ISLA DE MUERTA - Luku 3

                      Jack ei pitänyt lainkaan paksusta, liikkumattomasta sumusta, jonka läpi hänen olisi Virgin purjehdittava ennen kuin he pääsisivät saarelle. Sumu oli kuin nihkeä verho, joka oli laskettu kapean salmen suojaksi, epäluonnollinen ja kammottava, eikä hän uskaltanut antaa tarkkaavaisuutensa herpaantua hetkeksikään. Yksikin pieni virheliike aiheuttaisi sen, että Virgin painuisi pohjaan ja hän sen mukana. Tosin tilanne ei olisi ollut yhtään valoisampi, vaikka hänen molemmat kätensä olisivatkin olleet vapaina, sillä mihin hän, tai kukaan muukaan, olisi mennyt? Isla de Muerta oli keskellä ei mitään, eikä mahdollisuus selvitä sieltä soutamalla jonnekin, varsinkaan tämän sumun läpi, ollut niin suuri, että hän olisi ollut valmis luottamaan siihen. Kirottu salmi, kirottu sumu, kirottu saari. Kirjaimellisesti.

                      ”Hitto, ei mikään miellyttävä paikka”, Spark sanoi hänen takanaan hänen ajatuksensa ääneen, kuulostaen joltain muulta kuin tavanomaiselta itseltään. Miehen ääni oli kireä ja hiljainen, kuin normaalilla äänellä puhuminen ei olisi ollut oikein sopivaa liikkumattomassa sumussa ja hiljaisuudessa, josta jokainen kolahdus ja loiskahdus kaikui takaisin omituisesti vääristyneenä, ihmisäänistä puhumattakaan. Kaikki olivat tulleet kannelle, eikä kellään tuntunut olevan mitään sanottavaa heidän lipuessaan sumussa, josta silloin tällöin pilkisti  esiin haaksirikkoutuneiden laivojen mastoja. Puhuminen olisi tuntunut pyhäinhäväistykseltä, jopa Spark tuntui tajuavan sen, hänen tarpeettoman huomautuksensa kuollessa hänen huulilleen ja jättäessä heidät syvän puhumattomuuden valtaan, koska Jack ei vastannut hänelle. Hiljaisuudesta huolimatta sumu tuntui olevan täynnä ääniä. Jack oli kuulevinaan sen kuiskivan ja hänen piti muistuttaa itselleen, ettei hän voinut kääntyä enää takaisin tässä vaiheessa. Jos olisi ollut toinenkin suunta sen lisäksi, että hän saattoi vain jatkaa eteenpäin, hän olisi todennäköisesti harkinnut lähtevänsä juuri tuohon suuntaan. Harkitsevansa – ehkä hän ei olisi kääntynyt, mutta ajatus oli kieltämättä houkutteleva. Hän ei ollut herkkä mies, ja hän oli nähnyt kaikenlaista, eikä hän voinut sanoa olevansa peloissaan, mutta sille, että hän oli tehnyt tämän matkan vain kerran sen jälkeen, kun oli lähtenyt saarelta Dauntlessilla, oli syynsä. Edes hän ei ollut niin hullu, että olisi kaivannut tähän sumuun, joka tuntui samaan aikaan kuolleelta ja elävältä, kuin se olisi ollut täynnä hahmoja, jotka kylmillä sormillaan tavoittelivat laivaa ja yrittivät ohjata sen pois kurssista. Häntä puistatti.

                      Samassa omituinen ääni tunkeutui Jackin tajuntaan. Se ei tullut sumusta, vaan hänen takaansa ja kun hän hetken sitä kuulosteltuaan käänsi päätään nähdäkseen, mistä ääni oli peräisin, hän ei voinut estää huuliaan leviämästä iloiseen virnistykseen. Kapteeni Sparkin hampaat kalisivat. Jack ei tiennyt, oliko kyse pelosta, vai siitä, että paksu, kostea sumu sai hänetkin värisemään vilusta siitä huolimatta, että hänellä oli takki yllään, mutta yhtä kaikki, näky sai hänet huvittumaan. Suuri ja mahtava Miles Spark, jonka hampaat löivät loukkua, seisoi hänen takanaan, uskaltamatta hiiskahtaa enää sanaakaan. Äkkiä Jack tunsi itsensä varmemmaksi. Kyllä, hän muisti reitin, hän tiesi, missä vedenalaiset karikot olivat ja hän pystyisi ohjaamaan Virginin niiden lomasta saarelle. Miten hän olikaan voinut epäillä sitä?

                      ”Näethän, Sparky”, hän sanoi miehelle, joka oli vajonnut niin syvälle omiin ajatuksiinsa, että hätkähti hänen ääntään, joka ei ollut sekään juuri muuta kuin kuiskaus, ”sinä olet pääsemättömissä minun kanssani.”

                      ”Mitä…” Spark aloitti, normaalilla äänenvoimakkuudella, mutta nielaisi lauseensa lopun saman tien, koska ääni tuntui ponnahtavan takaisin sumusta niin kovaa, että alhaalla kannella seisovat miehet käänsivät kuin yhteistuumin katseensa heihin. Nimenomaan miehet, koska Virginia oli enimmäkseen pysytellyt hytissään siitä saakka, kun Jack oli viimeksi puhunut hänen kanssaan, eikä tänään ollut tullut sieltä lainkaan näkyville. Spark alensi äänensä kuiskaukseksi. ”Mitä tarkoitat?”

                      ”Sitä, että jos suunnittelit minunkin jättämistäni saarelle, sen voit nyt unohtaa”, Jack kuiskasi tyytyväinen hymynhäive kasvoillaan, ”koska ilman minua sinäkään et pääse täältä pois. Vai uskotko pystyväsi purjehtimaan tämän reitin toiseen suuntaan? Ihan ilman minua? Mm?”

                      ”Keskity nyt vain siihen mitä olet tekemässä”, Spark töksäytti niin vihaisesti, että Jackille ei jäänyt epäselväksi tämän suunnitelleen juuri sellaista. Tietenkin, hänhän tämän päähän alunperin oli laittanut ajatuksen siitä, että hankalista ihmisistä pääsisi eroon ikään kuin unohtamalla nämä saarelle. Ajatus oli luultavasti ollut Sparkista niin erinomainen, että oli päättänyt kokeilla sitä muihinkin kuin Virginiaan. Niin ennalta-arvattavaa, Jack hymähti mielessään, hymyn hänen kasvoillaan levitessä entisestään. Hän tunsi Sparkin myrtyneen katseen niskassaan ja hän olisi nauranut ääneen tämän avuttomuudelle, mikäli se ei olisi häirinnyt hänen keskittymistään siihen, mitä hän todellakin oli tekemässä, luovimassa heidät turvallisesti tämän salmen läpi Isla de Muertalle. Asia kerrallaan. Hän ei tiennyt, mikä häntä saarella mahtoi odottaa, mutta se olisi sen ajan murhe, kun taas tällä hetkellä hänen ainoa murheensa oli, ettei hän vahingossakaan upottaisi laivaa niin kauan kuin hän oli tiukasti sen ruorissa kiinni.

                      ”Tämä sumu ei ole luonnollista”, Spark mutisi hänen takanaan, enemmän kai itselleen kuin hänelle. Tämän hampaiden kalina oli lakannut, ilmeisesti siksi, että tämä oli saanut muuta ajateltavaa kuin pelkonsa ja kylmyyden keskittyessään pohtimaan, mitä hänelle tekisi. Mieti sinä vain, Jack ajatteli vahingoniloisena. Heistä kahdesta hän ei todellakaan aikonut olla se, joka jäisi saarelle.

                      ”Jep”, Jack myönsi katkenneen mastoin lipuessa esiin sumusta niin lähellä Virginia, että he olisivat ylettyneet koskettamaan sitä, ”mitä muuta sitten odotit? Kai olet kuunnellut tarinat tarkkaan, Sparky? Ennen kuin tämä reissu on ohi, tulemme näkemään muutakin luonnotonta, joten paras alkaa totutella ajatukseen tässä vaiheessa.”

                      ”Muuta?” Spark kysyi selkeää hätäännystä äänessään. Jack pelkäsi saavansa kohta hysteerisen naurukohtauksen ajatellessaan, että Miles Spark, joka ei kavahtanut mitään maallista, oli pelosta jäykkänä jo pelkästään tavanomaisesta poikkeavan sumun takia.

                      ”Näet sitten, Jack sanoi yrittäen saada äänensä mahdollisimman vakuuttavaksi. ”Kai olet käynyt paskalla tänä aamuna?”

                      ”Pask… hä?” Spark ärähti, jälleen niin kovaa, että ääni jäi kaikumaan sumuun, heijastuen kaikkialta takaisin.

                      ”Älä huuda”, Jack tyynnytteli. ”Sanoin, että paskalla. Siltä varalta, että paskot pelosta housuihisi.”

                      Tuskainen ähkäisy hänen takaansa kertoi hänelle, että Spark yritti hillitä mieltään, kun tämä ei keksinyt mitään nokkelaa heittoa hänen pilkkaansa, eikä voinut käydä häneen käsiksikään niin kauan kuin heidän kaikkien henki oli hänen kontollaan sillä, että hän saisi Virginin ehjänä ulos sumusta. Jack arveli saavansa pilkkansa jossain vaiheessa takaisin korkojen kerta, mutta ajatus ei saanut häntä sulkemaan suutaan. Nautinto, jonka hän sai loukatessaan Sparkia, oli aivan liian suuri, jotta hän olisi jättänyt tilaisuutensa käyttämättä. Samassa hän tunsi Sparkin hengityksen pyyhkäisevän hänen kasvojaan tämän kumartuessa hänen puoleensa ja painaessaan huulensa sille kohdalle, missä hänen korvansa oli.

                      ”Jack”, Spark kuiskasi, ”älä unohda… Sinä pystyt olemaan ruorissa myös ilman hampaita. Jatka vain suunsoittoa, niin minä vapautan sinut ilomielin muutamasta vihlovasta hampaasta loppuiäksesi.”

                      Jack tiesi, että Spark tarkoitti, mitä sanoi, ja hän todella yritti pitää itsensä kurissa, ajatellen, että hän mahtoi olla näky sillä hetkellä, purressaan alahuultaan kunnes oli aivan varma siitä, ettei sanoisi mitään, mitä todella katuisi kirjaimellisesti nahoissaan, tai yksinkertaisesti nauraisi ääneen. Hänellä ei ollut pienintäkään halua menettää yhtäkään hampaistaan enää, neljä puuttuvaa ja kullalla korvattua riittivät erinomaisesti. Toisaalta, olisiko hänen hymynsä ollut yhtä vaikuttava ilman noita muutamia kultaisia hampaita? Hän oli vakuuttunut, että ei. Hänestä oli hauska seurata ihmisten ilmeitä, kun hän melkein kuin varoittamatta leväytti kultaisen hymynsä. Ehkä sittenkin hammas tai pari lisää… mutta ei sentään näin, ei siksi, että Sparky iskisi ne hänen suustaan. Paitsi jos valittavana oli hampaat tai henki, siinä tapauksessa hampaat saisivat mennä viimeistä kulmahammasta myöten. Jack ei todellakaan tiennyt, miten tämä omituinen seikkailu tulisi päättymään, mutta siitä hän menisi takuuseen, että hän tulisi tekemään kaikkensa, että mitä tahansa tapahtuisikin, hän palaisi Tortugalle ja Black Pearlille. Kukaan Miles Spark ei onnistuisi siinä, missä James Norrington oli epäonnistunut. Hän pitäisi vapautensa ja hän pitäisi laivansa.

                      Sumu alkoi hälvetä, minkä Jack tiesi tarkoittavan sitä, että he pääsisivät salmesta väljempään veteen ja olisivat perillä Isla de Muertalla aivan pian. Hän kuuli Sparkin liikehtivän levottomasti takanaan tämän huomattua myös hienoisen muutoksen sumussa ja luultavasti pälyilevän nyt ympärilleen, odottavan näkevänsä ties minkä ilmestyvän esiin. Siinähän odotti. Jos atsteekkien kirottua kultaa ei ottanut lukuun, saarella ei ollut mitään yliluonnollista tai pelättävää. Ei se toki mikään miellyttävä paikka ollut, silkkaa kiveä koko pahuksen saari luolastoineen, mutta jos ei ottanut huomioon henkilökohtaisia inhontunteita, joita Jackilla oli sitä kohtaan, ei siellä ollut mitään, mitä hänen tai kenenkään muun olisi ollut syytä kavahtaa. Jos kukaan ei ollut käynyt siellä yli puoleentoista vuoteen, Barbossan aarre oli siellä jokseenkin koskemattomana. Jack myönsi, että aarre oli tavoittelemisen arvoinen, mikäli himoitsisi jotain sellaista. Jack oli itsekin himoinnut vuosia sitten. Nyt hän ei enää tiennyt, mitä sillä olisi tehnyt. Ostanut itselleen saaren, rakennuttanut kartanon, asettunut aloilleen? Miksi ihmeessä? Hän olisi ikävystynyt kuoliaaksi puolessa vuodessa tai vaihtoehtoisesti ryypännyt päänsä tohjoksi edelleen silkkaa tylsistymistään. Ehkä joskus olisi sen aika, mutta ei vielä. Muutaman vuoden hän vielä haluaisi elää tätä elämää, missä hän ei voinut olla täysin varma, mistä satamasta heräisi tai mitä horisonttia päin purjehtisi. Hänellä oli oma  käsityksensä rikkaudesta, eikä se ollut ainakaan tämä; että hän vain menisi ja ottaisi mukaansa ruuman täydeltä kultaa. Eikä missään tapauksessa Barbossan keräämää kultaa. Hän ei haluaisi sitä. Sen puolesta Barbossa saisi levätä rauhassa, mikäli moinen ilmaus lainkaan oli paikallaan Barbossasta puhuttaessa. Kapteeni Hector Barbossa, hänen entinen kapinallinen perämiehensä. Taivas, miten sinisilmäinen hän olikaan ollut koskaan luottaessaan Barbossaan.

                      Barbossan ajatteleminen hyydytti lopullisesti paitsi hänen halunsa nauraa, niin myös hänen hymynsä. Oli enemmän kuin todennäköistä, ettei Barbossan sielu ainakaan levännyt rauhassa, vaan kärventyi kuumimmassa helvetissä; sinne Jack toivoi hänet lähettäneensä. Hänen ruumiinsa he olivat jättäneet luolaan sieltä poistuessaan, hän sekä Will ja Elizabeth, ja hän toivoi hartaasti, ettei hänen nyt tarvitsisi nähdä sitä, mitä siitä oli jäljellä.

                      ”Ihan kuin kirkastuisi”, Spark sanoi palauttaen hänet todellisuuteen mietteistään. Hän kääntyi katsomaan Sparkiin kasvoillaan ivallinen ilme aivan kuin hän olisi sanonut ’ihanko totta?’, sillä sumu oli haihtunut jo niin paljon, ettei heillä ollut enää vaaraa törmätä vedenalaisiin karikoihin tai puolittain lahonneisiin laivoihin. Äkkiä Jack tuli ajatelleeksi, että Sparkissa oli jotain samaa kuin mitä Barbossassa oli ollut. Molemmat olivat suurin piirtein samanikäisiä ja ainakin hänen rinnallaan rotevia, isokokoisia, vaikka muuten eivät ulkonäöltään toisiaan muistuttaneetkaan. Sparkin kasvoja katsoessaan ei voinut erehtyä kuvittelemaan tätä lempeäksi, lainkuuliaiseksi mieheksi, kuten ei ollut voinut Barbossaakaan. Sparkin julmuus oli kirjoitettu tämän kasvoihin ja silmiin, mutta toisin kuin Barbossa, hän ei ollut kovin älykäs. Spark oli väkivaltainen moukka, kun taas Barbossa oli ainakin joskus ollut sivistynyt mies, ennen kuin Jack oli häntä tavannut. Viimeisinä vuosinaan Barbossasta oli kai karissut viimeisetkin rippeet sivistyksen tuomasta inhimillisyydestä, eikä Jack oikein voinut häntä siitä moittiakaan. Kirottuna oleminen, varsinkin jos sitä jatkui vuosikausia, ei varmastikaan ollut yksi niistä kokemuksista, joilla oli luonnetta jalostava vaikutus. No, hän oli päästänyt Barbossan kaikista murheistaan ja tällä hetkellä hänen oma suurin murheensa seisoi hänen silmiensä edessä. Jack toivoi, että Spark tajuaisi jättää kirotun kullan rauhaan, sillä maailma ei varmastikaan ollut vailla toista riivattua merirosvokapteenia.

                      ”Jep”, Jack sanoi, ”olemme ihan kohta saaren edustalle.”

                      ”Olemmeko?” Spark kuiskasi kiihtyneesti, huomaamatta, että olisi voinut jo puhua normaalilla äänensävyllä sumun jäädessä heidän taakseen. Hän oli jännittynyt, jopa kiihtynyt ja harppasi partaan ääreen, nojautuen sitä vasten ja tähyillen viimeisiä sumunrippeitä. Samassa sumu ikään kuin kiskaistiin lopullisesti syrjään ja Isla de Muerta nousi merestä heidän edessään. Sparkilta pääsi tukahtunut älähdys ja hän kavahti hieman taaksepäin nähdessään yllättäen edessään saaren, jonka olemassaolostakaan hän ei ollut ollut täysin varma ennen kuin jokin aika sitten oli päättänyt uskoa kertomuksia. Siinä se nyt oli, alkuillan valjussa valossa, Isla de Muerta, mustaa laavakiveä, jota laskeva aurinkokaan ei värjännyt, koska sumu oli auringon ja saaren välissä. Spark vilkaisi taivaalle. Aamulla ja päivällä aurinko todennäköisesti paistaisi saarelle, mikä oli helpottava huomio. Saari, jolle aurinko ei koskaan paistaisi, vaikutti niin pahaenteiseltä, että tokkopa hän moiselle olisi saanut itseään pakotetuksi, viis siitä, miten mahtava aarre siellä olisi odottanut. Tämä saari, juuri tällaisena, näytti kyllä luotaantyöntävältä, mutta ei sentään luonnottomalta.

                      ”Ole hyvä, saanko esitellä: Isla de Muerta”, Jack sanoi.

                      ”Jack, senkin pirulainen”, Spark henkäisi saamatta silmiään irti saaresta, ”sinä todella teit sen.”

                      ”Oliko minulla vaihtoehtoja?” Jack mutisi vastaukseksi.

                      Virgin lipui rauhallisesti lähemmäs saarta, miltei äänettömästi, sillä tuulenvire, joka oli auttanut heidät läpi sumuisen salmen, oli kuolemassa pois, tyyntymässä illaksi. Jack huokasi syvään, kun he viimein laskivat ankkurin ja asettuivat niin lähelle saarta kuin se turvallisuuden nimissä suinkin oli mahdollista. Virginin miehistö liikkui toimissaan tavallista varovaisemmin ja hiljaisempana kuin kunnioituksesta tämän paikan outoa synkkyyttä kohtaan, ja ehkä myös hiukan jännittyneinä sekä epätietoisina siitä, mitä tuleman piti. Jack oli viettänyt muutamaa tuntia lukuun ottamatta ruoriin kahlittuna melkein kaksi vuorokautta, eikä hän ollut koko aikana puhunut muiden kuin Sparkin kanssa, mutta siitä huolimatta hän vaistosi laivalla koko ajan kiristyvän jännityksen. Hän ei tarkalleen tiennyt, mitä oli tapahtumassa, mutta siitä ei ollut epäilystäkään, etteikö tilanne olisi käynyt koko ajan räjähdysalttiimmaksi. Hän oli melkein kuin osa Virginin miehistöä itsekin ja nyt se, että Spark oli kaapannut hänet laivalle ja sen jälkeen pakottanut tällä tavoin ruoriin, tuntui olevan henkilökohtainen loukkaus miehistöä kohtaan. Virginian ja Sparkin miehet pysyivät liian tiukasti erossa toisistaan, että se olisi ollut sattumaa. Jack oli näkevinään siksi laivalla kaksi vastakkaista leiriä, joiden välillä ei juuri empatiasta voinut puhua. Kyräilyä, vihamielisyyttä, selkeää odotusta molemmin puolin. Tilannetta ei ainakaan parantanut se, ettei kukaan tuntunut enää tietävän, kenellä oli komento. Kapteeni Drake oli selkeästi syrjäytetty, Virginia pysytteli enimmäkseen hytissään ja Jackilla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin totella Sparkia, joten näytti siltä, että laivan komento oli siirtynyt Sparkille. Virginin miehistö ei näyttänyt ilahtuvan tilanteesta ja Spark yllätti Jackin varovaisuudellaan, sillä tämä ei ryhtynyt vahvistamaan asemaansa millään ylimääräisillä toimenpiteillä, vaan jätti de Montaubanin ja Harbertin huoleksi sen, että laivalla kaikki sujui kuten pitikin. Kaikki sujuikin, mutta siitä huolimatta ilmapiiri alkoi olla vähintäänkin painostava.

                      ”Laskekaa vene!” Spark huusi nojautuen syvemmälle partaan yli ja viittilöi alhaalla kannella odottaville miehilleen. ”Minä haluan välittömästi tuonne.”

                      ”Onnea matkaan”, Jack livautti. Spark pyörähti häneen päin, kasvoillaan kuumeinen innostus. Jack ei ollut koskaan nähnyt häntä sellaisena, kasvot lapsellisen kiihkeinä. Se teki hänet jotenkin haavoittuvaisemman näköiseksi, kuin hän olisi ollut joku toinen.

                      ”Sinä tulet tietenkin mukaan”, Spark sanoi ja Jack ihmetteli, miten hän oli äsken saattanut kuvitella tämän näyttäneen joltain muulta kuin paskamaiselta itseltään.

                      ”Minä? En minä halua yhtään tämän lähemmäs tuota saarta”, hän esteli.

                      ”En minä kysynyt sinun mielipidettäsi”, Spark vastasi. ”taidan tuntea sinut, Jack, ja minusta tuntuu, että minun on viisainta pitää sinut lähettyvilläni koko ajan. Angel!”

                      Jackilla ei ollut mitään sitä vastaan, että Angel tuli päästämään hänet irti ruorista, mutta hän ei todellakaan olisi halunnut jättää sitä vain tullakseen kuljetetuksi saarelle. Ojasta allikkoon, hän ajatteli, kun Angel irrotti kahleen ruorista, leikitellen sillä sitten hetken kuin pohtien, mitä sillä tekisi. Jackin teki mieli hoputtaa tätä irrottamaan kahleen toinen pää hänen ranteestaan, sillä hänestä tuntui, ettei pääsisi siitä riittävän nopeasti. Mutta jos Spark tunsi hänet, niin hän tunsi myös Sparkin ja tiesi, että Angelin hoputtaminen olisi johtanut vain päinvastaiseen lopputulokseen, joten hän ei ollut huomaavinaan Angelin puuhia lainkaan.

                      ”Hei?” häneltä kuitenkin pääsi, kun hän silmäkulmastaan näki Angelin kiinnittävän kahleen toisen pään omaan ranteeseensa sen sijaan, että olisi vapauttanut hänen ranteensa. ”Mitä sinä nyt teet? Sparky?”

                      Kapteeni Spark hymyili iloisesti ja taputti häntä olalle.

                      ”Tämä on paras tapa pitää sinut lähelläni”, hän sanoi. Jack ei osannut muuta kuin tuijottaa häntä myrtynein ilmein. Oli turha teeskennellä, ettei hänelle olisi ollut yhdentekevää, mitä Spark puuhasi, sillä tämä ei todellakaan ollut yhdentekevää.

                      ”Minä en halua tuonne saarelle”, hän viimein sähähti vasten Sparkin hymyileviä kasvoja. Hänen kärsivällisyytensä alkoi loppua, eikä ainoastaan kärsivällisyys, vaan myös hänen huumorinsa. Hän ei ollut nukkunut parin kuluneen vuorokauden aikana juuri lainkaan, Sparkin ollessa haluton päästämään ketään muuta ruoriin, lukuun ottamatta niitä tunteja, jotka hän oli saanut torkahtaa alhaalla ruumassa hänen kieltäydyttyään jatkamasta eteenpäin jos Spark ei päästäisi häntä irti muutamaksi tunniksi. Silkkaa ilkeyttään Spark oli pitänyt häntä nälässä siitä asti, kun hänet oli aamunkoitteessa retuutettu kannelle, joten nyt, päivän alkaessa painua pikkuhiljaa kohti iltaa, väsymys ja nälkä eivät ainakaan parantaneet hänen mielialaansa.

                      ”Minä en kysynyt haluamisiasi”, Spark muistutti iloisesti.

                      ”Eikö se voi odottaa aamuun?” Jack yritti edes viivyttää rantautumista. ”Me olemme nyt täällä ja mitä tahansa saarella onkin, se ei karkaa sieltä yön aikana. Et ehdi ennen pimeän tuloa tuoda sieltä laivalle kuin korkeintaan yhden lastin.”

                      ”Siihen on kyllä aikaa huomennakin”, Spark sanoi. ”Nyt haluan vain käydä katsomassa, pitävätkö tarinat paikkansa”, hän katsoi tiukasti Jackia silmiin. ”Sinun takiasi toivon, että ne pitävät.”

                      Jack alkoi todella suuttua. Spark oli jo menossa, mutta Jack tarttui vapaalla kädellään häntä käsivarresta niin kovaa, että yllättävä kipu sai Sparkin säpsähtämään. Hän kääntyi ja kohtasi Jackin vihan tummentamat silmät. Hän oli näkevinään noissa silmissä välähdyksen siitä miehestä, jonka huhuttiin ampuneen kapteeni Barbossan ja juuri sillä hetkellä hän ei epäillyt, etteikö Jack ollut niin tehnytkin. Silmät tuntuivat sanovan, että oli olemassa raja, jonka yli Jackia ei kannattanut työntää, mutta koska Jack oli vain Jack, Spark päätti jättää varoituksen omaan arvoonsa.

                      ”Sinä et ole täällä minun takiani”, Jack sanoi vihasta käheällä äänellä, ”vaan minä sinun takiasi. Jos joku on ehtinyt ennen sinua, se ei, helvetti soikoon, ole minun vikani.”

                      Kaikesta huolimatta Sparkille tuli epämukava olo, myös ruumiillisesti, sillä hänen vatsassaan jo jonkin aikaa kiertänyt epämääräinen kivun tunne oli hieman voimistunut. Hän päätti olla välittämättä siitä, ajatellen sen olevan vain jotain sopimatonta, mitä hän oli syönyt ruokaillessaan aiemmin Virginian seurassa, naisen silmäillessä häntä sen näköisenä kun olisi toivonut hänen tukehtuvan ruokaansa, syömättä itse palaakaan. Naisen ruokahaluttomuus saattoi tosin johtua siitäkin, että hän oli käsitellyt tämän kasvoja hieman kovakouraisesti.            ”Mennään”, hän äyskähti.

                      ”Entä Virginia?” Jack tivasi kiiruhtaessaan Sparkin perään niin vauhdikkaasti, että Angel hinautui hänen mukanaan puolijuoksua, protestoiden sitä, että kahle hiersi hänen herkkää rannettaan. Jack käski hänen pitää suunsa kiinni.

                      ”Mitä hänestä?” Spark kysyi.

                      ”Kai hänelläkin on asiaan jotain sanottavaa?” Jack kysyi. ”Missä hän oikein on? En ole nähnyt häntä koko päivänä.”

                      ”Ei hänellä ole mitään hätään”, Spark sanoi ja työnsi Virginian hytin oven auki. ”Perinaiselliseen tapaan hän vain oikuttelee hieman. Vicky! Olemme perillä, tule ulos sieltä.”

                      Vicky? Jack ei ollut kuullut kenenkään käyttävän Virginiasta muuta kuin tämän etunimeä ja tiesi, ettei Virginia halunnut tulla kutsutuksi millään muulla nimellä. Virginia tuli ovelle, niin nopeasti, että Jack arveli tämän odotelleen Sparkin kutsua täysissä pukeissa, pistooli vyöhön työnnettynä, hattu kasvoja varjostaen. Jack piti kerrankin ajatuksensa ominaan hänen kasvonsa nähdessään, kun hän työntyi heidän ohitseen sanaakaan sanomatta. Spark hymähti ja Jackin teki mieli edes kokeilla, montako hammasta hän saisi tältä iskettyä kurkkuun yhdellä iskulla. Todennäköisesti ainakin kaikki etuhampaat, sillä hajusta päätellen ne eivät kovin tukevasti tämän suussa enää olleet. Itsesuojeluvaisto kuitenkin esti häntä tekemästä mitään muuta kuin toteamasta teeskennellyn välinpitämättömästi:

                      ”Rajua lempeä, Sparky?”

                      Spark hymyili tyytyväisenä, Angelin hekotellessa tämän ilmeelle.

                      ”Joskus naiset eivät tiedä omaa parastaan ja tarvitsevat vähän vakuuttavampia otteita”, Spark sanoi. Virginia, joka kuuli hänen sanansa, mutta päätti sivuuttaa ne, kuten kaiken, mitä yöllä oli tapahtunut, kääntyi katsomaan noita kolmea miestä.

                      ”Keitä tulee mukaan?” hän kysyi kärsien urhoollisesti sen kivun, jota hänelle tuotti hänen ponnistuksensa puhua sammaltamatta siitä huolimatta, että hänen kasvonsa olivat turvoksissa ja mustelmilla. ”Minä, sinä ja Jack… muita?”

                      ”Minä”, Angel sanoi ravistaen kättään, johon hän oli kiinnittänyt Jackin kahleen. Virginia mietti hetken tilannetta.

                      ”Hyvä”, hän sitten sanoi mietteliäästi, ”siinä tapauksessa minä otan yhden omista miehistäni.”

                      ”Ole hyvä”, Spark sanoi. Hänen puolestaan Virginia saisi valita mukaansa ihan kenet halusi. Kenestäkään ei olisi vastusta hänelle sen enempää kuin Angelillekaan. Virginian valinta sai hänet uskomaan, että tämä oli hänen onnenpäivänsä. Kapteeni Drake. Erinomaista. Hän pääsisi samalla kertaa eroon kahdesta ihmisestä, joita hän ei halunnut laivalleen. Virginiahan suorastaan tyrkytti hänelle hänen elämänsä tilaisuutta, eikä hän todellakaan aikonut sanoa tälle ’ei’. Naisten pitäisi pysyä poissa laivoilta. Spark uskoi vakaasti sanontaa, jonka mukaan nainen laivalla tuotti huonoa onnea. Naiselle itselleen nimittäin, ja tässä tapauksessa huono onni veisi mennessään myös kapteeni Draken. Spark arveli, että sekä Virginian että Francis Draken joutuminen onnettomuuteen jo heti heidän ensi käynnillään saarella herättäisi kummastusta, mutta hänellä tuskin olisi syytä suurempaan huoleen. Paitsi että hänen omat miehensä olivat tilanteen tasalla niin, että hän saattoi luottaa näihin, niin hänellä oli Jack. Niin ikävä kuin hänen olikin myöntää asiaa edes itselleen, totuus oli, että hänen mahdollisuutensa päästä takaisin sumuisen salmen poikki ilman Jackia olivat olemattomat. Siinä Spark ei ollut halukas kokeilemaan onneaan, vaikka se nyt näyttikin hymyilevän hänelle. Pahus. Jack oli pidettävä hengissä, hinnalla millä hyvänsä, vaikka se sitten vaatisikin sitä, että hänen olisi uhrattava Angelin henki. Spark toivoi hartaasti, ettei mitään sellaista tilannetta tulisi, että hänen olisi tehtävä moisia valintoja.

                      He laskeutuivat alas veneeseen, Virginia edellä hiukan varovaisin liikkein, mikä sai Sparkin virnistelemään, sitten kapteeni Drake, sen jälkeen Jack ja Angel ja kapteeni Spark viimeisenä.

                      ”Kuka soutaa?” Virginia tiedusteli, kun he kaikki olivat asettuneet veneeseen kenenkään tarttumatta airoihin. ”Jack? Sinä tiedät, minne mennä.”

                      Jack nosti kahlittua kättään sanomatta mitään, Angelin tyytyessä hymyilemään valloittavasti sen kummemmin kenellekään. Virginia katsoi kysyvästi ensin Sparkiin, joka katsoi takaisin teeskennellen, ettei ymmärtänyt vihjettä, ja sitten Drakeen, joka nousi huokaisten ja paikaltaan ja siirtyi airoihin.

                      ”Ei hyvältä näytä”, Jack totesi, ”tehän ette ole yksimielisiä edes siitä, kuka soutaa. Odotan mielenkiinnolla sitä hetkeä, kun teidän pitäisi jakaa aarre. Siinä sitä riittääkin jaettavaa”, hän kääntyi istuimellaan ympäri katsoakseen veneen perässä istuvaa Sparkia. ”Ole tarkkana, Sparky.”

                      ”Miten niin?”

                      ”Siten niin”, Jack sanoi, oikaisi asentonsa ja katsoi Virginiaa, joka oli painanut päänsä alas piilottaakseen ruhjeiset kasvonsa ja vilkaisi häneen nyt nopeasti hattunsa lierin alta, ”koska Virginialla… Vickyllä tässä on paha tapa ahnehtia liikaa.”

                      ”Niinkö?” Spark kysyi aidosti kiinnostuneena. Hän ei tiennyt vieläkään, mitä Virginialla oli Jackia vastaan, mikä oli saanut tämän ryhtymään tähän, mutta arveli, että Jack vihjasi juuri siihen.

                      ”Niin”, Jack sanoi katsoen edelleen Virginiaan, joka oli piiloutunut uudelleen kasvojaan varjostavan hatunlierin alle. ”Ahneus ei todellakaan ole mikään hyve.”

                      ”No, sinä se olet varsinainen mallikappale luennoimaan meille hyveistä”, Spark sanoi nauraen. Hän oli iloinen, suorastaan leikkisällä tuulella nyt, ja miksei olisi ollut? Kapteeni Drake souti heitä lujin vedoin kohti saarta ja kohta hänen monivuotinen unelmansa tulisi todeksi.

                      ”Ehkä olet oikeassa”, Jack sanoi sopuisasti. Hän saattoi myöntää itsekin, että oli hän hyveellisempiäkin miehiä tavannut. Kommodori Norrington esimerkiksi… ehkä ei niin hyveellinen kuin päällepäin näytti, mutta ei ainakaan ahne. Eikä ostettavissa. Kommodorin ajatteleminen toi Jackin mieleen toisenkin asian Virginiaan liittyen. ”Muuten, Vicky…”

                      ”Virginia”, puhuteltu tiuskaisi kireällä äänellä ja nykäisi päänsä pystyyn, katsoen häneen vihaisin silmin, välittämättä, että Jack näki hänen kasvojensa surkean kunnon selkeästi nyt, kun hänen kasvonsa olivat aivan suojattomat. Jos hän oli odottanut näkevänsä miehen silmissä vahingoniloa, hän erehtyi, sillä Jack näytti lähinnä siltä, ettei huomannut hänen ulkonäössään mitään tavanomaisesta poikkeavaa. Jack katsoi häntä silmiin sen sijaan, että olisi tuijottanut hänen leukaansa ja poskensa ruhjeita, kuten kaikki muut olivat tehneet.

                      ”Virginia”, Jack korjasi ja nyökäytti päätään osoittaakseen ymmärtäneensä. ”Haluatko tietää, miten sain tietoni siitä englantilaisesta laivasta?”

                      Virginia hämmästyi niin että unohti kasvonsa epämiellyttävän ulkonäön ja kivun, joka säteili hänen leuastaan hänen ohimoilleen asti. Hän oli yrittänyt tivata tuota tietoa Jackilta moneen otteeseen, välillä raivostuen, välillä väsyen, kunnes oli viimein luovuttanut.

                      ”Mitä?” hän kysyi, uskomatta täysin omia korviaan. Tämä tilanne oli viimeinen, jossa hän olisi odottanut Jackin alkavan jutustella noinkin kepeällä äänensävyllä asiasta. ”Tietenkin haluan.”

                      Jack ojensi jalkansa suoriksi eteensä, risti nilkkansa ja laski kätensä syliinsä kahleen kalahtaessa kuuluvasti. Hän painoi leukansa rintaansa vasten ja katsoi kulmiensa alta Virginiaan näyttäen kujeilevalta pikkupojalta, joka oli tehnyt jotain tuhmaa ja valmis viimein tunnustamaan sen. Itse asiassa, niinhän hän juuri oli tehnytkin, kun asiaa tarkemmin mietti.

                      ”Minä kysyin kommodori Norringtonilta”, hän sanoi. Virginian harmaat silmät levisivät hämmästyksestä, eikä hän uskonut sanaakaan.

                      ”Etkä kysynyt”, hän sanoi sitten, tutkittuaan turhaan Jackin kasvoja löytääkseen niistä vihjeen siitä, että tämä valehteli.

                      ”Oikeastaan”, Jack sanoi, ”minä tein hänen kanssaan vaihtokaupan. Hän antoi minulle tiedot englantilaisesta laivasta ja minä puolestani… niin”, hän piti harkitun tauon. ”Älä nyt suutu, Virginia, mutta minusta tuntuu, että sinun on etsittävä Charles Goldin tilalle tavaroillesi uusi ostaja.”

                      ”Mitä? Mitä sinä oikein tarkoitat?” Virginia kiljaisi uskomatta korviaan sitäkään vähää mitä äsken. Hän oli aivan varma, että oli ymmärtänyt oikein, mitä Jack tarkoitti, mutta ei halunnut uskoa, että tämä olisi mennyt tekemään jotain sellaista kuin väitti tehneensä. ”Sinä… ei, sinä valehtelet.”

                      ”Se oli hyvä vaihtokauppa”, Jack sanoi ja soi muutaman ajatuksen sille, mitä Norrington oli mahtanut tehdä hänen antamillaan tiedoilla Charlesista. Tuskin tämä oli niitä olankohautuksellakaan ohittanut, vaan vähintäänkin tarkistanut, pitivätkö ne paikkansa. Virginia oli niin raivoissaan, että melkein ähkyi hillitessään itseään.

                      ”Kuinka”, hän aloitti kireällä äänellä, joka kuitenkin sortui, kun hänen leukaansa vihlaisi äkillinen kipu, ”Jack, kuinka sinä saatoit mennä tekemään jotain sellaista? Minä olin… olen Charlesille velkaa ja sinä menet paljastamaan hänet kommodorille? Entä jos hän kertoo minusta?”

                      Jack naurahti pehmeästi ja nakkasi niskojaan vaimean helähdyksen säestämänä.

                      ”Mitä merkitystä sillä nyt enää on?” hän kysyi. ”Eiköhän Norrington tiedä sinusta nyt jo muutenkin.”

                      Virginia painoi päänsä käsiinsä. Hänen oli pakko myöntää, että Jack oli oikeassa, mutta oliko tämän silti ollut ihan pakko mennä kertomaan Charlesista? Tämä olisi ollut hyödyllinen linkki Port Royaliin vastakin, eikä kukaan olisi osannut epäillä heidän yhteyttään, mutta nyt Jack oli mennyt pilaamaan kaiken.

                      ”Miksi hitossa sinun piti mennä tekemään jotain sellaista?” hän kysyi siirtäen kätensä syrjään ja antaen niiden pudota voimattomina alas. Jos ne eivät olisi tuntuneet niin voimattomilta, hän olisi mieluusti kuristanut Jackin. ”Olet todella ansainnut sen, että istut siinä kahlittuna Angeliin sen sijaan, että jatkaisit ryyppäämistäsi Tortugalla.”

                      ”Jack saa mustan valkoiseksi ja viattoman miehen syylliseksi”, Spark puuttui puheeseen hiukan katkerasti. Hän ei tiennyt, mistä laivasta Jack ja Virginia puhuivat, eikä hän tiennyt, kuka oli kommodori Norrington sen enempää kuin tämä Charles Gold, jonka Jack ilmeisesti oli uhrannut oman nahkansa pelastaakseen samalla tavoin kuin oli uhrannut hänen korvansa. Hän liikautti jo kättään koskettaakseen kaljua päätään ja paikkaa, jossa hänen korvalehtensä olivat olleet, mutta liike jäi puolitiehen hänen huomatessaan, mitä oli aikeissa tehdä.

                      ”Ja mitä siitä sitten?” Jack kysyi ja kiinnitti katseensa aaltojen kovertamaan onkaloon, jota he lähestyivät. ”Jokainen meistä kai yrittää parhaansa mukaan pysytellä yhtenä kappaleena. Olit sinä minusta mitä mieltä tahansa, Sparky, niin minä olen meistä kahdesta se, joka ei ole menettänyt korviaan varkauden takia.”

                      ”Se johtuu vain siitä, ettet sinä ole jäänyt kiinni”, Spark sanoi kireällä äänellä, hilliten kättään, joka itsepäisesti yritti nousta hänen korvalliselleen, ”ja siitä, että sinä vieritit minun niskoilleni sen, mitä sinä teit.”

                      Jack pyörähti ympäri nähdäkseen hänet.

                      ”En vierittänyt”, hän sanoi melkein närkästyneenä moisesta syytöksestä, silmissään rehellisen miehen katse, joka oli hämännyt niin monia miehiä ja naisia uskomaan häneen. Spark voihkaisi mielessään, sillä hänen teki mieli uskoa Jackia siitä huolimatta, että hänen järkensä sanoi tämän valehtelevan. Oli jollain tavoin pelottavaa, miten Jack pystyi vaikuttamaan häneen noin, epäilemään omia ajatuksiaan ja sitä, mikä hänen mielestään oli loogista.

                      ”Etpä tietenkään”, hän sanoi happamasti. Jackin katse kävi yhä vetoavammaksi, valloittavammaksi ja Spark vastasi siihen hieman typertyneenä, aivan kuin Jackin ruskeissa silmissä olisi ollut jotain hypnoottista, josta hän ei päässyt irti.

                      ”Minä en vierittänyt syytä sinun niskoillesi, Sparky”, Jack sanoi pehmeästi, melkein kuiskaten. ”Minä vakuutin Ringrosen siitä, että minä olin syytön, mutta siinä kaikki.”

                      Katsoessaan Jackiin ja pohtiessaan, uskoisiko tätä, Sparkin oli helppo kuvitella Jack puhumassa Ringroselle, puhumassa ja katsomassa noilla omituisesti maalatuilla silmillään, puhumassa lisää, hymyilemässä hymyä, joka oli siinä rajalla, oliko se liian tuttavallinen vai pelkästään viaton. Noin se varmasti oli käynyt; Jack oli kallistanut päänsä ja vanginnut Ringrosen silmät juuri näin, kuten teki hänellekin, kuiskutellut vakuuttavasti, kumartunut eteenpäin kunnes oli niin lähellä, että tuntui kuin mies olisi yrittänyt salvata hänen henkensä intensiivisellä läsnäolollaan.

                      ”Öh”, Spark sai sanottua ennen kuin nojautui taaksepäin päästäkseen kauemmas Jackista, joka ei päässyt nojautumaan enää pitemmälle hänen suuntaansa putoamatta istuimeltaan.

                      ”Minä vakuutin hänet omasta syyttömyydestäni”, Jack sanoi, nauttien Sparkin typertyneestä ilmeestä ennen kuin tämä kokosi itsensä, vilkaisi Jackin ohitse luolaa, johon he olivat aivan kohta lipumassa sisään ja katsoi sitten uudelleen Jackiin.

                      ”No, olitko sinä syytön?” hän tiukkasi, hieraisten vatsaansa, jossa kiertävä polte muistutti taas itsestään. Jack nakkasi uudelleen niskojaan kuin olisi sanonut ’hah’.

                      ”Salat julki, viimeinkin, vai mitä?” hän sanoi näyttäen mieheltä, joka oli juuri voittanut omakseen prinsessan ja puoli valtakuntaa. ”En minä ollut syytön. Minä sen tein.”

                      Spark haukkoi henkeään kuin Jack olisi lyönyt häntä palleaan ja hänen olisi vaikea hengittää. Tietenkin, hän oli jollain tasolla aina tiennyt, että se oli ollut Jack, mutta siitä huolimatta tämän huoleton tunnustus oli näin monen vuoden jälkeen yllättävä, kuin isku vyön alle.

                      ”Sinä senkin…” hän aloitti äänellä, joka sai Angelin vetäytymään kauemmas Jackista. Hänen uhkauksensa kuitenkin jäi kiinni hänen kurkkuunsa, kun kapteeni Drake souti heidät muutamalla aironvedolla valosta pimeyteen ja hänen oli pakko alkaa huolehtimaan lyhdystä, jonka hän oli muistanut viime tingassa ottaa mukaan.

                      ”Anna se tänne”, Virginia kehotti, kun hän muutaman yrityksen jälkeen sai lyhtyyn heikon liekin, joka kasvoi ja voimistui. Lyhty pistettiin eteenpäin kohti keulaa, missä Virginia nosti sen ylös käsivartensa varaan ja piteli sitä ylhäällä, jotta he näkivät, mihin olivat menossa. Hetki sai heidät kaikki vaikenemaan, ainoastaan airojen loiske ja Sparkin raskas hengitys rikkoivat hiljaisuuden kunnes Spark sai mielensä asettumaan sen verran, että pystyi pidättämään hengitystään. Veneen edetessä syvemmälle hän huomasi olevansa hengittämättä silkasta jännityksestä. Häneltä pääsi vingahtava ääni hänen puhaltaessaan keuhkonsa tyhjiksi.

                      Jack tuijotti pimeyteen, josta luolan seinämät lipuivat äänettömästi esiin, yhtä mustina, jopa mustempina kuin tämä karu saari. Seinämät tihkuivat kosteutta, kiiltelivät lyhdyn valossa ja saivat Jackissa aikaiseksi omituisen mielikuvan, että nuo musta seinät tuijottivat häntä herkeämättä, syyttävästi. Hän tunsi rikkovansa saaren rauhaa tunkeutumalla tänne tällä tavoin, mukanaan Sparky, jolla oli omat suunnitelmansa paitsi aarteen, niin myös heidän kaikkien muiden varalle. Hänen piti muistuttaa itseään siitä, että hän ei ollut täällä omasta halustaan, ennen kuin tunne siitä, että saari katseli häntä kaikkea muuta kuin rakastavasti, haihtui. Sen sijaan terve vaarantunne säilyi, ja hän oli kiitollinen siitä, merkitsihän se sitä, että hän ei ollut sentään niin hullu, ettei olisi osannut olla varuillaan silloin, kun siihen todella oli syytä. Mitä syvemmälle kapteeni Drake heidät souti luolaan, sen selkeämmäksi kävi tietoisuus siitä, että he kaikki olivat vaarassa, eikä vaara suinkaan tullut ulkoapäin, vaan istui tämän veneen perässä.

                      Jack ei ollut täysin varma, tajusivatko Angel ja Drake, että he kaikki viisi eivät mitä suurimmalla todennäköisyydellä palaisi Virginille tältä reissulta. Virginia ja Spark tajusivat erinomaisesti, että toinen heistä jäisi luolaan, ja siihen nähden he olivat Jackin mielestä hämmästyttävän rauhallisia, jos ei ottanut huomioon sitä, että hän oli saanut molemmat hermostumaan kunnolla pikku totuuksillaan, tai puolitotuuksillaan. Kumpikaan ei tarkkaillut toista selkeän murhanhimoisena, ei edes Virginia, jonka olisi kuvitellut edes vilkaisevan Sparkia kasvoillaan halu kostaa tälle moninkertaisena sen, mitä tämä hänelle sitten olikaan tehnyt ja aiheuttanut mustelmat, sekä näkyvät että ne, mitkä tämä oli piilottanut vaatteidensa alle. Jack oli mieluummin kuvittelematta, miten Virginia oli mustelmansa ja vaivalloisen käyntinsä hankkinut, mutta hänellä oli asiasta toki aavistuksensa ja siksi Virginian tyyni välinpitämättömyys koko asiaa kohtaan sai hänet ihmettelemään tämän sielunelämää. Naisen tyyneys oli melkein pelottavaa, vaarallista. Jack arveli, ettei Spark tuntenut Virginiaa riittävän hyvin ymmärtääkseen, miten pahaenteistä tämän rauhallisuus oli. Drake luultavasti tajusi, että hänen oli syytä olla varuillaan, tai ettei hänellä ainakaan ollut mitään syytä antaa tarkkaavaisuutensa herpaantua hetkeksikään, kun he pääsisivät perille luolaan, mutta tajusiko tämä myös sitä, että hänen henkensä oli vaarassa? Jack ymmärsi erinomaisesti, että Sparkin olisi suorastaan pakko ottaa myös Drake hengiltä, jos tappaisi Virginian ja päinvastoin, jos Virginia listisi Sparkin, Angelia ei voinut jättää henkiin kertomaan tapahtuneesta. Kaiken tämän lisäksi sekä Virginia että Spark todennäköisesti molemmat himoitsivat hänen henkeään, mutta tilanteen ollessa se, mikä se oli, kumpikin tarvitsi häntä nimenomaan elävänä.

                      Jackista koko tilanne oli monimutkaisuudessaan jokseenkin mielipuolinen, eikä hänen mielikuvaansa ainakaan se tosiasia muuttanut, että koko seurue teki kaikkensa näyttääkseen siltä kuin he olisivat olleet huviretkellä, matkalla katsomaan maisemia. Hän olisi ollut valmis vaikka maksamaan saadakseen tietää, mitä kenenkin mielessä liikkui. Virginian, joka oli noussut keulassa seisomaan polviensa varaan voidakseen näyttää valoa paremmin. Kapteeni Draken, jonka rokonarpiset kasvot olivat vakavat ja joka näytti keskittyvän kokonaan soutamiseen, vilkaisten silloin tällöin nopeasti, kuin vahingossa Jackiin, mutta kääntäen katseensa pois aina, kun Jack katsoi häneen. Angelin, joka istui Jackin vierellä yhtä puhumattomana kuin kapteeni Drake omalla istuimellaan, näyttäen heistä viidestä rennoimmalta ja valmiimmalta sopeutumaan siihen, mitä tuleman piti. Sparkin, jota Jack ei nähnyt, mutta jonka raskasta hengitystä ei voinut olla kuulematta. Sparkin ajatukset Jack uskoi tietävänsäkin. Tämä hallitsi jakolaskun ja tiesi, että mitä vähemmän aarteella oli jakajia, sen isomman osuuden kukin sai.

                      ”Tuonne, tuonne”, Jack havahtui ajatuksistaan juuri ajoissa huomatakseen, että he olivat vähällä soutaa harhaan. He olisivat aivan pian perillä, hän muisti tämän paikan ja osaisi aarteen luo siitäkin huolimatta, että niillä molemmilla kerroilla, kun hän oli tehnyt tämän soutumatkan, luolan valaistus ja sieltä kuulunut meteli olivat opastaneet häntä. Nyt oli aivan hiljaista ja pimeää. Jack tunsi vastenmielisyyden värähdyksen selkäpiissään. Kammottava, sitä tämä paikka oli.

                      ”Mihin nyt, Jack?” Virginia kysyi hätäännystä äänessään. ”Olemme eksyneet, tästä ei pääse eteenpäin.”

                      ”Eksyneet?” Sparkin ärähdys kaikui takaisin seinämistä. ”Jack, sinun on parasta…”

                      ”Me emme ole eksyneet”, Jack sanoi nousten seisomaan nähdäkseen paremmin, ”vaan me olemme perillä.”

                      ”Perillä?” Spark toisti jälleen, nousi seisomaan ja syöksyi keulaa kohti saaden veneen keikahtamaan puolelta toiselle niin rajusti, että Jack menetti tasapainonsa ja putosi takaisin istumaan, tönäisten tahtomattaan Angelia.

                      ”Älä tuupi minua”, Angel äyskähti tönäisten Jackin kauemmas sillä seurauksella, että Spark oli vähällä kompastua häneen harppoessaan juuri hänen ohitseen. Spark päästi kärsimättömän murahduksen, eikä edes yrittänyt vastustaa kiusausta käyttää tilannetta hyväkseen, joten hän läimäytti kuin ohimennen tai vahingossa Jackia avokämmenellä kasvoihin. Jack tukahdutti voihkaisun, jonka hän oli vähällä kiljaista ääneen ja tyytyi van painamaan kämmenensä kihelmöivää poskeaan vasten. Odotahan vain, hän ajatteli ja heitti kiukkuisen silmäyksen Sparkin selkään tämän tähyillessä innostuneena pimeyteen Virginian ja kapteeni Draken keralla, joka oli jo ehtinyt nostaa airot veneeseen.

                      ”Mennään”, Spark hoputti kiihkosta paksulla äänellä ja harppasi veneestä kovalle maalle. ”Tulkaa… Anna tänne se lyhty.”

                      Hän tempaisi lyhdyn Virginian kädestä rajusti ja rynnisti eteenpäin kuin unohtaen, ettei hän ollut yksin. Virginia ja Drake hyppäsivät veneestä hänen perässään ja viimeisinä Angel, kiskoen Jackia perässään, Draken kiskaistessa tyhjän veneen ylemmäs vedestä, ettei se ajelehtisi tiehensä. Lyhdyn valo näkyi jo kaukana edessäpäin, hyppelehtien hämäryydessä, jota sieltä täältä sisälle pujahtava luonnonvalo valaisi. Muut neljä kiiruhtivat Sparkin perään, hapuillen hetkittäin tietään käsillään, kun hämäryys vaihtui täydelliseen pimeyteen.

                      ”Minä en pidä tästä paikasta”, kapteeni Drake avasi suunsa ensimmäisen kerran sen jälkeen, kun he olivat lähteneet Virginilta. Kukaan ei katsonut aiheelliseksi vastata hänelle mitään, vaan vaikenivat osoittaakseen olevansa samaa mieltä, jopa Jack, jonka äänettömyys juuri sillä hetkellä johtui siitä, että Sparkin sivallus oli lyönyt hänen alahampaansa kipeästi hänen alahuultaan vasten. Hän yritti varovasti kielellään selvittää, oliko hänen alahuulensa yhä ehjä vai johtuiko veren rautainen maku hänen suussaan siitä, että hampaat olivat menneet huulesta läpi. Todennäköisesti ei, sillä kipu olisi ollut paljon kovempi jos hänen huulessaan olisi ollut reikä.

                      Lyhdyn valo lähestyi, mutta ei suinkaan siksi, että he olisivat tulleet lähemmäs Sparkia, vaan siksi, että tämä oli kääntynyt ympäri ja palasi takaisin heidän luokseen. Hän oli kasvoiltaan kalpea ja piteli lyhtyä toisessa kädessään, paljastettua miekkaa toisessa.

                      ”Mitä nyt?” Virginia äännähti heidän kaikkien pysähtyessä. Drake laski kätensä oman miekkansa kahvalle, Angel veti pistoolinsa esiin ja Jack teki liikkeen tavoitellen vasemmalta kyljeltään omaa miekkaansa ennen kuin muisti nähneensä sen viimeksi Tortugalla. Vain Virginia pysyi aloillaan hapuilematta mitään kättä pitempää. Puolessa vuodessa hän oli tottunut kantamaan pistoolia ja pitämään huolen itsestään, mutta myös siihen, että muut taistelivat hänen puolestaan ja nyt hänellä oli Drake mukanaan juuri sitä varten. Tosin hän oli tietoinen myös siitä, että pelkkä Drake ei riittäisi, vaan hänen oli luotettava vähintäänkin yhtä paljon itseensä ja kykyynsä ainakin puolustautua, mutta hän ei uskonut, että se hetki oli vielä tullut.

                      ”Jack, tänne”, Spark komensi kireällä äänellä. Angel tarttui Jackin käsivarteen ja lähti retuuttamaan tätä Virginian ja Draken ohi Sparkin eteen.

                      ”Hän ei pyytänyt sinua, kaveri”, Jack läimäytti Angelin käden irti sen näköisenä kuin olisi uskonut tämän likaavan hänen takkinsa, joka ei sekään ollut kaikkein puhtaimmasta päästä.

                      ”Me kaksi nyt kuitenkin olemme erottamattomat”, Angel totesi hyväntuulisesti ja kuin vahingossa siirsi pistoolinsa osoittamaan Jackin kaulaa. Samassa Jack tajusi, että koska Angelin oikea käsi oli kahleen jatkeena ja tämä sattui olemaan oikeakätinen, pistoolin piteleminen vasemmassa kädessä oli Jackin ja luultavasti myös Virginian ja Draken onni. Angelin olisi vaikeampi tähdätä vasemmalla kädellään, puhumattakaan siitä, miten hankalaa pistoolin lataaminen olisi yhdellä kädellä. Mainiota.

                      Sparkin teki mieli läimäistä miekanlappeella sekä Jack hiljaiseksi että Angel hymyttömäksi, mutta hän onnistui hillitsemään mielihalunsa ja tyytyi sen sijaan mulkaisemaan molempia tavalla, joka ei jättänyt epäselväksi sitä, että näiden oli parasta suhtautua tilanteeseen sen vaatimalla vakavuudella.

                      ”Edessäpäin näkyy enemmän valoa”, hän viittoi miekallaan kiihkeästi suuntaan, josta hän oli juuri tulossa ja jonne he olivat matkalla. ”Jack, sinä saat mennä ensimmäisenä.”

                      Ennen kuin Jack ehti kommentoida mitään, Angel kavahti taaksepäin nykäisten tahtomattaan Jackia sen verran, että tämä joutui ottamaan jälleen tukea hänestä säilyttääkseen tasapainonsa.

                      ”Eikö nyt jo voisi..?” Angel sanoi avuttomasti osoittaen pistoolillaan kahletta, joka yhdisti hänet Jackiin. Hänen mielialaansa ei ainakaan parantanut se, kuinka Jack hänen vierellään hörähti ivalliseen nauruun. Spark mulkaisi häneen jokseenkin raivokkain ilmein, mutta siitä huolimatta hän yritti taivutella tätä. ”Mitä siellä sitten onkin, minä en halua..”

                      Spark astui kahdella askeleella niin lähelle, että ylettyi painamaan lyhytteräisen sapelinsa hänen kaulalleen.

                      ”Pitääkö minun muistuttaa sinua siitä, että olen kapteenisi, enkä minä kysy sinulta, mitä sinä haluat?” hän kyysi äänellä, joka jo itsestään olisi riittänyt vakuuttamaan Angelin siitä, että hän oli tosissaan, miekan tehdessä asian täysin selväksi. Angel puisti päätään. Jack nauroi uudelleen, kehräävästi, ja läimäytti sitten häntä olalle.

                      ”Rohkeutta”. Jack sanoi, ”ei siellä ole mitään, mistä me kaksi emme selviäisi. Pelkkiä aarteita, rikkauksia… ja omaisuuksien arvosta kirottua kultaa.”

                      ”Sparky…” Angel yritti vielä vedota kapteeniinsa, joka oli siirtänyt terän pois hänen kaulaltaan. Jack tarttui nyt vuorostaan Angelia vaatteista ja kiskaisi tämän mukaansa siirtyessään kulkueen kärkeen.

                      ”Oh, Sparky tulee varmasti aivan meidän takanamme”, hän totesi iloisesti, aidon huvittuneena Angelin ja Sparkin pelosta, ”joten jos joku mörkö haukkaa minut suihinsa, hän kerkiää pötkiä pakoon”, hän katsahti Angeliin myötätuntoisesti. ”Sinusta ei, ikävä kyllä, voi sanoa samaa. Mörkö vie sinut samassa haukkauksessa minun kanssani.”

                      Angel kirosi vastaukseksi ja Jack hymyili itsekseen leveää hymyä, joka paljasti hänen kultahampaansa.

                      ”Minä en halua…” Angel mutisi riittävän kuuluvasti tehdäkseen mielipiteensä kapteenilleen varmasti selväksi, mutta ei niin vakuuttavasti, että olisi hangoittelullaan saanut tämän hermostumaan uudelleen. Osoittaakseen Angelille, miten suuressa arvossa tämän haluamisia piti, Spark ei ollut kuulevinaan, vaikka huomasikin mielensä kuohahtavan sen verran, että kiristi otettaan miekkansa kahvasta, samalla kun tavallista kovempi kipu kouraisi häntä vatsasta.

                      Angel aivan kannoillaan ja muut kolme turvallisen välimatkan päässä Jack pujottautui viimeisestä kapeasta solasta ja samassa hän oli luolassa. Vaistomaisesti hän pysähtyi niille sijoilleen, antoi katseensa kiertää nopeasti ympäri luolaa, joka muistutti avaraa salia, jota sieltä täältä halkeamista sisään tunkeva päivänvalo vähän valaisi. Ennallaan, kaikki oli ennallaan. Kasapäin kultaa ja muita aarteita, jotka kimaltelivat valjussa valossakin, heijastuen luolan pohjalla seisovasta vedestä tavalla, joka sai luolan näyttämään siltä kuin kaikki siellä olisi kimallellut ja sädehtinyt. Kullanvälke heijastui veteen, jonka ajoittaiset värähdykset heijastivat sen luolan seinille niin että kimallus näytti tanssivan seinillä, katossa, kaikkialla, jopa massiivisen kiviarkun kyljillä, joka näytti ikään kuin hallitsevan tätä avaraa tilaa. Jackin silmien osuessa arkkuun häneltä pääsi tukahtunut äännähdys ja hän otti askeleen taaksepäin päätyen tallomaan takanaan seisovan Angelin varpaat. Angel tyytyi vain henkäisemään äkillisestä kivusta, välittämättä siitä sen enempää, sillä se, mitä hän näki Jackin olan yli, salpasi niin hänen henkensä kuin kaiken ajattelunsakin.

                      ”Voi pyhä perkele ja neitsyt Maria”, häneltä viimein pääsi, kun hän ei pystynyt uskomaan näkemäänsä täysin todeksi. ”Se on sittenkin totta.”

                      ”Mitä?” Sparkin ääni tivasi hänen selkänsä takana. ”Mitä siellä on? Angel?”

                      Angel väistyi antaen tietä kapteenilleen, joka tuuppi hänet pois tieltään turhankin kovakouraisesti, mutta ällistyksensä keskellä hän ei huomannut sitäkään. Hän ei saanut silmiään irti tuosta kaikesta välkkeestä ja kimalluksesta.

                      ”Maailman ihmeellisin aarre”, hän kuiskasi.

                      ”Taivaan vallat” Spark voihkaisi. Hänen sapelia pitelevä kätensä vaipui voimattomana, hänen suunsa loksahti auki ja vaikka hän tajusi näyttävänsä idiootilta sillä tavoin, hän ei saanut leukaansa tottelemaan sen vertaa, että olisi saanut ammollaan retkottavan suunsa kiinni. Hän kuuli Virginian ja Draken tulevan taakseen ja Virginian sanovan jotain, joka ei läpäissyt hänen ymmärrystään juuri sillä hetkellä. Todennäköisesti Virginia oli vain huudahtanut hämmästyksestä, jonka hän ei voinut uskoa vetävän vertoja sille hämmästykselle, mitä hän tunsi tämän kaiken nähdessään. Hän oli kuunnellut tarinoita aarteesta vuosikausia, epäillyt, uskonut ja epäillyt taas, kunnes oli päättänyt uskoa ja oli sittenkin vakuutellut itselleen tarinoiden olevan liioittelua. Tarinoissa liioiteltiin aina, eikä hän ollut halunnut pettyä näkemäänsä. Ei, hän ei todellakaan ollut pettynyt, sillä aivan kuten hän oli odottanutkin, tarinat olivat valehdelleet – ne eivät yksinkertaisesti olleet kuvailleet aarretta näin uskomattomaksi, näin mahtavaksi. Isla de Muertalla olo odottanut valtakuntien arvoinen aarre ottajaansa ja hän oli tullut ottamaan sen.

                      ”Ja sinä olet koko ajan tiennyt, että tämä oli täällä?” Virginia kuului sanovan, ääni täynnä epäuskoa. Spark käänsi päätään ja näki Jackin kohauttavan harteitaan vastukseksi Virginian kysymykseen.

                      Jack… Spark naulitsi katseensa tähän yhtä tiukasti kuin äsken oli tuijottanut aarretta, hänen aarrettaan. Hänestä tuntui, että hän näki Jackin ensimmäisen kerran, tai jos tämä olikin hänelle tuttu ennestään, niin hän katseli tätä uusin silmin. Jack näytti edelleen samalta kuin oli näyttänyt viime päivät ja jopa samalta kuin oli näyttänyt vuosia aiemmin, tunnistettavissa määrin ainakin. Spark antoi katseensa kulkea tämän jaloista aina päälaelle asti ja näki tämän pitkät saappaat, joiden varret oli polvien alta taitettu kaksinkerrroin, siniharmaat housut ja liivin, vyötäisille kiedotun rispaantuneen kangasvyön ja sen päälle kiristetyn nahkavyön, kuluneen takin, sekä paidan, joka jätti kaistaleen hänen päivettynyttä sileää rintaansa paljaaksi. Nostaessaan katseensa Spark tapasi hänen leukansa ja leukapartansa, jonka hän oli letittänyt kahdelle palmikolle ja koristellut ne helmin, hänen leuassaan olevan erillisen tummien partakarvojen saarekkeen, täyteläiset huulet ja niiden yläpuolella kapeat viikset. Spark kuljetti silmiään hänen korkeiden poskipäidensä yli, kohtasi hänen ruskeat silmänsä tummine pitkine ripsineen ja omituisine rajauksineen, ja niiden yläpuolella kulmakarvat, jotka jäivät osittain hänen päätään kiertävän punaisen huivin alle. Tummanruskeita hiuksia oli paljon, ne kiertyivät takkuisina suortuvina esiin hänen huivinsa alta, niitä oli punottu palmikoille, niihin oli solmittu nyörejä, helmiä, metallinkappaleita ja siellä mistä kampa olisi vielä saattanut mennä läpi, ne pyrkivät kihartumaan. Viimein Sparkin katse pysähtyi hänen päästään sojottavaan luutikkuun, joka näytti Jackin tapauksessa olevan kuin piste i:n päälle.

                      Hullu, Jack Sparrow totisesti oli mielipuoli. Vai miten muuten oli selitettävissä, että mies oli tiennyt tämän ihmeellisen aarteen sijainnin, eikä ollut tullut hakemaan sitä? Spark ei ollut erehtynyt pitämään Jackia aivan täysipäisenä missään vaiheessa, siitä olivat pitäneet huolen tämän omalaatuinen tapa liikkua, tapa käyttäytyä ja jopa tapa puhua jo heidän ensikohtaamisestaan saakka, ulkomuodosta puhumattakaan, mutta että Jackilla viirasi niin pahasti, että oli jättänyt tämän suunnattoman aarteen rauhaan, oli lähes uskomatonta. Spark oli löytänyt Jackin Tortugalta makaamasta halvan huoran vierestä sen sijaan, että tämä olisi maannut omassa linnassaan sadan maailman kauneimman naisen kanssa. Sparkin mielessä välähti, että vaikka hän viettäisi koko loppuelämänsä pohtimalla Jackin sielunelämää, hän ei tulisi sen suhteen hullua hurskaammaksi. Tällaista ei yksinkertaisesti ollut olemassa, tälle aarteelle ei sanottu ’ei’.

                      ”Sinä olet… sinä totisesti olet maineesi veroinen”, hän sai lopulta sanottua, sydänjuuriaan myöten järkyttyneenä sekä aarteesta, joka oli ylittänyt hänen villeimmätkin kuvitelmansa että miehestä, joka ilmeisesti oli kuuro ja sokea sen houkutukselle. ”Sinä olet hullu, nyt en enää epäile sitä.”

                      ”Hulluutta on monta lajia, Sparky”, Jack vastasi tyynesti. ”Jos minä tietäisi varmaksi joutuvani kuoltuani helvettiin, kiiruhtaisinko minä siitä paikasta vetämään kurkkuni auki? Mm?”

                      ”Mitä?” Spark ravisti päätään kuin selventääkseen ajatuksiaan. Hän ei käsittänyt, mitä Jack tarkoitti, eikä halunnut alkaa sitä tarkemmin pohtimaankaan. Hän halusi vain tämän aarteen ja mitä siihen tuli, hän oli sen takia valmis vaikka vetämään yhdeltä jos toiselta kurkun auki.

                      Spark käänsi selkänsä Jackille ja liikahti jo lähteäkseen lähemmäs aarrettaan katsoakseen sitä tarkemmin, kun Virginia varoittamatta kiirehti hänen ohitseen, välittämättä siitä, että kasteli saappaansa matalissa lätäköissä, joita näytti olevan mahdoton kiertää kokonaan. Vesi roiskui hänen kahlatessaan siinä melkein pohkeitaan myöten. Spark närkästyi; hän oli halunnut olla ensimmäinen aarteen luona ja nyt Virginia pilasi hänen suuren hetkensä. Hän lähti nopeasti naisen perään, mutta oli auttamattomasti myöhässä, sillä Virginia oli jo lähimmän aarreröykkiön luona, kumartui sen puoleen ja kahmaisi kaksin käsin sylin täydeltä koruja, astioita, rahoja.

                      ”Ne ovat oikeita”, hän sanoi katsoen muuta seuruetta kasvoillaan ällistys ja päästi sitten kaiken hitaasti valumaan otteestaan takaisin kasaan, kilinän kaikuessa luolan seinämistä.

                      Spark marssi hänen ohitseen, sapeli toisessa kädessä ja lyhty toiseen käteen unohtuneena, pysähtyi sitten suurin piirtein keskelle avaraa luolaa ja katseli ympärillään olevia aarteita saamatta sanaakaan suustaan, mutta hänen mielensä takoessa hänen sydämensä tahtiin yhtä ainoaa sanaa: minun. Kyllä, tämä oli nyt hänen, viimeistä kultakolikkoa myöten. Jokaista kirottua kultakolikkoa, sillä hän oli juuri päättänyt lakata uskomasta tarinoiden siihen osaan, jossa joristiin jotain intiaanien kirouksesta, koska mikään näin kaunis kuin tämä kulta, ei voinut olla kirottua vaan siunattua.

                      Spark katsoi kultaansa ja tunsi rakastuvansa ensimmäistä kertaa elämässään. Vai tällaista se oli, tämä pakahduttava tunne ja halu omistaa jotain, aivan kokonaan, sydämen laulaessa yhä uudelleen ja uudelleen ’minun’. Hän katsoi Virginiaa, joka edelleen hypisteli hänen kultaansa, kasvoissaan jäljet hänen lyönneistään ja ruumiissaan paljon pahemmat jäljet, hänen jouduttuaan ottamaan tämän väkisin ei vain kerran tai kaksi, vaan yhä uudestaan. Muisto heidän lemmenhetkistään sai hänet virnistämään ja unohtamaan tuoreen rakkautensa muutamaksi sekunniksi. Mitä iloa olisikaan helposta voitosta? Hänen suureksi nautinnokseen nainen ei ollut antautunut helpolla ja hän oli saanut aloitta tämän kanssa joka kerta aivan alusta koko leikin suostuttelemisiin, käskemisineen ja lopulta pakottamisineen. Todella sääli, että se oli nyt ohi, sillä harva nainen suorastaan kerjäsi selkäsaunaa samalla tavoin kuin tämä naikkonen.

                      Samassa hänen huvittuneisuutensa oli ohi ja se tilalle vyöryi toinen tunne, yhtä uusi hänelle kuin äkkiäpuhjennut rakkaus. Mustasukkaisuus. Se hyökkäsi hänen kimppuunsa kuumana ja raivoisana hänen tajutessaan, että miten Virginia kosketteli hänen kultaansa likaisilla sormillaan, saastutti sen kosketuksellaan. Hänen kultaansa ei ollut lupa koskea, jollei hän niin sanonut, eikä hän ollut antanut kapteeni Drakelle, joka oli tullut naisen vierelle, lupaa katsoa hänen kultaansa tavalla, jolla tämä nyt sitä katseli, ihaillen, ahnehtien, himoiten aarretta, joka kuului yksin hänelle. Miehen silmät suorastaan loistivat tämän katsellessa aarretta ja kivistävästä mustasukkaisuudestaan huolimatta Spark hämmästyi tämän peittelemättömän ahneen ilmeen huomatessaan; hänen kultansa sai jopa tyynen Francis Draken kadottamaan rauhallisuutensa ja muuttumaan yhdeksi tuosta haaskansyöjälaumasta, joka halusi hänen kultaansa.

                      Entä sitten Angel? Hänen enkelikasvoinen paholaisensa, joka oli 14-vutoiaana tunkenut hänen laivalleen ja kasvanut siellä pojasta mieheksi hänen komennossaan ja valvonnassaan, ja jonka käsiin hän oli joskus luottanut henkensäkin. Hän näki tämänkin kasvoilla tuon saman ilmeen, kun tämä tuijotti hänen kultaansa. Myös Angel halusi sen. Ainoa, joka oli kääntänyt päänsä poispäin kullasta osoittaen, ettei piitannut siitä, oli hullu Jack Sparrow, kurottautuneena Angelin puoleen, supatellen jotain tämän korvaan, vaikka Angel näyttikin siltä, ettei kuullut eikä nähnyt muuta kuin kaikkialla heidän ympärillään loistavat rikkaudet.

                      ”Onko tämä nyt enää tarpeen?” Jack huusi hänelle nostaen kahlitun kätensä näkyville. ”Kuule, Sparky, me olemme nyt täällä, aarre on totta ja olemassa – enkö minä ole ansainnut hitusen vapautta tässä vaiheessa?”

                      ”Et, Jack”, Spark sanoi hänen huuliensa kiertyessä pahantahtoiseen hymyyn hänen katsoessaan Jackia ja sen jälkeen ympärilleen. Hän teki sapelillaan laajan kaaren, joka sulki sisäänsä melkein koko luolan aarteineen. ”Sinusta tuli minulle juuri kultaakin kalliimpi, joten ei, minä en mitenkään voi ottaa sitä riskiä, että sinä livahdat minulta karkuun.”

                      ”Täh?”

                      ”Kuulit kyllä”, Spark sanoi tyytyväisenä itseensä.

                      ”Sparky…” Jack vinkaisi vetoavasti. Spark ei vaivautunut vastaamaan, vaan käänsi hänelle selkänsä, kiinnittäen kaiken huomionsa aarteisiin ympärillään. Kiviarkku, joka seisoi ylhäisessä yksinäisyydessään, tuntui vetävän häntä puoleensa ja hän lähti hitaasti sitä kohti. Arkussa tuntui olevan jotain outoa, kuin pahaenteistä, mutta samalla se tuntui ikään kuin kutsuvan häntä. Päästyään niin lähelle, että hän olisi melkein ylettynyt koskettamaan sitä, hän pysähtyi epäröimään.

                      ”Mitä tässä arkussa on, Jack?” hän huusi vilkaisten taakseen ja huomasi, että Jack oli seurannut häntä kiskoen perässään Angelia, joka näytti sokaistuvan rikkauksista niin, ettei osannut vieläkään muuta kuin toljottaa typertyneenä ympärilleen.

                      ”Siellä on se, mihin en sinuna koskisi sormellanikaan”, Jack sanoi pysähtyen parin metrin päähän Sparkista. Hän käänsi varovasti, hyvin varovasti nähdäkseen kapteeni Barbossan tai pikemminkin sen, mitä tästä oli jäljellä ja näky sai hänet hätkähtämään. Ei mitään. Barbossasta ei ollut jäljellä yhtään mitään, ei yhtään luunkappaletta tai vaatteenriekaletta. Jack astui muutaman askeleen lähemmäs huomaamatta sitä itse, ketjun hänen ja Angelin välillä kiristyessä tiukalle ennen kuin Angel ymmärsi seurata häntä. Jack oli ymmällään. Oliko hän erehtynyt? Ei, hänen muistissaan ei ollut mitään vikaa ja se, että Barbossan ruumis ei ollut siinä, mihin tämä oli hänen luodistaan kaatunut, ei johtunut siitä, että hän olisi muistanut paikan väärin, vaan siitä, että ruumis oli viety pois. Mutta kuka sen olisi hakenut? Jack katsoi ympärilleen neuvottomana, eikä hän voinut olla sittenkään täysin varma, oliko luolassa kaikki ennallaan. Joku olisi voinut tulla, korjata Barbossan ruumiin pois ja viedä mukanaan venelastillisen kalleuksia ilman, että sitä edes huomasi. Hän ei vain voinut ymmärtää, kuka se olisi ollut. Barbossan miehistö oli poissa, olihan? Kommodori Norrington oli huolehtinut heistä jokaisen vuorollaan hirteen, silmäpuolta Ragettia myöten ja lähettänyt heidät helvettiin, missä Barbossa oli heitä odottanut. Missä siis oli se, mitä Barbossan maallisesta tomumajasta piti olla jäljellä ja maata tässä? Ruumis ei voinut puolessatoista vuodessa maatua olemattomiin. Jack vilkuili ympärilleen, haravoi silmillään monen metrin alueelta joka suuntaan nähdäkseen edes kappaleen sormen luusta, hampaan, jotain, mutta ei; kirottu kapteeni Barbossa oli haihtunut ilmaan. Siitä huolimatta, että Jack oli tässä luolassa nähnyt tapahtuvan asioita, joita oli vaikea uskoa todeksi, hän ei pitänyt todennäköisenä, että mies olisi herännyt kuolleista ja kävellyt tiehensä. Luolan matalissa vesissä asusti rapuja ja muita otuksia, jotka olivat järjellisin syy ruumiin katoamiselle. Jack oli huojentunut. Hän oli ampunut Barbossan ja ravut olivat pistelleet tämän ruumiin poskeensa, vieneet mukanaan jokaisen lihan kappaleen ja vetäneet tämän luut hajalleen. Ei mitään jäljellä ja hyvä niin.

                      Spark epäröi arkun luona, sivellen sen raskasta kantta sen näköisenä kuin ei osaisi päättää, avaisiko hän sen vai ei. Jack arveli, että oli parempi olla puuttumatta asiaan, sillä jos hän kehottaisi Sparkia jättämään arkun rauhaan, tämä todennäköisesti toimisi juuri päinvastoin. Ilmiselvästi Spark ei tiennyt, pitäisikö uskoa häntä vai ei, sillä aikansa arkkua ihmeteltyään ja kierreltyään hän nosti katseensa alempana seisovaan Jackiin ja sanoi:

                      ”Atsteekkien kirottu kulta, vai?”

                      ”Jep”, Jack nyökkäsi.

                      ”Mitä tapahtuu jos minä avaan tämän?”

                      ”Sinun sisäinen kauneutesi tulee paremmin esille”, Jack lipsautti jälleen ennen kuin ehti edes ajatella, mitä suustaan päästeli. ”Muutut aasiksi.”

                      Sparkin ilme oli ehdottomasti näkemisen arvoinen. Hänen kasvoillaan vilahti ensin kauhu, kun hän hetken verran uskoi moisen julman kirouksen olemassaoloon ja vasta sitten tajusi, että Jack teki pilkkaa hänestä. Angel katsoi hölmistyneenä Jackia, joka katsoi takaisin, nyökäten vakava ilme kasvoillaan, suupielet kuitenkin nykien pidätellystä naurusta, Virginia sen sijaan ei edes yrittänyt hillitä nauruaan, vaan helähti kikatukseen, jossa päällimmäisenä soi silkka vahingonilo. Spark tunsi ohimoidensa pullistuvan ja näkökenttänsä sumenevan raivosta. Lutka kehtasi nauraa hänelle, säestää naurullaan Jackin pilkkaa, jota hän ei aikonut sietää yhtään sen enempää kuin Virginian nauruakaan.

                      ”Sinuna olisin ihan hiljaa”, Spark sanoi äänensävyllä, jota ei voinut tulkita väärin, se oli tarkoitettu uhkaavaksi ja sitä se oli, vihasta musta ja käheä kuin hänen olisi ollut vaikea puhua. Hän jätti arkun rauhaan ja asteli pois sen luota, tullen lähemmäs Virginiaa, joka oli siirtynyt kapteeni Drake kannoillaan Jackin ja Angelin vierelle. He neljä seisoivat rivissä aarrepinon alapuolella, katsoen kaikki Sparkia, eikä kukaan heistä näyttänyt siltä kuin Spark olisi heidän paras ystävänsä, ei edes Angel.

                      ”Uhkailetko sinä minua?” Virginia kysyi. Hän näytti yhtä rauhalliselta kuin Spark hermostuneelta. Spark pärskähti halveksivasti.

                      ”Ota se varoituksena, nainen”, hän sanoi.

                      ”Nainen?” Virginia kysyi kulmiaan kohottaen. Hän puhui edelleen hieman epäselvästi ja yritti olla näyttämättä, kuinka puhuminen tai kaikki muu kasvojen liikuttelu sattui häneen. Ei niin paljon, ettei hän olisi pystynyt peittämään sitä, mutta sen verran kuitenkin, että hän olisi mieluummin ollut puhumatta. Sitä iloa hän ei kuitenkaan aikonut Sparkille suoda, että vaikenisi silloin, kun halusi suunsa avata. Sitä paitsi hänellä oli Sparkille vielä paljon sanottavaa ennen kuin tämä ilta päättyisi.

                      ”Nainen”, Spark sanoi nautiskellen halveksunnasta, jonka pystyi lataamaan sanaan. ”Naikkonen. Narttu.”

                      Jack kumartui Angelin puoleen ja kurottautui varpailleen kunnes oli niin lähellä, että hänen huulensa melkein koskettivat tämän korvaa.

                      ”Ei hyvältä näytä, vai mitä, Angel-poikaseni?” hän kuiskasi Angelin vilkaistessa häneen tietämättä pitäisikö olla samaa vai eri mieltä. Tilanne näytti etenevän juuri niin kuin Angel oli odottanutkin sen etenevän sen perusteella, mitä hänen kapteeninsa oli hänelle tämän matkan tarkoituksesta paljastanut, mutta tämä kaikki, mitä hän ei ollut odottanut täällä näkevänsä, oli pannut hänen päänsä pyörälle. Kaikkien näiden rikkauksien keskellä hän ei enää tiennyt, mitä ajatella tästä matkasta, jonka päätteeksi Spark oli luvannut heille paitsi paremman laivan lahoavan Eaglen tilalle niin myös rikkauksia enemmän kuin he jaksaisivat kantaa, mikäli he pelaisivat korttinsa oikein ja tekisivät, mitä hän käski, mutta Angel ei ollut osannut odottaa mitään tällaista. Angel ei pitänyt itseään yksinkertaisena miehenä, vaan miehenä, joka lapsesta asti oli tiennyt, mitä hän halusi, eikä se ollut paljon. Hän oli mielestään monikerroksinen mies, ei ollut sopeutunut yhteiskunnan vaatimuksiin ja rajoituksiin ja oli karannut merille, noussut kapteeni Miles Sparkin laivaan ja ollut tyytyväinen elämäänsä. Hänellä oli ollut kaikkea, mitä hän oli tarvinnut ja kaikki, mitä hänellä oli ollut, oli tyydyttänyt hänet. Ei hänen monimutkainen mielensä tarvinnut ihmeellisiä asioita tullakseen vaatetetuksi ja ravituksi, ainoastaan asioita, joita hän ei yhteiskunnan lakien puitteissa saanut. Hän tiesi olevansa enkelikasvoinen piru ja että hänellä oli sielussaan perustavanlaatuinen vika, mutta kapteeni Sparkin miehistössä hänelle oli paikkansa, eikä hän mielestään ollut muuta vailla. Ei ennen kuin nyt. Spark oli puhunut aarteesta, joka heitä odottaisi, mutta se ei ollut kiinnostanut Angelia hänen kuvitellessaan, ettei maailmassa olisi ollut aarretta, joka herättäisi hänen huomionsa, mutta hän oli ollut väärässä. Isla de Muertan aarre totisesti oli saanut hänen mielenkiintonsa. Puhuttiin kirotusta kullasta, ja saattoiko täällä, sumun ja kivien keskellä mitään muuta ollakaan? Angel tunsi olevansa kirottu mies ja hän oli varma, että kuuli tämän kirotun kullan kutsuvan itseään. Hän, joka oli kykenemätön lähes kaikkiin tunteisiin, joissa oli hitunenkin lämpöä, oli tyrmistynyt sanattomaksi näiden aarteiden keskellä.

                      Jack laski vapaan kätensä Angelin olalle herättääkseen tämän ajatuksistaan.

                      ”Mitä jos kuitenkin päästäisit minut vapaaksi?” hän jatkoi kuiskutteluaan. ”Tiukan paikan tullen sinun on helpompi juosta pakoon jos minä ole sinussa kiinni.”

                      ”Mitä?” Angel kysyi havahtuen ajattelemaan, mitä Jack mahtoi tarkoittaa. ”En minä aio juosta pakoon.”

                      Hänen äänensä leikkasi luolaan laskeutunutta hiljaisuutta terävänä ja sai kaikkien katseet kohdistumaan häneen. Jack vetäytyi kauemmas hänestä nopeasti, näyttäen siltä kuin olisi ollut juuri pahanteossa.

                      ”Pakoon?! Spark toisti synkkänä. ”Jack, jos sinä yrität juonia jotain, vannon, että leikkaan pääsi irti ja koitan selvitä täältä ihmisten ilmoille ilman sinua.”

                      ”En minä juoni”, Jack vastasi. ”Tunnelma täällä vain alkaa kiristyä niin uhkaavasti, että mieluiten poistuisin tässä vaiheessa hieman syrjemmälle ja tulisin sitten myöhemmin katsomaan, jäikö ketään henkiin vai palaanko laivalle yksin.”

                      ”Mitä sinä nyt hourailet?” Spark kysyi kuulostaen siltä, että hänen kärsivällisyytensä alkoi loppua.

                      ”Te neljä olette kohta toistenne kurkussa kiinni ja toivon, että jätätte minut sen ulkopuolelle”, Jack selitti. ”Minulla ei ole mitään kaunoja teidän kenenkään kanssa.”

                      ”Kuinka mukavaa sinun kannaltasi”, Spark ivasi. ”Minulla sen sijaan on paljonkin selvitettäviä asioita sinun kanssasi, joten sinä et poistu minun silmistäni mihinkään.”

                      ”Selvä”, Jack sanoi sopuisasti. Spark katsoi häneen tuimasti, kuin odottaen, sanoisiko hän vielä jotain, mutta koska vain katsoa killitti takaisin ruskeat silmät ammollaan, Spark arveli hänen sanoneen sanottavansa ja veti henkeä aikomuksenaan sanoa vielä muutama sana tehdäkseen asiansa varmasti selväksi Jackille, kun tämä kuitenkin avasi vielä suunsa ja kuiskasi Angelille niin kuuluvasti, että kaikki varmasti kuulivat: ”Pysy hengissä, Angel-poikaseni… tai älä ainakaan kadota avainta. Minusta olisi ikävä palata laivalle takaisin raahaten sinun ruumistasi perässäni. Tietysti, jos löydän jostain kirveen, voinhan hakata…”

                      ”Nyt se suu kiinni, Jack!” Spark karjaisi. ”Tai sinä olet todellakin ensimmäinen, jonka päästän päiviltä.”

                      ”Hups”, Jack sanoi viattomin kasvoin.

                      Odottamatta Virginian hermot pettivät. Hän oli pitänyt itseään koossa silkalla tahdonvoimalla, osaksi sen vihan voimalla, mitä tunsi Sparkia kohtaan, ja oli jo ehtinyt kuvitella, että kaikki sujuisi sittenkin niin hyvin kuin se siinä tilanteessa yleensä oli mahdollista ja että hän, Drake ja Jack palaisivat takaisin Virginille. Hänellä oli suunnitelmansa Sparkyn varalle ja vaikka hän oli varma, että se toimisi, odottaminen alkoi käydä hänen hermoilleen. Jackin huomautukset saivat hänet lopullisesti kadottamaan tuon turvallisuudentunteen, johon hän oli tuudittautunut ja vaikka hänen mielessään kävi outo ajatus siitä, että se oli Jackin tarkoituskin, hän ei voinut enää hillitä itseään.

                      ”Ensimmäinen, Sparky?” hän kysyi rauhallisesti, hyvin rauhallisesti, mikä sai sekä Jackin että kapteeni Draken katsahtamaan häneen pahoin aavistuksin. ”Kuka on toinen? Minä? Vai Francis?”

                      ”No, nyt me alamme päästä asiaan”, Spark sanoi näyttäen siltä kuin olisi ilahtunut Virginian ottaessa asian puheeksi. ”Houkutus päästä sinusta eroon on entistäkin suurempi nyt, kun näin, mitä kaikkea en halua jakaa kanssasi.”

                      ”Samat sanat, Sparky”, Virginia sanoi ja hymyili niin suloisesti kuin runnelluilla kasvoillaan pystyi. ”Sinähän et tarvitse minua mihinkään, mutta laivani kelpaa kyllä, eikö totta?”

                      ”Ei nyt aivan noinkaan”, Spark vastasi hänen hymyynsä. ”Meillä on ollut oikein mukavaa punkan puolella, eikö sinustakin?”

                      Jos katse voisi tappaa, Spark olisi lyyhistynyt hengettömänä siihen paikkaan. Virginian suu kiristyi niin tiukaksi viivaksi, että kaikki väri näytti katoavan hänen huuliltaan ja hänen kätensä liikahti kohti hänen vyöllään olevaa pistoolia. Angel, joka tajusi pitelevänsä yhä omaa pistooliaan, oli kuitenkin nopeasti tilanteen tasalla, nosti kätensä ja tähtäsi Virginiaa poistaen pistoolistaan varmistimen. Naksahduksen kuullessaan Virginian käden liike pysähtyi puolitiehen ja hän kääntyi katsomaan Angelia, Sparkin nauraessa vahingoniloisesti.

                      ”Aloillasi”, Angel sanoi virnistäen. Hän unohti hämmennyksensä, aarteen ja kaiken muun huomatessaan, mihin suuntaan tilanne oli kehittymässä ja muistaessaan, mitä varten Spark oli ottanut nimenomaan hänet mukaansa; hän ei alkaisi tunteilla tai empiä, vaikka kyseessä olikin nainen, vaan pikemminkin päinvastoin. Olisi odottamaton nautinto huvitella naisen kanssa, harvinainen huvi. Angel rakasti sitä, miten naiset huusivat, se oli niin erilaista kuin se huuto, mitä miehistä sai irti; kauniimpaa, suorastaan palkitsevampaa. ”Ota pistooli ja viskaa se tuonne lätäkköön.”

                      Virginia ei kuitenkaan ollut kuka tahansa nainen ja Angelin pettymykseksi tämä ei tehnyt mitään perinaisellista; ei kalvennut, ei alkanut kirkua, ei näyttänyt edes säikähtävän. Tämä totteli, otti pistoolinsa rauhallisesti ja paiskasi sen kauas veteen, mihin se upposi loiskahtaen. Virginia katsoi Angeliin kuin tämä olisi ollut vain kiusallinen häiriö siinä, mitä oli meneillään hänen ja Sparkin välillä. Angel näki naisen harmaissa silmissä silkkaa halveksuntaa ja hän hämmentyi, vilkaisten Sparkiin kuin apua hakien. Virginia käänsi päänsä poispäin hänestä ja katsoi uudelleen Sparkiin, äskeinen tiukka ilme lauenneena. Angel siirsi pistoolinsa osoittamaan kapteeni Drakea ja teki kärsimättömän eleen kehottaen tätä heittämään miekkansa ja pistoolinsa samaan lampeen, mihin Virginian pistooli oli juuri lentänyt. Kapteeni Drake ei osannut muuta kuin totella, heittää aseensa pois ja katsella kaipaavasti niiden perään.

                      ”Hauskaa, että nautit, Sparky”, Virginia sanoi, vihan kuuluessa hänen äänestään, vaikka hän yrittikin pitää kasvonsa peruslukemilla jo kivun takia, ”koska ne ilot ovat sinun osaltasi ohi.”

                      ”Ahaa”, Spark sanoi tietävästi, ”sinä siis kannat minulle kaunaa pikku ilottelustamme ensimmäisellä kohtaamisellamme ja suostuit siksi niin helposti minun ehdotuksiini. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla, rouvaseni: Isla de Muertan aarre ja minun henkeni. Miten hölmö olinkaan, kun en tajunnut sitä itse”, hän katsoi Jackiin virnistäen. ”Onneksi rakas ystävämme Jack valaisi minua tässä asiassa toissailtana.”

                      ”Jack..?” Virginian tyyneys muuttui epäuskoiseksi hämmästykseksi. Jack liitti kätensä yhteen, taivutti päätään katuvaisen näköisenä ja vilkuili Virginiaan alta kulmain.

                      ”Juuri hän”, Spark sanoi, ”jolle sinä tarjosit koko aarretta vastineeksi siitä, että hän auttaisi sinua pääsemään minusta eroon, mutta sepä ei toimikaan ihan niin, typerä naikkonen.”

                      ”Ei, se ei todellakaan toimi niin”, Virginia sanoi astuen eteenpäin, lähemmäs Sparkia kädet irti vartalosta, kämmenet käännettyinä esiin kuin osoittaakseen, ettei hänellä ollut pahoja aikeita. Kuinka olisikaan voinut olla, eihän hänellä ollut enää pistooliakaan. ”Minä en olettanut, että hän kertoisi sen sinulle. Toisaalta, sinäkään et tainnut olettaa, että hän kertoisi minulle sinun suunnitelmistasi? Laivan ja minun suhteeni?”

                      Spark nyökkäsi. Hän oli kuvitellut Jackin pitävän suunsa kiinni, mutta jostain syystä tieto siitä, että tämä ei ollut tehnyt niin, ei yllättänyt häntä lainkaan.

                      ”Pattitilanne”, Spark totesi. ”Minä haluan sinun laivasi ja sinä minun henkeni.”

                      ”Hei”, Jack pisti väliin, ”entä aarre? Toivottavasti jompikumpi teistä haluaa sen, koska muuten tämä reissu on ollut minun kannaltani turha.”

                      ”Turpa kiinni!” Spark ärähti irrottamatta katsettaan Virginiasta, joka oli uhmakkaasti pysähtynyt niin lähelle Sparkia, että tämä olisi ylettynyt survaisemaan miekkansa hänen lävitseen. ”Sinun vuorosi tulee kyllä.”

                      ”Sparky”, Virginia sanoi tyynnytellen, ”mitä jos molemmat muutamme suunnitelmiamme? Vielä ei ole liian myöhäistä.”

                      ”Hä?” Spark hölmistyi. Virginia risti kädet rinnalleen ja katsoi edessään seisovaa miestä vetoavasti.

                      ”Eikö tässä muka ole aarretta kylliksi kaikille?” hän sanoi sitten. ”Minä otan oman osani ja säästän sinun halvan henkesi ja sinä otat oman osasi, jotta voit ostaa itsellesi kokonaisen laivaston, eikä sinun tarvitse viedä minun laivaani.”

                      Spark pudisti päätään nauraen.

                      ”Minä en jaa sinun kanssasi kolikkoakaan”, hän uhosi, ”ja laivaasi tarvitsen päästäkseni pois täältä.”

                      ”Oletko nyt aivan varma tuosta, Sparky?” Virginia kysyi. Naisen rauhallisuus alkoi hermostuttaa Sparkia, sen lisäksi, että hänen olonsa alkoi tuntua yhä huonommalta. Hänen vatsaansa koski ja hänen kasvojaan kuumotti. Luolassa oli todella tunkkainen ilma.

                      ”Aivan varma”, hän vakuutti toivoen, että asia saataisiin pian päätökseen. ”Voin olla jalomielinen ja jättää sinut ja hänet”, hän nyökäytti kapteeni Drakeen päin, ”henkiin ja nauttimaan omasta osastasi aarretta vaikkapa pariksi kuukaudeksi. Se on pitkä aika, ties mitä keksitte täällä kunnes minä palaan takaisin. Eikö se ole reilua, enemmän kuin reilua? Kuolet maailman rikkaimpana naisena, mikäli et keksi keinoa päästä täältä pois.”

                      Jack, joka edelleenkin riiputti päätään syyllisen näköisenä, huomasi Sparkin kumartuvan hiukan ja rypistävän kasvojaan kuin kaikki ei olisi ollut aivan kunnossa. Tietenkään kaikkia ei ollutkaan kunnossa, ei varsinkaan Virginian ja Draken kantilta katsottuna, jos Spark aikoi jättää nämä saarelle nääntymään hengiltä sen sijaan, että olisi tappanut molemmat saman tien. Molemmat vaihtoehdot olivat toki huonoja ja kahdesta huonosta saarelle jättäminen oli huonompi. Saarelta ei voinut selvitä pois ilman venettä, koska kukaan ei taatusti tulisi sinne edes vahingossa, eikä siellä ollut mitään syötävää rapuja lukuunottamatta. Se olisi pitkä ja hidas kuolema, jota Jack ei olisi valinnut Virginian housuissa. Spark näytti kuitenkin nyt siltä, että hänkään ei ollut kunnossa, ruumiillisesti. Mies irvisti ilman syytä pahasti, tuskaisen näköisenä.

                      ”Tuoko on viimeinen tarjouksesi?” Virginia tiedusteli vielä, Sparkin nyökätessä ärtyneen näköisenä. ”Minusta se on huono…” hän keskeytti lauseensa, katsoi Sparkia tutkivasti ja mutristi huuliaan. ”Mikä hätänä? Sinä et näytä voivan oikein hyvin?”

                      Hänen äänensä oli silkkaa hunajaa ja hetken ajan hän oli Jackin mielestä se sama nainen kuin oli ollut silloin, kun he olivat tavanneet ensimmäisen kerran Elysionilla, erona vain se, että nyt Virginia oli toisella tavoin vaatetettu ja että tämän äänestä ja koko olemuksesta pilkahti jonkinlainen pahanilkisyys, jopa julmuus. Vai oliko se tämä paikka? Tämä kirottu luola, jossa päivänvalo oli vähenemässä nopeasti. Todella, Jack huomasi, ilta oli tulossa. Hän halusi yhä kiihkeämmin kätensä vapaaksi ja pois täältä, sillä vaikka hän ei ollutkaan taikauskoinen, hän ei halunnut viettää yötään täällä ja kenties odottaa, mitä luolan katon läpi sisään mahdollisesti paistava kuu herättäisi henkiin.

                      Spark ähkäisi vastaukseksi Virginialle. Jack näki Angelin rypistävän otsaansa tämänkin viimein huomattua, että Spark ei näyttänyt olevan aivan kunnossa. Virginia odotti parempaa vastausta ja kun sitä ei tullut, hän vielä kerran tivasi sitä.

                      ”Huono sopimus minun ja kapteeni Draken kannalta”, hän sanoi. ”Onko se siis viimeinen tarjouksesi?”

                      ”On”, Spark sanoi, tällä kertaa henkäisten kivusta.

                      ”Mikä sinulla oikein on, Sparky?” Angel kysyi huolestuneesti. Hiki helmeili Sparkin otsalla isoina pisaroina.

                      ”Mahassa kiertää”, Spark sanoi.

                      ”Oijoi”, Virginia maiskautti huuliaan, ”jos olosi on nyt huono, Sparky, niin säälin sinua. Mieheksi sinä et taida kestää kovinkaan paljon kipua, eikö totta? Ja minä takaan, että tuo on vasta alkua… tunnin päästä olosi on niin kurja, että huudat ja pelkäät kuolevasi, ja kahden tunnin kuluttua et enää jaksa huutaa ja toivot kuolevasi. Kolmen tai ehkä neljän tunnin…”

                      Hän vaikeni harkitusti ja jätti lauseen lopun kuin roikkumaan ilmaan. Sparkin silmät levisivät ammolleen ja lyhty, jota hän piteli yhä kädessään, putosi hänen hervottomiksi valahtaneista sormistaan rämähtäen aarrekasaan, säilyen ehjänä ja liekin sammumatta. itsesuojeluvaisto sai Sparkin puristamaan miekkaa yhä toisessa kädessään, kun hän painoi toisen käden vatsalleen. Jokin poltti ja kiemurteli hänen sisällään, hän tunsi sen selvästi.

                      Jack ei ollut uskonut, että Virginia pystyisi vielä yllättämään hänet, mutta niin tämä vain teki. Virginian kylmäverisyys oli liki pelottavaa, eikä hän voinut mitään sille, että äkkiä häntä paleli. Vai oliko se vain tämän luolan kosteus ja kylmyys?

                      ”Mitä sinä olet syöttänyt hänelle?” Jack kysyi, tuijottaen muiden tavoin Sparkia, joka pälyili vuoronperään heitä kaikkia, silmissään nyt selkeä hätä. Virginia naurahti ja otti muutaman askeleen taaksepäin, Sparkin ulottumattomiin.

                      ”En minä tietä, mitä se oli”, hän sanoi huolettomasti, ”en edes kysynyt. Minulle riitti, että hän vakuutti vaikutuksen alkavan vasta tuntien päästä ja että se kestää pitkään ja on taatusti tuskallista.”

                      ”Mitä?” Spark parahti niin että hänen hätähuutonsa kaikui seinistä heidän ympärillään. Jack ei olisi ihmetellyt, vaikka se olisi kuulunut ulos asti.

                      ”Myrkkyä, Sparky”, Virginia sanoi lempeästi. ”Kokkini teki sinulle oikein erikoisannoksen… Katsos, hänellä on tiettyjä erikoistaitoja, enkä minä ollenkaan väheksy varsinkaan hänen tietämystään myrkyistä.”

                      ”Mitä?” Spark huusi. ”Mitä myrkkyä? Sinä sanoit, että voit vielä säästää henkeni… mitä myrkkyä, ämmä? Mitä? Kuolenko minä?”

                      ”Huijasin”, Virginia kujersi, ääni täynnä lempeyttä, joka sai kylmät väreet kulkemaan Jackin selkää pitkin, niin kammottavan tyynenä hän katseli Sparkin vääntelehtimistä. ”En minä voi tehdä mitään estääkseni tuon tai edes hidastaakseni sitä. Hei, hei, Sparky-rakas.”

                      ”Voi luoja”, Sparkilta pääsi. Nyt hän pudotti miekkansakin välittämättä enää siitä, mihin se putosi ja pusersi molemmin käsin vatsaansa.

                      ”Taidat kohdistaa avunhuutosi väärään osoitteeseen”, Virginia ivasi.

                      ”Angel…” Spark aneli Angelin tuijottaessa häneen täysin lamaantuneena, pystymättä käsittämään, mitä oli tapahtumassa. ”Saatanan ämmä… tapa hänet. Tapa kaikki.”

                      Angel havahtui toimintaan, ymmärtäen, että hänen asemansa ei ollut kovin hyvä, sillä vaikka muut olivat aseistamattomia, heitä oli kuitenkin kolme yhtä vastaan, mikäli Jack oli myös otettava lukuun. Hän ei kuitenkaan tiennyt, mitä muutakaan olisi voinut tehdä kuin totella, joten hän nosti pistoolinsa, tähtäsi Virginiaa ja laukaisi ennen kuin kukaan ehti estää häntä. Laukaus kuulosti jyrähdykseltä suljetussa tilassa ja Virginian tuskankiljaisu kimmahti kaikuna seinistä. Drake oli yrittänyt heittäytyä suojaamaan Virginiaa, mutta Angel oli ollut nopeampi, ja huomasi nyt, että joku muukin oli nopea. Samanaikaisesti, kun hän painoi liipaisinta, käsivarsi kiertyi hänen kaulansa ympäri ja suisti häntä pois tasapainosta sen verran, että hän tajusi itsekin osuneensa harhaan. Hän ehti nähdä Virginian tarraavan vasemmalla kädellään oikeaan olkavarteensa ennen kuin hän sai polvitaipeisiinsa potkun, joka sorti häneltä jalat alta ja vaikka hän yritti säilyttää tasapainonsa karistamalla Jackin kimpustaan iskemällä tätä kyynärpäällään, hän rojahti pitkin pituuttaan maahan, vetäisten Jackin mukanaan. Hän tajusi Jackin tavoittelevan hänen pistooliaan ja hän tarrasi siihen molemmin  käsin kuin hänen henkensä olisi ollut kiinni pistoolista, joka olisi pitänyt ladata ennen kuin sillä olisi tehnyt yhtään mitään. Hän kuuli Sparkin kiroavan, eikä tiennyt, kenelle kirous oli tarkoitettu, mutta ainakin se kannusti häntä panemaan vastaan Jackille, joka makasi puolittain hänen päällään ja jonka kädet kopeloivat hänen vartaloaan. Avain, hän tajusi samassa, Jack ei yrittänytkään ottaa hänen pistooliaan, vaan etsi avainta hänen vaatteistaan. Angelilla ei ollut pienintäkään aikomusta antaa avainta, kun hänen kapteeninsa sen kerran oli kieltänyt, mutta Jackin kädet tuntuivat olevan aivan liian nopeat, ja ne tuntuivat olevan kaikkialla samanaikaisesti, eikä hän tiennyt, miten päästä niistä eroon, kun Jack oli kirjaimellisesti kiinni hänestä, eikä hän voinut edes ampua tyhjällä pistoolillaan. Samassa Angel keksi, että pistoolilla saattoi tehdä jotain muuta ja hän kohotti jo kätensä, jossa pistooli oli, lyödäkseen Jackin sillä tajuttomaksi, kun hän kuuli suhahtavan äänen ja tunsi kädessään valtavan kivun. Hän huusi tuskasta hänen kätensä jatkaessa liikettään, mutta sen sijaan, että pistooli olisi jysähtänyt Jackin ohimoon, Angel näki, ettei mitään pistoolia ollutkaan. Ei liioin kättä. Siinä, missä hänen kätensä oli vielä äsken ollut, oli nyt siististi ranteesta katkaistu tynkä, josta veri purskahteli sykäyksinä hänen ja Jackin päälle. Angel huusi, tuskasta ja kauhusta, hän yritti kääntyä vatsalleen, päästä pakoon tuota näkyä ja oli äkkiä silmäkkäin Virginian kanssa, jonka oikeasta käsivarresta valui veri ja joka vasemmassa kädessään piteli Sparkin miekkaa, jonka terä oli nyt veren tahrima. Hänen verensä. Angel ymmärsi loppunsa tulleen ja alistui siihen. Hän jähmettyi paikoilleen, sulki silmänsä ja tunsi Jackin käden tunkeutuvan siihen taskuun, jossa kahleiden avain oli.

                      ”Vihdoinkin”, Jack sanoi tuntiessaan avaimen sormissaan. Hän veti sen esiin, kierähti pois Angelin päältä, joka makasi liikkumattomana paikallaan, ja työnsi avaimen ranteessaan olevaan lukkoon, tuntien, ettei saisi sitä kyllin nopeasti auki. Hän näki silmäkulmastaan Virginian lähellään ja väänsi avainta, haluten eroon Angelista, mikäli Virginia aikoi huitaista tältä toisen käden irti. Lopulta, ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen, lukko naksahti auki, hän sai vedettyä kätensä irti ja heittäytyi kauemmas Angelista.

                      ”Mennään”, Virginia kehotti huohottaen. ”Francis… palataan laivalle, nyt heti.”

                      ”Kätesi…” Francis Drake kiskoi paitaansa housuistaan aikeenaan repiä sen helmasta suikaleen, jolla sitoa Virginian käsivarren haava edes väliaikaisesti. Virginia huitaisi terveellä, miekkaa pitelevällä kädellään kiukkuisesti.

                      ”Ei ole aikaa”, hän sanoi, ”se on vain pelkkä naarmu ja minä haluan vain pois täältä. Jack, tule, sinun on… minä tarvitsen sinua.”

                      Jack kompuroi jaloilleen tuntien itsensä tokkuraiseksi. Maassa makaava Angel oli avannut silmänsä ja niiden katse harhaili sinne tänne kuin jotain etsien, Angelin tekemättä elettäkään tukahduttaakseen verenvuotonsa.

                      ”Spark…” hän tapaili kapteeninsa nimeä huulillaan pari kertaa kuiskaten ja alkoi sitten huutaa, yhä uudelleen ja uudelleen. ”Sparky!”

                      Huuto oli niin tuskainen, niin kammottava, että Jack painoi kädet korvilleen päästäkseen sitä pakoon, hänen silmiensä etsiessä Sparkia, joka ei enää ollutkaan aarrekasan päällä. Jack ravisti päätään hämmästyneenä. Pimeä hiipi nurkista ja koloista nopeasti, aarrekasassa nököttävän lyhdyn valon ollessa hetki hetkeltä kirkkaampi, vaikka se ei valaissutkaan juuri mitään. Pois, heidän oli tosiaan korkea aika lähteä. Jack havahtui toimintaan ja syöksähti lyhtyä kohti samaan aikaan, kun kapteeni Drake oivalsi saman ja hyppäsi tavoittelemaan sitä myös. Ennen kuin kumpikaan sai sitä, Spark hoippui esiin pimeydestä vatsaansa pidellen ja potkaisi lyhtyä, sen lentäessä kaaressa heidän ulottumattomiinsa ja räsähtäessä rikki kallioseinää vasten.

                      ”Voi helvetti”, kapteeni Drake kirosi, hänen äänensä hukkuessa Angelin ulvonnan alle. Luolan hämäryys muuttui hetkessä pimeydeksi, joka oli täynnä ääniä.

                      ”Tänne jäätte kaikki”, Spark ärisi tuska äänessään. ”Jos minä jään, en ainakaan jää yksin.”

                      Jack kipitti alas kasalta, kohti Virginiaa, tai ainakin sitä paikkaa, missä Virginia äsken oli seissyt. Hän sai käsikopelolla otteen tämän vaatteista ja tunsi Virginian nostavan vasemman kätensä huitaistakseen häntä miekalla.

                      ”Älä, älä”, hän kiiruhti tyynnyttelemään, ”se olen minä, Jack.”

                      ”Ulos” Virginia huusi selvää hysteriaa äänessään. ”Minä haluan ulos täältä! Francis?”

                      Pimeydestä kuului paitsi Angelin taukoamaton huuto, niin myös epämääräistä ähinää ja ähkäisyjä.

                      ”Te… ette… lähde”, Spark ähisi. Jack alkoi kiskoa Virginiaa mukanaan kauemmas. Virginia alkoi kirkua.

                      ”Francis?”

                      Pimeys oli täynnä huutoa ja ääniä. Terve pelko vyöryi Jackin yli, tai ainakin hän itse piti pelkoa siinä tilanteessa erittäin terveenä ilmiönä, vaikka hän ei tiennytkään, pelkäsikö enemmän eläviä vai kuolleita – Sparkia vai atsteekkien kirousta. Pois, hän tajusi, pois täältä. Hän tarrautui Virginiaa käsivarresta ja sai tämän kirkumaan tuskasta, koska oli sattunut tarrautumaan samasta kädestä, jota Angel oli ampunut. Kilahdus kertoi tämän pudottavan miekan, mutta sillä ei ollut mitään väliä, sen enempää kuin Virginian huudolla; tämä ei kuolisi kipuun, joten Jack repi häntä yhä voimallisemmin mukaansa.

                      ”Virginia, nyt on pakko mennä”, hän vakuutti kiskoessaan perässään naista, joka äkkiä lakkasi haraamasta vastaan ja liikahti muutaman askeleen, hänen huutonsa vaimentuessa huohotukseksi. Jack kiskoi häntä määrätietoisesti perässään, tunnustellen ja haparoiden pimeyttä vapaalla kädellään ja jaloillaan, metrin, pari metriä, kymmenen…

                      ”Pimeää”, Virginia valitti. ”Sattuu…”

                      Jack laski otteensa irti.

                      ”Anna minulle terve kätesi”, hän kehotti, haparoi pimeyttä ja tavoitti Virginian ojennetun käden, sulki sen omaansa puristaen sitä kuin tyynnytellen. ”Mennään, seuraa minua… minä löydän täältä ulos pimeässäkin.”

                      Se ei ollut totta. Jack toivoi löytävänsä ulos, mutta hän ei ollut lainkaan varma asiasta. Hän haparoi tietään eteenpäin, törmäsi kiviseinään, löysi hetken päästä uloskäynnin, jonka toivoi olevan oikea, tunkeutui siihen kiskoen perässään Virginiaa, joka nyt seurasi häntä mykkänä ja tahdottomana. Angelin huuto vaimeni kuin tämä ei jaksaisi enää huutaa, hänen äänensä jäi taakse ja siihen sekoittui pitkä sarja Sparkin kirouksia. Virginia vinkaisi heikolla äänellä jälleen kapteeni Draken nimen, antaen Jackin johdattaa hänet yhä syvemmälle pimeisiin käytäviin.

                      Luolasto oli painajainen. Jos Jack oli kuvitellut hänen toistuvan unensa saaresta olevan sitä, hän oli totisesti erehtynyt. Tämä oli painajaista – ei, tämä oli pahempaa, koska hän tiesi olevansa hereillä, eikä tästä siksi voinut edes herätä. Pimeyttä, kiveä, vettä. Huutoa, kaikua, silkkaa kauhua. Hän törmäsi yhä uudelleen umpikujiin, hän putoili veteen, hän satutti itsensä ja mukanaan raahaamansa Virginian parahduksista päätelleen tämä ei ollut yhtään onnekkaampi.

                      ”Missä me olemme?” Virginia valitti.

                      ”Ihan kohta ulkona”, Jack vakuutti huohottaen, kerta toisensa jälkeen, kunnes lakkasi uskomasta siihen itsekin, mutta jatkoi silti eteenpäin, puristaen Virginian kättä omassaan kuin hänen henkensä riippuisi siitä, vaikka tosiasiassa hän olisi päässyt etenemään paremmin ilman Virginiaa, minkä lisäksi hänellä ei kai olisi ollut mitään syytä auttaa Virginiaa ulos luolasta. Virginia olisi ansainnut jäädä luolaan kapteeni Draken sijasta, sillä tämän ansiostahan he sinne olivat joutuneet, mutta siitä huolimatta hän ei laskenut hetkeksikään Virginian hikistä kättä omastaan.

                      ”Me olemme eksyneet”, Virginia valitti pimeyteen ja Jack tajusi hänen nyyhkyttävän. Hän pyörähti ympäri, kääntyi Virginiaan päin, vaikka ei voinutkaan nähdä tätä.

                      ”No niin helvetti soikoon olemme!” hän huusi, säikähtäen oman äänensä kaikua. ”Mutta se ei ole minun vikani! Minä en halunnut tänne kirotulle saarelle! Sinä halusit, joten ole hyvä ja nauti nyt olostasi!”

                      Virginia vastasi hänelle sarjalla epämääräisiä uikuttavia ääniä. Jackin teki mieli lyödä häntä, mutta koska siitä ei olisi ollut mitään hyötyä, hän päätti jättää asian ajatuksen asteelle.

                      ”Jatketaanko?” hän kysyi. ”Vai jäädäänkö tähän ja odotetaan aamua?”

                      ”En tiedä”, Virginia vinkaisi avuttomana.

                      ”Miten käsivartesi?” Jack kysyi, muistaen, että Virginia oli haavoittunut.

                      ”Sattuu”, Virginia vastasi, ”mutta ei vuoda enää.”

                      Jack huokasi syvään.

                      ”Jäädään tähän odottamaan päivänkoittoa”, hän lopulta sanoi, ”jos et kerta ole vaarassa vuotaa kuiviin enää.”

                      ”Mutta…” Virginia sanoi, ”se ei ole turvallista.”

                      ”Mikään ei täällä ole turvallista”, Jack sanoi katkeruutta äänessään, ravisti Virginian käden viimein irti omastaan ja oikoi sormiaan, jotka tuntuivat jähmettyneen puristamaan Virginian kättä kouristuksenomaisesti. ”Tämän parempaan en nyt pysty. Istutaan tähän ja toivotaan, ettei mikään käy kimppuumme”, hän lysähti istumaan niille sijoilleen, nojautuen vasten kiviseinämää. ”Mikään… tai kukaan.”

                      ”Mitä minä olen mennyt tekemään?” Virginia vaikeroi.

                      ”Hyvä kysymys”, Jack sanoi pilkallisesti. ”Kerro, kun tiedät vastauksen, sillä se kiinnostaa minuakin.”

                      ”Voi, Jack.”

                      ”Istu alas”, Jack tiuskaisi. Virginia totteli.

                      ”Olen niin väsynyt”, hän valitti. Jack tuhahti. Hän olisi halunnut muistuttaa Virginiaa siitä, ettei Spark ollut antanut hänen nukkua juuri lainkaan pariin vuorokauteen, mutta sitten hän muisti Virginian mustelmaiset kasvot ja päätti olla kommentoimatta asiaa. Todennäköisesti Virginia oli aivan yhtä väsynyt kuin hänkin.

                      ”Nuku”, hän sanoi lyhyesti. Pitkän hiljaisuuden jälkeen hän lisäsi: ”Minä voin valvoa. En kuitenkaan pysty nukkumaan odottaessani, että Sparky hoippuu tuolta jostain pimeydestä kimppuuni. Jos valvon, ainakin kuulen hänen tulevan.”

                      ”Ei hän tule”, Virginia sanoi.

                      ”Hän kuolee, vai? Mitä sinä hänelle syötit?”

                      ”Kuolee tai ei kuole”, Virginia vastasi kuulostaen välinpitämättömältä. ”Tuskallista se ainakin on, ja se on pääasia. Kärsiköön. Kitukoon… Mitä lie ollut. Annoin kokilleni vapaat kädet sen suhteen.”

                      ”Aina yhtä herttainen”, Jack mutisi. Hän tunsi Virginian kosketuksen käsivarrellaan.

                      ”Olen niin pahoillani, Jack. Anna anteeksi.”

                      Jack huokasi jälleen, entistä raskaammin.

                      ”Katsotaan sitä asiaa sitten, kun olemme takaisin laivalla, ja turvassa”, hän sanoi.

                      ”Sitten jos olemme”, Virginia vastasi.

                      ”Kun me olemme”, Jack sanoi varmana asiastaan. Hänellä ei ollut pienintäkään aikomusta viettää loppuelämäänsä Isla de Muertalla.