tuntemaan tämän niin hyvin, että osaisi erottaa, milloin tämä puhui totta, milloin lasketteli valheita. Jack oli osoittautunut huomattavasti monimutkaisemmaksi mieheksi kuin hän oli alkuun kuvitellut, tutustuessaan tähän puoli vuotta aiemmin. Mitä paremmin hän Jackin tunsi, sen huonommin hän ymmärsi tätä tuntevansa.

                      ”Joten saari on olemassa”, Virginia sanoi, ”ja sinä tiedät, missä se on.”

                      ”Jep”, Jack nyökäytti päätään kasvoillaan mitä tyytyväisin hymy. Virginia pärskähti ja ajatteli, että Jack totisesti sai ihmisistä esiin näiden pahimmat puolet. Hänen teki hetken mieli tarttua tätä kurkusta ja puristaa kunnes tämä rukoilisi armoa.

                      ”Oh, minä vihaan sinua”, hän tyytyi sanomaan painokkaasti. Jack kohautti kulmakarvojaan.

                      ”En minäkään sinua rakasta, Virginia-kultaseni”, hän sanoi, ”en varsinkaan tämän jälkeen.”

                      Virginia mutristi suutaan, risti kädet rinnalleen tiukasti, pidelleen kiinni käsivarsistaan kuin olisi yrittänyt lohduttaa itseään tuolla syleilyllä. Hän ei pystynyt vain seisomaan paikallaan miettiessään uudelleen tilannettaan, joten hän asteli hitaasti pöydän ympäri, kierros kierrokselta, hänen kenkiensä korkojen vaimean kopinan ollessa ainoa ääni huoneessa, lukuun ottamatta vaimeaa kilinää, jonka Jack sai aikaiseksi hakiessaan parempaa asentoa sohvalla.

                      ”Kuinka paljon?” Virginia lopulta kysyi.

                      ”Täh?”

                      ”Mitä sinulle pitää maksaa, että voin katsoa sinun olevan tiukan paikan tullen minun puolellani?” Virginia tarkensi nopeasti, sillä hän oli tajunnut Sparkin viipyneen jo niin pitkään poissa, että tämä tulisi takaisin minä hetkenä hyvänsä, eikä Virginia tiennyt, milloin saisi seuraavan kahdenkeskisen juttelutuokion Jackin kanssa. Spark varmasti tajuaisi, että hän saattaisi juonia tämän selän takana Jackin kanssa. Voi hitto, miten tämä tällaiseksi oli kääntynyt, näin pian? Jackin piti olla heidän nöyrä vankinsa, eikä pyörittää heitä melkein miten tahtoi. ”Mitä sinä haluat, että voin luottaa sinun apuusi, Jack?”

                      Jack oli miettivinään, vilkuillen vaivihkaa Virginiaa, joka näytti olevan räjähtämispisteessä. Oivallista. Sparkyn paskiainen oli jo hermostunut kunnolla ja kohta hermostuisi Virginiakin. Vaikka ihmiset, varsinkin Sparky, saattoivat hermostuessaan heretäkin melko kovakouraisiksi, näitä oli kuitenkin helpompi käsitellä kuin silloin, kun nämä malttoivat pysähtyä ajattelemaan, mitä oikein olivat tekemässä. Hänen suunnitelmiinsa sopi erinomaisesti pitää sekä Sparky että Virginia sopivasti poissa tasapainosta. Mikäli Sparkyn kohdalla nyt mistään tasapainosta saattoi lainkaan puhua.

                      ”Sinulla ei ole minulle mitään, mitä minä haluaisin”, hän sanoi katsoen nyt suoraan Virginiaan, jonka kasvot vääntyivät rumasti.

                      ”Aarre”, hän voihkaisi, ”sinä saat sen, kokonaan. Minä en tahdo sitä, Jack! En tahdo… tahdon pitää henkeni.”

                      Jack ponnahti ylös sohvalta nopeudella ja ketteryydellä, joka olisi viimeistään kertonut Virginialle, että tämän uninen raukeus oli pelkkää hämäystä, jos hän ei olisi tiennyt sitä ennestään. Muutamalla askeleella Jack harppasi Virginian eteen, kunnes he olivat aivan kasvokkain ja Jack naulitsi Virginian harmaat silmät omillaan. Jack oli vihainen, mikä oli jotain uutta Virginialle; tämän silmät näyttivät tummemmilta, kovilta ja tämän suupielissä oli jotain kireää, melkeinpä julmaa.

                      ”Virginia, sinä typerä…” Jack sanoi matalalla, käheällä äänellä. Hänen teki mieli sanoa, mitä todella ajatteli, mutta vaikka hänen mielensä olikin äkkiä kuohahtanut, hän hillitsi siitä huolimatta itsensä. Hänellä ei ollut tapana nimitellä naisia nartuiksi edes silloin, kun siihen olisi ollut syytä. ”Pidä aarteesi, helvetti soikoon! Minäkään en tahdo sitä. Tajuatko?” hän nosti oikean kätensä ja tökkäsi Virginiaa etusormellaan rintalastaan kuin tehostaakseen sitä, kuinka tosissaan oli. ”Miksi luulet sen vielä olevan siellä? Siksi, että minä en tahdo edes nähdä sitä”, äkkiä hänen kiukkunsa oli ohi ja hän antoi kätensä vajota. ”Kaikki mitä tahdon, on Black Pearl. Muuta Virginin kurssia ja suuntaa takaisin Tortugalle, Virginia, jos…”

                      Oven rämähdys sai hänet jättämään lauseensa kesken, kun Spark tuli takaisin hyttiin yhtä vauhdikkaasti kuin oli sieltä lähtenytkin. Hän jäi seisomaan ovelle, tarkisti tilanteen nopeasti, eikä ilmeestä päätellen pitänyt näkemästään. Jack ja Virginia seisoivat aivan liian lähekkäin näyttäen liian viattomilta katsoessaan molemmat häneen.

                      ”Jack, ulos”, Spark murahti, tehden peukalollaan eleen ovea kohti ja toistaen sen hieman kiivaammin, kun Jack ei totellut välittömästi. Jack kohautti harteitaan ja liikahti kohti ovea, mutta kääntyikin uudelleen Virginiaan päin ja kurottautui suhauttamaan tämän korvaan:

                      ”Jos todella olet se, joka tätä laivaa komentaa.”

                      ”Ulos!” Spark komensi ja Jack kulki hänen ohitseen ovelle, jolloin Spark käytti tilaisuutta tuupatakseen häneen hieman lisää vauhtia aivan kuin heillä olisi ollut kiire. Virginia, joka ei ymmärtänyt, mitä oli tapahtumassa, kiiruhti Jackin perään ja pysähtyi Sparkin eteen.

                      ”Mitä nyt, Sparky?” hän tiukkasi, pystyen peittämään sen pelon ja inhon, jota tunsi isoa miestä kohtaan. ”Mihin viet hänet?”

                      ”Ruoriin”, Spark vastasi. ”Eikö se ole niin kaikkein järkevintä? Jos emme pääse yksimielisyyteen siitä, kenelle hän kertoo kurssin Isla de Muertalle, pitäköön tietonsa ja purjehtikoon laivan sinne itse.”

                      ”Nerokasta”, Jack heitti ulkoa. ”Älä vain sano, että ihan itse keksit tuon, Sparky.”

                      ”Äh, suu kiinni”, Spark sanoi kyllästyneesti, lähti Jackin perään ja antoi oven heilahtaa perässään kiinni Virginian nenän edestä. Jack kapusi hänen edellään komentosillalle, missä kapteeni Drake seisoi ruorissa, synkkä ilme rokonarpisilla kasvoillaan, jotka lyhtyjen valo sai näyttämään siltä kuin ne olisivat olleet täynnä pieniä kraattereita. Hän vaikutti edelleenkin kiusaantuneelta Jackin nähdessään ja katseli jonnekin pimeyteen.

                      ”Emmekö me voi jäädä yöksi ankkuriin johonkin?” Jack kysyi osoittamatta sanojaan erityisemmin kummallekaan. ”Ei kai meillä niin kiire ole? Ei se saari mihinkään katoa.”

                      ”Sama se”, Spark sanoi yllättävän sävyisästi. ”Minä voin palauttaa sinut alas ruumaan tai sinä voit viettää yösi ruorissa. Valitse vapaasti.”

                      Jack ei tarvinnut miettimisaikaa. Oli selvä, ettei hän halunnut selliinsä vaan jäi mieluummin Virginin komentosillalle.

                      ”Vietän yöni ruorissa”, hän sanoi niin kiireesti, että sai Sparkin naurahtamaan vahingoniloisesti.

                      ”Arvasin, että päädyt tuohon valintaan, Jack”, hän sanoi ja nyökkäsi kapteeni Drakelle. ”Sinua ei nyt siis tarvita – kapteeni Sparrow ottaa ruorin koko matkan ajaksi”, hän katsoi tuimasti Francis Drakeen, joka ei ilmeisesti toiminut hänen mielestään riittävän nopeasti suoriutuessaan pois paikalta, koska hän vielä hoputti tätä: ”Antaa heittää nyt! Häivy siitä.”

                      Kapteeni Drake totteli ääneti, luovutti ruorin Jackille ja jätti heidät kahden. Tai niin Jack ensin luuli.

                      ”Joten”, Jack sanoi, ”Isla de Muertalle sitten?”

                      ”Isla de Muertalle”, Spark nyökkäsi tyytyväinen ilme kasvoillaan ja viittoili jonnekin syrjemmälle, jolloin yksi hänen omista miehistään astui valoon, sylissään jotain. Jack tunsi miehen.

                      ”Kas”, hän sanoi toteavasti, ”Angel. Sinussakin vielä henki pihisee.”

                      ”Samoin, Jack, samoin”, puhuteltu sanoi hyväntuulisesti ja hymyili hymyä, joka sai hänen kasvonsa vieläkin suorastaan sädehtimään, vaikka hän ei enää ollut samalla tavoin lempinimensä veroinen kuin oli ollut seitsemän vuotta sitten. Enkeli, siltä tämä oli näyttänyt vaaleine kiharine hiuksineen, sinisine silmineen ja kasvoineen, jotka olivat olleet viattomat kuin lapselle sileine poskineen. Eipä tämä paljon muuta tuolloin ollut ollutkaan, alta kahdenkymmenen Jackin muistikuvan mukaan, niin että nyt tämän täytyi olla puolivälissä kolmeakymmentä. Elämä oli jättänyt Angeliin jälkensä, tämän kasvojen poikki kulki arpi, joka väänsi tämän oikean suupielen vinoon ja sai tämän näyttämään siltä kuin tämä hymyilisi ivallisesti koko ajan, ja kun tämä hymyili, tuo hymy paljasti isoja aukkoja ennen virheettömässä hammasrivistössä. Hiukset olivat tallella, samoin siniset silmät, joissa ei ollut enää jäljellä mitään katseesta, jolla Angel oli nimensä ansainnut. Nyt Angelin silmissä oli katse, joka paljasti tämän olevan pikemminkin piru kuin enkeli, vaikka hänen kasvonsa yhä saattoivat hämätä, jos häntä ei tuntenut. Nuorukaisena tämä oli ollut täysin tunteeton, eikä Jack uskonut, että tämä olisi kuluvina vuosina opetellut yhtään enempää myötätuntoa kuin oli oppinut aiemminkaan, päinvastoin. Angel oli oikeastaan vielä pahempi kuin Sparky, jota jo ulkomuodon perusteella osasi varoa, toisin kuin tätä kerubilta näyttävää miestä, jonka julmuus ei vieläkään ollut luettavissa hänen kasvoiltaan.

                      ”Tuo ne tänne”, Spark komensi. ”Kumpi käsi, Jack?”

                      ”Täh?” Jack äännähti ymmärtämättä, mitä Spark tarkoitti.

                      ”Kumpi käsi?” Spark toisti ja osoitti sormellaan Angelia, joka rikotti käsikahleita suloisesti hymyillen. Jack katsoi ensin häntä ja sitten Sparkia, silmät selällään ja huulet vähän raollaan.

                      ”Voi ei, Sparky”, hän sai sanottua, peläten tajunneensa aivan oikein, miksi Angel leikitteli kahleiden ketjulla niin iloisesti.

                      ”Juuri näin”, Spark sanoi. ”Minä en halua sinun yrittävän mitään temppuja, joten mikäpä olisikaan paras tapa varmistaa, että purjehdit meidät Isla de Muertalle kuin tämä? Oikea vai vasen?”

                      ”Sparky…” Jack yritti vedota vanhempaan mieheen katsomalla tätä suoraan silmiin ja ottamalla surkean ilmeen. ”Et voi kahlita minua ruoriin kiinni.”

                      ”Ja miksi en?” Spark kysyi, otti kahleen toisen pään käteensä ja ojensi sitten sitä kohti Jackia, joka tuijotti sitä kuin myrkyllistä käärmettä. ”Käsi tänne.”

                      ”Mutta…” Jack sanoi, epäröi ja ojensi sitten vasemman kätensä. Rauta tuntui kylmältä ja painavalta hänen rannettaan vasten. ”Jos minun käteni on kiinni ruorissa ja jotain sattuu, minulla ei kohta ole vasenta kättä.”

                      ”No, siinä tapauksessa sinulla on erittäin pätevä syy pitää laiva vakaasti kurssissa ja ruori hallinnassasi, eikö vain?” Spark kysyi kiinnittäessään kahleen toisen pään ruorin puolaan. Jack voihkaisi mielessään. Onneksi ketju oli pitkä ja jätti hänelle varsin paljon liikkumavaraa, mutta siitä huolimatta hän näki mielessään kauhukuvan, jossa ketju kietoutuisi vaikkapa myrskyssä ruorin mukana niin tiukalle, että hänen käsivartensa kirjaimellisesti repeytyisi irti.

                      ”Helvetin paskiainen”, hän ähkäisi ja hillitsi itsensä sanomasta yhtään enempää, sillä se, mitä hänellä oli mielessään, olisi luultavasti saanut Sparkissa aikaan vain sen, että tämä olisi kahlinnut hänen toisenkin kätensä.

                      ”Tuntuu hyvältä, eikö tunnukin, Jack?” Spark sanoi ja virnisti Angelin hyrähtäessä nauruun. ”Juuri noin minä olen ajatellut sinusta viimeiset seitsemän vuotta.”

                      Jack katsoi häneen murhaavasti ja puri hampaansa alahuuleensa sanomatta sanaakaan.

                      ”Sinulla on mukavasti aamuun asti aikaa miettiä, tunnetko reitin Isla de Muertalle vai et”, Spark jatkoi ja ojensi kahleiden avaimen Angelille, joka punnitsi sitä hetken kädessään, katsoen Jackiin sen näköisenä kuin pohtisi avaimen heittämistä mereen, mutta päättikin sitten pudottaa sen takkinsa taskuun. Jack huokasi syvään.

                      ”Minä en voi taata, että osaan perille ilman kompassia”, hän sanoi sitten Sparkille, katsoen tätä alta kulmain. Spark kohautti harteitaan.

                      ”Parasta olisi osata”, hän sanoi. ”Jos ohjaat laivan vaikkapa karikolle, voit luottaa siihen, että sinä painut pohjaan tämän mukana, käsi ruoriin kahlehdittuna.”

                      Jack tiesi Sparkin olevan tosissaan. Tietenkin, ainahan tämä oli tosissaan. Aivan yhtä tosissaan kuin hän oli itsekin ollut sanoessaan, ettei voinut mennä takuuseen siitä, että löytäisi Isla de Muertalle luottaen pelkkään muistiinsa ja omiin taitoihinsa. Hän uskoi sen olevan mahdollista, mutta ei niin varmaa, että voisi luvata itselleen purjehtivansa Virginin ehjänä saarelle ja takaisin, varsinkin ruoriin kahlehdittuna. Sparkille hän sen sijaan voisi luvata mitä vain, mutta tämä ei tainnut suuremmin luottaa hänen lupauksiinsa. Hän oli alakynnessä ja tiesi sen erinomaisesti.

                      ”Voi paskat”, hän sanoi tietämättä mitään muuta tilanteeseen sen paremmin sopivaa. Hänen teki mielensä painaa otsansa ruoria vasten tai vielä paremmin hakata sitä siihen, mutta Sparkin nähden hän ei sitä tekisi. Jotta tilanne olisi mahdollisimman tukala, Spark lähetti Angelin matkoihinsa Jackin katsoessa kaipaavasti tämän perään. Ja siinä menee avain, Jack ajatteli surkeana. Kuin kruunatakseen hänen surkean olonsa Spark kietaisi kätensä taas kerran hänen hartioidensa ympäri ja puristi hänet kainaloonsa niin tiukasti, että Jack tunsi henkensä salpautuvan.

                      ”Nyt me ymmärrämme jälleen toisiamme, vai mitä, Jack?” hän kysyi, katsoi Jackiin lempeästi hymyillen ja silitti hänen poskeaan. Jack värähti inhosta.

                      ”Minkä helvetin takia sinä kähmit minua tuolla tavoin?” Jack puuskahti ja yritti vetäytyä kauemmas. Spark nauroi rehevää nauruaan ja päästi hänet irti.

                      ”Siksi”, hän sanoi, ”juuri siksi, että sinä et pidä siitä. Sitä paitsi sinä olet sievä… jos leikkaisin sinulta nuo viikset ja ajelisin leukasi sileäksi, saattaisin jopa hetken harkita ottavani hupini sinusta. Olettaen tietenkin, että olisin jumalattomassa puutteessa ja että tuo ämmä ei olisi laivalla.”

                      ”Voi paskat”, Jack sanoi uudelleen, äskeistä painokkaammin. Hänellä ei ollut mitään syytä epäillä, etteikö Spark olisi tarkoittanut sitä, mitä sanoi. Laivoilla, varsinkin pitkien purjehdusten aikana, tapahtui kaikenlaista, mitä maissa ei olisi saattanut ajatellakaan, eikä Spark Jackin tietämän mukaan ollut poikkeus. Pikemminkin hän itse oli. Jackilla ei ollut mitenkään mainittavassa määrin periaatteita, mutta yksi niistä oli se, ettei hän naiskennellut miehistönsä kanssa, ei ainakaan niin kauan kuin hänellä oli yksikin terve käsi.

                      ”Etkö usko, että voisin tehdä sen?” Spark kysyi.

                      ”Uskon”, Jack sanoi vilkaisten syrjäsilmin häneen.

                      ”Mutta älä siitä huolimatta kuvittele, että minä olisin samanlainen kuin sinä.”

                      ”No en todellakaan kuvittele”, Jack sanoi. Hän alkoi päästä tasapainoon itsensä ja tilanteen kanssa; juuri nyt hänen ainoa murheensa oli Virgin, joka mukautui hänen kosketukseensa myöntyväisenä kuin vanha ystävä, totellen hänen käsiään, joilla hän piteli ruoria. Olkoonkin, että hänen toinen kätensä oli kahlehdittu ruoriin kiinni, Virgin totteli häntä silti, lipuessaan verkkaisesti tumman meren poikki.

                      ”Hyvä”, Spark sanoi, ”sillä tiedätkö, mitä eroa minussa ja sinussa on?”

                      ”Tiedän montakin asiaa, mutta luultavasti et tarkoita niistä yhtäkään.”

                      Spark katsoi häneen otsaansa rypistäen, arvellen, että Jackin sanoihin kätkeytyi jokin piikki, jota hän ei löytänyt.

                      ”Minun ja sinun ero on siinä, että sinä jatkat maissakin sitä, mitä minä teen vain merellä”, hän sanoi sitten, tyytyväisenä itseensä. Jack puolestaan ei tuntunut välittävän hänen piikittelystään. Tai sitten tämän vaitiolo tarkoitti sitä, että hän oli osunut oikeaan, eikä Jack nähnyt syytä kieltää totuutta. Ei, se olisi ollut liian yksinkertaista. Sparkin muistikuvan mukaan Jack Sparrow väittäisi totuuttakin valheeksi ja ainoastaan siksi, että pääsisi hämmentämään kanssaihmisiään. Ankerias, Spark ajatteli katsoessaan lyhtyjen lämpöisessä valossa Jackia, joka näytti Virginin ruorissa vähän hajamieliseltä, kuin omiin maailmoihinsa vajonneelta, vaikka hänen silmänsä näyttivätkin valppailta ja kevyt ote, jolla hän piteli ruoria, oli määrätietoinen. Kahle kalisi hänen liikuttaessaan kättään ja kevyt yötuuli leikitteli hänen hiuksillaan ja punaisella huivillaan, se sai hänen paitansa hihat värisemään sekä hänen vyötäisilleen kiedotun kangasvyön heilahtelemaan. Jack oli todella kuin ankerias, yhtä helposti pyydystettävä… juuri kun tästä luuli saaneensa henkisen otteen, tämä luiskahti käsistä. Jackia katsellessaan Spark muisti, ettei ollut koskaan aiemmin nähnyt tätä minkään laivan ruorissa, eikä siksi voinut olla varma, olisiko tästä lainkaan purjehtimaan Virginia mystiselle Isla de Muertalle, jos reitti todella oli niin hankala kuin kertomukset olivat antaneet ymmärtää. Jackia sanottiin hyväksi kapteeniksi ja hän oli päättänyt uskoa noita puheita, vaikka toisenlaisiakin huhuja liikkui, alkaen siitä, ettei Jack Sparrow ollut sen arvoinen, että kenenkään olisi kannattanut edes sylkäistä tähän päin, muusta puhumattakaan. Olisi ollut helppo uskoa moisia huhuja, kun Jackia katseli; tämän omalaatuista ulkonäköä, tämän tapaa liikkua lanteet keinahdellen tai tämän pitkien sormien liikehdintää, puhumattakaan tämän puheista, joista ei voinut erottaa totuuden siementäkään kaiken hölynpölyn alta. Spark ei ollut mielestään kuitenkaan niin hölmö, että olisi uskonut siihen, mikä Jackin kohdalla näytti ilmeisimmältä. Ei, jotain enemmän oli pakko olla miehessä, joka oli antanut perämiehensä nousta kapinaan, anastaa laivan ja jättää hänet autiolle saarelle, miehessä, joka oli 10 vuotta odottanut tilaisuuttaan ja ottanut laivansa takaisin. Tietysti tuossakin tarinassa saattoi olla totuutta juuri sen verran kuin muissakin tarinoissa, joista Jackista kerrottiin, mutta sitä ei käynyt kenenkään kiistäminen, että Black Pearl, joka oli aiemmin ollut pahamaineisen kapteeni Barbossan, oli nykyään Jackin. Spark oli tavannut Barbossan muutaman kerran, tuntenut sielunveljeyttä tämän kanssa – tosin hyvin yksipuolisesti, koska Barbossa oli vaikuttanut ihmisenä jokseenkin sieluttomalta – eikä voinut ihan heti kuvitella, miten Jack oli onnistunut anastamaan Black Pearlin tältä. Mutta koska Jack eittämättä niin oli tehnyt, Spark uskoi vakaasti, että tekisi elämänsä virheen jos aliarvioisi Jackin. Korvansa hän oli jo menettänyt, henkensä hän aikoi pitää. Siitä huolimatta oli vaikea uskoa Jackia miksikään muuksi kuin harmittomaksi hepuksi, kun tätä katsoi ja tämä vastasi katseeseen virnistäen äkkiä tavalla, joka paljasti tämän yllättävän valkoiset hampaat ja muutaman kultaisen niiden joukossa. Se oli kuin salaliittolaisen hymy, kuin Jack olisi lukenut hänen ajatuksensa ja sanonut: ’Jep, sellainen minä olen’. Epämääräinen ärsyyntymisen tunne häivähti Sparkin yli ja hänen teki mieli tiuskaista jotain saadakseen tuon vähän härnäävän hymyn pois Jackin kasvoilta, mutta mitä syytä hänellä muka olisi tehdä niin? Sehän oli vain hymy.

                      ”Taisin jättää sinut vähän liian pitkäksi aikaa kahdestaan ämmän kanssa”, hän sanoi sitten jotain sanoakseen. Se oli sitä paitsi totta, hän oli viipynyt liian kauan poissa, Jackia ei kannattanut jättää kahden Virginian kanssa, eikä kenenkään muunkaan, joka kuului Virginin miehistöön. Sparkilla oli melko selkeä käsitys itsestään, eikä hänellä ollut vaikeuksia kuvitella, kumman taakse Virginin miehistö asettuisi jos valittavana olisi hän tai Jack. Hän tuhahti halveksivasti ajatellessaan Virgininin miehistöä. Drake oli varmasti erinomainen kapteeni ja de Montaubanin äpäräveljekset tunnettuja muuten vain, mutta mitään todellista voimaa tai kovuutta näissä miehissä ei ollut.

                      ”Miten niin?” Jack kysyi.

                      ”Ääh, älä nyt näyttele viatonta”, Spark sanoi. ”En voi kuvitella, ettet olisi käyttänyt tilaisuutta hyväksesi ja yrittänyt taivutella häntä puolellesi.”

                      ”Ai niinkö”, Jack hymähti ja virnisti uudelleen.

                      ”Mitä tahansa sille akalle lupasitkin, se on hyödytöntä, huomaathan?” Spark otti ketjun käteensä ja heilautti sitä, päästi sen sitten putoamaan kalisten. ”Laitan yhden miehen pitämään sinua silmällä vuorokauden ympäri varmistaakseni, että mitä tahansa suunnitteletkin, se ei onnistu.”

                      ”Tee mitä tahdot.”

                      ”Hä? Älä leiki minun kanssani, Jack.”

                      ”En minä leiki sinun kanssasi. En minä luvannut Virginialle mitään.”

                      ”Valehtelet.”

                      ”Enkä valehtele. Miksi valehtelisin?”

                      ”Sinun ollessasi kyseessä kysymys kuuluu: miksi et valehtelisi”, Spark ivasi. Jack katsahti häneen kyllästynein ilmein.

                      ”Sama se”, hän sanoi, ”usko mitä haluat, tai ole uskomatta. Minä en luvannut Virginialle mitään. Virginia lupasi minulle koko Isla de Muertan aarteen jos minä autan häntä toimittamaan sinut pois päiviltä.”

                      Sparkin ilme oli todella näkemisen arvoinen hämärästä huolimatta. Hänen suunsa jäi auki ja hänen huulensa kiertyivät omituiseen irvistykseen, joka paljasti hänen hampaansa. Hänen silmänsä näyttivät pullistuvan ulos kuopistaan, leviten suuriksi ja jääden tuijottamaan Jackia, joka oli lausunut äskeisen yhtä arkipäiväisen huolettomana kuin olisi lukenut ääneen ruokalistaa. Minä tapan hänet, Spark ajatteli ja kohdisti raivonsa Virginian sijasta Jackiin, joka sattui olemaan lähempänä. Jack osasi odottaa iskua tulevaksi, joten kun Spark huitaisi, hän kyykistyi nopeasti, sukelsi Sparkin käsivarren alta toiselle puolen ruoria saaden liikkeellään Virginin kääntymään jyrkästi, koska hänen ruoriin kiinnitetty kätensä sai ruorin pyörähtämään.

                      ”Helvetti, Jack!” Spark karjaisi tavoitellen häntä ja yrittäen samalla pysyä tasapainossa kallistuneella kannella.

                      ”Koitahan hillitä itsesi”, Jack muistutti, väistellen Sparkin hyödyttömiä nyrkiniskuja ruorin toisella puolen parhaansa mukaan, mikä oli varsin helppoa; Spark ei ylettynyt häneen ruorin ollessa heidän välissään. ”Sinulla ei ole muita oppaita Isla de Muertalle kuin minä, ja jos isket minulta tajun kankaalle, minulle saattaa tulla muistinmenetys. Mitäs sitten tehdään, Sparky? Mm?”

                      Virginin omituinen asento sai Sparkin järkiinsä ennemmin kuin Jackin iva. Laiva kallistui vaarallisesti kääntyessään yhä ja Spark tarttui ruoriin oikaistakseen asennon. Jyrkkä käännös, jolle ei näyttänyt olevan mitään järjellistä syytä, aiheutti hämmingin miehistössä ja monet syöksyivät kannelle katsomaan, mitä oikein oli tekeillä, Virginiaa myöten.

                      ”Mitä tapahtuu?” Virginia huusi alhaalta kannelta. ”Mitä te oikein teette?”

                      ”Ei mitään! Ei yhtään mitään!” Spark huusi kiukkuisesti vastaukseksi ja sähähti sitten matalalla äänellä Jackille; ”Takaisin tälle puolelle sieltä!”

                      ”Joko sinä rauhoitut?” Jack kysyi näyttäen itse rauhallisuuden perikuvalta. Spark oli tukehtua kiukkuunsa, mutta hänellä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin vastata myöntävästi.

                      ”Jo rauhoituin”, hän sihahti hampaidensa lomasta, ”mutta hermostun kohta uudelleen, jos et tule tälle puolelle niin kuin olisit jo, ja tällä kertaa hermostun tosissani.”

                      ”Tosissasi?” Jack kysyi, epäröi hetken ja päätti uskaltautua ruorin toiselle puolen. ”Jos hermostut tuosta enemmän, saat paskahalvauksen, Sparky.”

                      Spark ähkäisi tuskastuneena Jackin tarttuessa ruoriin, mutta hillitsi itsensä ja astui kauemmas antaen Jackille tilaa.

                      ”Ei syytä huoleen!” hän huusi Virginialle, joka seisoi edelleen alhaalla. Spark ei erottanut hämärässä ilmettä hänen kasvoillaan, mutta hänen asentonsa ja se, ettei hän tehnyt elettäkään lähteäkseen takaisin hyttiinsä, kertoivat Sparkille, että Virginia oli epäluuloinen. Hänen teki mieli komentaa nainen sisälle, mutta arveli, ettei olisi kovin viisasta alkaa käskemään tätä juuri nyt, joten hänen oli pakko tyytyä vetämään huoleton ilme kasvoilleen kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Lopulta, ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen Virginia poistui hitain askelin.

                      ”Virginia-parka”, Jack sanoi myötätuntoisesti, lähinnä itselleen. Hän hämmästyi huomatessaan, että hän todella tunsi aitoa myötätuntoa Virginiaa kohtaan siitä huolimatta, että osittain tämän ansiosta hän oli parhaillaan ruoriin kahlittuna matkalla kohti saarta, jonne kaikista maailman saarista viimeisenä olisi halunnut. Virginia oli ollut kunnianhimoinen, halunnut niin paljon ja alkanut tosiaankin ahnehtia liikaa. Ahneus, se ei totisesti ollut hyvä. Virginia oli ahne. Barbossa oli ollut ahne. Jack itse ei ollut, ei enää. Hänelle riitti Black Pearl, siinä kaikki. Meri, horisontti ja Black Pearl hänen jalkojensa alla, Black Pearlin mastot hänen yläpuolellaan. Saattoiko hän enempää pyytää tai edes toivoa? Jack oli vähällä voihkaista ääneen, kun hänen mielensä ehti vastaamaan hänelle ennen kuin hän vaimensi sen. Se ei ehtinyt edes ajatuksiksi asti, ainoastaan mielikuviksi hänen päähänsä; muisto siitä, miten James Norringtonin käsi oli kulkenut pitkin hänen selkärankaansa. Ei, ei sitä. Miksi hän olisi halunnut itseään kosketettavan niin? Tai miksi tuo kosketus olisi jäänyt kummittelemaan hänen iholleen, kun niin moni muu oli koskettanut häntä paremmin, rohkeammin? Tuhat muuta, ja hän oli maannut milloin kenenkin alla tai päällä, noussut ylös, kävellyt tiehensä ja unohtanut koskaan siellä olleensakaan. Miksi hän kuvitteli tuon yhden kosketuksen olleen erilainen?

                      Siksi, että se oli ollut erilainen.

                      Helvetin Sparky, miksei tämä lähtenyt pois ja jättänyt häntä rauhaan, kahlittuna tämän kirotun laivan ruoriin? Menisi tiehensä, raiskaisi kirotun Virginian, mitä tahansa, kunhan antaisi hänen olla yksin, samettisen taivaan alla, jota tähdet kuvioivat. Tuuli tyyntyisi pian ja heidän olisi pakko pysähtyä yöksi jo siksi, että kirottu Virgin ei liikkuisi mihinkään päin, jos purjeet roikkuisivat hyödyttöminä. Sparky saisi kirota tuulta, puida sille nyrkkiään, mutta niin hurja hänenkään maineensa ei ollut, että saisi tuulen tottelemaan vain siksi, että heillä oli kiire sille kirotulle saarelle. Ja jossain, tuulettomalla merellä, kuninkaallisen laivaston upseeri kävisi levolle hms Dauntlessilla, kiroten sydämensä kyllyydestä Jack Sparrow’ta, jonka sielun oli tietämättään ollut vähällä repiä palasiksi yhdellä kosketuksella, joka oli ollut kevyt kuin henkäys ja polttanut kymmentuhatkertaisesti kuumemmin kuin se rauta, jolla Jackin käsivarren ihoon oli poltettu P-kirjain.

                      Jack kirosi puoliääneen ja jysäytti otsansa vasten ruoria välittämättä siitä, että Spark seisoi hänen seurassaan, ilmeisesti päättäneenä ensimmäisenä vartioida, ettei Jack puhunut Virginin miehistön jäsenten kanssa tai yrittänyt irrottaa itseään ruorista.

                      ”Mikä nyt tuli?” Spark hämmästyi hänen käytöstään.

                      ”Haista paska”, Jack mutisi otsa ruoria vasten, äkkiä suorastaan kiitollisena siitä, että Spark oli siinä ja hän saattoi purkaa turhautumistaan tähän. ”Mitä luulisit? Haluan hittoon täältä laivalta.”

                      ”Älähän nyt”, Spark torui melkein isällisin äänenpainoin, ”eikö täällä ole kuitenkin mukavampi kuin ruumassa? Kun sinun nyt joka tapauksessa on täällä laivalla toistaiseksi pysyttävä.”

                      ”Juuri nyt minua houkuttelee ihan perkeleesti ohjata tämä lähimmälle matalikolle”, Jack sanoi, ”välittämättä siitä, mitä minulle tapahtuu.”

                      Spark maiskautti huuliaan toruvasti.

                      ”Sitä sinä et kuitenkaan tee”, hän sanoi, eikä se ollut kysymys, vaikka sisimmässään hän ei ollutkaan täysi varma siitä, ettei Jack saattaisi jotain niin kaistapäistä tehdäkin. Ajatus toi hänen mieleensä toisen, joka oli hetkeksi unohtunut. ”Onnistuiko se ämmä ostamaan sinut? Oletko sinä hänen puolellaan minua vastaan?”

                      Jack nosti päänsä hitaasti. Mainiota. Sparkin läsnäolo todella auttoi häntä kokoamaan ajatuksensa.

                      ”En minä ole hänen puolellaan”, hän sanoi ja näki Sparkin hämmästyvän, katsovan häneen kysyvästi, kuin aprikoiden, valehteliko hän. ”Minä en huolinut hänen aarrettaan, Sparky, varsinkin kun se ei toistaiseksi ole hänen. Eikä sinun, eikä minunkaan.”

                      ”Sinä olet sitten minun puolellani?” Spark kysyi toiveikkaasti.

                      ”Paskat ole”, Jack äyskähti, ”en sinunkaan. Minun puolestani saatte aivan vapaasti kilpailla siitä, kumpi ensimmäisenä ehtii päästämään toisesta ilmat pihalle, kunhan jätätte minut sen ulkopuolelle.”

                      ”Ei se nyt aivan samantekevää voi olla. Voittajahan saa pitää sinut”, Spark hörähti pilkalliseen nauruun ajatellessaan, miten hänen sanansa saattoi käsittää. Hän kuitenkin vakavoitui melkein saman tien. ”Sinä tietenkin kerroit ämmälle, että minä aion ottaa hänen kalliin laivansa sekä hänen henkensä? Vaikka varoitin kertomasta siitä?”

                      ”Minä en kertonut hänelle sitä. Ei tarvitse olla nero keksiäkseen sen muutenkin”, Jack sanoi vilkaisten Sparkiin syrjäsilmin. ”Sitä paitsi, sehän saattoi olla hänen suunnitelmansa alusta alkaenkin.”

                      ”Mitä?” Sparkin oli vaikea seurata hänen ajatuksiaan.

                      ”Houkutella sinut Virginille”, Jack selitti. ”En minä tiedä, mitä hänellä on hampaankolossa sinua vastaan, vaikka voin toki aavistella jotain. Kalavelkoja, Sparky… Ajattele, miten kätevää, kaksi kärpästä yhdellä iskulla; Isla de Muertan aarre ja Miles Sparkin henkiriepu.”

                      ”Kuinka sinä uskallat…” Spark änkytti. Jack katsoi häneen silmät viatonta ihmetystä tulvillaan.

                      ”Uskallan mitä?” hän kysyi. ”Älä vain sano, ettet ole ollenkaan ottanut tätä mahdollisuutta huomioon? Jos näin olet, olet todella typerä. Otan osaa, Sparky, idioottien kruunaamaton kuningas.”

                      ”Turpa kiinni, Jack.”

                      ”Ahaa. Olen siis aivan oikeassa. Sinulla ei tullut mieleenkään uskoa mitään näin katalaa suloisesta Virginiasta. Voi voi. Sinulla on paljon oppimista naisista.”

                      Spark ei vastannut mitään, mutta hänen nyrkkinsä, jonka hän jälleen nosti Jackin kasvojen eteen, riitti vakuuttamaan Jackin siitä, että oli korkea aika olla hiljaa. Hän napsautti suunsa kiinni ja käänsi kasvonsa poispäin Sparkista, joka antoi kätensä vaipua.

                      ”Minun pitäisi kai ottaa ämmä pois päiviltä saman tien”, hän sanoi aikojen kuluttua, kun hiljaisuus alkoi käymään sietämättömäksi, tai ei niinkään hiljaisuus, vaan hiljainen hyminä, jota Jack oli alkanut pitää, aivan kuin tämä olisi laulanut itsekseen jotain. Sparkin toteamus sai Jackin lopettamaan ja kiinnittämään huomionsa häneen.

                      ”Jos saan sanoa mielipiteeni”, Jack sanoi kokeilevasti. Spark ei vastannut. ”En saa? Ai, saan? No, sitten”, hän kääntyi Sparkiin päin, nojautuen rennosti ruoria vasten. ”Ei kannata tappaa häntä vielä, eikä täällä. odota Isla de Muertalle.”

                      ”Miksi odottaisin?”

                      Jack pyöräytti silmiään osoittaakseen mitä mieltä oli puhekumppaninsa nokkeluudesta tai pikemminkin sen puutteesta. Hän huomasi Sparkin ymmärtäneen hänen eleensä oikein ja nautti tämän koko olemuksen jäykistymisestä, kun tämä yritti hillitä kiukkuaan jälleen kerran.

                      ”Siksi”, Jack sanoi kärsimätöntä teeskennellen, sillä ei hänellä ollut mihinkään kiire, vaan päinvastoin hän mielellään viivytteli Sparkia kiusaten, ”ettet sinä voi noin vain tappaa tämän laivan omistajaa. Löytäisit pian itsesi puukko selässäsi vajoamasta kohti pohjaa, koska jos ryhdyt johonkin avoimeen kapinaan, Virginian miehet tekevät selvää sinusta ja miehistäsi silkalla ylivoimalla”, hän kumartui kohti Sparkia kunnes oli niin lähellä tätä, että tämän mätänevien hampaiden löyhkä oli miltei käsinkosketeltava. ”Isla se Muertalla sen sijaan, siellä voi tapahtua ja tapahtuukin kaikenlaisia… onnettomuuksia.”

                      Ymmärrys valaisi Sparkin kasvot aivan kuin sisäinen valo olisi syttynyt niille. Loistavaa. Nerokasta. Harmi vain, että Jack oli keksinyt ajatuksen, eikä hän itse, mutta toisaalta, oliko sillä nyt niin merkitystä, sillä kuten Jack itse oli sanonut, saarella saattoi tapahtua onnettomuuksia, eikä Spark voinut lainkaan mennä takuuseen, ettei joku ikävä onnettomuus veisi Jackiakin mukanaan. Erittäin valitettavaa, mutta niin olisi tarkemmin ajatellen myös se, jos Jack saisi päähänsä kerätä gloriaa noilla loistavilla ideoillaan.

                      ”Sinä et ole lainkaan niin tyhmä kuin päällepäin näyttää”, Spark sanoi hyväksyvästi.

                      ”Minä en ole lainkaan tyhmä”, Jack totesi itsestäänselvyytenä.

                      ”Siitä voidaan olla montaa mieltä”, Spark sanoi ja tajusi vasta nyt, että Jack vain nojaili ruoriin. ”Miksi sinä et ohjaa? Yritätkö sinä eksyttää meidät kurssista?”

                      Jack katsoi häneen aidosti hämmästyneenä. Spark ei ollut huono kapteeni, joten todennäköisesti tämä oli vain tohkeissaan, ettei tajunnut, mitä ympärillä tapahtui.

                      ”Tuuli on tyyntynyt”, hän sanoi sitten, ”me emme liiku mihinkään.”

                      ”Tosiaan”, Spark sanoi nolostuen, häpesi sitten omaa nolostumistaan ja kääntyi poistuakseen komentosillalta. ”Mitäpä minä täällä enää seisomaan… painun punkkaan, enkä tosiaankaan yksin. Otan ämmästä ilon irti niin kauan kuin hänessä henki pihisee.”

                      ”Onnea yritykseen”, Jack sanoi ja ojensi kahlittua kättään häntä kohti. ”Hei? Etkö nyt unohda jotain?”

                      Spark kääntyi katsomaan taakseen silmäillen häntä kuin ei ymmärtäisi, mitä hän oli vailla. Jackin koko olemus pyysi häntä hakemaan avaimen Angelilta ja siksi se oli viimeinen asia, johon hän olisi ryhtynyt.

                      ”En minä unohda mitään”, hän sanoi, ”sinä vietät yösi siinä ja odotat valppaana, milloin tuuli taas nousee.”

                      ”Ei helvetti, Sparky…”

                      Spark nyökäytti päätään moneen kertaa kasvoillaan ilme kuin hän olisi tehnyt pitkän päivätyön ja olisi tyytyväinen tuloksiin.

                      ”Minulla seisoo jo ajatuksestakin, että saan hänet koko yöksi ja niin monta kertaa kuin haluan”, hän sanoi nautinnollisesti. ”Hän on oikea villihevonen, tiedätkö sitä, Jack?”

                      ”Satun tietämään”, Jack sanoi toivoen, että Virginia olisi saanut kupan sen jälkeen, kun hän oli nainut tätä tämän saman laivan ruumassa ja että tämä tartuttaisi sen Sparkiin. ”Eikä minun tarvinnut ottaa häntä väkisin päästäkseni asiasta selville.”

                      ”Mitä väliä sillä on?” Spark kysyi ja alkoi laskeutua portaita alas. ”Minä en kysele lupia naisiltani. Nautinnon kannalta se on yhdentekevää.”

                      Hän meni ja jätti Jackin yksin omien ajatustensa kanssa. Yhdentekevää, hän kysyi itseltään istuessaan alas ja hakiessaan mahdollisimman mukavan asennon, kun otti huomioon, että hänen toisen kätensä jatkeena oli kahle. Tämä oli ilmeisesti hänen kohtalonsa; tulla vähän väliä kahlehdituksi epätodennäköisiin paikkoihin, viimeksi kommodori Norringtonin sänky ja nyt Virginin ruori, eikä hän osannut sanoa, kumpi oli pahempi paikka. Yhdentekevää, hän toisti mielessään ja antoi silmiensä painua kiinni. Ei se ollut yhdentekevää. Sparky ei tiennyt mitään nautinnosta, eikä ehkä hän itsekään. Mutta hänen selkärankansa tiesi, hänen jokainen selkänikamansa, jonka ylitse Norringtonin sormet olivat viipyillen kulkeneet, tiesi, eikä antaisi hänen koskaan unohtaa.

                      ”Mitä helvettiä sinä olet minulle tehnyt?” hän kysyi kiukkuisesti.

***

                      Tuuli virisi aamunkoitteessa. Jack tunsi sen ensin ihollaan ja vasta sitten se varovasti, kuin empien tarttui purjeisiin. Aamun kalpeassa valossa meri näytti vielä rauhalliselta, kun Jack nousi ylös kannelta hiukan jäykin jäsenin, tarttui ruoriin ja silmäili ympärilleen. Hän ei ollut yksin, sillä vähän sen jälkeen, kun Spark oli poistunut hänen luotaan, yksi tämän miehistä oli tullut ja asettunut istumaan portaille, varmistamaan sen, että hän varmasti pysyisi siinä missä hänen pitikin. Ikään kuin hänellä olisi käynyt edes mielessä yrittää jonnekin muualle – mihin hän olisi mennyt? Sukeltanut laidan yli ja uinut kunnes olisi väsynyt tai kunnes hai olisi haukannut hänestä palan? Hän ei ollut pystynyt nukkumaan koko yönä hetkeäkään, vaan oli istunut ruoria vasten, ajatuksissaan, toivoen, että joku vaivautuisi tuomaan hänelle hänen takkinsa, koska yö oli ollut kosteudessaan melkein kylmä. Hän oli yrittänyt puhua vartijalleen, mutta tämä ei ollut ollut kuulevinaankaan, joten hän oli tyytynyt kietomaan käsivarret ympärilleen ja sulkemaan ympäristön pois mielestään. Yö oli ollut tyyni ja hiljainen. Jos Spark oli tehnyt Virginialle jotain, se oli tapahtunut hiljaisuudessa, eikä Jackilla ollut vaikeuksia kuvitella, miksi.

                      Jack huokasi, tarkisti kurssin ja käänsi ruorista.

                      ”Isla de Muertalle sitten, vai mitä, kaveri?” hän sanoi vartijalleen, joka oli kääntynyt katsomaan häneen. Hän sai vastaukseksi vain välinpitämättömän murahduksen.