OTA KIINNI JOS SAAT - Osa 2

                      Black Pearlin saapuessa Tortugalle, ensimmäinen asia, mihin Jack kiinnitti huomionsa, oli Elysion. Hän ei ollut ensin uskoa omia silmiään ja kuvitteli erehtyneensä, mutta katsottuaan tarkemmin hän myönsi, että hän oli ollut oikeassa uskoessaan ensivaikutelmaansa. Laiva oli maalattu ja kunnostettu, eikä enää juurikaan muistuttanut vanhaa Elysionia, siinä oli jälleen mastot purjeineen ja laivan perässä luki vanhan nimen tilalla nyt ”Virgin”, mutta asiasta ei silti ollut epäilystäkään. Kyseessä oli sama laiva, jolla Jack oli lähtenyt Port Royalista puolisen vuotta aiemmin ja joka oli ollut hyvin vähällä painua pohjaan ennen kuin se oli saatu hinattua Port-au-Princeen. Sen jälkeen hän ei todellakaan ollut laivaa nähnyt, eikä missään tapauksessa ollut tiennyt mitään sen katoamisesta, kuten Norrington oli vihjaillut. Hän oli olettanut laivan palanneen omistajalleen ja sen miehistön ja matkustajien jatkaneen elämäänsä kuka mitenkin sen jälkeen, kun hän oli livahtanut St. Catherinelta maihin kenenkään huomaamatta ja katsonut parhaimmaksi häipyä vähin äänin, ja oli jatkanut matkaansa kohti Tortugaa sekä Black Pearlia, joka oli odottanut häntä juuri siellä, missä pitikin.

                      Elysion, todellakin. Mielenkiintoista. Jack vilkaisi vierellään seisovaan Anamariaan ja tavoitettuaan tämän katseen, hymyili äkkiä tälle leveästi. Anamaria katsoi häneen kummastuneena, mutta sitten, pienen epäröinnin jälkeen, vastasi hänen hymyynsä.

                      ”Hyvällä tuulella, Jack?” hän kysyi, hiukan tarpeettomasti. Tuo hymy oli ollut kadoksissa pitkän aikaa ja hän oli jo alkanut kaivata sitä, sen huolettomuutta ja ilkikurisuutta. Heidän nostettuaan ankkurin Parkinsin talon edustalta ja lähdettyään hyvää vauhtia kohti Tortugaa, Jack oli ollut enimmän aikaa varsin hymytön. Ei varsinaisesti huonotuulinen, eikä ainakaan sanottavammin hermostunut siitä, että Norrington ilmeisesti oli jossain heidän kintereillään, mutta jotain, mitä Anamaria oli nimittänyt vakavuudeksi. Jokin painoi Jackin mieltä, sai hänen kasvoilleen ilmeen, joka paljasti hänen miettivän jotain, haluamatta jakaa ajatuksiaan kenenkään kanssa. Se ei sinänsä ollut mitään uutta ja yllättävää. Anamaria tunsi kapteeninsa paremmin kuin tämä arvasikaan ja hän tiesi, ettei tämä yleensäkään jakanut syvimpiä ajatuksiaan kenellekään, jota ne eivät varsinaisesti koskeneet, mutta oli hyvin epätavallista, että Jack ei puhunut yhtään mitään. Se oli melkeinpä luonnotonta. Normaalisti, vaikka Jackilla olisikin ollut jotain sydämellään, tämä ei heittäytynyt vaitonaiseksi, pikemminkin päinvastoin. Mitä hermostuneempi Jack oli, sen ahkerammin tämän suu kävi, kunnes tämä oli vähällä tehdä heidät kaikki hermoraunioiksi puhetulvallaan. Jack Sparrow rakasti omaa ääntään ja tarjoili erinomaisia oivalluksiaan auliisti kaikille, halusivat nämä kuulla niitä tai eivät, joten siinä vaiheessa, kun Jack alkoi vain pyöritellä silmiään, mutristella suutaan ja osallistua keskusteluun pelkillä hymähdyksillä, Anamaria tunsi todella huolestuvansa. Heidän seistessään siinä kannella, vierekkäin, tuulen leikitellessä Jackin hiuksilla Anamaria tunti, että Jackin hymy oli enemmän kuin tervetullut.

                      ”Lähinnä helpottunut”, Jack vastasi hänen kysymykseensä, kiinnittäen uudelleen huomionsa entiseen Elysioniin. Miten kummassa se oli tänne joutunut, kunnostettuna ja uudelleen nimettynä? Hän siristi silmiään nähdäkseen paremmin, mutta laivalla ei näkynyt minkäänlaista liikettä. Miehistö oli todennäköisesti maissa ja laivalle jätetyt vartijat jossain näkymättömissä. Selvää oli, että laivaa ei oltu jätetty Tortugan satamaan tyhjilleen, vartijatta; kenen tahansa hallinnassa se Virgin-nimisenä olikin, ei voinut olla niin typerä, että jättäisi laivan kenen tahansa ryövättäväksi.

                      ”Helpottunut?” Anamaria kysyi keskeyttäen hänen mietteensä. ”Tarkoitatko Dauntlessia?”

                      ”Sitäkin”, Jack vastasi. Gibbs kuului antavan käskyjä miehistölle näiden valmistautuessa laskemaan ankkurin. Jack oli luovuttanut komennon hänelle muutama tunti aiemmin, painuttuaan itse nukkumaan ohi päivän kuumimman hetken. Hänen oli ollut vaikea saada öisin unta, tai jos hän pystyikin nukahtamaan, hän havahtui kesken uniensa vapisevana ja hikoillen, nähtyään jälleen saman vanhan painajaisen, joka luultavasti vainoaisi häntä hautaan asti. Aina yhtä epämääräinen, hahmoton uni, jossa hänet oli jätetty yksin jonnekin. Kirottu Barbossa, kirottu saari. Vaikka hän oli tappanut miehen, uni ei ollut suostunut poistumaan hänen mielestään, vaan tuli takaisin yhä uudelleen ja kaikkein varmimmin silloin, kun jokin asia hermostutti häntä. Catherine Parkinsin luota lähdettyään Jack tunsi unen ryhtyneen tosissaan pesimään jossain hänen aivoissaan, ahdistavana, painostavana. Joka kerta herättyään sen säikäyttämänä hän halusi huutaa ääneen, vaatia sitä pysymään poissa, vaikka tiesikin sen hyödyttömäksi. Hänen unensa eivät suostuneet tottelemaan häntä, eikä hän siitä huolimatta, että sekin oli käynyt hänen mielessään, halunnut ampua reikää päähänsä, joten hän teki mielestään seuraavaksi järkevimmän teon: lopetti nukkumisen siinä määrin kuin se oli mahdollista. Tunti silloin, pari tuntia tällöin ja mieluiten päivänvalolla, jotta hän herätessään näki välittömästi, missä oli. Omalla Black Pearlillaan, omassa hytissään, omassa sängyssään. Yksin. Sitä paitsi yöt olivat kauniita. Kaikki tähdet hänen yläpuolellaan, meri hänen ympärillään. Ja Norrington jossain hänen perässään. Kylmät väreet kulkivat pitkin hänen selkärankaansa ja hän irvisti itsekseen.

                      ”Emmehän me nähneet Dauntlessista vilaustakaan”, Anamaria muistutti. Hän oli jopa epäillyt, ettei mitään Dauntlessia ollutkaan, mutta ei ollut katsonut tarpeelliseksi mainita epäilyksistään Jackille. Ei ollut mitään syytä suututtaa Jackia nyt, kun tämä oli ollut päivätolkulla oudon sopuisalla tuulella kaiken hiljaisuutensa keskellä.

                      ”Silti”, Jack sanoi, ”se oli siellä jossain. Tiedän sen yhtä varmaksi kuin jos se olisi ollut koko ajan näköetäisyydellä. Se oli perässämme, Anamaria. Dauntless ja kommodori Norrington.”

                      ”Hyvä on, jos kerta niin sanot”, Anamaria myöntyi. Hän oli varovasti tiedustellut, mistä Jack tiesi Dauntlessista, mutta hän ei ollut saanut tältä minkäänlaista vastausta. Itse asiassa Jack oli leikkinyt, ettei ollut edes kuullut kysymystä. ”Nyt siitä ei kuitenkaan ole enää vaaraa. Voimme unohtaa koko Dauntlessin.”

                      ”Jep”, Jack sanoi lyhyesti, ajatuksissaan. Unohtaa? Jos hän ei ampuisi päätään tohjoksi, vaan sen sijasta esimerkiksi joisi kaiken löytämänsä rommin ja kaataisi alleen jokaisen halukkaan naisen, ennemmin tai myöhemmin tulisi taas aamu, jolloin hän muistaisi sen, mitä oli yrittänyt unohtaa. Hänen teki mieli nauraa itselleen. Jack Sparrow oli leikkinyt tulella ja valitti nyt sitä, että oli polttanut kätensä.

                      Black Pearl ankkuroitui Tortugan edustalle ja Jack havahtui ajatuksistaan. Rantaan. Hän halusi rantaan ja niin halusi hänen miehistönsäkin. Oli niin paljon tekemistä; lasti oli myytävä, Pearl oli saatava ylös telakalle ja laitettava kuntoon, se oli varustettava uudelle purjehdukselle. Sitä ennen oli kuitenkin juhlittava kunnolla päättynyttä purjehdusta ja sitä, että he olivat hengissä ja ehjinä perillä Tortugalla siitä huolimatta, että hän oli itsepäisyydellään vaarantanut heidät kaikki. Hänen miehistönsä oli todella ansainnut tämän hengähdystauon. Jack naurahti itsekseen. Vaikka he olivatkin selvinneet purjehduksesta naarmuitta, oli enemmän kuin todennäköistä, että kun he seuraavana päivänä palailisivat pikkuhiljaa Black Pearlille, he olisivat enemmän tai vähemmän mustelmilla ja ruhjeilla.

                      ”Mennään”, Jack sanoi Anamarialle ja Joshamee Gibbsille, kun Pearl oli saatu ankkuriin, vartiovuorot jaettu ja isovene oli laskettu alas. Jack oli hakenut hytistään päällysvaatteensa, aseensa sekä listan siitä, mitä heillä oli ruumassaan, siitäkin huolimatta, että tämä ilta ei ollut se, jolloin hän varsinaisesti ryhtyisi tekemään kauppoja kenenkään kanssa. Ei, tänä iltana hän joisi päänsä täyteen ja heräisi aamulla tajuamatta, kuka hänen vierellään makasi. Vasta huomenna hän alkaisi hieroa kauppoja ruumassa olevasta ryöstösaaliista ja huomenna tutkittaisiin, mitä hän itse tarvitsisi voidakseen lähteä jälleen merelle. Silti, ei ollut pahitteeksi tehdä tiedusteluja jo tänään ja antaa sanan kiertää, mitä hänellä oli tarjolla, jos halukkaita ostajia ilmaantuisi. Osan lastista hän laski voivansa vaihtaa suoraan puutavaraan ja elintarvikkeisiin, ammuksiin ja muuhun tarpeelliseen.

                      Hän laskeutui alas veneeseen lähimmät miehensä perässään, tai oikeastaan lähin miehensä ja naisensa. Hänen päällystönsä, hänen perämiehensä. Hänen ystävänsä, joihin hän luotti niin paljon kuin nyt yleensäkin luotti ihmisiin, jotka olivat jättäneet hänet selviytymään pois Isla Muertalta miten parhaiten taisi ja jotka olivat sittenkin tulleet hakemaan häntä. Hänen miehistönsä ei ollut koskaan vannonut hänelle uskollisuuden- tai mitään muitakaan valoja, eikä hän ollut niitä vaatinut. Jokainen tiesi, ettei hänelle valoilla olisi ollut mitään arvoa ja mitä tapahtui miehelle tai naiselle, joka petti hänet. Siitä ei puhuttu, hänen vyöllään oleva pistooli muistutti jokaista siitä. Ja miksi kukaan olisi häntä vastaan kääntynytkään? Jack tiesi kohtelevansa miehistöään hyvin, paremmin kuin kukaan tuntemansa kapteeni. Reilu osuus kaikesta ryöstösaaliista, kohtuulliset olot laivalla. Miksi hän ei olisi tehnyt niin? Mitä hän olisi hyötynyt toisenlaisesta kohtelusta? Ehkä hänen miehistönsä jopa kunnioitti häntä, ehkä ei. Ainakin häntä toteltiin ja yleensä se riitti hänelle erinomaisesti.

                      Vene irtosi Black Pearlin kyljestä ja sitä alettiin soutaa kohti rantaa, ohittaen matkalla entisen Elysionin lähempää kuin oli tarpeenkaan, Jackin halutessa vilkaista laivaa paremmin. Laiva ei siltikään paljastanut hänelle salojaan, vaikka nyt kannella näkyikin liikettä, kun mustin mies, jonka Jack koskaan oli nähnyt, tuli partaan ääreen ja seurasi silmillään heidän kulkuaan laivan ohi. Jack olisi halunnut huutaa hänelle ja tiedustella laivan omistajaa, mutta liika uteliaisuus ei ollut hyväksi tässä satamassa. Sen sijaan hän kysäisi Gibbsilta, tiesikö tämä mitään laivasta, mutta tämä vain pudisti päätään kuin pahoitellen. Jack arveli saavansa tietää asian viimeistään päästyään Faithful Brideen ja päätti hillitä uteliaisuutensa vielä hetken. Hän ei kuitenkaan voinut sille mitään, että kääntyi vielä katsomaan laivaa heidän ohitettuaan sen. Elysion, todellakin. Miten se oli täällä ja mitä oli mahtanut tapahtua sen matkustajille, kapinalliselle miehistölle ja kapteenille, jota Charles Gold oli täräyttänyt sangolla päähän? Virginialle? Jack ei ollut suonut juuri ajatustakaan heistä kenellekään jätettyään heidät Port-au-Princessa, mutta nyt hän tunsi uteliaisuutta.

***

                      Jack pysähtyi kapakan kynnykselle sekä silmäilläkseen nopeasti, näkyisikö tuttuja kasvoja että ennen kaikkea tullakseen nähdyksi. Jack Sparrow ei ollut vaatimaton mies, eikä hänellä ollut mitään syytä hiipiä sisään huomaamattomasti. Siinä oviaukossa seisoessaan hänen teki mieli nauraa katsellessaan elämöintiä sisällä. Meteli oli korviahuumaava juopuneiden miesten ja naisten huutaessa yhteen ääneen, toistensa yli, pysähtymättä kuuntelemaan, hoilatessa, kiroillessa, tapellessa, parkuessa… Faithful Bride oli kuin helvetin esikartano äänineen, hajuineen ja hahmoineen, jotka huojuivat sinne tänne, makasivat pöydillä, lattioilla, remusivat kuin jäljellä olisi enää tämä päivä ja huomista ei enää tulisi. Tai pikemminkin kuin kaikki maailman rommi olisi juotava juuri sinä iltana.

                      ”Jack! Se on Jack!” kuului jostakin metelin keskeltä ja tyytyväinen virnistys valaisi Jackin kasvot: leveä kultainen hymy. Hän aloitti kulkunsa ovelta tiskille päin, Anamaria ja Gibbs kintereillään, lanteet keikkuen, käsi sirosti pistoolinkahvalla leväten. Anamaria vilkaisi Gibbsiin silmiään pyöräyttäen.

                      ”Täytyykö hänen todella heiluttaa persettään noin?” hän sihahti Gibbsille, joka vaivoin tukahdutti huvittuneen pyrskähdyksen.

                      ”Jack, kirottu Jack Sparrow!” joku huudahti. Jackin hymy leveni, jos mahdollista, entisestään.

                      ”Ei, Bert” hän nauroi, ”minä en edelleenkään ole kirottu”, hän ehti tiskille, otti taskustaan suureellisin elein muutaman kolikon, heitti ne kapakoitsijan eteen, kääntyi saliin päin ja kätensä levittäen huusi niin kovaa, että hänen äänensä varmasti kuului yleisen metelin yli; ”Kierros kaikille! Kapteeni Jack Sparrow tarjoaa!”

                      Hurraa-huudot olivat kuin musiikkia hänen korvilleen ja hänen koko olemuksensa huokui tyytyväisyyttä, kun hän kääntyi takaisin tiskille päin, ottaakseen oman juomansa. Kapakoitsija hymyili hänelle mielistellen kootessaan rahoja kämmenelleen ja työntäessään ne nopeasti pois näkyviltä.

                      ”Hyvä purjehdus, kapteeni Sparrow?” hän kysyi. ”Hyvä saalis?”

                      ”Jep”, Jack sanoi ja nosti kolpakon huulilleen, maistoi, tunsi rommin suloisen maun ensin kitalaessaan ja sitten kurkussaan, kun se valui alas hänen vatsaansa. Hän huokaisi tyytyväisenä ja otti uuden, pitemmän hörpyn. ”Erinomainen, kuinka muutenkaan.”

                      Se oli valhe, mutta mitäpä merkitystä sillä olikaan? Jack piti mielellään yllä mainettaan, joka kieltämättä oli suurelta osin enimmäkseen liioiteltu. Kunniaa hänellä sen sijaan ei paljon tainnut enää olla, mutta väliäkö tuolla. Kunnia menee, maine kasvaa – hei; hän oli merirosvo, mitä hän kunnialla tekisi? Sitä ei voinut myydä, ei vaihtaa, siitä ei voinut hyötyä, sitä hän ei tarvinnut mihinkään, toisin kuin mainettaan.

                      ”Verottanut Espanjan kuninkaan omaisuutta?” kapakoitsija tiedusteli. Jack katsoi viisaammaksi vain myönnellä. Jos oli ihminen, johon hän ei luottanut, kapakoitsija Redfield oli sellainen. Jos tälle innostui juoruilemaan omista asioistaan liian vuolaasti, tämä myi tietonsa eteenpäin eniten tarjoavalle välittömästi. Paitsi yhdessä asiassa häneen saattoi luottaa, Jack muisti äkkiä.

                      ”Onko minulle viestejä?” hän kysyi kulauttaen ahneesti loput rommistaan kurkkuunsa ja ojentaen kolpakon uudelleen täytettäväksi, kehottaen tekemään sen runsaammalla kädellä kuin äsken. Kapakoitsija nosti sormeaan osoittaakseen, että Jackin piti odottaa hetken ja pyörähti takahuoneeseen. Jack tunsi sydämessään toiveikkaan ailahduksen, joka kuoli saman tien pois. Olipa hän typerä, tietenkään kommodori ei ollut lähettänyt hänelle viestiä, se oli tullut enemmän kuin selväksi Catherine Parkinsin luona. Redfield tuli takaisin mukanaan sinetöity kirje. Jack otti sen, pyöräytti sen ympäri ja mursi sinetin. Gibbs kumartui uteliaana lähemmäs nähdäkseen, keneltä viesti oli. Jack vilkaisi häneen ja ojensi kirjeen hänelle sen luettuaan.

                      ”Van der Berg?” Gibbs kysyi. ”Taas? Sillä miehellä todella on hämäräperäisiä liiketoimia.”

                      Jack naurahti maistellen rommiaan kolpakosta, jonka kapakoitsija todella oli täyttänyt reilusti yli puolen välin tällä kertaa.

                      ”Ja sehän sopii meille erinomaisesti, vai mitä?” hän kysyi. ”Hän saa tosin odotella muutaman viikon… ja kyllähän hän odottaakin”, hän kolautti kolpakkonsa Gibbsin kolpakkoa vasten. ”Hän odottaa minua vaikka maailman tappiin asti, koska minulla on juuri se, mitä hän eniten halajaa: koko Karibian nopein laiva.”

                      Gibbs virnisti yhtä leveästi kuin kapteeninsa ja tyhjensi kolpakkonsa yhdellä kulauksella.

                      ”Ja sinä olet koko Karibian paras kapteeni”, hän sanoi, tarkoittaen jokaista sanaa, irvistäen tyytyväisenä yhtä paljon rommin kuin Jackin takia.

                      ”Jep”, Jack sanoi kuin itsestään selvän asian. Sitähän se olikin; hän oli paras, vaikka kaikki eivät ehkä olleetkaan samaa mieltä hänen kanssaan. Hän kaivoi taskustaan vielä muutaman kolikon ja heitti ne tiskille. ”Minun miehistöni ryyppää koko illan minun laskuuni. Jos tuo ei riitä, verota minua lisää.”

                      ”Toki, kapteeni Sparrow”, kapakoitsija melkein kumarsi. Gibbs katsoi Jackiin myhäillen.

                      ”Anteliaalla tuulella, Jack?” hän kysyi. Anamaria, joka seisoi hänen vieressään välittämättä edes koskea omaan juomaansa, tuhahti kuuluvasti.

                      ”Sinun onneksesi”, hän sanoi. ”Voit juoda koko yön köyhtymättä lanttiakaan.”

                      ”Minä olen vaatimaton mies. Anamaria”, Gibbs sanoi moittivasti, ”ja vaatimattomia ovat ilonikin.”

                      ”Vaatimattomia?! Anamaria kysyi. ”Rommin ansiosta sait lähdöt laivastosta.

                      ”Niinpä”, Gibbs myönsi, ”mutta ei elämä merirosvonakaan ole hullumpaa, varsinkaan Jackin komennossa.”

                      Anamaria naurahti heleästi Gibbsin yhtyessä hänen nauruunsa.

                      ”Kippis”, Anamaria sanoi, skoolasi Gibbsin kanssa ja maistoi viimein rommiaan. Ei kehuttavaa. Jack saisi yrittää kaupata omaa varastoaan kapakoitsijalle. Vaikka Jack joikin itse omasta, myytäväksi tarkoitetusta lastistaan, osan, se oli tämän kunniaksi sanottava, ettei tämä ainakaan huonoa ainetta salakuljettanut.

                      ”Kenen muuten on satamassa oleva laiva, Virgin?” Jack kysyi kapakoitsijalta kuin muina miehinä hetken kuluttua, toivoen, ettei vaikuttaisi liian kiinnostuneelta. ”En ole nähnyt sitä ennen.”

                      ”Virgin?” kapakoitsija sanoi mietteissään kuin muistelisi laivan nimeä. Jack katsoi häneen odottavasti ja sai vastaukseksi yhtä odottavan katseen. Jack huokaisi syvään.

                      ”Redfield?” hän sanoi hiukan kärsimättömän oloisesti, tietäen, että mies olisi mielellään suonut hänen maksavan jotain tiedosta. Hän katsoi kapakoitsijaan tiukemmin, nauliten tämän katseen omallaan, kunnes tämä antoi periksi.

                      ”En minä tiedä, kuka sen omistaa”, hän sanoi ja kiirehti jatkamaan ennen kuin Jack ehti inttää vastaan; ”mutta nuo ovat sieltä. Nuo tuolla nurkkapöydässä.”

                      Jack kääntyi mahdollisimman huomaamattomasti katsomaan suuntaan, jonka kapakoitsija näytti hänelle nyökkäämällä päällään vaivihkaa.

                      ”Nuo neljä miestä?” Jack tarkensi. Redfield nyökkäsi.

                      ”Itse asiassa kolme miestä”, hän sanoi, ”neljäs on joku naikkonen.”

                      Jack kiitti häntä ja syventyi tarkkailemaan nurkkapöydän seuruetta salaa. Pöytä oli toisella puolella salia, eikä hän nähnyt kunnolla sinne asti väkijoukon läpi. Hän ei huomannut pöydässä yhtään naista, jollei sitten jompikumpi saliin istuvista ollut sellainen. Miehiltä hekin näyttivät, tummine takkeineen ja lierihattuineen. Jack oli enemmän kuin utelias ja olisi mielellään selvittänyt mieltään askarruttavat kysymykset. Hän ojensi jälleen kolpakkonsa täytettäväksi. Hänen päässään alkoi tuntua jo, että hän oli juonut. Olo alkoi olla hiukan rennompi ja kireys, joka oli vaivannut häntä monta päivää, alkoi väistyä. Nukkua, hän ajatteli, tänä yönä hän aikoisi nukkua, unia näkemättä, mistään välittämättä. Sitä ennen hän kuitenkin selvittäisi Elysionin arvoituksen.

                      ”Anamaria”, hän kurottautui sanomaan ensimmäiselle perämiehelleen, joka oli syventynyt keskusteluun Gibbsin kanssa, ”tule minun mukaani… käyn tervehtimässä muutamaa tulevaa tuttavaani.”

                      Anamaria kohautti olkapäitään osoittaakseen, ettei hänellä parempaakaan tekemistä ollut. Jokin Jackin ilmeessä kertoi hänelle, että tällä oli mielessään jotain sellaista, että tätä olisi oikeastaan ollut syytä pitää silmällä – tietenkin niin, ettei Jack itse huomaisi hänen silmälläpitoaan. Jack ei voinut sietää, että häntä vahdittiin siitäkin huolimatta, että hän joskus todellakin olisi tarvinnut jonkun hieman katsomaan peräänsä ja pitämään hänet poissa vaikeuksista. Tai ainakin huolehtimaan siitä, etteivät seuraukset olleet täysin katastrofaaliset. Jackin pitäminen kokonaan poissa vaikeuksista oli täysin mahdoton tehtävä kenelle tahansa, joten niin paljon kuin Anamaria olisi halunnutkin edes yrittää, hän oli jo aikoja sitten päättänyt jättää yrittämättä.

                      Anamaria otti juomansa ja lähti kulkemaan Jackin perässä salin poikki, pujotellen ihmisten välistä, tullen tönityksi ja yrittäen varjella rommiaan, jota hän ei halunnut päälleen. Hänestä näytti kuin Jackilla olisi ollut helpompaa, kuin ihmiset olisivat väistäneet tätä toisin kuin häntä. Jack oli kaikkea muuta kuin huomaamaton, silloin kun ei halunnut olla sitä.

                      Heidän ehdittyään nurkkapöydän luo, Jack tervehti pöydän ääressä istuvaa seuruetta kaikkein valloittavimmalla hymyllään. Anamaria ajatteli, että miehen tai naisen, johon tuo hymy ei tehonnut edes jollain tavoin, täytyi olla kuollut. Jack Sparrow todella tiesi, miten muut riisuttiin aseista. Hymynsä antamaa vaikutusta korostaakseen Jack painoi kämmenensä vastakkain niin viehkeästi kuin se oli mahdollista, kun otti huomioon, että hänellä oli rommikolpakko toisessa kädessään, ja kumarsi hiukan.

                      ”Hyvää iltaa, hyvät herrat”, hän sanoi kaikkein kohteliaimmalla äänensävyllään aivan kuin he eivät olisikaan olleet merirosvoja nuhjuisessa kapakassa, kääntyen ensin seinän vierellä istuvien miesten puoleen ja sitten toisten kahden puoleen, ”saanen esittäytyä…”

                      Hänen lauseensa jäi kesken hänen äänensä häipyessä kuulumattomiin silkasta hämmästyksestä. Kapakoitsija oli ollut aivan oikeassa sanoessaan, että seurueen neljän jäsen ei ollut mies. Tämä ei ollut pukeutunut sen enempää mekkoon kuin korsettiinkaan, mutta tämän tunnisti naiseksi ilman niitäkin, tämän nostaessa päätään lähes liioitellun hitaasti, jolloin hänen kasvonsa paljastuivat hatun lierin alta tuuma tuumalta. Mustat, paksut kulmakarvat, harmaat silmät, korkeat poskipäät ja suu, jota aistikkaampaa ei taatusti löytynyt koko saarelta. Pitkä, paksu palmikko, hyvin vaaleista hiuksista punottu, kiertyi niskasta ja roikkui naisen rinnalla. Auringon ruskeaksi paahtama iho, joka ennen oli ollut niin valkoinen, nenällä pisamia. Hymy, joka lupasi taivaat ja maat jokaiselle, joka olisi kyllin röyhkeä tarttuakseen tarjoukseen.

                      ”Sinun ei tarvitse, Jack”, Virginia Newgate sanoi ja helähti nauruun, joka sai kaikki hänen lähellään olevat kääntymään ja katsomaan, mistä tuo lumoava nauru kumpusi, ”minä kyllä tunnen sinut.”

                      ”No… hitto!” Jack ähkäisi tietämättä, mitä muutakaan olisi voinut sanoa. Nainen oli muuttunut, mutta niin ennallaan kuitenkin, etteikö Jack olisi tuntenut häntä miljoonan muun naisen joukosta, jopa näin, miesten vaatteissa, ilman korujaan, hajusteitaan ja ehostustaan, auringon vaaleaksi polttamine hiuksineen ja ruskettuneine kasvoineen.

                      ”Hämmästyitkö, Jack?” Virginia kysyi. Jack kokosi itsensä ja peitti hämmästyksensä hymyllään.

                      ”Totta hemmetissä hämmästyin”, hän myönsi. Ei kai kukaan olettanut, ettei hän olisi ollut kerta kaikkiaan ällikällä lyöty nähdessään Tortugalla naisen, jonka hän oli olettanut palanneen jatkamaan elämäänsä Port Royalin seurapiireissä, siitäkin huolimatta, että se ei välttämättä ollut kuulunut tämän suunnitelmiin. Kaikki oli kuitenkin mennyt niin totaalisen pieleen ja niin hän oli ajatellut käyneen Virginian suunnitelmallekin, sen vähän, mitä hän tätä nyt oli vaivautunut ajattelemaan. ”En usko silmiäni… miten sinä olet täällä?”

                      Virginia hymähti ja huomasi samassa Anamarian, joka oli tullut Jackin vierelle, katsoen nyt tutkivin silmin sekä häntä että Jackia. Virginia näki epäluulon hänen katseessaan, aivan kuin hän ei olisi halunnut tulla jätetyksi sen ulkopuolelle, mitä oli tekeillä ja huomasi kuitenkin jäävänsä sinne. Virginian mieleen välähti ensimmäisenä, että nuori nainen oli Jackin rakastajatar, mutta hylkäsi ajatuksen saman tien. Tämä ei ollut aivan sitä tyyppiä, jonka hän kuvitteli kiinnostavan Jackia seksuaalisessa mielessä muutamaa päivää pitempään ja lisäksi tämän katseessa ei ollut tiettyä omistushalua tämän katsoessa Jackia. Jonkinlainen läheinen side näillä kahdella kuitenkin oli, siitä Virginia oli varma.

                      ”Ei kai uskoisi moni muukaan”, Virginia totesi kiinnittäen huomionsa jälleen Jackiin. Tämä puolestaan oli täysin ennallaan; pikainen, mutta sitäkin tutkivampi silmäys päästä jalkoihin kertoi Virginialle, että sitten viime näkemän tämä ei ollut puolessa vuodessa uusinut edes vaatteitaan, saappaita lukuun ottamatta. Myöskään hänen charminsa ei ollut kadonnut mihinkään, vaan Virginia kuvitteli tuntevansa, kuinka miehen viehätysvoima lumosi hänet, kietoi hänet pauloihinsa ja sai hänet katsomaan miestä ihastuneena, kuin pikkutyttö, jollainen hän ei missään tapauksessa ollut. Hän ei myöskään lankeaisi Jack Sparrow’n pauloihin, mutta ei silti kieltänyt, etteikö olisi ollut helppo niin tehdä. Kyllä, kaikki oli ennallaan miehen mustalla rajatuista silmistä ja kahdelle palmikolle letitetystä, helmin koristellusta leukaparrasta alkaen. Jack Sparrow, lumoava, itserakas merirosvo, joka oli ollut vähällä menettää nuo takkuiset hiuksensa ja korvansa, koska ei ollut suostunut siihen, että vähemmän lumoava merirosvo olisi raiskannut 14-vuotiaan tytön.

                      ”Laiva on siis sinun”, Jack sanoi hitaasti, hänen aivojensa raksuttaessa sitäkin nopeammin ja hänen kootessaan mielessään tiedonmurusista järjellistä kokonaisuutta. ”Sinä sait sittenkin Elysionin.”

                      Virginia nyökkäsi.

                      ”Virgin”, hän sanoi, ”se on nyt Virgin ja se on minun.”

                      Jack nauroi iloisesti.

                      ”Virgin?” hän sanoi naurunsa lomaan. ”Sinähän näet tiettyä ristiriitaa laivasi nimen ja itsesi välillä, etkö näekin?”

                      Se olisi ollut loukkaavaa miltei kenen tahansa muun sanomana, mutta ei Jackin.

                      ”Sillä on tarkoituksensa”, Virginia sanoi ja virnisti ilkikurisesti. Jackin mielestä tuo ilme sopi hänelle paljon paremmin kuin hänen entinen, teennäinen hymynsä.

                      ”Uskon sen”, Jack sanoi ja tarttui lähimmän tuolin selkänojaan ja kiskaisi siitä niin voimakkaasti, että sillä istuva hontelo mies oli vähällä pudota lattialle. ”Ylös, kaveri. Kapteeni Jack Sparrow tarvitsee tämän tuolin nyt.”

                      Virginia kohautti kulmakarvojaan teeskennellen hämmästynyttä, kun Jack sanojaan tehostaakseen kiskaisi tuolista uudelleen ja sai kuin saikin sen itselleen, veti sen Virginian seurueen pöydän ääreen ja vaivautumatta sen kummemmin tiedustelemaan, oliko hän tervetullut, istuutui, laskien juomansa pöydälle. Sisimmässään Virginia oli pikemminkin ihastunut Jackin röyhkeydestä kuin hämmästynyt. Jackin seurassa ollut nuori tummapintainen nainen poistui sanomatta sanaakaan.

                      ”Palat halusta tietää, mitä tapahtui?” Virginia totesi. Jack siemaisi juomaansa hartaasti ja nyökkäsi. ”Sallinet minun ensin esitellä sinulle kapteenini sekä molemmat perämieheni?”

                      Jack antoi hänen tehdä niin ja teki esittelyn aikana omat huomionsa Virginian miehistöstä. Hän ei vielä tiennyt, millaista elämää Virginia nykyään vietti tai millaisilla asioilla Virgin purjehti, mutta hänellä oli siitä omat epäilyksensä. Yksikään kunniallinen laiva ei poikennut Tortugalle. Eikä yksikään kunniallinen nainen liikkunut sellaisessa seurassa kuin Virginia. Kapteeni Francis Drake – joka vakuutti Jackille, että se todellakin oli hänen nimensä – oli Jackia jonkin verran vanhempi, rokonarpinen mies, jonka olemus henki paitsi jonkinlaista rauhallisuutta, niin myös voimaa, jota Jack ei osannut tarkemmin määritellä, mutta joka sai hänet varsin vakuuttuneeksi siitä, että mies oli tehtäviensä tasalla myös siinä tapauksessa, että Virginia oli ryhtynyt kaappariksi tai jopa merirosvoksi. Hänen perämiehensä, jotka esittäytyivät de Montaubaniksi ja Harbertiksi ja jotka sanoivat olevansa veljeksiä huolimatta siitä, että heillä ei ollut sama nimi eikä heidän ihonvärinsäkään ollut sama, olivat hyvin samantyylisiä kapteeninsa kanssa. Jack oli valmis uskomaan, että mistä ja miten tahansa Virginia miehistönsä olikaan pestannut, nämä kolme olivat tulleet yhdessä. Heidän välillään näytti vallitsevan sanaton yhteisymmärrys ja he kaikki suhtautuivat Virginiaan kohteliaan kunnioittavasti.

Anamaria tuli sopivasti takaisin pöydän luo, mukanaan tuoli, jonka hän asetteli Jackin viereen ja istuutui sille. Jack näki Virginian kasvoilla hyväksyvän ällistyksen hänen esitellessään Anamarian perämiehenään, samoin hän huomasi Anamarian närkästyksen tämän huomattua niin ikään tuon Virginian kasvoilla häivähtäneen ilmeen. Jackin teki mieli hyrähtää hyväntuuliseen nauruun hänen ajatellessaan, että Anamaria oli viimeinkin kohdannut oman sukupuolensa edustajan, joka oli hänen vertaisensa. Anamaria ei suuremmin arvostanut naisia ja vielä vähemmän miehiä, ja Virginia, jos kuka, vetäisi hänelle vertoja tuossa hänen asenteessaan. Kauniita, Jack ajatteli, sillä sitä he olivat, paidoissaan, housuissaan, saappaissaan ja Virginia takissaan. Vaaleaa hunajaa ja tummaa kahvia. Ajatus kutitti miellyttävästi hänen vatsanpohjaansa ja hän ajatteli, että yhden naisen sijasta hän voisi tulevana yönä sijoittaa rahansa kahteen naiseen. Tuplahinta, tuplanautinto. Ehkä se saisi hänet unohtamaan sen… sen miehen. Tuoksun pimeydessä.

Jack nosti nopeasti kolpakon huulilleen, huomasi sen tyhjäksi ja kääntyi kiskaisemaan hameenhelmasta pöytien välissä hikipäässään hääräävää tarjoilijatarta, pyytäen tätä tuomaan pöytään saman tien pari pulloa.

”Kapteeni Jack Sparrow tarjoaa”, hän sanoi.

                      ”Kapteeni on tänään hövelillä tuulella”, Virginia naurahti.

                      ”Minä olen”, Jack vastasi. ”Ja nyt, kultaseni…”

                      ”Ehei, Jack”, Virginia keskeytti moittivasti, ”tuon puhuttelun saat unohtaa aivan heti. Minä olen tasavertainen sinun kanssasi Virginin omistajana, enkä todellakaan sinun kultasesi.”

                      ”Virginia”, Jack korjasi ja taivutti päätään kuin kumartaen, ”vai pitääkö minun sanoa ’rouva Newgate’?”

                      ”Virginia riittää mainiosti”, Virginia sanoi ja pani tyytyväisenä merkille nuoremman naisen hämmästyksen. ”käytännössä minä en ole enää rouva Newgate, teoriassa kyllä.”

                      ”Ahaa?” Jack äännähti. Tarjoilijatar toi pöytään Jackin tilaamat pullot, otti maksun ja mulkaisi vihaisesti Jackia, joka oli asettanut kätensä liian tuttavallisesti hänen vyötärölleen.

                      ”Samuel ottaisi avioeron, jo se olisi mahdollista”, Virginia sanoi Jackin alkaessa täyttää kaikkien juoma-astioita, ”mutta koska hän ei halua mitään skandaalia, minä pysyn hänen vaimonaan kai hamaan ikuisuuteen saakka, siitä huolimatta, ettemme asu yhdessä.”

                      ”Ja siitä huolimatta, että sinä näytät ryhtyneen puuhaamaan jotain todella epämääräistä”, Jack totesi kysyvästi. Virginia pudisti päätään.

                      ”Minä en puuhaa mitään epämääräistä”, hän sanoi kuulostaen hyvin tyytyväiseltä itseensä. ”Minä vain asun nykyään Port-au-Princessa, lähempänä poikiani, jotka laitoin sinne kouluun. Toki näyttäydyn toisinaan Port Royalissakin ja hoidan velvollisuuksiani rouva Newgatena.”

                      ”Ja mitä sinä sitten todella teet?” Jack kysyi.

                      ”Arvaa?” Virginia ehdotti. Jack katsoi merkitsevästi kapteeni Drakea ja sitten Virginiaa kuin mittaillen tämän koko olemusta silmillään.

                      ”Noin ruskeaksi tullaan vain merellä”, hän sanoi. ”Vaikka ei niin, etteikö se pukisi sinua. Paljonko tarinastasi on totta?”

                      ”Poikani todella ovat koulussa Port-au-Princessa ja minulla on siellä pieni talo”, Virginia sanoi.

                      ”Millä rahalla hankittu?”

                      ”Mutta Jack”, Virginia sanoi mutristaen suutaan, ”rehellisellä rahalla, tietenkin. Samuel maksaa minulle siitä, että pysyttelen poissa.”

                      ”Kätevää”, Jack mutisi kolpakkoonsa.

                      ”Erittäin”, Virginia vahvisti.

                      ”Entä laiva? Ostiko miehesi senkin?” Jack kysyi. Jos Norrington sanoi laivan kadonneen, silloin se mitä todennäköisimmin todella oli kadonnut. Jos sen edellinen omistaja olisi myynyt sen, Norrington tuskin olisi ollut tietämätön asiasta.

                      ”Ei, hän ei ostanut sitä”, Virginia sanoi huolettomasti, ”minä järjestin sen käyttööni muuten.”

                      ”Eli..?”

                      ”Charles Gold auttoi minua”, Virginia kertoi. ”Hän hoiti Elysionin vaivihkaa telakalle, missä se korjattiin ja muutettiin Virginiksi, ja hän auttoi minua hankkimaan miehistön.”

                      ”Uskallan tuskin kysyä, mitä sinä hänelle teit, että sait hänet tanssimaan pillisi mukaan”, Jack sanoi ja sai vastaukseksi jälleen virnistyksen.

                      ”Hän on saanut maksunsa ja palkkionsa”, Virginia sanoi, eikä suostunut kertomaan enempää, vaikka Jack yrittikin udella asiasta.

                      ”Pari asiaa vielä”, Jack sanoi, kun huomasi, ettei Virginia puhuisi Charlesin osuudesta enempää, mikä ei suinkaan tarkoittanut sitä, etteikö hän saisi sitä vielä selville. ”Ensinnäkin, mikset sinä vain tarjoutunut ostamaan laivaa sen edelliseltä omistajalta? Sehän oli siinä kunnossa, että hän olisi myynyt sen varmasti sinulle.”

                      ”Mutta minulla ei ollut silloin rahaa ostaa sitä”, Virginia sanoi, ”ja minä olin päättänyt saada sen, hinnalla millä hyvänsä.”

                      ”Joten sinä vain ryöväsit sen? Charles Goldin avustuksella?”

                      ”Niinhän minä taisin tehdä”, Virginia sanoi herttaisesti. Jack pudisti päätään nauruaan pidätellen niin että hänen hiuskoristeidensa kilinä kuului metelin yli. Kerrassaan uskomaton nainen. Hän vilkaisi Anamariaan, joka katseli Virginiaa katseessaan jotain, jonka Jack tulkitsi ihailuksi. Jackin katseen huomatessaan Anamaria otti kasvoilleen nopeasti välinpitämättömän ilmeen ja maistoi rommiaan.

                      ”Entä jos joku tuntee laivan?” Jack kysyi Virginialta toisen mielessään olevan asian. ”Port Royalissa esimerkiksi? Se ei ole muuttunut niin paljon, ettei sitä tunnistaisi entiseksi Elysioniksi.”

                      ”Toistaiseksi kovin moni ei ole päässyt tunnistamisetäisyydelle”, Virginia vastasi. ”Tarkoitan; kukaan sellainen, kenen tunnistamisella olisi mitään merkitystä. Kukaan ei oleta, että tämä olisi sama laiva, siksi kukaan ei huomaa, että se on.”

                      ”Sinä et ole yhtään huolissasi?” Jack kysyi.

                      ”En yhtään”, Virginia sanoi. ”Sitä paitsi, nyt, minun hallinnassani Virgin on kunnolla aseistettu ja minulla on miehistö, joka osaa käyttää aseita. Pystyn puolustautumaan ketä tahansa vastaan.”

                      ”Paitsi minua ja Black Pearlia”, Jack huomautti.

                      ”Paitsi sinua”, Viginia myönsi, ”sekä kommodori Norringtonia ja Dauntlessia. Mutta sinä ja minä olemme samalla puolella ja kommodori ei tiedä, että minä ja hän emme ole.”

                      ”Nyt”, Anamaria puuttui yllättäen keskusteluun, ”nyt minä olen tavannut jonkun, joka on yhtä hullu kuin Jack.”

                      Virginia hymyili hänelle loukkaantumatta hänen sanoistaan, ottaen ne pikemminkin kohteliaisuutena kuin loukkauksena.

                      ”Jaa-a?” hän sanoi sitten, teeskennellen mietteliästä. ”Ja kuitenkin sinä olet tuon toisen hullun perämies?”

                      Anamaria loi vanhempaan naiseen katseen, joka sai Jackin kohauttamaan kulmakarvojaan hämmästyneenä. Huvittunut, hänen ensimmäinen perämiehensä hymyili Virginialle iloisesti, melkein kujeillen. Harvinainen ilmiö, Anamaria ei jaellut hymyjään tuntemattomille ja hyvin säästeliäästi tutuillekin, kuin olisi jossain vaiheessa kadottanut kokonaan uskonsa ihmisiin. Jack tiesi, että niin hän melkein olikin. Anamarialla, kuten jokaisella hänen miehistöstään, hänet itsensä mukaan lukien, oli syynsä siihen, että he purjehtivat merirosvolipun alla. Elivät rajusti, kuolivat nuorina. Jackin teki mieli huokaista, mutta sitten hän muisti jotain ja häntä alkoi naurattaa. Kaikki kääntyivät katsomaan häneen ja hän arveli näyttävänsä maineensa veroiselta virnuillessaan siinä kuin heikkopäinen. Hemmetti, hän ajatteli ja siemaisi nopeasti rommistaan, tämä käy päähän vähän liiankin nopeasti.

                      ”Terve järki on ihan liian yliarvostettua”, hän sanoi aivan kuin se jotenkin selittäisi hänen hihittelyään. ”Se on tylsimyksiä varten.”

                      Anamaria nostin silmänsä kattoon ja pudisti päätään.

                      ”Black Pearlilla tervettä järkeä ei arvosteta lainkaan, Jack”, hän totesi ja vilkaisi sitten Virginiaan hymyillen tälle uudelleen. ”Tosin eipä siellä voi sanoa olevan ainakaan tylsää. Jos ei muuta, niin kapteeni pitää meidät varuillaan sen suhteen, mitä hän seuraavaksi keksii.”

                      Virginia helähti iloiseen nauruun.

                      ”Voin kuvitella”, hän sanoi. ”Hän pystyy muutamassa päivässä aiheuttamaan kaaoksen, mihin tahansa hän meneekin.”

                      Anamaria nyökkäsi yrittämättä olla yhtymättä Virginian nauruun, joka oli niin aito, niin puoleensavetävä, että hänen suupielensä pyrkivät olemaan noudattamatta hänen tahtoaan ja pian hän huomasi nauravansa mukana. Nauravansa, osaamatta lopettaa. Kaikki neljä miestä katsoivat heitä hiukan hämmentyneinä. Jack oli miltei närkästynyt, vaikka toisaalta, Virginia oli oikeassa.

                      ”Hyvä rouvat… neidit”, hän yritti rauhoitella, ”ei se nyt noin hauskaa ollut.”

                      ”Itsehän aloitit”, Virginia sanoi moittivasti. Jack virnisti.

                      ”Muistin vain jotain”, hän sanoi, ”eräänlaisen ennustuksen, jonka taannoin kuulin.”

                      ”Ennustuksen?” Virginia kysyi. ”En tiennytkään, että olet taikauskoinen, Jack.”

                      ”En olekaan”, Jack sanoi, totesi juomansa huvenneen uhkaavasti ja tarttui rommipulloon täyttäen astiansa. ”Eräs… eräs henkilö ennusti minun päätyvän hirteen ennen kuin täytän neljäkymmentä.”

                      ”Mitä huvittavaa siinä nyt on?” Anamaria kysyi. ”Paitsi että pyövelillä alkaa olla jo kiire?”

                      ”Sepä juuri”, Jack vastasi, vaikka hänen mielessään oli muutakin. Hän ei vain halunnut kuulla sen miehen nimeä huuliltaan, miehen, joka aiemmin oli ollut valmis toimittamaan hänet hirteen vaikka omakätisesti ja joka nyt yritti pitää hänet poissa sieltä, luoja ties minkä omituisen syyn takia. Pitäkööt syyt ominaan. Jack oli päättänyt, ettei halunnut tietää niitä, eikä edes ajatella niitä. Lisää rommia.

                      Anamaria katsoi häneen merkitsevästi.

                      ”Tuota vauhtia olet hyvin pian pöydän alla”, hän sanoi huolettomasti, koska hän ei varsinaisesti kantanut asiasta huolta. Jos jostain oli syytä olla huolissaan, niin siitä, mitä Jack voisi saada aikaan ennen sortumistaan pöydän alle.

                      ”Entä sitten?” Jack katsoi häneen haastavasti rommikolpakkonsa takaa. Hänestä tuntui, että hän puhui hivenen epäselvemmin kuin tavallisesti ja yritti artikuloida paremmin. ”Onko sillä sinulle jotain merkitystä?”

                      Sitä paitsi hän kuulosti kiukkuiselta, riidanhaluiselta. Sitä hän taisi ollakin. Anamaria kohautti harteitaan.

                      ”Ei”, hän sanoi, ”paitsi että sinä olet painava noinkin hoikaksi mieheksi kantaa takaisin Pearlille.”

                      ”Olenko minä joskus pyytänyt sellaista?” Jack kivahti yhä kiukkuisemmalla äänellä. ”Minulla ei ole aikomustakaan palata Pearlille ennen huomista ja silloin kävelen sinne omin jaloin.”

                      ”Kuten haluat”, Anamaria vastasi, tyynnytellen. Jack oli ilmiselvästi sillä tuulella, ettei tämän eteen kannattanut nyt asettua poikkiteloin millään tavoin, vaan oli parasta vain myönnellä.

                      ”Jep, juuri niin minä haluan”, Jack sanoi ja joi jälleen kolpakkonsa tyhjäksi, ahneesti, kuin se olisi ollut vettä, eikä vahvaa alkoholia, jonka polte hänen ruokatorvessaan oli vähällä saada hänet yskimään. Anamaria saattoi melkein kuvitella näkevänsä, kuinka rommi valui alas hänen kurkustaan hänen juodessaan sitä uhmakkaana kuin todistaakseen hänelle jotain. Hän ei voinut pitää suutaan kiinni.

                      ”Se ei mene tuolla pois”, hän sanoi hiljaisella äänellä Jackille, joka katsahti häneen synkin kasvoin.

                      ”Mikä?” Jack kysyi. ”Mikä ei mene pois?”

                      ”Se, minkä sinä yrität saada menemään pois”, Anamaria sanoi melkein surumielisesti, katsoen Jackin silmissään häivähdys ymmärryksestä. ”Vaikka joisit yksin kaiken Redfieldin kehnosta rommista, se ei varmasti muuta yhtään mitään.”

                      ”Mitä sinä oikein höpiset?” Jack kivahti. Hänestä tuntui kuin Anamaria olisi tiennyt, mistä puhui, eikä hän halunnut kuunnella tätä. Anamaria katsoi häneen sanomatta mitään, eikä Jack tiennyt, millä olisi inttänyt vastaan, kun vastassa oli vain paljonpuhuva hiljaisuus. Hän kurottautui ottaakseen pullon, mutta ennen kuin hän sai sormiaan sen kaulan ympäri, Virginia otti sen hänen ulottuviltaan, kohotti sen ja täytti hänen kolpakkonsa.

                      ”Minä en halua nähdä pöydässäni pahantuulisia ihmisiä tänä iltana”, hän sanoi, ”eikä edes kuuluisa Jack Sparrow saa siinä mitään erityisvapauksia”, hän täytti kaikkien muidenkin juoma-astiat ja kohotti sitten oman kolpakkonsa. ”Terveydeksenne, hyvät herrat.”

                      Siitä hetkestä alkaen Anamaria tiesi, että jos Jack Sparrow’ta ei olisi ollut, hän olisi seurannut tätä vaaleata naista kapteeninaan vaikka maailman ääriin asti vain siksi, että tämä ei ollut nostanut hänelle erillistä maljaa. Hän kohotti oman juomansa, katsoi Virginiaa suoraan silmiin ja luki niistä haasteen tutustua häneen paremmin.

                      ”En minä ole pahantuulinen”, Jack kinasi. Hänestä tuntui, ettei hän ollut kovin uskottava, mutta rommi, joka kiersi kuumana hänen verisuonissaan, tuntui tekevän tehtävänsä, eikä hän jaksanut välittää siitä, uskoiko Virginia häntä vai ei. Tai uskoiko Anamaria sen paremmin. Ei sillä ollut väliä, hän halusi vain unohtaa. Anamaria oli oikeassa; se ei mennyt pois, mutta hän voisi unohtaa sen ja rommi auttaisi unohtamaan. Mikä se sitten mahtoikaan olla, jokin hänen mielensä perukoilla, jonka hän pakotti pysymään siellä.

                      Äkkiä Jack oli paremmalla tuulella. Hän katsoi Virginiaa, tämän kapteenia ja perämiehinä toimivia veljeksiä, ja hän katsoi Anamariaa ja lopuksi itseään. Mitä syytä hänellä oli valittaa tai murehtia jossain sisällään pesivää omituista tunnetta; eikö hän muka ollut kapteeni Jack Sparrow, koko Karibian onnekkain pirulainen? Kyllä vain hän olikin. Joten hän joi. Hän ryyppäsi omaksi terveydekseen ja Virginian terveydeksi, hän otti toiselle jalalle ja sitten toiselle, hän huomasi pullojen tyhjenneen ja tilasi lisää. Hän tajusi sammaltavansa yhä pahemmin, eikä tuntunut enää aivan yksinkertaiselta löytää tukevaa jalansijaa, kun hän nousi ja lähti huojahdellen kulkemaan ovelle käydäkseen ulkona helpottamassa oloaan. Koko kapakka tuntui keinahtelevan hänen tullessaan takaisin, mutta ei se mitään, hän oli tottunut siihen, eikä aivan pieni keinahtelu saanut häneltä jalkoja alta. Hän hymyili, hän nauroi ja kaikki olivat hänelle ystävällisiä ja halusivat vaihtaa hänen kanssaan muutaman sanan. Nuhjuinen muki työnnettiin hänen käteensä ja hän joi. Hän hoippui tiskille, tarjosi rommia auliisti kaikille ja tunsi rakastavansa jokaista kupan näivettämää rääsyläistäkin, joka ylisti hänen anteliaisuuttaan. Pullo, hän voisi viedä pöytään koko pullon.

                      Jack oli maksamaisillaan pullonsa, kun hänen kätensä päälle laskettiin kämmen.

                      ”Antakaa olla, kapteeni Sparrow, minä tarjoan”, mies sanoi ja hymyili Jackille anteeksipyytävästi kuin pahoitellen rohkeata elettään.

                      ”Kaikin mokomin”, Jack sanoi, keskittyen lausumaan sanat riittävän selvästi. Hemmetin kieli yritti heittäytyä tottelemattomaksi. Silmät samoin, aivan kuin ne olisivat pyrkineet katsomaan kieroon, kun hän katsoi mieheen hakien tämän nimeä jostain muistinsa lokeroista. Joku espanjalainen… Jack ei saanut nimeä mieleensä, mutta muisti, että tämä oli entinen kaappari, joka oli todennut pääsevänsä paremmille saaliille, kun ei tarvinnut jättää espanjalaisia aluksia rauhaan. Varsin miellyttävä mies, joka punaisine samettitakkeineen ja niskaan solmittuine mustine, kiiltävine hiuksineen ei ulkonäkönsä ja –muotonsa puolesta näyttänyt sopivan sen enempää tähän kapakkaan kuin koko saarellekaan. Jackin muistikuvan mukaan luonteensa puolesta espanjalainen sopi tänne erinomaisesti; tämän sanottiin olevan ovela ja häikäilemätön.

                      ”Kuulin teidän saapuneen tänään”, espanjalainen sanoi, tarttui Jackia tiukasti käsipuolesta ja lähti ohjaamaan häntä tungoksen läpi muina miehinä. Jack ei pannut pahakseen; hänen jaloissaan oli varmasti jotain vialla, niin epävarmoilta ne tuntuivat. ”Jos saan pyytää teitä liittymään seuraani, kapteeni Sparrow… Tännepäin, olkaa hyvä.”

                      ”No, mikä ettei”, Jack sanoi iloisesti ja antoi johdattaa itsensä muutaman pöydän päähän Anamariasta ja Virginiasta seurueineen. Hän istahti seinän viereen penkille, espanjalaisen istuessa hänen viereensä, kaataessa hänelle juomista oikein lasiin, joka oli kaikenlisäksi puhdas, ja ottaessa sitten esiin piippunsa. Jack huomasi, että tällä oli samanlainen lasi ja arveli, että ne olivat ilmestyneet pöydälle tämän taskusta. Totta kai, herra mikä-hänen-nimensä-olikaan oli liian hieno kelpuuttaakseen Redfieldin astioita, joista kaikki joivat. Jack irvisti huvittuneena huomiolleen, kohotti lasinsa ja joi espanjalaisen terveydeksi. Sitten he joivat Jackin terveydeksi ja hänen teki mieli sanoa, että tällä juomisella ja varsinkin tahdilla hän olisi seuraavana aamuna herätessään hyvin sairas.

                      ”Teillä on lasti myytävänä?” espanjalainen tiedusteli hetken kuluttua, juteltuaan ensin niitä näitä antaakseen Jackin sopeutua tilanteeseen ja seuraansa. Jack ravisti päätään pontevasti, nojasi kyynärpäätään pöytään ja oli vähällä keikahtaa lattialle, kun hänen kyynärpäänsä lipsahti pöydän reunan yli. Espanjalainen teki liikkeen kuin ottaakseen hänet vastaan jos hän rojahtaisi alas penkiltä.

                      ”Ei, ei”, hän sanoi, ”ei tänään. Huomenna. Tänään minusta ei enää ole hieromaan kauppoja, tajuatko?”

                      Hän nauroi iloisesti omille sanoilleen ja sille tosiseikalle, että hän alkoi olla ympäripäissään, eikä missään tapauksessa siinä kunnossa, että olisi kyennyt enää ajattelemaan selkeästi mitään muita kauppoja kuin mitä teki tiskin yli Redfieldin kanssa. Espanjalainen yhtyi hänen nauruunsa.

                      ”Älkää nyt olko turhan vaatimaton”, hän sanoi. ”Tehdään kauppoja, alustavasti. Puhutaan, keskustellaan tavaroista sekä hinnoista ja sovitaan kaupat myöhemmin, huomenna.”

                      Jack nauroi uudelleen. Vai oliko hän missään vaiheessa edes lakannut nauramasta? Huvittava mies, kuvitteli voivansa ylipuhua Jack Sparrow’n tekemään kauppoja kanssaan silloin kun hän sanoi, ettei aika ollut sopiva kaupoille. Jack arveli, että mies kuvitteli voivansa voidella rommilla hänet myötämieliseksi itselleen, mutta se ei ainakaan ollut osoitus miehen kuuluisasta oveluudesta vaan tyhmyydestä ja tietämättömyydestä. Moni muu oli yrittänyt samaa, juottaa hänet humalaan ja saada hänet tekemään milloin mitäkin – kertomaan tietojaan, ostamaan, myymään – mutta kukaan ei voinut kehua onnistuneensa saamaan tarjoamalleen rommille mitään vastinetta. Päinvastoin, joinakin aamuina hän oli herännyt oksentamaan sisuksiaan ulos, mutta huolimatta siitä, että loppuilta oli häipynyt lopullisesti hänen mielestään, hän kuitenkin oli itse muutamaa tietoa rikkaampi.

                      Espanjalainen siirtyi uudelleen puhumaan tyhjänpäiväisyyksiä, juoruja, mitättömiä pikku uutisia kuin hyväksyen sen, ettei Jack puhuisi hänen kanssaan mistään kaupoista sinä iltana, mutta yhtä varmasti kuin yö vaihtuisi päiväksi ja päivä taas yöksi, mies palaisi aiheeseen vielä, Jack tiesi sen. Kaikilla niillä oli sama taktiikka, huijareilla, pikkunilviäisillä, jotka kuvittelivat pääsevänsä hänen niskansa päälle, jokainen yhtä turhaan, mutta yhtä sitkeästi.

                      ”Ettekö te luota minuun, kapteeni Sparrow?” espanjalainen kysyi Jackin torjuttua toistamiseen hänen yrityksensä udella Black Pearlin lastista, saada siihen etuosto-oikeuden. Jack oli vähällä saada romminsa väärään kurkkuun purskahtaessaan jälleen nauruun.

                      ”Sinäpä nyt vitsin murjaisit”, hän sai sanottua naurun ja yskimisen lomasta. ”Luottaa? Miksi hemmetissä minä tässä sinuun ryhtyisin luottamaan?”

                      ”Se kuuluu hyviin tapoihin kaupankäynnissä”, espanjalainen totesi, hermostumatta siitä tosiseikasta, että varsin omalaatuisen maineen omaava kapteeni Sparrow oli humalansa siinä asteessa, että nauroi ärsyttävästi kaikelle, mitä hän sanoi. Tosin, sillä ei ollut väliä. Olkoonkin omalaatuinen ja ärsyttävä, kapteeni oli myös… erittäin viehättävä, eikä hänellä ollut vaikeuksia kuvitella, miten viehättävä olisi, kun saisi tämän kanssaan kahdenkeskiseen keskusteluun, jonka hän aikoi käydä suurimmaksi osaksi aivan sanoitta. Kapteenilla todella oli maineensa.

                      ”Paskat hyvistä tavoista”, Jack sanoi huitaisten sanojaan tehostaakseen kädellään ja oli vähällä kaataa rommipullon. ”Paljon rehellisempi mies on vinkunut minun luottamukseni perään, enkä minä luota häneenkään. Enkä luottaisi edes Pyhään Pietariin, vaikka ukko tulisi rukoilemaan minun luottamustani ja lupaisi pääsyn suoraan taivaaseen.”

                      ”Rommia?” espanjalainen täytti kohteliain elein hänen lasinsa. Jack nosti sen huulilleen ja havahtui äkkiä huomaamaan, että mies istui lähempänä kuin jokin aika sitten, reisi hänen reittään vasten, vaikka penkillä ei ollut niin ahdasta, etteikö siinä olisi mahtunut istumaan väljemminkin.

                      ”Ei tässä… tässä”, Jack aloitti vähän vakavammalla naamalla, jotta olisi kuulostanut asiallisemmalta, mutta puhuminen tuntui olevan koko ajan vaikeampaa. Kieli ei tahtonut totella ja sanat tuntuivat tarttuvan kiinni hampaisiin. Hän päätti aloittaa lauseen uudelleen, alusta. ”Siis…”

                      ”Voisimmehan keskustella ihan vain alustavasti?” espanjalainen keskeytti nopeasti. ”Ei mitään kauppoja tai päätöksiä tänä iltana, olette oikeassa, nyt ei ole oikea hetki niille. Mutta keskustella voi, voihan?”

                      ”Miksei voisi?” Jack sanoi. Humalastaan huolimatta hän oli aivan varma, että mies oli lähempänä. Nyt tämä kääntyi vielä enemmän häneen päin, kasvoillaan ilme, jonka vilpittömyyttä olisivat kadehtineet alttaritaulun enkelitkin. Jackilla ei ollut pienintäkään aikomusta mennä halpaan, ihan niin päissään hän ei ollut.

                      ”Rauhallisemmassa paikassa?” mies ehdotti.

                      ”Rauhallisemmassa…?” Jack toisti, tietämättä aivan varmaksi, oliko sanonut sanan oikein. Sanat tuntuivat menevän puuroksi hänen suussaan, niin siinä kävi aina; kieli ja raajat lakkasivat tottelemasta, vaikka hänen järkensä vielä juoksi jotenkin. Hänestä tuntui, että hänen rommin turruttama järkensä yritti parhaillaan sanoa hänelle jotain. Oli vaikea saada kiinni ajatuksesta, joka häilyi aivan hänen ulottuvillaan.

                      ”Minulla on huone yläkerrassa”, espanjalainen sanoi, edelleen mitä ystävällisimmin. Jack sai viimein kiinni ajatuksesta, jota hän haki ja tietävä virnistys levisi hänen kasvoilleen.

                      ”Ahaa”, hän sanoi ja katso seuralaistaan syrjäsilmin. ”Haluatkin Black Pearlin kapteenin etkä sen lastia?”

                      Hän oli odottanut, että mies kieltäisi asian hänen sanottuaan sen noin suoraan, mutta niin tämä ei tehnyt.

                      ”Molemmat, jos sallitte, kapteeni Sparrow”, hän sanoi kohteliaasti. Jack siristi silmiään paitsi pitääkseen näkökenttänsä vähän vakaampana niin myös tehostaakseen arvioivaa katsettaan, jolla hän katsoi espanjalaista, kuin miettien, oliko hän kiinnostunut. Kiinnostunut… ei todellakaan. Ei tätä peliä, ei nyt.

                      ”Onpa pokkaa”, Jack sanoi halveksivasti. ”Jos olisin yhtään huonommalla tuulella, tuikkaisin tuosta hyvästä miekkani lävitsesi, kaveri. Miten voit edes kuvitella, että minulle voi ehdotella jotain tuollaista?”

                      Espanjalainen hymähti ja laski toisen kätensä Jackin reidelle. Jack ei osannut reagoida siihen mitään, hän vain tuijotti kättä, joka oli siinä. Hyvinhoidetut kynnet, puhtaat sormet, paidan hihansuun pitsit valkoisina ruskettunutta ihoa vasten. Käsi oli painava. Lämmin. Vaikka iho oli tummempi, käsi toi hänen mieleensä… jonkun toisen.

                      ”En minä kuvittele. Enää”, mies sanoi matalalla äänellä ja siirsi kättään hitaasti ylemmäs pitkin Jackin reittä. Jackille tuli pakokauhuinen olo ja hän olisi halunnut rynnätä pystyyn ja juosta karkuun, mutta hänen ruumiinsa ei totellut. Hän pystyi vain tuijottamaan, mitä tuon, kuka-lie, käsi teki hänelle. Ylemmäs. Liian ylös.

                      ”Ei sinne”, hän sai sanottua, kuiskaten, mutta siitä ei tuntunut olevan mitään apua, eikä hän ihmetellyt, sillä hän huomasi itsekin, ettei kuulostanut kovin vakuuttavalta.

                      ”Ei tässä?” espanjalainen kuului kysyvän hänen korvansa juuressa. Jack sulki silmänsä. Hyvä on, hän myönsi itselleen, vaikka ei sellaista määrää rommia ollutkaan, mikä olisi saanut hänen tekemään typeryyksiä liikeasioissa, niin loppujen lopuksi melko pienikin määrä rommia sai hänet kadottamaan kontrollinsa jossain muussa asiassa. Ei niin, ettäkö hän sitä nyt muutenkaan olisi kontrolloinut, mutta sopivasti rommia, viiniä, mitä tahansa ja hänet oli helppo saada matkaansa. Et kerta kaikkiaan saa sitä pysymään pöksyissäsi, ethän Jack, hän sanoi mielessään itselleen, avuttomasti.

                      Lähtisikö? Espanjalaisen käsi oli pysähtynyt hyvin lähelle hänen nivusiaan, tuntuen yhä painavammalta, kuin halliten häntä aloillaan. Mitä jos antaisi mennä? Oliko sillä mitään merkitystä? Voi paskat, että oli vaikea pitää ajatuksiaan enää kasassa… liikaa rommia.

                      ”Uh…” hän sai sanottua muistaessaan jotain, mitä hän oli ajatellut aiemmin illalla. ”Nainen… ajattelin…”

                      ”Tietenkin”, espanjalainen sanoi ja hänen kätensä paino tuntui musertavalta Jackin reidellä. ”Käy se niinkin. Kolmestaan. Herättää vähemmän huomiota.”

                      Ei, Jackin järjenrippeet sanoivat, ei täällä, ei näin näkyvästi… ei hänen kanssaan. Ei hänen. Jonkun… muun.

                      ”So… sopii”, hän sai sanottua.

***

                      Anamaria nautti olostaan Virginia Newgaten seurassa. Oli luultavasti osaksi rommin syy, että nainen tuntui olevan hauskin, älykkäin, ihastuttavin nainen, jonka hän oli koskaan tavannut, mutta pelkästään hänen lievän humalatilansa syyksi hänen oloaan ei voinut laittaa. Hän ei koskaan juonut paljon, jo siitä syystä, että hän tuli humalaan pienestäkin määrästä, mutta myös siksi, että jos hän jotain kammosi, niin oman ruumiinsa ja mielensä hallinnan menettämistä. Anamaria ei myöskään halunnut tulla sekoitetuksi mihinkään porttoon vain siksi, että hän oli nainen ja mahdollisesti hieman päissään. Hän ei todellakaan ollut mikään portto ja mikäli joku erehtyi luulemaan sellaista, hän halusi olla riittävän tolkuissaan pitääkseen huolen siitä, ettei miesparka tehnyt samaa erehdystä uudelleen. Tosin monet jo tunsivat hänet ja ymmärsivät olla kohtelematta häntä samoin kuin useimpia naisia Tortugalla kohdeltiin. Useimpia. Virginia Newgate ei totisesti kuulunut niihin naisiin. Vaikka Anamaria kuunteli ja katseli häntä joka solullaan, hän ei päässyt selvyyteen, mikä teki tästä niin erilaisen, miksi kukaan ei olisi erehtynyt luulemaan tätä miksikään muuksi kuin tämä oli, naiseksi, jota ei voinut ostaa. Naisen sisäinen voima lumosi, eikä Anamaria taistellut tuota lumovoimaa vastaan. Hänellä ei ollut mitään tarvetta siihen, sillä yhtä varmasti kuin hän tunsi itsensä, hän tunsi myös, että hän voisi luottaa Virginiaan.

                      Jack oli häipynyt aikoja sitten pöydästä omille teilleen, eikä Anamaria odottanut välttämättä näkevänsä häntä ennen seuraavaa päivää, ja jos näkisikin, niin mitä todennäköisimmin kaulailemassa jotain suttuista huoraa. Ei, Anamaria ei kantanut huolta hänestä, vaikka olikin tuntenut jonkinlaisen pienen huolenhäivähdyksen nähdessään Jackin katoavan väentungokseen. Jokin asia painoi Jackin mieltä ja hän toivoi, ettei se jokin saisi tätä tekemään mitään typerää. Toisaalta, jos Jack hommaisi itsensä vaikeuksiin, hän tuskin pystyisi estämään tätä, joten oli ajanhukkaa kantaa huolta asiasta. Hän huomaisi kyllä jos Jack onnistuisi erimerkiksi aiheuttamaan kaaoksen jossain lähistöllä ja silloinkin oli kai enemmän syytä olla huolissaan kaikista muista osallisista kuin Jackista, joka selvisi ehjin nahoin mistä vain.

                      Anamarian huomio kiinnittyi meluisaan seurueeseen, joka teki lähtöä pois, kymmenkunta miestä ja neljä naista, joista yksi oli niin päissään, että eräs miehistä yksinkertaisesti kantoi hänet pois, mikä tuntui huvittavan muita erityisen paljon. Heidän roisit puheensa saivat Anamarian melkein voimaan pahoin; ei jäänyt epäselväksi, mitä heillä oli suunnitteilla liki tajuttoman naikkosen varalle. Olkoonkin, että nainen oli portto, Anamaria tunsi silti suuttuvansa hänen puolestaan. Hän vilkaisi Virginiaan nähdäkseen, miten tämä reagoi miesten meteliin ja uhoon, jota ei voinut olla kuulematta, mutta tämä ei näyttänyt välittävän, vaan jatkoi häiriintymättä keskusteluaan kapteeninsa ja miestensä kanssa. Anamaria ei voinut katsomatta poistuvan seurueen perään toivottaen mielessään suurimman osan koko miessukukuntaa alimpaan helvettiin.

                      ”Tuo ei hyödytä mitään”, Virginia sanoi hänelle ystävällisesti. Anamaria vastasi hänelle pitkällä, kysyvällä katseella. ”Jos katse voisi tappaa… mutta se ei voi. Maailma pyörii ja meidän on pyörittävä mukana tai hypättävä pois kyydistä.”

                      ”Niinkö te teitte, hyppäsitte pois kyydistä?” Anamaria kysyi, vaikka se olikin ilmiselvää. Virginia Newgate totisesti oli hypännyt pois kyydistä. Kuten hän itsekin. Tai Jack, omalla tavallaan. Virginia naurahti.

                      ”Kai sen niinkin voi sanoa”, hän sanoi ja työnsi tuolinsa kauemmas pöydästä noustakseen ylös. ”Mutta nyt minun on aika palata laivalleni. Mihin kapteeni Sparrow mahtoi kadota? Olisin mielelläni hyvästellyt hänet.”

                      ”Hyvästellyt?” Anamaria kysyi. ”Kai hän viimeistään huomenna iltapäivällä jostain ilmestyy.”

                      ”Minun tarkoitukseni on nostaa huomenna ankkuri”, Virginia sanoi ja nousi seisomaan. Anamaria yllättyi nähdessään, että hän oli niin pitkä sekä jotain, mitä hän olisi kutsunut lähinnä sanalla ’muodokas’. Vaikka Virginia olikin pukeutunut takkiin, housuihin ja saappaisiin, vain sokea olisi voinut erehtyä pitämään häntä minään muuna kuin naisena.

                      ”Huomenna jo?” Anamaria kysyi, aidosti pettyneenä siitä, että tapaaminen Virginian kanssa jäi näin lyhyeen, varsinkin kun ei ollut mitään takeita siitä, milloin he osuisivat yhteen uudelleen. Anamaria olisi halunnut tietää paljon enemmän Virginiasta. ”Minä voin sanoa Jackille…” hänen lauseensa keskeytyi, kun hänen katseensa osui Jackiin, joka istui muutaman metrin päässä. ”Ei helvetti.”

                      ”Mitä?” Virginia äännähti ihmeissään ja kääntyi katsomaan. Anamaria nousi nopeasti seisomaan.

                      ”Minun täytyy toimittaa Jack takaisin Black Pearlille nukkumaan päänsä selväksi juuri nyt”, hän sanoi ja harppoi nopein askelin Virginian ohi, joka ei jäänyt ihmettelemään tilannetta, vaan seurasi häntä.

                      ”Kas kas”, Virginia sanoi huomattuaan, miksi Jackin perämies oli näyttänyt hetken niin tyrmistyneeltä. Hän itse ei ollut varsinaisesti hämmästynyt, puhumattakaan siitä, että olisi ollut jotenkin pöyristynyt, mutta kieltämättä aika ja paikka eivät olleet kovinkaan soveliaita. Toisaalta, asetelma oli varsin viehättävä. Hän oli pitänyt Jackia jo ensisilmäyksellä kauniina miehenä, eikä tämän seuralainenkaan hullumman näköinen ollut. Tämän toinen käsi oli kiertynyt Jackin vyötärön ympäri ja toisen tämä oli laskenut tuttavallisesti, hyvin tuttavallisesti Jackin reidelle, eikä Jack näyttänyt panevan tilannetta lainkaan pahakseen. Virginia huomasi, että Jack oli ympäripäissään, mutta hän ei uskonut, ettei tämä olisi siitä huolimatta tajunnut, kuka melkein hyväili hänen perhekalleuksiaan. Aivan, Jack ei todellakaan pannut pahakseen, Virginia huomasi, pannen samalla merkille, että eräs tietty ruumiinosa Jackillakin näytti toimivan rommista ja humalasta huolimatta.

                      ”Jack? Kapteeni Sparrow?” Anamaria sanoi, yrittäen pitää äänensä vakaana, onnistumatta kovinkaan hyvin. Virginiasta hän kuulosti lähinnä siltä kuin olisi halunnut kiljaista. Jack ei ensin tajunnut, että Anamaria seisoi siinä hänen edessään pöydän toisella puolen, mutta kun hänen seuralaisensa, joka oli ollut Anamarian ja Virginian tullessa kuiskuttelemassa jotain hänen korvaansa, vetäytyi kauemmas, hän kohotti katseensa. Jackilla oli ilmeisiä vaikeuksia pitää katsettaan kohdistettuna perämieheensä.

                      ”Anamaria”, hän totesi ja virnisti humalaisesti.

                      ”Lähdetään”, Anamaria sanoi. ”Nyt, saman tien. Meidän pitää palata Black Pearlille, Jack.”

                      ”Täh?” Jack äännähti.

                      ”Mennään”, Anamaria toisti kärsivällisesti. Mustatukkainen mies, joka edelleen piteli Jackia otteessaan, rypisti otsaansa.

                      ”Häivy siitä, huora”, hän sanoi halveksivasti. Sitä hänen ei olisi pitänyt sanoa, sillä vaikka hän ei ollut puoliksikaan niin päissään kuin Jack, hän oli juonut sen verran, ettei hän ehtinyt mitenkään varautua Anamarian nyrkin iskuun. Luultavasti hän ei olisi osannut odottaa sitä, vaikka olisi ollut selvinpäinkin, sillä melko hentoiselta Anamarialta ei olettanut saavansa niin lujaa tälliä. Anamaria iski niin lujaa kuin jaksoi, suoraan espanjalaisen nenään, joka rusahti kuuluvasti ja verta roiskahti ympäriinsä. Jack räpäytti silmiään hämmästyneen näköisenä kuin ei olisi uskonut näkemäänsä, espanjalaisen ulvahtaessa kivusta, päästäessä Jackin irti ja yrittäessä nousta ja syöksähtää Anamarian kimppuun.

                      ”Älä enää koskaan kutsu minua tuolla nimellä”, Anamaria sanoi raivosta käheällä äänellä ja tähtäsi pistoolillaan miestä suoraan kasvoihin, tämän tajuamatta, mistä pistooli naisen käteen oli tullut. Hän vaipui hitaasti takaisin istumaan, pidellen murtunutta nenäänsä.

                      ”Helvetin…” hän aloitti, mutta keskeytti lauseensa, kun Anamaria painoi pistoolinpiipun melkein kiinni hänen kasvoihinsa.

                      ”Mieti tarkkaan, mitä sanot”, Anamaria varoitti, ”jos et halua ylimääräistä reikää keskellä naamaasi.”

                      ”Minä olen aivan veressä”, mies mutisi.

                      ”Se ei erotu tuosta punaisesta sametista”. Virginia lohdutti. Mies mulkaisi häneen murhaavasti.

                      ”Jack?” Anamaria sanoi. Jack ei näyttänyt olevan lainkaan tilanteen tasalla. ”Pääsetkö ylös siitä?”

                      ”Tie… tietenkin”, Jack sai sanottua. ”Mutta miksi?”

                      ”Koska nyt täytyy mennä”, Anamaria sanoi. Jack näytti hyväksyvän selityksen sinällään ja nousi jaloilleen, tai ainakin yritti. Ensimmäinen ponnistus sai aikaan sen, että hän huojahti vaarallisesti ja oli vähällä rojahtaa espanjalaisen syliin, joka väisti häntä nyt vikkelästi kuin ei haluaisi olla missään tekemisissä hänen kanssaan, siirtyen niin pitkälle kohti penkin päätä kuin se suinkin oli mahdollista. Anamaria ojensi vasemman kätensä kapteenilleen ja auttoi tämän jaloilleen.

                      ”Ups”, Jack sanoi ja nauroi. Hän oli vähällä rojahtaa pitkin pituuttaan Anamarian jalkoihin. ”Koivissani taitaa olla jotain vikaa.”

                      ”Se kyllä tiedetään, mikä vika niissä on”, Anamaria sanoi huokaisten kärsivästi. Hän vilkaisi espanjalaiseen, joka oli keskittynyt hoivailemaan nenäänsä, eikä näyttänyt enää siltä, että olisi vähällä käydä hänen kimppuunsa, joten hän uskaltautui laittamaan pistoolinsa pois ja auttamaan Jackia tarttumalla molemmin käsin tämän käsivarresta. Hän toivoi, ettei Jack sammuisi ennen kuin hän saisi tämän Pearlille. Se oli täysin mahdollista.

                      ”Hän…” Jack sanoi ja osoitti etusormellaan espanjalaista, ”hän tulee… tulee mukaan.”

                      ”Ei, hän ei tule”, Anamaria sanoi. Jack yritti kohdistaa katseensa häneen, mutta se oli vaikeata, koska Anamaria näytti huojuvan koko ajan. Koko hemmetin kapakka huojui. Ei helvetti, hän tajusi, minähän se tässä heilun. Hän katsoi uudelleen espanjalaista ja tajusi jotain muutakin katsoessaan tämän mustia hiuksia, viiksiä, ruhjotun näköistä nenää ja ruskeita silmiä.

                      ”Kuka vittu sinä olet?” hän sai sanottua niin selvästi ja takeltelematta, että hän hämmästyi itsekin. ”En minä sinua… halua… en sinua.”

                      Hänestä tuntui äkkiä, että kapakassa oli pimeämpää, ikään kuin kynttilät olisivat sammuneet yksi toisensa jälkeen, kunnes he kaikki olivat vaarassa jäädä pimeyteen. Ennen täydellisen pimeyden laskeutumista hän tiesi, miksi espanjalainen tuntui niin väärältä. Vääränväriset silmät. Minä haluan hänet, hän ajatteli ja yritti kuiskata nimen, jota ei ollut uskaltanut edes ajatella moneen päivään, mutta hän ei saanut enää sanottua mitään.

                      ”Voi hemmetti sentään!” Anamaria kirosi, kun Jack valahti hänen otteestaan lattialle polvilleen kuin räsynukke. Virginia kumartui auttamaan Anamariaa tämän kiskoessa Jackia takaisin jaloilleen.

                      ”Ei tästä tule mitään”, Virginia totesi. ”Kapteeni Drake miehineen saa auttaa hänet Virginille.”

                      ”Virginille?” Anamaria kysyi. Virginia viittoili miehensä luokseen.

                      ”Minä haluan vaihtaa hänen kanssaan muutaman sanan ennen kuin lähden”, Virginia sanoi.

                      ”Miten vain”, Anamaria sanoi kapteeni Draken kiskaistessa Jackin kevyesti pystyyn ja heittäessä tämän olkapäälleen. Anamaria poimi lattialta Jackin hatun. ”Minun lienee parasta palata Black Pearlille.”

                      ”Ei se ole tarpeen”, Virginia totesi huomatessaan Anamarian äänessä epäilevän sävyn. ”Tulkaa tekin Virginille jos ette halua jättää kapteenianne yksin sinne. Ei minulla mitään suunnitelmia hänen päänsä menoksi.”

                      ”En minä niin ajatellutkaan”, Anamaria sanoi äänellä, joka paljasti Virginialle, että juuri niin hän oli ajatellut. Virginia naurahti pehmeästi. Tyttö oli kuin villikissa tai joku muu hieman ruokkoamaton otus, äkkipikainen ja valmis puolustamaan kapteeniaan vaikka oman henkensä uhalla. Virginia oli yllättynyt. Hänen mielestään Jack Sparrow ei varsinaisesti ollut henkilö, joka herätti kanssaihmisissään kunnioitusta tai uskollisuudentunteita, mutta ainakin tässä nuoressa naisessa oli havaittavissa halu palvella kapteeniaan. Vuoteessakin? Virginia katsoi tutkivasti Anamariaan, joka lähti kapteeni Draken perään. Ei, Virginia päätti sitten, Jack ei todellakaan maannut perämiehensä kanssa, sillä tämä ei katsonut kapteeniaan, kuten nainen katsoo miestään. Pikemmin kuin isosisko hankalaa pikkuveljeään, vaikka Jack olikin heistä kahdesta vanhempi. Virginia lähti Anamarian perään ja kiihdytti askeliaan sen verran, että sai tytön kiinni juuri, kun he astuivat ulos ovesta.

                      ”En tiennytkään, että hän pitää… omasta sukupuolestaan”, Virginia sanoi hiljaisella äänellä Anamarialle, joka vilkaisi häneen näyttäen nyrpeältä.

                      ”Pitää?” Anamaria puuskahti. ”Jack pitää vain itsestään.”

                      ”Niinkö?” Virginia sanoi, mietteliäänä. Jostain syystä hän ei ollut aivan samaa mieltä. Jack oli varmasti täysin kykenemätön sitoutumaan kehenkään, mutta se ei suinkaan merkinnyt, että tämä olisi pitänyt vain itsestään. Vaikka Virginia ei voinut sanoa tuntevansa miestä kovinkaan hyvin, ei sen perusteella, että he olivat viettäneet muutaman päivän samalla laivalla, yhden yön yhdessä ja että hän oli jopa rakastellut miehen kanssa, hän oli kuitenkin vakuuttunut siitä, että Jack Sparrow ei ollut mikään tunteeton egoisti.

                      ”Juuri niin”, Anamaria sanoi kiukkuisesti. ”Minulle ei kuulu, kenen kanssa hän tarpeensa tyydyttää, mutta soisin hänen vähän hillitsevän itseään edes silloin, kun olemme täällä.”

                      Virginia naurahti iloisesti.

                      ”Ymmärrän”, hän sanoi. ”Jotkin asiat tehdään mieluummin yksityisesti kuin julkisesti.”

                      ”Minä en välitä, vaikka naisi vuohipukkia”, Anamaria sanoi ja hymyili. Virginian nauru oli todella tarttuvaa, ”kunhan ei tee sitä kaikkien nähden”, hän vilkaisi Jackiin, joka retkotti kapteeni Draken olkapäällä, sotkuiset hiukset riippuen alas tämän selkään ja tunsi äkkiä suoranaista hellyyttä tuota omalaatuista miestä kohtaan. Hän ei tainnut olla kovin oikeudenmukainen, sittenkään. Enimmäkseen Jack oli kuitenkin ihan tavallinen mies, kellisti alleen niin huoria kuin hienostorouviakin. Virginia tuntui yllättäen olevan samaa mieltä.

                      ”Tuskin vuohipukkia kuitenkaan”, hän sanoi edelleen naureskellen. ”Oikeasti, sano minulle, onko hän koskaan edes yrittänyt ketään, joka ei olisi halukkaasti hyppäämässä hänen sänkyynsä? Sinua esimerkiksi?”

                      ”Ei… ei minun tietääkseni”, Anamaria myönsi hämmästyen vanhemman naisen tarkkanäköisyyttä. Tämä oli oikeassa, Jack ei ollut koskaan, ei ikinä tehnyt elettäkään siihen suuntaan, että haluaisi hänet sänkyynsä, ei vaikka hän oli ainoa nainen Black Pearlilla. Virginia nyökkäsi tyytyväisen näköisenä, aivan kuin olisi saanut vahvistuksen mietteilleen. Samassa Virginia muisti jotain.

                      ”Muuten”, hän sanoi, ”kuka on James?”

                      ”James?” Anamaria mietti. ”Miten niin? Missä yhteydessä? Tavallinen nimi, tunnen montakin.”

                      ”Hm…” Virginia sanoi, eikä selventänyt sanojaan sen kummemmin. Hän oli kuullut Jackin kuiskaavan nimen ennen kuin oli sammahtanut lattialle, mutta ei ollut saanut selvää kuin etunimestä. Hän kohautti olkapäitään ja hyppäsi laiturissa odottavaan veneeseen, Anamarian seuratessa häntä. Hänellä oli muutakin ajattelemista kuin ryhtyä selvittämään Jack Sparrow’n sielunelämää, niin mielenkiintoinen kuin se olikin.

***

                      Jack avasi silmänsä varovasti, hyvin varovasti. päänsärky vaani jossain takaraivolla valmiina hyökkäämään hänen kimppuunsa heti, kun hän saisi silmänsä kunnolla auki. Ensimmäinen asia, jonka hän huomasi luomiaan raottaessaan, oli se tosiseikka, ettei hän ainakaan omassa punkassaan ollut, jälleen kerran. No, hän ei ollut odottanutkaan löytävänsä itseään sieltä tänä aamuna, hänen viimeinen muistikuvansa oli Faithful Bridesta ja koska hänellä oli ollut aikomus hankkia naisseuraa yöksi, hän olisi saattanut olla esimerkiksi kapakan yläkerrassa, mikäli hän ei olisi ollut ilmeisen yksin, minkä hän tarkisti ojentamalla kätensä tunnustellakseen sänkyä, ja näköjään pukeissa. Oli tietysti mahdollista, että hän oli hommannut naisen, mutta oli ehtinyt sammua ennen aikojaan. Sänky näytti tosin hieman liian siistiltä minkään kapakan sängyksi.

                      Hän makasi kasvot seinään päin ja kääntyi hitaasti ensin selälleen ja sitten toiselle kyljelleen. Leveä vuode. Lakanat. Mukava. Jotain epämääräisen tuttua tässä paikassa oli: hämärässä alkovissa, tai pikemminkin pienessä huoneessa, jossa oli puuleikkauksin koristellut ovet. Jack kuunteli ja kuulosteli ja kuuli kirkkaita ääniä. Naisia? Lapsia?

                      Samassa ovet raottuivat hieman ja Jack huomasi olevansa oikeassa lasten suhteen. Ovella seisoi pieni lapsi, sievä kuin pieni amoriini vaaleine kutreineen, eikä Jack tiennyt, oliko tämä tyttö vai poika. Lapsi katsoa napitti häntä, vakavana ja tutkivasti. Jack hymyili hänelle, mutta ei saanut hymyä vastaukseksi, lapsi vain laittoi kädet selkänsä taakse ja rypisti otsaansa.

                      ”Äiti?” hän sitten huusi. ”Hän on hereillä.”

                      Virginia Newgaten hahmo ilmestyi lapsen taakse.

                      ”Niinpä onkin”, Virginia sanoi. ”Hyvää huomenta, Jack.”

                      Jack kostutti kielellään kuivia huuliaan. Virginian näkeminen sai hänet tajuamaan, missä oli, mutta miten hän Elysionille – siis Virginille – oli joutunut, sitä hän ei voinut käsittää. Jollei hän sitten ollut palannut Virginian pöytään myöhemmin illalla. Oli sekin tietysti mahdollista. Ei mitään muistikuvaa.

                      ”Hu… huomenta”, hän sai kähistyä. Hirvittävä jano. ”Vettä?”

                      ”Tule itse hakemaan”, Virginia sanoi. Jack olisi pudistanut päätään osoittaakseen, ettei hän pystyisi vielä nousemaan mihinkään, mutta pään pudistaminenkin oli ylivoimaista. Hän vain makasi aloillaan ja yritti näyttää mahdollisimman kurjalta, mikä ei ollut lainkaan vaikeata; hänen olonsa oli todella kurja. Virginia katsahti lapseen, hymyili tälle ja avasi sitten ovet täysin auki. Jack melkein parkaisi, kun kirkas päivänvalo osui hänen silmiinsä niiden ehdittyä tottua alkovin pehmeään hämärään. Hän olisi mielellään valittanut omaa surkeaa oloaan ääneen saadakseen hieman myötätuntoa, mutta ei kerta kaikkiaan jaksanut edes sitä.

                      Anamaria istui pöydän ääressä, katsoen häneen. Vai mahtoiko tyttö sittenkin katsoa Virginiaa, joka silitti hellästi lapsen vaaleata tukkaa ja palasi sitten pöydän ääreen, lapsen jäädessä oven suuhun katselemaan Jackia. Naiset näyttivät nauttivan aamiaista, Jack huomasi, hänen perämiehensä ja tämä nainen, joka oli ryhtynyt merirosvoksi tietämättä mitään varsinaisesti purjehtimisesta. Omituinen maailma, Jack ajatteli ja sulki silmänsä. Naiset jatkoivat ateriointiaan ja puhumistaan, eikä Jack jaksanut kuunnella heitä. Hän veti jalat koukkuun, käpertyi mahdollisimman pieneksi ja painoi kädet silmilleen, ettei valo olisi sattunut niihin niin kovin. Paljaat jalat? Selvä, niin tietenkin, Virginia ei antaisi hänen nukkua sängyssään saappaat jaloissaan. Myös hänen takkinsa, miekkansa ja pistoolinsa olivat poissa. Olikohan Virginia nukkunut hänen vieressään? Samassa ajatus siitä, oliko hän mahdollisesti maannut tämän kanssa, välähti hänen mieleensä. Mitä jos hän oli tehnyt niin, eikä muistanut siitä yhtään mitään? Tuskin. Hänen oli vaikea kuvitella Virginiaa huvittelemassa miehen kanssa, joka oli ympäripäissään. Nirppanokka. Jack yritti terästää muistiaan. Hän muisti jonkun miehen, hyvin hämärästi. Tai sitten hän oli nähnyt unta. Luultavasti, sitä samaa unta yksinjäämisestä ja tunteesta, että oli kuitenkin joku aivan hänen näkökenttänsä laitamilla, joku, jonka äänessä oli jotain tuttua, joku…

                      Hän liukui takaisin uneen, missä päänsärky asettui uudelleen aloilleen, vaanimaan sitä hetkeä, jolloin hän jälleen heräisi.

                      Se oli unta, tietenkin. Hän oli ollut täällä unessaan tuhat ja taas tuhat kertaa ja tiesi, ettei hän oikeasti ollut täällä. Hän olisi ehkä uskonutkin, ettei kyse ollut unesta, jos saari olisi ollut se oikea, mutta se ei ollut. Tämä oli eri saari, mutta sama, jossa hän aina unessaan oli. Saarella oli ollut puita, täällä ei ollut mitään, pelkkää hiekkaa, eikä saarella ollut kokoa enempää kuin kymmenisen askelta kanttiinsa. Ympärillä meri, auringonvalo laineilla kimaltaen, silmänkantamattomiin. Hänellä ei ollut mitään, vain vaatteet yllään, mikä tällä kertaa oli enemmän kuin monella muulla kerralla – hän oli joskus ollut tällä saarella täysin alastikin. Ei vettä, ei ruokaa, ei mitään suojaa aurinkoa vastaan. Ei pistoolia. Hän tiesi, että jos nousisi myrsky, se pyyhkäisisi hänet mereen tuolta pieneltä luodolta. Hän voisi uida, mutta minne. Pakokauhu, epätoivoa.

                      ”En minä halua teidän kuolevan, Sparrow”, kommodori Norrington sanoi äkkiä hänen takanaan ja hän säikähti niin, että oli luiskahtaa mereen siitä paikasta. Hän käännähti katsomaan ja siinä mies tosiaan oli, seisoi tyynenä univormussaan, katsellen hänen ohitseen merelle, kädet selän takana.

                      ”Mitä pirua?” Jack kysyi. Tämähän oli jotain uutta. Ensimmäinen kerta, kun hän sai saarelle seuraa ja tietenkin sen piti olla kirottu Norrington.

                      ”Jack?” Virginia Newgate sanoi, eikä Jack ollut uskoa enää korviaan. Täällähän alkoi olla jo tungosta! Hän käännähti uudelleen ympäri, mutta ei nähnyt ketään. ”Onko sinun jano?”

                      Jack hätkähti hereille. Virginia seisoi vuoteen vieressä ojentaen hänelle mukia. Jack huokasi syvään.

                      ”Kiitos”, hän kähisi ja kohottautui varovasti istumaan, että pystyi ottamaan astian vastaan ja juomaan.

                      ”Anteeksi”, Virginia sanoi, ”taisin herättää sinut.”

                      ”Ei se mitään”, Jack kuiskasi, joi ahnein kulauksin. ”Näin niin omituista unta, että olen iloinen, että heräsin siitä”, hän tyhjensi astian, ojensi sen takaisin Virginialle ja kuulosteli hetken pysyisikö vesi hänen sisällään. Se pysyi. ”Miksi minä olen täällä, enkä Black Pearlilla?”

                      ”En halunnut erota sinusta hyvästelemättä tällä kertaa”, Virginia sanoi. ”Viimeksi vain livahdit tiehesi.”

                      ”Älä vain väitä, että olet ikävöinyt minua”, Jack sanoi tavoitellen tavanomaista flirttaavaa sävyä sanoihinsa, mutta epäonnistuen siinä. Hänen päätään särki ihan liikaa.

                      ”En väitä”, Virginia hymyili, ”mutta olen minä sinulle muutaman ajatuksen silloin tällöin suonut.”

                      ”Lämmöllä, toivon?”

                      ”Lämmöllä”, Virginia myönsi, ”monellakin tavoin”, hän istahti vuoteelle Jackin viereen. ”Ja nyt tarvitsen vähän sinun apuasi.”

                      ”Arvasinhan, että tässä oli jotain takana.”

                      ”Ei ollut”, Virginia vakuutti, ”asia tuli mieleeni vasta äsken, kun keskustelin Anamarian kanssa.”

                      ”No, mikä se on?” Jack kysyi. Hän laskeutui takaisin makuulle, pehmeiden tyynyjen päälle, katsoen Virginiaan puoliksi suljettujen luomiensa alta näyttäen raukeammalta kuin olikaan. Hän odotti mielenkiinnolla, mitä Virginialla mahtoi olla sydämellään.

                      ”Tarvitsen toisen laivan, avukseni”, Virginia sanoi, ”yhtä nopean, jos ei nopeamman kuin Virgin.”

                      ”Hm”, Jack hymähti, ”ja se on minulla?”

                      ”Tarvitsen myös tulivoimaa”, Virginia jatkoi. Jack irvisti.

                      ”Black Pearl on raskaasti aseistettu, kuten tiedät”, hän sanoi.

                      ”Tiedän”, Virginia sanoi. ”Ja kolmanneksi tarvitsen kapteenin, jolla on mainetta ja meriittejä niin paljon, että jo hänen nimensä riittää tekemään sellaisen vaikutuksen, ettei tulivoimaa välttämättä tarvita.”

                      ”Käykö kapteeni Jack Sparrow?” Jack kysyi. ”Maineeni on vähintäänkin kyseenalainen.”

                      ”Nimenomaan”, Virginia näytti enemmän kuin tyytyväiseltä. ”Sinusta en varsinaisesti mene sanomaan, kuinka oikeutettu maineesi on, mutta laivasi kohdalla kaikki puheet se ominaisuuksista pitävät paikkansa, niin että jos sinun maineesi ei riitä pelottamaan… tuota… vastapeluriamme, niin selviämme tilanteesta siitä huolimatta nopeudella ja voimalla.”

                      ”Eli mitä aiot ryöstää?” Jack kysyi. Hän oli unohtanut päänsärkynsä kokonaan ja nousi uudelleen istumaan silkasta innosta kuulla lisää, kumartuen Virginiaa kohti kunnes hänen kasvonsa olivat aivan liki tämän kasvoja. ”Kerro, älä pidä minua uteliaisuudessa.”

                      ”Ryöstää?” Virginia sanoi teeskennellen paheksuntaa, vaikka hänen silmissään pilkahti nauru. ”Miten barbaarinen ilmaisu, Jack, ja minä sentään olen Port Royalin hienostoa.”

                      ”Todella hieno oletkin”, Jack sanoi muistaen, millainen Virginia oli ollut heidän tavatessaan ensimmäisen kerran.

                      ”Armeijan palkkarahat”, Virginia sanoi nopeasti ja jäi odottamaan Jackin reaktiota, joka oli juuri sellainen kuin hän oli odottanutkin. Mies hölmistyi ja jäi tuijottamaan häntä epäuskoisen näköisenä, silmät niin ymmyrkäisinä, että tämän ruskeat iirikset olivat kokonaan näkyvissä. Muuten tämän silmät näyttivätkin punoittavan edellisillan jäljiltä melkoisesti.

                      ”Palkkarahat…” Jack toisti. Ei, tämä ei kuulostanut hyvältä. Armeija tarkoitti myös laivastoa ja mitä taas laivastoon tuli… ei, ei, hän ei halunnut olla missään tekemisissä laivaston kanssa.

                      ”Ja vähän muutakin”, Virginia tarkensi. Jack mietti ja otti kasvoilleen välinpitämättömän ilmeen. Hän ei halunnut Virginian näkevän hänen kasvoillaan edes viitteitä siitä, miten arka kohta koko hemmetin laivasto hänelle oli.

                      ”Selitähän”, hän kehotti Virginiaa jatkamaan. Nainen näytti olevan innosta pakahtumaisillaan. ”Palkkarahat säilytetään minun käsittääkseni Fort Charlesissa, enkä minä käsitä näin äkkiseltään, miten aiot ne sieltä saada.”

                      ”Ei säilytetä”, Virginia pudisti päätään. ”Ne tulevat laivalla Englannista.”

                      ”Eivät tule”, Jack sanoi. ”Armeijan palkkarahat maksetaan verorahoista, niitä ei kuljetella tänne toiselta puolelta maapalloa.”

                      ”Tällä kertaa kuljetetaan”, Virginia vakuutti kuulostaen niin varmalta asiastaan, ettei Jackilla ollut syytä olla uskomatta häntä. Virginia tiesi, tai ainakin uskoi tietoonsa. ”Vuosi on ollut huono, verorahoja on käytetty aivan muuhun kuin mihin pitäisi ja kuvernööri on anonut kuninkaan kassasta lisää rahaa paitsi palkkoihin niin myös merirosvouksen hillitsemiseen näillä vesillä”, hän purskahti nauruun. ”Hänen ponnistuksensa sen eteen eivät oikein ole tuottaneet tulosta, tiedäthän?”

                      ”Jep”, Jack sanoi virnistäen, ”hän on ollut ahkera, mutta ei kovin aikaansaava. Herkullinen ajatus, Virginia.”

                      ”Arvasin, että pitäisit siitä”, Virginia sanoi tyytyväisenä. Vaikka Jack ei ollut vielä ilmaissut suostumustaan, hän oli varma, että tämä olisi mukana juonessa. Jack ei kerta kaikkiaan päästäisi näin oivallista tilaisuutta käsistään näpäyttää kuvernööriä, joka oli onnistunut tekemään merirosvouksesta entistä hankalampaa, vaikka ei ollutkaan saanut sitä kitkettyä kokonaan pois, ei vaikka tällä olikin apunaan niinkin taitava mies kuin kommodori Norrington. Itse asiassa kaikki saavutukset sillä saralla olivat enimmäkseen kommodorin ansiota, Kuvernööri kyllä mielellään otti ansion itselleen, mutta tosiasiassa tämän energia ja mielenkiinto meni hienoon kartanoon, jota tämä rakensi Port Royalin ulkopuolelle, juuri niillä rahoilla, jotka oli tarkoitettu armeijan palkkoihin. Toki kuvernööri oli kunnostautunut työssäänkin, ei Virginia sitä kiistänyt. Jos ja kun kommodori onnistui miehineen nappaamaan kiinni merirosvoja, kuvernööriltä ei herunut hiukkaakaan armoa, mikä oli kieltämättä omiaan hillitsemään merirosvousta jossain määrin. Näpertelijät karsiutuivat pois, Virginia ajatteli huvittuneena. Jäljelle jäivät ne, joilla oli paitsi oveluutta, uhkarohkeutta ja tiettyä hulluutta niin myös allaan erinomainen laiva. Esimerkiksi Jack Sparrow. Tai hän itse. Hän oli mielestään ehdottomasti ovelin ja häikäilemättömin. Ja hän oli nainen.

                      ”Mitä suunnittelit?” Jack kysyi. ”Tiedät ilmeisesti asiasta enemmän kuin olisi tarpeellistakaan.”

                      ”En toki”, Virginia sanoi, ”en tiedä edes riittävästi, ja siksi tarvitsen sinua avukseni.”

                      ”Miten sinä muuten tiedät asiasta yhtään mitään? Tämä ei ymmärtääkseni ole mitään julkista tietoa.”

                      Virginia hymyili ja katsoi Jackiin silmissään kutsu, huulet viettelevästi mutrullaan.

                      ”Tiettyyn rajaan asti ei edes kuvernööri voi vastustaa kaunista naista”, hän sitten sanoi, ”eikä hänen mieleensä luonnollisestikaan juolahda, että pikku salaisuudet, joita minä häneltä nyhdän, voisivat joutua kenenkään muun tietoon. Minä olen suloinen ja harmiton rouva Newgate, Jack.”

                      ”Sinä olet uskomaton”, Jack sanoi tarkoittaen sitä. ”Jatka. Kerro kaikki, mitä tiedät. Kaikki.”

                      ”Minä en ikävä kyllä tiedä kaikkea”, Virginia sanoi ja pyyhkäisi keimailevan ilmeen kasvoiltaan. ”En tiedä tarkalleen, milloin laiva lähtee Englannista, mutta tiedän, että Dauntless lähtee sitä vastaan.”

                      ”Dauntless..?” Jack äännähti. Norrington? Ei helvetissä.

                      ”Neljä silmää näkee paremmin kuin kaksi”, Virginia jatkoi huomaamatta Jackin hetkellistä vakavoitumista. ”Lisäksi Englannista tuleva laiva on varmasti erittäin raskaasta aseistettu, en halua asettua yksin sitä vastaan.”

                      ”Sitä? Mutta entä Dauntless? Minä taas en todellakaan aio käydä sitä vastaan.”

                      Virginia katsahti häneen kummastuneena. Hän ei kuulostanut enää lainkaan innostuneelta, vaan pikemminkin kiukkuiselta.

                      ”Ei tarvitsekaan”, Virginia sanoi. ”Me lähdemme Dauntlessin perään ja ohitamme sen merellä. Kun se ehtii englantilaisen laivan luo, me olemme poissa ja niin on laivan lastikin.”

                      Jack mietti. Virginia oli innoissaan ja syystäkin. Ajatus juuri näiden, merirosvojen jahtaamiseen tarkoitettujen rahojen ryöstämisestä oli enemmän kuin kutkuttava, myös Jackista. Siinä oli tiettyä ironiaa, joka sai hänet melkein hykertelemään, eikä suunnitelmakaan ollut hullumpi. Mutta suunnitelma ei myöskään ollut aukoton ja siinä oli riskinsä. Suurin riski oli se tosiseikka, ettei Dauntless ollut niin paljon hitaampi, että he olisivat voineet olla varmoja siitä, että eivät joutuisi kohtaamaan sitä. Hän mainitsi asiasta Virginialle, joka ei tuntunut uskovan häntä.

                      ”Minä tunnen sen laivan”, Jack sanoi vakuuttaakseen naisen. ”Minä olen jopa ollut sen ruorissa.”

                      ”Mitä?”

                      ”Ei siitä sen enempää”, Jack sanoi, haluamatta puhua asiasta ainakaan juuri nyt, ”usko vain, kun sanon, että tiedän, mistä puhun.”

                      ”Riski on silti pieni”, Virginia intti. ”Me tarvitsemme vain puolen päivän etumatkan ja se riittää, eikö totta?”

                      ”Totta”, Jack myönsi. Virginia ilahtui.

                      ”Hienoa”, hän riemuitsi ja liikautti päätään kuin suudellakseen Jackia silkasta ilosta, mutta huomasi sitten, mitä oli tekemässä ja tyytyi vain hymyilemään tälle hellästi. ”Lähdet siis mukaan?”

                      ”Annatko minulle harkinta-aikaa?”

                      ”En. Purjehdin tänään Port Royaliin ja minun täytyy tietää ennen sitä, oletko mukana.”

                      ”Miksi Port Royaliin?”

                      ”Minulla on syyni”, Virginia vastasi, mietti hetken ja jatkoi sitten; ”Tai no, voinhan minä sen sinulle kertoakin. Minulla on jotain Charles Goldille ruumassani… hän ostaa yhtä sun toista ja maksaa hyvin.”

                      Jack kohotti kulmakarvojaan ja näytti hämmästyneeltä, vaikka ei kai hänen olisi pitänyt tästä tiedosta enää hämmästyä, jos Charles kerta oli jo avustanut Virginiaa Elysionin kaappaamisessa ja muuttamisessa toiseksi laivaksi. Lähinnä hän hämmästyikin sitä, että Virginia luotti mieheen niin paljon, että ryhtyi tämän kanssa mihinkään.

                      ”Kaipa tiedät, mitä teet”, hän sitten totesi.

                      ”Totta kai tiedän”, Virginia sanoi ja nousi ylös vuoteelta. Etteikö hän muka tietäisi, voi, todellakin tiesi, muun muassa sen, miten Charlesia piti käsitellä saadakseen tämän tekemään juuri niin kuin hän halusi tämän tekevän. Hän siirtyi ovea kohti. ” Lisäksi yritän saada selville jotain siitä, milloin rahalasti tarkalleen ottaen tulee, tai milloin sen odotetaan tulevan, mutta pahoin pelkään, että edes minun kykyni eivät siihen riitä. Kuvernööri ei taida olla asiasta täysin selvillä ja – inhottaa sanoa tämä, mutta se on totta – kommodori Norrington on liian kova pala minullekin.”

                      ”Norrington?”

                      Virginia kääntyi katsomaan ovelta häneen.

                      ”Kuka muu?” hän kysyi. ”Kaikki asiathan ovat hänen hallinnassaan ja takanaan, enkä minä valitettavasti ole onnistunut hurmaamaan häntä”, hän jätti Jackin yksin ja huusi vielä mennessään: ” Saat vartin harkinta-aikaa. Sen jälkeen saat kyydin Black Pearlille, minä valmistaudun lähtöön.”

                      Jack katsoi hänen peräänsä. Hänen olonsa oli edelleen jotakuinkin huono, päässä jyskytti ja ruuan ajatteleminenkin etoi, mutta hänen aivonsa tuntuivat silti toimivan tavalla, joka ei ilahduttanut hänen järkevää minäänsä. Uskomaton, nerokas suunnitelma alkoi nopeasti hahmottua hänen mielessään siitä huolimatta, että jokin hänessä sanoi, ettei se ollut suinkaan nerokas, vaan järjetön, mielipuolinen. Ei Jack, hän sanoi itselleen ja siitä huolimatta hän jo laski mielessään mahdollisuuksia ja todennäköisyyksiä siihen, että hänen suunnitelmansa onnistuisi. Se oli mahdollista. Se oli todennäköistä. Se oli uhkayritys, silkkaa hulluutta. Mutta jos se onnistuisi, se olisi ehdottomasti kaiken sen arvoista. Se olisi tulella leikkimistä – ei, enemmänkin, hän panisi peliin henkensä jos hän sittenkin oli erehtynyt Norringtonin suhteen. Oli kuitenkin vaikeata uskoa, että hän olisi erehtynyt. Minä haluan tietää, hän ajatteli, mutta ei jatkanut ajatustaan sen pitemmälle, eikä koskaan selvittänyt itselleen, mitä hän oikeastaan oli halunnut tietää. Vai, loppujen lopuksi, halusiko hän tietää yhtään mitään, vaan vain tekosyyn palata Port Royaliin. Jos niin olisi ollutkin, sitä hän ei olisi koskaan myöntänyt itselleen.

***

                     

Virginia ei hämmästynyt lainkaan sitä, että Jack ilmestyi kannelle jo 10 minuutin kuluttu, pukeutuneena, näyttäen huonovointiselta, mutta pitäen itsensä kasassa siitä huolimatta ihailtavan hyvin. Suorastaan hämmästyttävän hyvin ottaen huomioon, millaisessa kunnossa tämä edellisiltana oli Virginille raahattu, ja millaista vauhtia tämä oli itsensä siihen kuntoon saattanut. Virginia oli ollut varma, että Jack tarvitsisi vähemmän miettimisaikaa kuin hänen antamansa 15 minuuttia; se Jack Sparrow, jonka hän uskoi tuntevansa, ei päästäisi käsistään tätä tilaisuutta kasvattaa mainettaan. Hän oli tyytyväinen, eikä peitellyt sitä.

                      ”Joko teit päätöksesi?” hän kysyi Jackilta, vähän tarpeettomasti. Hieman kauempana seissyt Anamaria siirtyi lähemmäs äänettömin askelin kuullakseen paremmin, mitä hänen kapteeninsa vastaisi. Hän toivoi tämän kieltäytyvän, sillä niin tarkkaan kuin Virginia tuntui suunnitelmaansa harkinneenkin, Anamariasta se oli aivan liian riskialtis. Hän ei kuitenkaan juuri sillä hetkellä voinut muuta kuin kuunnella äänettä. Hän ei Virginian kuullen neuvoisi Jackia, ei sanoisi tälle vastaan, ei asettaisi tämän harkintakykyä kyseenalaiseksi, ei tällaisessa asiassa. Jackin vastauksen kuullessaan hän ensin hämmästyi, sitten tunsi huojennusta.

                      ”Tein minä”, Jack sanoi huolettomasti ja kääntyili sinne-tänne, katsellen ympärilleen. Laiva oli muuttunut, mutta kyllä hän sen silti tunsi entiseksi Elysioniksi. Virginia totisesti pelasi uhkapeliä purjehtiessaan laivan sen entiseen kotisatamaan. ”En lähde mukaan suunnitelmaasi.”

                      Hän huomasi Virginia tyrmistyksen ja Anamarian helpotuksen, ja ohikiitävän hetken ajan hän tunsi jonkinlaista katumusta siitä, että hänen oli tuotettava Anamarialle, jälleen kerran, mielipahaa. Hänen mielessään välähti, ettei hän tainnut olla kovin hyvä kapteeni ainakaan Anamarian kantilta katsottuna. Aina toimimassa vastoin miehistönsä hyviä neuvoja ja oman päänsä mukaan, suomatta kovinkaan montaa ajatusta etukäteen tekojensa seurauksille. Virginian ilme sen sijaan tuotti hänelle melkeinpä nautintoa. Nainen oli aivan liian varma itsestään ja siitä, että kaikki tanssivat tämän pillin mukaan, kuvitellen lisäksi, ettei kukaan huomaisi, miten tämä ihmisiä pyöritti. Jack huomasi sen erinomaisen selkeästi ja miksei olisi huomannut, hänhän teki itse aivan samaa. Sitä suurempi syy olla antamatta Virginian pyörittää häntä.

                      ”Et..?” Virginia sai sanottua pitkän, paljonpuhuvan hiljaisuuden jälkeen. Tämän koko olemus kertoi, ettei tämä ollut odottanut kieltävää vastausta. Itse asiassa Virginia näytti niin loukatulta, että Jack arveli, ettei tämä hyväksyisi hänen kieltäytymistään. Olisi ollut mielenkiintoista nähdä, miten Virginia olisi pakottanut hänet toimimaan tahtonsa mukaan. Jack nosti kätensä lanteilleen, silmäili Virginiaa huvittunein katsein ja nautti tilanteesta.

                      ”En”, hän sanoi painokkaasti, ”en aivan sinun ehdoillasi. Suunnitelmasi kaipaa muutaman muutoksen ja tarkennuksen. Jos teet ne, voit laskea minut mukaan.”

                      Jack oli aivan varma, että Anamaria voihkaisi ääneen ennen kuin painoi päänsä myrtyneen näköisenä, kuin alistuen viimeinkin siihen, että hänen kapteeniltaan todella saattoi odottaa mitä tahansa. Virginia virnisti kaikkea muuta kuin naisellisesti, näyttäen hetken ovelalta, miltei julmalta.

                      ”Minä kuuntelen, Jack”, hän sanoi kehottaen Jackia kertomaan kaiken, mitä tällä oli mielessään.

                      ”Minä tulen mukaan Port Royaliin”, Jack sanoi. Se ei ollut pyyntö tai ehdotus, vaan toteamus. nyt Anamaria ei edes voihkaissut, tempaisi vain päänsä pystyyn ja katsoi häneen murtuneen näköisenä. Jack yritti parhaansa mukaan väistää hänen katsettaan, joka tuntui porautuvan hänen kasvoihinsa ja rukoillen häntä pyörtämään puheensa.

                      ”Miksi?” Virginia kysyi.

                      ”Minä en ota sitä riskiä, että kohtaisin Dauntlessin”, Jack vastasi totuudenmukaisesti, ”enkä tyydy epämääräiseen tietoon siitä, milloin Dauntless lähtee rahalaivaa vastaan. Haluan tietää tarkan päivämäärän.”

                      ”Minä en usko, että saan sitä selville”, Virginia sanoi. Hän olisi tietysti voinut sanoa jotain muutakin, mutta hän ei nähnyt mitään syytä valehdella Jackille. Sitä paitsi hän uskoi, että jos hän valehtelisi, Jack näkisi sen hänestä.

                      ”En usko minäkään”, Jack sanoi ja nyökäytti päätään. ”Lisäksi, kun minä olen ottanut päivämäärän selville, en lähde mukaan, jos ajankohta on väärä minun muita suunnitelmiani ajatellen. Kerron kyllä päivämäärän sinulle, älä huoli.”

                      ”Nyt en pysty seuraamaan sinun ajatustesi juoksua”, Virginia sanoi, kiroten mielessään Jackin tarkkanäköisyyttä. Hän todellakin oli hetken ajatellut, että jos Jack saisi tiedon, tämä pitäisi sen omanaan. Hänestä tuntui, ettei hän sittenkään tuntenut Jackia, että hän oli arvioinut tämän väärin, mutta se ajatus oli niin järjenvastainen, että hän pakotti sen pois mielestään.

                      ”Etpä ole ensimmäinen ja tuskin viimeinenkään”, Jack sanoi herttaisesti. ”Mitä kohtaa et oikein ymmärtänyt?”

                      ”Niitä muita suunnitelmia sekä sitä, että sinä luulet saavasi sen tiedon selville, mitä en saa ja jopa myönnän sen.”

                      ”Black Pearl jää tänne”, Jack selitti. Hän oli päättänyt sen, eikä ainakaan Virginian suunnitelma saisi häntä pyörtämään päätöstään ja nostamaan purjeita ennen kuin Pearl olisi varustettu kunnollisesti uutta purjehdusta varten. Laiva oli nostettava telakalle ja huollettava kunnolla, mikäli hän ei halunnut sen painuvan pohjaan vain siksi, että hänellä oli ollut liian kiire merelle takaisin, ”muutamaksi viikoksi. Sen jälkeen olen valmis nostamaan taas purjeet ja lähtemään vaikka rahalastijahtiin, mikäli aikataulu antaa myöten.”

                      ”Ahaa…” Virginia sanoi miettivästi. Hän hyväksyi selityksen ja myönsi sen järkeväksi ajatukseksi. ”Entä miehistösi? Tulevatko he Port Royaliin Virginilla?”

                      Jack pudisti päätään. Sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä, mutta hän oli taas unohtanut päänsärkynsä, mikä nyt sävähti hänen päänsä läpi kivuliaina liekkeinä.

                      ”Ei, Jack, ei!” Anamaria ei voinut enää vain tyytyä kuuntelemaan vierestä mitään sanomatta. Sekä Jack että Virginia katsoivat häneen, eikä hän osannut sanoa enempää, katsoi vain Jackiin, epätoivoisen näköisenä. Hän olisi ollut valmis melkein rukoilemaan, mutta tyyni ilme Jackin kasvoilla oli hänelle riittävän tuttu kertoakseen hänelle saman kuin monta kertaa aiemminkin; Jack oli tehnyt päätöksensä, eikä luultavasti edes vaivautuisi selittämään, miksi. Inttäminen saisi aikaiseksi vain sen, että Jack muuttuisi entistä itsepäisemmäksi kannassaan.

                      ”Kyllä, Anamaria, kyllä”, Jack sanoi.

                      ”Mutta miksi?” Anamaria yritti sittenkin vielä. Hän tunsi itsensä ylimääräiseksi, koska sekä Jack että Virginia tuntuivat huomaavan vain toisensa, eikä Jack vaivautunut edes vastaamaan hänelle.

                      ”Miten sinä kuvittelet saavasi selville sen päivämäärän?” Virginia kysyi. Jack hymyili koko olemuksellaan voitonriemuista hymyä ja katsoi Virginiaan pää kallellaan.

                      ”Minä saan”, hän sanoi, ”jääköön minun salaisuudekseni, mistä ja miten, mutta niin varmasti kuin minä olen kapteeni Jack Sparrow, minä saan sen selville.”

                      ”Minusta tuntuu, etten halua sittenkään tietää tarkemmin”, Virginia sanoi.

                      ”Jep, usko minua, sinä et halua”, Jack sanoi ja liikahti kohti parrasta ja alhaalla odottavaa venettä, minne Anamaria oli juuri laskeutumassa. ”Onko meillä nyt sopimus, rouva Newgate?”

                      ”Virginia”, Virginia oikaisi nauraen. ”Täällä minä haluan unohtaa olevani mitään muuta. Kyllä, meillä on sopimus, kapteeni Sparrow.”

                      Jack ojensi hänelle kätensä ja hän puristi sitä lujasti. Elämä todella oli muuttunut paremmaksi sen jälkeen, kun hän oli tavannut Jack Sparrow’n tällä samaisella laivalla.

                      ”Tulen kohta takaisin”, Jack sanoi ja kapusi Anamarian perästä partaan yli alas veneeseen.

                      Veneessä Jack antoi itsensä rentoutua hieman. Hän kumartui laidan yli ja kahmaisi kaksin kourin vettä, loiskutti sitä naamalleen ja toivoi, että se piristäisi hänen oloaan edes vähän. Anamaria, joka istui hiljaa, niin hiljaa, että tuntui hiljaisuudellaan viestittävän enemmän kuin jos olisi avannut suunsa sanoakseen edes jotain, katseli häneen kiinteästi, tummilla kasvoillaan lähes ivallinen ilme. Tyttö kehtasi virnuilla hänelle, Jack ymmärsi ja mulkaisi tätä vihaisesti, meriveden valuessa pitkin hänen kasvojaan, joita märät hiukset kehystivät.

                      ”Mitä?” hän lopulta äyskäisi, kun Anamaria ei sanonut mitään. Tämä vain kohautti harteitaan ja käänsi katseensa Black Pearliin. Lopulta, kun hiljaisuutta oli kestänyt Jackin mielestä riittävän kauan, hän uskaltautui kysymään varovasti: ”Tuota… teinkö minä jotain aivan hullua eilen illalla?”

                      ”Ei, Jack, et sinä tehnyt”, Anamaria vastasi huokaisten. Hän melkein katui, että oli mennyt häiritsemään Jackia kesken tämän vähän turhankin julkean ja julkisen lemmenkohtauksen, sillä jos hän ei olisi tehnyt niin, tämä todennäköisesti olisi häipynyt seuralaisensa kanssa jonnekin sen sijaan, että oli joutunut Virginille ja antanut Virginia ylipuhua itsensä. Pieni tahra Jackin maineessa ei lopultakaan miestä paljon pahentanut. Ei hän siinä ainakaan henkeään vaarantanut kuten nyt oli aikeissa tehdä. ”Mutta nyt sinä olet ryhtymässä johonkin todella hulluun.”

                      Niin taidan olla, Jack myönsi mielessään, mutta Anamarialle hän ei olisi myöntänyt koskaan, että tajusi itsekin menneensä lopullisesti sekaisin.