ISLA DE MUERTA - Luku 5

                      James Norrington ei nähnyt mitään syytä viipyä Isla de Muertan edustalla yhtään pitempään kuin se oli tarpeellista. Hän tiesi, että saarella oli luola ja siellä jotain, mikä oli synnyttänyt monia tarinoita ja hänen puolestaan se sai jäädäkin sinne. Hän ei ollut aarteenetsijä, vaan laivaston upseeri, joka oli lähetetty etsimään Black Pearlia ja toista laivaa, jotka olivat ryövänneet Englannista matkalla olleen rahalastin melkein virkavallan nenän edestä. Hän ei ollut löytänyt Black Pearlia ja tiesi, ettei löytäisikään sitä täältä, mutta hän oli yllättäen löytänyt Black Pearlin kapteenin toiselta etsimältään laivalta.

                      ”Luutnantti Gillette”, James huusi tiukalla äänellä heidän selvittyään turvallisesti takaisin avomerelle ja otettuaan kurssin kohti Port Royalia. ”Tuokaa Sparrow luokseni kunnolla kahlittuna”, hän lähti astelemaan kohti hyttiään, mutta pysähtyi muistaessaan jotain. ”Mutta sitä ennen hän käy pesulla ja katsotte hänelle puhtaat vaatteet.”

                      Hän meni hyttiinsä, vilkaisi kelloa ja riisui sitten hattunsa miekkansa, istuutui syvään huokaisten työpöytänsä ääreen, nojautui vasten tuolinsa selkänojaa ja huokaisi uudelleen.

                      Kirottu Jack Sparrow.

                      James muisti edelleen, miltä hänestä oli tuntunut, kun hän oli tajunnut Sparrow’n vieneen häneltä jotain, eikä hän ollut keksinyt, mitä. Sitä tyrmistystä, huijatuksitulemisen tunnetta oli vaikea unohtaa, siitä huolimatta, että järkytys hänen ymmärrettyään, mitä oli hävinnyt, oli vetänyt sille tunteelle vertoja. Hän muisti ajatelleensa olevansa loman tarpeessa, mutta vaikka hän todella olisi sitä ollutkin, niin hän ei ollut voinut edes kuvitella poistuvansa velvollisuuksiensa äärestä Sparrow’n livistettyä takaisin yöhön mukanaan jotain, mikä ei missään tapauksessa ollut tarkoitettu tämän silmille. James oli odottanut, pelännyt, varautunut pahimpaan, ollut aivan vakuuttunut siitä, että isku tulisi jostain, eikä hän ollut halunnut sen tulevan varoittamatta. Ei puhettakaan mistään lomasta, vaan alituista varuillaan oloa, kasvojen säilyttämistä ja teeskentelyä, että kaikki oli juuri niin kuin pitikin, vaikka hän oli kuumimmassa helvetissä, kaulaansa myöten jäässä, ruskeiden silmien vainotessa häntä hänen unissaankin. Sparrow oli vienyt häneltä jotain ja jostain syystä hänestä oli tuntunut, että oli se sitten ollut mitä tahansa, mies oli  mennyt sen myötä menojaan. Hän ei tulisi enää takaisin. Hän. Jack.

                      James oli maistellut nimeä mielessään, oli ollut vähällä huutaa sitä ääneen niinä öinä, kun hän kahden-kolmen aikaan oli pakottanut itsensä vuoteeseen vain toteamaan, ettei pystynyt edes sulkemaan silmiään, koska ei kestänyt sitä pettymystä, että avattuaan ne hän oli yhtä yksin kuin kaikkina muinakin öinä. Yksinäisempi kuin koskaan. Hän oli jatkanut päivästä toiseen, hiipinyt henkisesti varpaillaan, teeskennellyt, hymyillyt tuhat valheellista hymyä ja lopulta päättänyt jäädä Port Royaliin sen sijaan, että olisi lähtenyt Dauntlessin mukana englantilaista alusta vastaan. Hän ei ollut voinut jättää kaupunkia, koska oli ollut aivan varma siitä, että se, mitä hän oli odottanut tapahtuvaksi, tapahtuisi juuri, kun hän poistuisi kaupungista.

                      Kuinka väärässä hän olikaan ollut.

                      Dauntless oli lähtenyt matkaan ja hän oli jäänyt kaupunkiin, uskaltanut tuskin silmiään ummistaa, odottaen jotain tapahtuvaksi Dauntlessin poissaollessa, mutta mitään ei ollut tapahtunutkaan. Hän oli jo tuudittautunut siihen uskoon, ettei mitään ollut tapahtumassa, että hän oli sittenkin – luojan kiitos – erehtynyt, ja hän oli uskaltautunut jopa irrottautua velvollisuuksistaan sen verran, että oli lähtenyt tapaamaan Cuy van der Meeriä, joka oli paitsi hänen henkilökohtainen tuttavansa niin myös mies, joka tuotti ja toimitti kaiken varuskunnan tarvitseman kahvin. James tunsi jonkinlaista hengenheimolaisuutta tuota hollantilaista kohtaan; he molemmat olivat varakkaita, oppineita, työlleen omistautuneita ja jotakin, jota kai kutsuttiin hyväksi naimiskaupaksi, mutta he molemmat elivät siitä huolimatta poikamiehen elämää. James tiesi, miksi hän itse oli edelleen naimaton, mutta van der Meerin kohdalla syyn täytyi olla joku muu. Mies oli hauska, seurallinen, eikä tämän olisi tarvinnut muuta kuin valita kaunein naisista, jotka kilpailivat hänen suosiostaan, mutta tämä ei vaikuttanut kiinnostuneelta muusta kuin plantaasistaan, jota tämä poikkeuksellisesti ei viljellyt orjatyövoimaa käyttäen. James piti van der Meerin edistyksellisyydestä, sillä kaikkina Karibialla viettämine vuosineen hän ei ollut sopeutunut ajatukseen, että ihmisiä saattoi omistaa, ostaa ja myydä pois.

                      James oli suorastaan alkanut nauttia illastaan juuri, kun hän oli saanut sanan, että jotain oli tapahtunut. Van der Meerin palvelija oli tullut ilmoittamaan viestinviejästä, kun he olivat olleet lopettelemassa illallistaan ja James oli ollut vähällä voihkaista ääneen viestinviejästä kuullessaan, sillä minkään mitättömän pikkuseikan takia häntä ei hätyyteltäisi.

                      ”Toivottavasti se ei ole mitään vakavaa”, Cuy van der Meer oli sanonut, tietäen aivan hyvin, että se oli ollut vakavaa. Kommodori Norringtonia ei tultu häiritsemään kesken illallisen vain sen takia, että tämän hevonen poiki tai palvelustyttö oli loukannut nilkkansa.

                      ”Pahoin pelkään, että on”, James oli vastannut ja jokin hänen sisällään, aavistus tai mikä lie, oli sanonut hänelle, että tämä se nyt oli, tätä hän oli odottanut. Heti, kun hän oli uskaltanut hengähtää ja kuvitella, ettei mitään tapahtuisikaan, Sparrow oli tehnyt temppunsa. Mutta mikä se oli? Mitä Port Royalissa oli tapahtunut? ”Joudun luultavasti jättämään jälkiruuan toiseen kertaan.”

                      Hän oli tavoitellut huoletonta äänensävyä, mutta oli tiennyt itsekin epäonnistuneensa surkeasti, istuessaan paikallaan van der Meerin valtavan ruokapöydän ääressä, jäykkänä ja hymyn ja irvistyksen välimuoto

suupieliinsä jähmettyneenä. Van der Meer oli katsonut häneen otsaansa rypistäen.

                      ”Ei se mitään”, hän oli sanonut hypistellen punaisen takkinsa hihaa kuin ajatuksissaan, sivellyt sitten ruokapöydän kiiltävää, tasaista pintaa. ”Velvollisuus ennen kaikkea, ymmärrän kyllä, kommodori. Itse asiassa minullakin on tänään vielä… velvollisuuksia.”

                      ”Vai niin”, James oli vastannut, hilliten vain vaivoin halunsa alkaa naputtaa sormellaan pöytää. Kuinka kauan oikein kesti toimittaa viestinviejä ulko-ovelta ruokasaliin?

                      ”Niin”, van der Meer oli sanonut. ”Pyysin kotiini ompelijattaren Port Royalista ja hän on viipynyt vieraanani jo jonkin aikaa. Luulen, että hänellä on minulle vielä tänä iltana jotain…” hän oli yskäissyt ja vilkaissut Jamesiin jotenkin hämillään, ”… jotain sovitettavaa.”

                      ”Sovitettavaa?” James oli toistanut ihmetellen mielessään, miksi hänen olisi pitänyt kiinnostua isäntänsä vaatetuksesta. Hän ei ollut ehtinyt pohtia asiaa enempää, sillä viestinviejä oli samassa tullut ovelle, tehnyt kunniaa ja saapastellut hänen luokseen ojentaen sinetöidyn kirjeen. James oli ottanut kirjeen käsin, joiden vapinaa hän ei ollut pystynyt peittämään, murtanut sinetin, taitellut kirjeen auki ja lukenut viestin, joka oli kirjoitettu luutnantti Grovesin lennokkaalla käsialalla, luutnantin, joka oli ollut mukana Dauntlessilla. Viestin luettuaan James oli painanut päänsä lyötynä miehenä.

                      ”Onko se noin paha?” van der Meer oli tiedustellut varovasti, rikkoen pitkän hiljaisuuden.

                      ”On”, James oli vastannut, nostanut päänsä ja lukenut viestin toistamiseen, sitten kolmannen kerran, lukenut sitä uudelleen ja uudelleen, kuin toivoen, että jollakin lukukerralla sen sisältö olisi muuttunut. Turhaan: viesti oli ollut ja pysynyt samana. Jack Sparrow oli ryövännyt laivan, joka oli kuljettanut muun muassa laivaston palkkarahoja. Siitä siis oli ollut kyse. Siksi Sparrow oli yrittänyt udella häneltä Dauntlessin liikkeistä ja kun hän ei ollut kertonut niistä, Sparrow oli kaivanut tiedon esiin toisella tavoin. Taivaan tähden, miten hän ei ollut tajunnut sitä, sillä sehän oli ollut melkein päivänselvää; viedä armeijan palkkarahat miltei kirjaimellisesti hänen nenänsä alta, kun oli ensin tonkinut kaikki yksityiskohdat hänen papereistaan – eikö se ollut juuri sellainen temppu, jonka Jack Sparrow tekisi? Kyllä, se oli ollut täydellistä, henkilökohtainen loukkaus häntä kohtaan, tölväisy, silkkaa pilkkaa.

                      Hän oli ollut murtunut mies ratsastaessaan takaisin Port Royaliin, mutta päästyään linnoitukseen hän oli koonnut itsensä, ryhdistäytynyt ja kuunnellut luutnantti Grovesin selonteon ilmeenkään värähtämättä. Sparrow ei ollutkaan toiminut yksin, mutta se ei ollut muuttanut sitä tosiseikkaa, että perimmältään tämä oli heidän kahden välinen asia. Kaikki muut olivat sivuhenkilöitä, avustajia, pelinappuloita ja kaikki toiminta tähtäsi siihen, kumpi heistä lopulta pääsisi niskan päälle. Oh, Jack Sparrow todella kuvitteli itsestään liikoja luullessaan, että hänen kärsivällisyytensä riittäisi loputtomiin. Se riitti pitkälle ja hänellä oli varaa olla jalomielinen, mutta päätepiste oli tullut vastaan.

                      James oli lähtenyt merirosvojahtiin, täynnä pyhää vihaa ja samalla jossain hänen mielensä perukoilla oli ollut pieni toive siitä, että joutuisi sittenkin palaamaan takaisin tyhjin toimin. Tuo toive oli saanut hänet kiroamaan omaa heikkouttaan, kiroamaan miestä, jonka ansiosta hän tunsi kuten tunsi ja viimein kiroamaan luutnantti Gillettea, joka oli keksinyt ehdottaa Isla de Muertaa, eikä hän ollut keksinyt pätevää syytä olla purjehtimatta saarelle. James ei ollut pitänyt todennäköisenä. että Sparrow olisi purjehtinut saarelle, mutta ei se mahdotontakaan ollut. Miten hän olisi voinut sanoa upseereilleen, että niin kiihkeästi kuin hän oli halunnut Sparrow’n löytääkin, hän ei ollut halunnut etsiä tätä sieltä, mistä tämän olisi saattanut löytää?

                      Hän havahtui ajatuksistaan, kun hänen sotilaspalvelijansa toi hänen teensä ja sai hänet jälleen katsahtamaan kelloon. Kylläpä yhden merirosvon tuominen hänen luokseen kesti. Ei kai mies niin likainen ollut, että tätä oli kuurattava loputtomiin?

                      ”Kiitos”, hän sanoi sotilaspalvelijansa aseteltua loput tavarat tarjottimelta hänen eteensä. Hän viittasi miehen poistumaan ja kaatoi itselleen höyryävää juomaa. Hän halusi olla yksin ennen kuin Sparrow tuotaisiin hänen luokseen.

                      Hän oli luullut henkensä salpautuvan, kun Dauntless oli saatu turvallisesti sumuisen salmen läpi ja he olivat nähneet saaren edustalla laivan. Hän oli kokenut muutamia kylmän kauhun sekunteja ennen kuin helpotuksekseen oli tajunnut, ettei se ollutkaan Black Pearl. Ei Jack Sparrow. Helpotus puolestaan oli muuttunut iloksi heidän ehdittyään niin lähelle, että laiva oli tunnistettu Virginiksi, joka oli osallistunut englantilaisen laivan ryöstöön. Virgin – ehkä se riittäisi? Ehkä Black Pearlin jahtaamisen voisi jättää sikseen? Ehkä hän voisi lakata kiduttamasta itseään ajatuksella, mitä tekisi jos saisi Sparrow’n kiinni; kuristaisiko tämän omin käsin vai toimittaisiko tämän hirteen, itkisikö hän katkerasti sitä päivää, jolloin hänet oli ylennetty kapteenista kommodoriksi ja Sparrow oli tunkenut itsensä väkisin hänen elämäänsä?

                      Tietenkin kohtalo oli jatkanut pilailuaan hänen kanssaan.

                      Ovelle koputettiin.

                      ”Sparrow on täällä, sir”, luutnantti Gillette ilmoitti ovenraosta.

                      ”Mainiota”, James vilkaisi ylöspäin. ”Tuokaa hänet sisään… jättäkää meidät kahden, älkääkä häiritkö minua ennen kuin minä kutsun. Ette missään tapauksessa. Onko tämä teille selvää, luutnantti?”

                      ”Kyllä, sir”, Gillette nyökkäsi. Kommodorin ilme ei sillä hetkellä sietänyt yhtään vastaväitteitä, eikä ainakaan hänestä olisi ollut niitä esittämäänkään. Hän astui syrjään päästäen Sparrow’n ohitseen, virnistäen tälle ylimielisen vahingoniloisesti. Kommodorin ilme ei totisesti tiennyt hyvää. Hän poistui hytistä, sulki oven perässään ja ajatteli, että jos maailmassa vielä oli oikeudenmukaisuutta, se toteutuisi juuri nyt.

                      Jack jäi seisomaan keskelle kommodorin hytin lattiaa, odottaen, että kommodori itse suvaitsisi huomata hänet sen sijaan, että keskittyi ateriaansa. Tämä oli pelkkää peliä, Jack tiesi sen erinomaisesti: tuo kuinka Norrington ei edes vilkaissut häneen, vaan siveli keskittyneesti hilloa pikkuruiselle korpulle, sekoitti teehensä sokeria, kaikki niin harkitun hienostunein liikkein, että Jack ei uskonut tämän yksinään moisia harrastavan. Norrington yritti saada hänet hermostumaan, avaamaan suunsa ensimmäisenä. Turhaan. Jack ei aikonut lähteä leikkiin mukaan, ei tällä kertaa. Hän oli liian väsynyt siihen, eikä todellakaan parhaimmillaan siitä huolimatta, että hän oli saanut siistiytyä ja hänelle oli annettu puhtaat vaatteet, joten ei hän ainakaan enää haissut tavalla, joka oli saanut jopa Sparkin miehistä karskeimmatkin irvistelemään alhaalla Dauntlessin sellissä, mihin hänet ja muut Virginilta eloonjääneet oli sullottu. Eloonjääneet ja haavoittuneet Virginiaa lukuunottamatta, jonka kohtalosta Jackilla ei ollut tietoa, eikä hän täysin ymmärtänyt, miksi olisi siitä edes välittänyt. Ilman Virginiaa hän olisi ollut edelleenkin Tortugalla, juomassa ja naimassa, sen sijaan, että hän oli jumalattoman väsynyt, nälissään, mustelmilla ja tunsi itsensä omituisen irralliseksi kaikesta seisoessaan Norringtonia vastapäätä, miehen leikkiessä, ettei huomannut häntä.

                      Jack ei sanonut sanaakaan eikä aikonutkaan sanoa. Hän vaihtoi painoa jalalta toiselle kahleiden kalahduksen seuratessa tuota liikettä. Hän antoi katseensa vaeltaa kommodorin kasvoilla, seuraili silmillään tämän käsien liikkeitä ja tutki tämän univormun yksityiskohtia. Mies oli yhtä virheetön ulkoa ja sisältä. Jack tukahdutti huokauksen. Lopulta mies suvaitsi  huomata hänen läsnäolonsa.

                      ”Kas niin, Sparrow”, James sanoi venytellen sanoja pilkallisesti ja pyyhkien sormiaan lautasliinaan ennen kuin nosti katseensa, unohtaen samantien kaiken, mitä oli ollut aikeissa sanoa, joka ainoan sanan. Taivas varjelkoon. Olivat pukeneet tuon merirosvon univormuun, mikä tietysti oli loogista siinä mielessä, että mitä muita puhtaita vaatteita tälle olisi ollut tarjolla, mutta siitä huolimatta; Jack Sparrow univormussa näytti pyhäinhäväistykseltä. James ei pystynyt peittämään tuijotustaan, vaikka tiesi näyttävänsä typerältä, paljastavansa itsensä. Ensinnäkin Gillette oli halunnut todella varmistaa, ettei Sparrow pakenisi ja oli siksi kahlinnut paitsi tämän kädet niin myös jalat, minkä lisäksi molempia kahleita yhdisti erillinen ketju niin että Sparrow kantoi mukanaan useita kiloja rautaa, mikä sai hänen olemuksensa hoikkuuden korostumaan entisestään. Hän ei tosiaankaan enää haissut. Hänen hiuksensa putosivat sotkuisina takkuina ja kiharoina punaisen takin kaulukselle ja olkapäille, ja hänen ihonsa näytti tavallistakin päivettyneemmältä paidan valkoisuutta vasten. Jaloissaan hänellä oli tiukat mustat saappaat ja valkoiset housut, jotka saivat Jamesin nielaisemaan. Jostain syystä nuo puhtaanvalkoiset housut olivat kaikkein pahinta, mukaan lukien sen, kuinka hänen kätensä, jotka hän oli liittänyt yhteen etupuolelleen, korostivat tuota valkoisuutta. Hän katsoi Jamesia suoraan silmiin, ruskea silmäpari, mustine rajauksineen. Hän vain katsoi, kohtasi hänen katseensa tyynenä. James veti syvään henkeä, pakotti kasvoilleen niiden ylimielisen ilmeen ja väänsi kapeat huulensa hymyyn.

                      ”Leikin loppu, Sparrow”, hän sanoi. Jack taivutti päätään.

                      ”Taisi tulla”, hän sanoi. James kohautti kulmakarvojaan ilmaistakseen hämmästyksensä.

                      ”Hyvä, että tiedostatte sen itsekin”, hän sanoi. ”Kokeilitte onnenne rajoja yhden kerran liikaa. En voi päästää teitä menemään tämän jälkeen. Tämä ei ole vain minun ja teidän välinen asia, puhumattakaan siitä, että en halua enää… pelata teidän pelejänne.”

                      ”Ymmärrän, Norrington. Te voititte. Minä jäin kiinni.”

                      ”Todellakin”, James sanoi, poimi sormiinsa oliivin ja työnsi sen suuhunsa nautiskellen, laittoi sitten suuhunsa jääneen kiven siististi lautasensa reunalle. ”En olisi koskaan uskonut, että kaiken jälkeen saan teidät näin helposti kiinni. Miten idiottimaista livistää juuri Isla de Muertalle, Sparrow, ei lainkaan teidän tapaistanne.”

                      ”Missä Virginia on?” Jack kysyi. James valitsi toisen oliivin.

                      ”Rouva Newgate? Hänestä pidetään huoli”, hän sanoi ja vilkaisi keskellä lattiaa seisovaa Jackia ja tunsi uudelleen saman tunteen kuin oli tuntenut katsoessaan tätä äsken, mutta peittäen tunteensa paremmin. ”Täytyy myöntää, että hän pääsi yllättämään minut.”

                      ”Niin minutkin”, Jack mutisi ja yritti turhaan hillitä halunsa tuijottaa kommodorin ruokailua niin häpeämättömästi kuin hän teki. Hän ei ollut syönyt yli vuorokauteen muuta kuin kaksi omenaa ja muisti asian nyt, kun hänellä oli aikaa ajatella tyhjää vatsaansa siinä missä unenpuutettaankin.

                      ”Mitä sanoitte?”

                      ”Kysyin, onko hän kunnossa.”

                      James tuhahti ivallisesti ja nosti teekupin huulilleen.

                      ”Miten ritarillista, Sparrow”, hän sanoi, pyyhki suupieliään. ”Mistä moinen huolenpito? Mikä teidän kahden suhde oikein on?” hän kielsi itseään jatkamasta, koska ei ollut varma, halusiko hän todella tietää, mutta kielto oli hyödytön, kysymys lipsahti hänen suustaan kuin itsekseen. ”Onko hän rakastajattarenne?”

                      James oli varma, että Sparrow iskisi viimeistään nyt takaisin, mutta tämä vain mulkaisi häneen alta kulmain.

                      ”Ei ole”, Jack sanoi.

                      ”Vai niin”, James sanoi, valitsi itselleen korpun ja nakerteli sitä pala kerrallaan. ”No, hän on siinä kunnossa kuin voi olettaakin, kun…”

                      ”Olisitteko ollut mustasukkainen?” Jack keskeytti. ”Hänelle, tarkoitan.”

                      ”Hetken jo kuvittelin, ettette kysyisikään”, James vastasi rauhallisesti. ”Ikävä kyllä, me emme lähde tänään tuolle linjalle. Emme ollenkaan. Tänään minä määrään tahdin ja voin vakuuttaa, että minulla on aikaa vaikka tuntikausia ottaa selville kaiken haluamani.”

                      ”Kuinka kätevää”, Jack totesi ja kohotti kahlehdittuja käsiään. ”Ainakin minä pysyn täällä, jos en muuta.”

                      ”Luutnantti Gillette innostui hieman liikaa”, James hymähti huvittuneena, sillä Sparrow näytti aidosti kiusaantuneelta, ”mutta toisaalta, kokemus on opettanut, ettei teitä pitele mikään. Jos keplottelette itsenne irti noista, olette luultavasti ansainnut vapautenne.”

                      ”Onko tuo lupaus?”

                      ”Ei, se ei ollut. Jos te pääsette noista irti, velvollisuuteni on tehdä kaikkeni saadakseni teidät niihin takaisin.”

                      ”Voi paskat.”

                      James kohautti kulmakarvojaan ylhäisesti kuin moittien toisen kielenkäyttöä. Hän pyyhki käsiään jälleen sylissään olevaan lautasliinaan, tutkien samalla Sparrow’n kasvoja. Tämän silmät näyttivät seuraavan hänen jokaista liikettään, tai siltä se hänestä ensin näytti, ennen kuin hän ymmärsi, että tämä tuijotti hänen ateriaansa, muunnelmaansa kello viiden teestä. Se oli oikeastaan melkein huvittavaa: Jack Sparrow oli nälissään, eikä pystynyt peittämään sitä.

                      ”Nälkä?” James kysyi.

                      ”On”, Jack vastasi.

                      ”Mainiota”, James sanoi tyytyväisenä. ”Mitä nopeammin selviämme tästä, sen pikemmin pääsette alas ruumaan tovereidenne seuraan. Huolehdin, että teille toimitetaan jotain syötävää.”

                      ”Selviämme mistä?”

                      ”Tästä”, James sanoi ja nousi seisomaan pöytänsä takana, oikaisi takkiaan sotilaallisesti ja otti muutaman askeleen lähemmäs Jackia niin että he seisoivat silmäkkäin. ”Epävirallisesta pikku… kuulustelusta, paino sanalla ’epävirallinen’.”

                      ”Ahaa”, Jack sanoi vilkaisten ylöspäin kommodoriin, joka vei kätensä selkänsä taakse.

                      ”Mitä helvettiä minä teen teidän kanssanne, Sparrow?” hän kysyi. ”Jätänkö minä teidät oikeuden käsiin niin kuin minun pitäisi tehdä ja otan sen riskin, että puhutte suunne puhtaaksi, jolloin minunkin niskani on vaarassa? Vai yritänkö jotenkin suostutella teidät olemaan mainitsematta minun nimeäni missään yhteydessä?”

                      ”Omahan on ongelmanne”, Jack mutisi painaen katseensa omiin kahlehdittuihin käsiinsä. Hän oli kaikkea muuta kuin parhaimmillaan nyt ja oli toivonut, että kommodori olisi malttanut odottaa edes aamuun ennen kuin olisi ryhtynyt tähän niin sanottuun kuulusteluun, jonka oli tiennyt tulevaksi ennemmin tai myöhemmin. Heillä oli selvitettäviä asioita keskenään ja olisihan hänen pitänyt tietää, että jos kommodorilla oli sellaisia, tämä ei aikaillut alkaessaan selvittää niitä. Hämmästyttävää, että tämä oli malttanut odottaa näinkin kauan ennen kuin oli marssittanut hänet eteensä, peseytymisen ja vaatteiden vaihdon kautta.

                      ”Siltä se vaikuttaa”, James myönsi, ”ongelma on juuri oikea sana kuvaamaan tilannettani… ja teitä, Sparrow. Mitä minä teen? Yritänkö luottaa siihen, että ette puhu oikeudessa minusta sanaakaan? Yritänkö taivutella teidät pitämään suunne kiinni? Vai päädynkö helpoimpaan ratkaisuun?”

                      ”Joka on mikä?” Jack kysyi, vaikka oikeastaan tiesikin sen, tai ainakin arvasi.

                      ”Ammun teidät yrittäessänne paeta”, James vastasi. Jack hymähti. Hän nosti katseensa uudelleen Norringtoniin ja katsoi tätä silmiin, joiden ilmeestä ei sillä hetkellä voinut lukea mitään. Mies oli täysin kylmä, tunteeton.

                      ”Olisiko teistä siihen, Norrington?” Jack kysyi. ”Pystyisittekö kylmäverisesti murhaamaan minut?”

                      ”Pelastaakseni oman urani, maineeni ja ehkä henkenikin voisin sen tehdä, tilanteessa, jossa teitä ei pelastaisi mikään”, James sanoi hetken asiaa mietittyään. ”Eikö se sitä paitsi olisi miellyttävämpi tapa kuolla kuin hirttäminen?”

                      Jack irvisti muistaessaan, miltä hirttoköysi oli tuntunut hänen kaulansa ympärillä, miltä hänestä itsestään oli tuntunut, kun lattia hänen jalkojensa alta oli kadonnut ja hän oli tajunnut sittenkin kuolevansa. Tuskin se tälläkään kertaa sen pahempaa olisi, mutta ei hän siitä huolimatta mitenkään hinkunut sitä kokemusta.

                      ”En tiedä”, hän sanoi kohauttaen olkapäitään. ”Minulla ei ole varsinaista kokemusta asiasta… Minua on ammuttu ja minut on yritetty hirttää, mutta olen siitä huolimatta edelleen ilonanne, Norrington.”

                      ”Ilona, tosiaan”, James sanoi ja Jack näki hänen leukaperiensä kiristyvän. He katsoivat toisiaan hetken ääneti, James tiukka ilme kasvoillaan, Jack sen näköisenä, ettei asia oikeastaan liikuttanut häntä, tai pikemminkin kuin mikään asia ei olisi juuri sillä hetkellä liikuttanut häntä. Äkkiä James huokasi syvään ja hieraisi otsaansa kuin sitä kivistäisi. ”Miksi hitossa teidän oli pakko tehdä se? Enkö minä ole ollut kohtuullinen? Sanojeni mittainen?”

                      ”Tehdä mikä?”

                      ”Mikäkö?” James kivahti. ”Käyttää minua hyväksenne! Varastaa minulta tiedot laivaston palkkarahoista. Teidän oli pakko tajuta, että minä olisin hyvin hiljaa vierailustanne ja että jos se tulisi ilmi, minä saattaisin keikkua hirressä teidän seurananne. Vai tajusitteko? Ajatteletteko te koskaan ketään muuta kuin itseänne?”

                      Hän kuulosti melkeinpä tuskaiselta, eikä Jack tiennyt, mitä olisi voinut sanoa puolustellakseen itseään tai tekoaan. Tietenkin hän oli tajunnut, miltä asia näyttäisi ja kuulostaisi, jos se tulisi ilmi, mutta ei kai Norrington kuvitellut, että hänellä oli ollut aikomus jäädä kiinni? Helvetti soikoon, kaikki oli mennyt viime päivinä päin persettä, eikä se ollut hänen vikansa. Paha karma tai jotain. Paskat.

                      ”Pitäisikö minun?” hän kysyi jurosti. James katsoi häneen tyrmistyneenä.

                      ”Oh”, hän ähkäisi, käänsi Jackille selkänsä ja käveli työpöytänsä luo nojautuen molemmin käsin sitä vasten, päätään riiputtaen. ”Ei kai teidän sitten pidä. Loppujen lopuksi, tehän olette Jack Sparrow, kuten niin ahkerasti jaksatte muistuttaa, eikö niin? Teille on kaikki sallittua, koska ainoa ihminen, jota teidän mielestänne kannattaa kuunnella, kunnioittaa tai kenestä välittää pätkääkään, olette te itse”, hän pudisti päätään. ”Olen varsinainen typerys.”

                      Voi helvetti, Jack ajatteli, sinä tosiaan olet retkussa minuun.

                      ”Kapteeni Jack Sparrow”, hän sanoi kommodorin selälle, kärsimättömällä äänellä. ”Ettekä te ole typerys. Te vain olette jotain, mitä minä en ole.”

                      ”Kuten?”

                      ”Kunniallinen ja rehellinen mies.”

                      James naurahti.

                      ”Paljonpa siitä onkin hyötyä teidän kanssanne”, hän sanoi, painoi kädet kasvoilleen hieraisten niitä kuin kooten itsensä. ”Vedätätte minua yksi-nolla kerta toisensa jälkeen, kun minä kuvittelen, että minun rehellisyydelläni ja luotettavuudellani olisi teille jotain merkitystä”, hän kääntyi uudelleen ympäri ja hymyili vaisusti, ”mutta ei niillä ole, päinvastoin. Te käytätte niitä minua vastaan. Mutta nyt se on ohi, Sparrow. Olette ajanut minut mahdottomaan tilanteeseen.”’

                      ”Minun ei pitänyt olla Virginilla”, Jack sanoi.

                      ”Todellako? Olitte joutunut sinne vastoin omaa tahtoanne?” James sanoi ivallisesti. ”Keksikää nyt edes jotain omaperäisempää. Missä teidän sitten piti olla?”

                      ”Tortugalla huorissa”, Jack letkautti, James oli olevinaan pöyristynyt.

                      ”Niin tietenkin”, hän sanoi pehmeästi. ”Jack Sparrow ja hänen iso egonsa tarvitsee myös ruumiillisen tyydytyksen. Miten kätevää, että sekin on ostettavissa.”

                      ”Jep.”

                      ”Entä Black Pearl? Missä se mahtaa tällä kertaa olla?” James kysyi. ”Odotin löytäväni sen Isla de Muertalta ennemmin kuin Virginin, mikä tietysti oli tyhjää parempi, vaikka ryöstösalista ei löytynytkään. Missä se mahtaa olla? Laivaston palkkarahat? Black Pearlilla?”

                      Jack ei ollut kuulevinaan kysymystä.

                      ”Mitä laivalle tapahtui?” hän kysyi.

                      ”Laivalle?”

                      ”Virginille.”

                      ”Ai niin, sille”, James sanoi, katsoi Jackiin kuin arvioiden, miettien, mikä oikein oli tämän suhde rouva Newgateen, jonka salaisuudet ainakin olivat nyt tulleet julki. ”Tähän mennessä se on varmaan jo uponnut. Te ette vastannut, Sparrow: ovatko laivaston palkkarahat Black Pearlilla.”

                      Jack hymyili maireasti, pää kallellaan.

                      ”Minun oma osuuteni on”, hän sanoi, ”minun ja miehistöni.”

                      ”Ja Black Pearl on..?”

                      “Muualla.”

                      “Sijaintia ei kerrota minulle?”

                      ”Ei tosiaankaan, kaveri.”

                      ”Niin arvelinkin”, James kurottautui ottamaan takaansa pöydältä muutaman oliivin ja maisteli niitä ajatuksissaan, pudottaen kivet pöydälle. ”Sopiihan se niinkin. Takaa-ajo on aina nautinto.”

                      ”Täh?”

                      ”Minulla on teidät, mutta se ei riitä”, James sanoi tyytyväisenä ilmeeseen, joka hänen vankinsa kasvoille oli kohonnut. ”Katsokaahan, Sparrow… Ollaanko rehellisiä? Lyödäänkö kortit pöytään?”

                      ”Olkaa hyvä vain”, Jack sanoi epävarmasti, käsittämättä täysin, mihin kommodori pyrki. Tämän ilme ei kuitenkaan luvannut mitään hyvää hänen kannaltaan.

                      ”Minä myönnän, että en ole tehnyt kaikkeani saadakseni teidät ja Black Pearlin kiinni”, James sanoi ja otti koko oliivikupin käteensä. ”Aivan kuten teille olen sanonutkin. Minä en ole halunnut saada teitä kiinni. En olisi halunnut nytkään, enkä suoraan sanoen olisi uskonut löytäväni teitä täältä.”

                      ”Minun ei pitänyt olla täällä, sanoinhan jo”, Jack pisti väliin.

                      ”Oliiveja?” James ojensi kulhoa. Jack rypisti otsaansa.

                      ”Mitä ne ovat?” hän kysyi.

                      ”Maistakaa”, James tuli lähemmäs ja tarjosi kulhoa kohteliain elein. Kahleet kalisivat Jackin nostaessa kätensä. ”Varokaa, niissä on kiviä.”

”Kiitos”, Jack sanoi ja laittoi mustan marjan suuhunsa. ”Ei hassumpaa.”

Hän oli niin nälkäinen, että olisi sanonut todennäköisesti samoin, vaikka Norrington olisi tarjonnut hänelle suolassa pyöriteltyjä pikkukiviä.

”Palatakseni asiaan”, James jatkoi kuin itsekseen, nauttien silmät kiinni oliivista suussaan, ”te olette ollut se syy, miksi olen toistuvasti epäonnistunut Black Pearlin suhteen, mutta nyt, kun te tuuppasitte itsenne väärään aikaan väärään paikkaan, minulla ei ole enää mitään syytä toimia laivanne suhteen kuten tähän asti olen toiminut.”

”Mitä tarkoitatte?” Jack kysyi. James hymyili hänelle kalseasti, ojensi oliivikulhon hänelle ja Jack otti sen vastaan vähän hölmistyneenä.

”Syökää loput”, James sanoi, kiersi hänet ja kävi lukitsemassa oven. Jack tunsi itsensä hölmöksi seisoessaan keskellä lattiaa kulho kahlehdituissa käsissään, yllään punavalkoinen univormu. Hän saattoi kuvitella, kuinka Sparky nauraisi hänelle, olettaen, että Virginia ei ollut tosiaankaan lähettänyt tätä toisenlaiseen naurukuoroon, Barbossan seuraksi. James tuli takaisin, hänen taakseen. ”Mihin me jäimmekään?”

”Olen pelkkänä korvana”, Jack sanoi oliivi suussaan. Ei tosiaankaan hullumpaa.

”Tosiaan”, James sanoi kumartuen hieman hänen puoleensa, ”Black Pearl… Kun te olette poissa pelistä, on teidän laivanne vuoro.”

”Ja miehistöni?”

”Ja miehistönne”, James myönsi tyytyväisenä, melkein kuiskaten hänen korvaansa. Sparrow tuoksui heikosti saippualle, mutta hänen hiuksissaan, joita hän ei ollut pessyt, oli toisenlainen tuoksu, ei likainen, eikä missään tapauksessa epämiellyttävä. Ne tuoksuivat… tuulelta. ”Minulla ei ole mitään syytä enää kohdella heitä sen paremmin kuin ketään muitakaan. Päinvastoin. Kun te olette poissa pelistä, haluan eroon koko Black Pearlista, kertakaikkiaan. Vedän miehistönne hirteen viimeistä laivapoikaa myöten ja upotan sitten laivanne syvimpään kohtaan koko Karibian merestä, minkä löydän.”

Jack käänsi päätään ja kohtasi hänen kylmät silmänsä, joissa oli suorastaan ilkeä katse kuin hän olisi halunnut sanoa, että hänkin osasi halutessaan pelata likaista peliä.

”Te ette voi tehdä sitä”, hän sanoi. ”Ette minun laivalleni.”

”Totta kai minä voin tehdä sen”, James sanoi. ”Laiva kuin laiva. Se ei kuitenkaan ole teidän, ei laillisesti.”

”Onpas!” Jack korotti ääntään. Ajatus hänen Black Pearlistaan merenpohjassa tuntui pahemmalta kuin ajatus hänen miehistöstään hirressä, hänestä itsestään puhumattakaan. ”Se on minun! Minä olen saanut sen palveltuani…”

Hän napsautti suunsa kiinni kuin peläten sanovansa liikaa. James katsoi häneen tutkivasti.

”Palveltuanne mitä tai ketä, Sparrow?” hän kysyi tiukasti. Jack nipisti suunsa kiinni ja pudisti päätään.

                      ”Mutta miksi minun laivani ja miehistöni?” hän sitten kysyi. ”Eikö tämä ole vain teidän ja minun välistä?”

                      ”Siksi”, James sanoi ja piti harkitun tauon kuin makustellen sanaa, jonka hän pystyi lausumaan niin moniselitteisellä tavalla kuin se yksin olisi riittänyt selitykseksi. Sparrow’n ruskeat silmät olivat aivan lähellä hänen omiaan, suurina, jotenkin anovina, silmien alla muutakin mustaa kuin suttuinen rajaus. Mies näytti väsyneeltä ja se sopi Jamesille erinomaisesti. Nälkäinen ja väsynyt Jack Sparrow vaikutti huomattavasti yhteistyöhaluisemmalta kuin muulloin, ”koska se on minun velvollisuuteni, Sparrow.”

                      Hän oli oikeassa, tietenkin. Jack sulki silmänsä tiukasti, avasi ne ja näki Norringtonin kasvot yhä lähellä omiaan. Vihreät silmät tummien kulmakarvojen alla, kapeat huulet, häivähdys tummasta parransängestä, vaalea iho kuin mies viettäisi suurimman osan ajastaan sisätiloissa, poissa auringosta.

                      ”Ette voisi unohtaa velvollisuuttanne edelleen?” Jack kysyi.

                      ”En”, James vastasi. ”Tai no, se riippuu teistä.”

                      ”Minusta? Mitä minun pitää tehdä?”

                      James pudisti päätään moittivasti.

                      ”Ei noin, Sparrow”, hän sanoi ja ihaili katseellaan Jackin kasvoja; tämän päivettynyttä ihoa, ylähuulen viiksiä, leuan kaarta. ”Kysehän on siitä, mitä te ette tee.”

                      ”Ah”, Jack ymmärsi, ”te teette kanssani kauppoja.”

                      ”Aivan oikein.”

                      ”Minä pidän suuni kiinni mitä teihin tulee ja te jätätte Black Pearlin rauhaan.”

                      ”Juuri näin”, James nosti oikean kätensä ja laski sen Jackin oikealle olalle. ”Tosin sillä edellytyksellä, että Black Pearl ei tee teidän… poistuttuanne kuvioista mitään sellaista, mikä aiheuttaisi toimenpiteitä minun taholtani.”

                      ”Ahaa”, Jack sanoi tuntien kommodorin käden olallaan painavana, paljon painavampana kuin sen kaiken järjen mukaan olisi pitänyt tuntua. ”Ymmärrän.”

                      ”Entä mitä mieltä olette tarjouksestani?” James kysyi. Hänen kätensä liikkui kuin hiipien Jackin niskaan, ryömien tämän hiusten alle, tavoittaen paljaan niskan juuri hiusrajan alapuolelta. Hän ei tiennyt, mitä oikein oli tekemässä, mutta tiesi erinomaisesti, että mitä tahansa se olikin, hänen olisi parasta lopettaa se välittömästi. Tumma hiuspaljous punaisine huiveineen vasten asetakin selkää näytti kuitenkin liian houkuttelevalta, hänen oli pakko koskettaa sitä, kun hänellä vielä oli mahdollisuus. Sitä paitsi kosto oli suloinen. Oli enemmän kuin kutkuttavaa nähdä Sparrow’n jäykistyvän hänen kosketuksensa alla. Tältä tämä tuntuu, Sparrow, James ajatteli vahingoniloisena, kun joku ottaa vähän liikaa vapauksia.

                      ”Kuulostaa… kuulostaa kohtuulliselta”, Jack sanoi Norringtonin sormet lämpiminä niskassaan. Tarjous? Hänestä tuntui jotenkin vaikealta ajatella mitään tarjousta nyt. Hän nielaisi ja keskittyi ajattelemiseen, ”mutta siinä on pari pientä seikkaa…”

                      ”Ja ne ovat?” James kysyi hänen sormenpäidensä tehdessä hyväilevää liikettä toisen miehen niskassa. Äkkiä hänen mieleensä välähti, että huolimatta siitä, että Sparrow seisoi hievahtamatta, aivan kuin peläten, mitä seuraavaksi mahtaisi tapahtua, jos tämä liikahtaisi, tämä ei kuitenkaan yrittänyt vetäytyä pois. Hän pitää tästä, James huomasi.

                      ”Jos minä en pidäkään suutani kiinni, vaan kerron kaikille, mitä me kaksi olemme puuhailleet…aih!”

                      ”Me emme ole varsinaisesti puuhailleet mitään”, James sanoi herttaisesti, hellittäen äkillisen puristuksensa Jackin niskasta, ”vaan minä olen toiminut teidän suhteenne tavalla, jonka julkituominen vaarantaisi minun urani, hengestäni puhumattakaan.”

                      ”Totta”, Jack myönsi. ”Te olette antanut minun mennä vapaasti omia menojani - kuinka monta kertaa? Kolme? Puhumattakaan siitä, että suutelitte minua.”

                      ”Minä en halua itseäni muistutettavan siitä”, James sanoi hänen ilmeensä kiristyessä varoittavasti.

                      ”Ottakaa sitten kätenne pois niskastani, koska se muistuttaa minua siitä.”

                      ”Pois?” James sanoi teeskennellen hämmästynyttä. ”Mihin minä sen laittaisin? Tänne?”

                      Jack oli vähällä vinkaista, kun sormet juoksivat nopeasti alas hänen niskastaan, pitkin hänen selkärankaansa ja käsivarsi kiertyi varoittamatta hänen vyötärönsä ympäri.

                      ”Ei se nyt ole yhtään parempi paikka”, Jack ähkäisi, ”mutta olkoon. Antakaa olla siinä vain.”

                      ”Mitä olittekaan sanomassa?” James kysyi.

                      ”Täh? Minä? Ai niin”, Jack muisti. ”Jos minä puhun suuni puhtaaksi oikeudessa tai kuvernöörin läsnäollessa tai jokaiselle, jolla vain on aikaa kuunnella, niin te ette sen jälkeen ole uhka Black Pearlille ettekä millekään muullekaan.”

                      ”Hyvä huomio”, James myönsi. Sparrow hänen sylissään tuntui täsmälleen samalta kuin oli tuntunut Parkinsin metsikössä, lämpimältä, elävältä ja kuin kuuluisi siihen. Hänestä tuntui, että hän oli jo vienyt kiusantekonsa liian pitkälle, mutta ei toisaalta osannut lopettaa sitä, vetää kättään pois. Tai pikemminkin, hän ei halunnut. Eihän tällä ollut enää mitään väliä, tämä oli vain yksi asia, jota Sparrow ei kertoisi kenellekään. Puhumattakaan siitä, että jos hän halusi tehdä näin, koskettaa, tuntea Jack Sparrow itseään vasten, hänellä ei ehkä tämän jälkeen olisi tilaisuutta siihen, ei koskaan. Ajatus siitä, että tälle kertaa hän ei voisi päästää miestä menemään, iski ahdistavana hänen tajuntaansa ja hän puri huultaan tukahduttaakseen syvän huokauksen, ”mutta…”

                      ”Mutta mitä?” Jack kysyi, vaikka ei oikeastaan ollut kiinnostunut vastauksesta. Käsivarsi hänen vyötäröllään tuntui estävän häntä ajattelemasta mitään kovin selkeästi. Sitä paitsi, ei kai Norrington todella kuvitellut, että hän koskaan kertoisi kenellekään?

                      ”Black Pearl saa olla rauhassa vain niin kauan kuin minä olen asiasta vastuussa”, James sanoi. ”Jos minut erotetaan, teidän laivallanne tai miehistöllänne ei ole mitään erityisasemaa.”

                      Jack äännähti myöntävästi. Norrington oli oikeassa, jälleen. Milloin tämä muka olisi ollut väärässä?

                      ”Entä mistä minä tiedän, että te pidätte oman puolenne lupauksestanne?” hän kysyi. Ote hänen vyötäröllään muuttui hiukan tiukemmaksi, määrätietoisemmaksi, eikä hän osannut tehdä muuta kuin pidellä kaksin käsin oliivikulhoa ja tuntea itsensä naurettavaksi. Katsominen kommodoriin sattui hänen niskaansa ja hän käänsi päänsä pois, katsoen suoraan eteensä. ”En voi luvata tulevani kummittelemaan teille jos rikotte lupauksenne.”

                      James antoi periksi halulleen koskettaa Jackia myös toisella kädellään, aivan kuin hän ei täysin hallitsisi itseään. Hänen järkevä puolensa käski tiukasti häntä lopettamaan tämän leikin nyt kertakaikkiaan tähän, mutta hänen vähemmän järkevä puolensa tuntui kuiskivan hänelle yhä vaativammin. Ovi oli lukossa, eikä kukaan edes yrittäisi siitä sisälle, kun hän oli kieltänyt häiritsemästä. Kukaan ei koskaan saisi tietää. Miksei hän voisi koskettaa, kun kerran halusi sitä niin, että tunsi sydämenlyöntinsäkin hänen sydämensä alettua äkkiä takomaan kiivaammin? Vai oliko se hänen sydämensä lainkaan? Miten hän koskaan saisi tietää, jos ei ottaisi selvää asiasta tässä ja nyt? Hänellä olisi koko loppuelämänsä aikaa olla taas kunniallinen ja säädyllinen, mutta vain tämä hetki kokeilla, miten pitkälle hän voisi mennä.

                      Hän siirsi varovasti, hyvin varovasti Jackin hiuksia syrjään, kooten niitä kämmeneensä ja työntäen ne sitten tämän oikean olkapään yli niin että tämän kaulan vasen puoli ja niska olivat pian paljaina hänen edessään. Hän kumartui vielä hieman lähemmäs, hengitti lämpimän ihon tuoksua.

                      ”Jälleen kerran”, hän sanoi, sulki silmänsä ja painoi huulensa paljaalle iholle, vain sipaisten ja jatkoi puhettaan keskustelusävyyn, ”me törmäämme asiaan, mikä minulle on itsestäänselvyys, mutta teille melkoinen kummajainen. Luottamus, Sparrow, muistatteko? Teidän täytyy vain luottaa minuun.”

                      ”Uh…” Jack sai sanottua. Norrington hengitti vasten hänen kaulaansa ja tuo kuuma hengitys pyyhki hänen mielensä tyhjäksi kaikesta muusta. Vain jossain hänen mielensä perukoilla vaani harvinaisen järkevä ajatus siitä, miten makaaberi tilanne oli: kommodorin oli pakko toimittaa hänet hirteen, mutta sitä ennen tämä aikoi ilmeisesti… niin no, mitä sitten mahtoikaan aikoa.

                      ”Oliko tuo kyllä vai ei?” James mutisi vasten hänen kaulaansa. ”Luotatteko minuun? Luotatteko riittävästi?”

                      ”Minä…” Jack sanoi avuttomasti. Huulet hamusivat hänen ihoaan, kevyesti, melkein kuin empien koskettaa ja lähettivät omituisia viestejä läpi hänen koko ruumiinsa. ”Mitä te oikeastaan aiotte tehdä minulle, Norrington, tarkoitan, juuri nyt? Tämä ei oikein tunnu…”

                      ”Ei tunnu?” James keskeytti. ”Oikealta? Hyvältä? On olemassa eräs pieni sana… kaksi kirjainta vain ja te voitte sanoa sen minulle heti, kun teistä tuntuu siltä. Se sana on ’ei”, hän nosti päätään nähdäkseen Jackin kasvot. Tämä piti silmiään suljettuina, mutta huulet olivat vähän raollaan. James tunsi tuon ilmeen. Mies oli keskittynyt nauttimaan hänen kosketuksestaan. Hän hymyili ja suuteli kevyesti paljasta niskaa edessään. ”En kuule sitä sanaa, Sparrow? Olisiko kenties niin, että tähän te olette pyrkinytkin? Härnäämisellänne? Käyttäytymällä todellakin kuin kiimainen kollikissa minun seurassani, tyrkyttämällä itseänne minulle.”

                      ”Te olette pahasti seonnut, Norrington.”

                      ”Niin, niin minä taidan olla”, James myönsi, hämmästyen, miten huojentavalta ajatus tuntui. Seonnut? Niin kai sitten. Hyvästi sivistys, kunniallisuus ja terve järki joksikin aikaa. Jos Jack Sparrow’n seura ei saanut miestä tai ketä tahansa sekoamaan, niin ei sitten mikään. Hän suuteli Sparrow’n niskaa uudelleen, pitempään, maistoi tämän ihon suolaisen maun, sieltä mistä tämä ei ollut kuurannut itseään kovin puhtaaksi, ja sai suudelmallaan aikaiseksi jonkinlaisen pitkän hengähdyksen miehessä, jota suuteli.

                      ”Oi hitto”, Jack kuiskasi.

                      ”Te ette vastannut kysymykseeni”, James muistutti ja kietoi toisenkin kätensä Sparrow’n ympäri niin että tämä oli nyt hänen käsivarsiensa puristuksessa, pystymättä oikeastaan tekemään mitään muuta kuin seisomaan aloillaan. Kas näin, Jack Sparrow, James ajatteli vahingoniloisena haudaten kasvonsa edessään olevaan hiuspehkoon, vetäen sisäänsä sen tuoksua, painaen huulillaan sarjan kevyitä suudelmia hiusrajaan. Tältä se tuntuu, tuntea itsensä täysin avuttomaksi.

                      ”Mikä se taas olikaan?” Jack kysyi. Hän seisoi paikoillaan kuin siihen jähmettyneenä, uskaltamatta liikkua, uskaltaen hädintuskin hengittää, peläten, että jos hän tekisi yhdenkin eleen, jonka voisi tulkita torjuvaksi, Norrington lopettaisi. Hän ei halunnut tämän lopettavan, ei sittenkään, vaikka hänestä tuntui epämääräisesti siltä, että tällä kertaa Norrington käytti häntä hyväkseen, leikki hänen kanssaan samalla tavoin kun hän oli leikkinyt tämän kanssa riittävän monta kertaa kai ansaitakseen tämän. Voi kyllä, Jack Sparrow sai maistaa omaa lääkettään, eikä se tuntunut riittävän. Lisää, hän halusi lisää. Hän oli unohtanut nälkänsä ja hänen väsymyksensä tuntui saavan hänen aistinsa terästymään niin että Norringtonin kosketus oli kuin hänen ihollaan olisi kulkenut käsien ja huulten armeija ja tämän matala ääni, melkein kuiskaus, kaikui hänen päässään niin ettei hän kuullut mitään muita ääniä. Entä tuoksu – miehen tuoksu, joka oli vaaninut häntä öisin, pitänyt hänet hereillä, kiusannut häntä. Tämä vain ei ollut unta. Kummallinen maailma… ehkä hän ei sittenkään ollut hereillä? Sama se.

                      ”Luotatteko minuun?” James kysyi, tiukasti, tavoitellen käskevää äänensävyä. Hänen vasen kätensä kulki ylöspäin pitkin Jackin rintaa ja pienen epäröinnin jälkeen hänen oikea kätensä liukui tämän housujen etumukselle, tunsi sormissaan rivin nappeja ja pysähtyi sitten siihen kuin miettimään, mitä niille tekisi. ”Uskotteko siihen, että en valehtele teille tai lupaa mitään, mitä en voisi pitää?”

                      ”Mm”, Jack sai äännähdettyä jotain, jonka hän tarkoitti myöntäväksi tai jonka hän luultavasti tarkoitti myöntäväksi. Hän ei tiennyt itsekään, joten miten hän voisi vakuuttaa Norringtonin? Hän pidätteli hengitystään ja tunsi Norringtonin sormien avaavan hänen housuistaan yhden napin. ”Norrington? Tarkalleen sanottuna, mitä te oikein olette aikeissa tehdä?”

                      ”Jotain, mistä joutuisin luultavasti ikuiseen kadotukseen”, James vastasi ja siirsi sormensa seuraavalle napille. Hänen äänensä oli enää pelkkä kuiskaus ja hänen hengityksensä poltti Jackin niskaa, ”mikäli uskoisin sen olemassaoloon.”

                      ”Niinkö?” Jack nielaisi kuuluvasti. Kolmas nappi. ”Minä taas olen lunastanut paikkani siellä jo moneen kertaan, joten sen suhteen minullakaan ei ole mitään huolta.”

                      ”Loistavaa”, James mutisi. Hän tarttui kiinni Jackin paitaan ja veti sen pois tuuma tuumalta tämän housuista kunnes tavoitti sen helman. Hän antoi kätensä hiipiä paidan sisään, tunsi vatsan paljaan ihon, ”meidän kummankaan ei tarvitse välittää ainakaan siitä.”

                      ”Ei… ei tarvitse”, Jack voihkaisi. Hän avasi silmänsä ja katsoi alaspäin, näki Norringtonin käden rannetta myöten hänen valkoisissa housuissaan, jotka olivat puolittain auki. Käsi liikkui tuskastuttavan hitaasti yhä alemmas siinä missä toinen käsi nousi ylemmäs, hyväili hänen kaulaansa ja leukaansa, huulten kutitellessa yhä hänen niskaansa.

                      ”Tuo takki pukee teitä”, James mutisi. Hänen sormensa tapasivat karvoituksen ja hän hyväili sitä, empien jatkaa pitemmälle. Todellakin viimeinen hetki perääntyä, hän sanoi itselleen, tietäen aivan hyvin, ettei missään tapauksessa halunnut perääntyä, vaikka keksikin asiaa edes tarkemmin pohtimatta useita syitä, miksi ainoa järkevä teko olisi ollut lopettaa tämä tähän, komentaa Sparrow napittamaan housunsa ja lähettää tämä takaisin ruumaan, näkemättä tätä enää koskaan. Vaarallista, arveluttavaa… väärin. Tai sitten ei.

                      ”Näytän idiootilta tässä asussa”, Jack sai sanottua. Alemmas, hän rukoili mielessään, työnnä se käsi alemmas. Hän kuuli Norringtonin nielaisevan kuuluvasti.

                      ”Otetaan se pois… otetaan kaikki pois.”

                      Jackin polvet olivat notkahtaa ja hän oli varma, että olisi rojahtanut lattialle jos Norrington ei olisi pidellyt häntä niin tiukasti otteessaan.

                      ”Tässä? Nyt?” hän henkäisi avuttomana. Norringtonin käsi liukui pois hänen housuistaan ja hän oli samassa vapaa tämän otteesta. Norrington kiersi hänen takaansa työpöytänsä luo, avasi laatikon ja tonki sitä hätäisin liikkein kunnes löysi pari nippua avaimia.

                      ”Tässä…” hän sanoi hengästyneellä äänellä, yritti löytää oikean avaimen ja pudotti yhden nipun käsistään rämähtäen pöydälle. ”Vai onko teillä parempia ehdotuksia?”

                      ”Voi luoja, ei…” Jack sai sanottua. Hän seisoi keskellä sotalaivan hyttiä, kädet ja jalat kahlehdittuna, kulhollinen oliiveja käsissään, univormussa, housut puoliksi auki ja hänellä oli kaikkien aikojen erektio, joka teki kaiken ajattelun mahdottomaksi.

                      ”Tämän pitäisi sopia”, James hätäili ja tuli hänen luokseen, huomasi astian hänen kädessään. ”Mitä… antakaa se tänne”, hän sysäsi kulhon pöydälle ja sovitti hätäisin ottein avainta Jackin ranteeseen. ”Ei, hitto, ei se ole tämä… tämä sitten.”

                      Lukko aukeni kilahtaen ja Jackin kädet olivat vapaat. James polvistui hänen eteensä ja vapautti hänen jalkansa, kahleiden pudotessa lattialle. Jack ei tiennyt, mitä sanoa Jamesin oikaistessa selkänsä, seisoessaan hänen edessään, katsoen häneen yhtä sanattomana. Ei voinut olla totta, että Jack Sparrow ei löytänyt sanoja, Jack ajatteli. Hän nosti vasemman kätensä, laski sen Jamesin otsalle ja työnsi valkoiseksi puuteroidun peruukin tämän takaraivolle, josta se putosi lattialle, paljasten tummat, sileät hiukset. Jack antoi kätensä jäädä Norringtonin niskaan, nosti oikean kätensä tämän poskelle ja veti tämän kasvoja aavistuksen verran alemmas, lähemmäs omiaan.

                      ”Uskallatteko te suudella minua, kun käteni ovat vapaat?” hän kysyi kuiskaten.

                      ”Luulen, että se on viimeinen asia maailmassa, jota pelkäisin”, James vastasi virnistäen, kietoi kätensä Jackin vyötärön ympäri, puristi tämän kiinni itseensä ja painoi  huulensa tämän huulille.

                      Kyllä, se tuntui juuri siltä kuin hän muistikin. Paremmalta, kun ei ollut kiirettä mihinkään, eikä tätä suudelmaa tarvinnut varastaa, hänen tietäessään, mitä teki ja myöntäessään, että tätä hän halusi. Suudella Jack Sparrow’ta, joka vastasi hänen suudelmaansa, ahnehti lisää, epäröinnin muuttuessa varmuudeksi, pakottaen hänen huulensa vastaamaan suudelmaan kerta toisensa jälkeen. Henki loppuu, hän ajatteli, jalat pettävät. Hän hellitti otteensa Sparrow’n vyötäröltä, vei kätensä tämän takin kaulukselle ja työnsi sen alas olkapäiltä, Sparrow’n auttaessa kiemurtelemalla ulos punaisesta takista, keskeyttämättä suutelemista hetkeksikään. Lantio painui vasten hänen lantiotaan ja kädet alkoivat kiskoa hänen takkiaan.

                      ”Kaikki pois. Norrington?” Jack kysyi huohottaen.

                      ”Kaikki”, James henkäisi, ”ja sitä paitsi, minulla on etunimikin.”

                      ”Aah”, Jack virnisti, ”teitittely ei ehkä enää ole paikallaan – James?”

                      ”Ehkä ei”, James myönsi ja antoi takkinsa pudota lattialla. ”Riisuudu… Jack. Haluan nähdä sinut alasti.”

                      ”Mitä? Komenteletko sinä minua?” Jack kysyi yrittäen saada äänensä kuulostamaan närkästyneeltä.

                      ”Kyllä”, James tarttui nopeasti hänen ranteeseensa ja kiskaisi kiinni itseensä. ”Minä käsken sinua. Riisuudu. Nyt.” hän suuteli Jackia uudelleen, ahneesti. ”Tai ei, keksin paremman idean. Tule.”

                      Hän veti Jackin perässään suljetulle ovelle, minkä takana oli hänen makuuhuoneensa, missä oli hämärämpää kuin isommassa hytissä, valon siivilöityessä pienestä ikkunasta sisään, valaisten sänkyä, tuolia ja pientä pukeutumispöytää sekä isoa vaatekaappia. James istuutui vuoteelle, potkaisi kengät jaloistaan ja otti mukavan asennon nojautuen sängynpäätyä vasten.

                      ”Nyt, riisuudu”, hän sanoi Jackille, joka seisoi sängyn jalkopäässä.

                      ”Kuten käsket”, Jack sanoi virnistäen ja ryhtyi kiskomaan saappaita jaloistaan, ensin toisen ja sitten toisen, viskaten ne kauemmas. Hän ojentautui seisomaan, availi paidan kaulusta, kiskoi sen helman kokonaan housuistaan ja veti sitten paidan päänsä yli harkitun rauhallisin elein, irrottamatta katsettaan Jamesin silmistä, tämän tuijottaessa häntä nälkäisesti. Jack vilkaisi hänen nivusiaan ja näki hänen housujensa pingottuvan tiukkoina hänen erektionsa päälle. Tervetuloa hulluuteen, Jack ajatteli alkaessaan avata housuistaan viimeisiä nappeja. Hulluutta tämä totisesti oli, asioita, joita ei tapahdu, mutta jos tapahtuvatkin, niin eivät taatusti kenellekään muulle kuin hänelle. Hän tarttui housunkaulukseensa ja laski housujaan muutaman tuuman alaspäin, katsoen kysyvästi sängyllä lojuvaan Jamesiin, joka katsoi takaisin.

                      ”Ota ne pois”, James sanoi käheästi. Jack nauroi pehmeästi, eikä James enää ollut varma siitä, kumpi heistä vei tilannetta. Hän tunsi itsensä epävarmaksi, hämmentyneeksi. Kiihottuneeksi. Kokemattomaksi, mitä hän tietysti olikin ja mitä hänen ymmärtääkseen Jack ei ollut.

                      ”Sinä haluat siis nähdä?” Jack kysyi melkein kehräten ja laski housuja hitaasti alemmas. ”Tämän?”

                      James ajatteli, että oli epäkohteliasta tuijottaa tavalla, jolla hän teki, varsinkin kun Jackilla ei ollut varsinaisesti tarjolla mitään sen erikoisempaa kuin tuhansilla muilla miehillä. Paljon tuuheaa, kiharaista karvaa ja sen keskellä jotain, mikä ei luultavasti olisi saanut rouvia kirkumaan kauhusta, mutta joka olisi saanut neitsyen vinkaisemaan. Suora ja pystyssä, yhtä tietoisena itsestään kuin Jack itsekin. James ei ollut aivan varma, mitä oikeastaan oli aikeissa tehdä tämän alastoman merirosvon kanssa, mutta mitä tahansa se olisikin, se olisi jotain, mitä hän ei ollut aiemmin tehnyt kenenkään miehen kanssa ja se jo yksinään riitti tekemään Jackista hänen silmissään erilaisen kuin kenestäkään muusta. Sitä paitsi tämä oli erilainen. Koko tämän vartalo, hoikka, notkea, päivettynyt, arpinen, ei laiha, vaan jäntevä kuin elämä merellä ja satamissa olisi muovannut tämän sellaiseksi, epämääräisellä tavalla kissamaiseksi, pettävän raukeaksi. Hän ei tiennyt mitä sanoa, mitä tehdä. Hän oli uudelleen se 18-vuotias nuorukainen, joka oli tovereidensa yllytyksestä ostanut naisen ja vienyt tämän johonkin nimettömään läävään Lontoossa.

                      Jack naurahti uudelleen, kumartui, konttasi sänkyyn, liukui Jamesin päälle, asettuen tämän jalkojen väliin, kurkottautuen suutelemaan tätä suulle. Hän painautui tämän vartaloon jäsen jäseneltä, hyväili tämän reisiä, lantiota, käsivarsia, peitti tämän suun suudelmilla, tunsin vaatteiden pehmeyden ihoaan vasten ja hieroi lantiotaan vasten tämän lantiota, missä ei ollut mitään pehmeää.

                      ”Riisutaan sinut”, Jack kuiskasi suudelmien välissä. James kietoi kätensä  hänen ympärilleen, tunsi lämpimän ihonsa, hyväili sitä, ylös hartioilta asti, alas pakaroille, siveli hänen reisiään ja tunsi hänen avaavan liivinsä nappeja, solmukettaan ja ennen kuin hän ehti kohottautua, että Jack saisi hänet paremmin riisuttua, hän tunsi paidan kiristyvän ja sitten terävä ääni, jonka repeävä kangas saa aikaan, tunkeutui hänen tajuntaansa.

                      ”Voi ei, Jack”, James voihkaisi, ”minun paitani. Oliko sinun pakko tehdä tuo?”

                      ”Tarvitset uuden”, Jack totesi, työnsi kahtia repimänsä vaatteen syrjään ja näki Jamesin rinnan paljaana napaan saakka. Vaalea iho melkein kuin hohti hämärässä, puhtaana ja virheettömänä. Jack kumartui suutelemaan kaulaa, kuljetti huuliaan alemmas, nuoli pitkän märän vanan tämän rintaan, kutitteli kielellään sitä matkallaan alaspäin. Hän liukui alemmas Jamesin jalkojen väliin, vilkaisi ylöspäin ja tavoitti tämän katseen.

                      ”Sinä et tee tuota ensimmäistä kertaa, ethän?” James sai sanottua ja sai vastaukseksi virnistyksen, joka paljasti Jackin kultaiset hampaat.

                      ”En todellakaan”, Jack myönsi, ”enkä toistakaan. Rentoudu, James, minä tiedän, mitä teen.”

                      ”Rentoudu?” James kysyi heikosti. ”Miten minä voin rentoutua, kun tuntuu, että olen kova ja paksu kuin aidanseiväs?”

                      ”Hm, katsotaanpas”, Jack mutisi ja ryhtyi avaamaan Jamesin housuja. ”Nosta lantiotasi.”

                      ”Käskystä”, James sanoi, kohottautui hieman ja tunsi Jackin kiskaisevan housunsa alemmas. Silkkinen peite tuntui viileältä hänen paljaita pakaroitaan vasten ja häneltä pääsi pitkä huokaus, kun hän tunsi kalunsa vapautuvan liian tiukoiksi käyneistä housuista.

                      ”Uh, jestas”, Jack sanoi, ”sinä olet kova ja paksu kuin aidanseiväs.”

                      James älähti vaimeasti, kun Jackin pää painui alemmas ja hän tunsi tämän huulet ja kielen kiertelemässä hänen napaansa, liukumassa kuin kiusoitellen alemmas, hitaasti, empien. Jackin hiukset ja leukaparta kutittivat häntä lipuessaan pitkin hänen ihoaan ja saivat hänet säpsähtelemään ja värähtelemään. Hän tajusi huohottavansa, eikä tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt tehdä, ajatellen, että pitäisikö hänen ehkä tehdä jotain. Ei kai. Rentoudu, oli Jack sanonut hänelle, joten hän painoi päänsä tyynyyn, sulki silmänsä ja antautui huulille, jotka hamuilivat hänen alavatsallaan.

                      Lähemmäs, lähemmäs, ei kuitenkaan riittävän lähelle. James nieleskeli. Jackin toinen käsi hyväili hänen lanteitaan, toinen hänen reisiään ja huulet näykkivät hänen nivusiaan, kuumina ja kosteina. Käsi, joka äsken oli ollut hänen reidellään, siirtyi hyväilemään hänen reisiensä sisäpintaa ja oli varoittamatta hänen jalkojensa välissä, hyväili hänen kiveksiään. James ei voinut pidättää nautinnollista voihkaisua, joka lipsahti hänen huuliltaan. Jack nuoli hänen reisiään, tämän toisen käden aloittaessa hitaan liu’un hänen lantioltaan alaspäin sinne, missä toinenkin oli. Sormet hyväilivät edelleen hänen kiveksiään, alempaa ja alempaa, pujahtivat viimein niiden alapuolelle, hänen pakaroidensa väliin. Jackin huulet hänen nivusissaan hivuttautuivat nekin vähän alemmas ja nyt, oi taivas, toinen käsi tarttui hänen kaluunsa, sormet kietoutuivat sen ympärille, eikä hän voinut mitään sille, että hän painoi kantapäänsä vuodetta vasten ja kohotti lantiotaan. Äkkiä hänen kalunsa upposi johonkin märkään ja lämpimään.

                      ”Oi… jumala!” hän parahti ja räväytti silmänsä auki. ”Jack… taivas….ei.”

                      ”Mitä? Etkö pidä tästä?” Jack kysyi nostaen päätään, mutta ei jäänyt odottamaan vastausta, vaan otti Jamesin kalun uudelleen suuhunsa, antaen sen liukua vielä syvemmälle kuin äsken, hänen toisen kätensä hyväillessä sen kovaa vartta tyvestä ja toisen käden sivellessä kiveksiä. Syvemmälle ja sitten hän antoi sen liukua melkein kokonaan ulos, pyöritellen kieltään terskan ympärillä, saaden Jamesin kiemurtelemaan ja huohottamaan. Ei ollut epäilystäkään, ettekö mies olisi pitänyt siitä, mitä hän tälle teki. Jack katsoi suoraan hänen silmiinsä, ottaen hänen kalunsa kokonaan suustaan ja nuollen sitä hitaasti alhaalta ylös, päästämättä vihreiden silmien katsetta irti hetkeksikään. Jos James olisi sulkenut silmänsä, kääntänyt päänsä pois, hän olisi käskenyt tämän katsoa. Hän halusi tämän katselevan, näkevän, miten hän nuoli tämän miltei tummanpunaiseksi paisunutta kalua, suuteli sitä, rakasteli sitä suullaan, hyväili sitä kädellään.

                      Jossain mielensä perukoilla Jack tiesi olevansa Dauntlessilla, matkalla kohti Port Royalia, Fort Charlesin vankityrmää ja kaikkea sitä, mitä hänellä oli varattu hänen tekojensa tähden, ja että järjettömin teko, mitä ajatella saattoi, oli ryömiä samaan sänkyyn kommodori Norringtonin kanssa, mutta minkä hän itselleen mahtoi? Nyt tai koskaan muulloinkaan? Jos muutaman päivän kuluttua kaikki olisi loppu, miksi hän ei käyttäisi tilaisuutta hyväkseen? Ylimielinen kommodori Norrington, joka katsoi häneen kuin hän ei olisi ollut mitään, kuin näkisi hänen lävitseen, antoi halveksunta saada hänet hämmentymään, eikä suostunut hänen manipuloitavakseen – siinä mies nyt makasi, säpsähteli hänen kosketuksensa alla, vääntelehti, antoi itsensä upota jälleen niin syvälle hänen suuhunsa kuin hän pystyi tämän ottamaan, kovana, sykkivänä. Jack nautti katseesta tämän silmissä, tämän kasvojen ilmeestä. Hän ihaili tämän ihoa, lihaksikkaita jäseniä, tämän ihon puhtautta ja tuoksua, tämän kivesten pehmeyttä. Jack tunsi rakastavansa tämän huulten kaarta, tämän tummia kulmia, tämän puheen englantilaista aksenttia, tämän järkähtämättömyyttä, älykkyyttä, kunniallisuutta, joka tuumaa, joka piirrettä. Miten James saattoi kuvitella, että hän koskaan, ikinä, milloinkaan kertoisi heistä kahdesta kenellekään?

                      Hän tarttui tiukemmin Jamesin kalun varteen ja antoi kätensä liikkua ylös, alas, hitaasti, nautiskellen, kumartui Jamesin jalkojen väliin, nuollen märällä kielellään tämän kiveksiä. Samassa kovat sormet tarttuivat hänen hiuksiinsa, nostivat hänen päänsä ylös.

                      ”Riittää…” James sanoi huohottaen. ”Jos et halua, että laukean suuhusi tai käsillesi ihan kohta.”

                      ”En minä tiedä”, Jack sanoi hyväntuulisesti virnistäen, ”se kai riippuu ihan siitä, mitä sinä haluat. Mitä sinä haluat, James?”

                      ”Riisuutua”, James vastasi. Jack oli noussut polvilleen, mutta tämän käsi jatkoi yhä edestakaista liikettään hänen jalkovälissään, viipyillen, enemmän härnäten kuin kiihottaen. James antoi sen olla, nousi istumaan ja pujottautui ulos liivistään ja kahtia revitystä paidastaan. Jack tarttui vapaalla kädellään hänen housuihinsa ja veti ne hänen jaloistaan samalla kun hänen sukkansakin.

                      Alasti. Hän oli alastomampi kuin Jack, jolla oli punainen huivinsa ja sormuksensa. Jackin käden liike pysähtyi ja hän käveli polvillaan lähemmäs, istui hänen syliinsä kietoen kätensä ja jalkansa hänen ympärilleen. James tunsi Jackin kalun omaansa vasten ja voihkaisi tukahtuneesti. Jackin huulet painuivat hänen omilleen ja hän puristi tämän syliinsä.

                      ”Minä en ole koskaan ollut miehen kanssa”, James sanoi tunnustettua suudelmien välissä. Jack kohautti hämmästyneenä kulmakarvojaan.

                      ”Älä anna sen häiritä”, hän sanoi sitten, ”ei tässä ole mitään ihmeellistä. Teet minulle, mitä haluaisit itsellesi tehtävän.”

                      ”Väärin”, James sanoi suudellen hänen kaulaansa. ”Kaikki mitä teen sinulle on sellaista, minkä haluan tehdä juuri sinulle.”

                      ”Ah”, Jack sanoi, ”sellaista, mitä olet jo jonkin aikaa halunnut tehdä minulle?”

                      ”Jonkin aikaa”, James myönsi. Olisi tuntunut jokseenkin tarpeettomalta kieltääkään sitä, kun Jack istui alastomana hänen sylissään ja alkoi hieroa itseään häntä vasten.

                      ”Hyvä”, Jack sanoi iloisesti, ”ei huolta sitten. Sinä saat tehdä minulle mitä haluat.”

                      ”Varo mitä sanot”, James huomautti. ”Kaikesta huolimatta minä en ole mikään viaton pikkupoika.”

                      ”Ei, sitä sinä et varmasti ole”, Jack sanoi sulkien silmänsä ja nauttien Jamesin suudelmista ihollaan, tämän käsien kosketuksesta selässään, kun ne liukuivat alemmas, sivelivät hänen pakaroitaan. Hän keinutteli edelleen lanteitaan, hyväillen kalullaan Jamesin kalua. ”Jos olisit, me emme olisi tässä.”

                      James naurahti.

                      ”Jack”, hän sanoi hellästi, maistellen nimeä, ”sinä saisit itse paavinkin unohtamaan selibaattinsa ja tekemään kaikkensa saadakseen sinut sänkyynsä.”

                      ”Ehkä”, Jack virnisti, ”mutta minä en halua paavia. Minä haluan sinut.”

                      ”Minä olen sinun”, James mutisi, hyväillen Jackia hieman alempaa, pakaroiden välistä ja tunsi tämän jännittyvän, ”mitä se sitten mahtaakin tarkoittaa. Ja sinä olet minun.”

                      ”Ehei”, Jack sanoi toruvasti. ”Sinä voit minun puolestani olla vaikka yksisarvinen pässi, mutta minä en ole sinun, enkä kenenkään muunkaan.”

                      James ei nähnyt syytä alkaa kinata vastaan. Loppujen lopuksi, sehän oli vain sana. Hän kohotti toisen kätensä koskettaakseen Jackin kasvoja, hyväili tämän alahuulta, poskia, leukaa ja kumartui suutelemaan.

                      ”Kuinka vanha sinä oikein olet, Jack?” hän kysyi sivellen tämän kulmakarvoja, harkiten hetken, että työntäisi huivin tämän otsalta, mutta antoi sen sitten jäädä.

                      ”Sen ikäinen, että saat minut hirteen juuri ja juuri ennen kuin täytän neljäkymmentä.”

                      Inhottava tunne kouraisi Jamesia vatsanpohjasta.

                      ”Oi luoja”, hän voihkaisi painaen kasvonsa vasten Jackin olkaa, ”älä muistuta minua siitä juuri nyt.”

                      ”Anteeksi.”

                      ”Mitä? Voi helvetti… miksi sinun piti olla sillä pahuksen laivalla?”

                      ”Jos en olisi ollut, en olisi nyt tässä”, Jack sanoi, tarttui Jamesin leukaan ja nosti tämän kasvot voidakseen suudella tätä. ”Sitä paitsi en ole vielä hirressä… emme ole vielä Port Royalissa”, hän suuteli Jamesia pitkään. ”Kolmekymmentäyhdeksän.”

                      ”Mitä?” James veti henkeä syvään. Jackin käsi liukui heidän väliinsä ja hän tunsi tämän sormien kulkevan taas pitkin hänen kalunsa vartta, hyväillen.

                      ”Minä olen kolmekymmentäyhdeksän. Miksi kysyit?”

                      ”Sinä et näytä siltä”, James sanoi. ”Sinä olet niin… kaunis.”

                      ”Usko pois, joskus minusta tuntuu siltä”, Jack sanoi. ”Enkä minä sitä paitsi ole kaunis. Sinä olet.”

                      ”Minä?”

                      ”Katso itseäsi… Olet valkoinen kuin joku neiti. paitsi täältä alhaalta tietenkin. Tämä on…”

                      James älähti Jackin sormien puristuessa tiukasti hänen kalunsa ympärille, liukuessa ylös ja alas, hitaasti.

                      ”Voi taivas, Jack…” hän vaikeroi.

                      ”Unohdetaan nyt kaikki ikävät asiat”, Jack ehdotti. ”Tätä vartenhan me täällä olemme, eikö? Naimassa.”

                      ”Rakastelemassa.”

                      ”Se on sama asia.”

                      ”Ei ole.”

                      ”Lopputulos on sama.”

                      ”Ehkä. Itse tapahtuma ei.”

                      ”Hahahaa.”

                      ”Nouse pois päältäni.”

                      Jack näytti hämmästyneeltä, mutta totteli, kierähtäen Jamesin vierelle ja päästäen irti tämän kalusta. James valui pitkälleen ja vetäisi Jackin vierelleen, työntäen tämän varoittamatta selälleen ja pyörähtäen tämän päälle.

                      ”Kas kas”, Jack virnisti.

                      ”Minun vuoroni”, James sanoi virnistäen takaisin. ”Makaa siinä aloillasi.”

                      ”Kyllä, herra kommodori.”

                      James painoi huulensa hänen huulilleen, suudellen enemmän nautiskellen kuin intohimoisesti, maistellen hänen suutaan, huuliaan, kieltään, hampaitaan, Jackin vastatessa hänen suudelmiinsa silmät kiinni, kurottuen kohti hänen huuliaan joka kerta, kun hän nosti vähän päätään, kuin anoen lisää. James hymähti, eikä voinut olla kysymättä:

                      ”Milloin sinua on viimeksi suudeltu? Oikein kunnolla?”

                      ”En muista”, Jack sanoi silmät kiinni. ”Taisit olla sinä, itse asiassa, Port Royalissa.”

                      ”Ah se…” James sanoi. ”Unohda se. Pyyhin sen pois mielestäni juuri nyt.”

                      Hän suuteli hieman ahneemmin, siirtyi sitten suutelemaan Jackin leukaa, kaulaa, jota hän näykki huulillaan, nuoli kielellään, siirtyi alemmas solisluun kuoppaan, hän suuteli olkapäätä ja kulki huulillaan alas käsivartta. Jack kietoi kätensä hänen ympärilleen, jolloin hän kohottautui, irrotti tämän kädet ja painoi ne sänkyä vasten pidellen tiukasti ranteista.

                      ”Ei”, hän kuiskasi suudellen Jackia uudelleen suulle.

                      ”Täh?”

                      ”Sinä et saa koskea minuun.”

                      ”Siis..?”

                      ”Makaa siinä kiltisti”, James sanoi, ”ja nauti.”

                      ”Minä en pidä tästä”, Jack sanoi epäröiden.

                      ”Minä en kysy, mistä sinä pidät”, James sanoi samaan aikaan päättäväisesti ja hellästi. ”Tämä sitä, mitä minä haluan sinulle tehdä. Sitä paitsi, kohta sinä pidät tästä.”

                      ”Mutta…”

                      ”Suu kiinni tai minä kahlitsen sinut siihen”, James uhkasi, pidätellen vain vaivoin huvittunutta hymyään. Toden totta, Jack Sparrow ei ollutkaan niin varma itsestään kuin teeskenteli olevansa. James upotti huulensa uudelleen hänen kaulaansa, aloittaen alusta huultensa retken pitkin oikeaa käsivartta, jota hän edelleen piteli aloillaan.

                      Jack sulki suunsa ja yritti rentoutua. Ei kai hän oikeastaan voinut muuta, maatessaan Jamesin alla, kädet tämän käsiin kahlehdittuna. Jamesilla oli häneen nähden fyysinen ylivoima ja vaikka Jack ei olisi koskaan sitä Jamesille myöntänytkään, se jollain tasolla kiihotti häntä. James oli painava ja kova hänen päällään, suuteli hänen käsivarttaan, kutitteli sitä kielellään, hellitti otteensa hänen ranteistaan ja nosti hänen kättään, suuteli hänen tatuointiaan ja sen alapuolella olevaa polttomerkkiä, hänen kämmenselkäänsä. James otti hänen sormensa suuhunsa, yksi kerrallaan, suudelleen ja imeskellen niitä antaumuksella, kuin nauttisi suunnattomasti. Kun jokainen sormi oli saanut osansa, James käänsi hänen kämmenensä näkyviin, suuteli sitä, suuteli hänen rannettaan ja aloitti matkan kohti kyynärtaivetta, hyväillen koko ajan huulillaan ja kielellään herkkää ihoa.

                      Se tuntui hyvältä, kyllä. Jack huokasi syvään ja antoi itsensä rentoutua, sulki silmänsä ja keskittyi tuntemaan ja tunnustelemaan, miltä tuntui vain maata aloillaan ja antaa Jamesin suudella häntä tuuma tuumalta. Suudella ja hyväillä, huulten kulkiessa nyt määrätietoisesti hänen rintansa yli kohti hänen vasenta käsivarttaan, käsien kosketellessa häntä kevyesti sieltä täältä, sipaisten, silittäen, hyväillen. Huulet kulkivat hänen arpiensa yli, suutelivat niitä, tekivät oman retkensä kohti rannetta, sormia, kielen kutittaessa hänen sormenväleissään, eikä hän kuullut muuta kuin oman kiihtyvän hengityksensä ja pienet maiskahdukset Jamesin suukotellessa häntä. Takaisin hänen rinnalleen. Kädet hyväilivät hänen kylkiään ja äkkiä hän tunsi kielenkärjen pyörittävän hänen vasemman nänninsä päällä, nuolevan, lipovan. Hänen hengityksensä pysähtyi hetkeksi, sitten hän voihkaisi. Kädet hyväilivät hänen lantiotaan ja hän kohotti sitä aavistuksen verran kuin kehotuksena huomioida se, mitä hänellä oli jalkojensa välissä ja mikä ei tuntunut millään malttavan odottaa omaa vuoroaan.

                      Julmaa, James ei ollut huomaavinaan hänen elettään, vaan jatkoi määrätietoisesti retkeään pitkin hänen vartaloaan. Hyväillen, nuollen, suudellen, näykkien, yhä alemmas, niin hitaasti, niin viipyillen, että se oli melkein kuin kidutusta, hänen koko vartalonsa jännittyessä odottamaan seuraavaa suudelmaa ja säpsähtäessä aina, kun hän tunsi sen tulevan. Alas nivusiin, missä iho oli niin herkkää. että melkein huusi kosketusta, hänen kalunsa värähtäessä odotuksesta joka kerta, kun hän sai uuden suudelman. Alas, alas, alemmas, kädet sivelivät hänen vatsaansa, kun huulet hamuilivat hänen reisiään. Voi taivas, eikö James aikonut lainkaan…

                      ”Kosketa minua”, hän vaikeroi. James hymyili iloisesti ja kurottautui ottamaan pöydän päältä pienen purnukan, ylettyen siihen juuri ja juuri.

                      ”Ei vielä”, hän sanoi, nosti Jackin oikean reiden olkapäälleen, hyväillen ja suudellen reiden takaosaa, avaten toisella kädellään purnukan kannen. ”Ei meillä ole mihinkään kiirettä. Kukaan ei tule häiritsemään minua, kun minä kiellän häiritsemästä.”

                      ”Auh”, Jack voihkaisi kärsimättömästi, huohottaen, koko vartalo kuin tulessa, odottaen, tietämättä, mitä. Huulet kulkivat hänen reidellään, Jamesin sormet sivelivät sitä ja äkkiä toisen käden sormet liukuivat hänen pakaroidensa väliin. Liukkaina. Jack räväytti silmänsä auki. ”Mitä sinä nyt kuvittelet tekeväsi?”

                      ”Shh”, James sanoi tyynnytellen, hyväillen häntä liukkailla sormillaan kuin härnäten. ”Rentoudu. Nauti.”

                      ”Mitä sinulla on siellä?” Jack tiukkasi, yrittäen olla aloillaan siitä huolimatta, että Jamesin sormet hyväilivät hänen kiveksiään ja peräaukkoaan. James virnisti iloisesti ja suuteli hänen polvitaivettaan.

                      ”Elizabethin käsivoidetta”, hän sanoi.

                      ”Miksi taivaan tähden sinulla on sitä sängyssäsi?”

                      ”Ei se ollut sängyssä, vaan sängyn vierellä”, James selitti. ”Mitä käsivoiteella nyt yleensä tehdään? Voidellaan kädet.”

                      ”Voi helvetti”, Jack nauroi hengästyneesti, ”sinä vedät käteen sen käsivoiteen kanssa.”

                      ”Harvemmin”, James sanoi hämmentymättä, hieroi ja pyöritteli sormiaan kiusoitellen, sai Jackin voihkaisemaan alkaessaan suudella ja hyväillä hänen toista jalkaansa aivan kuin ei näkisikään miten kiihottunut Jack oli. Aivan kuin hän ei muka olisi tajunnut, miltä Jackista tuntui, kun hän itse oli varma, ettei kestäisi enää hetkeäkään. Jack oli uskomattoman näköinen maatessaan hänen vuoteellaan alastomana, huohottavana, malttamattoman, kuin jokin puoliksi villi-ihminen, jonka hän halusi kesyttää ja oli melkein jo päässyt tavoitteeseensa. Saattoiko mies olla noin kaunis, noin sopusuhtaiset jäsenet, noin kauniit kädet, jalat, vatsa ja entä selkä? Pakarat? Hän halusi nähdä ne, suudella niitäkin.

                      ”Käänny vatsallesi… tahdon suudella sinua kaikkialta.”

                      Jack kierähti nopeasti ympäri, painaen poskensa tyynyä vasten. Hän tunsi Jamesin kumartuvan ylleen, siirtävän hiukset pois hänen niskastaan ja selästään ja suutelevan niskaa, hartioita, lapaluita.

                      ”Levitä jalkasi.”

                      Jack teki kuten käskettiin, tunsi Jamesin asettuvan jalkojensa väliin ja jatkavan omituista valloitusretkeään hänen vartalollaan hyväillen, suudellen. Kieli ja huulet kulkivat alaspäin hänen selkärankaansa, maistellen, nautiskellen, nopeammin, hitaammin, käsien sivellessä hänen alaselkäänsä, pakaroitaan ja reisiään niin ettei hän aina tiennyt, käyttikö James molempia käsiään vai ei. Hänen selkäpuolensa tuntui olevan käsien ja huulten leikkikenttä, eikä hän uskonut, että voisi koskaan saada tarpeekseen siitä. James kurkottautui pitemmälle, hamusi huulillaan hänen poskeaan ja huuliaan ja hän käänsi päätään niin paljon kuin pystyi voidakseen vastata suudelmaan.

                      ”Minä luulen, että olen rakastunut sinuun”, James sanoi.

                      ”Hienoa”, Jack vastasi tavoitellen huoletonta äänensävyä, mikä oli vaikeata, koska juuri silloin Jamesin sormet liukuivat jälleen hänen jalkojensa väliin. ”Jotenkin… uh… kuvittelin, että harrastat tätä kaikkien vastaantulijoiden kanssa.”

                      ”Olen tosissani”, James sanoi, hieroi sormillaan pientä ympyrää ja sai Jackin kohottamaan lanteitaan.

                      ”Ota se käteesi”, Jack pyysi.

                      ”En”, James henkäisi hänen korvaansa, ”en vielä.”

                      Jack kirosi. Hänestä tuntui, että hänen kalunsa repeäisi kohta, erektio oli niin mahtava, että hän oli varma, että tunsi sen aivoissaan asti. Hän vei oman kätensä vatsansa alle koskettaakseen itse itseään, mutta ennen kuin hän ehti tehdä niin, Jamesin käsi sujahti väliin ja tarttui jälleen hänen käteensä.

                      ”Ei, Jack.”

                      ”Älä kiusaa minua”, Jack voihkaisi.

                      ”Miksi en? Sinäkin rakastat kiusata minua.”

                      ”Voi perkele”, Jack sanoi. James painautui hänen päälleen, peittäen hänen vartalonsa omallaan, suudellen hänen kaulaansa, kalu kovana hänen pakaroitaan vasten ja hänen omansa painautuessa räjähtämispisteessä peitteitä vasten.

                      ”Sinä olet minun”, James kuiski hänen korvaansa.

                      ”Enkä ole”, Jack kielsi ja voihkaisi, kun Jamesin sormet liukuivat takaisin hänen pakaroidensa väliin, entistäkin liukkaampina, hyväillen, härnäten, kuin voidellen häntä. Samassa Jack ymmärsi, että sitä James teki ja huomio sai hänen hengityksensä tihentymään. Kommodori James Norrington aikoi naida häntä. Voi helvetti, ei sen niin pitänyt mennä. Kai. Eihän hän oikeastaan tiennyt, miten päin se piti olla tai mitä hänellä oli ollut mielessään, oliko ollut yhtään mitään. Ei hän tätä ollut suunnitellut.

                      ”Pian olet”, James kuiskasi ja antoi voiteesta liukkaan sormensa painua Jackin sisään, kiusoitellen, ensimmäistä niveltä myöten.

                      ”Voi… helvetti”, Jack voihkaisi kovaäänisesti.

                      ”Älä huuda”, James kuiskutti, antoi sormensa painua syvemmälle, nielaisi kuuluvasti koettaessaan säilyttää rippeet omasta itsehillinnästään. ”Jos alat huutaa kuulostaen tuolta, pelkään pahoin, että luutnantti Gillette tulee uteliaaksi. En haluaisi joutua selittelemään tätä… aika erikoista asetelmaa hänelle tai kenellekään muullekaan.”

                      ”Voi taivas”, Jack vaikeroi.

                      ”Tuntuu noin hyvältä?” James kysyi, aidosti uteliaana. ”Nouse vähän, nyt.”

                      Jack tunsi Jamesin painon käyvän päällään kevyemmäksi ja kohotti lantiotaan sen verran, että James ylettyisi halutessaan hyväilemään hänen kaluaan ja kiveksiään. Kun Jamesin käsi sitten tuli, liukui pitkin hänen vatsaansa, puristui hänen kalunsa ympärille, hän oli vähällä ulvaista ääneen, muisti sitten, ettei se ollut kovin viisasta ja tukahdutti huutonsa iskemällä hampaansa alahuuleensa, huudon sortuessa valitukseksi. Käsi liikkui kevyesti, yrittämättä helpottaa hänen oloaan, vaan pikemminkin kiihottaen häntä entisestään. James ei edes puristanut, lähinnä vain hyväili, mutta taivas, miltä se tuntui. Hän läähätti, vaikeroi, kiemurteli halutessaan jotain vähän enemmän, saamatta muuta kuin härnäävän hyväilyn, Jamesin vetäessä sormensa ulos hänestä.

                      ”Kovempaa”, hän vaikeroi.

                      ”Näinkö?” James kysyi, puristi aavistuksen verran tiukemmin, mutta hidastaen kätensä liikettä, kokeillen, tunnustellen, hiukan epävarmana siitä, miten hänen piti toimia, mutta hetki hetkeltä varmempana. Hän tiesi, mistä hän itse piti, miten halusi itseään koskettavan, ja vaikka hän ei ollut koskaan koskenut ketään muuta tällä tavoin, hänestä tuntui, että hän silti tiesi, mitä tehdä. Se, miten Jack reagoi hänen kosketukseensa, ei jättänyt asiaa yhtään epäselväksi, miehen valittaessa kuumana ja kovana hänen otteessaan, jota hän tiukensi vielä lisää.

                      ”Kyllä, kyllä…” Jack läähätti. James voihkaisi ääneen, nousi hieman pystympään ja tarttui toisella kädellään omaan kaluunsa, siveli siihen hiukan voidetta ja katseli sitä sitten hetken kuin antaen itselleen todellakin viimeisen mahdollisuuden perääntyä, jätti sen käyttämättä, kuten oli tiennytkin tekevänsä, ja ohjasi sen Jackin liukkaiden pakaroiden väliin. Hän löysi kädelleen tasaisen, hieman nopeamman tahdin, silti rauhallisen, saaden Jackin vaikeroimaan äänekkäästi, kohottautui vielä vähän ylemmäs ja painoi kalunsa vasten Jackia, tunsi sitten terskansa uppoavan Jackin sisään ja henkäisi syvään nautinnosta.

                      ”Auu..” Jack parahti tajutessaan saavansa sisäänsä tällä kertaa jotain muuta kuin sormen. Huomattavasti isompaa, kovempaa, joka painui häneen samalla, kun Jamesin käsi hyväili hänen kaluaan, puristaen, liikkuen ylös ja alas, tahdin häiriintymättä siitä, että James samalla työntyi hänen sisäänsä, hitaasti. ”Voi taivaan..!”

                      Käsi painui hänen suulleen tukahduttaen hänen huutonsa.

                      ”Ole kiltti, älä huuda”, James sanoi kireällä, paksulla äänellä oman huohotuksensa väliin, melkein maaten Jackin päällä, toinen käsi tämän suulla, toisen tehdessä härnäävää liikettään tämän kalun ympärille puristuneena ja hänen kalunsa ollessa puolittain Jackin sisällä. Hän yritti kohottautua nähdäkseen, mitä oli tekemässä, sillä näky oli niin uskomattoman kiihottava, niin rietas, että hän ei olisi mistään hinnasta halunnut jättää sitä näkemättä. Hän naimassa Jack Sparrow’ta. Hän veti kalunsa melkein kokonaan ulos, painoi sen uudelleen sisälle, vielä hitaammin kuin äsken, sen upotessa hiukan syvemmälle, uudelleen ja vielä uudelleen, painuen joka työnnöllä yhä syvemmälle, hitaasti, kunnes hän oli kokonaan sisällä. Ei ollut mahdollista kovettua ja paisua vielä lisää, mutta niin hän teki, katsoessaan, miten syvälle hän oli uponnut, tuntiessaan, miten kuumalta ja tiukalta Jack tuntui.

                      Jack voihki ja vaikeroi hänen kämmentään vasten, silmät kiinni, näyttäen joltakin, minkä James halusi muistaa koko loppuikänsä.

                      ”Aah”, James huohotti, ”sinä pidät tästä, Jack? Sinä nautit?” hän sai vastaukseksi kiihkeän nyökkäyksen, mikä sai hänet nauramaan. ”Sinä rakastat tätä… kapteeni… kapteeni Sparrow haluaa, että häntä naidaan. Eikö niin? Kapteeni?”

                      Hän hellitti kättään Jackin suulta, koska halusi kuulla tämän sanovan jotain.

                      ”Minä vihaan sinua”, Jack ähkäisi.

                      ”Voi, et suinkaan”, James sanoi, ”sinä rakastat minua ja haluat minua, yhtä paljon kuin minä sinua, eikö niin?”

                      Hän kumartui suutelemaan Jackin niskaa, näykkäisi sitä hampaillaan, vetäytyi hieman ulos, työnsi uudelleen sisään, kuin kokeillakseen, miltä se tuntui ja sai Jackin vastaamaan työntöönsä.

                      ”Kunnolla”, Jack valitti.

                      ”Kohta…”, James suuteli hänen hartioitaan ja olkapäitään, tunsi itsensä Jackin sisällä kovana, ”Älä ole malttamaton… tunnut niin hyvältä.”

                      ”Ei, ei…” Jack voihki. ”Ole kiltti… James, pyydän.”

                      ”Tuo vasta oli kauniisti pyydetty”, James sanoi ja nauroi uudelleen, hengästyneesti. ”Taivas, että olet kiihottava…”

                      Hän veti itsensä ulos melkein kokonaan, työnsi takaisin ja sai Jackin huutamaan, painoi tämän kasvot tyynyjä vasten saadakseen tämän hiljaiseksi, löysi tasaisen rytmin, upoten jokaisella työnnöllä kiveksiään myöten sisään, Jackin hiusten kilahdusten säestäessä hänen liikkeitään.

                      ”Voi helvetti… helvetti…” Jack hoki vasten tyynyjä, yrittäen olla huutamatta suoraa huutoa, Jamesin liukuessa hänen sisäänsä, vetäytyessä ulos, niin pitkälle, että kun tämä painui jälleen sisään, tämän oli uudelleen tunkeuduttava häneen. Hän oli antautunut täydellisesti, kokonaan, siinä hetkessä, kun oli tuntenut Jamesin kalun pakaroidensa välissä ja tajunnut saavansa kohta sitä tuumien mitalta sisäänsä, antanut periksi, lakannut enää hallitsemasta itseään, tehden sen mitä James oli käskenyt tehdä: nauttinut. Hänen ei tarvinnut itse tehdä mitään, vain antaa Jamesin tehdä hänelle mitä halusi ja antaa oman ruumiinsa ja aistiensa viedä. James huohotti hänen yläpuolellaan, veti hänet vielä pystympään, tämän käsi runkkasi häntä nyt vähän nopeampaan tahtiin ja tämän kalu takoi häntä niin että hän hautasi kasvonsa syvemmälle tyynyihin, ettei hänen huutonsa kuuluisi pitkin Karibiaa. Hän tunsi Jamesin kivesten heilahtavan vasten hänen kiveksiään ja tämän toisen käden hyväilevän hänen selkäänsä, livahtavan hänen niskaansa, painaen hänen päätään alaspäin. Hän puristi peitteitä molemmin nyrkein, hän tunsi taiteilevansa maailman laidalla, laavavirran tulevan, syöksyvän hänen vatsanpohjastaan kaikkialle hänen ruumiiseensa, hukuttaen hänet alleen ja samassa hän putosi, putosi, haukkoen henkeään, tietäen, ettei se auttaisi. Hän oli kuulevinaan Jamesin hokevan hänen nimeään, mutta ei ollut varma, huohottaessaan ja vavahdellessaan vielä, tuntiessaan Jamesin uppoavan häneen niin syvälle kuin se oli mahdollista, sykkivän hänen sisällään.

                      James veti kätensä hänen altaan ja painui hänen päälleen, raukeana ja painavana, sivellen hänen kylkiään kuin silitellen. Jack huokasi, kurkotti kädellään olkapäänsä yli ja kosketti hänen hiestä kosteita otsahiuksiaan.

                      ”Huudatko sinä aina noin… järjettömästi?” James lopulta kysyi saatuaan hengityksensä tasaantumaan.

                      ”Anteeksi”, Jack sanoi, ”en voinut sille mitään.”

                      ”Toivottavasti mahdolliset kuulijat kuvittelevat minun käyttäneen kovia otteita yrittäessäni puristaa sinusta totuuden ulos”, James sanoi, hieman avuttomasti, sillä hän oli aivan varma, että huuto oli kuulunut ulos kannelle asti. Kukaan ei ainakaan ollut tullut sentään vielä jyskyttämään ovea, joten siltä osin kaikki oli kunnossa.

                      ”Mielenkiintoiset kuulustelumetodit teillä laivastossa”, Jack totesi ja sai Jamesin naurahtamaan.

                      ”Todellakin”, hän sanoi.

                      ”Sinä painat”, Jack valitti. James kohottautui hänen päältään, vetäytyi varovasti ulos hänestä ja oikaisi itsensä hänen viereensä. Dauntless keinui vähän enemmän kuin pari tuntia aiemmin ja se tuntui Jackista kotoiselta. Melkein kuin hän olisi ollut Black Pearlilla. James kietoi kätensä hänen ympärilleen, puristautui kiinni häneen, suuteli hänen olkapäätään. Jack hymyili leveästi. ”Olit oikeassa, sinä et tosiaankaan ole viaton, vaikka olisitkin kokematon.”

                      ”Mitä sinulle oikein on tapahtunut?” James kysyi sivellen varovasti hänen selkäänsä. ”Miksi sinä olit Virginilla? Sinä olet mustelmilla joka puolelta.”

                      ”En ole varma, tarvitseeko sinun tietää”, Jack mutisi, muisti jälleen väsymyksensä ja nälkänsä, mutta arveli, ettei kuolisi nälkänsä, vaikka vielä vähän aikaa jaksaisi sen kanssa. Mitä taas väsymykseen tuli, tässä oli mukava sänky. ”Tai ehkä kerron sen sinulle myöhemmin. Toisella kerralla. Pitkä tarina.”

                      ”Niin varmasti on”, James sanoi. ”Enkä minä ole varma, haluanko sittenkään tietää sitä… Jack?”

                      ”Täh?” Jack äännähti unisesti.

                      ”Oletko sinä kunnossa?”

                      ”Niin kunnossa kun nyt voi olettaa olevan”, Jack sanoi ja haukotteli, ”kun ottaa huomioon, että kuninkaallisen laivaston upseeri juuri pani minua takaapäin.”

                      ”En tarkoittanut sitä”, James sanoi, hiukan kiusaantuneena Jackin suorapuheisuudesta.

                      ”Täh?”

                      ”Mitä täh?”

                      ”Mitä sinä sitten tarkoitit?”

                      ”Jack…?”

                      ”Mm?”

                      James puristi hänet vielä tiukemmin syliinsä, eikä Jack muistanut, milloin hänen olisi ollut niin hyvä olla.

                      ”Minä en ole koskaan pelästynyt niin kuin pelästyin nähdessäni sinut Virginialla”, James sanoi äkkiä, ennen kuin ehtisi harkita, kehtaisiko tunnustaa vai ei. ”Luulin, että se kaikki veri oli peräisin sinusta.”

                      ”Minä olen kunnossa”, Jack vastasi. ”Minulla voi olla vähän vaikeuksia kävellä, mutta ei sitä kukaan huomaa, minun kävelytyylilläni.”

                      ”Etkö voi suhtautua mihinkään vakavasti?” James melkein voihkaisi.

                      ”En”, Jack totesi, päästi irti todellisuudesta ja liukui uneen, jossa hän ei nähnyt vilaustakaan saaresta.