KAHDEKSAN ARKULLISTA KULTAA - Luku 4

Ilta oli pimenemässä, kun Gibbs ja Anamaria tulivat viimein takaisin. Vaikka Jack luottikin siihen, että hän laivoineen ja miehineen oli turvassa juuri siksi, ettei kukaan osannut etsiä heitä näin läheltä Port Royalia, hän oli silti yhtä hermostunut Gibbsin viipymisestä kuin tämä oli ollut hänen poissaolostaan. Hän oli helpottunut, kun hän näki veneen lähestyvän, mukanaan Gibbs ja Anamaria, sekä pari miestä, jotka olivat myös lähteneet mukaan. Veneen perässä näytti istuvan joku viides, joka ei näyttänyt tutulta. Jack seisoi komentosillalla tarkkaillen lähestyvää venettä. Tuuli oli virinnyt ja heilutteli hänen hiuksiaan ja huivin päitä sekä hulmutti hänen paitansa leveitä hihoja. Hän oli herättyään vetänyt saappaat jalkoihinsa, mutta oli edelleen ilman liiviä, kangasvyö kietaistuna vyötäisille ja pistooli työnnettynä sen alle. Hän otti kaukoputken ja haki veneen sen linssiin. Viides oli näköjään Charles Gold, kaikessa komeudessaan, tyylikkäänä moitteettomassa puvussaan, pidellen hattuaan kädessään, ettei tuulenpuuska olisi vienyt sitä mennessään. Jack ihmetteli, mitä mies nyt mahtoi haluta; oliko tällä jotain asiaakin vai oliko hän vain seuraa vailla. Hän ei kuitenkaan pannut pahakseen miehen ilmaantumista laivalle juuri nyt, sillä hänen mielessään pyöri monia kysymyksiä, joihin hän toivoi saavansa vastauksen Charlesilta, jollain keinoin, eikä hän uskonut sen olevan kovin vaikeatakaan. Mies oli vaikuttanut aika aralta asemasta, jota tällä ei edes ollut, eikä sen huomaamiseen ollut Jackilta mennyt montaakaan minuuttia edellispäivänä, päissään tai ei.

Charles huomasi hänet ja heilautti hänelle hattuaan. Jack ei vaivautunut vastaamaan tervehdykseen, virnisti vain itsekseen. Muutaman hetken kuluttua vene saavutti laivan ja Charles kapusi kannelle ensimmäisenä, yhden Jackin miehistä auttaessa häntä kapuamaan partaan yli.

"Tulin tervehtimään teitä, kapteeni", Charles sanoi iloisesti nähdessään Jackin, joka oli laskeutunut alas komentosillalta ja seisoi nyt hänen edessään.

Charles joutui katsomaan alaspäin Jackiin, joka oli miltei päätä lyhyempi ja muutenkin sirorakenteisempi kuin varsin roteva Charles. Tosin osa hänen koostaan oli pantava hyvän ruuan ja juoman tiliin; hän tiesi itsekin, että hänen elämäntapansa alkoi pikkuhiljaa näkyvä hänen olemuksessaan, vaikka olikin joutunut rajoittamaan sekä juomistaan että muuta juhlimista, koska Eliah Parkins ei ollut kovin avokätinen häntä kohtaan, eikä hän kehdannut olla kovin usein pyytämässä rahaa sisareltaankaan, jonka oli ilmeisen vaikeata selittää miehelleen omia ylimääräisiä menojaan. Hän oli ollut koko päivän poissa ja ehtinyt juuri takaisin kotiin, kun Gibbs miehineen oli jo tehnyt lähtöä takaisin laivalle, ja hän oli saanut pitää kiirettä, että oli ehtinyt samaan veneeseen, joutuen juoksemaan viimeiset metrit huutaen ja hihkuen ja tuntien itsensä typeräksi säntäillessään sillä tavoin. Mutta se oli kannattanut, hetkeä aiemmin laiturista irronnut vene oli kääntynyt takaisin ja ottanut hänet mukaansa. Harmikseen hän oli ollut vähällä pudota laiturin ja veneen välistä mereen, mutta sekään ei pystynyt pilaamaan hänen hyvää tuultaan. Hänen matkansa Port Royaliin oli ollut enemmän kuin hedelmällinen ja vaikka hän olikin joutunut odottelemaan kuvernöörin tapaamista niin kauan, että hän oli joutunut jättämään tavanomaisen käyntinsä Madame Rosen talossa väliin, hän ei voinut olla muuta kuin tyytyväinen itseensä ja aikaansaannokseensa. Sen lisäksi että hän aikoi vastedes olla joka hetki selvillä siitä, missä kapteeni oli, mikäli mahdollista, hän kaipasi nyt iloisempaa seuraa kuin mitä hänen sisarellaan ja tämän miehellä oli tarjota. Kapteeni huvittava, aivan kuin ilmainen viihdyttäjä, jolla oli sitä paitsi parasta rommia, mitä Charles koskaan oli maistanut.

"Niinpä näkyy", Jack sanoi, "maistuuko ryyppy?"

Charles nauroi iloisesti.

"Teillä on hemmetin hyvää rommia", hän sanoi, "ja jos sitä liikenee minullekin, niin enpä pane pahakseni."

"Toki liikenee. Muuten, sano vain Jack". Jack sanoi heittäen Charlesiin veikeän hymyn siristäen samalla silmiään. Charles häkeltyi samalla tavoin kuin oli häkeltynyt edellisenä päivänä ensimmäisen kerran kapteenin tavattuaan. Ele oli jotenkin hyvin intiimi, melkeinpä naisellinen. Jack pyörähti kannoillaan ympäri niin nopeasti, että hänen hiuksensa iskivät vasten Charlesin kasvoja.

"Hyvä on - Jack", Charles sanoi, mutta Jack ei näyttänyt kuulevan, sillä tämä oli harpannut partaan luo, jonka yli Gibbs, Anamaria ja heidän mukanaan olleet miehet olivat juuri kiivenneet.

"No? Kaikki järjestyksessä?" hän kysyi Gibbsiltä. Tämä nyökkäsi tyytyväinen ilme poskiparran kehystämilla kasvoillaan.

"Voimme aloittaa lastauksen jo heti huomenna", hän sanoi, "Parkinsilla on hyvät varastot kaikkea, näin itse."

"Hyvä, hienoa", Jack sanoi ja kääntyi Charlesin puoleen uudelleen. Hän ei ollut huomannut, että tämä oli seurannut häntä ja törmäsi suoraan miehen rintaan. Charles oli vähällä saada hänen hiuksistaan sojottavan pitkän luun suoraan silmäänsä. "Anteeksi."

Charles kiiruhti vakuuttelemaan, ettei hän ollut satuttanut itseään. Kapteenin toikkarointi sekä ärsytti että huvitti häntä, ja hän katsoi parhaaksi pysytellä askeleen kauempana ennen kuin mies tönäisisi hänet vahingossa partaan yli. Jack vaihtoi vielä muutaman sanan Gibbsin kanssa ja harppoi sitten hyttiinsä pyytäen Charlesin mukaansa.

Hytissä oli jo melkein pimeää, illan viimeisten valonsäteiden suodattuessa sisään pieniruutuisista ikkunoista. Jack sytytti kolme pöydällä olevan raskastekoisen kynttelikön viidestä kynttilästä, ne valaisivat hiukan, mutta jättivät suurimman osan huoneesta salaperäiseen hämärään. Charles istuutui kehotusta odottamatta pöydän ääreen ja katseli ympärilleen, sillä edellispäivänä, kun hän oli päässyt tutustumaan laivaan, hänet oli kyllä ohjattu heti kapteenin hyttiin, jossa tämä oli istunut ryyppäämässä herra Gibbsin kanssa, mutta hän oli ollut aivan liian jännittynyt kapteenin tapaamisesta ja koko tilanteesta tehdäkseen mistään kovin tarkkoja huomioita. Ei hän ollut ehtinyt kovin kauan hytissä viivähtääkään, koska kapteeni, joka jo siinä vaiheessa naukkaili rommia suoraan pullosta, oli ollut innoissaan hänen tapaamisestaan ja oli esitellyt hänelle rakkaan Black Pearlinsa miltei tuuma kerrallaan, koska hän ollut kehdannut kieltäytyä moisesta kunniasta. Nyt hän tunsi itsensä varmemmaksi ja tarkkaili kaikkea ympärillään uteliaasti, painaen mieleensä mahdollisimman paljon näkemästään. Hän näki Jackin sängyn, jossa oli useita tyynyjä ja silkkisiä, arvokkailta näyttäviä peitteitä, ilman lakanoita ja jossa oli tilaa useammallekin nukkujalle. Sängyn vierellä oli pieni pöytä, jolle oli kasattu useita kirjoja, sen vierellä tuoli ja sen selkämykselle oli ripustettu kannattimessaan oleva miekka, tuolilla Jackin liivi ja vyö, sekä tuolin vierellä lattialle pudonneena vaatekappale, joka näytti paidalta. Lattia oli peitetty upeilla, paksuilla itämaisilla matoilla, seiniä koristivat taidokkaat, runsaat puukaiverrukset, jotka esittivät mitä ihmeellisimpiä aiheita; ihmisiä, eläimiä ja näiden välimuotoja. Ikkunoiden alla oli koroke, jolle oli kasattu kaikenlaista tavaraa; pieniä lippaita, kirjoja ja taas lisää kirjoja, purkkeja ja purnukoita, vaatteita ja karttarullia. Yhdellä seinällä oli suuri, tamminen kaappi, josta Jack otti juuri rommipulloa ja kristallilaseja. Charles ehti nähdä kaapin olevan täynnä astioita, posliinia, lasia ja hän oli näkevinään jopa kultaisia isoja pikareita. Vastapäisellä seinällä oli täysin identtinen kaappi ja Charles saattoi vain arvailla sen sisältöä. Lisäksi siellä täällä seinänvierustoilla oli arkkuja, seinillä oli kynttilänpidikkeitä, jotka Charlesin käsityksen mukaan olivat kultaa ja joista upeimmat olivat kahden puolin isoa peiliä, jonka niin ikään kultaiset kehykset olisivat ostettuna maksaneet varmasti enemmän kuin hän oli ehtinyt tuhlata kahdessa vuodessa Englannissa ollessaan. Ajatus kiukutti Charlesia. Mikä oikeus tällä merirosvolla oli tällaiseen varallisuuteen, kun hänellä ei ollut enää mitään muuta kuin lankonsa pöydästä putoilleet armopalat? Äkkiä hän huomasi toisen kaapin päällä kaksi hehkuvaa pistettä, joista valo heijastui takaisin. Ne sammuivat, vain syttyäkseen miltei välittömästi takaisin.

"Herraisä - mikä sinulla on tuolla kaapin päällä?" hän kysyi säikähtäneenä. Jack katsoi suuntaan, jota Charles osoitti sormellaan.

"Ai tuo, se on vain kissa", Jack sanoi ja kissa sulki jälleen silmänsä ja hävisi kokonaan varjoihin, "en tiedä, kuka sen tänne on päästänyt. Yleensä se on ruumassa hiiriä pyydystämässä. Se oli täällä, kun heräsin ja kun yritin ajaa sen ulos, se meni tuonne."

Hän jätti kertomatta sen, miten oli itse säikähtänyt herätessään aiemmin päivällä ja tajutessaan, että hänen päällään oli joku eläin. Oli karjaissut niin kovaa, että Cotton oli syöksynyt hänen hyttiinsä katsomaan, mitä tapahtui, kissan pelästyessä hänen reaktiotaan niin, että oli singahtanut kaapin päälle ja oli ilmeisesti katsonut viisaammaksi jäädäkin sinne.

Hän avasi pullon ja kaatoi ruskeaa nestettä molemmille, otti sitten lasinsa ja kilisti Charlesin kanssa. Charles tyhjensi kerralla omansa, Jackin lähinnä vain maistaessa omastaan ja kaataessa sitten Charlesille lisää. Hän istuutui vastapäätä Charlesia ja heitti yhä pöydällä lojuvan hattunsa vuoteelleen sekä siirsi pöydälle jääneitä illallisensa tähteitä keskemmälle pöytää, jotta ei pudottaisi niitä vahingossa lattialle. Charles seurasi katseellaan hänen käsiensä liikkeitä, yrittäen mielessään arvioida, kuinka arvokkaita hänen sormuksensa - oikeassa etusormessa upea smaragdisormus ja pikkusormessa paksu kultainen rengas sekä vasemman käden etusormessa ja keskisormessa leveät kultaiset, joissa oli kaiverruksia - oikein olivat ja yrittäessä kuvitella, mistä ne olivat peräisin. Jack otti mukavamman asennon tuolillaan, heitti jalkansa pöydälle ja nojautui kauemmas pöydästä niin, ettei kynttilöiden valo ylettynyt häneen kovin kirkkaana, eikä Charles siksi nähnyt hänen kasvojaan kunnolla. Hänestä se tuntui epämukavalta, aivan kuin kapteeni pystyisi tarkkailemaan häntä siten, ettei hän huomaisi sitä itse, vaikka tosiasiassa hytissä ei ollut niin pimeätä, etteikö hän olisi erottanut kapteenin silmiä, joiden varjostusta kynttilänvalo tuntui syventävän niin että hänen silmänsä näyttivät vieläkin omituisemmilta kuin päivänvalossa. Charlesin mielestä tuossa katseessa oli jotain melkeinpä hypnoottista, kuten kapteenin koko olemuksessa tässä valaistuksessa, kun hänen paitansa hohti vaaleuttaan ja hänen kasvojaan kehystävät hiukset näyttivät mustilta sitä vasten.

"Sinulla on aika sievä tyttö laivallasi", Charles sanoi jotain sanoakseen ja otti taas aimo kulauksen lasistaan, "Varmasti aika kuuma tapaus, sellaiset silmät ja huulet kuin hänellä on?"

"Anamaria?" Jack hymähti, "Minulla ei ole henkilökohtaisesti aavistustakaan, onko hän kuuma tai kylmä. Jos rohkenisin edes miettiä jotain sellaista, ja hän saisi tietää siitä, olisin hyvin äkkiä luultavasti yhtä ruumiinosaa vajaampi."

"Mitä? Et kai väitä, ettet ole koskaan edes likistellyt moista söpöläistä?" Charles kysyi hämmästyneenä. Hän oli yrittänyt saada Anamarialta venematkan aikana edes yhden hymyn, mutta koska ei ollut onnistunut siinä, hän oli ilman muuta olettanut naisen olevan Jackin rakastajatar. Niin hän olisi tehnyt jos olisi ollut Jack, ottanut jonkun naisen mukaansa laivalle, ehkä useampiakin. Mikseipä muutamia komeita poikiakin - kai sitä kapteeni sai laivallaan vaikka bordellia pyörittää ilman että kenelläkään oli asiaan mitään sanomista.

"Anamaria kuuluu minun miehistööni siinä missä Gibbs tai mykkä Cotton", Jack sanoi, "tai kuka tahansa. Hoidan ne likistelyt ihan jossain muualla kuin miehistöni kanssa."

"Minä kyllä näen hänen ja vaikkapa herra Gibbsin välillä yhden ratkaisevan eron, olkoonkin, että tyttö kulkee housuissa myös", Charles nauroi remakasti. Jack ei sanonut mitään, eikä liioin yhtynyt hänen riemuunsa. Charles hekotteli vielä hetken omille sanoilleen, mutta vakavoitui sitten, kun huomasi, ettei Jack vaikuttanut kovinkaan huvittuneelta. Tämä vain istui siinä, katsellen häneen tummilla silmillään, joiden katse ei kertonut mitään siitä, mitä hän sillä hetkellä mahtoi ajatella. Charles rykäisi hämillään.

"Kai sinulla nyt jossain on joku tyttö?" hän kysyi sitten, kun hiljaisuutta oli kestänyt muutaman minuutin ja se oli alkanut tuntua hänestä jokseenkin kiusalliselta.

"Harvemmin", Jack vastasi ja kumartui eteenpäin sen verran että ylettyi ottamaan lasinsa pöydältä.

"Rankkaa elämää, vai?"

Jack leikitteli lasillaan, kuljettaen sormiaan pitkin sen hienoja leikkauksia, pyöritellen sitä niin että lasissa oleva juoma miltei valui reunan yli. Charles unohtui seuraamaan katseellaan hänen pitkien sormiensa liikettä ja nostaessaan katseensa hän kohtasi kapteenin katseen, hämmentyi ja alkoi katsella nopeasti seiniä.

"Tavallaan", Jack sanoi ja kumartui sitten taas valon piiriin ottaen pullon, "Kaadanko lisää?"

Charles huomasi lasinsa olevan tyhjä ja työnsi sitä eteenpäin. Jack avasi pullon ja kaatoi Charlesille täyden lasillisen. Charles tyhjensi jälleen lasinsa yhdellä kädenliikkeellä, irvisteli antaumuksella päälle.

"Helvetin hyvää ainetta", hän sanoi sitten, "Mistä sinä tätä oikein hankit?"

"Minulla on keinoni", Jack sanoi ja tönäisi jalallaan rommipullon lähemmäs Charlesia, joka tällä kertaa täytti lasinsa itse ja jätti pullon omalle puolelleen pöytää, "Myyn tätä eteenpäinkin. Haluatko ostaa muutaman tynnyrin? Saat erikoishintaan."

Charlesilla tuntui äkkiä olevan ylenpalttisen hauskaa. Jackin sanat saivat hänet nauramaan niin makeasti, että hän loiskutti rommia päälleen, eikä hän naurultaan saanut hetkeen sanottua mitään.

"Olet siis salakuljettajakin?" hän lopulta kysyi, tyrskähdellen yhä, taputellen pitsikoristeisella nenäliinalla rommia rinnuksiltaan. Jack nyökkäsi virnistäen.

"Jep, pikkuisen sitäkin, joskus", hän sanoi, "Tilaisuuden tullen."

"Että osaat olla mainio", Charles sanoi, "Mahtaakohan Eliah olla tietoinen monipuolisuudestasi?"

"Parkins? Kyllä kai. Jos hän kerta oli saanut nimeni Van Der Berghiltä, jolle olen tehnyt hommia useaankin otteeseen. Mistä tulikin mieleeni, tiedätkö sinä, mitä Parkins haluaa minun kuljettavan?"

"Tiedän". Charles valehteli. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mutta arveli, että kohta olisi. Eikä hän joutunut pettymään.

"Miksi hän pyysi siihen minua? Mitä siinä kullassa on niin erityistä, ettei hän voi omilla laivoillaan sitä kuljettaa?"

Charles kohautti olkapäitään aivan kuin asia ei varsinaisesti olisi kiinnostanut häntä, vaikka sisimmässään hän oli enemmän kuin vain loukkaantunut siitä, että hänet oli jätetty asiassa kokonaan ulkopuoliseksi. Kultaa, mitä ihmeen kultaa Eliahilla oli? Miksi Sparrow oli pitänyt pyytää sitä kuljettamaan? Tiesikö Catherine? Oliko hän ainoa, joka ei tiennyt, mitä oli tekeillä, vaikka hänen ansioistaan Sparrow nyt oli täällä? Hän tunsi kuinka hänen nousuhumalainen iloisuutensa vaihtui hetkessä kiukuksi ja tunsi itsensä yhä varmemmaksi sen suhteen, mitä peliä hän tässä pelasi omaan pussiinsa.

"En tiedä", hän sanoi sitten pakottaen itsensä tyyneksi, "Enkä ole niin kovin kiinnostunutkaan. Tiedäthän, laulu, viini ja naiset ovat enemmän minun mieleeni kuin Eliahin tylsät bisnekset."

"Olen huomannut sen, kaveri", Jack sanoi nauraen ja joi lasinsa tyhjäksi. Hänen mielestään Charles ei vaikuttanut kovin vakuuttavalta, eikä hän ollut edes yllättänyt vaistotessaan, että tämä valehteli, "Kukapa niistä jaksaisi välittää? Minä vain kuljetan toisten tavaroita ja sinä taas - niin, mitä sinä taas teetkään?"

"Teen?"

"Niin niin, mikä sinun asemasi on Parkinsiin nähden?"

Charles oikaisi vaistomaisesti ryhtiään ja hänen kasvoilleen nousi tärkeilevä ilme.

"Hän ei tulisi toimeen ilman minua", hän sanoi painokkaasti. Jackin suupielet värähtivät hänen yrittäessään olla purskahtamatta nauruun. Mikä kukkoilija, hän ajatteli ja jäi mielenkiinnolla odottamaan lisää, eikä pettynyt, "olen hänen… voisiko sanoa; kuin toinen kätensä!"

"Ahaa?" Jack sanoi hyvin viattomin ilmein, "Ja miten tämä nyt natsaa yhteen sen kanssa, että viini, laulu ja naiset kiinnostavat sinua enemmän kuin Parkinsin - miten sinä sen sanoit? Tylsät bisnekset."

Charlesin hartiat painuivat kasaan. Hän levitteli käsiään ja aukoi suutaan saamatta kuitenkaan sanottua mitään, tuntien itsensä täydellisen typeräksi. Ja tuo hemmetin merirosvokapteeni Sparrow katsoi häneen näyttäen yhtä herttaiselta kuin käärme.

"Eli sinä olet pelkkä juoksupoika?" Jack sanoi toteavasti. Charles loukkaantui verisesti ja hillitsi vain vaivoin halunsa iskeä kapteenilta pari kultahammasta irti. Se olisi ollut helppoa, eikä kapteeni suinkaan olisi ollut ensimmäinen mies, jolta hän oli muotoillut naamataulun uusiksi. Mutta kapteeni oli hänelle arvokas, vielä pari päivää, ja sitten nähtäisiin, kuka tässä oli kuka. Vai pelkkä juoksupoika! Hän veti syvään henkeä tasaantuakseen.

"En", hän sanoi sitten mielestään tyynellä äänellä, mutta Jack erotti tuon näennäisen tyyneyden takaa kuumempia tunteita ja oli entistäkin huvittuneempi, "mutta minähän en oikeastaan ole tilivelvollinen sinulle, vai olenko?"

"Et tietenkään", Jack myönsi. Hän nojasi kyynärpäätään tuolin käsinojaan ja painoi poskensa kättään vasten, katsoen Charlesiin veikeästi alta kulmain, "minä en kysy sinulta liikaa ja sinä et kysy minulta liikaa, vai? Vaikka molempien tekisi kamalasti mieli tehdä niin. Paitsi että meissä on yksi ratkaiseva ero."

"Mikä ero?"

"Se, että minulla on jotain kerrottavaa, sinulla ei."

Minä kuristan hänet, Charles ajatteli ja puristi tuolinsa käsinojia rystyset valkoisina.

"Voithan sinä olla siinä uskossa, jos haluat", hän sanoi viimein, kun sai mielensä tyyntymään. Jack heilautti kättään ikään kuin sanoakseen, ettei asialla ollut hänelle merkitystä.

"Ota rommia", hän sanoi. Charles nosti tottelevaisesti lasin huulilleen ja tyhjensi sen. Rommi valui lohdullisena ja polttavana alas hänen kurkustaan ja hän huokaisi nautinnosta, "kaada lisää, minulle myös."

Jack kumartui eteenpäin, jotta sai lasinsa laskettua pöydälle, josta sitten potkaisi sen jalallaan liukumaan kohti Charlesia. Tämä kaatoi molemmille lasilliset ja oli hetken neuvoton, mitä tehdä kapteenin lasin kanssa. Hän ei missään tapauksessa onnistuisi muuta kuin kaatamaan sen pöydälle, jos yrittäisi tyrkkiä sitä takaisin päin. Lopulta hän katsoi viisaimmaksi nousta paikaltaan ja kiertää pöydän toiselle puolen ojentamaan lasin kapteenille. Sekin kiukutti häntä, aivan kuin hän olisi joku palvelija, kun kapteeni ei vaivautunut sen vertaa, että olisi nostanut jalkansa alas pöydältä ja kurkottautunut ottamaan lasin. Millainen ihminen sitä paitsi istui jalat omalla ruokapöydällään?

"Voi kiitos", Jack sanoi Charlesin ojentaessa lasin hänelle.

"Ole hyvä vain", Charles mutisi istuessaan takaisin paikalleen. He istuivat jonkin aikaa hiljaisuuden vallitessa. Charles maisteli hermostuneesti lasistaan ja yritti vakuuttaa itselleen, ettei hermostumiseen ollut mitään syytä. Jack killisteli häneen tutkimaton ilme kasvoillaan, ja aina, kun hän näki Charlesin vilkaisevan häneen, hän tarjosi tälle kaikkein valloittavimman hymynsä.

"Olenko oikeassa, kun oletan, ettet ole vakiintunut, sinäkään?" Jack kysyi viimein. Charles oli helpottunut voidessaan keskustella jostain vähemmän arkaluontoisesta asiasta. Hän pudisti päätään.

"Täysin oikeassa. Vielä ei ole ollut aikaa sellaiseen - eikä oikein ole löytynyt sopivaa naistakaan."

"Halukkaista tuskin on ollut puutetta?"

"Kai sen voisi niinkin sanoa", Charles sanoi hörähtäen nauruun, "ja sitä paitsi, raha tekee kenestä tahansa halukkaan."

Jack virnisti.

"Näin on", hän sanoi, "halukkaan… tai haluttavan."

"Totta, jokaisella on hintansa", Charles myönteli innokkaana ja löytäneenä uudelleen hyvän tuulensa.

"Sinullakin? Mikä on sinun hintasi?"

"Missä asiassa?"

"Missä vaan. Sanotaanko vaikka… mitä olisit valmis tekemään saadaksesi - niin, mitä sinä kaikkein kiihkeimmin mahdatkaan toivoa."

Charles mietti, tyhjensi lasinsa ja täytti sen taas. Yksi kynttelikössä olevista kynttilöistä leimahti korkeaan liekkiin ja sammui sitten, huoneen haipuessa hiukan hämärämmäksi. Niin, mitä hän olikaan valmis tekemään? Ainakin myymään ihmishengen voidakseen aloittaa uuden elämän jossain muualla, voidakseen viedä sisarensa siihen elämään kanssaan. Hetken ajan hänen teki mieli kysyä, tiesikö kapteeni itse, paljonko hänen päästään oli luvattu, mutta katsoi parhaaksi olla johdattelematta keskustelua siihen suuntaan. Olihan mahdollista, että kapteeni ei ollut niin hullu kuin miltä vaikutti.

"Äh, olemmepa me vakavia", hän sanoi nauraen, "enkä minä tullut tänne puhumaan vakavia. Eilen olit huomattavasti hilpeämpi!"

"Eilen minä olin ihan perseelläni", Jack sanoi, laski jalkansa pöydältä lattialle ja nousi ylös. Hän käveli yhden arkun luo, avasi sen ja kumartui tonkimaan sitä. Charles seurasi hänen touhujaan hieman varautuneena, tietämättä, mitä tuleman piti, mutta kun Jack painoi arkun kannen kiinni, hänellä ei ollut kädessään mitään sen vaarallisempaa kuin muutamia pitkiä kynttilöitä, jotka hän vaihtoi pöydällä olevaan kynttelikköön loppuun palaneiden tilalle ja sytytti ne. Kun hän sai kaikkiin viiteen tulen, hän nojasi käsillään pöytään, kumartui Charlesia kohti ja kysyi, miksi tämä oikeastaan oli tullut Black Pearlille sinä iltana.

"Vai tuliko sinun ikävä minua?" hän kysyi hiljentäen ääntään, melkein kuiskaten, "Tuliko sinun kovasti ikävä vanhaa kunnon Jackia?"

"Mi… mitä?"

Jack perääntyi ja istui takaisin tuoliinsa, heitti jalat pöydälle ja sipaisi viiksiään keikarimaisesti.

"Kysyin, tuliko sinun ikävä minua", hän sanoi, "Olenhan minä sentään kapteeni Jack Sparrow - siinä on sinänsä jo riittävä syy."

Selvä, Charles ajatteli, erehdyin; kapteeni on sittenkin juuri niin hullu kuin päällepäin näyttää.

"Syy mihin?" hän kysyi.

"Tulla tänne. Vaikea kuvitella, että tulet Black Pearlille yötä vasten ihan ilman mitään syytä. Paitsi tietysti jos minä olen se syy - tajuatko?"

Charles ravisti päätään yrittäessään seurata paitsi kapteenin ajatuksenjuoksua, joka hänen rommin jo mukavasti turruttamalle mielelleen tuntui vähän liian monimutkaiselta, niin myös yrittäessään selvittää, vihjailiko kapteeni jotain vai kuvitteliko hän vain.

"Öh…?" hän sai sanottua. Kapteeni painoi leukansa rintaansa vasten ja katsoi häneen.

"Sama se", hän sitten sanoi, "Seurasi kelpaa kyllä. Joskus täällä on vähän yksinäistä… öisin ja miksei päivisinkin. Harmi että et ottanut rouva Parkinsia mukaasi. Kaipaisin enemmänkin vastakkaisen sukupuolen seuraa juuri nyt."

"Nyt menee vähän liian pitkälle!" Charles puuskahti valmiina loukkaantumaan uudelleen, "Minun sisareni on kunniallinen nainen, eikä astuisi jalallaankaan mihinkään… mihinkään salakuljettajan laivaan."

"Jaa? No, ei sitten."

"Sitä paitsi minun sisareni on ainoa tuntemani kunniallinen nainen", Charles sanoi hetken hiljaisuuden kuluttua, hamuillen lasiaan.

"Ai niinkö?"

Charles nyökäytti päätään juhlallisin elein.

"En voi sanoa arvostavani ketään naista hänen lisäkseen niin paljon, että vakiintuisin minkään muun syyn takia kuin hankkiakseni perillisiä… Catherine on ainoa tuntemani jalo, epäitsekäs…", Charlesin ääni laantui epäselväksi mutinaksi ja hän jäi tuijottamaan ajatuksiinsa vaipuneena kynttilän liekkiin. Jack pyöräytti teatraalisen näköisesti silmiään kuin sanoakseen "hohhoijaa", otti sitten pöydältä haarukan ja alkoi puhdistaa sillä likaa kynsiensä alta. Black Pearl keinui jonkin verran tuulessa, narisi ja natisi ja Jack oli erottavinaan sateen ropinan ikkunoita vasten.

"No, sisartasi sinä et sentään voi naida?" hän huomautti, kun hiljaisuutta oli kestänyt jo useita minuutteja. Charles nykäisi päänsä pystyyn ja heitti häneen synkän katseen.

"Älä rienaa! Mitä sinä tiedät jaloudesta tai epäitsekkyydestä? Oletko koskaan edes kuullut noita sanoja saati että tietäisit niiden merkityksen!"

"Oho? Rommini ei taidakaan oikein sopia sinulle, kaveri?"

Charles nolostui. Hän oli menettänyt malttinsa jälleen. Jos hän ei osaisi olla varuillaan ja hillitä tunteitaan, hän kohta todella sanoisi jotain, mitä hänen ei pitäisi sanoa. Hän ei todellakaan halunnut, että kapteeni alkaisi epäillä ja kysellä hänen syitään ja vaikuttimiaan toistamiseen, ja jos hän aikoi saada kapteenin luottamaan häneen, hänen olisi todellakin syytä hillitä itseään ja harkita vast edes sanojaan ennen kuin ryhtyi kiljumaan ajatuksiaan julki.

"Anteeksi", hän sanoi nopeasti, "en todellakaan tarkoittanut… minulla on ollut tänään rankka päivä, turhaan minä sinulle tiuskin."

"Kaikin mokomin", Jack sanoi.

"Olen vain turhankin herkkä kaikesta, mitä tulee Catherineen", Charles selitti, "Olemme olleet aina hyvin läheisiä, tiedättehän, olemme kaksoset."

"Ymmärrän. Ja sinä et pidä hänen miehestään?"

"Kuinka voisinkaan?" Charles tavoitteli pulloa ja kaatoi itselleen lasin miltei piripintaan, "Hän osti Catherinen! Osti minun tietämättäni, kun minä olin Englannissa! Sain tietää avioliitosta vasta jälkeenpäin, ja silloin se oli tietenkin liian myöhäistä."

"Tuo nyt kuulostaa vähän hurjalta. Ja kauppa ei vaikuta huonolta, Parkins näyttää olevan rikas heppu. Hyvinhän sinun sisarellasi on."

"Hyvin?" Charles kiihtyi jälleen siinä määrin, että hänen oli pakko nousta tuolistaan ja ottaa muutama askel, mutta koska hän ei tiennyt, mihin siitä syöksyisi, hän jäi vain seisomaan keskelle lattiaa, "Hyvin! Hänellä ei ole hyvin, ei mikään. Hyvin hänellä on sitten, kun hän jää leskeksi."

"Rikas ja kaunis leski? Olettaen että se tapahtuu melko pian. Tosin hänen miehensä ei oikein vaikuta siltä, että olisi aikeissa heittää henkensä ihan lähiaikoina."

"Niin", Charles tuli takaisin pöydän luo ja otti rommilasinsa, joi ahnaasti, "Onhan tietysti Anna, mutta silti, Catherinelle jää silti yllin kyllin. Ja kai joku kohta korjaa Annan pois, joku minun kaltaiseni, joka tarvitsee vaimoa. Siitostammaa. Muuhun hänestä ei ole."

"Hän ei sitten ole perinyt äitinsä jaloutta, vai?"

"Catherine ei ole hänen äitinsä", Charles sanoi päätään pudistaen. Nyt hän oli niin hermostunut, että vaelteli hytissä sinne tänne, vaikka yrittikin vakuutella itselleen, ettei hänellä oikeastaan ollut mitään syytä hermostumiseen, ja että hän näytti oletettavasti aika omituiselta kohkatessaan siinä edestakaisin. Toisaalta, mikä hän oli sanomaan omituisesta mitään niin kauan kuin kapteeni Sparrow oli läsnä. Tähän verrattuna hän olisi tuntenut itsensä normaaliksi, vaikka olisi alkanut heittää kuperkeikkaa keskellä lattiaa.

"Eikö?" Jack kysyi ja tarkasteli kynsiään, sormuksiaan ja raaputti likaa pois niiden kaiverruksistakin, kun nyt sattui haarukkaa pitelemään. Hän haukotteli ja hieroi silmiään, raapi otsaansa huivin alta.

"Ei. Sisareni Charlotta oli hänen äitinsä", Charles pysähtyi tuijottamaan ikkunasta ulos, vaikka ei nähnyt mitään muuta kuin pimeyttä ja oman peilikuvansa, hyvin hämärästi ja senkin omituisesta kulmasta, koska ikkunat olivat laivan perän suuntaisesti vinossa, "Hän on kuollut… ja ei, hän ei ollut Catherinen kaltainen, vaikka ei hänessä mitään vikaakaan ollut."

"Parkins siis nai ensin Charlottan ja sitten Catherinen? Mutta ei kai siinä mitään tavatonta ole? Minä sanoisin sitä oikein käteväksi ratkaisuksi kaikkien kannalta."

"Catherine ei rakasta häntä! Hän ei kohtele Catherinea hyvin!" Charles käännähti ympäri. Kapteeni istui edelleen siinä, jalat pöydällä, katsoen häneen pää kallellaan. Kädessään hänellä oli tilanteeseen niinkin sopimaton esine kuin haarukka. Charles jäi ihmettelemään haarukkaa ja kadotti ajatustensa punaisen langan. Hän huomasi, että korkealla pimeydessä kissan kaksi silmää olivat auenneet ja hänestä tuntui, että niin kapteeni kuin kissakin tuijottivat häntä samalla tavoin. Häntä alkoi huimata, hänen päässään pyöri. Liikaa rommia liian lyhyessä ajassa, hän ymmärsi. Tai sitten rommissa oli ollut jotain muutakin - herran tähden, hänhän oli yksin laivalla, merirosvojen keskellä, ties mitä he aikoivat hänelle tehdä! Pelästys kylmäsi hetken hänen koko ruumistaan, mutta sitten hän ymmärsi, että kapteenin käsityksen mukaan sen enempää hän kuin hänen miehistönsäkään eivät hyötyisi hänestä yhtään mitään, ja sitä paitsi, itsehän hän oli tänne tuppautunut, ei kenelläkään ollut mitään suunnitelmia hänen vahingoittamisekseen.

"Taidat olla todella väsynyt", Jack sanoi. Charles huomasi pitävänsä hänen äänestään, se oli pehmeä ja tummasävyinen, mukana kuitenkin ripaus jotain karheaa.

"Ehkä minun pitäisi palata takaisin rantaan", Charles sanoi.

"Pimeällä? Sateessa?" Jack sanoi ja nyökäytti päällään pimeitä ikkunoita kohti, "Kukaan ei lähde soutamaan sinua rantaan enää."

"Mutta… onko minun jäätävä tänne?" Charles parahti. Hän tunsi pakokauhun nousevan uudelleen. Hän muisti äkkiä kaikki laivaan liittyvät omituiset tarinat, joita hän oli kuullut, kirotuista merirosvoista ja veriteoista, ja ajatus siitä, että hän joutuisi viettämään yön laivalla, tuntui näissä olosuhteissa kammottavalta.

"Luulen niin, kaveri". Jack totesi ja nousi, liikkui sulavin askelein hänen luokseen. Charles otti pari askelta taaksepäin, mutta Jack kulkikin hänen ohitseen, niin läheltä, että hän tunsi tämän paidan hihan hipaisevan hänen olkavarttaan. Hän jäi typertyneenä seisomaan paikalleen ja kuuli Jackin kuiskaavan hänen selkänsä takana hänen korvaansa, tämän lämpimän, rommintuoksuisen hengityksen sipaistessa hänen niskaansa, "Tervetuloa Black Pearlille."

Samassa he kuulivat kiireisiä askeleita ja oveen koputettiin.

"Kapteeni!" ovi paiskautui auki ja Anamaria säntäsi sisään, "Valoja - - - tuolla on laiva!"

Jack harppasi ovelle Charles perässään, mutta ennen kuin ehtivät ulos, Jack pyörähti ympäri ja tönäisi Charlesin kauemmas sellaisella voimalla, että Charles oli kaatua selälleen hytin lattialle.

"Kynttilät", hän sähähti, "sammuta ne, heti!"

Charles kompuroi pöydän luo ja hän puhalsi kaikki kynttilät sammuksiin yhdellä hätääntyneellä puhalluksella. Hyttiin laskeutui täydellinen pimeys ja hän ei enää nähnyt Jackia, mutta kuuli tämän askeleet, kun tämä juoksi ulos. Tietään käsillään haparoiden lähti hän lähti tämän perään. Ulkona sade löi häntä kasvoihin ja vain siitä hän tiesi olevansa ulkona kannella. Hän ei nähnyt edes omaa kättään, vaikka nosti sen kasvojensa eteen ja yritti hahmottaa sen. Pimeydestä hän kuuli ääniä, kuiskauksia ja askeleita. Hän yritti liikkua eteenpäin seinänviertä pitkin, mutta luovutti tajutessaan, ettei tiennyt yhtään, mihin hän oikein oli menossa.

"Mikä se on?" hän kuuli jostain Jackin matalan äänen.

"En erota", kuului vastaus. Charles tunnisti puhujan olevan herra Gibbs.

"Anna tänne", Jack sanoi ja nyt Charles alkoi jo hiukan erottaa hahmoja pimeydessä. Hän paikallisti Jackin äänen kuuluvan jostain yläpuoleltaan ja lähti haparoimaan taas miltei sokkona eteenpäin. Hän tiesi komentosillan olevan yläpuolella ja muisteli, että portaat olivat jossain aivan lähellä. Aivan oikein, nyt hän oli erottavinaan jotain, joka tunnustelemalla osoittautui porraskaiteeksi.

"Liian pimeää", Gibbs kuului sanovan, "ja se on liian kaukana."

"Aivan", Jack vastasi, "Näyttää siltä, että se vain purjehtii ohi. En silti ota riskejä. Valmistautukaa, kanuunat esiin!"

Hiljaisuus rikkoontui ja pimeys oli äkkiä täynnä hätäistä toimintaa. Miehet juoksivat edestakaisin ja käskyjä välitettiin eteenpäin. Charles nousi ylös komentosillalle tunnustellen jaloillaan jokaista askelmaa erikseen ja erotti Jackin vaalean paidan pimeydessä, ja hahmo hänen vierellään oli ilmeisesti herra Gibbs. Pimeydestä kuului ääniä, kun kanuunaluukkuja avattiin. Anamarian kirkas ääni erottui muiden äänistä.

"Kaikki miehet paikoilleen!" hän huusi, "Olkaa valmiina nostamaan ankkuri!"

"Jack? Mitä tapahtuu?" Charles kysyi kuiskaten. Hän tunsi pakokauhun kasvavan mielessään ja haparoi pimeyttä tavoittaakseen Jackin, kuin hakien hänestä turvaa, mutta hänen kätensä tavoitti pelkkää pimeyttä.

"Mitä sinä täällä teet?" Jack ärähti ja Charles kuuli äänen, kun tämä painoi kaukoputken kasaan, "Mene hyttiini, olet täällä vain tiellä".

"Mutta mikä… mitä…" Charles hätäili. Hänelle oli tullut mieleen, että oli joutumassa keskelle jotain, mihin hän ei missään tapauksessa halunnut joutua. Entä jos Black Pearl nostaa ankkurin ja purjehtii pois? Tai joutuu taisteluun? Miten hän pääsee täältä pois?, "Mitä tapahtuu?"

"Toivottavasti ei yhtään mitään", Jack tarttui hänen käsivarteensa ja työnsi hänet kauemmas, ja hän oli jälleen vähällä kaatua pelätessään, että Jack tönäisisi hänet komentosillalta alas pääkannelle, "Ala mennä nyt."

Charles ei voinut muuta kuin totella. Hän haparoi pimeydessä sen verran, että löysi portaat ja laskeutui ne selkä edellä alas pidellen kaiteesta kiinni. Päästyään alas hän taputteli kulkiessaan seinää löytääkseen oven, ja kun hän lopulta löysi sen ja pääsi sisälle Jackin hyttiin, hänen teki mieli lukita ovi perässään, vaikka tiesikin, ettei siitä olisi mitään hyötyä, jos Black Pearl olisi kohta siinä tilanteessa, että sitä tulitettaisiin. Mihin minä onneton olen mennyt itseni sekoittamaan, hän ajatteli. Entä jos tuo laiva tuolla merellä olikin Dauntles? Matkalla kohti Black Pearlia ja avaisi tulen sitä kohti? Kukaan ei tiennyt, että hän oli Black Pearlilla. Entä jos Black Pearl uppoaisi? Hän menisi siinä mukana ja silloin olisi myöhäistä heilutella valkoista lippua ja vakuuttaa, ettei hän kuulunut Black Pearlille. Hait tuskin välittäisivät.

Hän liikkui kohti pöytää kädet ojossa edessään, satutti reitensä johonkin kovaan, terävään, sanoi "auh", löysi viimein tuolin ja istui siihen. Hän oli ehtinyt kastua ulkona sateessa ja nyt kosteus hiipi hänen takkinsa läpi, kasteli hänen paitansa ja tuntui epämiellyttävältä. Peruukki oli märkä ja hän veti sen päästään, raapi lyhyitä hiuksiaan. Hän riisui myös märän takkinsa ja pudotti sen lattialle, pöydän alle. Sitten hänellä ei ollut muuta tehtävissä kuin odottaa, sydän syrjällään, mitä tapahtuman piti. Hän odotti, uskaltamatta tuskin hengittää, kuunnellen tuulenpuuskia, jotka keinuttivat laivaa ja heittelivät sadevihmoja ikkunoihin, laivan ja miesten ääniä. Hän toivoi, että kapteeni olisi tullut takaisin sisään ja vakuuttanut, että kaikki oli hyvin, mutta toivo tuntui turhalta. Minuutit matelivat eteenpäin, eikä mitään tapahtunut. Muutaman kerran hän oli erottavinaan Jackin äänen, mutta ei ollut täysin varma, oliko se todella hän.

Äkkiä hytti välähti kirkkaaksi sinisestä valosta ja kauhusta huutaen hän heittäytyi lattialle. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, ei ääntä, ei tärähdystä kuulan osuessa Black Pearliin. Kaukainen ukkosenjyrähdys sai hänet nauramaan hysteerisesti. Ukkonen! Se oli ollut pelkkä salama. Yhä nauraen hän kömpi ylös lattialta, haparoi ympärilleen kunnes hänen kätensä tavoittivat tuolin, jonka hän oli kaatanut. Hän nosti sen pystyyn ja haroi pöytää, ja löysi viimein rommipullon, kiersi kätensä sen kaulan ympärille, avasi korkin ja joi suoraan pullon suusta.